Tästä on raflaavat otsikot tehty
Tiedeuutisia on nykyään kaikkialla. Jopa lööpeistä elävät iltapäivälehdet tuottavat tiedeuutisia. Voi hyvin sanoa, että tiedeuutisointi on arkipäiväistynyt – ja hyvä niin. Moderni yhteiskuntamme nojaa tieteellisen tutkimuksen sovellusten varaan. Älypuhelimen karttasovellusta voi kuka tahansa käyttää ymmärtämättä hölkäsen pöläystä GPS-teknologian kytköksistä yleiseen suhteellisuusteoriaan. Tieteellisen tutkimuksen tuntemus muuttuu kuitenkin tärkeäksi esimerkiksi vaaliuurnilla, tai kun pitäisi päättää, rokottaisiko sitä lapsensa vai päättäisikö sittenkin koettaa ehkäistä sairauksia vaikkapa luomuruualla.
Kunnioitan kovasti tiedeuutisia tekeviä toimittajia – tai toimittajia ylipäätään. Enää ei riitä, että uutisia kootaan päivittäin ilmestyvään lehteen tai iltauutisiin. Uutisvirtaa on tuotettava jatkuvasti eri muodoissa. Tehdään juttuja paperilehteen ja nettisivuille, videomuotoisia uutisia, sosiaaliseen mediaan. Kiire on valtava. Taustoitukselle jää vielä entistäkin vähemmän aikaa – ja voitte kuvitella, että aikaa oli vähän jo silloin, kun juttuaiheista sovittiin aamulla ja illalla lehti jo meni painoon.
Tiedeuutisia tehdään, mutta yksin tiedeuutisiin erikoistuneita toimittajia on Suomessa erittäin vähän. Harvalla on taustassaan mitään tieteellistä koulutusta. Vaikka tekemällä oppii, törmää maallikkotoimittaja silti jatkuvasti haasteisiin, kun pitäisi ensin ymmärtää itse mistä jossain tutkimuksessa on kyse ja sitten vielä selittää asia yleisölle helposti ymmärrettävässä muodossa. Ja sitten pitäisi vielä luovia modernin journalismin maailmassa, jossa lukijoista kilpaillaan räväköillä otsikoilla. Parhaat otsikot saadaan yleensä vähän aiheen vierestä.
Kuluttaja puolestaan koettaa selvittää uutisten avulla, mistä kaikessa on kyse ja ketä uskoa. Kaikkia uutisia ei ennätä lukea, ja monista muistaa vain ne aiheen vierestä repäistyt otsikot.
Valitettavasti tiede ja uutiset ovat muutamalla perustavanlaatuisella tavalla ristiriidassa toistensa kanssa. Tutkijoiden mielestä uutisoimisen arvoista on, kun tutkimustulokset on vahvistettu moneen kertaan ja näyttävät pitävän paikkansa 99,99994 % todennäköisyydellä. Löydön uutisarvo on kuitenkin kuumimmillaan aivan tuoreeltaan, ennen kuin jatkotutkimuksia on ennätetty aloittaa. Kuluttaja saa harhaanjohtavan kuvan tieteen luotettavuudesta, kun julkisuuteen ennenaikaisesti vuotanut tutkimustulos joudutaankin lisätutkimusten jälkeen kumoamaan.
Myös yksimielisyys on tylsää. Kun tutkijat ovat erimielisiä, on toimittajalla hyppysissään mehevä uutinen. Vastakkainasettelu synnyttää virkistävää draamaa. Vaikka tutkijoiden ehdoton valtavirta olisi jostain asiasta yhtä mieltä, saavat soraäänet usein suhteettoman helposti palstamillimetrejä. Hyvänä esimerkkinä ilmiöstä toimii ihmisen vaikutus ilmastonmuutokseen. Vaikka ihmisen toiminnan vaikutusta pidetään yleisesti tutkijoiden keskuudessa pääasiallisena syynä ilmastonmuutokseen, asiasta helposti uutisoidaan aivan kuin siinä olisi jotain epäselvää.
Myös internet vaikuttaa tiedeuutisoinnin vaikeaselkoisuuteen. Netissä kaikki saavat sanansa kuuluville, ja huhut ja salaliittoteoriat leviävät. Moni lukija uskoo edelleen kirjoitetun sanan mahtiin ja unohtaa kyseenalaistaa tiedonlähteiden luotettavuuden. Joskus toimittajatkin hairahtuvat tähän ja levittävät eteenpäin kyseenalaisistakin uutislähteistä bongattuja juttuja – usein, koska joku toinenkin kotimainen toimitus on jo tehnyt saman. Kiireessä jokaisen uutisen taustoja ei ehdi penkoa kunnolla.
Tiedeuutisoinnin selkiyttämiseen on varmasti useita keinoja. Yksi niistä on saada tutkijat innokkaammin mukaan kansantajuistamiseen (mitä Kirsi ja Harry sekä Syksy tekevät näissäkin blogeissa).
Tässä hengessä käyn yliopistolla kerran vuodessa vierailevana luennoitsijana. Vaahtoan yhden parituntisen luennon verran luonnontieteellisten alojen jatko-opiskelijoille siitä, miksi on niin tärkeää antaa haastattelu kun toimittaja sellaista pyytää, ja osata esittää hankala tutkimusaihe niin ymmärrettävässä muodossa kuin mahdollista.
Usein nuoriakin tutkijoita huolestuttaa teoreettisen ja raskaan aiheen tyhmentäminen selaiseen muotoon, että maallikkokin sen tajuaa. Tieteen kansantajuistamisen veteraanit Kari Enqvist ja Esko Valtaoja ruotivat asiaa Arkhimedes-lehden jutussa Viisi väitettä tieteen popularisoinnista. Siinä Enqvist kiteyttää mielestäni erinomaisen osuvasti:
”Parempi hämärä ja vääristynyt käsitys tieteestä kuin ei mitään käsitystä. On myös syytä muistaa, että informaatiokenttä on kuin valta: tyhjiöitä ei ole vaan ne täytetään aina jollakin. Haluammeko siis todella, että koska kvanttifysiikkaa on niin vaikeaa popularisoida sitä hämärtämättä, keskustelkoot ihmiset sitten mieluummin homeopatiasta ja astrologiasta?”
Ei. Emme halua.
4 kommenttia “Tästä on raflaavat otsikot tehty”
Vastaa
Joulun tähden jäljillä
Joulun alla puhuttavien taivaanilmiöiden yksi kestosuosikki on legenda joulun tähdestä – siis siitä raamatullisesta taivaantapahtumasta, joka Matteuksen evankeliumin mukaan johdatti itämaan tietäjät Betlehemiin Jeesuksen seimen luo.
Evankeliumin mukaan Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä, jotka olivat nähneet juutalaisten kuninkaan syntymästä ilmoittavan tähden nousseen taivaalle ja olivat tulleet osoittamaan hänelle kunnioitusta. Kuningas Herodes lähetti heidät Betlehemiin (jossa messiaan oli kirjoitusten mukaan määrä syntyä), ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen.
Olisiko tämä taivaanilmiö voinut olla jokin tähtitieteellinen kohde? Miten voisimme saada selville, millaisesta ilmiöstä oli kyse?
Ongelman ratkomisen vaikeus ilmenee heti alussa. Kun joulua kerran juhlitaan nykyään Jeesuksen syntymän kunniaksi, voisi kuvitella, että varmaankin Jeesus syntyi 25. joulukuuta vuonna 0 (joskaan vuotta 0 ei ole, vuotta -1 seuraa vuosi 1). Mutta eipäs vainenkaan. Edes uskontotieteen tutkijat eivät ole varmoja Jeesuksen synnyinvuodesta, tai edes -vuodenajasta. Yleisimmin Jeesuksen arvellaan syntyneen joskus vuosien 6–4 eaa. välillä.
Yksi tapa arvioida synnyinvuotta on jäljittää aikansa merkkimiehen kuningas Herodeksen kuolinvuotta – ennättihän juutalaisten kuninkaalle kruununsa menetystä pelkäävä Herodes surmauttaa kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset ennen kuolemaansa, joka ilmeisesti tapahtui pian tämän jälkeen – olettaen, että tämä tarina pitää paikkansa. Mutta Herodeksen kuolinvuodestakaan ei ole täyttä varmuutta. Hänen uskotaan nykyään kuolleen joko vuonna 4 tai 1 ennen ajanlaskun alkua.
Itäisen maan tietäjien on arveltu olleen kenties tuohon aikaan maineikkaita maageja Kaksoisvirran maasta: pappeja, lääkäreitä ja tähtitieteilijöitä tai oikeastaan astrologeja, jotka pyrkivät ennustamaan tulevaisuuden tapahtumia taivaan ilmiöiden avulla. He olivat harjaantuneita havaitsijoita, jotka hyvin tunsivat planeettojen liikkeet taivaalla.
Planeetta vai uusi tähti?
Yksi yleisimmin esitetyistä ehdokkaista joulun tähdeksi ovat erilaiset planeettojen konjunktiot, eli tapaukset, joissa planeetat näkyvät hyvin lähekkäin taivaalla. Esimerkiksi kirkkaat planeetat Jupiter, Saturnus ja Venus ovat näkyneet taivaalla lähekkäin useina vuosina, joina Jeesus olisi voinut syntyä. Erityisesti Jupiter ja Saturnus kohtasivat taivaalla peräti kolmasti vuonna 7 eaa. Ensimmäinen kohtaaminen oli keväällä, toinen syksyllä ja kolmas joulukuun alussa. Tällaiset planeettojen kohtaamiset ovat kylläkin lyhytkestoisia.
Olisiko joulun tähti voinut olla kirkas komeetta? Se olisi hyvin voinut yllättää tietäjät. Mutta kirkkaasta komeetasta olisi todennäköisesti jäänyt merkintöjä myös esimerkiksi kiinalaisten historiankirjoihin, tehtiinhän Kiinassa myös laadukkaita havaintoja tähtitaivaasta. Lisäksi komeettoja pidettiin tuohon aikaan (ja vielä paljon myöhemminkin) tuhon ja tuomion enteinä, jollainen ei missään tapauksessa olisi voinut enteillä messiaan syntymää.
