Ravintola ei vastaa narikkaan jätetyistä aivoista
Eletään syvää syksyä. Itselläni tähän vuodenaikaan kuuluu vierailu Helsingin yliopistolle luennoimaan matemaattis-luonnontieteellisille jatko-opiskelijoille siitä, miten omasta tutkimuksesta voisi kirjoittaa yleistajuisesti – ja miksi se on niin tavattoman tärkeää. Tällä kerralla kuulijakunnasta irtosi niin hyvä ja tärkeä kysymys, että huomaan pohtivani sitä edelleen.
Olin juuri esitellyt Euroopan parlamentin vuonna 2013 teettämän tutkimuksen tuloksia. Siinä kartoitettiin kaikkien jäsenmaiden kansalaisten suhtautumista tieteeseen, teknologiaan ja tutkimuksen eettisyyteen. Tieteen tiedotus teettää Suomessa vähän vastaavaa kyselyä nimeltä Tiedebarometri, mutta koska kuulijat olivat pitkälti ulkomaalaisia, päätin ottaa kansainvälisemmän lähestymistavan.
Kyselyn tulokset olivat mielenkiintoisia. Eurooppalaiset keskimäärin eivät koe olevansa kovinkaan hyvin perillä tieteen ja teknologian kehityksestä. Asenne tutkimusta kohtaan on kuitenkin positiivinen. Enemmistö tutkimukseen osallistuneista myös ilmoitti olevansa kiinnostuneita tieteen ja teknologian kehityksestä. Parhaaksi tietolähteeksi eurooppalaiset nimesivät tutkijat niin yliopistoissa kuin yksityisissä firmoissa. Esimerkiksi toimittajat hävisivät tämän kisan kevyesti.
Heiluttelin nuorille tutkijoille kulmakarvojani merkitsevästi – katsokaa nyt, Eurooppa haluaa kuulla tutkimuksestanne. Yksi kuulijoista huomautti tähän, että kovin usein silti tuntuu siltä, etteivät ihmiset halua kuunnella tutkijoita. Ja sitten eturivissä nousi käsi:
”Mitä mieltä itse olet, kenen vastuulla on se, että ihmiset sitten kiinnostuisivat tutkimuksesta ja sen vaikutuksesta arkielämään? Onko se tutkijan, median vai suuren yleisön tehtävä?”
Taisin vastata hädissäni kutakuinkin, että se on kaikkien vastuulla. Olen edelleen samaa mieltä, mutta kysymys kaipaa lisää pureskelua.
Suuri yleisö – kansa – sinä, minä, naapuri – olemme niitä tyyppejä, jotka teemme päivittäin valintoja siitä miten elää, rokotammeko lapsemme, syömmekö lihaa, hommaammeko sähköauton vai katumaasturin, äänestämmekö ehdokasta joka ei pidä ilmastonmuutosta todellisena ongelmana. Me ja viimeistään lapsemme joutuvat elämään näiden valintojen kanssa. Isoista, yhteisistä asioista päätettäessä ei nyt kerta kaikkiaan pitäisi edetä puhtaalla fiilispohjalla. Jos tietoa on saatavilla, olisi vastuutonta olla tutustumatta siihen.
Siitä, että tietoa on todella tarjolla, on pitkälti vastuussa media. Tiedeuutisia ja taustaa selvittäviä pidempiä juttuja on tehtävä, ja niiden olisi syytä olla laadukkaita ja helppotajuisia.
Kinkkisempi kysymys liittyy siihen, miten tiedeuutiset erottuvat positiivisella tavalla nykyisestä, usein viihteellisestä uutismassasta. Toimittajat tietävät, että hyviä tarinoita luetaan mielellään, ja innostavat otsikot houkuttavat syventymään aiheeseen. Toisaalta tutkimuksista ei tulisi kaivaa uutiseksi pelkästään sitä yhtä kummallista sivujuonnetta, eikä tiedettä ja niin kutsuttuja pseudotieteitä tulisi sekoittaa keskenään. Eikä valtavirrasta poikkeavista tutkimustuloksista ihan oikeasti tarvitse uutisoida tasapuolisesti niiden tulosten kanssa, joiden takana seisoo 95 % tutkijoista.
Monia tieteellisiä artikkeleita kykeni seuraamaan ilman alan yliopistokoulutusta vielä satakunta vuotta sitten. Nyt moni tieteenala on edennyt niin pitkälle, että tajutakseen niiden viimeisimpiä käänteitä tulisi tuntea hulvattomat määrät aiempaa tutkimusta. Suuret linjat ovat jo selvillä, nyt ihmetellään yksityiskohtia. Tieteellisestä tekstistä on tullut pirullisen vaikeaselkoista.
Tutkija on oman älyllisen kirstunsa avaimenhaltija. Toimittaja tai perusjampat ja -jampattaret eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää vaikean asian oleellista pointtia omin voimin. On tärkeää, että tutkija on motivoitunut kertomaan tutkimuksestaan kansantajuisesti. On myös oleellista, että tutkija osaa kertoa siitä kansantajuisesti.
Hyväksi kirjoittajaksi ei opita yhdellä luennolla, ihan samalla tavoin kuin hyväksi tutkijaksi ei opita lukaisemalla pari tiedeartikkelia. Harvoja taitoja voi oppia nopeasti, vaan ne vaativat pitkää harjoittelua, perehtymistä ja erehtymistä. Ennen luentoani opiskelijat palauttivat harjoitustyönä omasta tutkimuksestaan kirjoittamansa tiedeuutisen. Olen melkoisen varma siitä, että sujuvimmin tehtävästä suoriutuneet eivät suinkaan kirjoittaneet yleistajuista tekstiä ensimmäistä kertaa elämässään.
Kaikista tutkijoista ei tietenkään tule uusia eskovaltaojia ja syksyräsäsiä.
Olisi kuitenkin aivan ensisijaisen tärkeää, että ne muutamat kyvykkäät ja halukkaat tutkijat saisivat myös tutkimuslaitoksen puolesta tukea ja mahdollisuuksia tehdä kansantajuistustyötä.
Sillä kuten Carl Sagan kirjoitti teoksessaan The Demon-Haunted World: Science As a Candle in the Dark —
”We have arranged a global civilization in which most crucial elements profoundly depend on science and technology.
We have also arranged things so that almost no one understands science and technology. This is a prescription for disaster.
We might get away with it for a while, but sooner or later this combustible mixture of ignorance and power is going to blow up in our faces.”
Otetaan selvää.
Euroopan parlamentin selvitys jäsenmaiden asenteista: Responsible Research and Innovation (RRI), Science and Technology (ref. 401), pelkkä Suomen osuus (pdf)
Yksi kommentti “Ravintola ei vastaa narikkaan jätetyistä aivoista”
Vastaa
Suurten tunteiden Pluto
Pluto. Se tunnettiin kaukaisimpana ja pienimpänä planeettanamme vuodesta 1930 vuoteen 2006, jolloin se määriteltiin kääpiöplaneetaksi Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin IAU:n toimesta. Aikaa on ehtinyt vierähtää jo kahdeksan vuotta, mutta Pluton planeettastatuksesta kiistellään edelleen.
Joitain tuoreita uutisotsikkoja vilkuilemalla voisi jopa kuvitella, että asiassa oltaisiin ottamassa pakkia ja Plutoa oltaisiin palauttamassa planeettojen joukkoon. Näiden otsikoiden taustalla on Harvard-Smithsonianin astrofysiikan keskuksen CfA:n järjestämä leikkimielinen yleisöluentoväittely aiheesta. Noin satapäinen yleisö äänesti Pluton takaisin planeetaksi väittelyn jälkeen. (Linkki reilun tunnin mittaiseen videoon löytyy tämän tekstin lopusta.)
Toki Harvard on maineikas yliopisto ja CfA arvostettu laitos, mutta asialla ei ole juurikaan enempää painoarvoa kuin jos jotain vastaavaa järjestettäisiin Ursan esitelmätilaisuudessa. (Tosin silloin uutinen ei ehkä breikkaisi ihan näin kansainvälisesti.)
Miksi asiasta väännetään edelleen kättä? Onko asiassa jotain epäselvyyksiä? Osa tähtitieteilijöistä on ollut alusta asti sitä mieltä että Pluto on planeetta, sanoo IAU mitä hyvänsä — siinä ei ole mitään uutisarvoista.
CfA:n yleisöluentoja isännöivä tiedeviestinnän monitoimimies David Aguilar ihmetteli väittelyn alustuksessa, miksi galaksin tunnistaa galaksiksi ja tähden tähdeksi, mutta planeetta on mukamas niin hankala asia. No, havaintoaineiston karttuessa näitäkin käsitteitä on jouduttu puntaroimaan. Jos pienen galaksin massainen kohde koostuu pääasiassa pimeästä aineesta ja siellä on vain muutamia naurettavan himmeitä tähtiä, onko se galaksi, vai jotain muuta? Ruskeat kääpiöt taas ovat kummia otuksia jossain tähtien ja planeettojen välimaastossa. Tähdet muodostuvat yhdellä tavalla ja planeetat ilmeisesti toisella, mutta joistain ruskeista kääpiöistä ei voi suoralta kädeltä sanoa, kumpaa sorttia ne nyt ovat.
