Taivas takapihalla

Kuun varjossa 21.8.2017

30.10.2017 klo 02.02, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Tähtivalokuvaus , Taivaanilmiöt , Taivas takapihalla

Olimme edellisenä päivänä ajaneet läpi Pariisin, ohittaneet nopeasti Mexicon ja päätyneet yöksi Columbiaan. Tämä oli yksi niistä muutamasta kymmenestä Yhdysvaltain Columbiasta, jotka oli selvästi nimetty ennen kuin nörtit keksivät käsitteen yksilöivä tunniste. Metsästimme jälleen tien päällä täydellistä auringonpimennystä.

Tämä oli se aamu, jolloin herätyskello pakotti ylös ennen sarastusta mustan auringon perään. Olimme Marko Pekkolan kanssa alun perin ajatelleet seuraavamme täydellistä auringonpimennystä mukavasti tukikohtamme Kansas Cityn pohjoispuolelta käsin. Kaksi päivää ennen tapahtumaa sääennusteet alueelle olivat kuitenkin muuttuneet synkemmiksi. Pimennyksen näkeminen vaikutti epätodennäköiselle, jos jäisimme niille sijoillemme. ”Failure is not an option”, kuten täällä päin sanotaan.

Olimme syöneet muutaman pimennyspuuron aiemmin, joten perusasiat olivat kunnossa: pääsisimme vuokra-autolla pakenemaan mihin suuntaan vain haluaisimme. Siirtyimme yhden päivämatkan verran kohti selkeämpiä alueita Columbiaan. Sääennusteiden jyrkkä muutos oli vapauttanut pimennyslinjalta hotellihuoneita, sillä paranoideimmat reissaajat olivat muuttaneet matkasuunnitelmiaan jo päiviä ennen meitä.

Paikallisten tähtiharrastajien kanssa keskustelu edeltävänä iltana hotellin aulassa oli terästänyt pimennyspäivän ajosuunnitelmaa: etenisimme aikaisin ennen aamuruuhkia ohi St. Louisin etelään, koko ajan pimennyslinjaa seuraten. Tämän jälkeen tavoitteena oli lähinnä pysyä poissa pilvien alta.

Eclipse missionaries from Finland

Suurin pelkomme oli, että liikenne suurkaupungista tukkisi kaikenkokoiset tiet tehden etenemisestä vaikeaa. Ainakin aamun ensisäteissä huoli oli turha ja matka pitkin leveää moottoritietä taittui mukavasti.  Olimme jättäneet uhkaavat pilvilautat taaksemme Columbiaan ja yllämme sinersi selkeä taivas. Päätimme harhautua moottoritieltä kohti Chesteriä etsimään sopivaa paikkaa kartoittaa wifin avulla viime hetken säätilaa.

Olimme toki varanneet verkkoyhteyttä varten paikallisen 4G-liittymän, mutta sen epäluotettavuus oli johtanut reissun aikana jo suureen tulvaan Elisa missionaries-vitsejä. Keskilännessä kaikkein luotettavin tapa saada verkko oli tähän mennessä ollut paikallistaa lähin McDonald’s ja siirtyä sisään nauttimaan ilmastoinnin iloista.  Idea ei ollut täysin uusi ja Chesterin purilaispaikka oli jo valmiiksi lähes tupaten täynnä pimennysturisteja.

Viereisen ostoskeskuksen parkkiin oli aamun aikana noussut kourallinen kaukoputkia, sillä oli ilmeistä että huolto tässä pisteessä tulisi toimimaan.  Tungimme itsemme pöytiin ja pääsimme nopeasti keskusteluyhteyteen muiden pimennysmatkaajien kanssa. Väki oli saapunut lähinnä muualta Yhdysvalloista. Me suomalaiset olimme joukossa ehdottomasti kaukaisimmat vieraat.

