Taivas takapihalla

Tulipallokalassa

22.11.2016 klo 22.30, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Tähtivalokuvaus , Taivaanilmiöt , Taivas takapihalla

Yötaivaalla välähtää aina silloin tällöin poikkeuksellisen komea ja kirkas tähdenlento. Näitä planeettoja kirkkaampia viilettäjiä sanotaan tulipalloiksi.  Jos vietät öisin paljon aikaa ulkona, on hyvä mahdollisuus että onnistut sellaisen joskus näkemään. Vielä onnekkaampi olet, jos pallero viuhahtaa kamerasi kuvakenttään valotuksen aikana.

On lähes mahdotonta lähteä yöhön valokuvaamaan pelkästään tulipalloja. Yhtä hyvin voit lähteä järvelle kalastamaan nieriöitä. Epäilemättä ennemmin tai myöhemmin joku hömelö sintti ui suoraan kämmenellesi, mutta liika yrittäminen ei puuhassa edistä tavoitetta.

Saat tulipallon haaviin vain hyvällä tuurilla tai ulkoiluttamalla kameraa sinnikkäästi tuntitolkulla.  Parhaat mahdollisuudet onnistumiseen on tietysti tähdenlentoparvien maksimien aikaan.

Ei savuvanaa ilman tuulta

Olen nähnyt vain kourallisen komeita tulipalloja elämäni aikana. Niistä kahden kohdalla kamera oli päällä, muttei ikävä kyllä osoittanut juuri oikeaan suuntaan tai valotti juuri kriittisellä hetkellä kohinanpoistokuvaa.  Tässä puuhassa on helppo epäonnistua.

Jos näin pääsee käymään, ota kuitenkin mahdollisimman nopeasti muutama valotus ohi kiitäneen valojuovan suuntaan. Saatat saada tallennettua tulipallon savuvanan. Ripeä otos savuvanasta on tutkijoille yhtä arvokas kuin kuva itse tulipallosta. Ehkä jopa arvokkaampi: riittävällä kuvasaaliilla monesta eri kulmasta voidaan arvioida tulipallon savuvanan käyttäytymistä ilmakehässä.

Tulipallojen savuvanoilla on tapana kaareutua tai mutkistua varsin ripeään tahtiin. Tämä johtuu yläilmakehän tuulista, jotka puhaltavat eri korkeuksilla hyvinkin eri nopeuksilla. Palaessaan ilmakehässä kivenhitula putoaa monta kymmentä kilometriä usean ilmakehäkerroksen läpi. Savuvanaan ehtii sen matkatessa vaikuttaa useampikin eri ilmakehän kerros.

Ihmettelin objektiivin testauksen yhteydessä kuvaani tarttuneen savuvanan hehkua ja lievää mutkittelua alle aivastuksen verran itse tulipallosta. Ursan tulipallotyöryhmän asiantuntijat Jarmo Moilanen ja Esko Lyytinen selvensivät minulle tilannetta kertomalla myös toisesta savuvanan liikkeeseen vaikuttavasta voimasta.

Kulkiessaan ilman läpi meteori kuumentaa kaasua, jolloin sen perään muodostuu ikään kuin kuuma putki. Lämmin ilma nousee ylöspäin pyörteillen, minkä vuoksi hehkuva savuvana saattaa mutkitella jo ennen kuin ilmakerroksen tuulet ehtivät saada siihen aikaan suurempaa vaikutusta.

Mikä tekee tulipalloihin liittyvistä kuvista niin tärkeitä?

Jos joskus olisimme niin onnekkaita, että saman tulipallon jäänösviirusta saataisiin monta kuvallista havaintoa eri puolilta, pystyisimme paremmin mallintamaan savuvanan muutosta eri ilmakerroksissa.

Jo yhdenkin tulipallon tai sen savuvanan tallennus tuo tulipallotyöryhmälle arvokasta lisätietoa kappaleen lentoradasta. Pelkkien silminnäkijähavaintojen perusteella kivenmurikan kulun mallinnus on arpapeliä ja putoamisaluearvio jää kymmenien kilometrien laajuiseksi.

Kuvittele etsiväsi pientä mustaa kiveä puskista 10 x 10 km alueelta? Tällä alue-arvion tarkkuudella ei vielä löydetä kansakunnan seuraavaa meteoriittia. Kaikki kuvat missä näkyy pätkä tulipallon kulkua tai edes savuvana auttavat ratamallintajia suuresti. Jopa tulipallon aiheuttama varjo maassa voi tarkentaa laskelmia ratkaisevasti.

---

Valoimuritestissä uusin 24 mm objektiivi

3.10.2016 klo 23.01, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havaintovälineet , Tähtivalokuvaus , Taivas takapihalla

Mikä on valokuvausharrastajan lempiruoka? No linssikeitto tietysti! Olin aloitellut sopankeittoa jo viime keväänä etsiessäni täydellistä revontuliobjektiivia täyskennon kameraan. Nyt päädyin taas yksin metsään naureskelemaan omille vitseilleni: tällä kertaa seurana matkassa oli uusi objektiivikokelas.

Olin ulkoiluttanut aiemmin jo kolmea f/1,4 -objektiivia. Kenttätestissä ovat käyneet niin Canon 24 mm f/1,4 L II, Samyang 24 mm f/1,4 kuin Sigma 20 mm f/1,4. Palasin tuolloin yöjuoksusta suhteellisen ristiriitaisin tunnelmin: Sigman 20 mm -lasi olisi paras Canonin rungolle, mutta Sony-käyttäjä joutuisi valitsemaan jotain muuta.

Nyt lähdin metsälle peräti kolmen 24 mm -objektiivin kanssa. Pitäähän sitä olla valinnan varaa, jos jotain yllättävää reissulla tapahtuu? Uusin tulokas setissä oli Sigman suhteellisen tuore lasi EOS-versiona.

Sigma 24 mm f/1,4 Art

Ensikosketuksella Sigma tuntui kädessä tukevarakenteiselle ja laadukkaalle objektiiville. Se ei poikennut painonsa ja tuntumansa perustella merkittävästi kilpailijoistaan. Saamassani testiobjektiivissa ei ollut vastavalosuojaa mukana, joten en pystynyt sanomaan olisiko rinkula yhtä heppoinen rakenteeltaan kuin Samyangin lievästi heiveröisen oloinen vastine. Rakenteeltaan Sigma 24 mm tuntui kädessä yhtä järeälle kuin pitkään matkassani kulkenut Canonin versio.

Pakkasin kaksi runkoa ja kolme objektiivia reppuun ja suuntasin kohti pimeyttä. Olin aiemmin päivällä kokeillut, että Sigman EOS-version automaattitarkennus toimi moitteetta myös Sonyn A7 RII -kameralla ja sovittimella. Pimeässä tarkennus oli vaihteeksi käsipeliä, mutta onnistui manuaalitarkennuksella kameran ruudun läpi ongelmitta.

Jo kuvauspaikalla oli selvää, että Sigma 24 mm:n piirto oli hyvällä mallilla. Kuvan keskustan tähdet erottuivat selkeinä ja terävästi, eikä reunoillakaan esiintynyt Sigman 20 mm –mallin viiruuntumista.

Aloitin perinteisen f1,4 – f2 – f2,8 testiotossetin tallennuksen hiljaisessa maaseudun rauhassa. Operaation keskeytti kirkas välähdys vasemmassa silmänurkassa: yli taivaankannen lensi upea tulipallo. Valitettavasti paras lento ei tallentunut kameraan, mutta onneksi ehdin nähdä tapauksen omin silmin. Spektaakkelin vuoksi jäin maistelemaan kylmää yöilmaa hetkeksi. Toinnuttuani järkytyksestä pääsin taas jatkamaan testisarjan parissa.

Otin varmuuden vuoksi testikuvasetin sekä vanhalla Canon EOS 5D II -kehäraakillani että Sonyllä. Ainoa ero mikä kuvista jälkikäteen paljastui, oli tuoreen Sonyn kennon huippulaatu verrattuna Canoniin. Vertailu eri aikakauden kameroiden välillä oli tietysti täysin epäreilu, mutta ainakaan reunatähtien vääristymissä ei tällä kertaa esiintynyt kummallakaan rungolla mitään odotetusta poikkeavaa.