Havainnot muuttavat käsitystämme asioista. Kun ihminen alkoi tajuta jotain avaruudesta ja sen kohteista, havaintovälineet olivat nykystandardeilla rääpäleitä. Ammoin Aurinkoa ja Kuutakin pidettiin planeettoina. Vähitellen ymmärryksemme kasvoi, ja taivaan valoja voitiin ryhtyä luokittelemaan aina vain tarkemmin.
Neptunuksen radan takana kiertää vallan hulvaton määrä kivestä ja jäästä muodostunutta lohkaretta ja palleroa. Ne ovat kaukana, pienehköjä, ja siksi himmeitä. Niitä on ollut vaikeaa havaita. Yksi näistä kohteista on Pluto.
Vuonna 2006 alkoi olla ilmeistä, että Pluto oli vain yksi Neptunuksen takainen pallero muiden joukossa — melko suurikokoinen, mutta samanlaisella radalla. Otettaisiinko kaikki aurinkokunnan ulkolaidoilta löytyneet, Aurinkoa kiertävät pyöreät kohteet planeettojen joukkoon, vai olisivatko ne ihan vaan Kuiperin vyöhykkeen ja Hajanaisen kiekon kohteita siinä missä muutkin sikäläiset kappaleet?
Myönnän — itse olen kovasti sitä mieltä, että Pluto on kääpiöplaneetta. Se on Kuiperin vyöhykkeen kappale ja yksi niin kutsutuista plutiinoista, joiden kiertoaika on omalla tavallaan lukkiutunut Neptunuksen liikkeeseen. Pluto ei siis ”dominoi painovoimallaan ratansa ympäristöä”, kuten IAU:n vuoden 2006 planeettamääritelmä edllyttää. Pluto on hyvin soikealla radalla, ja sen ratataso on kallellaan planeettojen ratatasoon nähden. Se ei näytä kuuluvan planeettojen joukkoon. Se on jotain muuta.
Minun on vaikea keksiä järkeen perustuvia syitä sille, miksi olisi valtavan tärkeää, että Pluto on planeetta. Siellä se on edelleen, ei sille ole käynyt kuinkaan, kutsummepa sitä millä nimellä hyvänsä. Onko Aurinko todella himmeämpi ja ruoka vähemmän maukasta maailmassa, jossa Pluto ei ole planeetta? Kasvavatko lapsemme kieroon, jos heillä ei olekaan koulussa opeteltavana yhdeksän planeetan nimeä? Onko yksi Pluto-väittelijöistä, tähtitieteilijä ja tiedehistorioitsija Owen Gingerich oikeassa sanoessaan, että ’planeetta’ on kulttuurin määrittämä sana, jonka merkitystä IAU:n ei olisi sopinut alkaa käpälöimään? Onko Pluton planeettastatus yhteiskunnallisesti merkittävä asia ja yhteistä kulttuuripääomaamme, vai riittäisikö, että tähtitieteilijät keskenään kinaavat asiasta?
Toisaalta, enpä sitten tiedä, mitä haittaa siitäkään olisi, jos meillä olisi aurinkokunnassa parikymmentä planeettaa sekä joukko muita, joita emme ole vielä edes löytäneet. Enkä ollenkaan yllättyisi, jos koko planeetan määritelmä laitettaisiin uusiksi vielä parikin kertaa. Ehkä kääpiöplaneetankin määritelmä tarkentuu tai termi poistuu käytöstä kokonaan.
Plutosta paljastuu jatkuvasti uusia, kiinnostavia seikkoja. Ensi vuonna New Horizons -luotain tulee ottamaan ensimmäiset kunnon kuvat sen pinnasta. Kokonainen jäinen maailma näyttäytyy meille ensi kertaa. Eikö se ole tolkuttoman siistiä joka tapauksessa? Keskityttäisiinkö olennaiseen?
CfA:n What is a Planet -luento YouTubessa.
Planeetan määritelmä (Wikipedia)
IAU:n yleistajuinen selonteko aiheesta (englanniksi)
Lempparikuvani Plutosta ja sen suurimmasta kuusta Kharonista on vielä toistaiseksi taitelijan näkemys.
Kuva ESO/L. Calçada
10 kommenttia “Suurten tunteiden Pluto”
-
Risto Lautala sanoo:
Onhan lyhytkasvuinen ihminenkin ihminen, joten onko kääpiöplaneetta planeetta vai pitäisikö termi poistaa? Mielestäni kyllä, koska Pluto ei todellakaan täytä planeetan ominaisuuksia.
Mitään ratkaisua minulla ei tosin ole, ei sitä kukaan minulta kyllä kysyisikään. -
”Minun on vaikea keksiä järkeen perustuvia syitä sille, miksi Pluton pitäisi olla planeetta?”
Yksi syy voisi olla sen löytämisen ja ensimmäisten vuosikymmeniensä julkisen asemansa mukainen status, jota koulukirjoissa opetettiin miljoonille lapsille ympäri maailman. Ihan samalla tavoin, kuin Kolumbuksella on Amerikan löytäjän statuksensa, vaikka nykyisin tiedämme muun muassa viikinkien ehtineen Uudelle Mantereelle jo paljon aikaisemmin.
-
Ilkka Nisula sanoo:
Kolumbuksen esiin nostaminen oli hyvä pointti. Plutonkin tapauksessa on kyse myös traditiosta – suorastaan historiasta. Ennen kuin maakeskinen maailmankuva vaihtui aurinkokeskiseen, jokaista suhteellisen hillitysti käyttäytyvää taivaan valopistettä kutsuttiin tähdeksi, eiks niin? Ainakin komeimmilla saattoi olla (mytologisia) erisnimiä. Tieteen edetessä osa näistä ja muutama vähemmänkin komea todettiin Aurinkoa kiertäviksi ”planeetoiksi” – kuten oma Telluksemmekin, jonka väestön valtaosalle ne ovat kuitenkin edelleen ”tähtiä”. Emmehän me valistuneet silti käytä niistä tätä historiallista nimitystä paitsi runoudessa ehkä.
-
USA:ssa juhlitaan parhaillaan sitä, kun Kolumbus astui ensi kerran Amerikan mantereelle 12.10.1492, vaikka löytöretkeilijämme ei ollut lainkaan siellä, missä luuli olevansa. Hänen retkiensä ja harhaluulojensa vuoksi lähes 3000 km:n mittainen saariryhmä Floridasta Argentiinan rannikolle on ristitty Länsi-Intian saaristoksi, vaikka Intiaan on sieltä tuhansien kilometrien matka.
Itse asun kyläkunnassa, jonka nimi on Velkapohja. Nimi juontuu siitä, että köyhät torpparit olivat sata vuotta sitten kaikki velkaa paikalliselle tehtaalle, joka työllisti kyläläiset. Vaikka näin ei ole enää, kenellekään ei ole tullut mieleenkään poistaa tai muuttaa kyläkunnan Velkapohja-statusta.
Historiallisia asioita, tapahtumia ja nimiä halutaan kunnioittaa kaikissa kulttuureissa ja siihen on olemassa omat selkeät perusteensa. Samasta syystä johtuen Pluton pitäisi olla planeetta. Because it`s there. Amen. -
Anne Liljestrom sanoo:
Nimet ovat asia erikseen. Onhan meillä Länsi-Intian lisäksi myös vaikkapa New York ja Uusikaarlepyy. Pluto on edelleen nimeltään Pluto. Mielestäni tässä tapauksessa sopiva analogia olisi se, että kyseistä saariryhmää kutsuttaisiin historiallisista syistä mantereeksi (joskaan Columbus ei tainnut erehtyä pitämään saaria mantereena).
-
Tämä menee ehkä nyt vähän saivarteluksi, mutta nimihän se on planeettakin. Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin vuonna 2006 tekemän päätöksen jälkeen Plutoa kutsutaan nyt *nimellä* kääpiöplaneetta, tai kansainvälisemmin TNO (Trans-neptunian object).
Määrittelykysymys. -
Kai Miljard sanoo:
Plutoa suurempia kappaleita on monia aurinkokunnassa joilla ei ole planeetta statusta, esim. Jupiterin 4 Galileen kuuta sekä Saturnuksen Titan. Varsinaiseksi ongelmaksi Pluton planeetta status muodostui kuitenkin vasta, kun selvisi aurinkoa kiertävien Eriksen, Makemaken ja Haumean halkaisijat. Suuruusluokaltaan ne ovat Pluton kokoluokkaa ja Eris käytännössä saman kokoinen. Myöskin Pluton kiertorata on omalla tavallaan lukkiutunut Neptunuksen liikkeeseen eli Pluto ei ole täysin itsenäinen. Vaikka 1930 löydetty Pluto antaa monille kiksejä jo nimensä perusteella, päätettiin se alentaa vuonna 2006 perustettuun uuteen kääpiöplaneetta kategoriaan. Sen nostaminen ilman, että ainakin myös Eris nostetaan planeetaksi ei ole perusteltua.
-
Jättiläistähti on tähti, kääpiötähti on tähti ja jättiläisplaneetta on planeetta. Mutta kääpiöplaneetta ei olekaan planeetta. Tältä osin terminologia vähän ontuu.
-
Asteroideja on kutsuttu pienemmissä piireissä myös pikkuplaneetoiksi vuosikymmeniä.
-
Entäs tämä eksoplaneettapulma?
http://funkyscience.net/wp-content/uploads/2013/07/PlanetDef_Aug.pdf
Kai planeetan määritelmän pitäisi päteä muuallakin kun yhden tähden ympärillä?
Tai tämä hypoteettinen kysymys: jos Kuiperin vyöhykkeeltä löytyisi toinen Maapallo, olisiko se planeetta?
