Metrossa, Kaliforniassa, Marsissa
Sain juuri työstettyä loppuun Tähdet ja avaruus -lehden heinäkuun numerossa ilmestyvän artikkelin, jossa käsitellään mm. Nasan Marsissa seikkailevaa Curiosity-mönkijää. Curiosity on suristellut siellä ympäri Gale-kraatteria melko tarkalleen yhden kokonaisen Marsin vuoden ajan. Se (ja nykyisin myös ESAn Rosetta-luotain) ovat olleet hämmentävän tehokkaasti esillä sosiaalisessa mediassa. Hengettömistä metallipöntöistä on tehty sympaattisia persoonallisuuksia, jotka tweettailevat ja voivat ottaa itsestään jopa selfieitä. 
Muistan erittäin hyvin, kun Curiosity laskeutui Marsiin. Se oli (Suomen aikaa) elokuun 6. päivän aamu vuonna 2012. Istuin aamulla metrossa matkalla töihin ja seurasin tapahtumaa verkosta pätkivän kännykkäyhteyden yli. Nasan Jet Propulsion Laboratoryn komentokeskuksen tunnelmia streamattiin suorana verkkoon Kaliforniasta, ja tunnelma keskuksessa oli aivan käsinkosketeltavan tiivis. Tutkijoiden ja insinöörien hermostuneisuus oli ilmeistä heidän odottaessaan tuoreimpia tietoja laskeutumisen etenemisestä. Viestien viive Marsista Maahan oli piinaavat 13 minuuttia, 48 sekuntia.
Mönkijän instrumenttien suunnittelu oli aloitettu vuonna 2004, ja kahdeksan vuoden työn kohtalo oli ratkeamassa. Ennen kuin Curiosityn pyörät kohtaisivat Marsin pölyisen pinnan, sen oli selvittävä seitsemästä riskialttiista ”kauhun minuutista”. Niiden alussa lähes neljä tonnia painava luotain (avaruusalus lakeutumisjärjestelmineen ja mönkijöineen) syöksyi Marsin kaasukehään reilun 20 000 kilometrin tuntinopeudella. Luotaimen hurja vauhti piti saada automatisoidusti hidastumaan jarruvarjon, rakettien ja erityisen leijuvan rakettinosturin avulla niin paljon, että mönkijä saattoi laskeutua turvallisesti pinnalle. Komentokeskuksessa ei voitu kuin odottaa kynsiä pureskellen ja toivoa, että kaikki menisi hyvin.
Tieto onnistumisesta tuli vaiheittain. Nyt aukesi jarruvarjo, nyt raketit käynnistyivät. Riemu ja helpotus kohosivat askel askeleelta. Metro taisi olla Kalasataman kohdalla, kun tieto lopullisen laskeutumisen onnistumisesta saapui ja komentokeskus oli ratketa liitoksistaan. Ensimmäiset kuvat Marsin pinnalta saapuivat nopeasti. Jäyhät äijät syöksyivät syleilemään toisiaan ja minä räpyttelin heidän kanssaan roskia silmistäni. Tunnetta oli vaikea kuvailla. Hetken aikaa olin varmaankin yhtä liikuttunut kuin kuka tahansa tuon valvomon väestä.
Suoraa lähetystä seurasi miljoonia katsojia ympäri maailmaa. Katselin ympärilleni metrossa. Parin penkin päässä kaksi nuortamiestä seurasi tiiviisti toisen kännykkää ja virnisteli mielipuolisen hyväntuulisesti. Enhän voi varmasti tietää, mitä he katselivat, mutta minulla on arvaus. Minusta tuntui samalta.
Mikä sai minut kirjoittamaan tämän? Tapahtuneesta on kohta kaksi vuotta, Curiositylla pyyhkii hienosti, ja sen toiminta-aikaa Marsissa jatkettiin jo joulukuussa 2012 jatkumaan ”toistaiseksi”. Polttoainetta sillä on yli 50 vuodeksi. Mutta kun syvennyn muistelemaan tuota aurinkoista, elokuista aamua, liikutun edelleen valtavan voimakkaasti. Tunnetta on edelleen vaikea kuvailla. Siinä ollaan vahvasti jonkin itseä isomman äärellä. Minä tässä metrossa, matkalla töihin, katomassa yhdessä muun maailman kanssa miten 248 miljoonan kilometrin päässä laskeudutaan toiselle planeetalle. Tosi-tv:tä parhaimmillaan.
Curiosityn laskeutumisen kohokohdista on sittemmin julkaistu pariminuuttinen videokooste.
(Curiosityn värikorjattu omakuva syyskuulta 2012. / Julian Herzog)