Jopa itäisen maan tietäjillekin olisi tullut yllätyksenä, jos taivaalle todella olisi äkkiä näyttänyt syttyvän uusi tähti. Tällaisen ilmiön voisi aiheuttaa niin sanottu nova, joka aiheutuu kun kaksoistähden osana kiertävän valkoisen kääpiötähden pinnalle kertyy seuralaistähden materiaa. Se leimahtaa äkillisesti, ja näyttää synnyttävän taivaalle uuden tähden, joka on näkyvissä viikkoja tai kuukausia ja hiipuu sitten näkyvistä. Hyvä ehdokas tällaiseksi novaksi havaittiinkin kiinalaisten tähtitieteilijöiden toimesta Kauriin tähdistössä vuonna 5 ennen ajanlaskun alkua. Supernovaräjähdys olisi jättänyt jälkeensä avaruuteen niin sanotun supernovajäänteen, joka olisi nykyään voitu havaita, mutta sopivaa jäännettä ei ole löytynyt.
Ainutlaatuinen tarina
Ongelma novissa, ja itse asiassa kaikissa muissakin tässä luetelluissa ilmiöissä on se, että niitä on hankala seurata. Tähtitaivas näyttää kiertyvän yön aikana idästä länteen, ja samaa liikettä noudattavat myös planeetat. Yhden yön skaalalla mitä tahansa ilmiötä voi seurata idästä länteen (mikä oli myös tietäjien matkustussuunta), mutta eivätköhän tietäjät olleet tietoisia tästä yötaivaan kiertymisestä. Siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä.
Mikään taivaanilmiö ei myöskään voi pysähtyä paikalleen vaikkapa Betlehemin ylle osoittamaan Jeesuksen syntymäpaikkaa. Tarinan mukaanhan tietäjät kulkivat Jerusalemista Betlehemiin tähden johdattamana. Matkaa on linnuntietä vajaat yhdeksän kilometriä, liki suoraan etelään. Siihen olisi kulunut tietäjiltä ehkä pari tuntia jalan. Tässä ajassa tähtitaivaan asento ennättää jo kiertyä reippaasti, 15 astetta tunnissa, tietäjien perspektiivistä vasemmalta oikealle. Mikään taivaanilmiö ei olisi odotellut tätä aikaa asianosaisen tallin yläpuolella. Itse asiassa tähtitaivaan kohteista on mahdotonta sanoa, minkä rakennuksen yläpuolella ne näyttävät olevan.
Mikään tähtitieteellinen kohde ei siis näytä sopivan suoraan tarinaan. Betlehemin tähteä tai itämaan tietäjiä ei myöskään mainita missään muussa evankeliumissa (tai muussakaan tunnetussa tekstissä) kuin Matteuksen evankeliumissa. Teksti on nykytiedon mukaan kirjoitettu lähes sata vuotta Kristuksen syntymän jälkeen.
Mutta hätä ei ole tämän näköinen. Modernit uskontotieteilijät eivät oleta, että taivaalla olisi näkynyt mitään taivaallista valomerkkiä viestimässä Jeesuksen syntymästä. Noihin aikoihin merkkihenkilön syntymään tai kuolemaan liittyen taivaalla kuuluikin näkyä kaikenlaisia ennusmerkkejä. (Tätä perinnettä noudatetaan edelleen muun muassa Pohjois-Koreassa, jossa Kim Jong-ilin syntymän hetkellä taivaalle syttyi uusi tähti ja nähtiin kaksoissateenkaari.)
Tarinan joulun tähdestä Matteuksen evankeliumissa ei siis tarvitse merkitä muuta, kuin että evankeliumin kirjoittajat halusivat korostaa Jeesuksen korkeaa asemaa. Joulun tunnelma ei tästä murene.
Roomalaisen sarkofagin kyljen reliefi 400-luvulta.
10 kommenttia “Joulun tähden jäljillä”
-
Kaisa sanoo:
Tai sitten kyse ei ollut luonnontieteen jälkeenpäin tavoittavasta tähdestä, vaan sitä tilannetta varten luodusta.
-
Lasse Reunanen sanoo:
Joulun tähdestä Risto Heikkilä useita mahdollisia tulkintoja kirjoituksissaan kertonut. Ajanlaskuumme joulukertomus Jeesuksesta kuitenkin osaltaan vaikuttanut – vaikka täsmällisesti yli 2000 vuoden jälkeen emme tapahtumasta selvyyttä löydäkään. Jeesuksen äiti Maria, jonka kerrottu olleen synnytyksensä aikana kihlattu – naimaton, siis neitsyt. Silloinhan eivät ihmiset vielä tienneet sukusolujen pienrakennetta hedelmöityksessä solujakautumisineen, mutta suvullisen lisääntymisen toteutumiskäytännöt lienee kuitenkin ymmärretty.
Roomalaisilla oli kuukausikiertoon perustuva kalenterinsa ennen juliaanista (45 eaa./eKr.), ja lienee myös osittain ymmärretty naisten kuukautisten vastaava jaksollisuus. Vestan neitsyet olivat erityisesti Roomassa määritelty naimattomuuteen, josta perinteestä kenties korostunut Mariankin naimattomuuden – neitsyys. Vestan neitsyistä tiedetään säädösten vastaisesti sukupuolisessa yhteydessä olleita tuomitun kuolemaan.
Vuotta 0 jotkut laskelmiinsa lisänneet väliin, jota siis ei ole kun ajankulku yhtenäisesti jatkumona merkitään ja tasavuosien jakoviiva sijoittuu vuodenvaihteeseen (aiemmin vuodenvaihtumista laskettu myös keväästä – syksystäkin).
Ajanlaskusta tarkemmin kirjoittanut Ursan hallituksen puheenjohtaja Hannu Karttunen / Vanhin tiede -kirjassaan.
Tänään lauantaina 21.12. talvipäivänseisaus – aurinkovuoden kääntymiseen pohjoisen suuntaan. Juliaanisen kalenteriuudistuksen aikana talvipäivänseisaus ajoittui nykyiseen jouluaikaan (noin 24.-26.12. tuntumaan). Vuodet vierivät ja vuonna 1582 gregoriaanisella kalenteriuudistuksella kertynyttä ajanlaskupoikkeamaa korjattiin 10 päivän lisällä. Poikkeamakertymää oli ollut vuorokausi joka 128. vuosi
(365,25 vrk – 365,2422 vrk = 11 minuuttia 14 sekuntia / vuosi).
Näin lisätyt 10 päivää tarkensivat ajanlaskuamme 1280 vuoden kertymälle (10 x 128), jotka täydet välivuodet taaksepäin tarkastellen olleet vuodesta 302;
430, 558, 686, 814, 942, 1070, 1198, 1326, 1454 ja vuoteen 1582 – josta edelleen täydentynyt 3 päivää (vuosilta 1700, 1800 ja 1900 / Suomen ajanlaskuun täydennetty vuodelta 1753 lähtien). Vuoden 2100 lisäpäivä täsmentää juliaanisen – ja gregoriaanisen ajanlaskun välin tasan kahteen viikkoon (14 vrk).
Ajanlaskumme vuodet siis laskemme Jeesuksen joulutähden kertomuksen perusteella määriteltyyn aikaan vuodesta 1 jKr./jaa. laskettuina vuosina (täydentyen vuodenvaihteesta 2013/2014). Vuoden kuukausien numeroinnin (viikonpäivämmekin) kuitenkin siksi laskemme em. poikkeamien jälkeen noin 3 vrk hitaammin kuin se vuonna 45 eaa./eKr. merkittiin ja ajanlaskumme alun vuodenpäivien laskennallinen poikkeama Aurinkoon nähden on sekin yli 2 vrk nykyisen kalenterimme edellä. -
benjamin helander sanoo:
Moi!
Vaikka olen vasta 12, olen ollut jo useita vuosia kiinnostunut Beetlehemin tähdestä ja nyt kun Ursan sivuillakin oli keskustelu aiheesta, olen siitä iloinen. Vaikka olen lukenut ja katsonut paljon aiheeseen liittyvää asiaa, Matteuksen jouluevankeliumi on kuitenkin amatööritähtiharrastajalle tärkein lähde nimenomaan tässä asiassa. Ongelmaksi koituu kuitenkin, että Matteus puhuu pelkästään ”tähdestä” Tuohon aikaan astronomia ja astrologia olivat samaa alaa, joten itämaan tietäjätkin olivat niin sanottuja astrologiastronomeja. En usko, että munkki Dionysius Exiguuksen virhe ajanlaskun alun selvittämisessä koituu ongelmaksi, sillä uskon, että Bethlehemin tähti oli jokin tähtitieteellinen ilmiö, jota ei vielä tunneta. Mielestäni on myös mahdotonta, että olisi Jeesuksen syntymän kunniaksi keksitty tähden ilmestyminen, sillä silloin myös mm. itämaan tietäjät ja Herodeksen hirmuteko ja monet muut asiat pitänyt keksiä joulukertomukseen… Miksi näin olisi tehty…? Ja miksi aikansa huipputähtitieteilijät lähtisivät seuraamaan jotain jo hyvin tuntemaansa tähtitaivaanilmiötä, kuten komeettaa, novaa, tai planeettojen konjunktioasemaa? -
Petrus sanoo:
Jos pysytään Raamatun tapahtumahorisontissa niin kenellä olisi ollut motiivi ja tarpeeksi voimaa tappaa Jeesus? Voisiko olla mahdollista että Saatana olisi muuttanut itsensä valonenkeliksi, ohjannut tuota tähteä? Kukaan muu ei varmastikkaan olisi hyötynyt yhtä paljon Jeesuksen kuolemasta. Ja eikös tähdistä ennustelu johda lopulta Satananpalvontaan? Siitähän Babylonialaiset ja Kaldealaiset ovat tunnettuja. Maageja, manaajapappeja, jne… Ja mistä sitä tietää mitä se Herodeskaan siellä koti kellarissa on puuhaillut. Kuulunut ehkä johonkin Elysian mysteerikultiin ja työstänyt samanlaisia asioita kuin nuo itäisen maan tietäjät. Eli se tähti siellä kuusen päällä voikin olla jotain aivan muuta kuin mitä joku haluaa meidän ajattelevan. Voisi melkeinpä luulla että joku yrittää lavastaa Jumalaa poikansa murhaajaksi kun rupeaa tähtiä noin liikuttelemaan.