Toinen kysymys on sitten vielä, että miksi Kharon ei ole kääpiöplaneetta/planeetta? Mihin vedetään kaksoisplaneetan ja planeetan ja sen kuun välinen raja?
Mikko Kolkkala
Vastaa
Pahaenteisiä valoja horisontissa
Keskustelet ensimmäistä kertaa uuden tuttavuuden kanssa ja paljastut tähtitieteilijäksi tai tähtiharrastajaksi. Yksi ensimmäisistä kysymyksistä joihin joudut vastaamaan on ”uskotko ufoihin?”
Termi UFO tarkoittaa kirjaimellisesti tunnistamatonta lentävää kohdetta, unidentified flying object. Sinänsä tuossa ei ole mitään kohahduttavaa. Näin itsekin viime kesänä teknisesti ottaen ufon, kun en heti tunnistanut satelliiteiksi neljän valon lentävää rypästä yötaivaalla. (En hätääntynyt.) Yleiskielessä ufoista kuitenkin ajatellaan, että kyseessä on avaruuden halki matkannut alus täynnä vieraan sivilisaation jätkiä.
Elämää etsitään nykyään ihan avoimesti ja luvan kanssa Marsista, sitä haaveillaan löytyvän Europan jääkuoren alta ja eksoplaneettojen kaasukehistä osataan joskus vielä etsiä elollisten olioiden hönkyjä, se on varmaa. Maapallon ulkopuolista elämää (ainakin yksisoluiseen verrattavaa) pitää mahdollisena iso osa tähtitieteilijöistä.
Lähin tähtemme heti Auringon jälkeen, Proxima Centauri, sijaitsee noin 4,2 valovuoden etäisyydellä meistä. Jos lähettäisimme sinne viestin valon nopeudella ja sieltä heti vastattaisiin, vastaus olisi meillä perillä 8,4 vuoden kuluttua ensimmäisestä viestistä. On hyvin epätodennäköistä, että lähin älyllisen elämän tyyssija löytyisi heti naapurista, joten seuraava naapuri löytyisi ehkä pikemminkin sadan valovuoden päästä tai kauempaa. Edelleen oltaisiin aivan galaktisella takapihallamme.
En nyt aio ottaa kantaa siihen, onko ylipäätään mahdollista rakentaa valoa nopeammin kulkevia aluksia, mutta tuntuisi silti melko vaativalta ponnistukselta tulla sadan valovuoden takaa tänne taivaalle pelleilemään ja vähän mutiloimaan karjaa. Kuvittelisi noin edistyneen porukan kykenevän tekemään hienostuneempia kokeita – ja liikkumaan huomaamatta, jos siltä tuntuu. (Ja jos ei tunnu, niin ottamaan meihin avoimesti yhteyttä eikä vain häälymään satunnaisten kansalaisten takapihoilla.)
Laskevan Auringon punaama mantelipilvi Havaijin yläpuolella. Mantelipilviä muodostuu vuorten läheisyyteen, kun sääolosuhteet ovat suotuisat. Kuva Rootmeansquare (CC BY-SA 3.0)
Aina välillä taivaalla näkee jotain, mitä ei osaa tunnistaa. Ursassa tällaisia tapauksia ratkotaan päivittäin, ja valtaosassa tapauksista halutaankin vain tietää, mikä se kirkas tähti siellä itätaivaalla olikaan tai olikohan nähty kohde nyt sellainen tulipallo. Toisinaan kertomuksen perusteella on kuitenkin mahdotonta tunnistaa varmasti, mitä on nähty.
Lentokoneet (ja niiden jättövanat), planeetat, leijuvat lyhdyt, kauko-ohjattavat kopterit, Kuu ja satelliitit näyttävät kaikki olevan taivaalla suunnilleen yhtä kaukana meistä. Kun mitään vertailukohtaa ei ole, etäisyyksien ja todellisten nopeuksien arvioiminen on todella vaikeaa. Lähellä oleva taivaallinen kohde voi näyttää olevan todellista kauempana, mikä saa sen lentonopeuden näyttämään täysin ylimaalliselta. Kirkas tulipallo näyttää joskus putoavan suoraan viereisen metsän taa, vaikka etäisyyttä on usein sata kilometriä.
Ihmissilmä rekisteröi ympäristöstä tulevaa valoa, mutta ennen kuin aivoissa syntyy näköaistimus, aivot ovat tietoisen minämme huomaamatta suorittaneet perusteellista kuvankäsittelyä. Aivojen tehtävä on tuottaa meille ymmärrettävä havainto, josta on arvioitavissa esineen koko, etäisyys, muoto ja nopeus. Aivot myös pyrkivät ymmärtämään näkemänsä. Muistuttaako näkemämme asia jotain tunnettua esinettä?
Lopulta tietoiseen mieleemme pulpahtuu näköhavainto, jossa on mukana jo aimo annos tulkintaa. Normaalisti tästä onkin meille valtavasti hyötyä. Mutta kun kohtaamme jotain kokemuspiiriimme kuulumatonta, aivojen tarjoama tulkinta voi olla hyvin harhaanjohtava – mutta se tuntuu aivan yhtä vakuuttavalta kuin mikä tahansa muukin näköhavainto. Tarjolla saattaa olla vaikkapa ufoja, jos taivaalle tulee vilkaistua vain satunnaisesti. Uupumus ja stressi lisäävät todennäköisyyttä virhetulkinnoille.
Niin kutsuttu autokineettinen efekti taas saa aikaan harhan, että pimeällä tai muuten piirteettömällä taustalla oleva valopiste liikkuu. Se saattaa jopa mutkitella. Jos katseen kääntää hetkeksi jonnekin muualle, vaikutelma menee ohi. Muun muassa Venus ja kirkas tähti Arcturus ovat pahamaineisia mukamas-liikuskelijoita. Eikä kohteen tarvitse aina edes näyttää liikkuvan, jotta se voisi aiheuttaa hämmennystä – päivätaivaalla näkyvä Kuu on monelle yllättävä näky.
Uskonko ufoihin? En. En usko, että luonamme käy vierailijoita vieraista aurinkokunnista. (Enkä usko, että vierailuja piilottelisi mikään salaliitto – joku möläyttäisi baarissa taatusti jotain. Ja onhan meillä Wikileaks.) Mielestäni uskottava selitys todella tunnistamattomalle näylle taivaalla voisi olla vaikkapa toistaiseksi tuntematon, harvinainen ilmakehän ilmiö.
Lupaan kyllä riemastua kohtuuttomasti, jos olenkin väärässä.
11 kommenttia “Pahaenteisiä valoja horisontissa”
-
Mainio kirjoitus! ”Kulkee 100 valovuotta, tekee ympyrän pelolle”
-
Prometheus-elokuvan perusteella ihmiset eivät ole juuri parempia. ”Kulkee 34,6 valovuotta, ottaa kypärän pois”
-
ismo sanoo:
Hyvä kirjoitus, jossa perustellusti ei uskota ufoihin.
Mutta on myös muita mahdollisuuksia älylliselle vierailulle, kuin lähimmiltä tähdiltä.
Se ehkä menee myös uskon asioihin niinkuin jumalammekin.
Nimittäin limittäiset tasot, joista on mahdollisuuksia tahattomasti tai tahallisesti tehdä vierailuja puolin ja toisin. -
Ajatus jonka mukaan jotkut raportoidut UFO:t ovat Maan ulkopuolisen älyn aikaansaannoksia syntyi 1950-luvulla (extraterrestrial hypothesis, ETH). Mahdollisena alkuperänä pidettiin silloin aurinkokunnan planeettoja, ja alusten ohjaajiksi ajateltiin biologisia olentoja.
Minusta ETH kaipaisi päivittämistä 2010-luvulle. Jos täällä käy aluksia joiden alkuperä on tähtien takana, mikseivät ne paremminkin voisi olla automaattisia luotaimia jotka toimivat miljoonia vuosia korjaamalla itseään, kenties jopa rakentavat itsestään kopioita käyttäen paikallisia eli aurinkokuntamme raaka-aineita.
Sen sijaan että raportoidut humanoidit olisivat biologisia olentoja, ne voisivat olla ihmisenmuotoisia atrappeja. Humanoidinhan saa, jos korostaa niitä anatomisia piirteitä jotka erottavat ihmisen apinasta, ja homo sapiensin silmään hahmo näyttää korkeaa kehitystasoa symboloivalta superärsykkeeltä.
-
Pekka: Robottiohjasteiset luotaimet olisivatkin paljon uskottavampia. Aika kärsivällistä ja pitkälle tulevaisuuteen suunnittelevaa porukka olisivat kyllä kehittäjänsä, jos näiden luotainten olisi määrä myös raportoida näkemästään kotiin. Toivottavasti siellä olisi vielä porukkaa kuulolla noin pitkien aikojen päästä 🙂
-
Anne: Jos teknisen sivilisaation tuhoutuminen ei ole sääntö, silloin tyypillinen kohtaamamme tekninen sivilisaatio on miljardien vuosien ikäinen (seuraus planeettojen ikäjakaumasta). Koska toisaalta tekninen sivilisaatio ei unohda historiaansa (jos unohtaisi, se ei olisi tekninen), sen luonnollinen aikaperspektiivi lienee verrannollinen sivilisaation ikään eli pitkä.