Kotona näyttöruudulta katsoen oli vaikea nähdä selvää eroa Canonin ja Sigman 24 mm objektiivien välillä. Kuvat vaikuttivat lähes samalla objektiivilla otetuille vääristymiä myöten. Käsissäni oli yllättäen identtiset kaksoset.

Yhdennäköisyys kuvanlaadussa oli niin hämmentävä, että päätin viettää vielä toisen yön ulkona objektiiviveljesten kanssa. Ilmatieteen laitoksen magnetometrikäyrät olivat hohtaneet yötolkulla punaisina, mutta vasta kolmantena yönä taivas viimein avautui pilviverhostaan.  Päädyin tutun järven rantaan ja edessäni oli tanssiva revontulivyö. Tilanne oli sikäli kiusallinen, että mukana oli kolme objektiivia mutta vain yksi kamera. Lisäkameroita teki totisesti mieli.

Napsin revontulista kuvasarjoja sekä Canon että Sigma nokalla. Syynäilin kotona tuotoksia uudelleen todeten, että myös Sigman nurkat kärsivät komasta, mutta ehkä aavistuksen Canonia vähemmän. Lintumaisia komatähtiä riitti kiistämättä molemmissa. Reunojen kuvanlaadultaan Samyang oli testisetin paras, mutta hävisi keskustan piirrossa selvästi kilpakumppaneilleen.

Testikuvat

Lopputulos

Canonin ja Sigman versioiden erottaminen toisistaan oli vaikeaa kaikkien paitsi yhden tekijän suhteen: Canonin hinnalla saisi kaksi Sigmaa. Jos nyt lähtisin valitsemaan objektiivia, ei olisi epäilystäkään kumpaan valinta päätyisi. Arvostan objektiiveissa myös automaattitarkennusta, mikä rajaa Samyangin pois johtavista vaihtoehdoista. Vaikka reunat ovat Sampalla hyvin hallinnassa, ei piirto kuvan keskellä vieläkään vakuuttanut. Jonkinlaisten komailmiöiden kanssa lienee paras tulla toimeen.

Nelikosta voittoon kiri mielestäni hinnan ja laadun puolesta Sigman 24 mm f/1,4. Revontulikuvaajat Lapissa voivat kaivata jotain laajempaa, mutta etelässä pärjää loistavasti tälläkin.

Plussat ja miinukset

Samyang 24 mm f/1,4 ED AS UMC

+ Reunoilla niukasti komaa ja hyvä kuvanlaatu

+ Budjettivoittaja, hinta n. 630 €

– Piirto kuvan keskellä

– Testisetin pimein f/1,4

– Testijoukon ’rimpuloin’ rakenteeltaan

– Ei automaattitarkennusta

Sigma 24 mm f/1,4 Art DG HSM

+ Tukeva rakenne

+ Hinta n. 700 €

+ Piirto kuvan keskellä

+ Automaattitarkennus toimii sovittimella myös Sonyn täyskennokamerassa

– Komaa kuvan reunoilla

Sigma 20 mm f/1,4 Art DG HSM 

+ Tukeva rakenne

+ Piirto kuvan keskellä

+ Automaattitarkennus toimii sovittimella myös Sonyn täyskennokamerassa

+ Hinta n. 830 €

+ / – Ok piirto kuvan reunoilla käytettäessä Canonin runkoa. Kammottava piirto kuvan reunoilla käytettäessä Sonyn runkoa.

– Suodinten käyttö ei onnistu etulinssin muodon takia

– Painavin

Canon EF 24 mm L f/1,4  II

+ Tukeva rakenne

+ Piirto kuvan keskellä

+ Automaattitarkennus toimii sovittimella myös Sonyn täyskennokamerassa

– Selvästi komaa kuva reunoilla

– Hinta n. 1 850 €

---

Meteoriitin metsästyksen vaikeus

30.8.2016 klo 23.29, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Taivaanilmiöt , Taivas takapihalla , Yleinen , Yleinen avaruushäröily

Mainio sarjakuva XKCD tarttui pitkästä aikaa tuttuun aiheeseen insinöörinörtähtävällä täsmällisyydellä. Katsoin vuokaaviota kikattaen ja vatsaa pidellen. Näinhän se on: meteoriitin löytäminen on aivan käsittämättömän vaikeaa.

On paljon todennäköisempää, että voitat lotossa kuin että löydät Suomesta meteoriitin. On jopa todennäköisempää, että syntyvä lapsesi päätyy maan presidentiksi, kuin että hänen kätensä kopsahtaa marjametsässä meteoriittiin. Näin siis normaalissa tilanteessa, jossa paikalliseen talveen ei ropsahda Tseljabinskin kaltaista automaattihiekoitusta. Nämä isot, tunnetut tapaukset poikkeavat tietysti tavanomaisesta tilanteesta ja mahdollisuudet avaruuskivien löytämiseen ovat paremmat.

Nyky-Suomen alueelta on löydetty 12 meteoriittia edellisen 200 vuoden aikana. Noin puolessa myös putoaminen on nähty, mutta puolet on tullut maaperästä vastaan ihan puhtaalla tuurilla. Jos siis käy aivan älytön mäihä, vaikka kukkapenkkiä kaivaessa saattaa tulla vastaan muinainen avaruuskivi. Kovin optimistinen ei löydösten kanssa kannata olla. On hämmentävää, kuinka paljon maastosta voi löytyä meteoriitin näköisiä kappaleita ilman, että siitä kuitenkaan on kysymys.

Jos löydät järven jäästä avannon, pellosta selittämättömän kuopan tai terassilta kiven, on silti 99,99999% todennäköistä, että lähde on muualla kuin avaruudessa. Voi jopa hyvin olla, etteivät tässä käyttämäni desimaalit riitä kuvaamaan tapauksen epätodennäköisyyttä.

Joka vuosi nähdään muutama tulipallo, jotka tiputtavat kiviä Suomen alueelle. Mikä siinä meteoriittien keruussa on vaikeaa jos pystytään laskemaan, minne murikka on päätynyt? Vaikka putoamisalue tiedetäänkin parhaimmillaan muutaman kilometrin tarkkuudella, jää kahlattavaksi aika lailla maastoa. Ja millaista maastoa? Metsää, läpipääsemätöntä puskaa, suota, lumikenttää, järviä…kaikkea sellaista, minne tyypillinen 50-200 gramman kivenhitula uppoaa tehokkaasti.

Mieleeni uurtui syvästi Ursan tulipallotyöryhmän aktiivijäsenen Pekka Kokon huomio, että vasta meteoriitteja lumisesta metsästä etsiessä ymmärtää, kuinka paljon hiirenkoloja siellä on.

Mahdollisuudet kalastaa avaruuskiviä ovat paljon paremmat avoimessa maastossa, kuten jääkentällä tai aavikolla. Poikkeuksia ovat tietysti myös kuuluisat tapaukset, joissa meteoriitti pamahtaa autoon (Peekskill), rysähtää talon katosta läpi (Hodges). Urbaanin maaston pinnasta bongattuihin kiviin kuitenkin pätee, ettei savua ole ilman tulta. Ennen löytymistä olisi pitänyt näkyä suuri tulipallo, paitsi jos koko valtakunta on ollut umpipilvessä.

Onnistunut meteoriitin metsästys Suomessa vaatii pitkäjänteistä yhteistyötä havaitsijoiden, tulipallokameraverkoston, mallintajien ja patikoijien kesken. Ilman hyvää tiimipeliä on turha elätellä toivoa yllätyslöydöstä.

Lisää aiheesta: Jarmo Moilasen ohje siltä varalta että silti luulet löytäneesi meteoriitin ja meteoriitin tunnistusohje.

---

Myrskyä maalla ja avaruudessa

17.8.2016 klo 19.09, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Taivaanilmiöt , Taivas takapihalla

Sää suosi perseidien meteoriparven tarkkailua vaihtelevalla menestyksellä. Jouduin itsekin pakenemaan kameran kanssa sisälle ajoittain vilahtelevien tähdenlentojen vaihtuessa suoraksi vesisateeksi. Monella muullakin paikkakunnalla manailtiin ainakin ajoittain pilvien väliintuloa.

Pikaisesti taivaalle tähyillyt bongari onkin saattanut ihmetellä, missä se uutisoitu spektaakkeli on. Ensinnäkin monissa paikoissa siteerattiin etukäteen mahdollisuutta nähdä 150-200 tähdenlentoa tunnissa, vaikka tämä päämaksimi oli ennustettu Yhdysvaltain yöhön. Toisekseen urbaaneissa ja osin pilvisissä olosuhteissa havaittujen tähdenlentojen määrä poikkeaa yleensä paljon ihanneolosuhteille arvioidusta.