Tämmöisiä voi ihan hyvin pohtia Raamatun pohjalta. Muu tieteellinen näyttö odottaa kaivajaansa. -
Nimetön sanoo:
Benjamin: Minuakin ensin mietitytti, miksi aikansa huipputähtitieteilijät olisivat hätkähtäneet vaikkapa sitä, että planeetat näkyivät taivaalla lähekkäin tai jonkun kirkkaan tähden lähellä. Mutta sitten tajusin että olin jälleen kerran unohtanut sen, että juuri tällaista astrologia on: planeettojen kohtaamiset ovat ennustajille merkityksellisiä ja vieläpä se, minkä tähtikuvion alueella kohtaaminen tapahtuu, vaikuttaa tulkintaan erittäin vahvasti. Aikansa huipputähtitieteilijät eivät tienneet mitään siitä, että Maa ja muut planeetat kiertävät Aurinkoa tai että toisinaan tähdet saattavat aivan luonnollisesti kirkastua. Jos näiden tietäjien maailmankatsomus olisi ollut modernin luonnontieteellinen, he eivät olisi olleet astrologeja ensinkään.
-
Aurinko myös tähti – ihmisten näkemistä tähdistä valovoimaisimpana lähietäisyyden (noin keskimäärin 150 milj. km) kirkkaudella. Aurinko nousee idästä ja laskee länteen, jota suuntaa idän tietäjät runsas 2000 vuotta sitten seurailleet…
Joulun tähden ja siitä Jeesuksen syntymän ajankohta sijoitettu 25.12. päivään, joka ajankohta myös ollut talvipäivänseisauksen aikaa juliaanisen ajanlaskun alusta (sittemmin siirtynyt paikaltaan aurinkovuotta hitaamman vuosimerkinnän mukaisesti).
Aurinko -tähti näennäisesti talvipäivänseisauksena ”pysähtyy” ja valoisuus maapallon pohjoispuolella lisääntyy… Auringolla myös toinen ”pysähdys” vuoden vaihduttua noin 4.1. päivän läheisyydessä kun Aurinko lähimmillään Maan kiertoradalta mitattuna, joka ajoittuu lähelle Jeesuksen kastepäivää (Loppiainen) sekä juliaanisen kalenterin nykyistä siirtynyttä Joulupäivää (vaikka tätä toista ”pysähdystä” ei tähtitieteen historiatiedot tiedettynä silloin vielä kertoneet).
Vuosi 2014 alkaa huomisen aattopäivän jälkeen. Auringon, Kuun ja muiden silmin nähtävien lähitähtien, planeettojen sekä komeettojen esiintymistä seurattiin tarkkaan 2000 vuotta sitten. Nykyisin aloitettu galaksien suhteellisten ”näkökulmien muutoksia” tarkkailemaan – Gaia-satelliitin laukaisusta, blogit; Syksy Räsänen 23.12.- ja Jari Mäkinen / Timo Prusti 21.12.2013.
Kommentoin 21.12.2013 (yllä), jossa mm. vuodesta 1582 olleet 128 vuoden välivuosiin;
1710, 1838 ja 1966 sekä seuraavat kolme 128 vuoden välit ovat;
2094, 2222 ja 2350 vuosiin.
Em. vuosista näkee, että vuosien viimeinen numero laskee lukusarjana;
0, 8, 6, 4, 2 jne. 0… Kirjaan muistiin myös tasavuosille kertoimet;
5×128 = 640, 25×128 = 3200, 125×128 = 16 000,
154×128 = 19712 (+ 302 = vuoteen 20 014), 625×128 = 80 000,
joten em. 20 014 + 80 000 osuu täsmälleen vuodelle 100 014,
eli 302 + 99 712 (= 128×779).
En ole katsonut miten 28 vuoden viikonpäivien kiertoon 128 vuotta tasalukuna täsmentyy, mutta juliaanisella kalenterilla 28 vuoden kiertotäsmäys on 700 vuoden välein (siis esim. vuosina 613, 1313 ja 2013 – viikonpäivien kierto alkanut samoin) sekä gregoriaanisella kalenterilla 400 vuotta (vuodet 1600 ja 2000 päättäneet viikonpäivien 28 vuoden kierron samoin kuin tulee vuodelle 2400 merkittynä). -
Joku vaan sanoo:
Itse olen olettanut että tähti oli juurikin tarinaan jälkeenpäin liitetty elementti, tai koko tarina tietäjistä on keksitty jälkikäteen ellei sille ole löytynyt mitään historiallista todistusta. Kuten mainittu, on hyvin tavallista että merkittäviin henkilöihin tai tapahtumiin liitetään jotain erikoista, joka alleviivaa kertomuksessa tapahtuman yliluonnollisuutta. Kuten tehdään vielä nykyäänkin näissä Pohjois-Korean sateenkaarissa kun halutaan luoda henkilökulttia. Kansanperineessä näkee usein arkisempiakin tarinoita jotka seuraavat samaa kaavaa: kun jotain tapahtuu, tarinaan liitetään ennusmerkki, esimerkiksi puoli vuotta sitten omituisesti käyttäytynyt eläin.
-
Kerroin eilen tulkinnastani Auringosta – Joulun tähtenä.
Auringon ympäri Maa ei kierrä aivan tasaluvuin (pieni päättymätön poikkeama saattaa olla verrannollinen pieneen etääntymiseen – samoin kuin Kuu etääntyy Maasta noin 4 cm / vuodessa, Nasan laser-etäisyysmittausten mukaisesti).
Vuoden kiertoaika aurinkoradallaan Maalla noin 365,25 vrk + 1 vrk noin joka 128. vuosi. Joka 128. vuosi on likiarvo juliaanisen kalenterin eroon kiertoajalle;
noin 11 minuuttia 14 sekuntia / vuosi >
11 min x 128 = 1408 min = 23 h 28 min,
14 s x 128 = 1792 s = 29 min 52 s >
23 h 28 min + 29 min 52 s = 23 h 57 min 52 s (2min 8s / 128 s vajaa 24 h) – poikkeamalla 11 min 15 s / vuosi olisi kalenterilisäys tasan 1 vrk / joka 128. vuosi (siis yhden karkaussekunnin mittatarkkuudella – joihin tarkkaa vuosiarvoa ennalta ei saada / lisäyspäätös tehdään vuodenvaihde kerrallaan).
Juliaaniseen kalenterivuoteen (365,25 vrk) kertynyt jokaisen 128 vuoden aikana noin 1 vrk poikkeamaa = noin 1 h / 5,333… vuodessa = noin 3 h / 16 vuodessa (3 x 8 = 24 h / 3 x 16 = 128 v). Tiistaina 31.12.2013 / vuodelle 2014… -
Jari Ala-Lahti sanoo:
Liljeström päättää tekstinsä oivallisesti oikeaan päätelmään. Jeesus syntyi Nasaretissa. Tästä ovat historioitsijat nykyään yhtä mieltä. Uuden uskonnollisen ryhmän, kristittyjen, johtajan kuolema tulkittiin myöhemmin juutalaisittain viimeiseksi veriuhriksi syntien sovittamiseksi. Tällaisen uhrin täytyi siis olla betlehemiläinen uhrikaritsa. Siksi jälkikäteen Jeesuksen syntymä täytyi uskonnollisista syistä kirjoittaa tapahtuvaksi Betlehemissä. Tähti on juutalaisten tuntema uskonnollisen merkkihenkilön syntymämerkki, myös Mooseksella ja Abrahamilla on tähti. Jouluevankeliumi ei kuitenkaan ole satua, saduilla tuotetaan eettistä ajattelua – ei uskonnollista. On vähemmän suositeltavaa fundamentalistissävyistä ajattelua, jos yritämme etsiä tieteellisin menetelmin tietyjä tähtiä taivaalta. Ursan sivut ovat olleet kiitollisella tavalla vapaita uskonnollisista kiistoista ja toivonkin, että Ursa kehittyisi planeto-historio-teologisessa keskustelussa uskonnollista ja tähtitieteellistä ajattelua johtavaksi asiantuntevaksi ja kiistojen yläpuolella olevaksi tahoksi.
-
Leena Johansson sanoo:
Olisikohan Anne Liljerströmmin hyvä lukea Heikkilän Joulutähtikirja. Viittaat Raamattuun. Hän on tähtitieteen, mutta myös teologian asintuntija. Auttaisiko asiantuntijuus.
Vastaa
Huikea matka kohti ajan alkua
Kävin eilen katsomassa Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkus Kosmoksen. Ajatus kosmologian ja sirkustaiteen yhdistämisestä luonnollisesti kutkutti mieltä. Kosmologiahan ei noin varsinaisesti ole aihe jonka yksityiskohdista haluaisi yleensä viestiä esimerkiksi savumerkein, nokkahuilulla saati jongleeraustempuin. Kosmologiasta kun ei ole helppo viestiä ymmärrettävästi edes perinteisesti sanoin ja kuvin. Ja esityksen ikäsuositus on vieläpä vaatimattomasti ”yli kolmevuotiaille”. Olihan se nyt kerta kaikkiaan nähtävä, etenkin kun käsikirjoitusta oli ollut mukana rustaamassa mainio Syksy Räsänen, joka kuitenkin tietää näistä asioista keskimäärin enemmän kuin satunnainen teatterihenkilö (jotka toki ovat eksperttejä omalla alallaan).
