Ravintola ei vastaa narikkaan jätetyistä aivoista
Eletään syvää syksyä. Itselläni tähän vuodenaikaan kuuluu vierailu Helsingin yliopistolle luennoimaan matemaattis-luonnontieteellisille jatko-opiskelijoille siitä, miten omasta tutkimuksesta voisi kirjoittaa yleistajuisesti – ja miksi se on niin tavattoman tärkeää. Tällä kerralla kuulijakunnasta irtosi niin hyvä ja tärkeä kysymys, että huomaan pohtivani sitä edelleen.
Olin juuri esitellyt Euroopan parlamentin vuonna 2013 teettämän tutkimuksen tuloksia. Siinä kartoitettiin kaikkien jäsenmaiden kansalaisten suhtautumista tieteeseen, teknologiaan ja tutkimuksen eettisyyteen. Tieteen tiedotus teettää Suomessa vähän vastaavaa kyselyä nimeltä Tiedebarometri, mutta koska kuulijat olivat pitkälti ulkomaalaisia, päätin ottaa kansainvälisemmän lähestymistavan.
Kyselyn tulokset olivat mielenkiintoisia. Eurooppalaiset keskimäärin eivät koe olevansa kovinkaan hyvin perillä tieteen ja teknologian kehityksestä. Asenne tutkimusta kohtaan on kuitenkin positiivinen. Enemmistö tutkimukseen osallistuneista myös ilmoitti olevansa kiinnostuneita tieteen ja teknologian kehityksestä. Parhaaksi tietolähteeksi eurooppalaiset nimesivät tutkijat niin yliopistoissa kuin yksityisissä firmoissa. Esimerkiksi toimittajat hävisivät tämän kisan kevyesti.
Heiluttelin nuorille tutkijoille kulmakarvojani merkitsevästi – katsokaa nyt, Eurooppa haluaa kuulla tutkimuksestanne. Yksi kuulijoista huomautti tähän, että kovin usein silti tuntuu siltä, etteivät ihmiset halua kuunnella tutkijoita. Ja sitten eturivissä nousi käsi:
”Mitä mieltä itse olet, kenen vastuulla on se, että ihmiset sitten kiinnostuisivat tutkimuksesta ja sen vaikutuksesta arkielämään? Onko se tutkijan, median vai suuren yleisön tehtävä?”
Taisin vastata hädissäni kutakuinkin, että se on kaikkien vastuulla. Olen edelleen samaa mieltä, mutta kysymys kaipaa lisää pureskelua.
Suuri yleisö – kansa – sinä, minä, naapuri – olemme niitä tyyppejä, jotka teemme päivittäin valintoja siitä miten elää, rokotammeko lapsemme, syömmekö lihaa, hommaammeko sähköauton vai katumaasturin, äänestämmekö ehdokasta joka ei pidä ilmastonmuutosta todellisena ongelmana. Me ja viimeistään lapsemme joutuvat elämään näiden valintojen kanssa. Isoista, yhteisistä asioista päätettäessä ei nyt kerta kaikkiaan pitäisi edetä puhtaalla fiilispohjalla. Jos tietoa on saatavilla, olisi vastuutonta olla tutustumatta siihen.
Siitä, että tietoa on todella tarjolla, on pitkälti vastuussa media. Tiedeuutisia ja taustaa selvittäviä pidempiä juttuja on tehtävä, ja niiden olisi syytä olla laadukkaita ja helppotajuisia.
Kinkkisempi kysymys liittyy siihen, miten tiedeuutiset erottuvat positiivisella tavalla nykyisestä, usein viihteellisestä uutismassasta. Toimittajat tietävät, että hyviä tarinoita luetaan mielellään, ja innostavat otsikot houkuttavat syventymään aiheeseen. Toisaalta tutkimuksista ei tulisi kaivaa uutiseksi pelkästään sitä yhtä kummallista sivujuonnetta, eikä tiedettä ja niin kutsuttuja pseudotieteitä tulisi sekoittaa keskenään. Eikä valtavirrasta poikkeavista tutkimustuloksista ihan oikeasti tarvitse uutisoida tasapuolisesti niiden tulosten kanssa, joiden takana seisoo 95 % tutkijoista.
Monia tieteellisiä artikkeleita kykeni seuraamaan ilman alan yliopistokoulutusta vielä satakunta vuotta sitten. Nyt moni tieteenala on edennyt niin pitkälle, että tajutakseen niiden viimeisimpiä käänteitä tulisi tuntea hulvattomat määrät aiempaa tutkimusta. Suuret linjat ovat jo selvillä, nyt ihmetellään yksityiskohtia. Tieteellisestä tekstistä on tullut pirullisen vaikeaselkoista.
Tutkija on oman älyllisen kirstunsa avaimenhaltija. Toimittaja tai perusjampat ja -jampattaret eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää vaikean asian oleellista pointtia omin voimin. On tärkeää, että tutkija on motivoitunut kertomaan tutkimuksestaan kansantajuisesti. On myös oleellista, että tutkija osaa kertoa siitä kansantajuisesti.
Hyväksi kirjoittajaksi ei opita yhdellä luennolla, ihan samalla tavoin kuin hyväksi tutkijaksi ei opita lukaisemalla pari tiedeartikkelia. Harvoja taitoja voi oppia nopeasti, vaan ne vaativat pitkää harjoittelua, perehtymistä ja erehtymistä. Ennen luentoani opiskelijat palauttivat harjoitustyönä omasta tutkimuksestaan kirjoittamansa tiedeuutisen. Olen melkoisen varma siitä, että sujuvimmin tehtävästä suoriutuneet eivät suinkaan kirjoittaneet yleistajuista tekstiä ensimmäistä kertaa elämässään.
Kaikista tutkijoista ei tietenkään tule uusia eskovaltaojia ja syksyräsäsiä.
Olisi kuitenkin aivan ensisijaisen tärkeää, että ne muutamat kyvykkäät ja halukkaat tutkijat saisivat myös tutkimuslaitoksen puolesta tukea ja mahdollisuuksia tehdä kansantajuistustyötä.
Sillä kuten Carl Sagan kirjoitti teoksessaan The Demon-Haunted World: Science As a Candle in the Dark —
”We have arranged a global civilization in which most crucial elements profoundly depend on science and technology.
We have also arranged things so that almost no one understands science and technology. This is a prescription for disaster.
We might get away with it for a while, but sooner or later this combustible mixture of ignorance and power is going to blow up in our faces.”
Otetaan selvää.
Euroopan parlamentin selvitys jäsenmaiden asenteista: Responsible Research and Innovation (RRI), Science and Technology (ref. 401), pelkkä Suomen osuus (pdf)
Kysymykseen – ”kenen vastuulla — tehtävä”… Olisi oleellisempaa pohtia kenen valinnassa, sillä tieteen ja tutkimuksen kysymyksenasettelu pitkälti suuntaa kiinnostusta ja ihmisten mahdollisuuksia…
”Me ja viimeistään lapsemme”… tekstissä yleinen kärjistys, jossa lapset ymmärretään normina. Ihmisten sukupuussa kuitenkin runsaasti katkenneita sukuja ja sukuhaaroja joissa jälkikasvu estynyt tai kuollut pois. ”Lapsemme” ovatkin usein sen tavoitteensa jo saavuttaneiden toteamus – eikä siinä ole mukana koko yhteisön yhtäläinen perimä. Tutkijat siis vähemmän ovat tuoneet esille näitä ”lastemme” jakaumia…