Pikkumaksimi

Suomalaisten harrastajien toivo oli torstai-perjantaiyölle ennakoidussa ’pikkumaksimissa’. Pikkumaksimi onnistuttiin ilmeisesti näkemään ainakin Nakkilassa, jossa sinnikäs havaintotiimi raportoi nähneensä purkausmaisesti parhaimmillaan jopa 1-3 tähdenlentoa minuutissa. Ajankohta oli monen arkirutiineihin liian myöhäinen, sillä parhaat palat nähtiin ilmeisesti vasta aamuyöllä klo 2-3.

Osa tähdenlennoista on aina hyvin himmeitä ja peittyvät pienenkin utupilven ja taajaman valosaasteen alle. Ensimmäisenä aktiivisuusyönä 11./12.8. sinnikkään havaitsijan laskuriin jäi ihmisystävälliseen kellonaikaan tarkkailtuna noin 20 tähdenlentoa tunnissa. Seuraavana yönä aktiviteetti oli jo selvästi hiipunut.

Miksi näin vähän? Emme yleensä pysty tekemään havaintoja kaikkein ideaalisimmassa ympäristössä täysin selkeän taivaan alla ja säkkipimeässä. Kaupunkiolosuhteissa näkymän tielle sattuu helposti muutama kerrostalo ja maaseudulla taas puut tunkevat ikävästi katsojan ja taivaan väliin.

Mukaan tulee myös inhimillisiä tekijöitä. Tuntitolkulla taivaan tuijottaminen saattaa olla pitkästyttävää ja viileää puuhaa, vaikka kesäshortsit olisivatkin jo vaihtuneet asianmukaisesti lämpökerrastoon. Sinnikkäinkin avaruusharrastaja saattaa harhautua hipeltämään kameraa tai tallustamaan snägärille. Tämä kaikki häröily on tietysti pois havaintoajasta, joka piti käyttää tähdenlentojen seuraamiseen. Osa tunnollista havaintotyötä onkin arvioida myös hukka-aikaa, jota kului muihin askareisiin tähdenlentojen seurannan lomassa.

Katselukulman rajallisuudesta pääsee tietysti eroon ulkoistamalla tarkkailun laajalla näkökentällä varustetulle kameralle. Koko yön kuvasarjan voi jälkikäteen yhdistää yhdeksi koostekuvaksi, josta on helppo laskea tähdenlentojen jättämät viirut. Tässä onnistui erinomaisesti pitkän linjan tulipalloharrastaja Timo Kantola, jonka havaintokuvista näkyy hyvin kuinka tähdenlennot näyttävät ikään kuin tulevan samalta suunnalta. Mukana otoksissa on myös yhteisestä suunnasta poikkeavia tähdenlentoja, mutta nämä eivät kuulu perseidien tähdenlentoparveen.

Radio meteor zoo

Maan ilmakehässä palavat pikkukivet eivät ole tutkittavissa ainoastaan näkyvän valon aallonpituuksilla. Ne aiheuttavat häiriöitä myös VHF-radiotaajuuksilla.

Monelle pilvisen sään alle joutuneelle vinkki radiotaajuuksien tarkkailuun tulee nyt hieman myöhään. Toivottavasti siitä on kuitenkin apua viimeistään Geminidien meteoriparven aikaan (joulukuun 13.-14. ). Täysikuu tulee tuolloin haittaamaan tähdenlentojen valon näkymistä, mutta radiotaajuuksiin se ei tietenkään vaikuta.

Radiosignaalin analysointiin on käynnistynyt uusi Radio meteor zoo -hanke, johon sinäkin voit helposti osallistua. Lyhyen ohjeistuksen jälkeen pystyt auttamaan belgialaisia tutkijoita poimimalla radiosignaalista meteorikaiut. Tästä on apua paitsi meteorien laskennassa, myös kehitettäessä automaattisia tapoja signaalin analysointiin.

Yöpilviä ja kalevantulia

Moni rannikkoseudulla tähdenlentoja odotellut kiinnitti huomiota satunnaisiin valonvälähdyksiin horisontissa. Välke oli peräisin ukkospilvestä, joka oli liian kaukana että jyrinän ääni olisi kantanut katsojan korvaan. Kesän jälkeen lämmin merivesi suosii yöukkosten syntyä rannikkoalueelle.

Vaikka aika seuraavaa tähdenlentoa odotellessa olisikin käynyt pitkäksi, vilahti torstaiyön 11./12.8. taivaalla myös hento revontulivyö. Seuraavana perjantai-iltana ei revontulista ollut enää tietoakaan, mutta pohjoistaivaalle levittäytyi selkeä alue valaisevia yöpilviä. Näitä yli 80 kilometrin korkeudessa auringon valoa heijastavia rihmamaisia laineita ei aina ollut helppoa erottaa ala- ja keskipilven takaa. Silti ilmiöstä saapui Taivaanvahtiin yli 40 havaintoa.

Valaisevat yöpilvet ja revontulet ilahduttivat myös perseidien tähdenlentoparven jälkimainingeissa 2015. Kuva Emma Bruus

---

Uuni kuumaksi: Lisää avaruusaiheita kesäjuhliin

5.7.2016 klo 21.33, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Taivas takapihalla , Yleinen avaruushäröily

Kesäjuhlissa tähtitaivaskin saattaa päätyä lautaselle. Nyt ohjeista löytyy sekä aloittelijan että kokeneen jauhosormen resepti. Kaikkein helpointa on aloittaa auringonpimennyskakusta, sitä ei yksinkertaisesti voi tehdä väärin.

Auringonpimennys-mudcake

Olin vuonna 2002 Port Augustan pikkukaupungissa Australiassa. Puolelta matkaseurueeltamme oli juuri varastettu lompakot ja passit. Retkeilymajan omistaja huomasi tiimin lievän apeuden ja päätti piristää porukkaa erikoisella kakulla.  Meidät yllätettiin mustalla mudcakella, jonka reunoille oli luotu Auringon korona kermaraidoista. Suklainen kakku nostatti tunnelmaa niin paljon, että se muistuu mieliin vielä yli 10 vuotta tapahtuman jälkeen.

Kuinka toistaa sama? Verkko on täynnä mutakakkureseptejä. Yhteistä niille kaikille on, että ne saavat laihduttajan polvet tutisemaan. Resepteissä riittää suklaata, sokeria ja voita. Energia-arvot ovat kohdallaan, mutta ei murehdita siitä nyt.

Tee-itse-kokki aloittaa mutakakun väännön Kinuskikissan reseptin pohjalta. Ohjeesta poiketen asettele pikkulusikalla marenkivaahto kehäksi kakkupohjan ympärille.

Kokeile myös kotimaisia marjoja mutakakkuun. Paras paikka niille on piilossa omana kerroksenaan. Leikkaa siis kakku puoliksi ja laita jemmaan raita tuoreita kauden marjoja.

Mikäli tunnet itsesi täysin kokkaussiviiliksi ja kykenet tuottamaan uunista lähinnä mustia kuivuja korppuja, ei syytä huoleen. Helpoin ja kesäretkikelpoisin variantti reseptistä löytyy mistä tahansa hyvinvarustellusta ruokakaupasta: nappaa pakastealtaasta Födingen mudcake ja maitohyllystä pursotettava valmiskerma.

Voyager Golden Record –kakku

Tämä avaruuskakkutaiteen huipentuma on Maria Lahtisen käsialaa. Komistuksen tausta on Voyager-luotaimen mukana avaruuteen lähetetyssä levyssä. Kuvia ja ääntä sisältävä levy matkaa vieläkin aurinkokunnan äärilaidalla ajatuksella, että se olisi kapistuksen löytävän sivilisaation purettavissa. Levyn toteutuksesta vastasi joukko hyvin tunnettuja nimiä taiteen ja tähtitieteen alalta.

Taiteelliselta puolelta levyn suunnittelusta vastasi Jon Lomberg (joku saattaa muistaa Jonin myös tähtiharrastajan puutarhaosastolta). Niinpä oli enemmän kuin sopivaa, että avaruuslevyn ulkomuotoa mukaileva kakku tarjoiltiin itse taiteilijalle juuri hänen Suomen vierailunsa yhteydessä.