En ollut lukenut ennakkoon muita arvioita Kosmoksesta kuin Hesarin melko nihkeän kirjoituksen. Olin valmis odottamaan esitykseltä suunnilleen mitä vain.
Ja ai helkkari kun se oli upea.
Esityksen tapahtumat etenivät minusta perin luontevasti ajassa taaksepäin. Mitä kauemmas katsomme avaruudessa, sitä syvemmälle menneisyyteen näemme. Ihmiskunnan ymmärrys kosmoksesta on myös lähtenyt liikkeelle aivan kosmiselta takapihaltamme ja kurottanut sen jälkeen yhä kauemmas. Taaksepäin siis!
Esitys alkoikin modernista maailmankaikkeudesta, jossa pimeä energia loitontaa galakseja toisistaan, mutta toiset galaksit liittyvät yhteen, muodostaen suurempia kokonaisuuksia. Sitä galaksien tanssia olisin voinut katsella vaikka koko illan. Asioitten kulkuun puuttuva pimeä aine oli sekin kuvattu mahtavasti, mutten aio paljastaa, miten. Olin todella yllättynyt, miten yksinkertaisesti ja luontevasti nämä hankalahkot käsitteet oli nivottu osaksi sirkusesitystä.
Matkalla ajassa taaksepäin päästiin lopulta ensimmäisen tähden syntyyn. Tähden syttyminen oli niin hengästyttävän riemullinen ja taidokas tapahtuma, että siinä oli tippa tirahtaa linssiin. Ja pimeä aine oli syntymässä mukana, totta kai.
Väliajan jälkeen oltiin jo kosmisen taustasäteilyn syntymisen parissa. Tuo säteilyhän syntyi vajaat 400 000 vuotta alkuräjähdyksen jälkeen, kun maailmankaikkeus viimein jäähtyi riittävästi, jotta neutraalit atomit saattoivat syntyä ja säteily – myös valo – pääsi vapaaksi aineen syleilystä. Esityksessä mentiin ajassa taaksepäin, joten valo jäi aina vain pahemmin jumiin aineeseen.
Atomin murskaaminen oli kerrassaan hauskaa puuhaa, mutta leuka loksahti jälleen, kun esityksessä päästiin kurkistamaan vetyatomin sisään. Neutronin ja protonin höyhenenkeveä keskinäinen tanssi oli jälleen kerran nerokkaasti toteutettu. Esitys päättyi kosmiseen inflaatioon ja sen kvanttifluktuaatioihin, joista saamme kiittää sitä, että maailmankaikkeudesta ei tullut täysin tasainen, vaan siellä on hiukan rosoisuutta, joka saattoi muodostaa meille rakennetta – tähtiä ja galakseja.
Itse olen saanut luonnontieteellisen koulutuksen, joten käsikirjoitus oli tietyllä tapaa jo ennestään tuttu. Minulle esitys tarjosi mahtavia tunnistamisen hetkiä, kun sirkusesitys avasikin äkkiä selkeitä ikkunoita tuttuihin kosmologisiin käsitteisiin. Tapahtumat etenivät vallan luontevalla tavalla eteenpäin, eikä punainen lanka kadonnut hetkeksikään.
On mahdotonta arvioida, miten kosmologiaummikko kokisi esityksen. Esiintyjät ovat kuitenkin niin mahdottoman taitavia, että puhtaasti sirkusesityksenäkin Kosmoksen on aivan pakko toimia.
Kymmenen pistettä. Huh.
[image:83:]Kuva Nasa / ESA / The Hubble Heritage Team (STScI/AURA)-ESA/Hubble Collaboration / A. Evans (University of Virginia, Charlottesville/NRAO/Stony Brook University)
Yksi kommentti “Huikea matka kohti ajan alkua”
-
IkuinenRakkaus sanoo:
Jos olen oikein asian ymmärtänyt niin maailmankaikkeuden laajeneminen perustuu siihen että avaruus laajenee!
Eli galaksijoukkojen muodostamat superjoukot loittonevat toisistansa liikkumatta toisistansa pois päin!
Epäilen vahvasti ettei avaruuden laajenemista voi kuvata millään tavalla, ei edes tanssimalla!
Jos superjoukkojen loittonemista kuvattiin tanssijoiden avulla jotka liikkuivat toisistansa pois päin tilassa, niin eikö silloin alkuräjähdysteorian mukaista laajenevaa maailmankaikkeutta kuvattu virheellisesti?
Iso käsi joka tapauksessa Syksylle siitä että hän omaa sisäistä liikettä / energiaa niin paljon että sitä riittää tällaiseenkin!
🙂
Vastaa
Uhanalainen pimeys
Se oli viime kevättä, maaliskuun 17. päivän ilta. Istuin kotona kaikessa rauhassa ottamassa jalkakylpyä ja nautiskelemassa erään amerikkalaisen piirrossarjan keltanaamaisen perheen edesottamuksista, kun tuli hälytys: Helsingissä näkyy revontulia. Ponkaisin sohvalta pystyyn, pudotin kaukosäätimen kylpyvatiin, tungin märät jalkani talvisaappaisiin ja säntäsin kadulle pyjamahousut lepattaen, pohjoistaivaalle tähyten. Itä-Helsingin lähiön väki on tottunut kaikenlaisiin ohikulkijoihin, mutta väitän heidänkin hiukan kavahtaneen kajahtanutta olemustani. Paikallisen kaupan pihassa sitten sain vihdoin paikannettua taivaalta jonkinlaista vihreää loimotusta, silmiä siristellen. Varjostin kasvoja kädellä, mutta katulamput porottivat silmiini joka suunnalta.
Valosaaste mielletään yleensä juurikin höyrähtäneiden tähtiharrastajien tai tähtitieteilijöiden ongelmaksi. Mitäs saastetta valo on, sehän on mukava asia? Etenkin näin Suomessa talvisaikaan kun muutenkin kaamosmasentaa. Ja turvallisuuttakin valo tuo. Eikö?
Valosaasteella tarkoitetaan keinovaloa, joka on tarpeettoman kirkasta, suunnattu väärään paikkaan tai muuten haitallista tai epämiellyttävää. Tällä tavalla määritettynä valosaasteen piiriin kuuluu myös ikkunaton kylppäri, jossa ei ole ketään ja jonne on jätetty valot päälle. Haitallisinta on kuitenkin se valosaaste, jota ei pääse karkuun. Koska päiväsaikaan on valoisaa muutenkin, valosaasteesta kärsitään pääasiassa öiseen aikaan.
On kulunut ainakin 3,5 miljardia vuotta siitä, kun ensimmäiset solut muodostuivat. Monisoluisia eliöitä on ollut olemassa noin miljardi vuotta. Homo-suvun nisäkkäitä on ollut olemassa pari miljoonaa vuotta. Ja sitten Heinrich Göbel keksi hehkulampun vuonna 1854.
Öinen keinovalo on evoluution vinkkelistä äärimmäisen tuore ilmiö. Silti se on ennättänyt levitä tavattoman laajalle. Suurkaupunkien valot voivat näkyä jopa 200 kilometrin päähän. Suomalaisista noin 72% asuu nykyään alueella, jossa ei ole mahdollista nähdä Linnunrataa paljain silmin.
Valoherkkä ihminen voi hankkia makuuhuoneeseensa pimennysverhot tai turvautua unimaskiin, mutta muu luonto on valon armoilla. Eläimet reagoivat valoon esimerkiksi suunnistaessaan maastossa ja etsiessään kumppaneita ja ravintoa. Ne voivat harhautua reitiltään tai olla lähtemättä liikkeelle lainkaan. Ahtaalle joutuneet lajit voivat kadota paikallisesti kokonaan. Yhden tärkeän lajin katoaminen voi ajaa loputkin paikallisesta ekosysteemistä kriisiin.
Eikä ihminenkään näytä selviävän ylenpalttisesta keinovalosta pelkillä pimennysverhoilla, ainakaan kaupunkioloissa. Normaali valoisan ja pimeän ajan vaihtelu on kadonnut, kun koskaan ei tule täysin pimeää. Tästä aiheutuu univaikeuksia, ja vuorokausirytmin häiriintyminen on puolestaan liitetty moniin terveysongelmiin, kuten masennukseen, lihavuuteen, diabetekseen ja sydän- ja verisuonitauteihin.
Lisääntyneen keinovalon monimutkaisia seurauksia on kartoitettu lokakuussa ilmestyneessä kirjassa Valon varjopuolet (Gaudeamus), jonka ovat kirjoittaneet Suomen ympäristökeskuksen tutkijat Jari Lyytimäki ja Janne Rinne. Kirja ei yritäkään tarjota valmiita vastauksia siihen, miten valon lisääntyminen tarkalleen vaikuttaa ihmiseen ja muuhun luontoon. Sen sijaan Lyytimäki ja Rinne listaavat häkellyttävän monia esimerkkejä siitä, miten liiallinen keinovalo vaikuttaa välittömästi yksilötasolla. Pitkän aikavälin vaikutukset ovat erittäin huonosti tunnettuja.
Ja valosaaste lisääntyy edelleen. Nopeasti. Sitä ei suitsita minkäänlaisella lainsäädännöllä.
Toisin kuin monien muiden saasteiden tapauksessa, valosaasteen torjuminen on lopulta erittäin helppoa. Turhan valon vähentäminen parantaisi eläinten sekä ihmisten elinolosuhteita välittömästi. Se vaatisi vain hiukan parempaa valaistussuunnittelua ja viitseliäisyyttä — kuten sitä, että sammutetaan ne valot, joita ei käytetä. Keinovalaistusta ei tarvitse viedä kivikaudelle. Kun valaisimet ja niiden käyttö suunnitellaan fiksusti, saadaan nauttia edelleen kauniisti valaistuista rakennuksista ja teistä, turvallisista puistoista sekä kaamosta helpottavista kirkasvalolampuista.
