Otsikon takana

Tästä on raflaavat otsikot tehty

24.1.2014 klo 15.55, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana

Tiedeuutisia on nykyään kaikkialla. Jopa lööpeistä elävät iltapäivälehdet tuottavat tiedeuutisia. Voi hyvin sanoa, että tiedeuutisointi on arkipäiväistynyt – ja hyvä niin. Moderni yhteiskuntamme nojaa tieteellisen tutkimuksen sovellusten varaan. Älypuhelimen karttasovellusta voi kuka tahansa käyttää ymmärtämättä hölkäsen pöläystä GPS-teknologian kytköksistä yleiseen suhteellisuusteoriaan. Tieteellisen tutkimuksen tuntemus muuttuu kuitenkin tärkeäksi esimerkiksi vaaliuurnilla, tai kun pitäisi päättää, rokottaisiko sitä lapsensa vai päättäisikö sittenkin koettaa ehkäistä sairauksia vaikkapa luomuruualla.

Kunnioitan kovasti tiedeuutisia tekeviä toimittajia – tai toimittajia ylipäätään. Enää ei riitä, että uutisia kootaan päivittäin ilmestyvään lehteen tai iltauutisiin. Uutisvirtaa on tuotettava jatkuvasti eri muodoissa. Tehdään juttuja paperilehteen ja nettisivuille, videomuotoisia uutisia, sosiaaliseen mediaan. Kiire on valtava. Taustoitukselle jää vielä entistäkin vähemmän aikaa – ja voitte kuvitella, että aikaa oli vähän jo silloin, kun juttuaiheista sovittiin aamulla ja illalla lehti jo meni painoon.

Tiedeuutisia tehdään, mutta yksin tiedeuutisiin erikoistuneita toimittajia on Suomessa erittäin vähän. Harvalla on taustassaan mitään tieteellistä koulutusta. Vaikka tekemällä oppii, törmää maallikkotoimittaja silti jatkuvasti haasteisiin, kun pitäisi ensin ymmärtää itse mistä jossain tutkimuksessa on kyse ja sitten vielä selittää asia yleisölle helposti ymmärrettävässä muodossa. Ja sitten pitäisi vielä luovia modernin journalismin maailmassa, jossa lukijoista kilpaillaan räväköillä otsikoilla. Parhaat otsikot saadaan yleensä vähän aiheen vierestä.

Kuluttaja puolestaan koettaa selvittää uutisten avulla, mistä kaikessa on kyse ja ketä uskoa. Kaikkia uutisia ei ennätä lukea, ja monista muistaa vain ne aiheen vierestä repäistyt otsikot.

 

Valitettavasti tiede ja uutiset ovat muutamalla perustavanlaatuisella tavalla ristiriidassa toistensa kanssa. Tutkijoiden mielestä uutisoimisen arvoista on, kun tutkimustulokset on vahvistettu moneen kertaan ja näyttävät pitävän paikkansa 99,99994 % todennäköisyydellä. Löydön uutisarvo on kuitenkin kuumimmillaan aivan tuoreeltaan, ennen kuin jatkotutkimuksia on ennätetty aloittaa. Kuluttaja saa harhaanjohtavan kuvan tieteen luotettavuudesta, kun julkisuuteen ennenaikaisesti vuotanut tutkimustulos joudutaankin lisätutkimusten jälkeen kumoamaan.

Myös yksimielisyys on tylsää. Kun tutkijat ovat erimielisiä, on toimittajalla hyppysissään mehevä uutinen. Vastakkainasettelu synnyttää virkistävää draamaa. Vaikka tutkijoiden ehdoton valtavirta olisi jostain asiasta yhtä mieltä, saavat soraäänet usein suhteettoman helposti palstamillimetrejä. Hyvänä esimerkkinä ilmiöstä toimii ihmisen vaikutus ilmastonmuutokseen. Vaikka ihmisen toiminnan vaikutusta pidetään yleisesti tutkijoiden keskuudessa pääasiallisena syynä ilmastonmuutokseen, asiasta helposti uutisoidaan aivan kuin siinä olisi jotain epäselvää.

Myös internet vaikuttaa tiedeuutisoinnin vaikeaselkoisuuteen. Netissä kaikki saavat sanansa kuuluville, ja huhut ja salaliittoteoriat leviävät. Moni lukija uskoo edelleen kirjoitetun sanan mahtiin ja unohtaa kyseenalaistaa tiedonlähteiden luotettavuuden. Joskus toimittajatkin hairahtuvat tähän ja levittävät eteenpäin kyseenalaisistakin uutislähteistä bongattuja juttuja – usein, koska joku toinenkin kotimainen toimitus on jo tehnyt saman. Kiireessä jokaisen uutisen taustoja ei ehdi penkoa kunnolla.

 

Tiedeuutisoinnin selkiyttämiseen on varmasti useita keinoja. Yksi niistä on saada tutkijat innokkaammin mukaan kansantajuistamiseen (mitä Kirsi ja Harry sekä Syksy tekevät näissäkin blogeissa).

Tässä hengessä käyn yliopistolla kerran vuodessa vierailevana luennoitsijana. Vaahtoan yhden parituntisen luennon verran luonnontieteellisten alojen jatko-opiskelijoille siitä, miksi on niin tärkeää antaa haastattelu kun toimittaja sellaista pyytää, ja osata esittää hankala tutkimusaihe niin ymmärrettävässä muodossa kuin mahdollista.

Usein nuoriakin tutkijoita huolestuttaa teoreettisen ja raskaan aiheen tyhmentäminen selaiseen muotoon, että maallikkokin sen tajuaa. Tieteen kansantajuistamisen veteraanit Kari Enqvist ja Esko Valtaoja ruotivat asiaa Arkhimedes-lehden jutussa Viisi väitettä tieteen popularisoinnista. Siinä Enqvist kiteyttää mielestäni erinomaisen osuvasti:

”Parempi hämärä ja vääristynyt käsitys tieteestä kuin ei mitään käsitystä. On myös syytä muistaa, että informaatiokenttä on kuin valta: tyhjiöitä ei ole vaan ne täytetään aina jollakin. Haluammeko siis todella, että koska kvanttifysiikkaa on niin vaikeaa popularisoida sitä hämärtämättä, keskustelkoot ihmiset sitten mieluummin homeopatiasta ja astrologiasta?”

Ei. Emme halua.