Vanhempi rouva naapuripöydässä tempaisi ripeästi sukan pois jalasta ja sanoi ”hey take a look!”. Silmäni pyöristyivät hämmästyksestä kun ymmärsin hänen taiteilleen varpaankynsiinsä pimennyksen eri vaiheet. Molempien jalkojen askartelu oli taatusti vaatinut teräksisiä hermoja ja vakaata kättä. Väki vaikutti olevan antaumuksella liikkeellä!

Toisella puolen pöytää keskustelu kääntyi päivän lempiaiheeseen: säähän. Näytti mahdolliselle, että pilvet haittaisivat pimennystä jopa täällä Chesterissä. Vaikka taivas nyt vaikutti selkeälle, voisi noste synnyttää niitä lähes minne vaan. Syvimpään vaiheeseen oli aikaa vielä kaksi tuntia. Ostoskeskuksen julkisivu ei vaikuttanut pimennyskuviin mukavalle ympäristölle, joten päätimme siirtyä vielä eteenpäin pitkin pimennyslinjaa.

Korvissamme kaikuivat pöytäseuramme varoittavat sanat ”Jos menette Carbondaleen, olette jumissa”. Ennesanoista tuntui kuin olisimme astumassa sisään Morian kaivoksiin.

Makanda

Etenimme Mississipin rantateitä pitkin ja radiossa soi eteläinen rock. Jos ulkona olisi ollut yhtään viileämpää, olisivat farkut ja bootsit sopineet oivasti tunnelmaan. Osittaisen vaiheen alkuun oli alle tunti, joten saimme edetä esteettä Carbondaleen asti. Ohi ajaessamme paikallinen stadioni ja puistot olivat täynnä väkeä.

Lähdimme hieman syrjemmälle kohti Makandaa etsimään sopivaa tukikohtaa pimennyksen seurantaan. Tämä alkoi vaikuttaa yhä hankalammalle, sillä tienvieriin alkoi ilmestyä maanomistajien selkeitä ’älä pysäköi tähän’ kylttejä.

Osittaisen vaiheen alku läheni ja jonnekin oli päästävä parkkiin. Keskellä pikkiriikkistä kylää törmäsimme väentungokseen ja selkeästi merkattuihin parkkialueisiin. Tämän hippien perustaman Makandan kylän 500:n ihmisen väestö oli yllättäen kymmenkertaistunut yhden päivän ajaksi. Kyllä, parkkitilaa löytyisi, 20 $ kiitos!

Vetäisimme auton niitetylle pallolle ja rupesimme keräämään kaikkea tarvittavaa mukaan otettavaksi. Tässä vaiheessa läkähdyttävä kuumuus iski nuijan lailla. Oli keskipäivä, aurinko porotti esteettä ja lämpötila oli 35:n asteen paikkeilla.

Huolimatta vuosien saunaharjoittelusta tunsin, kuinka tajunnan tila alkoi laskea uhkaavasti hetki hetkeltä. Teippasin vahingossa aurinkosuodinkalvon takapenkkiin kiinni, pudotin sakset istuinten väliin ja levitin kaikki varusteet sekamelskaksi takapenkille etsien välttämättömimpiä tavaroita. Tässä säässä pitäisi valokuvauksessa keskittyä vain kaikkein oleellisimpaan ja unohtaa kikkailu: äly ei yksinkertaisesti riittäisi muuhun.

Halusin edelleen pimennyskuvaani ihmisiä. Lähdimme etsimään niitä kylän keskustasta, jonka näytti muodostavan lähinnä yksi talo ja sen edusta. Pimennyksen osittainen vaihe oli jo alkanut ja vilkuilimme välillä hitsaajanlasiemme läpi tilannetta.

Musertava paahde pakotti leiriytymään suuren lehmuksenkaltaisen puun alle. Varjossa lepuutteli jo muutaman vanhempi pariskunta. ”Meilläkään ei ole aikomusta tulla täältä varjosta pois ennen täydellistä vaihetta” kommentoi seura nähdessään otsalta kaulaani pitkin alas valuvat hikinorot. Tartuin vesipulloon ja seurasin osittaisen vaiheen etenemistä lehtien läpi siivilöityvistä neulanreikäsirpeistä.