Tämän kaiken lisäksi saataisiin nauttia myös meille luonnollisesta pimeän ja valon vaihtelusta sekä luonnon monimuotoisuudesta ja tähtitaivaan kauneudesta. Ja kun valoa ei haaskata paikkoihin, joissa sitä ei tarvita, säästäisimme vielä samalla rahaa.
Luulisi kelpaavan itse kullekin, vaikkei olisikaan höyrähtänyt tähtiharrastaja.
Maan valot avaruudesta Suomi NPP -satelliitin kuvaamana. Kuva NASA Earth Observatory / NOAA NGDC
3 kommenttia “Uhanalainen pimeys”
-
Juhani Harjunharja sanoo:
Samaa mieltä kanssasi. Onneksi meillä Utsjoella on talven aikana tuo kaamos, eli olemme Maan varjossa parisen kuukautta. Siinä sitä oppii unohtelemaan valosaasteekin, jos suuntaa katseensa tunturiin. Toki taajamissamme katuvalot valaisevat siinä missä muuallakin.
Muuten Utsjoella on liikkunut omatekemänä seuraava ”kaamosarvoitus”: ”Miksi Utsjoella joulun aikaan sytytetään katuvalot jo keskellä päivää?”
No siksi, että näkisimme paremmin, missä se Aurinko oikein luuraa.
-
Valosaaste vakiintunut sanonta ja sen merkitystä kerroit.
Väljentäisin asiaa kuitenkin laajemmallekin valon ymmärtämiseksi.
Valosaaste sana pilkottuna; valo-saas-te muodostaa merkitystä – valoa saat teiltä (jokaiselle erikseen)…
Keinovalo siis heijastuu ilmakehästämme ja heijaste sanaa pilkottuna; hei-jas-te – hei jaata (myös) teiltä…
Siis tervehdystä valona takaisin yläilmoista, joka tosin samalla peittää taakseen avaruuden näkymää. Voimme kuitenkin oppia heijastevalostakin valon ominaisuuksia ja sen vaihteluista, vuorovaikutusta ym. säännönmukaisuuksia…
Avaruudenkin valot laajemmin heijastuu ja tuo välillisesti näkyviimme laajempaa ymmärrystä avaruudesta ympärillämme. -
Pekka Janhunen sanoo:
Kenties elektroniikka kehittyy ja herkät kamerat ja pimeänäkölaitteet kompaktisoituvat jotta henkilö voi kantaa niitä nenällään tai jollain muulla tavalla ruumiinjatkona käyttäen. Passiivisella sensorilla näkee kauas kuin päivällä, kun taas katulampun valopiiri on pieni ja sen ulkopuolella olevia mörköjä ei näe. Sitten primitiivisestä katuvalaistuksesta luovutaan ja planeetta pimenee.
Vastaa
Yksinäinen planeetta ei ehkä ole planeetta
Havaijin Pan-STARRS 1 -teleskooppi on havainnut 80 valovuoden päässä Maasta olevan eksoplaneetan, joka ei näytä kiertävän mitään tähteä. Asiasta on jo ennätetty uutisoida siihen tyyliin, kuin kyseessä olisi ensimmäinen koskaan havaittu tämäntyyppinen planeetta. Näin ei kuitenkaan ole.
Havaijin yliopiston tiedotteen ydin on siinä, että nyt havaittu planeetta PSO J318.5-22 on yksi pienimassaisimmista tämäntyyppisistä kappaleista, joita on havaittu. Se on myös ominaisuuksiltaan eniten planeetan kaltainen.
PSO J318.5-22 on noin kuuden Jupiterin massainen ruskea kääpiö, tarkemmalta tyypiltään L-kääpiö. Ruskeat kääpiöt puolestaan ovat joko erittäin suurimassaisia kaasuplaneettoja tai hyvin pienimassaisia tähtiä. Itse asiassa tähtitieteilijät eivät ole täysin varmoja siitä, mihin raja tulisi vetää. Voiko ruskeita kääpiöitä syntyä kuten planeettojen ymmärretään syntyvän, tiivistymällä tähteä ympäröivässä pölykiekossa? Vai syntyvätkö ne aina tähtien tapaan, luhistuvan pölypilven ytimeen? Kaukaisesta, viileästä nökäreestä on paha mennä sanomaan, miten se muodostui. Se on liian pieni tuottaakseen energiaa tähtien tapaan, mutta niin suuri, että on arveluttavaa kutsua sitä planeetaksi. Jos sitä kiertää pienempiä kappaleita, ovatko ne planeettoja vai kuita? Jos se kiertää isoa, kunnon tähteä, onko kyseessä kaksoistähti vai tähden ja planeetan muodostama systeemi?
Muita yksinäisiä ruskeita kääpiöitä ovat muun muassa S Ori 52, Cha 110913-773444 sekä CFBDSIR 2149-0403. Yhtäkään niistä ei ole vahvistettu varmasti juuri planeetaksi, ei myöskään nyt löytynyttä kappaletta. PSO J318.5-22 on mahdollisesti pienimassaisin tunnettu tämäntyyppinen kappale, ja siksi hyvä ehdokas planeetaksi eikä tähdeksi. Varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.
Tutkimusta johtanut Michael Liu innostuu revittelemään kuvaillessaan löytöään: ”We have never before seen an object free-floating in space that that looks like this. It has all the characteristics of young planets found around other stars, but it is drifting out there all alone. I had often wondered if such solitary objects exist, and now we know they do.” (”Emme ole koskaan aiemmin nähneet avaruudessa vapaana kelluvaa kohdetta, joka näyttää tältä. Sillä on kaikki muita tähtiä kiertävien nuorten planeettojen ominaisuudet, mutta se ajelehtii siellä aivan yksin. Olen usein pohtinut, onko tällaisia yksinäisiä kohteita olemassa, mutta nyt tiedämme, että on.”) Nuoret planeetat HR 8799bcd ja 2MASS J1207b, joihin Liu viittaa, ovat myös ruskeita kääpiöitä, tai ehkä erittäin massiivisia planeettoja. Rajanveto on vaikeaa.
PSO J318.5-22 on joka tapauksessa tämäntyyppisistä kappaleista kaikkein lähimpänä meitä. Se kyntää avaruuden peltoa yksin, joten seuralaistähden valo ei tee sen havaitsemisesta vaikeaa. Läheisyys ja yksinäisyys tekevät siitä hyvän tutkimuskohteen. Erinomainen, lupaava löytö, mutta ei vielä mullistava.
Kuva MPIA / V. Ch. Quetz. Taiteilijan näkemys kohteesta nimeltä PSO J318.5-22.
8 kommenttia “Yksinäinen planeetta ei ehkä ole planeetta”
-
Hyvin sait päivän uutisen tiedoksemme.
Lisäisin ”ruskea kääpiö” linkkisi (englanniksi) suomennossivun:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskea_k%C3%A4%C3%A4pi%C3%B6 -
Tiera Laitinen sanoo:
Haluaisin nipottaa vähäsen tuosta kuvasta. Toki taiteilijalle kuuluu taiteilijan vapaus, mutta väittäisin, että oikeasti tuo kappale ei voi olla raidallinen. Jupiterissa ja Saturnuksessa, jotka lienevät olleet innoituksen lähteenä, raidallisuus johtuu planeetan kaasukehän konvektiosolujen ryhmittämistä pilvivyöhykkeistä. Konvektiosoluja muodostuu, kun 1) planeetan pinnalle tulevan lämpöenergian määrä pinta-alayksikköä kohden on päiväntasaajalla suurempi kuin navoilla, jolloin kaasu nousee ylös päiväntasaajalla, virtaa kohti napoja ja palaa takaisin alempana kaasukehässä, ja 2) planeetan pyörimisestä aiheutuva coriolisvoima kääntää mainittuja pituuspiirien suuntaisia tuulia leveyspiirien suuntaisiksi ja, ollessaan riittävän voimakas, pilkkoo pohjois-etelä-suuntaisen konvektion useampaan erilliseen soluun – esim. maapallolla kolmeen, Jupiterissa useampaan. Koska orpoplaneetalla ei ole ulkoista lämmönlähdettä, edellytys 1 ei voine toteutua, eikä pilvivyöhykkeitä syntyä ainakaan tällä mekanismilla.
Mutta onhan tuo kuvana toki paljon hienompi kuin pelkkä tasavärinen mollukka.
-
Arttu Modig sanoo:
Mielestäni otsikko on harhaanjohtava. Ruskeat kääpiöt ovat teknisesti ottaen kappaleita, joissa on joskus tapahtunut fuusiota, eikä PSO J318.5-22 ole sellainen, vaan alikääpiö, ”sub-brown dwarf”, massansa perusteella. Tietääkseni tähtienvälistä yksinäistä planeetta ei ole virallisesti edes määritelty, vaan kaikki tällaiset planeettaa muistuttavat kohteet ovat alikääpiöitä. Ks. http://www.dtm.ciw.edu/boss/definition.html
”Ei ehkä planeetta” voi liittyä siis ainoastaan tähtieteilijöiden semanttiseen kiistaan, voiko kappaletta kutsua ainoastaan planeetaksi, kun se on muodostunut emotähden ympärille, ja mahdollisesti myöhemmin karannut. Karkeasti ottaen, tällöin emme voi kaikissa tapauksissa koskaan saada tietää, ovatko alikääpiöt ”planeettoja” vai eivät.
-
toni petteri sanoo:
Toki, Toki tuo kappaleemme on raidoittunut,jol,ole,ei peräti ruuduttunut, tämä on kaikkeutemme ja se ei ole kuitenkssn täydellinen, lukuun ottamatta ihmistä itseään…,Jo Kauko Armas Niemisen Eetteripyörretanko antoi ilmi tämän todellisuuden,..,mahdollisuuuden olemassa oloon..,.,
-
Arttu: M. Liu ja hänen tutkimusryhmänsä itse puhuvat L-tyypin kääpiö PSO J318.5-22:sta ruskeiden kääpiöiden kontekstissa. He vertaavat tätä löytöään muihin L-tyypin kääpiöihin, joita he kutsuvat ruskeiksi kääpiöiksi.
