Laajakulmaista valoimuria etsimässä
Aina välillä tulee astuttua polulle, joka johtaa aivan muualle kuin minne alun perin ajatteli sen kulkevan. Lähdin talven pimeydessä etsimään valovoimaista objektiivia ja upposin yllättäen odottamattomiin sfääreihin.
Miksi juuri valovoimaista objektiivia? Tähtitaivaan alla on parhaimmillaan pimeää ja himmeiden kohteiden tallentumisessa kameran kuviin auttaa, jos kennolle ui mahdollisimman moni fotoni. Olin jo aiemmin todennut, että riittävällä valoimurilla revontuletkin tallentuvat kameraan vaikka käsivaralla.
Valovoimalla on väliä
Juuri revontulten ikuistaminen mielessä lähdin tutkimaan objektiiveja hakusessa kaksi avainominaisuutta: laaja näkökenttä ja se palvottu valovoima. Revontulivalokuvaajat ovat yli 10 vuoden ajan kantaneet laukussa f/1,4 24 mm objektiiveja. Tässä lukusekamelskassa 24 mm on objektiivin polttoväli ja f/1,4 ilmaisee valovoimaa. Mitä pienempi valovoimaluku on, sitä enemmän fotoneja löytää parhaimmillaan kamerasi kennolle
Kaapistani löytyi jo ennestään Canonin 24 mm f/1,4 L II ja Samyang 24 mm f/1,4. Onnellisen sattuman johdosta sain lisäksi mahdollisuuden sormeilla Sigman uutta 20 mm f/1,4 objektiivia. Näitä laseja vertailtaessa kiinnostaa nimenomaan valonkeruukyky f/1,4 ääritilanteissa. Äärirajille venyttäessä objektiivien suorituskyky joutuu koetukselle. F/1,4 -kuvasta on enää turha hakea pikselitäydellisyyttä, sillä suurilla aukoilla joutuu tekemään kompromisseja vähintäänkin nurkkien kuvanlaadussa.
Haasteina näillä äärivalovoimilla ovat ainakin reunojen tummeneminen eli vinjetointi ja kirkkaiden kohteiden vääristymät. Verrattuna tyypilliseen f/2,8 objektiiviin, f/1,4-lasin käyttäjä pystyy halutessaan valitsemaan kolme kertaa lyhyemmän valotusajan.
Kolmesta vertailun objektiivista 20 mm Sigma on suurin ja raskain.
Ensituntumaa
Rajasin tutkimusmatkani tarkoituksella nimenomaan f/1,4 objektiiveihin. Testattavista kapistuksista Sigman 20 mm f/1,4 oli selvästi kookkain. Rakenteeltaan Sigma tuntui kädessä tukevalle, vakaalle ja sulavalinjaiselle. Jyhkeässä lasissa oli sitä tuttua laadun tuntua, mihin olin Canonin 24 mm f/1,4 objektiiveissa tottunut. Samaa ei aivan voi sanoa Samyangin versiosta, jonka rakenne tuntui näpeissä Canonia ja Sigmaa heppoisemmalle.
Canonin 24 mm objektiivin tavoin Sigman uutuus oli varustettu automaattitarkennuksella. Testasin tarkennusta sekä Canon EOS 5D -rungolla, että Sonyn a7 R II rungolla Metabones IV -sovittimen kanssa. 20 mm Sigma toimi kummallakin moitteettomasti. Samyangin 24 mm on täysin käsitarkenteinen lasi, joten Sigma ja Canon olivat testitripletistä ainoat sukujuhliin soveltuvat kapistukset.
Toisaalta Samyangin hyväksi puoleksi voidaan lukea lompakkoystävällinen hinta: sen hankinnassa köyhtyy vain noin 600 euron verran, kun taas Sigman 20 mm objektiivista saa pulittaa lähes 900 e ja uudesta Canonin 24 mm f/1,4 II lasista peräti huimat 1600 e. Vaikka asiaa miten perin katsoisi, valovoima maksaa. Sanovat isot tytöt mitä tahansa, on penni paremmin kulutettu optiikassa kuin timanteissa.
Kuvanlaatu
Istutin kolme lasia vuorotellen Sony A7R II:n nokalle ja napsin valovoimaisimman ääripään sarjan f/1,4 – f/2 – f/2,8 jokaisella kolmesta objektiivista. Valotusaika muuttui aukon mukaan, mutta pysyi objektiivien välillä samana aina samalla aukolla. Kiinnitin erityishuomiota keskustan piirtoon ja äärireunoihin poimien kuvista esimerkkiotokset vastaavista kohtaa taivasta ja kameran näkökenttää.