Pohja:

175-200g Dominoita tai Oreo-keksejä (Oreoista tulee tummempi maku)

75g voita

Täyte:

500g tuorejuustoa (Philadelphia)

4dl kuohukermaa

1,5dl sokeria

3-4tl vaniljasokeria

5 liivatelehteä

sitruunamehua

keltaista pastaväriä

n. 200g vaaleaa suklaata

Koristeet: tummaa suklaata

Maria kuvaa kakun koostamisen kulkua seuraavasti:

”Kakun tekemisen voi aloittaa hyvissä ajoin (päiviä ennen tarjoilua) väkertämällä suklaakoristeet kakun päälle.

Homma onnistuu helpoiten siten, että tulostaa Voyagerin kuviot toivotussa koossa paperille ja kopioi ne siitä lyijykynällä leivinpaperin pintaan. Seuraavaksi sulatetaan sopiva määrä suklaata (n.50g riittää) vesihauteessa minigrip-pussissa. Kun suklaa on sulanut, leikataan pussiin kulman kohdalta pieni reikä ja taiteilu leivinpaperiin mallattujen kuvioiden päälle voi alkaa.

Suosittelen tekemään kutakin kuviota ainakin tuplasti: koristeluvaiheessa harmittaa, jos suklaakoristeet napsahtelevat poikki ja varaosia ei ole saatavilla. Kun koristeet on maalattu suklaalla leivinpaperille, siirrä leivinpaperi kovalla alustalla pakastimeen. Kylmässä koristeet jähmettyvät kunnolla.

Varsinaisen kakun tekeminen aloitetaan pohjasta. Murskaa ensin keksit. Voit tehdä sen esimerkiksi blenderillä tai brutaalisti kaulimella nirhaten. Sekoita keksimurska sulatetun voin kanssa. Vuoraa irtopohjavuoka (itse käytin 24 cm vuokaa) pohjasta leivinpaperilla ja levitä keksimassa tasaisesti vuoan pohjalle. Siirrä pohja jähmettymään jääkaappiin ja jatka seuraavaksi täytteen tekoon.

Notkista tuorejuusto sekoittamalla sitä kulhossa ja lisää joukkoon sokerit.

Seuraavaksi vatkaa kerma kuohkeaksi omassa kulhossaan. Lisää kerman joukkoon keltaista pastaväriä. Jos pastaväriä ei kaapista löydy, voit korvata sen elintarvikevärillä. Valitse väriä varovasti sen verran, että sävy miellyttää omaa silmää. Itse laitoin noin 2-3 tl pastaväriä kakkuuni.

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen noin 5 minuutiksi. Sulata valkosuklaa (esimerkiksi vesihauteessa) ja sekoita se hieman jäähtynenä tuorejuustomassaan.

Keitä pienessä kattilassa tilkka sitruunamehua ja sulata liivatteet siihen. Kun liivatteet ovat sulaneet, valuta liivateliemi ohuena norona tuorejuustomassaan jatkuvasti sekoittaen. Kun koko liivateliemi on sekoittunut massaan, yhdistä keltainen kermavaahto tuorejuustomassaan ja sekoita hellävaraisesti. Tässä vaiheessa voi vielä pastaväriä vähän lisätä, jos siltä tuntuu.

Kaada kakkumassa jähmettyneen pohjan päälle ja siirrä jääkaappiin hyytymään (mieluiten seuraavaan päivään saakka). Kun kakku on jähmettynyt, siirrä vielä jäiset suklaakoristeet paikalleen ja tadaa: kakku on valmis.

Kakkua voi tuunata lähes loputtomiin, omaani väkersin reunoille vielä suklaapitsit, mutta koristelumahdollisuudet ovat lähes äärettömät”, vinkkasi Maria.

Suurkiitokset ohjeen jakamisesta Marialle!

---

Uuni kuumaksi: avaruusaiheita kesäjuhliin

24.5.2016 klo 21.59, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Taivas takapihalla , Yleinen avaruushäröily

Nyt on aika lyödä kädet taikinaan. Avaruusvaikutteet valuvat myös muiden harrastusten puolelle. Kirjoitin jo aiemmin juttusarjan siitä, miten maailmankaikkeus ja puutarhanhoito kohtaavat. Reseptejä ja ideoita tähtikakuiksi on montaa eri tasoa.  Avaruudenkin saa lautaselle. Ihan totta, yötaivas on tehty syötäväksi!

Tähtitaivaskakku suklaalla

Tämän kokeiluluontoisen kakun tein puolisoni syntymäpäiväjuhlaan. Koristelu tapahtui päivän aikana salaa varsin rivakalla vauhdilla. Tavoitteeni oli luoda kakku, jossa näkyisivät pohjoisen taivaan tähtikuviot.

Kakun sisus ei tässä ollut pääroolissa. Kokosin kakun pohjan perinteisellä sokerikakkureseptillä, Kinuskikissan vadelmatäytteellä (kuitenkin korvaten vadelman helpommalla mansikalla) ja itse tehdyllä luumuhillolla. Kostukkeeksi tuli 1,5 desilitraa mansikkamehua.

Kakun päällyskerros koostui sulatetusta tummasta suklaasta. Mikäli syntymäpäivien kohde ei olisi ollut pähkinäallergikko, olisin tehnyt pinnan kaulitsemalla mustan marsipaanin levyksi.

Aloitin pintakoristelun avaamalla pöydälle syntymäpäivän keväisen tähtikartan. Jaoin kakun mielessäni eteläiseen, itäiseen, pohjoiseen ja läntiseen lohkoon taivasta. Otin kaapista esiin purkin erivärisiä sokeritähtiä. Jatkoin tähtien pudottelua suklaapinnalle eteläisen tähtitaivaan tutuista tähtikuvioista: ensin Orion, sitten Sirius ja muu ympäristö. Kirkkaimmat tähdet ja tähtikuviot päätyivät ensin paikalleen.

Kun tutuimmat ja kirkkaimmat kuviot oli asetettu, tarkastin planeettojen paikat ja sijoitin kartalle Jupiterin, Saturnuksen ja Marsin.

Seuraavaksi poimin kaapista nomparelleja. Nämä olivat valitettavasti monissa väreissä, sillä puhtaan valkoisia en lähikaupasta löytänyt. Pyrin tiputtelemaan nomparellit tasaisen harvakseltaan kakun pinnalle. Jatkoin varovasti joitain tutuimpia tähtikuvioita muutamilla himmeämmillä tähdillä.

Kakku sai viimeisen silauksensa juuri ennen tarjoilua. Kastoin pullasudin kärjen varovasti tomusokeriin, nostin sen kakun päälle ja sormilla harjaksia sipaisten töpsyttelin pinnalle Linnunrataa. Tomusokerikerrosta ei voinut tehdä etukäteen, sillä pinnalle kertyvä kosteus olisi tuhonnut sen säilytyksessä.

Kakun pintakerros vaatii vielä hieman kehittelyä. Nomparellien ja sokertitähtien sijaan lopputuloksesta on mahdollisuus saada realistisempi maalaamalla tähdet kapealla siveltimellä valkoisella sokerikuorrutuksella. Tämän aikaa vievän jatkokehitysiden kokeilu jää kuitenkin ensi kertaan.

Hienostunut tähtikakku sokerimassasta

Saila Rantajääskö antoi kaltaiselleni satunnaiselle leipojalle arvokkaan vihjeen: kakkuja voi tehdä myös sokerimassasta. Tämä on ilouutinen, joka mahdollistaa monenlaisten muotoilujen tekemisen myös pähkinäallergikkoystävällisesti.

Sailan kakku pohjautui kakkublogisti Emma Iivanaisen ohjeeseen.  Pohjan voi tehdä suklaisena ja kokenut leipuri saattaa uskaltaa tässäkin kokeilla vadelman korvaamista muilla marjoilla tai hedelmillä.

”Kuorrutin kakun tummansinisellä sokerimassalla. Tähtikuvioihin käytin valkoista sokerimassaa. Suihkutin ensin kimallesuihketta tummansinisen sokerimassan päälle, maalasin tähdet hopeaisella ja kullanhohtoisella tomuväreillä ja liimasin ne veden avulla kakun pintaan”, kommentoi Saila kakun kokoamista.