Kirjoitukseni tarkoituksena oli lähinnä nostaa esille se pointti, että kyseessä ei välttämättä ole vapaana matkaava kohde, jota suuri yleisö pitäisi intuitiivisesti planeettana, tai joka olisi ensimmäinen havaittu tällainen kohde.
EDIT: Linkki itse paperiin on tässä.
-
Liekö ”Yksinäisen tähden harhailija” josta ei osata päättää oletko taipaleen tähti vaiko vain polun planeetta, mutta Annelta hyvää pohdintaa jälleen!
-
Sunnuntaikosmologi sanoo:
Miten nyt löytynyt objekti on tarkkaan ottaen havaittu ? Edellä kirjoitetusta ei aivan selvinnyt onko fuusioprosessi ollut käynnissä vai ei. Tähtien valo tulee fuusiosta ja planeettojen heijastetusta tähtivalosta. Mitenkä tässä tapauksessa ?
-
Sunnuntaikosmologi: Kohdetta on havaittu tässä tutkimuksessa näkyvän valon alueessa ja infrapunassa. Deuteriumin fuusioitumisen alaraja on nykytietämyksen valossa noin 13 Jupiterin massaa kappaleelle, jonka metallipitoisuus vastaa Aurinkoa. Tämän määritelmän mukaan kyseessä olisi suoraan planeetta, sillä kohteen massa näyttää olevan tätä matalampi. Ei ole kuitenkaan selvää, mille kohtaa raja tähtien ja planeettojen välille tulisi vetää. Tämän tyyppisten kohteiden löytyminen alleviivaa sitä, että tähtien ja planeettojen muodostuminen on huonommin tunnettu prosessi kuin on ehkä tajuttukaan. Se on tässä (mielestäni) se mielenkiintoinen pointti, muutenhan homma hajoaa pitkälti semantiikaksi (tyyliin onko planeetan näköinen kappale planeetta, jos se ei kierrä mitään tähteä, jne).
Vastaa
Missäs ne luvatut revontulet ovat?
Eilen tuli mainostettua Ursan Facebook-sivun puolella viime yöksi mahdollisia revontulia. Maan magneettikenttä oli ollut häiriöisessä tilassa jo edellisillasta lähtien, ja ennusteiden mukaan Maahan saattaisi osua vielä koronan massapurkaus illemmalla. (Maan magneettikentän häiriöisyys ja koronan massapurkaukset ovat yhteydessä revontulien näkymiseen.) Tokihan taivas lupasi olla pilvipuurossa lähes koko maassa, mutta ehkäpä jossain pilvet suostuisivat rakoilemaan ja joku onnekas onnistuisi bongaamaan revontulia.
No.
Eilisillan magneettinen häiriöisyys jäi vaisuksi Etelä-Suomessa, eikä pohjoisessakaan ollut juuri juhlimista. Tilanne on tuttu. Välillä sitä miettii, kannattaako revontulista sanoa yhtään mitään, ennen kuin tilanne on jo päällä ja taivas lieskoissa ympäri maan.
Erittäin sopivasti Suomen Akatemia järjesti tänä aamuna tiedetoimittajille tiedotustilaisuuden, jossa puhui akatemiatutkija Emilia Kilpua Ilmatieteen laitokselta. Hänen aiheenaan oli avaruussää ja sen ennustamisen vaikeus.
Avaruussäällä tarkoitetaan Maan lähiavaruudessa tapahtuvia sähköisiä, magneettisia sekä hiukkastason muutoksia, joilla voi olla vaikutuksia ihmiskuntaan. Valtaosa avaruussääilmiöistä johtuu Auringon magneettisesta toiminnasta, tyypillisesti koronan massapurkauksista eli CME:istä (Coronal Mass Ejection, kuvassa), joissa Auringosta purkautuu valtavia plasmapilviä avaruuteen. Pilvet kantavat mukanaan magneettikenttää. Törmätessään Maan magneettikenttään ne saattavat aiheuttaa voimakkaita häiriöitä planeettamme magneettikenttään eli niin sanotun avaruusmyrskyn (toiselta nimeltään geomagneettisen myrskyn).
Voimakkaat avaruusmyrskyt voivat aiheuttaa monenlaisia tihutöitä. Ne saattavat esimerkiksi vahingoittaa modernille yhteiskunnalle tuikitärkeitä satelliitteja tai aiheuttaa sähkökatkoksia alttiisiin kantaverkkoihin (joskin Fingrid vakuuttaa, että Suomessa käytetyt muuntajat ovat senlaatuisia, että meikäläiset sähkölinjat kestävät hyvin avaruussään aiheuttamia haitallisia sähkövirtoja). Avaruussäätä halutaan osata ennustaa mahdollisimman hyvin, jotta vaikkapa satelliitteja voidaan suunnata Auringosta poispäin tai sulkea hetkeksi kokonaan. Siinä sivussa avaruussääennustukset poikivat jotain paljon vähäisempää mutta sitäkin mukavampaa: ennustuksia revontuliaktiivisuudesta.
Avaruussään ennustaminen on kuitenkin erittäin vaikeaa. CME:ltä kestää yhdestä viiteen vuorokautta saavuttaa maapallo. Ihanteellisissa olosuhteissa osaisimme sanoa jo paria päivää etukäteen, että Maahan on osumassa koronan massapurkaus. Nykyisellään purkauksen varmasta osumisesta saadaan tieto vain tuntia ennen.
Tämä johtuu siitä, että valtaosa Aurinkoa tutkivista satelliiteista sijaitsee niinsanotussa Lagrangen piste 1:ssä, jossa ne pysyvät mukavasti paikallaan ja näkevät Auringon jatkuvasti. Piste on kuitenkin erittäin lähellä Maata, ja purkaus on jo lähes perillä kun se havaitaan.
Pisteessä köllivät satelliitit näkevät kyllä, kun koronan massapurkauksia tapahtuu. Niiden on kuitenkin erittäin vaikea arvioida purkauksen suuntaa tai nopeutta, erityisesti kun sellainen on tulossa suoraan päin pläsiä (kuvan tilanne). Tästä syystä Aurinkoa Lagrangen pisteistä L4 ja L5 tarkkailevat satelliitit STEREO A ja STEREO B ovat olleet erittäin hyödyllisiä: ne antavat lisää perspektiiviä, kun purkausten suuntaa ja nopeutta pyritään arvioimaan. Lähdettyään Auringosta liikkeelle plasmapilvi etenee meidän vinkkelistämme kuitenkin hämärällä alueella, emmekä tiedä sen tilanteesta juuri mitään ennen kuin se onkin jo kohdalla.
CME aiheuttaa Maahan avaruussääilmiöitä vain, jos se osuu meihin. Auringon purkaukset tapahtuvat usein auringonpilkkujen lähellä, ja pilkut esiintyvät lähellä Auringon päiväntasaajaa. Valtaosa purkauksista sinkoutuu poispäin maapallosta. Purkaukset, jotka sattuvat suoraan meille näkyvän Auringon kiekon keskellä, osuvat usein maapalloon — mutta eivät aina. Toisinaan taas Auringon reunalla tapahtuvat purkaukset osuvat yllättäen Maahan, vaikka niiden piti mennä ohi. Purkausten eteneminen on vielä verrattain huonosti tunnettua, mutta asiaan vaikuttavat muun muassa aurinkotuulen virtauksen muutokset. CME:iden suuntaa ei siis aina kyetä ennustamaan.
Levitessään planeettainväliseen avaruuteen CME-pilvi leviää, ja saattaa Maahan osuessaan olla leveydeltään jo kolmasosan Maan ja Auringon välisestä etäisyydestä. Osuma Maahan saattaa olla siis suora, tai pilven reuna saattaa hipaista meitä vain osittain. Plasmapilven rakenne ja muoto voi muuttua matkan aikana paljonkin, ja Auringosta siistinä lähtenyt purkauspilvi saattaa olla voimakkaasti eri muotoinen saapuessaan Maahan. Tällöin sen aiheuttamat vaikutukset avaruussäähän voivat olla täysin erilaisia kuin odotettiin.
Jos Maahan sattuukin osumaan koronan massapurkaus, sen tulee vielä olla magneettiselta napaisuudeltaan vastakkainen kuin Maan magneettikenttä, jotta se voisi aiheuttaa merkittäviä muutoksia avaruussäähän. CME:iden napaisuuden tutkiminen on sekin vaikeaa. Lisäksi purkaus ajaa edellään vyöhykettä, jota tutkijat nimittävät turbulenttiseksi sheath-alueeksi. Myös se on magneettinen, ja sen kentän suunta vaihtelee. Tämän vyöhykkeen magneettikenttä aiheuttaa suuren osan avaruusmyrskyistä.
Näistä vaikeuksista johtuen avaruussääennusteiden taso on vielä toistaiseksi melko vaatimaton. Koska ihmiskunta on jatkuvasti yhä riippuvaisempi satelliiteista (kuten GPS-paikannuksesta tai tietoliikennesatelliiteista) ja muusta herkästä elektroniikasta, avaruussäätä halutaan kyetä ennustamaan vielä paljon nykyistä paremmin. Suomessa avaruussäätä tutkitaan muun muassa Kumpulan avaruuskeskuksessa Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen yhteistyönä.
Toistaiseksi paras tapa vahdata revontulia (menemättä ulos ja katsomatta pohjoistaivaan suuntaan, joka on edelleen lyömätön konsti) on tarkastella Maan magneettikentän häiriöisyyttä esimerkiksi Ilmatieteen laitoksen Auroras Now! -palvelussa. IL ylläpitää myös maksutonta Revontulihälytin-palvelua, jonka tilanneet saavat sähköpostia, kun Etelä-Suomessa on revontulille otollinen tilanne.