Avoimimmalla mahdollisella aukolla Sigma suoriutui hienosti kuvan keskustan osalta. Samyangin verrokilla keskiosan piirrossa vaikutti olevan pikkiriikkistä viuhkamaista komaa toispuoleisesti tähtien reunoilla. Olin kuullut monien sanovan, että Samyangin objektiivien piirto on joskus yksilötuurista kiinni. Ehkä oma koekaniinini ei ollut sieltä onnekkaimmasta päästä pakkaa.
Canonin keskustan laatu oli jotain näiden kahden ääripään väliltä. Kolmesta kandidaatista Canon piirsin vaaleimman kuvan. Vaikutti siltä, että se oli tripletistä aidosti valovoimaisin. Kaikki vinjetoivat nurkista, mikä oli f/1,4 aukolla täysin odotettavissa.
Reunoja tutkiskellessa hämmästyin: vaikutti siltä, että Samyangin piirto äärilaidoissa oli joukon paras. Usean vuoden käyttökokemuksella olin jo tuskallisen tietoinen Canonin objektiivin komahaasteista kuvan reunoilla. Tähdet vaikuttivat piirtyvän voimakkaasti monisakaraisiksi vääristyneinä.
Eniten hämmennyin Sigman 20 mm objektiivin huonosta piirrosta reunoilla. Kaikki tähdet piirtyivät viivoiksi ja yksityiskohtien erottaminen joukosta oli vaikeaa.
Canon 1 – Sony 0
Satuin tilittämään hämmentävää löydöstäni Taivaanvahdin havainnon yhteydessä ja harrastajakollega Matti Helin ohjasi kiinnostavan linkin äärelle. Sivuston mukaan Sonyn kennon edessä olevan infrapunasuotimen suhteessa paksuhko rakenne saattoi aiheuttaa ongelmia joillain vanhemmilla objektiiveilla. Canonin EF-kiinnityksellä varustettu Sigman 20 mm oli uunituore, mutta voisiko ilmiössä ehkä olla kyse samasta ongelmasta?
Teoriaa oli mahdollista testata kokeilemalla esiintyisikö ilmiö Canonin rungolla. Kietaisin kimpsut ja kampsut taas niskaan ja ryntäsin takaisin tähtitaivaan alle kokeilemaan. Toden totta, vaikutti siltä että Canon EOS 5D II:n kanssa Sigman nurkat piirtyivät paljon kauniimmin kuin Sonyn rungon kanssa. Nyt reunojen jälki oli verrattavissa Samyangin reunojen vähäisiin koman oireisiin.
Löydös oli tavallaan hieman huolestuttava ja aiheuttaisi Sonyn kantajalle enemmän päänvaivaa objektiivin valinnassa. Haasteina olisi paitsi toimivan tarkennuksen rajautuminen tiettyihin malleihin, myös vaikeus ennakoida reunojen piirtokykyä.
Kuuma kysymys oli toistuisiko Sonyn rungolla todettu reunavääristymä kaikilla äärimmäisen laajakulmaisilla objektiiveilla. 20 mm on kuitenkin hieman laajempi kuin verrokkien 24 mm kuvakulma. Tämäkin asia oli ainakin pintapuolisesti testattavissa. Hain sisältä tunnetusti kaunispiirtoisen Samyangin 14 mm f/2,8 -laajakulman, iskin sen Sonyn A7 RII:n nokalle ja huokaisin helpotuksesta: reunat piirtyivät yhtä kauniisti kuin mihin olin objektiivin kanssa Canonin nokalla tottunut.
Tulkitsin, että 20 mm Sigmalla ja Sonyn rungolla bongaamani ongelma oli tyypillinen nimenomaan tälle kombinaatiolle.
Minkä näistä hankkisin?
Jos etsisin objektiivia Canonin järjestelmäkameraan, olisi Sigma:n 20 mm tästä joukosta todennäköisesti selvä ykkönen. Sen kuvanlaatu, miellyttävä rakenne ja siedettävä hinta ovat canonistille nappivalinta.
Ainoana huonona puolena objektiivissa on sen etulinssin muoto, joka ulostyöntyvänä pallopintana tekee mahdottomaksi suodinten käytön. Ilman kevyttä suodinta pinta on alttiina naarmuuntumiselle, vauvojen innokkaille käsille ja nuuhkivien koirien kuonoille.
Kuvaan kuitenkin nykyisin pääasiassa Sonyn rungolla ja arvostan automaattitarkennuksen mahdollisuutta. Vaikutti siltä että vanha ystäväni Canonin 24 mm f/1,4 II jatkaisi edelleen kulkua kameralaukussani.
