Glitteriä ilmassa
Jos Raptori olisi 90-luvun alussa tehnyt kappaleen haloista, olisi kertosäe epäilemättä mennyt ”Oi beibi, tsiigaa tuota zykkii!” Suoraan pään yllä kimalteli sateenkaaren väreissä niin kirkas zeniitinympäristön kaari (kotoisammin ’zyk’), että tuijotin sitä kalamainen ilme kasvoillani.
44:n asteen sivuaurinko ja 46:n asteen kaaren alku vierekkäin metsän reunan yllä. Kuva Emma Herranen.
Hetkeä aiemmin rauhallinen aamukahvihetki oli romuttunut Marko Pekkolan huomioon, että nousevan Auringon säteet olivat puhjenneet esiin Stratocumulus-aukossa paljastaen huomattavan kirkkaan sivuauringon. Yhä edelleen kirkastuessaan siitä näytti muodostuvan suorastaan kaikkien sivuaurinkojen äiti.
Ryntäsin kameran kanssa parvekkeelle. ”Tuolla voisi olla piilossa jopa 44 asteen sivuaurinko”, Marko huusi. Marko oli käynyt havaitsemassa haloja tiedeprojektissa jopa Etelämantereella asti, joten luotin sataprosenttisesti hänen arviointikykyynsä tässä asiassa. Parvekenäkymän tiellä oli muutama pihapuu. Nyt tuli kiire päästä ulos aavoille näkymille.
En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt 44 asteen sivuaurinkoa, mutta muistin edesmennen harrastajatoverin Marja Wallinin kertoneen siitä legendaa. Marja oli digikuvausajan alussa päätynyt Lahdessa keskelle halonäytelmää ja huomannut taivaalla tavallista harvinaisempia halomuotoja. Onneksi puhelimesta oli löytynyt haloguru Marko Riikosen yhteystiedot ja outo viiru saatiin soiton perusteella varmistettua 44 asteen sivuauringoksi. Riikonen hyppäsi lennosta autoon päästäkseen itsekin harvinaisen näytelmän äärelle. Näytelmä kuitenkin lässähti niin nopeasti, ettei harvinaisesta halosta ollut enää hetken kuluttua merkkiäkään. Marjalla ei tuolloin vielä ollut digikameraa, joten harvinaisuus jäi tallentamatta. Seuraavana päivänä kävi kamerakaupan ovi ja puute korjaantui.
Marjan tapaus mielessäni ryntäsin portaat alas, hyppäsin saappaisiin ja liu’uin lumista mäkeä alas kohti avointa peltoa. Toden totta, siinä missä 46 asteen rengas kohtaa horisonttirenkaan, näkyi nyt paljain silmin kaksi vierekkäistä juovaa yhden sijaan. Tuo sen on pakko olla!
Marko huusi parvekkeelta ”Kuvaa se nopeasti! Se voi kadota minä hetkenä hyvänsä!” Nostin nenälle kameran havaitakseni ettei laite suostunut käynnistymään. Aargh! En jäänyt setvimään ongelmaa, vaan hain sisältä toisen kameran. Onneksi näitä on varastossa. Huh, nyt erikoiset viivat saatiin viimein purkkiin.
Auringon ympärillä loistivat häikäisevän kirkkaat sivuauringot. Markon ympärillä näkyy myös varsin yleinen 22:n asteen rengas, 22:n renkaan yläsivuava kaari, auringonpilari ja horisonttirengasta. Kuva Emma Herranen
Tähän mennessä viereeni materialisoitui ulkovaatetukseen sujahtanut Marko: ”Mennään tuohon suuntaan pellolle, jääsumu on siellä tiheämpää”. Juoksimme minkä pystyimme ja vauhdissa kyydistäni tipahteli ainakin kaulahuivi ja toinen tumppu. Olisin ilmeisesti hannujakerttumaisesti löytänyt pellolta kotiin seuraamalla pudonneiden tavaroiden riviä.
Zeniittiympäristön kaari näkyy kuvassa sateenkaaren väreissä. Yhdessä himmeämmän Kernin kanssa se muodostaa zeniitin kiertävän ympyrän. Kuva Emma Herranen
Rämpiessämme viereisen viljapellon syvässä hangessa eteen avautui huikea näky: sivuauringot olivat kirkastuneet luokkaan, jossa ne itsessään riittivät aiheuttamaan linssiheijastuksia kuviin.
Suurten halonäytelmien tärkein sääntö on muistaa kuvata myös näennäisesti vaatimattomalle näyttävä auringon vastapuoli. Myös siellä on taatusti muutama harvinaisuus piilossa. Niin nytkin: vasta-aurinko ja 120 asteen sivuauringot erottuivat valkoisina kirkastumina taivasta vasten. Marko luetteli halomuotoja sitä mukaa kun niitä ilmestyi lisää ja kuvasin kaikkiin mahdollisiin suuntiin.
Olimme koko ajan keskellä kimaltelevaa, silmin nähden virtaavaa jääkidepilveä. ”Tuossa voisi olla Kern, ihan kuin se hirveän heikosti näkyisi, kuvaatko tuota”, huikkasi Marko. Käänsin kameran ylös ja raksutin kasaan kuvasarjan. Jos Auringon näytelmissä huippuharvinainen Kern todella piileskelisi taivaalla, tarvitsisin pinon kuvia jälkikäsittelyä varten.
Kernin kaari oli toinen halomuoto, josta olin kuullut vain puheita. Sen olemassaolosta mahdolliset havainnot alkavat jo vuodelta 1895, mutta ensimmäisiä valokuvia tästä legendaarisesta halomuodosta jouduttiin odottamaan yli sata vuotta. Vasta vuonna 2007 Kernin kaari viimein tarttui haloharrastaja Marko Mikkilän kameraan. Kaari oli hyvin himmeä ja kutiteltavissa esiin vain kuvankäsittelyllä.
Kun viimein katsoin otoksia tietokoneella, aiemmat opit osoittautuivat turhaksi. Kernin kaari näkyi jo ensimmäisessä ottamassani ruudussa ilman minkäänlaista pikselinviilausta ja pinoamista.
Wow, tätä halonäytelmää kelpaisi vanhainkodissa muistella!
Taivaanvahdissa: havainnot Kernin kaaresta ja 44:n asteen sivuauringosta.
Hienot kuvat. Havaintonne päiväys Taivaanvahdissa lienee ollut karkauspäivää 29.2. – jossa runsas kommentointi. Nuo sivupullistumat kaaressa mielenkiintoiset huomioida mikäli suoraan näkisi.