Taivas takapihalla

Revontulia ja ihmisiä

14.2.2016 klo 19.36, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havaintovälineet , Tähtivalokuvaus , Taivaanilmiöt

Kaikessa kuvauskikkailussa nälkä kasvaa syödessä. Tämä pätee myös revontulivalokuvaukseen. Vaikeinta on saada ihmiset ja revontulet samaan kuvaan. Liikkuvana.

Kokonaisen animaation koostaminen saattaa viedä tunteja aikaa, joten kuvaaja kärsii pahimmillaan tekemisen puutteesta. Ratkaisin asian astumalle itse mukaan kuviin kameran raksuttaessa sarjaa metsän siimeksessä.

Ihmiset ovat digiajan alusta lähtien ottaneet itsestään kuvia revontulten kanssa. Yleensä salaman käyttö taivaanilmiöiden  kanssa näyttää pöljälle, mutta kaverikuvassa se on lähes välttämättömyys. Vuosien aikana olen oppinut, että havaitsijan lisääminen mihin tahansa yö-otokseen tekee siitä kiinnostavamman. Katsojan on helpompi mieltää itsensä havaitsijan paikalle.

Yleisesti ihmisten ja revontulten samanaikaisessa kuvaamisessa on yksi perustavan luokan ongelma: havaitsijan pitäisi pysyä liikkumatta paikallaan koko otoksen ajan. Ja revontulten tapauksessa kyse voi olla mistä tahansa ajasta 2-20s välillä. Pakkasen nipistellessä varpaita harva pystyy olemaan tönkkönä kuin norjalainen kuivaturska. Jos ihmisiä on mukana kuvassa, valotusaika pitää optimoida mahdollisimman lyhyeksi.

Kirjoitin aiemmin esimerkissä, että 20s revontulimateriaalin koostaminen voi vaatia tunnin hillumista puskissa ja yli 200 kuvaa. Jos animaatioon lisätään vielä ihminen, tarvitaan puuhaan rauhallinen luonne, päättäväisyyttä ja jäykkä selkäranka. Koska lopullinen animaatio on tyypillisesti nopeutettu, animaatiokävelijän täytyy liikkua t-o-d-e-l-l-a h-i-t-a-a-s-t-i. Liikkua voi vain valotusten väliin jäävän muutaman sekunnin aikana ja kokonaisen askeleen kuvaaminen vie helposti minuutin.

Nyt ymmärrätte, miksi leukani jumittui ammolleen nähdessäni ensikertaa Ronn Murray:n videota. Otosten takana täytyi olla melkoinen valosanko. Tästä piti ottaa välittömästi selvää.

Ronn selvensi asiaa sähköpostitse. Hänellä oli takanaan hyvin tutun kuuloinen historia animaatioiden ja Canonin runkojen kanssa. Muutama vuosi sitten kalusto oli vaihtunut Sony:n a7S –sarjaan, josta nyt oli käytössä koko mallihistoria. Kameran tallentama korkean tason 4K video vaati hieman enemmän tilaa kuin mihin järjestelmäkamerakuvaaja on tottunut. Siksi otokset päätyivät talteen Atomos Shogun-laitteen syövereihin.

Sonyn peilittömässä järjestelmäkamerassa Ronnilla oli kiinni revontulivalokuvaajan vakiovaruste, 24mm f/1.4 –objektiivi. Tällä kertaan Samyang/Rokinon –merkkisenä. Valovoimainen objektiivi yhdessä pienehkön rungon kanssa oli jo monikäyttöisempi laite kuin punttisali-luokan ammattilaisvideokamerat.

4K –tarkkuuden kuvan yleistyminen ja kameroiden kehittynyt kohinansieto tekevät tulevien vuosien aikana mahdolliseksi laadukkaan revontulimateriaalin kuvaamisen yhä suuremmalla määrällä laitteita. Revontulten tapauksessa animoinnin tarve vähenee, sillä laitteet kykenevät pian tallentamaan näkymän reaaliaikaisena. Ja lopputulos häikäisee laadullaan.

Keskusteluni Ronnin kanssa kävi kalliiksi. Taloon saapui kaksi uutta objektiivia, tuore kamerarunko ja tietokoneen sisäelimet päätyivät vaihtoon. No kannattiko? Alustavasti kyllä, kerron kokemuksista lisää seuraavalla kerralla.

Aiemmin kirjoitettua aiheesta:

• Revontulia videokameralla?
• Animoijan työkalut
• Liikkuvalla kuvalla eloa havaintoihin
• Kännykällä revontulten kimppuun

---

Keinovaloista nousi haloo

17.1.2016 klo 11.41, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Taivaanilmiöt

Jos näyttää siltä, että katulampusta nousee lasermiekka, ei vielä ole aika ottaa yhteyttä lääkäriin. Kyse on aivan normaalista haloilmiöstä.

Erilaisia halomuotoja tunnetaan jo noin 80 erilaista. Ne ovat kaarimaisia, pyöreitä, keskenään risteäviä värikkäitä juovia ja läikkiä taivaalla. Kirkastumien paikka ja voimakkuus riippuvat valonlähteen korkeudesta ja siitä millaisia jääkiteitä katsojan ja valon välissä on ja millaisia valonkulkuja kiteiden lävitse on tarjolla. Pelissä on siis muutama muuttuva parametri.

Haloilmiöt ovat syntymekanismiltaan sateenkaarten serkkuja, sillä kyse on valon taittumisesta veden eri olomuodoissa. Sateenkaari syntyy valon seikkaillessa vesipisarassa, halot taittumisesta ja heijastumisesta jääkiteiden lukuisilla pinnoilla.

Pikkuinen jääkide tovereineen voi ohjata Auringosta, Kuusta, katulampusta tai jopa planeetasta lähtevän valon ylös kohti taivaanlakea.