Täydellinen auringonpimennys

Olin päättänyt yrittää Janne Pyykön pimennyspatsas-ideaa Markon kanssa kakkoskameralla kesken täydellisen vaiheen. Pääkamera vangitsisi tavalliseen tapaan laajakulmakuvan paikallisesta maisemasta. Keskityin läkähdyksissäni takaamaan, että pääkamerassa oli kaikki asetukset kohdallaan. Pimennys olisi tässä kestoltaan hieman yli kaksi minuuttia, joten kesken tapahtuman ei kannattaisi käyttää aikaa asetusten hiontaan.

Jos säätilan muutos ei olisi sekoittanut suunnitelmia, olisi asetuspuoli maisemavalintoineen ollut hyvin valmisteltu jo päivää etukäteen.

Nyt korokkeena oli tarjolla lähinnä yksi paikoitusaluetta rajaava heinäpaali. Ryhmityimme sen luokse juuri ennen täydellisyyttä. Yllemme oli muodostunut tiuhaan tahtiin pieniä pilarimaisia kumpupilviä, jotka viittasivat voimakkaaseen konvektioon. Jos kävisi käsittämättömän huonosti, yksi pallero väärässä paikassa riittäisi peittämään koko täydellisen vaiheen taakseen. Sille ei enää voinut mitään.

 

Ihmiset kokoontuivat edessämme olevan tien reunoille tunnelman tiivistyessä odotukseksi. Viimein saapui timanttisormus hurraa-huutojen saattelemana. Täydellisen vaiheen aluksi Marko hyppäsi heinäpaalille ja tartuin pikaisesti kakkoskameraan kalastaakseni vapaudenpatsas-henkistä otosta. Siitä ei tullut mitään: tajusin muutaman kokeilun jälkeen asetusten olevan tavalla tai toisella pielessä ja keskeytimme operaation keskittyäksemme itse pimennyksen seuraamiseen.

Aurinko korkealla hehkui mustana ja koronassa ympärillä näkyi selkeitä muotoja. Oikealla puolen loisti Venus kirkkaana tähtenä. ”Hei, varjonauhoja!” huikkasi Marko. Vieressämme olevan valkoisen maastoauton konepeltiä pitkin eteni rintama pieniä laineita.

Pois

Täydellisen vaiheen jälkeen oli mielessä lähinnä yksi asia: ilmastointi. Muutaman osittaisen vaiheen otoksen jälkeen siirryimme kohti helpottavaa viileyttä. Tavoitteena oli päästä liikkeelle ja takaisin kohti Kansas Cityä, josta huomenna aamupäivällä lähtisi lento eteenpäin. Matkaa oli edessä vielä 600 kilometriä.

Samankaltaiset ajatukset olivat monen muunkin mielessä ja kapea tie täyttyi autoista. Tässä se ruuhka nyt oli. Hetken tuumailtuamme päätimme reitittää itsemme vastoin navigaattorin ohjeita itse kohti määränpäätä.

Markon toimiessa kartanlukijana puikkelehdimme pikkuteitä eteenpäin vältellen pahimmat ruuhkat. St Louisin suunnalle oli noussut komea alasin, mutta ajatus pimennyspäivän myrskybongauksesta tuntui mahdottomalta. Oikeille paikoille pääseminen olisi vaatinut nopeampia teitä, jotka nyt olivat täyttyneet paluuliikenteestä.

Core punch

Pääsimme moottoritielle, kun paikalliseen matkapuhelinliittymään pamahti viranomaisten lähettämä tekstiviestihäly: ”Kansas Cityssä saattaa illalla olla tulvivaa vettä”.

Ajelimme kohtalaisissa ruuhkissa ohi St Louisin, kun täsmentävä tiedote saapui ”Kansas cityssä saattaa illalla ukkostaa kunnolla klo 21-24”.  Viesti kuulosti myrskybongarin korvaan aika mukavalle.