Nyt eletään Auringon magneettisen aktiivisuuden huippua. Nykyinen sykli on jäänyt aktiivisuudeltaan alhaisemmaksi kuin aikoihin, mutta Kilpua muistutti esityksessään, että voimakkaita aurinkomyrskyjä voi hyvin sattua myös keskinkertaisen syklin aikana. Tilastollisesti katsottuna voimakkaita myrskyjä sattuu myös hiukan enemmän aktiivisuuden ollessa jo hiipumassa. Tuleva talvi on siis edelleen hyvää aikaa revontulille — kunhan ne pilvet nyt vain viitsisivät pysytellä poissa.
Kuvat SOHO (ESA & Nasa)
Vastaa
Marsista on löytynyt vettä!
Curiosity-mönkijä on löytänyt Marsista vettä. Nasan tuore tiedote on mennyt mukavasti läpi kansainvälisessä lehdistössä, ja saapunee vielä laajemmin myös kotimaiseen mediaan. Ja hyvä niin.
Ulkomailla asiasta on uutisoitu paikoin jo hiukan etusivu uusiks -henkeen. Onko kyseessä jymyjuttu vai ei? Ja mitä se Curiosity nyt onkaan löytänyt?
Kuva Nasa / JPL-Caltech / Malin Space Science Systems[/i]
Mönkijän SAM-laitteisto (Sample Analysis at Mars) on analysoinut Marsin pintakerroksista kaapaisemansa näytteet ja havainnut, että noin kaksi prosenttia tutkitusta materiaalista on vettä. Vesi on sitoutunut maa-aineksen mineraaleihin — molekyyli siellä, toinen täällä. Juoksevasta vedestä ei siis ole kyse, mutta kyseessä on silti kiinnostava tulos. Vaikka SAMin tulokset koskevatkin yhtä kaapaisua Marsin pinnasta, on täysin mahdollista, että tulos olisi sama missä tahansa Marsin pinnalla.
Jo ennen kunnollisia tähtitieteellisiä havaintoja Mars kiehtoi ihmisten mielikuvitusta. 1800-luvulla Marsissa epäiltiin olevan jopa älyllistä elämää. Havaintomenetelmien kehityttyä Mars paljastuikin kylmäksi ja kuivaksi paikaksi, jonka ohut kaasukehä oli lähes täysin hiilidioksidia — ei kovin houkutteleva paikka elämälle! Sitten Nasan Mariner 9 -luotain asettui ensimmäisenä kiertämään punaista planeettaa vuonna 1971, ja sen Maahan lähettämissä kuvissa näkyi selvästi muinaisia joenuomia ja muita veden aiheuttamia jälkiä. Vettä näytti joskus virranneen Marsissa, mutta se — tai valtaosa siitä — oli kadonnut jonnekin. Minne?
Tätä koetetaan edelleen selvittää. Marsin veden kohtalo auttaa meitä ymmärtämään Marsin esihistoriaa, ja voi opettaa meille yhtä ja toista myös omasta planeetastamme. Runsaiden, helposti hyödynnettävien vesivarantojen löytyminen hyödyttäisi myös tulevaisuuden miehitettyjä lentoja Marsiin, kun kaikkea miehistön tarvitsemaa vettä ei tarvitsisi tuoda Maasta asti. Luonnollisesti marsilainen vesi on kiinnostavaa myös astrobiologian kannalta. Onko Marsissa ehkä joskus voinut olla elämää? Entä voisiko sitä olla siellä edelleen, ehkä kaivautuneena syvälle pinnan alle?
Marsista on löytynyt jo runsaasti erilaisia todisteita siitä, että vesi todella on muinoin virrannut planeetan pinnalla. Ehkä varteenotettavimpia todisteita ovat erilaiset mineraalit, joita voi muodostua ainoastaan kontaktissa veden kanssa.
Marsissa on kuitenkin edelleen vettä, ja tämä on tiedetty jo jonkin aikaa. Siinä mielessä Curiosityn tuoreet tulokset eivät ole mikään jymyjuttu.
Elokuussa 2011 eräässä Marsin kraatterissa havaittiin merkkejä vastavirranneesta suolaisesta mudasta, ja tämä on vahvin toistaiseksi löydetty merkki siitä, että Marsissa esiintyy edelleen virtaavaa vettä — ainakin ajoittain, kun lämpötila pinnalla nousee riittävän korkeaksi. Planeetan pinnalla vallitsee kova pakkanen, ja lämpötila nousee parhaimmillaan noin pariinkymmeneen celsiusasteeseen. Lisäksi ohut kaasukehä saa aikaan sen, että vesi alkaa kiehua melkein välittömästi joutuessaan sen kanssa kontaktiin. Vesi katoaa pinnalta nopeasti.
Tiedetään myös, että Marsin napalakkien tienoilla jopa puolet pintamateriaalin painosta on vettä. Napalakit itse ovat suurelta osalta vesijäätä. Jos ne sulaisivat kokonaan, koko Marsin pinta peittyisi yli viiden metrin syvyisellä vesikerroksella.
Mutta tuoreet tulokset viittaavat nyt siihen, että Marsiin matkanneet ihmiset voisivat saada tarvitsemansa veden kuumentamalla paikallisia maakerroksia ja ottamalla vesihöyryn talteen. Vettä ei tarvitsisi lähteä hakemaan navoilta asti. Ja se on kyllä aika mainio juttu.
2 kommenttia “Marsista on löytynyt vettä!”
-
Kommenttisi on hyvä ja taustoittaa tuota Marsin vesiasiaa mukavasti!
-
Kiitos! Kävi vähän niin kuin pelkäsin — monissa kotimaisissa lehtijutuissa on jäänyt mainitsematta, että vettä on löytynyt Marsista aiemminkin.
Vastaa
Tappaja-asteroidit kintereillämme
Tappaja-asteroidi tulee, julistaa lööppi. Ihmiskunnan tuhon saattaa jo haistaa ilmassa. Palleassa käy ikävä kouraisu. Toisaalta, eikös jonkun tappaja-asteroidin pitänyt olla tulossa myös pari kuukautta sitten? Tietävätkös ne tutkijat yhtään, mistä puhuvat? Salaillaanko täällä jotain…?
En ole vähään aikaan törmännyt kyseiseen ilmaisuun suomalaisessa uutisvirrassa (mikä on sinänsä ilahduttava asia). Edellinen kerta taisi olla vuoden alussa, kun 2012 DA14 oli matkalla tekemään lähiohitusta Maan kanssa. Tällöin Nasan luotainten parissa työskennelleen David Dunhamin venäläisille opiskelijoille pitämää luentoa tulkittiin kansainvälisessä lehdistössä hiukan luovasti, ja vuoden vanha juttu alkoi levitä uudelleen kulovalkean tavoin hiukan ennen ohituspäivää: Nasa on vahvistanut, että asteroidi törmää maapalloon. Dunham ei koskaan itse väittänyt moista, ja Nasa tiedotti alusta alkaen, että törmäysuhkaa ei ole.
Heti alkuun on todettava, että maapallon läheiseen avaruuteen eksyviin murikoihin on syytä suhtautua terveellä kunnioituksella. Koko sivilisaatiomme tuhon huhutaan aiheutuvan milloin hiukkaskiihdyttimissä syntyvistä mustista aukoista, milloin maapallon magneettikentän käännöksestä, mutta Maan radalle eksyvät avaruuden pienkappaleet ovat näistä poiketen ihan todellinen ja varteenotettava uhka. Yöunia niiden vuoksi ei kuitenkaan kannata menettää.
Me elämme aurinkokunnassa, joka on planeettojen muodostumisen jäljiltä pullollaan jäästä, kivestä ja metallista koostunutta ryönää. (Tässä tekstissä puhun yksinkertaisuuden vuoksi lähinnä kivisistä asteroideista, sillä ne ovat paljon yleisempiä kuin vaikkapa metalliasteroidit tai komeetat.)
Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että näitä aurinkokunnan pienkappaleita on lukumääräisesti sitä enemmän, mitä pienempiä ne ovat. Kaikkein pienimpiä kappaleita myös osuu ilmakehäämme vastaavasti useammin. Alle koripallon kokoisia kimpaleita (pääasiassa pölyä ja pikkukiviä) päätyy ilmakehäämme päivittäin noin sadan tonnin verran. Tämä selestiaalinen sepeli tuhoutuu ilmakehässä ja aiheuttaa iloksemme tähdenlentoja ja tulipalloja.
Alle 30-metrinen kimpale ei todennäköisesti saisi aikaan merkittävää tuhoa maapallolla. Poikkeuksena tälle säännölle toimi viime helmikuussa Venäjän Tšeljabinskin yllä lentänyt kappale, joka oli halkaisijaltaan ”vain” noin 17 metriä. Sen räjähdyksen aiheuttama sokkiaalto rikkoi muun muassa ikkunoita, ja särkynyt lasi haavoitti yli tuhatta ihmistä. Valtaosa maapallon maa-alasta on kuitenkin asumatonta aluetta (minkä lisäksi meret peittävät noin 70 prosenttia planeetastamme). Asutun alueen ulkopuolella Tšeljabinskin meteori ei olisi aiheuttanut vastaavaa tuhoa. Suurkaupungissa tuhot olisivat toisaalta olleet paljon suuremmat. Maailmanlaajuista tuhoa nämä kappaleet eivät kuitenkaan aiheuta. Törmäyksen tuhoisuuteen vaikuttaa lopulta monta seikkaa, kuten törmäävän kappaleen koostumus, törmäysalusta jne.
Mahdollisesti vaarallisina (PHA, Potentially Hazardous Asteroid) pidetään sellaisia asteroideja, joiden halkaisija on yli 100 metriä ja jotka voivat tulla lähemmäs kuin 20 Maa-Kuu –etäisyyden päähän maapallosta. Tällä hetkellä tunnetaan 1 423 tällaista kimpaletta. Näillä kohteilla on mahdollisuus tulla Maan lähelle, mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että mikään niistä välttämättä törmäisi maapalloon.