Pilareita väreissä

Kaupunkiasukki törmää helpoiten keinovalopilareihin ja saattaa huomata niiden olevan hieman eri värisiä. Osa on kellertäviä, sinertäviä ja toiset näyttävät puhtaan valkoisille.

Keinovalohalojen väriin vaikuttaa valaisimessa käytetyn lampun värilämpötila. Tulemme harvoin ajatelleeksi, että kaupunkivalaistuksessakin on aivan pikkiriikkisiä sävyeroja. Modernit ledivalaisimet saattavat aiheuttaa valkeampia tai sinertäviä pilareita. Suur- ja pienpainenatriumlamput ovat puolestaan sävyltään keltaisia tai oranssihtavia.

Näkeekö näitä usein?

Erilaisia haloilmiöitä esiintyy yli 200 päivänä vuodesta keskimääräisellä suomalaisella paikkakunnalla.

Keinovalopilareita voidaan ihailla parhaimmillaan muutamana kymmenenä yönä vuodessa. Luonnon lasermiekkojen ehdoton sesonki sattuu yleensä joulu-tammikuulle, jolloin sää on kylmimmillään.

Jos haluat ehdottomasti nähdä vuoden maksimimäärän haloja, siirry asumaan laskettelurinteen läheisyyteen. Kokeilin tätä onnistuneesti muutaman vuoden ajan Tampereella. En kyllä etukäteen tentannutkaan asunnonvälittäjältä isännöitsijän lausuntoa alueen halostatistiikasta, vaan valinta meni nappiin täysin tuurilla.

Talvipakkasten tiesi tuolloin alkaneen varmasti vasta, kun rinnettä alas laaksoon leijaili lumitykkien ulos puskema kideverho. Näky oli lopulta niin yleinen, etten jaksanut lähteä parveketta edemmäs kalaan. Syvimmän talven haloähkyyn saattoi vaikuttaa myös kosteutta ilmaan nostava Tammerkoski, jonka vesihöyry kiteytyi pakkasessa kaupungin ylle.

Illuusio revontulista

Lompsin eräänä sydäntalven iltana pienen kävelymatkan päässä laskettelurinteestä. Taivaalla lainehti rivi pylväitä, jotka näyttivät hätkähdyttävissä määrin revontulilta. Hieraisin silmiäni: liikkuvia keinovalopilareita! Hetken epäuskoisen tuijotuksen jälkeen vaikutti siltä, että joissain kohtaa pilveä jääkiteitä on enemmän ja toisaalla taas harvakseltaan.

Tuulen mukana kulkevan kidepilven osat saattavat valaistun alueen yli lipuessaan välkehtiä kidepilven paksuuden tahdissa. Se sai aikaan illuusion, joka välillä hämmentää muitakin Taivaanvahdin havaitsijoita.

Halojen havaitseminen ja tulkinta

Keskimääräisenä havaintopäivinä taivaalla on näkyvissä muutamia yleisimpiä haloja. Erittäin harvinaisten näytelmien tapauksessa sormet eivät meinaa riittää kauniiden, moniväristen muotojen laskemisessa. Onnekkaimmat havaitsijat muistavat toukokuun ja vuoden 2014, jolloin taivaalta saattoi bongata yli kymmenen halomuotoa yhdellä vilkaisulla. Laskennassa piti siis väistämättä ottaa varpaat avuksi.

Kun bongaat halon, koita napata niistä kuva. Valokuvaaminen onnistuu näppärästi päiväsaikaan jopa kännykameralla. Lähettämällä otoksen Ursan Taivaanvahtiin pystyt osaltasi auttamaan haloilmiöiden tutkimuksessa. Taivaanvahtiin kerätään myös kuvattomia havaintoja, mutta niihin kannattaa muutamalla lauseella kertoa millaisia muotoja näit.

Jos otoksessasi esiintyy kaaria spagettimainen määrä, Taivaanvahdin ylläpito auttaa mielellään yksityiskohtien tulkinnassa. Halot ovat niitä harvoja ilmiöitä, joissa kokematonkin harrastaja pystyy tekemään uusia löytöjä. Keinovalopilarit olivat halomuotona niin tavanomainen ilmiö, että siitä ei olisi luullut enää löytyvän uusia yllätyksiä. Toisin kuitenkin kävi, kuten Mia Heikkilän kuuluisa havainto Taivaanvahdissa osoittaa.

Lisätietoa halojen havaitsemisesta

Ilmakehän optiset ilmiöt -jaosto

Kuvalliset halohavainnot Taivaanvahdissa

 

---

Revontulia videokameralla?

3.1.2016 klo 00.26, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Taivas takapihalla

Ehdin jo aiemmin kirjoittaa pari sanaa siitä, miten erilaisista animaatioista voi olla hyötyä harrastuksessa. Tutustuin syvemmin animaatioihin nimenomaan revontulten kautta.

Minulta on muutaman kerran kysytty, kuinka revontulia kuvataan videokameralla. Vastaus on toistaiseksi ollut varovainen ’Ei mitenkään’. Tämä ei enää pidä paikkaansa. Tähti- ja ilmakehävalokuvauksen legenda Pekka Parviainen kokeili videokameraa revontuliin jo 2000-luvun alussa. Tuon ajan tekniikalla kennolle jäi kirkkaista revontulista himmeähkö utuvyö.

Se pieni, muovinen videokamera, jolla olet kuvannut perheen lapsia ja koiraa ei todennäköisesti edelleenkään suoriudu vaativasta tehtävästä kunnialla. Jos todella haluat kuvata revontulia nimenomaan videokameralla, tarvitset siihen ammattilaistason laitteen. Tällaisesta käsipainosta ja objektiiveista joutuu pulittamaan jo pienen käytetyn auton hinnan, mutta jälki voi olla häkellyttävän hienoa (kurkista Alister Chapmanin video ammattitason laitteilla).