Tässä kakussa suuret tähdet oli painettu muoteilla sokerimassasta ja värjätty toivottuun sävyyn. Vinkkinä sävytykseen oli kastaa jämäkät hammasharjan harjakset nestemäiseen kakkuväriin ja pyyhkäistä sormella harjan alapintaa. Sormi tietysti suttaantuu ellei käytä hanskoja, mutta väri leviää samalla alla olevalle pinnalle pienten pisaroiden pilvenä harjasten heilahtaessa takaisin muotoonsa.

Sailan mukaan tomusokeria paremman Linnunradan saa kimallesuihkeella. Myös hän oli huomannut tomusokerin kosteuden kestoon liittyvät haasteet ja löytänyt lopulta toimivan ratkaisun.

Kiitokset Sailalle vinkeistä! Jatkan kakkuohjeita myös seuraavassa kirjoituksessa. Viikon kuluttua vuorossa ovat helppo auringonpimennyskakku aloittelevan leipurin makuun ja mestarin Voyager-kakku.

Onko omassa laatikossasi avaruusfiiliksellä väännetyn kakun resepti? Kerro ideastasi!

---

Laajakulmaista valoimuria etsimässä

5.5.2016 klo 22.24, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havaintovälineet , Tähtivalokuvaus , Taivas takapihalla

Aina välillä tulee astuttua polulle, joka johtaa aivan muualle kuin minne alun perin ajatteli sen kulkevan. Lähdin talven pimeydessä etsimään valovoimaista objektiivia ja upposin yllättäen odottamattomiin sfääreihin.

Miksi juuri valovoimaista objektiivia? Tähtitaivaan alla on parhaimmillaan pimeää ja himmeiden kohteiden tallentumisessa kameran kuviin auttaa, jos kennolle ui mahdollisimman moni fotoni. Olin jo aiemmin todennut, että riittävällä valoimurilla revontuletkin tallentuvat kameraan vaikka käsivaralla.

Valovoimalla on väliä

Juuri revontulten ikuistaminen mielessä lähdin tutkimaan objektiiveja hakusessa kaksi avainominaisuutta: laaja näkökenttä ja se palvottu valovoima. Revontulivalokuvaajat ovat yli 10 vuoden ajan kantaneet laukussa f/1,4 24 mm objektiiveja. Tässä lukusekamelskassa 24 mm on objektiivin polttoväli ja f/1,4 ilmaisee valovoimaa. Mitä pienempi valovoimaluku on, sitä enemmän fotoneja löytää parhaimmillaan kamerasi kennolle

Kaapistani löytyi jo ennestään Canonin 24 mm f/1,4 L II ja Samyang 24 mm f/1,4. Onnellisen sattuman johdosta sain lisäksi mahdollisuuden sormeilla Sigman uutta 20 mm f/1,4 objektiivia. Näitä laseja vertailtaessa kiinnostaa nimenomaan valonkeruukyky f/1,4 ääritilanteissa. Äärirajille venyttäessä objektiivien suorituskyky joutuu koetukselle. F/1,4 -kuvasta on enää turha hakea pikselitäydellisyyttä, sillä suurilla aukoilla joutuu tekemään kompromisseja vähintäänkin nurkkien kuvanlaadussa.

Haasteina näillä äärivalovoimilla ovat ainakin reunojen tummeneminen eli vinjetointi ja kirkkaiden kohteiden vääristymät. Verrattuna tyypilliseen f/2,8 objektiiviin, f/1,4-lasin käyttäjä pystyy halutessaan valitsemaan kolme kertaa lyhyemmän valotusajan.

Ensituntumaa

Rajasin tutkimusmatkani tarkoituksella nimenomaan f/1,4 objektiiveihin. Testattavista kapistuksista Sigman 20 mm f/1,4 oli selvästi kookkain. Rakenteeltaan Sigma tuntui kädessä tukevalle, vakaalle ja sulavalinjaiselle. Jyhkeässä lasissa oli sitä tuttua laadun tuntua, mihin olin Canonin 24 mm f/1,4 objektiiveissa tottunut. Samaa ei aivan voi sanoa Samyangin versiosta, jonka rakenne tuntui näpeissä Canonia ja Sigmaa heppoisemmalle.

Canonin 24 mm objektiivin tavoin Sigman uutuus oli varustettu automaattitarkennuksella. Testasin tarkennusta sekä Canon EOS 5D -rungolla, että Sonyn a7 R II rungolla Metabones IV -sovittimen kanssa. 20 mm Sigma toimi kummallakin moitteettomasti. Samyangin 24 mm on täysin käsitarkenteinen lasi, joten Sigma ja Canon olivat testitripletistä ainoat sukujuhliin soveltuvat kapistukset.

Toisaalta Samyangin hyväksi puoleksi voidaan lukea lompakkoystävällinen hinta: sen hankinnassa köyhtyy vain noin 600 euron verran, kun taas Sigman 20 mm objektiivista saa pulittaa lähes 900 e ja uudesta Canonin 24 mm f/1,4 II lasista peräti huimat 1600 e. Vaikka asiaa miten perin katsoisi, valovoima maksaa. Sanovat isot tytöt mitä tahansa, on penni paremmin kulutettu optiikassa kuin timanteissa.

Kuvanlaatu

Istutin kolme lasia vuorotellen Sony A7R II:n nokalle ja napsin valovoimaisimman ääripään sarjan f/1,4 – f/2 – f/2,8 jokaisella kolmesta objektiivista. Valotusaika muuttui aukon mukaan, mutta pysyi objektiivien välillä samana aina samalla aukolla. Kiinnitin erityishuomiota keskustan piirtoon ja äärireunoihin poimien kuvista esimerkkiotokset vastaavista kohtaa taivasta ja kameran näkökenttää.

Avoimimmalla mahdollisella aukolla Sigma suoriutui hienosti kuvan keskustan osalta. Samyangin verrokilla keskiosan piirrossa vaikutti olevan pikkiriikkistä viuhkamaista komaa toispuoleisesti tähtien reunoilla.  Olin kuullut monien sanovan, että Samyangin objektiivien piirto on joskus yksilötuurista kiinni. Ehkä oma koekaniinini ei ollut sieltä onnekkaimmasta päästä pakkaa.

Canonin keskustan laatu oli jotain näiden kahden ääripään väliltä. Kolmesta kandidaatista Canon piirsin vaaleimman kuvan. Vaikutti siltä, että se oli tripletistä aidosti valovoimaisin. Kaikki vinjetoivat nurkista, mikä oli f/1,4 aukolla täysin odotettavissa.

Reunoja tutkiskellessa hämmästyin: vaikutti siltä, että Samyangin piirto äärilaidoissa oli joukon paras. Usean vuoden käyttökokemuksella olin jo tuskallisen tietoinen Canonin objektiivin komahaasteista kuvan reunoilla. Tähdet vaikuttivat piirtyvän voimakkaasti monisakaraisiksi vääristyneinä.

Eniten hämmennyin Sigman 20 mm objektiivin huonosta piirrosta reunoilla. Kaikki tähdet piirtyivät viivoiksi ja yksityiskohtien erottaminen joukosta oli vaikeaa.

Canon 1 – Sony 0

Satuin tilittämään hämmentävää löydöstäni Taivaanvahdin havainnon yhteydessä ja harrastajakollega Matti Helin ohjasi kiinnostavan linkin äärelle. Sivuston mukaan Sonyn kennon edessä olevan infrapunasuotimen suhteessa paksuhko rakenne saattoi aiheuttaa ongelmia joillain vanhemmilla objektiiveilla. Canonin EF-kiinnityksellä varustettu Sigman 20 mm oli uunituore, mutta voisiko ilmiössä ehkä olla kyse samasta ongelmasta?

Teoriaa oli mahdollista testata kokeilemalla esiintyisikö ilmiö Canonin rungolla. Kietaisin kimpsut ja kampsut taas niskaan ja ryntäsin takaisin tähtitaivaan alle kokeilemaan. Toden totta, vaikutti siltä että Canon EOS 5D II:n kanssa Sigman nurkat piirtyivät paljon kauniimmin kuin Sonyn rungon kanssa. Nyt reunojen jälki oli verrattavissa Samyangin reunojen vähäisiin koman oireisiin.

Löydös oli tavallaan hieman huolestuttava ja aiheuttaisi Sonyn kantajalle enemmän päänvaivaa objektiivin valinnassa. Haasteina olisi paitsi toimivan tarkennuksen rajautuminen tiettyihin malleihin, myös vaikeus ennakoida reunojen piirtokykyä.