-
Jos unohdetaan hetkeksi ETH, niin olen joskus miettinyt hiilipitoisten meteoroidien kohtaloa ilmakehässä. Voisikohan sopivan kokoinen, sopivan tiheyksinen ja sopivalla nopeudella saapuva hiilipitoinen meteoroidi syttyä palamaan ja vapautuvan lämmön turvin leijua jonkin aikaa ilmakehässä ja näyttää ufolta. Leijuntakorkeus voisi pysyä jonkin aikaa vakaana, koska vajoaminen tiheämpään ilmaan saisi aikaan palon kiihtymisen ja suuremman nosteen.
Lisäksi hiilimeteoroideissa on kaikenlaisia orgaanisia aineita. Voisikohan joukossa olla hallusinogeenejä jotka pistävät lähelle sattuvan katsojan pollan sekaisin ja saavat näkemään pikku-ukkoja eli humanoideja.
-
Pekka: Veikkaan, että hallusinogeeneilla kestäisi aika kauan ennättää joskus kaukaisenkin havaitsijan nokkaan kaasuuntuessaan usean kymmenen kilometrin korkeudessa — saati sitten esiintyä vielä maan päällä riittävän suurena konsentraationa, jotta jotain pöhinää pääsisi pollassa kehittymään. Aivot ennättävät sepitellä omiaan paljon nopeammin ilman mitään ulkoisia kemiallisia apuvälineitä.
-
Anne: Toki, mutta tarkoitin tapauksia joissa katsoja raportoinut ”kohteen” laskeutuneen (eli meteoroidijämä palanut loppuun) ja sieltä kömpineen humanoideja, eli silloin havaitsija ollut muutaman kymmenen metrin päässä.
-
S. Saari sanoo:
”…tuntuisi silti melko vaativalta ponnistukselta tulla sadan valovuoden takaa tänne taivaalle pelleilemään ja vähän mutiloimaan karjaa. Kuvittelisi noin edistyneen porukan kykenevän tekemään hienostuneempia kokeita – ja liikkumaan huomaamatta, jos siltä tuntuu.”
Ihmisen tunne- ja kokemusmaailman ja ihmisen logiikan kannalta näin varmaan onkin.
Mutta onko ihmisen mielen rakenne ja toiminta kaiken maailmankaikkeudessa olevan rakenteen ja toiminnan perusta?
Ottamatta kantaa ufojen olemassaoloon tai -olemattomuuteen minua ihmetyttävät ja kiinnostavat viljapeltoihin lyhyessä ajassa ilmestyvät monimutkaiset kuviot.
Voivathan ne olla ihmisten aikaansaannosta, mutta melkoisia kykyjä kyseisillä ihmisyksilöillä on.
-
Markku sanoo:
Mitähän näistä kaikista ufo-tapauksista,joita historian kirjat on pullollaan,olisi jäänyt käteen jos paikalla olisi ollut muutama kokenut ja koulutettu Taivaanvahti hyvien kameroiden kanssa?Veikkaan ettei mitään..:)
Vastaa
Täällä ei ole mitään nähtävää!
”Mitä taivaalla tapahtuu? Ursa pitää sinut kärryillä”, lupaa Facebook-sivumme esittelyteksti. Siinä on lupaus, joka on ajoittain kova pala täytettäväksi. Taivaallahan nimittäin tapahtuu kaikenlaista, mutta iso osa siitä ei ole kovinkaan näyttävää. Mistä kaikesta kannattaa nostaa yleinen meteli, ja mikä kiinnostaa vain pitkän linjan tähtiharrastajaa?
Yksi hyvä esimerkki ovat tähdenlentoparvet. Kansainvälisessä mediassa hehkutellaan vuosittain geminidien (4.-17.12.) ja kvadrantidien (28.12.-12.1.) parvia, jotka ovat näyttävyydellään samaa luokkaa kuin elokuun perseidit. Niiden tähdenlentoja voisi teoriassa nähdä 60-70 kappaletta tunnissa. Käytännössä Ursa ei koskaan mainosta näitä parvia, perseidejä sen sijaan kyllä. Miksi näin?
Suomessa esiintyy pilvisiä päiviä läpi vuoden, mutta syksy ja talvi ovat keskimääräistä pilvisempiä ja selvästi synkimmät kuukaudet ovat marras- ja joulukuu. Pilvipeite voi tietysti rakoilla paikallisesti, mutta on erittäin todennäköistä, että valtaosa Suomen taivaasta on geminidien ja kvadrantidien maksimin aikoihin tasaisen puuron peitossa.
On kova juttu, kun Kuu tai Aurinko pimenee oikein kunnolla. Näky on näyttävä ja verraten harvinainen – etenkin Auringon tapauksessa, jonka pimennykset näkyvät pienellä alueella kerrallaan, etenkin täydellisenä. Kuunpimennys on yleisempi ja näkyy kaikkialla, missä Kuu näkyisi pimennyksen aikaan muutenkin.
Osittainenkin auringonpimennys on tapaus sinänsä, sillä täydellinen pimennys näkyy samalla paikkakunnalla keskimäärin vain kerran 360 vuodessa. Suomen alueelle täydellinen auringonpimennys sattuu muutaman kerran sadassa vuodessa, ja osittaisia pimennyksiä tapahtuu suunnilleen joka toinen tai kolmas vuosi.
Kuunpimennykset voivat olla täydellisiä, osittaisia tai niin kutsuttuja puolivarjopimennyksiä. Maa nimittäin voi heittää Kuun pinnalle kahdenlaista varjoa: joko Maa peittää Auringon kokonaan, jolloin Kuun pinta on täysivarjossa, tai Aurinko pääsee kurkkaamaan Kuuta osittain Maan takaa, ja Kuun sanotaan olevan puolivarjossa.
Täysivarjo aiheuttaa kunnon tummenemisen, vaikkei Kuu pimenisikään täydellisesti. Mutta jos pimennys jää puolivarjopimennykseksi, sitä ei edes huomaa kunnolla. Kuun pinnasta heijastuva auringonvalo hitusen himmenee, mutta paljain silmin näkyä ei erota normaalista täysikuusta.
Olisi pienimuotoinen tragedia, jos taivasta harvemmin katseleva henkilö innostuisi pitkästä aikaa vaikkapa tällaisesta kuunpimennyksestä. Hän menee ulos, nostaa katseensa, ja pettyy. Tai vielä pahempaa, ajattelee että tämä ei selvästi ole häntä varten, on niin tyhmä ja taitamaton ettei edes erota kuunpimennystä taivaalta.
Tällaista kokemusta nyt tietysti pitäisi välttää viimeiseen saakka.
Välillä tietysti pitää ottaa riskejä, vinkata mahdollisuuksista nähdä revontulia tai muuta jännää, vaikkei täysiä takeita hurmoksellisesta taivaskokemuksesta olisikaan. Koko tulevan vuoden tiedossa olevat taivastapahtumat kaiken asteisista pimennyksistä aina pikkuplaneettojen ja Jupiterin kuiden liikkeisiin julkaistaan syksyisin Tähdet-vuosikirjassa.
Aina toisinaan voi joku komeetta yllättää kirjan tultua painosta, mutta sehän on vaan kivaa.
Huhtikuussa 2013 sattunut Kuun puolivarjopimennys. Aurinko pääsi jatkuvasti valaisemaan osin kiertolaisemme pintaa eikä sen loiste juuri himmentynyt. Jos Kuu olisi eksynyt täysivarjon alueelle, pimennys olisi ollut selvästi havaittavissa. Kuva Tom Ruen.
Vastaa
Kuka kumman superkuu?
Superkuu. Se on kuin täysikuu, mutta tavallista paljon suurempi ja kirkkaampi ja hienompi, eikö niin?
Superkuu on rantautunut käsitteenä Yhdysvalloista Suomeenkin parin viime vuoden aikana. Itse törmäsin käsitteeseen vasta viime kesänä. Oli hiukan kiusallista olla puhelun vastaanottavassa päässä, kun toimittaja aloittaa juhlallisin äänenpainoin: ”Niin, nyt kun huomenna on tämä superkuu…” ja itsellä lyö pahasti tyhjää. Anteeksi mikä kuu…?
Nimen ”superkuu” lanseerasi alun perin amerikkalainen astrologi Richard Nolle vuonna 1979. Tähtitieteilijät toki tunsivat ilmiön entuudestaan, mutta eivät pitäneet (eivätkä pidä edelleenkään) sitä mitenkään ihmeellisenä juttuna. Virallisesti ilmiötä kutsutaan englanniksi nimellä ”perigee-syzygy of the Earth-Moon-Sun system”. Hankalalla termillä tarkoitetaan yksinkertaisesti tilannetta, jossa Maa, Kuu ja Aurinko ovat suorassa linjassa (mikä vaaditaankin jokaiseen täysi- ja uusikuuhun) kun Kuu sattuu olemaan perigeumissa eli radallaan siinä pisteessä, joka on lähinnä Maata.
Miten lähellä Kuu meitä tällöin on? Kuun keskietäisyys Maan keskipisteestä on 385000 kilometriä tai noin 60 maapallon sädettä. Lähimmillään se on meistä noin 56 maapallon säteen päässä (nykyään, sillä Kuun radan soikeus vaihtelee pitkien aikojen kuluessa). Kovin radikaalista lähentelystä ei siis ole kyse.