Highend-videokameran omistaja joutuu valikoimaan erikseen ostettavan objektiivinsa huolella, sillä kovin hitaalla lasilla tähänkään puuhaan on turha lähteä. Oli tallentava laite mikä tahansa, suuret alle f/2 aukot ovat voittajan valinta.

Elämme siis aikaa, jolloin laadukkaat videokamerat näkevät myös himmeitä kohteita. Revontulibongari joutuu kuitenkin tekemään kompromisseja budjetin, painon ja kuvanlaadun suhteen. Jos on akuutti tarve kehittää käsilihaksia ja polttaa ylimääräiset viikkorahat tyylillä, revontulivideointi on ulottuvillasi.

Modernit järjestelmäkamerat osaavat kuitenkin tallentaa myös videokuvaa varsin laadukkaasti. Järjestelmäkamerat kestävät kohtuullisesti suurempien ISO-lukujen käytön ja jonkinlaista videokuvaa saa hämärässäkin.

Olen kantanut vuositolkulla repussa Canonin 5D II-sarjan järjestelmäkameraa ja testannut laitteen video-ominaisuuksia myös himmeisiin yökohteisiin. Vaikka Canonin suosituimmille rungoille on saatavissa videokuvausta avittavia lisäohjelmistoja, revontulet ovat leimunneet kamerassani vain animaatioiden muodossa. Ai miksikö?

Olen stillikuvaaja. Haluan myös korkean resoluution otokset näkymästä. Suurin osa järjestelmäkameroista tallentaa liikkuvaa kuvaa vain HD-resoluutiolla. Tämä tarkoittaa sitä, että pisin reuna kuvaa on korkeintaan 1920 pikseliä leveä. Etsin otoksiltani suurempaa tarkkuutta, mielellään yli 5000 pikselin leveyttä tai jopa vieläkin suurempia panoraamamittoja. Tämä käytännössä sulkee pois videoleikit. Animoimalla talteen jää suuren resoluution ruudut, joita voi myöhemmin skaalata alaspäin HD-tason animaatioksi.

Komeettoja aamu- ja iltavirkuille

9.12.2015 klo 23.11, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Taivaanilmiöt

Aloita aamusi toisella tavalla: siirrä kahvinkeitto tuonnemmaksi ja kaiva kaapista esiin kiikarit tai kamera. Venuksen tienoilla on talven mielenkiintoisin komeetta, C/2013 US10 (Catalina).

Normaalisti nautin kofeiinipitoisen virvokkeeni ennen havainnointiin ryhtymistä, mutta tässä tapauksessa toisenlaisesta strategiasta on iloa. Taivas vaalenee klo 7 jälkeen jo huimaa vauhtia ja pienen utuläikän hahmottaminen kirkkaalta pinnalta käy yhä vaikeammaksi. Mitä myöhemmäs kiikarointia lykkää, sen haastavammaksi pienen utupallon löytäminen käy.

Sitkeimmät sissit heräävät jo klo 5 etsimään horisontin ylle noussutta Venusta ja ottamaan siitä suuntaa Neitsyen tähtikuviota  kohti. Tuolloin taustataivas on tummempi ja valokuviin on helpompi saada mukaan myös komeetan kaksi pyrstöä. Nämä kun hukkuvat nopeasti aamunkajoon.

Tilanne paranee joulukuun lopun ja tammikuun aikana komeetan noustessa korkeammalle pohjoistaivaalla. Parhaimman havaintoajan odotetaankin olevan joulukuun lopulla ja tammikuussa, jolloin kohde on kirkkaimmillaan.

Mitään suuryleisöspektaakkelia Catalinasta on turha odottaa, sillä se jäänee kirkkausennusteissa kiikarirajalle magnitudiin 5-6. Keskivertonäkymä kohteeseen on toistaiseksi pieni, lievästi vihertävä utupallo taivaalla. Kamera kuitenkin näkee ihmissilmää paremmin ja pystyy taltioimaan himmeämmät pystöt. Kyseessä onkin oiva kuvauskohde hieman pidempipolttovälisen objektiiviin tai zoomin omistajalle.

Havainnot Catalinasta Taivaanvahdissa

Catalinan etsintäkartta Heavens-above -sivustolla

Panstarrs-tupla

Kuulostiko viideltä herääminen tuskalliselle? Ei hätää, myös iltakuvaajillekin löytyy häntäveikkoja. Taivaalla on nyt peräti kaksi Pan-Starrs-kartoituksen löytämää komeettaa

Niiden kalastus menee tosin jo extreme-urheilun puolelle, sillä kirkkaampi C/2014 S2 (Panstarrs) on magnitudin 9 kohde ja C/2013 X1 (Panstarrs) vieläkin himmeämpi magnitudin 9,5 utupallo.

Kumpaakaan on siis turha etsiä kiikareilla ainakaan kaupungin valosaasteen keskellä. Puuhaan tarvitaan todennäköisimmin kaukoputki. Jos vääntäytyy ulos taajamasta pimeämmille alueille, voi Panstarrsien ikuistamista kokeilla järjestelmäkameralla.

Kävin ulkona testaamassa, löytyvätkö nämä himmeämmät kohteet. Haravoin pitkän polttovälin objektiivilla ja kameralla taivasta. Etukäteen piti toki selvittää etsintäkarrojen avulla mihin suurinpiirtein kannatti suunnata. Sain muutaman ruudun etsinnän jälkeen Panstarrsit kuviin.

Kummankaan komeetan ei odoteta ratkaisevasti kevään aikana kirkastuvan, joten kohteet säilynevät kaukoputki-kiikari -luokassa.

Syksyn Panstarrs-havainnot Taivaanvahdissa

 

 

---

Animoijan työkalut

2.12.2015 klo 22.01, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havaintovälineet , Tähtivalokuvaus

Jos haluat luoda animaation öisestä tähtitaivaasta, käytännön työkaluvaihtoehtoja on muutamia. Jokaisessa niistä on hyvät ja huonot puolensa.