Seuraava tiedote olikin jo muotoa ”Kansas Cityssä saattaa ukkostaa voimakkaasti klo 21-06”. Jaahas, saammekohan vielä kunnon finaalin päivälle? Jatkoimme moottoritietä eteenpäin kohti päämäärää ja aloimme tähyillä missä tämä paljon puhuttu pilvi luuraisi. Illan pimetessä horisontissa välähti muutaman kerran. Sieltähän se nousi.

Välke tiheni. Emme muistaneet koskaan Suomessa nähneemme mitään vastaavaa. Kännykkään pärähti viranomaisvaroitus, jonka oleellinen sanoma oli ”Rytisee koko yön ihan kunnolla, pysykää kotona älkääkä lähtekö ulos seikkailemaan, pelastuslaitoksella tulee olemaan jo muutenkin riittävästi tekemistä”.

Tässä vaiheessa välke horisontissa tiheni niin ripeäksi, että alkoi vähän hirvittää. Vilkaisu salamapaikantimen näkymään paljasti, että hotellimme ja meidän välissä oli leveä vyö napakkaa välkettä. Päässäni alkoi soimaan vanhan leijonanmetsästyslaulun sanat ”sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää, täytyy mennä läpi!”.

Takanamme oli jo herätys klo 4 aamulla, yksi auringonpimennys ja lähes koko Suomen läpimitan verran ajomatkaa. Pieni taisteluväsymys alkoi vaivata, muttei auttanut muu kuin suunnitella etenemistä niin, että tien varrelle pystyisi tarvittaessa asettua valokuvaamaan.

Ennan Kansas Cityä nousimme moottoritieltä ylös pikkuteille ja jäimme ihailemaan lähestyvää supersolua. Tuntuu kuin olisimme huoneessa yhdessä taaperon kanssa, joka on juuri keksinyt valokatkaisijan jatkuvan räpsyttelyn hienouden. Bassot vain olivat paremmat ja pilvenreunan alta puhaltava tuuli muotoili joka hetkeen uuden kampauksen. [video]

Suurin osa salamointia tapahtui pilven sisällä, mutta nätti alasinryömiäinen sai meissä aikaan huokauksen. Tuuli toi mukanaan sadepisaroita ja hyppäsimme auton suojaan jatkamaan matkaa. Samaan aikaan puhelimeen saapui uusi tekstiviesti listaten kaikki tiet, jotka oli toistaiseksi suljettu tulvivan sateen vuoksi. Lista kuulosti ulkopaikkakuntalaisen korvaan täydeltä heprealta, joten ei auttanut muuta kuin edetä kapeaa tietä kohti kaupunkia parhaan fiiliksen mukaan ja onneen luottaen. [video]

Tässä vaiheessa tuntui hyvälle, että valitsimme autovuokraamon suosituksesta paikallisessa kielessä keskikokoisen menopelin. Suomalaisen mittapuun mukaan pöristin meni kuitenkin selvästi jo luokkaan maatielehmät ja oli ehdottomasti suurin koskaan ajamani kulkuväline. Ehkä sillä tiukan paikan tullen ylittäisi pari lätäkköä.

Raskas ropina konepellillä tiheni ja välillä osa sateesta tuli selvästi rakeina. Kulkuvauhti tippui matelutasolle, mutta pääsimme silti koko ajan etenemään kohti määränpäätä.

Tuntitolkulla vakaasti edeten saavutimme viimein keskiyön jälkeen hotellin pihan. Taivas välkkyi vielä tasaiseen tahtiin, mutta juuri nyt myrskybongauskiintiö oli päivältä täynnä. Mikään ei enää voisi voittaa suihkua, peittoa ja tyynyä. Myöhemmin hotelliaamiaisella seurasimme kahvia hörppien uutiskuvia pelastushelikoptereista, jotka noukkivat katolle yön tulvia paenneita ihmisiä turvaan.

Blogi jää tauolle

Siirryn marraskuussa 2017 äitiyslomalle. Kiitokset kaikille lukijoille aktiivisesta kirjoitusten seurannasta ja kommentoinnista!