Ollessaan perigeumissa Kuu näyttää noin 14 % suuremmalta ja 30 % kirkkaammalta kuin ollessaan ratansa kauimmaisessa pisteessä. Jos taivaalla mollottaisi vierekkäin kaksi täysikuuta, toinen perigeumissa ja toinen apogeumissa, ero olisi selkeä. Kun näin ei kuitenkaan voi olla, eroa on vaikea huomata paljaalla silmällä — etenkään kun Kuu ei myöskään pomppaa äkkiä sieltä kauimmaisesta pisteestään lähimpään pisteeseensä. Yleensähän se liikuskelee siinä ääripisteiden välillä.
Kuu kirkastuu hitaasti yö yöltä pyöristyessään puolikuusta täysikuuksi, sillä meille näkyvää valaistua pinta-alaa on koko ajan enemmän. Aivan täytenä Kuulle tapahtuu huomattava kirkastuminen (olipa se sitten millä tahansa kohtaa rataansa), sillä auringonvalo pääsee tällöin valaisemaan kaikki kraatterien ja kuoppien pohjat. Tämä tunnetaan oppositioilmiönä.
Täysikuu sattuu säännöllisesti 29,53 vuorokauden välein, ja tarkalleen perigeumille sattuvia täysikuita tapahtuu noin 14 kuukauden välein. Herra Nolle oli valmis kelpuuttamaan superkuuksi myös ne täysikuut, jotka sattuvat lähellä perigeumipistettä (noin 5 % falskaus molempiin suuntiin sallitaan). Näinpä tänäkin vuonna nähdään tämän määritelmän mukaan peräti viisi superkuuta. Jos näillä näillä linjoilla edetään, tarkkaa ja täsmällistä perigeumi-täysikuuta voisi kutsua vaikkapa hyperkuuksi. Miksei!
Minun on vaikea suhtautua superkuuilmiöön. Ihmisaivo ja -silmä eivät tajua sitä tavallista kirkkaammaksi tai suuremmaksi, eikä Auringon, Maan ja Kuun linjauksessa ole tähtitieteen vinkkelistä mitään ihmeellistä. Vuorovedet ovat kyllä aavistuksen voimakkaampia Kuun ollessa täytenä perigeumissa, mutta Suomessa ei vuorovesiäkään juuri havaita Itämeren pienuuden vuoksi. Atlantin vuorovedet jäävät jumiin Tanskan salmiin.
Toisaalta on kuitenkin älyttömän mukavaa, että väki innostuu katselemaan taivaalle ja nautiskelemaan täysikuun loistosta. Ehkäpä siitä ilosta sitä voisi yhtä astrologista termiä kestää pari kertaa vuodessa. Niin että ihan vinkkinä, seuraava superkuu on 10.8.
Kuun näennäinen kokoero lähimpänä ja kauimpana Maasta. Kuva Galileo Project / Nasa
2 kommenttia “Kuka kumman superkuu?”
-
Juha Luukkonen sanoo:
Moi
Millainen on superkuun matka 1.8.(kellon ajat=Itä, Etelä,Länsi) LPR:ssa?
Kiitos tiedosta.
Ps. Toivottavasti ei ole pilviä edessä…-
Kuu nousee Lappeenrannassa 1.8.2023 klo 22.38 kaakosta, on korkeimmillaan (kuutisen astetta, refraktiokorjattu arvo) klo 01.29 etelässä ja laskee lounaaseen 2.8.2023 klo 04.38. Täysikuun tarkka kellonaika on 21.32. Tällöin Kuu on tosiaan kuitenkin Lappeenrannassa vielä horisontin alapuolella.
-
Vastaa
Pallot pyörivät, valo elää
Kesäpäivänseisauksen (ja juhannuksen) kolkutellessa nurkilla pääsin selittämään toimittajille muutamaankin otteeseen, mistä ilmiössä oikein on kyse. Ja kun oven avaa kesäpäivänseisaukselle, samalla esiin tunkee liuta aiheeseen liittyviä käsitteitä, kuten Maan pyörähdysakselin kallistuminen, vuodenajat, leveys- ja pituusasteet sekä valoisan ajan kiihtyvä piteneminen ja lyheneminen keväisin ja syksyisin.
”Voisitko selittää asian silleen lyhyesti ja kansantajuisesti” ehdottaa toimittaja puhelimessa toiveikkaana ja minä kylven kylmässä hiessä. Päässä myllertää liuta kolmiulotteisia palloja pyörimässä itsensä ja toistensa ympäri ellipsiradalla ja kallellaan.
Koska asia on merkittävästi helpompi selittää kuvien avulla (eikä puhelimessa), aion nyt tehdä sen oman blogini rauhassa.
Kas näin:
Maapallo pyörii itsensä ympäri jatkuvasti, näyttäen joka hetki puolet pinnastaan Auringon suuntaan. Tästä johtuu päivän ja yön vaihtelu.
Akseli, jonka ympäri Maa pyörii, on noin 23,4 astetta kallellaan Maan ratatasoon nähden. Tästä kallistumasta johtuvat vuodenajat (eivätkä esimerkiksi siitä, että Maa olisi kesäisin lähempänä Aurinkoa — se ei ole: kun meillä pohjoisessa on kesä, Maa on itse asiassa radallaan kauimpana Auringosta).
Seuraavassa kuvassa näkyy Maan asema Auringon suhteen kaikkina seisaus- ja tasauspäivinä yläviistosta katsottuna. Kuva ei ole ollenkaan oikeassa mittasuhteessa — oikeasti maapallo on paljon Aurinkoa pienempi (ja kauempana).
Kuvasta näkyy, miten Maan pyörimisakseli osoittaa aina samaan suuntaan. Tästä syystä me täällä pohjoisessa saamme nauttia kesästä, kun Maan pohjoinen pallonpuolisko kurottaa kohti Aurinkoa niin paljon kuin tuo akselin kallistuma antaa myöten. Aurinko näyttää olevan taivaalla korkeammalla, päivät ovat pitempiä, ja näistä seikoista johtuen on myös lämpimämpää kuin talvisin. Samalla eteläinen pallonpuolisko on kääntyneenä poispäin Auringosta – päivät ovat lyhyempiä ja niin edelleen. Kun meillä on kesä, Australiassa on talvi. Ja kun me täällä toivomme kunnollista valkeaa joulua, aussit viettävät joulunsa uikkareissa helteisellä rannalla.
Tasaus- ja seisauspäiville sattuvat tietyt tärkeät kellonlyömät. Kun pohjoinen pallonpuolisko on kääntyneenä äärimmilleen kohti Aurinkoa, päivätähtemme saavuttaa taivaalla ehdottoman lakipisteensä. Tämä tapahtui tänä vuonna 21.6. kello 13.51 Suomen aikaa, mutta se voisi tapahtua myös kun Suomessa on yö – Aurinko voi yhtä hyvin mollottaa vaikkapa Alaskan taivaalla. Ja tämä hetki on nyt se paljon puhuttu kesäpäivänseisaus.
Valon lisääntyminen ikään kuin seisahtaa. Aurinko porottaa suoraan leveyspiirille 23,4 astetta pohjoista leveyttä. Tätä kutsutaan Kravun kääntöpiiriksi. Seuraavana päivänä Maa on jo liikkunut radallaan eteenpäin, ja Aurinko ei enää kohoa meistä katsottuna taivaalla niin korkealle.
Auringosta poispäin kääntyneellä eteläisellä pallonpuoliskolla tilanne on käänteinen. Siellä Aurinko on näkynyt kaikkein matalimmillaan taivasta Suomen aikaa 21.6. kello 13.51, mutta tämän jälkeen päivät alkavat taas pidetä. Aurinko valaisee ja lämmittää Australiassa päivä päivältä enemmän.
Maapallo liikkuu radallaan nyt kohti syyspäiväntasausta. (Etelässä ollaan menossa kevättä kohti, joten he kutsuvat tätä kevätpäiväntasaukseksi.) Se sattuu tänä vuonna Suomen aikaa 23.9. klo 5.29. Maapallon akseli on silloin kohtisuorassa Aurinkoa vastaan (vilkaiskaa taas ylintä kuvaa). Aurinko porottaa tismalleen päiväntasaajan yläpuolella. Päivä ja yö ovat sekä pohjoisessa että etelässä kutakuinkin yhtä pitkät, 12 tuntia. Valon määrän voi ajatella tasaantuvan.
Valon määrä kasvaa ja vähenee
Päivät eivät pitene tai lyhene tasaista tahtia. Heti talvi- ja kesäpäivänseisauksen jälkeen valon määrä ei muutu kovinkaan vauhdikkaasti. Päivä pitenee talvisin ja lyhenee kesäisin vajaat 10 minuuttia viikon aikana. Kevätpäiväntasauksen aikoihin päivä kuitenkin pitenee (ja syksyllä lyhenee) noin kuudella minuutilla joka päivä – Helsingin korkeudella. Pohjoisempana muutos on vieläkin nopeampaa.
Syy päivän pituuden epätasaiselle muutokselle löytyy, kun tarkastellaan, millaisella nopeudella Aurinko liikkuu vuoden aikana eri leveyspiirien yli. Alla olevan kuvan mustat pisteet osoittavat, millä leveyspiirillä Aurinko on korkeimmillaan zeniitissä eli aivan pään yläpuolella. Mustat pisteet on piirretty kuvaan viikon välein. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy etäisyys päiväntasaajasta asteina — etäisyys päiväntasaajalta navoille olisi 90 astetta. Pohjoisia leveyksiä merkitään kuvassa positiivisina ja eteläisiä negatiivisina.