Tarvitset tietysti kameran jalustalla. Pokkari, järkkäri, melkein mikä tahansa manuaaliasetuksilla varustettu kuvausvekotin käy. Järjestelmäkamera tarjoaa hyvän resoluution ja mahdollisuuden kasvattaa ISO –lukua ilman että kuvaaja pyörtyy kohinan määrän nähdessään.

Modernit järjestelmäkamerat tuuppaavat ulos aika suuria kuvia, joten tietokoneelta ja muistikortilta pitää löytyä reilusti tallennustilaa. Toisaalta kuvien korkea resoluutio mahdollistaa helposti HD-tasoisten animaatioiden teon ja jopa huimemmat 4K kuvantarkkuudetkin. Yksittäisinä ruutuina otetut järjestelmäkameran kuvat ovat edelleen käyttökelpoisia vaikka videomaailma siirtyisi nykyistä suurempiin resoluutioihin.

Moni järjestelmäkamerakuvaaja alkaa tässä nikotella: suljinhan kuluu, jos sillä ottaa satoja valokuvia. Tämän on täysin totta, mutta ei kai sitä kameraa hyllykoristeeksi ole hankittu?

Mitä ikinä kuvataankin, tavoitteena on saada mahdollisimman paljon yksittäisiä ruutuja tiheimpään mahdolliseen tahtiin. Järjestelmäkameran kanssa tämä onnistuu helposti lankalaukaisijan tai käsikäyttöisen ohjaimen avulla. Omassa lankalaukaisimessani on kätevä mahdollisuus lukita valotus pohjaan. Toisaalta itse kamerasta löytyy sarjakuvaustoiminto, jolla laukaisinta painettaessa kamera jatkaa kuvien ottamista kuin konekivääri. Kun lankalaukaisija lukitaan kuvaamaan sarjaa, voi kameran jättää itsenäisesti rouskuttamaan animaatiota pellon nurkkaan.

Jos lankalaukaisinta tai muuta vastaavaa työkalua ei ole, eikä kamera tarjoa mitään asetusapuja animointiin, saattaa kuvaaja joutua itse seisomaan kameran vieressä laukaisunappia painellen. Operaation aikana kannattaa muistaa varoa kompastelemasta jalustan koipiin: pienikin tärähdys voi pilata hyvän animaatiosarjan heilauttamalla horisonttia.

Urbaanissa ympäristössä tuntuu vaikealle jättää kameraa yksin yöhön. Mistä tahansa puskasta voi tulla peura syömään sen. Toisaalta yllättävä yösadekaan ei tee laitteelle hyvää. Tässä vaiheessa voi olla hyvä hetki harkita pienen action-kameran hankintaa. Ainakin GoPro Hero-sarjan uusista laitteista löytyy automatiikkaa kuvasarjan tekoon ja pienen laitteen voi muutamalla kiinnityspalalla laittaa sääsuojakotelossa vaikka puun oksaan kiinni.

Kun kameran etuvalon kytkee pois, ei satunnainen ohikulkija sitä yössä löydä. Action-kameroiden selkeä huono puoli on kohinan vielä suurehko määrä: kuvanlaatu ei vastaa järjestelmäkameroiden tuotoksia, vaikka se moniin tarkoituksiin kelpaakin.

Yksittäisten kuvien ottajalla on edessään vielä pitkä tie kuvaustilanteen jälkeen. Kuvasarjasta pitää vielä koostaa animaatio. Animointiin ja kuvanopeuksien säätelyyn saa uppoamaan paljon aikaa. Helpoimmalla pääseekin, jos kamera osaa koostaa animaation automaattisesti suoraan laitteessa.

Nikonin uudella D810A-kameralla on kyky koostaa animaatiot kuvaajalle HD-laadulla valmiiksi (katso Sami Reinikaisen revontulianimaatio). Vastaava ominaisuus löytyy myös Canonin uudesta EOS 5DS R -megapikselihirviöstä. Toiminto säästä paljon aikaa ja kuvankäsittelyn tuskaa. Varjopuolena on, ettei alkuperäisiä kameran kuvia saa operaatiossa talteen. Mahdollisuudet kasvattaa animaatioiden resoluutiota tulevien tarpeiden myötä ovat automatiikkaa käytettäessä menneet ikuisiksi ajoiksi.

Olen riittävän nörtähtävä viihtyäkseni kuvankäsittelyn parissa pidemmän tovin ja tunnuslause ’lisää rautaa rajalle’ on tuttu myös kotitietokoneista puhuttaessa. Olen toistaiseksi valinnut revontulianimaatioiden tekomenetelmäksi perinteisen järjestelmäkameran sulkimenrääkkäyksen. Ken suljinta säästää, se valokuvausta pelkää.

---

Liikkuvalla kuvalla eloa havaintoihin

22.11.2015 klo 19.49, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Tähtivalokuvaus

Animaatiot, mitä tällä on tekemistä tähtiharrastuksen kanssa? Kun kyse on muuttuvasta ilmiöistä, paljonkin. Yksittäisellä liikkumattomalla kuvalla on vaikea esittää ilmiön kehittymistä. Kun kuvaan lisätään aika-akseli liikkeen muodossa, otoksista tulee elävämpiä.

Animaatioista on iloa ainakin aurinkokunnan kohteiden tarkkailijalle, revontuliharrastajalle ja myrskybongarille. Planeettojen kuiden liikkeitä on sykähdyttävää katsella animaatioiden muodossa. Komeetan pyrstön kehittyminen aurinkotuulessa on huiman jännää seurattavaa.

Kuinka pystyt itse tekemään animaation valitsemastasi kohteesta? Ensin on syytä miettiä liikkuvan kuvan luonnetta.

Näemme joka päivä tv-ruuduilla materiaalia, jossa kiitää tuhansia kuvia. Kuvamäärää tulee harvoin ajatelleeksi, niin tottuneita olemme liikkuvaan kuvaan. Elokuvateatterissa silmien editse välähtää 24 kuvaa sekunnissa, jotka luovat mielikuvan liikkeestä.