Kuuma kysymys oli toistuisiko Sonyn rungolla todettu reunavääristymä kaikilla äärimmäisen laajakulmaisilla objektiiveilla. 20 mm on kuitenkin hieman laajempi kuin verrokkien 24 mm kuvakulma. Tämäkin asia oli ainakin pintapuolisesti testattavissa.  Hain sisältä tunnetusti kaunispiirtoisen Samyangin 14 mm f/2,8 -laajakulman, iskin sen Sonyn A7 RII:n nokalle ja huokaisin helpotuksesta: reunat piirtyivät yhtä kauniisti kuin mihin olin objektiivin kanssa Canonin nokalla tottunut.

Tulkitsin, että 20 mm Sigmalla ja Sonyn rungolla bongaamani ongelma oli tyypillinen nimenomaan tälle kombinaatiolle.

Minkä näistä hankkisin?

Jos etsisin objektiivia Canonin järjestelmäkameraan, olisi Sigma:n 20 mm tästä joukosta todennäköisesti selvä ykkönen. Sen kuvanlaatu, miellyttävä rakenne ja siedettävä hinta ovat canonistille nappivalinta.

Ainoana huonona puolena objektiivissa on sen etulinssin muoto, joka ulostyöntyvänä pallopintana tekee mahdottomaksi suodinten käytön. Ilman kevyttä suodinta pinta on alttiina naarmuuntumiselle, vauvojen innokkaille käsille ja nuuhkivien koirien kuonoille.

Kuvaan kuitenkin nykyisin pääasiassa Sonyn rungolla ja arvostan automaattitarkennuksen mahdollisuutta. Vaikutti siltä että vanha ystäväni Canonin 24 mm f/1,4 II jatkaisi edelleen kulkua kameralaukussani.

Lähdin alun perin etsimään täydellistä objektiivia revontulikuvaukseen. Vaikuttaa siltä, että etsintä jatkuu edelleen. Sigman valikoimista löytyy myös 24 mm f/1,4, jonka toivon saavani jonain päivänä tutustuttavaksi. Jos sen reunapiirto ei kärsin sisarensa tavoin sony-allergiasta, saattaa vanha Canonin 24 mm viimeinkin kohdata voittajansa.

Muutama testikuva yhdistelmällä Sony A7R II & Sigma 20 mm f/1,4.

---

Sony a7R II: Kun uusi järkkäri tuli taloon

11.4.2016 klo 23.11, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havaintovälineet , Tähtivalokuvaus , Taivas takapihalla

Olin kantanut vuodesta 2006 asti kaulassa Canonin 5D-sarja järjestelmäkameroita. Takanani oli yli 10 vuotta pelkkää Canonia. Talvella edessä oli uuden järjestelmäkameran hankinta. Oletin jatkavani tutun ja turvallisen valmistajan uudella lippulaivalla, mutta näin ei yllätyksekseni käynytkään.

Olen sekalainen kuvaaja, joka konttaa maastossa ötököiden perässä ja yöllä karkaa tähtitaivaan alle. Laitteen kyky suoriutua pimeässä on aina ollut avainasemassa valitessani uutta kameraa. Koska objektiivia pystyy vaihtamaan käyttötarkoituksen mukaan lennosta, avainsanaksi tiivistyy kohinansieto ja kennoherkkyys. Etsin siis jotain, jolla ISO-lukua saattaa kasvattaa mahdollisimman korkeaksi ilman että silmähifistille iskee päänsärky.

Tehdessäni tutkimusta Revontulia ja ihmisiä -juttua varten vaikutuin uusien Sonyn peilittömien järjestelmäkameroiden suorituskyvystä. Kohinan määrä huippumalleissa vaikutti erittäin vähäiselle.

Lisäksi optisen etsimen puute teki laitteista suhteellisen pieniä ja naisen käteen sopivia. Olin Canonin järkkäreissä harmitellut sitä, ettei pieni ja siro käteni ulottunut mukavasti kaikille painikkeille. Koon lisäksi kompaktimman rakenteen selvä etu oli paino. Vakiokoonpanoni kevenisi rungon osalta 1/3 entisestä ja sopivan kompaktilla objektiivilla kokoonpano lähestyisi jo paksumman pokkariluokan mittoja. Muutos oli toivottu, sillä liian raskas kantamus jää herkemmin kotiin.

Silti merkin vaihto arvelutti. Olin kerännyt kaappiin vuosien varrella kasan Canonin laadukkaita objektiiveja. Jos vaihtaisin merkkiä, joutuisinko ostamaan vastaavat uudelleen? Ei suinkaan, homma hoituisi sopivalla sovitinpalalla. Ehkä jopa niin, että tarkennuskin toimisi.

Sony a7R II yökuvaajan kädessä

Niinpä kävelin eräänä iltana kotiin laukussani upouusi Sony a7R II ja Metabones IV adapteri.

Ensimmäinen asia mitä yhdistelmän kanssa tein oli sovitinkappaleen ohjelmistopäivitys. Tämä operaatio kuulemma takaisi paremmat automaattitarkennusominaisuudet.

Kokeilin läpi kaikki objektiivini ja vain yhden kanssa automaattitarkennus vaikutti olevan ongelmissa: EF 100 mm f/2,8 macron tarkennus sahasi osuen kohdalleen hieman satunnaisen tuntuisesti. Muilla objektiivailla automatiikka toimi siedettävästi moniin tarkoituksiin. Pieniä lapsia ja liikkuvia eläimiä kuvatessa ratkaisu saattaisi tuntua turhan hitaalle.

Olin alun perin lähtenyt liikkeelle oletuksesta, että sovitin mahdollistaisi tarkennuksen lähinnä Canonin omien L-sarjan lasien kanssa. Hämmästyksekseni myös muutamat Canonin EF-kiinnityksellä varustetut kolmannen osapuolen objektiivit toimivat rungossa moitteetta. Sonyn rungon hankintaa harkitsevan merkkivaihtajan kannatta kuitenkin testata omat objektiivinsa ennen ostopäätöstä tai vähintään tarkistaa Metabonesin sivuilta yhteensopivuuslista ennen hankintaa.

Kamera tarjosi suhteellisen joustavat mahdollisuudet valita itse eri painikkeiden takana olevia toimintoja. Laitoin tarkennuskuvan suurennoksen helposti yhden napin taa saataville. Ratkaisu oli erinomaisen toimiva ja pystyin yökohteille nopeasti varmistamaan, että tarkennus on varmasti juuri äärettömässä.

Tähtikuvauskokeiluissa laite suoriutui erinomaisen hyvin. Sillä sai siedettävää kuvaa monista himmeistä kohteista jopa käsivaralta. Käytin testitapauksissa varsin valovoimaista 24mm f/1,4 objektiivia, mikä osaltaan teki mahdolliseksi tähtikuvien oton laivan keikkuessa myrskyävällä merellä ja revontulten videoinnin käsivaralta lentokoneessa. Kuvaus onnistui nyt myös tilanteissa, joissa jalustan käyttö olisi mahdotonta.

Testasin rungon ISO-suorituskykyä kuukausien testijakson aikana kolmeen komeettaan:  C/2013 US10 Catalina (ISO 1 600, kohde magnitudia 6), C/2014 S2 PANSTARRS (ISO 25 600, kohde magnitudia 9,2),  C/2013 X1 PANSTARRS (ISO 32 000, kohde magnitudia 9,6). Himmeimpien kohteiden kuvat ovat osasuurennoksia alkuperäisestä, joten kohina näkyy niissä selvästi. Jos kuva on kuitenkin pakko saada otettua pimeässä, on lopputulos edelleen täysin käyttökelpoinen. ISO-suorituskyky tulee tarpeeseen, sillä rungossa ei ole sisäänrakennettua salamaa. Testiotosten kautta voit vertailla ISO 400 – 32 000 -asetuksilla otettuja kuvia.