(Näistä asteroideista suurimman uhkan aiheuttaa tällä hetkellä 130-metrinen kappale nimeltä 2007 VK184, jolla on 0,055 prosentin riski osua Maahan kesäkuussa 2048. Se ohittaa siis maapallon 99,945 prosentin todennäköisyydellä. Riski törmäykseen on erittäin pieni. Kaikkein uhkaavimpana koskaan pidetty asteroidi oli 330-metrinen 99942 Apophis. Pian löytymisensä jälkeen vuonna 2004 näytti siltä, että Apophis saattaisi törmätä maapalloon peräti 2,7 prosentin todennäköisyydellä vuonna 2029. Nykyään tiedetään, että Apophiksen törmäysriski seuraavan 90 vuoden aikana on häviävän pieni — alle 0,0006 prosenttia.)
Kaikkien uhkaavien kappaleiden liikkeitä tarkkaillaan säännöllisesti useissa eri ohjelmissa. Havaintojen avulla niiden liikerata avaruudessa opitaan tuntemaan entistä tarkemmin, ja niiden törmäysriski voidaan arvioida entistä luotettavammin.
Kiitos kehittyneiden havaintotekniikoiden ja -välineiden, löydämme kiihtyvällä nopeudella meille ennestään tuntemattomia aurinkokunnan murikoita. Se on hyvä, sillä kaikkein vaarallisimpia ovat tietysti ne kappaleet, joita me emme vielä tunne. Toisaalta jatkuva uusien uhkaavien asteroidien löytyminen lisää väärien hälytysten taajuutta mediassa, ja tappaja-asteroidit pääsevät otsikoihin. (Raflaavilla otsikoilla toki kilpaillaan kallisarvoisista lukijoista. Ilmiötä kutsutaan toisinaan klikkausjournalismiksi.)
Vasta löytyneen asteroidin rata tunnetaan vielä varsin huonosti. Se saattaa näyttää heti löydyttyään paljon vaarallisemmalta kuin onkaan. Jatkohavainnot ovat toistaiseksi aina osoittaneet, että törmäysriski on häviävän pieni. Lööppeihin pääsevät avaruuden vaeltavat hirviöt ovat yleensä juuri näitä vastalöydettyjä tulokkaita.
Maapalloon kuitenkin välillä myös osuu avaruuden vaeltavia möhkäleitä. Kuinka usein?
30-metrinen murikka osuu jonnekin päin maapalloa keskimäärin kerran 200 vuodessa. Satametrisiä kappaleita törmää maapalloon suunnilleen kerran 5 200 vuodessa ja 140-metrisiä kerran 13 000 vuodessa. Tutkijoiden tavoitteena on löytää ainakin 90 prosenttia vähintään 140 metrin kokoluokkaa olevista murikoista. He tekevät kaikkensa, jotta meitä ei yllätettäisi housut kintuissa.
Tällä hetkellä näistä vaarallisen kokoisista, yli 100-metrisistä lohkareista tunnetaan alle puolet. Petraamisen varaa ehdottomasti on. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tässä ei vielä puhuta mistään dinosaurusten tappajasta. Kymmenen kilometrin järkäleitä, jollainen listi hirmuliskot 65 miljoonaa vuotta sitten, seikkailee Maan radan tuntumassa vain muutama kappale.
Kannattaisiko tappaja-asteroideista nyt siis olla huolissaan? Ei. Ei aktiivisesti. Ei juuri sinun, yksilönä. On erittäin pieni todennäköisyys sille, että juuri sinun elinaikanasi Maahan törmäisi sen kokoinen kappale, että se aiheuttaisi merkittävää tuhoa.
Kansakunnat ja sivilisaatio ovat kuitenkin pitkäikäisiä olioita, ja poliittisessa päätöksenteossa avaruuden pienkappaleiden törmäysuhkaa ei sovi unohtaa. On koko ihmiskunnan etu, että näitä kappaleita tutkivat tiedeohjelmat saavat tarvitsemansa rahoituksen. Vaikka Yhdysvallat ja Nasa ovatkin olleet ehkä näkyvimmin esillä riskiasteroidien kartoituksessa, niiden uhka on maailmanlaajuinen, ja alan tutkimus on kansainvälistä. YK onkin laatimassa kansainvälistä toimintasuunnitelmaa sille, miten törmäysuhan alla toimittaisiin.
(Jos Maan radan tuntumassa seikkailevien pienkappaleiden törmäysriski jäi vielä kaihertamaan mieltä, voin suositella jatkolukemiseksi Donald K. Yeomansin mainiota ja perusteellista kirjaa Lähiasteroidit ja komeetat – kuinka ne löydetään ennen kuin ne löytävät meidät. Mahdollisesti vaarallisten asteroidien tuoreita törmäysriskejä voi halutessaan kytätä Nasan Near Earth Object -tutkimusohjelman riskitaulukosta.)
Yksi kommentti “Tappaja-asteroidit kintereillämme”
-
Asiallinen ja silti mielenkiintoinen juttu. Kiitos!
Kiitos kirjoituksesta, tämä on tärkeä aihe. (Elektra-linkki ei muuten toimi, tai ilmeisesti sitä varten pitäisi olla rekisteröitynyt, eli Viisi väitettä -juttua ei pääse lukemaan.)
Tiedeuutisointia vaivaa osin sama kuin muitakin lehtijuttuja: ne ovat käännöksiä tai lyhennelmiä jonkun toisen tekstistä. Monessa suomalaisuutisessa on lähteenä ulkomainen uutislähde (joko tunnettu lehti tai esimerkiksi Reuters), eikä toimittaja välttämättä tutustu itse tutkimukseen lainkaan. Hän vain kääntää toisesta lehtijutusta poimimansa tiedot suomeksi.
Tämä ei olisi välttämättä kovin suuri ongelma, mikäli alkuperäinen teksti olisi asiantuntijan kirjoittama. Voi kuitenkin hyvin olla, että alkutekstin lähde on puolueellisin mahdollinen: tutkijoiden oma tiedote tutkimuksestaan. Tämän osaamaton tai hyväuskoinen toimittaja sitten kääntää suoraan, ja maailmalla saadaan lukea, kuinka nyt ”on viimein osoitettu” sitä tai tätä yllättävää.
Usein tässä tuntuu olevan ongelmana juuri tutkija (tai tutkimusryhmä) itse. Kukaan ei voi olla objektiivinen oman työnsä arvioija, eikä vertaisarviointi (ainakaan minulle tutummilla aloilla, kuten käyttätymistieteissä) juuri puutu siihen, onko tutkimustulos esitetty riittävän varovaisesti. Usein väitetään, että jopa tieteelliset aikakausijulkaisutkin toivovat selkeitä, raflaavia narratiiveja. Jos jonkin tutkimuksen tulosta voisi pitää kiinnostavana, alustavana havaintona, voi tutkija hyvin myydä asiansa huomattavasti suureellisemmin.
Siksi tiedetoimittajan, kuten muidenkin toimittajien, tehtävänä tulisi olla tutkimusten kriittinen arviointi. Jos maailmalla kiertää uutinen, jonka mukaan pähkinät aiheuttavat syöpää tai miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta (koska evoluutio), olisi tiedetoimittajalla loistava paikka katsoa, mitä todella on tutkittu. Tämä ei edes vaadi joka alan syvällistä asiantuntemusta, sillä tähän voi hyvin riittää tutkimuksen menetelmä-kohdan kriittinen läpikäynti: voidaanko isolla havaintotutkimuksella mitenkään osoittaa, että pähkinät aiheuttavat syöpää, tai voiko 30 yliopisto-opiskelijalla toteutettu yksinkertainen koeasetelma todella kertoa pleistoseenikaudella valinneista valintapaineista? Parhaassa tapauksessa toimittaja kysyisi asiasta vielä asiantuntijamielipiteen, edes lyhyen.
Tästä – ostikossa viittaa tekstin asiasisältöön, jotka tapauskohtaisesti ovat erilaisia… Tiedeuutisista kertovan ei tarvitse itse kaikkea tietää ja ymmärtää – kunhan ymmärtää kertomansa ja antaa riittävät viitteet. Siksikin tieteen ammattilaiset antaa harvakseltaan julki kommenttiaan, että joutuvat itsekin viitteitten kautta asioita kertomaan (harvoin tutkijoilta itseltään jotain poikkeuksellista on kerrottavanaan)…
Yle Radio 1:ssä ollut ns. tiedetoimituksesta kertova sarja; Hanhen selästä – jonka viimeinen 120. jakso tänään klo 15 lähetetään (uusintana ti 28.1. klo 22.05), jota hauskuttelua ollut kuitenkin mukavaa kuunnella.
Koneeltasi ei ole suoraa pääsyä Elektran kokotekstiaineistoihin. Saattaa kuitenkin olla, että pääset niihin käsiksi oppilaitoksesi tai kirjastosi tarjoaman etäkäyttöpalvelun kautta. Ohjeita ja lisätietoja
Anser: Esität erinomaisen hyviä pointteja. Juuri tuota lehdistötiedotteiden pureskelun tärkeyttä pohdin itsekin kirjoittaessani, mutta jätin pois kun teksti oli paisumassa yli äyräidensä.
Toimittajaltakin kaivattaisiin kriittistä ajattelua. Juuri valmiiden lehdistötiedotteiden kanssa sitä kuitenkin helposti (ajanpuutteessa) saattaa ajatella, että hyvä, tätä he haluavat tutkimuksesta tiedottaa, mitäpä *minä* asiaan kouluttamattomana lähtisin asiaa korjaamaan. Ja kun muutkin tekevät saman virheen, aiheen vierestä kirjoitetun jutun levittäminen tuntuu pienemmältä mokalta.
Poistin tekstistä tuon artikkelin linkin, jos se ei toimi rekisteröitymättömille. Pahoittelen asiaa! En tiennyt itsekään rekisteröityneeni…