Saadaksesi aikaan samanlaisen vaikutelman, sinulla täytyy olla havainnon kohteesta kasa kuvia. Kuvattaessa taivaanilmiöitä käytetään usein sekuntien valotusaikoja. Poikkeuksena tähän monen sekunnin sääntöön ovat syvän taivaan harrastajien mielestä törkeän kirkkaat taivaankappaleet, kuten Aurinko, Kuu ja suurimmat planeetat. Näiden kanssa pärjää alle sekunnin valotusajoilla.

Minkä tahansa himmeämmän kohteen kuvaaja toteaa heti, että kymmenien kuvien tallentaminen sekunnissa on täysin mahdotonta. Valotusajat ovat niin pitkiä, ettei sekunnissa saa aikaan yhtäkään kuvaa (saati sitten 24:ää).

Tähtikuvista animaation laatija joutuukin luopumaan elokuvamaailman ideasta esittää taivaallinen kohtaus samassa ajassa, mitä sen kuvaaminen kesti. Kun yhdistetään peräkkäin kasa puolen minuutin komeettakuvia, tulee lopputuloksesta väistämättä nopeutettu. Hitaasti elävien ilmiöiden tapauksessa tämä on hyväksikin, sillä harva jaksaa tuijottaa tuntitolkulla taivaankappaleen hidasta etenemistä. Ennemmin katsoja järsii jalkansa irti.

Animaation kesto ja tiivistetty aikaa riippuu siitä, montako kuvaa sekunnissa halutaan näyttää. Animoijalla on tässä valinnan paikka: jos kuvia on liian vähän, lopputulos näyttää töksähtelevän kuvien nytkähdellessä eteenpäin. Toisaalta suurella kuvanopeudella koko kuvasetti on näytetty hujauksessa.

Eniten animaatioita olen nysväillyt revontulten parissa. Se mikä miellyttää silmää on yksilöllistä, mutta yleensä olen pitänyt hyvänä kuvanopeuskompromissina 12 kuvaa sekunnissa. Koska yhden revontulikuva ottaminen saattaa kestää 15 s, yhden sekunnin materiaalin kuvaaminen on vaatinut ainakin kolmen minuutin lusmuilua kentällä.

Mutta tässä oli vasta yhden sekunnin arvosta materiaalia. Jos kuvaisin yhden tunnin ajan animoituja revontulia, siitä saisi aineistoa vain noin 20 sekunnin animaatioon. Kuvia sessiosta kertyisi 240 kappaletta. Puuhaan tarvitaan siis suuri muistikortti varsinkin, jos kuvat tallennetaan täydellä resoluutiolla. Mitä enemmän kuvia, sitä parempi animaatiosta tulee.

Tätä massiivisen kuvamäärän tarvetta voi aivan himpun verran kiertää. Sitä ei voi kokonaan poistaa, mutta pienellä huijauksella lopputuloksesta saa hieman sulavamman. Kikkailu tapahtuu laskemalla kahden ruudun väliin keinotekoisia kuvia. Kun tiedetään, millaisia pikseleitä ensimmäisessä kuvassa on ja mitä seuraava kuva sisältää, voidaan löyhästi arvailla millainen kuva kahden otoksen välissä olisi voinut olla. Monet animaatio-ohjelmat tukevat kuvien laskemista väliin. Joskus lopputulos näyttää hyvälle, muttei aina.

Olen itse käyttänyt välikuvien laskentaan Linux-käyttöjärjestelmän mukana tulevaan imagemagic-ohjelmistopaketin convert-komentoa. Siinä on morph-parametri, jolla voi määrätä kuinka monta kuvaa otosten väliin lasketaan. Menetelmä ei ole aivan ongelmaton, sillä kuvamäärien noustessa yli 50:n, komento ryystää tehokkaasti tietokoneen kaiken muistin ja muuttuu tuskastuttavan hitaaksi. Ongelmasta pääsee yli käsittelemällä kuvasetti muutama kymmenen otosta kerrallaan.

Lähiaikoina aion kirjoittaa lisää animaatioiden maailmasta. Seuraavaksi vuorossa ovat animaation tekijän laitevalinnat.

---

Kuu pimenee aamuvirkuille

22.9.2015 klo 21.40, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Tähtivalokuvaus , Taivaanilmiöt

Jos mahdollista, maanantaiaamuna 28.9. kannattaa herätä töihin aikaisin. Tähtiharrastajat ovat silloin aamuvuorossa. Laitta herätyskellosi soittamaan klo 4 ja pääset nauttimaan aamukahvi kädessä vähitellen etenevästä kuunpimennyksestä.

Aikainen herätys

Et ole aamuvirkku? En minäkään. Ajatus aikaisesta heräämisestä tuntuu epäinhimilliselle. Kaikkein sitkeimmät sissit nimittäin nousevat jo klo 3 yöllä seuraamaan puolivarjopimennystä. Ajattelin tässä kohtaa optimoida ja keskittyä hieman klo 4 jälkeen alkavaan täysvarjopimennykseen sen osittaisesta vaiheesta alkaen. Siinä Maan varjon voi nähdä vähitellen peittävän kirkkaan Kuun pinnan. Syvimmillään koko kuunpimennys on klo 5:47.

Viime keväänä saimme nähdä miten Aurinko himmeni Kuun kulkiessa Maan ja tähden välistä. Siitä syntyi laajalti näkynyt osittainen auringonpimennys. Tällä kertaa Maa kulkee Kuun ja Auringon välistä ja heittää tummentavan varjon. Kyse on siis oikeastaan varsin erilaisesta ilmiöstä kuin auringonpimennyksen tapauksessa.