Hyvää:

• ISO-lukua tohtii nikottelematta kasvattaa 3200-6400 paikkeille. Valittavissa oleva ISO-alue on huima 50 – 102 400.
• 4K video tarjoaa vaikuttavaa kuvanlaatua
• Kääntyvä LCD on kätevä kaukoputken kanssa tai makrokuvauksessa
• Rungossa on oma kuvanvakain, joka vaikuttaa toimivan erinomaisen hyvin
• Hiljainen kuvaus antaa mahdollisuuden kuvata häiritsemättä esim. häissä, hautajaisissa tai esitysten aikana
• Mahdollisuus räätälöidä esille tärkeimpiä asetuksia ja muokata laitteen toimintaa
• Laitetta voi käyttää verkkovirralla mukana tulevan muuntajan avulla.

Kehittymisen varaa:

• Yhdellä akullisella saa vain noin 300 kuvaa. Paketissa oli onneksi kaksi akkua, mutta taskuun kannattaa varata enemmänkin.
• Objektiivin vaihto ei aina onnistu lennosta kameran ollessa päällä. Laite ei välttämättä toivu hätäisestä vaihdosta ilman akun irrotusta.
• Kameran panoraaman koostamiseen käytetty työkalu ei ole täydellinen: mielummin liitän itse kuvat yhteen esim. Hugin –ohjelmaa käyttäen.
• Akun koteloa ei saa naksahtamaan työntäen kiinni: kätevä ominaisuus johon olin tottunut.

Lisää rautaa rajalle

Sekä Sonyllä, Nikonilla että Canonilla uudet huippujärjestelmäkamerat tuottavat suuria kuvia. Tarkkuus kaikissa on 40 Mpix paikkeilla. Sony A7R II puskee ulos parhaimmillaan 7952 x 5304 pikselin otoksia, mikä antaa luontokuvaajalle ruhtinaalliset mahdollisuudet leikata kuvia. Samalla kuvien tilantarve kuitenkin kasvaa merkittävästi. Jos kuvaa sekä raaka- että jpeg -otokset päällä, saattaa yksi kuva viedä n. 50 Mt kovalevytilaa (raaka 42 Mt ja jpeg 8Mt).

Monelle tämä tarkoittaa sitä, että kameran kanssa vaihtoon menee samalla tietokone. Asiaan vaikuttaa paljon myös videokäyttö. En yleensä tallenna liikkuvia kohteita, mutta erityistilanteissa näin tulee tehtyä. Sony a7R II -kamerassa on mahdollisuus joustavasti valita videotallenteiden resoluutio ja tallennettavan materiaalin laatu. Valinnat liikkuvat 3840 x 2160 4K resoluution ja 1080 x 1920 HD-resoluution välillä.

Tällaiset mittasuhteet eivät enää ole edukseen läppärin ruudulla, vaan kokoonpanoon kannattaa liittää aito 4K näyttö ja reilusti kovalevytilaa tallennukseen ja varmistuksiin. Tietokoneen päivitysrumba oli kohdallani selkeä osa kameran päivitystä. Muutaman illan askartelun jälkeen koossa oli kahdeksalla ytimellä, 32Gt käyttömuistilla ja 4+4 Tt kovalevyillä varustettu mylly.  Kokosin koneen itse, joten päivityksen kokonaishinta jäi vanhoja osia käyttäen 1000 euron paikkeille. Jos koko kokoonpanon hakee uutena kaupasta näyttöineen kaikkineen, saattaa vastaavaan settiin helposti upota kameran hinta.

Pienemmälläkin pärjää. Sony a7R II:lla on tähtikuvaajien kovasti suosima pikkusisko Sony a7S II. En ole tätä päässyt kokeilemaan, mutta Ronn Murrayn mukaan malli soveltuu erinomaisesti revontulten videointiin. Pikkusiskon resoluutio on pienempi, vain 12 megapikseliä, mutta sen ISO-herkkyydet venyvät vielä valitsemaani mallia pidemmälle. Jos siis haluat kuvata järjestelmäkameralla hämärässä videota ja pärjäät pienemmällä resoluutiolla, a7S II saattaa olla hyvä valinta.

Optiikka ja megapikselit

Teknisesti onnistuneeseen kuvaan vaikuttavat järjestelmäkameran rungon lisäksi myös käytetyt objektiivit. Jos megapikselimonsterisi on kiinni kumiankassa, kuvanlaadullinen lopputulos kokonaisuudestaan on maksimissaan kumiankan suorituskyky. Objektiivi lopulta määrittelee, saatko hyötyä kamerarungon kennon suuresta resoluutiosta.

Laadukkaat huipputarkkuuksien piirtoon pystyvät objektiivit ovat – yllätys yllätys – kalliita. Vain harva objektiivi markkinoilla pystyy edes tuottamaan pikselintarkkaa kuvaa 40-50 Mpix kennolle. Niinpä budjettikuluttajan optimivalinta laadun ja hinnan suhteen lienee jossain muualla kuin huippubrändien megapikselihirmuissa.

Vaikka valokuvauksesta ja erityisesti tähtikuvauksesta puhuttaessa ilmassa kelluu hienoa optiikkaa ja teknisiä termejä, merkitsee yksi asia lopputuloksen kannalta enemmän kuin mikään vempain: sinä itse. Taitava kuvaaja repii myös vaatimattomammalla laitteistolla upeita otoksia. Toisaalta mielikuvituksettomampi kuvaaja ei saa edes brändimersulla jälkeen vaikuttavaa jälkeä.

Vinkki: Kurkista Dxomark.com:ista millaiseen piirtoon objektiivisi kykenevät.

---

Glitteriä ilmassa

14.3.2016 klo 20.36, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Taivaanilmiöt , Taivas takapihalla

Jos Raptori olisi 90-luvun alussa tehnyt kappaleen haloista, olisi kertosäe epäilemättä mennyt ”Oi beibi, tsiigaa tuota zykkii!” Suoraan pään yllä kimalteli sateenkaaren väreissä niin kirkas zeniitinympäristön kaari (kotoisammin ’zyk’), että tuijotin sitä kalamainen ilme kasvoillani.

Hetkeä aiemmin rauhallinen aamukahvihetki oli romuttunut Marko Pekkolan huomioon, että nousevan Auringon säteet olivat puhjenneet esiin Stratocumulus-aukossa paljastaen huomattavan kirkkaan sivuauringon. Yhä edelleen kirkastuessaan siitä näytti muodostuvan suorastaan kaikkien sivuaurinkojen äiti.

Ryntäsin kameran kanssa parvekkeelle. ”Tuolla voisi olla piilossa jopa 44 asteen sivuaurinko”, Marko huusi. Marko oli käynyt havaitsemassa haloja tiedeprojektissa jopa Etelämantereella asti, joten luotin sataprosenttisesti hänen arviointikykyynsä tässä asiassa.  Parvekenäkymän tiellä oli muutama pihapuu. Nyt tuli kiire päästä ulos aavoille näkymille.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt 44 asteen sivuaurinkoa, mutta muistin edesmennen harrastajatoverin Marja Wallinin kertoneen siitä legendaa. Marja oli digikuvausajan alussa päätynyt Lahdessa keskelle halonäytelmää ja huomannut taivaalla tavallista harvinaisempia halomuotoja. Onneksi puhelimesta oli löytynyt haloguru Marko Riikosen yhteystiedot ja outo viiru saatiin soiton perusteella  varmistettua 44 asteen sivuauringoksi. Riikonen hyppäsi lennosta autoon päästäkseen itsekin harvinaisen näytelmän äärelle. Näytelmä kuitenkin lässähti niin nopeasti, ettei harvinaisesta halosta ollut enää hetken kuluttua merkkiäkään. Marjalla ei tuolloin vielä ollut digikameraa, joten harvinaisuus jäi tallentamatta. Seuraavana päivänä kävi kamerakaupan ovi ja puute korjaantui.

Marjan tapaus mielessäni ryntäsin portaat alas, hyppäsin saappaisiin ja liu’uin lumista mäkeä alas kohti avointa peltoa. Toden totta, siinä missä 46 asteen rengas kohtaa horisonttirenkaan, näkyi nyt paljain silmin kaksi vierekkäistä juovaa yhden sijaan. Tuo sen on pakko olla!

Marko huusi parvekkeelta ”Kuvaa se nopeasti! Se voi kadota minä hetkenä hyvänsä!” Nostin nenälle kameran havaitakseni ettei laite suostunut käynnistymään. Aargh! En jäänyt setvimään ongelmaa, vaan hain sisältä toisen kameran. Onneksi näitä on varastossa. Huh, nyt erikoiset viivat saatiin viimein purkkiin.