Katsotaan tammikuuta: Aurinko porottaa suunnilleen Kauriin kääntöpiirin yläpuolella ja liikkuu kohti päiväntasaajaa hyvin hitaasti. Auringon korkeus keskipäivän taivaalla kasvaa vain noin asteen verran neljässä viikossa. Valon määrä ei juuri muutu.
Helmikuussa Auringon vauhti nopeutuu ja maaliskuussa (kevätpäiväntasauksen hetkellä) se ylittää päiväntasaajan. Meillä pohjoisessa tämä näkyy siten, että Aurinko kiipeää helmi-maalis-huhtikuussa joka päivä taivaalla korkeammalle — noin kolme astetta viikossa! — ja valon määrä tuntuu lisääntyvän huimalla vauhdilla. Oikeastihan Aurinko ei tietysti mihinkään kiipeile, vaan pohjoinen pallonpuolisko kääntyy kohti Aurinkoa.
Miten Maan radan soikeus vaikuttaa asiaan? Ei paljoakaan. Seisauspäivät ovat hyvin lähellä niitä päiviä, joina Maa on radallaan ääripisteissä — lähimpänä ja kauimpana. Keplerin laki sanoo, että planeetta liikkuu radallaan sitä vauhdikkaammin, mitä lähempänä tähteä se on. Pohjoisen kesän aikaan Maa on kauimpana Auringosta, sen rataliike on hitaimmillaan ja nopeutta on mittarissa 29,3 kilometriä sekunnissa. Sydäntalvella liike on vikkelintä, ja Maa kiertää Aurinkoa 30,3 kilometrin sekuntinopeudella. Syys- ja kevätpäiväntasausten aikaan Maa liikkuu radallaan suunnilleen yhtä vauhdikkaasti suunnasta riippumatta, joten valoisan ajan muutokseen radan soikeus ei juuri vaikuta.
(Jos ottaisimme Auringon paikasta taivaalla valokuvan joka päivä samaan aikaan, taivaalle piirtyisi vuoden aikana kahdeksikkoa muistuttava kuvio, analemma. Sen muotoon vaikuttavat sekä akselin kallistuminen että ratamme soikeus. Analemman veikeydestä on olemassa mainio blogaus (englanniksi) Starts With a BANG! -blogissa jota kirjoittaa astrofyysikko Ethan Siegel. Siellä selviää mm. miksi Marsissa analemman muoto ei ole kahdeksikko vaan pisara, ja miten oman analemmamme muoto tulee muuttumaan tulevien tuhansien vuosien aikana.)
15 kommenttia “Pallot pyörivät, valo elää”
-
Veikko Peltola sanoo:
Hienosti selostettu, Anne. Kiitos siitä. Taisi tekstiin lipsahtaa kuitenkin yksi ajatusvirhe, kun kirjoitit ”leveyspiirille 23,4 astetta pohjoista pituutta”.
-
Kas! Näinpä oli päässyt käymään. Pitkään meni ennen kuin joku huomasi 🙂 Tuo on nyt korjattu, kiitos!
-
-
Rami Vainio sanoo:
Lause ”Kuvan vasemmassa laidassa näkyy etäisyys päiväntasaajasta asteina — etäisyys navoille olisi 90 astetta.” on myös ilmeisesti jäänyt kesken? Kyseessä on siis leveyspiiri mitattuna siten, että pohjoiset leveydet ovat positiivisia ja eteläiset negativiisia, joten etäisyys etelänavalta olisi ”90 astetta + leveyspiiri” ja etäisyys pohjoisnavalta olisi ”90 astetta – leveyspiiri”.
-
Mutta kovasti siis kiitän tästä selkokielisestä selityksestä, joka helpottaa meidän kaikkien asiaa selostavien työtä. 🙂
-
markus.j.seppanen sanoo:
Eikös aika kevätpäivän tasauksesta SP-tasaukseen pitäisi olla selvästi pidempi kuin SPTasauksesta KPTsauaksseen?
-
Rami: Etäisyys päiväntasaajasta navoille on 90 astetta, muilta leveysasteilta asia menee juuri noin kuin kirjoitat. On totta, etten kirjoittanut auki sitä, että pohjoiset leveydet ovat positiivisia ja eteläiset negativiisia. Mutta ehkä tuon voisi selvyyden vuoksi lisätä tekstiin. Kiitos huomiosta!
-
H.Salo sanoo:
Jännää, että pojat antavat kommenttteja virheistä naispuoliselle kirjoittajalle. Mulle kyllä selvisi asiat erittäin hyvin Anne Lileströmin esittäminä.
-
Jaska sanoo:
Kelpaa taas viettää fyysikkona Aurinkoista syntymäpäivää ”täällä Pohjantähden alla.” Kiitos hyvästä selityksestä kuvineen.
-
Kimmo sanoo:
Hyvä selvitys ja kelpo huumorilla höystettynä 👍🏻
-
Aki sanoo:
Maapallo kiertää ellipsin muotoista rataa auringon ympäri, ja aurinko sijaitsee tuon ellipsin toisessa polttopisteessä. Eikö se näin ole?
Artikkelin mukaan Suomen kesän aikana maapallo on tuolla ellipsin muotoisella radallaan kaukaisimmassa kohdassaan auringosta. Tästä seuraa, että eteläisellä pallonpuoliskolla tuo kaukaisin hetki auringosta sattuu talven ajaksi. Ja eteläisen pallonpuoliskon kesäaikaan taas ollaan lähimpänä aurinkoa. Näistä seikoista puolestaan seuraa, että eteläisellä pallonpuoliskolla kesä- ja talvilämpötilojen erot ovat suuremmat kuin meillä täällä pohjoisessa. Meillä tällä Suomessa on tasaisempaa. Menikö oikein?
-
Soikeudesta seuraa lähinnä se, että meillä kesä kestää aivan hitusen pidempään (pari päivää) kuin eteläisellä pallonpuoliskolla. Tämä johtuu siitä, että maapallo liikku radallaan hitusen hitaammin ollessaan ratansa Auringosta kaukaisimmassa pisteessä. Lämpötiloihin vaikuttavat voimakkaammin monet muut seikat kuten meri- ja ilmavirtaukset. Maapallon rata on lähes pyöreä, mutta ei aivan.
-
-
Olen kuullut väitteen, että muuttolinnut saavat poikasia vain pohjoisessa. Ne eivät lisäänny ollessaan etelässä talvea paossa. Kuulin väitteen Saukkolan ST1:n kahviossa ja ajattelin nyt kysyä, mahtaako väite pitää paikkansa. Jos väite pitää paikkansa, selitys ilmiöön liittynee maapallon kiertorataan?
Miten eteläisellä pallonpuoliskolla? Sielläkin lienee muuttolintuja ja sama ilmiö?
-
Nyt on pakko myöntää että lintujen lisääntyminen ei kuulu pätkääkään meitsin osaamisalueeseen 🙂 Pikaisesti asiaa googlattuani arvaisin, että muuttolinnuilla on enemmän ravintoa ja vähemmän reviirikilpailua kesäisin lähellä napaseutuja josta ovat kotoisin, joten pesintä on rauhallisempaa ja ruokaa riittää ja yöt ovat lyhyitä. Ilmeisesti tropiikin pitkät yöt katkaisisivat poikasten ruokinnan liian pitkäksi aikaa. Maapallon kiertoradalla sinänsä ei varmastikaan ole mitään tekemistä asian kanssa. Eteläisellä pallonpuoliskolla on hyvin eri tavalla maamassaa ja näin pesintäaluetta kuin pohjoisessa, mutta eiköhän homma mene pääpiirteissään samalla tavalla siellä kuin täälläkin.
-
-
Make sanoo:
Australiassa aurinko nousee idästä, on keskipäivällä pohjoisessa ja laskee länteen, siis yleensä. Mutta mistä johtuu, että maan pohjoisosassa joissakin paikoin esim. joulukuussa aurinko nousee idästä ja laskee länteen, mutta on keskipäivällä ETELÄSSÄ?
-
Talvipäivänseisauksen aikaan joulukuun lopulla Aurinko paistaa maapallolla suoraan Kauriin kääntöpiirille, joka kulkee muun muassa Australian keskiosien pohjoispuolelta (kts. tämän blogimerkinnän kakkoskuva). Tällöin he, jotka oleilevat Australiassa Kauriin kääntöpiirin pohjoispuolella, näkevät Auringon keskipäivällä etelässä. Tätä tapahtuu myös vähän ennen talvipäivänseisausta ja sen jälkeen — sitä kauemmin, mitä pohjoisempana Australiassa henkilö sijaitsee keskipäivän hetkellä.
-
Vastaa
Metrossa, Kaliforniassa, Marsissa
Sain juuri työstettyä loppuun Tähdet ja avaruus -lehden heinäkuun numerossa ilmestyvän artikkelin, jossa käsitellään mm. Nasan Marsissa seikkailevaa Curiosity-mönkijää. Curiosity on suristellut siellä ympäri Gale-kraatteria melko tarkalleen yhden kokonaisen Marsin vuoden ajan. Se (ja nykyisin myös ESAn Rosetta-luotain) ovat olleet hämmentävän tehokkaasti esillä sosiaalisessa mediassa. Hengettömistä metallipöntöistä on tehty sympaattisia persoonallisuuksia, jotka tweettailevat ja voivat ottaa itsestään jopa selfieitä. 