Olen enemmän auringonpimennysbongari ja suhtaudun niihin suuremmalla intohimolla: harva luonnonilmiö maailmassa on yhtä vaikuttava. Kuunpimennykset ovat tuntuneet vähemmän tärkeille. Edelliset kuun täysvarjopimennykset ovat kuitenkin kohdallani jääneet pilvien taakse. Tämän vuoksi on siis ehdottomasti herättävä vaikka mikä olisi.

Kuunpimennyksen havainnointi on todella helppoa: etsi havaintopaikka, josta on avoin näkymä länteen ja katso. Mitään erikoissuotimia ei tällä kertaa tarvita ja kohteen löytäminenkin sujuu leikiten.

Kuunpimennys kuvaajalle

Kuinka sitten valokuvata tilanne? Järkkärikuvaajan kannattaa kaivaa kaapista mahdollisimman pitkäpolttovälinen objektiivi. Polttoväli alueelta 300-500mm olisi juuri sopiva tarkoitukseen. Pidempi menee jo kaukoputkiluokkaan. Suurennosta ei toisaalta saisi olla liikaa: koko taivaankappaleen on hyvä olla näkökentässä.

Pitkällä polttovälillä kuvaavan paras strategia on tallentaa koko pimennyksen eteneminen. Säännöllisin väliajoin napatut otokset ovat jälkikäteen yhdistettävissä selkeäksi koosteeksi ilmiön kulusta. Menneiden havaintojen joukosta löytyi oivana esimerkkinä Vesa Vauhkosen otos osittaisen kuunpimennyksen kulusta.

Toinen hyvä lähestymistapa pimennykseen on kuvata se ympäröivän maiseman kanssa. Onnistunut maisemavalinta tekee juuri sinun kuvastasi ainutlaatuisen. Kuu on pimennyksen aikaan läntisellä taivaalla ja laskee horisonttiin noin tunti täydellisen vaiheen päättymisen (noin klo 6.23) jälkeen. Maiseman tallennukseen valitsisin mukaan vielä hieman laajemman, 100-300mm polttovälialueen objektiivin. 100mm vastaavaan polttovälialueeseen pääsee myös moni pokkarin omistaja. Lähestymistapa soveltuu siis oivasti myös pokkarikuvaajalle.

Kännykkäkamerat eivät oikein kuunpimennyksen tallentamiseen taivu. Asetukset venyisivät kyllä sopivalle tasolle (esim. tarkennus äärettömään, ISO 800, f/8, 1-2s), mutta lisäpolttoväliä kännykameraan ei saa laadukkaasti taiottua helposti mitenkään. Jos tämä kuitenkin on ainoa käsillä oleva kuvausväline, kannattaa sitäkin mieluummin kokeilla kuin jättää kokeilematta.

Kuunpimennystä maisemaan havittelevalla on nyt viikko aikaa etsiä sopivia paikkoja, joissa maisema länteen on mahdollisimman edustava pimeässä.

Inspiraation lähteeksi voi selata läpi myös Laurent Lavaderin otoksia. Kuvausta voi lähestyä leikkisästi tai tuomalla maisemaan mukaan katsojaksi perheenjäsenen.

Lopulta havainnon onnistumisen ratkaisee vallitseva säätila. Huonoimmassa tapauksessa seuraavaa täydellistä kuunpimennystä joudutaan odottamaan vuoteen 2018 saakka.

Jos onnistut näkemään pimennyksen, kirjaa havaintosi Taivaanvahtiin pimennyslomakkeella. Jos pilvet kuitenkin peittivät taivaan ikävästi, havainnon otsikoksi valitaan ”Pimennyksen maksimi pilvien takana”. Näin kuunpimennyksen jälkeen järjestelmän kartasta näkee suoraan, millä paikkakunnilla pimennystä voitiin havaita.

---

Kännykällä revontulten kimppuun

1.9.2015 klo 23.36, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Havaintovälineet , Tähtivalokuvaus

Yöunet jäivät viime viikolla lyhyiksi. Syy yökyöpelöintiin löytyi yllättäen Auringosta. Yöllä? Auringosta? Kyllä vain: voimakas aurinkotuuli levitti viime viikolla kolmeksi yöksi taivaalle revontulet aina eteläistä Suomea myöten. Taivaanilmiöharrastajalle tämä tarkoittaa tietysti mustia silmänalusia ja hieman tavallista jähmeämpää ajatuksenjuoksua päivisin.

Kolmen yön rypeminen pitkin puskia antoi lisää kokemusta muutamasta revontulivalokuvauksen extreme-haarasta: revontulianimaatioiden teosta ja siitä, miten kännykamerasta otetaan kaikki irti. Kumpikin kokonaisuus ansaitsee oman esittelynsä. Ensimmäiseksi kaivan puhelimen taskusta.

Muistatko aikaa, jolloin puhelimella voi soittaa?: Jossain tuvan nurkassa kuului pärinä ja linjan toisessa päässä vieno ääni pyysi ulos leikkimään.  Veivattavien lankapuhelinten aikakaudella ei käynyt mielessäkään, että sukupolvea myöhemmin puhelin olisi revontulia tallentava taskutietokone. Jos olisin tällaista aikanaan väittänyt, olisi ukki todennut rauhallisesti keinuen kiikkustuolistaan ”Emma, sie puhut höpöjä”.

Tilanne on kuitenkin nykypäivää. Kirjoittelin syksyllä 2014 ohjeen siitä, miten revontulia pystyy kameralla kalastamaan. Sen matkapuhelinten kameroita käsittelevä osuus oli melko epämääräinen, sillä revontulet eivät tismalleen tule tyrkylle erilaisia kuvaustestejä varten. Viime viikon kolme yötä vihreää loimua antoi kuitenkin jo hyvän mahdollisuuden kikkailla kaikilla havaintovälinearsenaaliin kuuluvilla laitteilla.