Lähdin alun perin etsimään täydellistä objektiivia revontulikuvaukseen. Vaikuttaa siltä, että etsintä jatkuu edelleen. Sigman valikoimista löytyy myös 24 mm f/1,4, jonka toivon saavani jonain päivänä tutustuttavaksi. Jos sen reunapiirto ei kärsin sisarensa tavoin sony-allergiasta, saattaa vanha Canonin 24 mm viimeinkin kohdata voittajansa.
Muutama testikuva yhdistelmällä Sony A7R II & Sigma 20 mm f/1,4.
Nikonillakin on vastaava täyskennon kameran objektiivi Nikkor AF-S 24/1.4G ED, joka on yli 2000 euron hintaluokkaa. Toisaalta kun kennossa on tuhansien tai kymmenien tuhansien yksikköjen ISO-herkkyysarvoja, saa niilläkin kompensaatiota hieman heikompaan valovoimaan. Revontulien kuvaustilaisuudet ovat valtaväestölle keskimääräisesti harvassa.
Sonyn 42 megapikselin resoluutio on hyvinkin haastava objektiiville. Adapterin käyttö aiheuttaa helposti pienen kohdistusvirheen objektiivin ja rungon välillä, mikä saattaa näkyä reunaterävyyden heikkenemisenä keskustan ollessa oikein tarkennettu. Tämä korostuu tietty äärettömään tarkentaessa, koska pienikin muutos tarkennustasossa tekee kuvan epäteräväksi. Toinen haaste liittyy mainitsemaasi kennon suotimen paksuuteen. Canonin ja Sonyn suotimien paksuudet lienevät samaa luokkaa, mutta pienikin ero huonontaa suorituskykyä ja ero korostuu suurimmalla aukolla. Sigman kuvassa näyttääkin siltä, että astigmatismi dominoi koman sijasta, mikä viittaa juuri epäyhteensopivuuteen.
Paras olisi saada Sonyyn varta vasten tehty laajis, nopeiden laajisten valikoima on tosin Sonylla olematon, Zeiss 25/2:n ollessa ainoa nopeahko. Samyang on kuitenkin ilmoittanut tuovansa markkinoille automaattitarkenteiset objektiivit Sonyyn, joten aika näyttää.
Automaattitarkenteiset Samyangit ovat todella kiinnostavia. 14mm f/2.8 on ollut erinomainen objektiivi halohommissa ja ripeämpi tarkennus poistaisi kenttähäröilyä monissa tiukoissa tilanteissa. Lupaava kehityssuunta.
Olen lievästi tuskaillut tämän adapterin käytön kanssa. Ongelma on lähinnä siinä että toisissa laseissa sitä tarvitaan ja toisissa ei. Kun on kiire, ei ekstra-palojen ruuvailu ole herkkua. Mitä enemmän E-mountille julkaistaan valikoimaa, sitä vähemmän tätä puljausta tarvitsee tehdä.
Tiedoksi: A7RII:n kanssa adapterien ja (Canon) laajakulmien käyttö on arpapeliä. Varsinkin laajakulmien joissa on ”kelluva” linssielementti. R2:n sensoripakka on hieman paksumpi kuin ykkösmallin johtuen BSI-tekniikasta ja adapteriin pitää laittaa ”shimmejä” väliin että runkopaksuus saadaan oikeaksi. Muuten tarkennustason kaarevuus saa aivan toisen ulottuvuuden…
Adapterien paksuus ja keskitys on aivan tuurista kiinni muutenkin joten joillain saattaa käydä munkki ja adapteri on ”liian paksu” pakasta vedettynä ja kombinaatio toimiikin oikein.
Sonyyn (R2) ei kannata laittaa kuin natiiveja objektiiveja kiinni mikäli laajiksien kanssa reunapiirrosta haluaa jotain varmuutta eikä halua alkaa korjaamaan pakasta vedettyä adapteria metallinpaloilla. Tällöin valintoja on tasan yksi, eli Loxia 21mm.
Kiitos Matti tuosta Loxia-vinkistä. Vaikkei lasi f/1,4 olekaan, se on kiinnostava vertailukohta. Jos onnistun saamaan tuollaisen käsiini, sitä olisi mielenkiintoista verrata Sigman 24mm lasiin ja kevään testissä suoriutuneeseen Samyangiin.
Kuka tietää. Kuvatessani täyskennoisella Canon 6D ja linssinä Tokina SD 11-16 F2,8, niin mikä mahtaa olla todellinen laajakulmaisuus ääriasennossa 11 mm, ja sen kennolle tuoma kuva-ala. Vinjetointia tulee tosin reilusti, mutta esim. revontulikoronaa kuvatessa se ei minua haittaa. Kuva-alaa tulee tällöin runsaasti ja leikkaan tarpeen mukaan. 16 mm polttovälillä vinjetointia ei tule kennolle.