Muistan erittäin hyvin, kun Curiosity laskeutui Marsiin. Se oli (Suomen aikaa) elokuun 6. päivän aamu vuonna 2012. Istuin aamulla metrossa matkalla töihin ja seurasin tapahtumaa verkosta pätkivän kännykkäyhteyden yli. Nasan Jet Propulsion Laboratoryn komentokeskuksen tunnelmia streamattiin suorana verkkoon Kaliforniasta, ja tunnelma keskuksessa oli aivan käsinkosketeltavan tiivis. Tutkijoiden ja insinöörien hermostuneisuus oli ilmeistä heidän odottaessaan tuoreimpia tietoja laskeutumisen etenemisestä. Viestien viive Marsista Maahan oli piinaavat 13 minuuttia, 48 sekuntia.
Mönkijän instrumenttien suunnittelu oli aloitettu vuonna 2004, ja kahdeksan vuoden työn kohtalo oli ratkeamassa. Ennen kuin Curiosityn pyörät kohtaisivat Marsin pölyisen pinnan, sen oli selvittävä seitsemästä riskialttiista ”kauhun minuutista”. Niiden alussa lähes neljä tonnia painava luotain (avaruusalus lakeutumisjärjestelmineen ja mönkijöineen) syöksyi Marsin kaasukehään reilun 20 000 kilometrin tuntinopeudella. Luotaimen hurja vauhti piti saada automatisoidusti hidastumaan jarruvarjon, rakettien ja erityisen leijuvan rakettinosturin avulla niin paljon, että mönkijä saattoi laskeutua turvallisesti pinnalle. Komentokeskuksessa ei voitu kuin odottaa kynsiä pureskellen ja toivoa, että kaikki menisi hyvin.
Tieto onnistumisesta tuli vaiheittain. Nyt aukesi jarruvarjo, nyt raketit käynnistyivät. Riemu ja helpotus kohosivat askel askeleelta. Metro taisi olla Kalasataman kohdalla, kun tieto lopullisen laskeutumisen onnistumisesta saapui ja komentokeskus oli ratketa liitoksistaan. Ensimmäiset kuvat Marsin pinnalta saapuivat nopeasti. Jäyhät äijät syöksyivät syleilemään toisiaan ja minä räpyttelin heidän kanssaan roskia silmistäni. Tunnetta oli vaikea kuvailla. Hetken aikaa olin varmaankin yhtä liikuttunut kuin kuka tahansa tuon valvomon väestä.
Suoraa lähetystä seurasi miljoonia katsojia ympäri maailmaa. Katselin ympärilleni metrossa. Parin penkin päässä kaksi nuortamiestä seurasi tiiviisti toisen kännykkää ja virnisteli mielipuolisen hyväntuulisesti. Enhän voi varmasti tietää, mitä he katselivat, mutta minulla on arvaus. Minusta tuntui samalta.
Mikä sai minut kirjoittamaan tämän? Tapahtuneesta on kohta kaksi vuotta, Curiositylla pyyhkii hienosti, ja sen toiminta-aikaa Marsissa jatkettiin jo joulukuussa 2012 jatkumaan ”toistaiseksi”. Polttoainetta sillä on yli 50 vuodeksi. Mutta kun syvennyn muistelemaan tuota aurinkoista, elokuista aamua, liikutun edelleen valtavan voimakkaasti. Tunnetta on edelleen vaikea kuvailla. Siinä ollaan vahvasti jonkin itseä isomman äärellä. Minä tässä metrossa, matkalla töihin, katomassa yhdessä muun maailman kanssa miten 248 miljoonan kilometrin päässä laskeudutaan toiselle planeetalle. Tosi-tv:tä parhaimmillaan.
Curiosityn laskeutumisen kohokohdista on sittemmin julkaistu pariminuuttinen videokooste.
(Curiosityn värikorjattu omakuva syyskuulta 2012. / Julian Herzog)
Vastaa
Ursan blogit uudistuvat
Syyskuussa auenneet asiantuntijablogit ovat lähteneet hyvin käyntiin ja saaneet mukavasti lukijoita. Nyt laitamme noin viikoksi tai pariksi pellit kiinni, sillä blogeihin asennetaan uutta alustaa. Tästä syystä myös kommentointi on toistaiseksi suljettu pois käytöstä.
Vanhojen kommenttien (sekä toki tekstien) pitäisi siirtyä ongelmitta myös uuteen järjestelmään — toivotaan, että näin myös käy. Ulkoisesti blogit tulevat säilymään pitkälti samanoloisina, mutta koska kuvien lisääminen teksteihin helpottuu nyt oleellisesti, niiden määrä toivottavasti tulee lisääntymään jatkossa.
Kiitoksia lukemisesta, ja palaamme pian asian äärelle!
Vastaa
Mitä hyötyä tähtitieteestä on?
Tämä on kysymys johon törmää tämän tästä — jos ei nyt jokaisella yleisöluennolla, niin ehkä joka toisella. Tähtitiede saattaa tuottaa veropenneistään tarkan kuluttajan mielestä lähinnä kauniita kuvia ja maksaa aivan törkeästi. Mitä ihmeen hyötyä siitä voisi olla? Onhan tässä tärkeämpiäkin asioita mietittävänä ja rahaa voisi käyttää muuhunkin.
Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni IAU julkaisee tähtitieteen kansantajuistamiseen tähtäävää lehteä CAPjournal (Communicating Astronomy with the Public). Tämän vuoden ensimmäisessä numerossa oli artikkeli Astronomy in Everyday Life (englanniksi), joka pureutui juuri tähän aiheeseen.
On helppoa nähdä, mikä merkitys tähtitieteellä on ollut muinaisille kansoille. Seuraamalla taivaan tapahtumia tiedettiin esimerkiksi milloin kylvötyöt oli aloitettava. Varhaisimpina aikoina taivaankappaleet edustivat jumalia. Tähtitiede kertoi meille myöhemmin, että Maa ei olekaan kaikkeuden keskus. Havainto ravisteli ummehtunutta, muuttumatonta maailmankuvaamme ja sysäsi liikkeelle kokonaisen tieteellisen vallankumouksen.
Hyvä. Mutta nythän me olemme jo koko lailla fiksuja ja tiedämme jo nämä asiat, miksi edelleen syytää rahaa vaikkapa avaruusteleskooppeihin?
Aloitetaan siitä helpommasta ja pehmeämmästä päästä. Naapuriblogissa Syksy Räsänen on jo kirjoittanut hyvin luonnontieteellisen tutkimuksen arvosta sinänsä, joten pureudutaan täällä konkreettisempiin asioihin.
Tähtitiede avaa ovia aivan uskomattomiin näköaloihin ja kysymyksiin. Se koettaa vastata sellaisiin valtaviin kysymyksiin kuten keitä me olemme, mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa. Sitä on helppo lähestyä jo mainittujen kauniiden kuvien välityksellä. Se sykähdyttää valtavuudellaan. Ja tällä seikalla on suuri merkitys, kun tenavat, nuo tulevaisuuden tekijät, alkavat miettiä mitä elämällään tekisivät. Tähtitiede madaltaa kynnystä kiinnostua muistakin luonnontieteistä sekä teknologiasta ja hakeutua niiden pariin. Ja luonnontieteet sekä teknologia ovat modernille yhteiskunnalle tärkeitä. Lienet samaa mieltä lukiessasi tätä blogitekstiä vaikkapa jonkin mobiililaitteen ruudulta.
Mutta ellei tämä vielä riittänyt, voidaan lähteä luettelemaan aivan konkreettisia sovelluksia, joiden juuret ovat tähtitieteellisessä tutkimuksessa.
Tähtitieteen tutkimus vaatii erittäin herkkiä instrumentteja, joiden kehittely pakottaa keksimään uusia, tehokkaampia, tarkempia ratkaisuja. Kun tämä työ on tehty, on keksitty jotain uutta jota voidaan käyttää jokapäiväisessä elämässä. Meillä on erilaisia edullisia digitaalisia kameroita siksi, että Hubble-avaruusteleskoopissa haluttiin käyttää huippuherkkää CCD-kameraa. Modernissa maailmassa erittäin tärkeä GPS-paikannus toimii tarkasti, sillä satelliitit tarkistavat jatkuvasti omaa paikkaansa kaukaisten kvasaarien avulla. Ja niistä mobiililaitteista vielä — itse asiassa myös langaton lähiverkkotekniikka WLAN pohjaa radiotähtitieteeseen.
Myös lääketiede on hyötynyt tähtitieteen kehityksestä. Radioastronomian avulla syöpäkasvaimet voidaan löytää ilman, että kirurgin tarvitsee tarttua veitseensä. Ilmakehän häiriöitä teleskoopissa korjaavaa adaptiivista optiikkaa käytetään silmänpohjan tutkimukseen. Esimerkkejä löytyy lisää — suosittelen lukemaan tuon CAPjournalin artikkelin.
Tähtitiede poikii monenlaisia sovelluksia, joista on hyötyä jokapäiväisessä elämässä. Mutta se saattaa ajaa myös maailmanrauhaa tässä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Koska tähtitieteelliset instrumentit ovat niin tähtitieteellisen kalliita, ne pakottavat valtiot tekemään enenevissä määrin yhteistyötä. Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa ALMA-teleskooppiprojekti (Atacama Large Millimeter/submillimeter Array) jossa ovat mukana Yhdysvallat, monta Euroopan maata, Kanada, Japani, Taiwan ja Chile. Ja toki tähtitieteilijät (kuten muutkin tieteilijät) reissaavat ahkerasti ympäri maapalloa erilaisissa yhteistyöhankkeissa, levittämässä uusia ideoita ja jakamassa ajatuksia. Yhdysvaltojen ja Venäjänkin avaruusyhteistyö näyttää vielä sujuvan kitkatta Ukrainan kriisistä huolimatta, kuten päivän Hesarin kirjoitus havainnollistaa.