Tällä kertaa käsilaukusta löytyi kolmen kameran perussetti: digijärkkäri, pokkari ja kännykkä. Digijärkkärin raksuttaessa animaatiosarjaa ehdin rauhassa perehtyä siihen, miten revontulten tallentaminen kännykameralla onnistuisi. Vekotin kädessäni oli Lumia 830, melko tavallinen business-luuri. Mallia ei oltu suunniteltu mitenkään erityisesti juuri valokuvauskäyttöön, mutta olin ollut päivänvalossa suhteellisen tyytyväinen laitteen hätäkamera-ominaisuuksiin. Oli siis aika katsoa mihin se taipuisi pimeässä.

Napsautin luurikameran päälle ja löysin näytön reunasta listan tavanomaisia asetuksia: salama, valkotasapaino, tarkennus ja ISO-luku. Koko lista oli tuttuja käsitteitä digivalokuvaajille, jotka ovat ehtineet kuvata jo muutakin kuin punasilmäisiä sukulaisia.

Ensimmäinen hätäliike sai kytkemään salaman pois päältä. Sitten silmäilin muita asetuksia, joista suurin osa vaikutti olevan automaatilla. Revontulten tapauksessa automaatti veikkaisi todennäköisesti täysin metsään. Erityisesti valkotasapainon arvonta menee automatiikalla täysin ruletiksi, joten pakotin sen päivänvalo (WB:pilvi) asentoon. Listalta löytyi myös tarkennus, jonka siirsin varmuuden vuoksi ääretön-asentoon.

ISO-asetuksia matkapuhelin tarjosi aina 3200:aan asti. Ei kuitenkaan auttanut ruveta kohinanirsoksi, sillä kännykkää ei tähän hätään saisi edes jalustaan kiinni. Valotusaikoja laite tarjosi aina neljään sekuntiin asti. Vilkaisin taivaalla tanssivaa kirkasta revontulivyötä ja totesin tämän olevan aivan riittävä vangitsemaan ainakin jotain näkymästä.

Lopuksi muutin puhelimen kamera-asetuksia niin, että laukaisunapin pitkä painallus ottaisi (videokuvan tai yksittäisen otoksen sijaan) sarjan kuvia. Asetusmuutoksen taustalla oli tavoite estää kameran ja kuvan tärähdys laukaisunappia painettaessa. Pienellä säädöllä puhelin oli valmis toimintaan.

Etsiskelin lähistöltä mitä tahansa tukea, jolla voisin vakauttaa kaksin käsin pitelemääni matkapuhelinta. Pimeydestä erottui muistomerkkikivi, jonka työskentelyergonomiaa ei selvästikään oltu suunniteltu satunnaista tuurivalokuvaajaa ajatellen. Pienellä tasapainottelulla sain ranteet ja kameran pohjan vakaasti tuettua kiven huippuun.

Olin melko tyytyväinen lopputulokseen. Kuvissa näkyi kirkas revontulivyö aina yksittäisiin ’hampaisiin’ asti. Kohinan suhteen ei tietysti ollut juhlimista. Osa yksityiskohdista oli hukkunut vesivärimäiseen pikselimössöön.  Laitetta tosin ei voinut mitenkään reilusti verrata järjestelmäkameran tallentamaan huippukuvanlaatuun. Kuvanlaadun suhteen kännykamera olisi epäilemättä vielä seuraavat kymmenen vuotta hätälaite, johon turvaudutaan äärimmäisessä tilanteessa joko akun loppuessa tai muiden vermeiden jäädessä kotiin.

Tulevaisuudessa tilanne voi kuitenkin olla toinen. Odotan, että siinä vaiheessa kun kiikun itse rauhallisesti keinustuolissa, kännykkäni pystyy ongelmitta tallentamaan revontulivideota, kasvattamaan alleen pienen jalustan, lämmittämään yössä viilenneitä sormia ja tarjoamaan mini-termoksesta kupposen kuumaa teetä. Ehkä sillä voi vielä soittaakin.

---

Pimeyttä etsimässä

14.8.2015 klo 23.54, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Havaintovälineet , Yleinen

Tähtiharrastajien Cygnus-kesätapahtumasta jäi mieleen kaksi matkakertomusta. Kumpikaan reissu ei täysin onnistunut päämäärässään, mutta itse matkat kertoivat kaksi eri tarinaa siitä mitä avaruusharrastaja etsii maailmalta. Kerron ensin pimeän taivaan metsästyksestä.

Visuaalihavaitsemisen veteraanit Riku Henriksson ja Markus Tuukkanen etsivät pimeää taivasta. Heidän tavoitteenaan on löytää ideaalinen havaintopaikka, jonne pääsee noin 1500 euron budjetilla. Mihin tällaista summaa tarvitaan? Eikö tummaa taivasta löydykään takapihalta?

Riku kertoo tapahtuman kuulijoille huonot uutiset: Etelä-Suomen taivaat ovat jo pahoin valosaastuneet. Aivan tumminta taivasta ei löydy enää mistään, ellei lähde Lappiin. Toisella puolen rajaa Venäjällä olisi muutama kohta, jossa ihminen voi vielä kokea tähtitaivaan parhaimmillaan. Havaintoreissu rajan taa ei kuitenkaan olisi ongelmaton.

Aivan rajan pinnastakin löytyy Suomen puolelta vielä pimeitä alueita, erityisesti Joensuun suunnalta. Matka tännekin on pitkä. Pysähdyksen voi tehdä aiemminkin Savonlinnan korkeudella: aivan rajan tuntumasta Uukuniemestä löytyy eteläisen Suomen pimeimmät taivaat.

Herroilla oli kuitenkin mielessä löytää Ideaalinen Havaintopaikka. Sellainen, jossa lämpötila pysyisi miellyttävänä koko havaintosession ajan, huolto toimittaisi teetä termokseen ja taivas olisi lakritsia. Näistä lähtökohdista syntyi idea tutkia mahdollisuuksia maailmalla. Riku ja Markus suuntasivat Yhdysvaltoihin Uuden Meksikon osavaltioon.