Tähän mennessä viereeni materialisoitui ulkovaatetukseen sujahtanut Marko: ”Mennään tuohon suuntaan pellolle, jääsumu on siellä tiheämpää”. Juoksimme minkä pystyimme ja vauhdissa kyydistäni tipahteli ainakin kaulahuivi ja toinen tumppu.  Olisin ilmeisesti hannujakerttumaisesti löytänyt pellolta kotiin seuraamalla pudonneiden tavaroiden riviä.

Rämpiessämme viereisen viljapellon syvässä hangessa eteen avautui huikea näky: sivuauringot olivat kirkastuneet luokkaan, jossa ne itsessään riittivät aiheuttamaan linssiheijastuksia kuviin.

Suurten halonäytelmien tärkein sääntö on muistaa kuvata myös näennäisesti vaatimattomalle näyttävä auringon vastapuoli. Myös siellä on taatusti muutama harvinaisuus piilossa. Niin nytkin: vasta-aurinko ja 120 asteen sivuauringot erottuivat valkoisina kirkastumina taivasta vasten. Marko luetteli halomuotoja sitä mukaa kun niitä ilmestyi lisää ja kuvasin kaikkiin mahdollisiin suuntiin.

Olimme koko ajan keskellä kimaltelevaa, silmin nähden virtaavaa jääkidepilveä. ”Tuossa voisi olla Kern, ihan kuin se hirveän heikosti näkyisi, kuvaatko tuota”, huikkasi Marko. Käänsin kameran ylös ja raksutin kasaan kuvasarjan. Jos Auringon näytelmissä huippuharvinainen Kern todella piileskelisi taivaalla, tarvitsisin pinon kuvia jälkikäsittelyä varten.

Kernin kaari oli toinen halomuoto, josta olin kuullut vain puheita. Sen olemassaolosta mahdolliset havainnot alkavat jo vuodelta 1895, mutta ensimmäisiä valokuvia tästä legendaarisesta halomuodosta jouduttiin odottamaan yli sata vuotta. Vasta vuonna 2007 Kernin kaari viimein tarttui haloharrastaja Marko Mikkilän kameraan. Kaari oli hyvin himmeä ja kutiteltavissa esiin vain kuvankäsittelyllä.

Kun viimein katsoin otoksia tietokoneella, aiemmat opit osoittautuivat turhaksi. Kernin kaari näkyi jo ensimmäisessä ottamassani ruudussa ilman minkäänlaista pikselinviilausta ja pinoamista.

Wow, tätä halonäytelmää kelpaisi vanhainkodissa muistella!

Taivaanvahdissa: havainnot Kernin kaaresta ja 44:n asteen sivuauringosta.

---

Yö revontulituristina

1.3.2016 klo 22.53, kirjoittaja Emma Bruus
Kategoriat: Havainnot , Taivaanilmiöt , Taivas takapihalla , Yleinen avaruushäröily

Vuoden 2016 ensimmäinen Tähdet ja avaruus -lehden numero uppoutui erityisen monipuolisesti revontuliin. Käsittelyyn pääsi myös revontuliturismi, joka on ilmiönä aika kaukainen asia tällaiselle maan etelänurkan asukille. Tämän talven Tähtipäivät-tapahtuma järjestettiin Rovaniemellä, joten mahdollisuudet värikkäiden liekkien näkemiseen oli tavallista parempi. Samalla tietysti pääsin tutustumaan kaupunkiin, jolle arktinen eksotiikka oli merkittävä tulonlähde.

Syväksi epäonnekseni tapahtuman ajaksi ennustettiin yksimielisesti pelkkää pilvistä. Ennuste oli niin vakaa, että karsin kamera-arsenaalin minimiin ja jätin jalustan kotiin. Lentokone laskeutui kuitenkin aurinkoiselle, valkoisten tykkylumipuiden ympäröimälle kentälle.

Paikallista ilmanalaa saattoi kuvata sanoilla virkistävä, kirpeä ja rapsakka. No mutta niinhän ne sääennusteet aina väittävät että Lapissa tuppaa kylmä olemaan.

Suomi ei ole mikään Teksas, joten paikallinen tähtiharrastaja on periaatteessa sopeutunut vilpoiseen ilmanalaan. Niinpä kaikkein kiireellisin hankinta ennen kaukoputkea on pilkkihaalarit. Oli lämpötila mikä tahansa, on turha kuvitella helsinkiläisen pukeutuvan ostosreissulle pilkkihaalariin. Rovaniemen keskustassa kuitenkin tuntui lampsivan pilkkihaalarijengiä varsin tiheään ja ohikulkijoiden kielivalikoima oli värikäs.

Iltasella Sodankylän revontulikameran näkymä ajoi minut säätilasta huolimatta ulos. Koska jalusta oli satojen kilometrien päässä kotona, nappasin yöpöydältä kameran alle iltalukemiseksi tarkoitetun Wallanderin. Mikä tahansa veden olomuodosta poikkeava kappale kelpasi jalustan korvikkeeksi.

Anonyymit Auroraistit

Kohti Kemijoen ja Ounasjoen haaraa kävellessä vierelleni ilmestyi risteäviltä kaduilta yhä enemmän väkeä. Ja kaikilla oli pilkkihaalarit päällä. Tuntuivat vielä olevan matkalla juuri sinne minne minäkin: kohtaa jossa pohjoishorisontti oli avoinna.

Jäisen joen rantaan saapuessani kävelytiellä oli tungosta. Aivan kuin olisin laskeutunut keskelle Anonyymien Aurora-Aktivistien herätyskokousta. Pohjoisessa oli pilveä, mutta välissä häilyi se Sodankylässä näkynyt vihreä revontulivyö.

Lätkäsin penkkaan repun, Wallanderin, sekä kamera ja rupesin kuvaamaan. Herätin lievästi huomiota, sillä päälläni oli pitkä musta villakangastakki pilkkihaalareiden sijaan ja kuvausmenetelmäni oli muutaman japanilaisen mielestä lievästi eksoottinen. Eivät ole ilmeisesti ennen nähneet dekkarin päällä järkkäriä lumihangessa.

Koitin välillä löytää yhteistä kieltä englannista, mutta osasin sanoa venäjäksi vain ’Kädet ylös’ ja muutama harva japanin fraasi oli joko piirrossarjasta tai ei kestänyt edes yönvaloa. Heiluteltiin siis käsiä.

Paikallisia asukkaita rannalta oli turha kuvitella löytävänsä, sillä natiivi rovaniemeläinen ei lotkauttaisi silmäluomeaankaan pienestä viherryksestä pohjoishorisontissa.

Humppabongausta

Suurin retkikunta oli noussut joen penkalle, jossa tuntui olevan enemmän vapaata tilaa. Mikä hämmentävintä, porukka lauloi railakkaasti ja oli ilmeisesti aika hyvissä fiiliksissä. Väellä näytti olevan sen verran hauskaa, että lähdin etsimään sieltä juttuseuraa.

Seurue oli saapunut Israelista asti tutustumaan Suomeen ensimmäisenä pysäkkinään Lappi ja revontulet. Viikon reissu jatkuisi myöhemmin Helsinkiin. Seurue oli kuulemma onnellisen tyytyväinen, sillä revontulivyö oli hetkeä aiemmin näkynyt pilvien lomasta paremmin ja osa matkan tavoitteesta oli nyt saavutettu. Jo monta kertaa ryhmää Suomeen tuonut kokenut opas oli myös huomannut pakata bongausretkelle tavallista terävämmät reissujuomat.

Kun kaikki oli puettu matkanjärjestäjän toimesta lämpimästi, oli kentällä helppo viihtyä. Siinä saattoi vaikka revontulia odotellessa viettää aikaa laulaen ja tanssien. No näissä merkeissä se ilta sitten jatkuikin. Ei sillä kielellä nyt niin väliä ollut, kunhan sävel oli sama. Tuumasin, että tällaisen seurueen kanssa revontulibongailu voisi helposti muodostua tavaksi. Mielipide näytti kovasti ilahduttavan porukkaa, varsinkin näin melkein paikallisen sanomana.

Jossain vaiheessa pilviverho alkoi viimein tihentyä niin, ettei välistä enää näkynyt minkäänlaista kukerrusta. Lompsiessani takaisin kohti petiä tuumin, että kumpikohan se mahtaa olla maalle suurempi matkailuvaltti: revontulet vai Guggenheim?