Ja mikä nyt on kallista. Jari Mäkinen tarkasteli Avaruustuubin puolella helmikuussa Sotšin olympialaisten hintaa ja totesi, että samalla rahalla olisi tehty miehitetty Mars-lento.
Yksi kommentti “Mitä hyötyä tähtitieteestä on?”
-
Lasse Reunanen sanoo:
Tähtitiede sanana ilmaisee merkitystä – tietää. Hyödyn jakautuminen muodostuu sovellutuksista, joita blogikirjoituksessa…
Maailmankaikkeuden ymmärtämisen sisältönä elämän merkitystä, jotka itseään täydentää.
Sain kirjaston poistomyynnistä kirjan; Taivaan mereltä / Brita Polttila (1991 Tammi), joka ”vie lukijansa viehättäville löytöretkille runouden ja myyttien maailmaan.” Kirjassa esimerkkejä revontulista (viitteet s. 84-85); ”liekehtivät taivaat’ ja ’taivaan tuliset lohikäärmeet” (Hesiodoksen 8. vuosisadalta e.Kr. ja Kiinasta 2200 e.Kr.). ”Geofyysikko Robert H. Eather pitää Hesekielin kirjan ensimmäistä lukua (1:1-28, 594 e.Kr.) Raamatun ilmeisimpänä revontulikuvauksena” (1980) – otteet jakeista 1:4, 13, 22, ja 27 (viite 4. / edellinen suomennos ennen vuotta 1992). Viitteissä: 1. Galileo Galilein kerrotaan ottaneen ”ensimmäisenä käyttöön nimityksen Aurora borealis. 1616″… ”2. Magneettisen zeniitin kohdalle muodostuvan revontuli-ilmiön Edmund Halley risti ’koronaksi’.” ”3. Nimityksen Aurora australis antoi James Cook. Kun hänen aluksensa Endeavor 16. syyskuuta 1770 oli Timorin saaren rannikolla, laivalta tehtiin havaintoja ilmiöstä joka suuresti muistutti Aurora borealista.” Viitteessä 5. muinaissuomalaisten taivaannavasta – Pohjantähden kohdalla…
Uutisessa 14.3.2014 / Mikko Suominen kertonut Linnunradan ja Andromedan galaksien tasojatkeena olevan kehänä yli 10 isoa lähigalaksia. Galaksit laajemmin ryhmittyneet kuplamaisesti verkostona lähes tasajakautuneesti… Kierto- ja kulukusuunnat avaruudessa noudattaa laajoja kehärakenteita. Aurinkokunta Linnunradassa muodostunut säännönmukaisuuden kiertoliikkeessä ja siinä Maa vuodenaikoineen – mahdollistaen elämämme…
Vastaa
Kenen taivas?
”Tuo mulle taivaalta kuusi kuuta, paa Saturnuksen renkaat sormeeni mun” aneli taannoin Ressu Redford. Kukapa ei olisi suloisen hulluuden vallassa halunnut luvata armaalleen jotain ikuista, jota ei ole sidottu elinkustannusindeksiin tai hormonaaliseen ailahteluun. Mitä onkaan sillanpieleen kiinnitetty lukko siihen verrattuna, että armaalleen voisi hankkia vaikka taivaalla tuikkivan tähden?
Onnistuu! Saat rahojesi vastineeksi tyylikkään kauppakirjan, tietoja ostamastasi tähdestä ja pienestä lisämaksusta myös upean, kaiverretun paperipainon! Kaikki nimetyt tähdet rekisteröidään välittömästi tähän erittäin epäviralliseen tietokantaan.
Kansainvälinen tähtitieteen unioni IAU on edelleen ainoa maanpäällinen taho, jolla on oikeus virallisesti nimetä taivaankappaleita. Eikä sekään niitä omista – saati myy nimeämisoikeuksia. Netin taivaalliset kaupustelijat myyvät lainvoimaisesti korkeintaan kauppakirjan näköisiä paperilappuja. Ja paperipainoja.
Mutta kuka ne taivaankappaleet nyt sitten lain mukaan omistaa?
Ei kukaan, tai me kaikki. Taivaankappaleiden katsotaan olevan ihmiskunnan yhteistä omaisuutta samaan tapaan kuin kansainvälisten merialueiden. 102 valtiota on ratifioinut YK:n Avaruusyleissopimuksen vuodelta 1967, jossa ne sitoutuvat olemaan valtaamatta Kuuta tai muita taivaankappaleita. Mukana ovat kaikki nykyiset avaruusvaltiot.
Vaan entä yksityishenkilöt? Eiväthän he ole allekirjoittaneet mitään! Tähän näennäiseen porsaanreikään on vedonnut muun muassa amerikkalainen liikemies Dennis Hope. Vuonna 1980 Hope katsahti taivaalle, näki Kuun ja vainusi bisnesmahdollisuuden.
Hope lähetti YK:lle kirjeen, jossa hän ilmoitti ottavansa omistukseensa Kuun sekä kaikki loput aurinkokunnan planeetat ja niiden kuut. Hän pyysi vielä YK:ta olemaan yhteydessä, jos tässä ilmenisi jotain lakiteknisiä ongelmia. YK ei soitellut perään.
Hope väittää myyneensä tähän mennessä kuudelle miljoonalle asiakkaalle yhteensä neljä ja puoli miljoonaa neliökilometriä Kuusta, Marsista, Venuksesta, Iosta ja Merkuriuksesta. Suojellakseen maanomistajien oikeuksia Hope on perustanut oman valtion nimeltä Galactic Government. Jopa Yhdysvaltain hallitus on tunnustanut valtion itsenäisyyden, uhoaa presidentti Hope. Tunnustamisen osoituksena hän esittää asiakirjaa, jossa Galactic Governmentin itsenäisyysjulistukselle myönnetään jotain vähän muuta, nimittäin tekijänoikeussuoja.
No joo, kyllä minäkin rakensin sohvatyynyistä majoja kun olin lapsi. Naiivisti päästin kaverit sisään ilmaiseksi.
Kansainvälinen avaruuslaki tulkitsee, että YK:n sopimukset sitovat myös jäsenmaiden kansalaisia samaan tapaan kuin muutkin valtioiden oikeudet ja velvoitteet. Hope myy sen tulkinnan mukaan kauppakirjoja, ei taivaallisia kiinteistöjä.
Taivaankappaleita ei edelleenkään omista kukaan. Mutta asiat ovat muuttumassa.
Asteroidien louhimista suunnitellaan jo täysin vakavissaan, eikä ihme. Yksi kilometriluokan asteroidi voi sisältää enemmän arvometalleja, kuin mitä ihmiskunta on ennättänyt louhia maapallolta koko historiansa aikana. Jo aivan Maan radan tuntumassa liikuskelee useita tuhansia tämänkokoisia kappaleita.
Ihmiskunnan suuria löytöretkiä on aina ajanut perimmäinen toive vaurastumisesta. Vaikka luonnonvarojen haaliminen avaruudesta onkin kallista ja riskialtista, siitä saatavat taloudelliset voitot ovat äärimmäisen houkuttelevia. Ei ole vaikeaa kuvitella kaivosfirmoja perustamassa pääkonttoreitaan niihin maihin, jotka eivät ole Avaruusyleissopimusta ratifioineet. Valtiot voivat myös vetäytyä YK:n sopimuksista vuoden varoajalla. Ja jos yksi lähtee, lähtevät varmasti muutkin.
Maapallolla on liki 200 itsenäistä, toistensa tunnustamaa valtiota. Moni niistä on solminut erilaisia sopimuksia yhteisistä pelisäännöistä, mutta todella maailmanlaajuisia lakeja ei ole olemassakaan. Ihmiskunnalla ei ole olemassa mitään vallitsevaa oikeuskäytäntöä avaruuden valloitteluun.
Miten siis käy, jos joku onnistuu taiteilemaan itsensä asteroidille, julistaa sen vallatuksi ja ryhtyy porauspuuhiin? Emme varmaankaan saa tietää, ennen kuin joku kokeilee.
Tämä kolumnini on julkaistu alunperin Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 5/2013 Linnunradan laidalla -palstalla. Se tuli ajankohtaiseksi taas, kun Prisma Studiossa koetetaan pilke silmäkulmassa ostaa mökkitonttia sopivalta taivaankappaleelta 18.3.
Kysymykseen – ”kenen vastuulla — tehtävä”… Olisi oleellisempaa pohtia kenen valinnassa, sillä tieteen ja tutkimuksen kysymyksenasettelu pitkälti suuntaa kiinnostusta ja ihmisten mahdollisuuksia…
”Me ja viimeistään lapsemme”… tekstissä yleinen kärjistys, jossa lapset ymmärretään normina. Ihmisten sukupuussa kuitenkin runsaasti katkenneita sukuja ja sukuhaaroja joissa jälkikasvu estynyt tai kuollut pois. ”Lapsemme” ovatkin usein sen tavoitteensa jo saavuttaneiden toteamus – eikä siinä ole mukana koko yhteisön yhtäläinen perimä. Tutkijat siis vähemmän ovat tuoneet esille näitä ”lastemme” jakaumia…