Alue valittiin huolella paikallisten harrastajien vihjeiden perusteella. Uudessa Meksikossa oli muutamia tukikohtia matkailijoille, joista sai myös käyttöön havaintovälineistöä ja vuokrattua oman kuvun laitteineen. Oman kaukoputken kuskaaminen näin kauas ei tulisi kysymykseenkään.

Riku ja Markus olivat pitkän tähtiharrastusuransa aikana ehtineet nähdä Andromedan galaksia ja Orionin sumua jo aamupalaksi, lounaaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi. Silmänruokalistalle oli poimittu paljon haastavampia kohteita: juuri sellaisia, jotka vaatisivat äärimmäisen hyviä olosuhteita.

Kohteiden valokuvaaminen ei ollut tärkeää, sillä havainnot piirrettäisiin huolellisesti syvän taivaan havaintokorteille pitkän visuaalihavaintohistorian sääntöjen mukaan. Rikun havainnot reissulta löytyvät DeepsSky Archivesta: NGC7828, Hickson 2 ja NGC157. DS archive on havaintojärjestelmien pioneeri, jonka toteutuksessa Rikulla on ollut avainasema. Järjestelmä toimi osittain esikuvana myös Ursan Taivaanvahdille, kun lähdin märehtimään mielessäni ideaa vielä laajemmasta ja modernimmasta havaintojärjestelmästä.

Vaikka matka Uuteen Meksikoon oli ollut ilmeisen antoisa, ei taivaan synkkyys ollut vakuuttanut matkalaisia. Vastaavia olosuhteita löytyisi hyvällä onnella Suomestakin. Tältä matkalta ei vielä ideaalista havaintopaikkaa löytynyt ja luvassa on tulevina vuosina lisää reissuja pimeille seuduille maailmassa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan uusia kohteita ja matkayhteenvetoja: vakiohavaintopaikkani Ruokolahden Inkilänmäen kylässä on ajan myötä valosaastunut pahoin. Aloitellessani tähtitaivaan havainnointia arvioin alueen kuuluneen vielä Boltre-asteikon 2 havaintopaikkoihin (1-9, josta 1 on pimein mahdollinen). Moottoritie Imatralle, Kaukopään tehtaiden valaistusuudistus ja Lappeenrannan valaistuksen lisääntyminen ovat muuttaneet seudun tavanomaiseksi Bortle-tason 4 –havaintopaikaksi. Pimeämmän paikan löytäminen ei sekään ole helppoa. Tilanne on jo niin huono, että on pakko lähteä ulkomaille kalaan.

Kotimaahan sidotun harrastajan ainoa toivo on odotella valaistuksen asteittaista himmentämistä hyödyntävien teknologioiden kehitystä ja yleistymistä, sekä toivoa kustannussäästöjen aiheuttamia valaistuskatkoja. Odottaessa ehtii kuitenkin säästää kasaan muutamatkin ulkomaanmatkarahat, sillä suuria edistysaskeleita ei tällä alueella näy horisontissa.

 

 

---

Galaksini kierteishaarassa näkyy pupunkorvat

9.7.2015 klo 20.44, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Taivas takapihalla , Yleinen , Yleinen avaruushäröily

Minulla oli vaikea arkielämän ongelma: en millään raaskinut leikata nurmikkoa. Se alkoi lähestyä ulkonäöltään jo viidakkoa, mutta jos parturoisin sen, puutarhapupulle jäisi apilannälkä.

Edellisten viikkojen aikana puutarhaan oli ilmestynyt uusi elämänmuoto. Se oli pieni, pörröinen rusakonpoikanen, jonka emo toi iltaisin ruokailemaan etupihan nurmelle. Söpö rusakkoperhe oli kerännyt koko perheen sympatiat ja sen tarkkailu oli jo säännöllinen iltaohjelmanumero valaisevien yöpilvien bongailun ohessa.

Mutta nyt nurmikko pitäisi leikata. Asiaa ei enää voinut väistellä tai viivästyttää.

Tuijotin kesäkuun lopulla apilamättäitä. Valkoiset apilat loistivat kuin tähdet nurmikossa. Jossain aivolohkoni syövereissä alkoi raksuttaa. Tähdet nurmikossa!

Kipitin varastoon hakemaan ruohonleikkuria ja ryhdyin hommiin. Ehkä saisin nurmikosta esiin galaksin ilman circlemakers-koulutustakin. Galaksi saisi mielellään olla sellainen, jossa olisi kunnon kierteishaarat.  Koitin mielessäni muistella miltä M51 suurinpiirtein näyttäisi.

Aloitin leikkaamalla nurmikkoon päägalaksin ympyrän ja pienen seuralaisgalaksin. Tämän jälkeen ruohonleikkuri käännettiin galaksin sisään kierteishaarojen muotoilemiseksi. Ruohonleikkurilla oli helpoin tehdä sauvaspiraaligalakseja, sillä kovin hienostunut keskustan muotoilu ei ilman pensassaksia onnistunut. Lopputulos taisi päätyä galaksiluokittelussa jonnekin SBb-tyypin paikkeille.

Tähtiharrastajan kesässä ei paljoa tapahdu. Puutarha sen sijaan kukoistaa parhaimmillaan. En ollut ainoa, jolle oli käynyt mielessä puutarhanhoidon ja luovan avaruusharrastuksen  yhdistäminen. Esikuvana nurmikkogalaksille toimi Galaxy Garden Havaijilla.

Tähän mennessä pupugalaksia on testattu onnistuneesti jo kahden eri kesän rusakonpoikasilla. Lopputulos vaikutti niin onnistuneelle, että nurmikontuunauksesta epäilemättä seuraisi jokakesäinen perinne.

Myöhään kesäyössä nousi kierteishaaran laitamilta tuttu korvapari.

 Markku Lintinen Tampereelta innostui galaksinkasvatusideasta ja loi puutarhaan oman versionsa.