Otsikon takana

Päivätaivaan Kuu

4.6.2024 klo 11.19, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Taivashommat

Meille monille on opetettu, että Kuu näkyy yöllä ja Aurinko päivällä, piste. Siksi jotkut saattavat edelleen yllättyä, kun Kuu kehveli kelluukin päivätaivaalla. Mitä ihmettä?

Hämmennys ei sillä hälvene, että moni meistä osaa refleksinomaisesti sanoa, että Kuu kiertää Maata. Kun asiaa kuitenkin ajattelee yhtään tarkemmin, tämä melkeinpä vaatii sitä, että Kuu on välillä taivaalla Auringon suunnalla.

Mikäli tässä vaiheessa alkaa jo huimata, voi ottaa avuksi vaikka ihan kynän ja paperia. Piirrä toiseen reunaan Aurinko ja toiseen reunaan maapallo. Ja Kuun rataa voi sitten hahmotella siihen Maan ympärille siten, että hommaa katselisi yläpuolelta (tai alta). Välillä Kuu tosiaan menee Maan ja Auringon väliin. (Puhutaan niistä pimennyksistä ihan kohta.)

Ehkä tässä vaikuttaa taustalla ajatus siitä, että päivätaivaalla tapahtuu aivan eri asioita kuin yötaivaalla. Taivas on päivällä kirkkaansininen kupoli, jonka pinnalla Aurinko seikkailee, ja yötaivaalla sitten on aivan eri meininki. Taivas muuttuu ikään kuin läpinäkyväksi, ja sen läpi sitten näkee avaruuteen.

Onkin ihan totta, että päivätaivaalla avaruuden kohteita ei yleensä juurikaan näy. Tämä johtuu siitä, että kotitähtemme Aurinko säteilee kiihkeästi ympärilleen avaruuteen, ja meillä täällä maapallolla on mukava ilmakehä, jonka molekyylit sirottavat auringonvaloa ympäriinsä.

Auringon valo on valkeahkoa, ja siinä on mukana kaikkia näkyvän valon värisävyjä. Tämä tulee esiin myös sateenkaarissa, joissa komeilevat kaikki auringonvalon värit sadepisaroiden erottamina. Valon siniset sävyt siroavat taivaalla enemmän, ja siksi päivätaivas näyttää siniseltä. Siellä on ikään kuin sininen valoverho. Taivaalla kimpoilee sinne tänne niin paljon sinistä valoa, että himmeämmät avaruuden kohteet eivät erotu sen takaa.

(Venuksen voi kyllä nähdä päivätaivaalta paljain silmin. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa joskus kokeilla! Avuksi tarvitsee jonkun tähtikartan, joka kertoo, missä päin taivasta Venuksen pitäisi näkyä. Sitten vaan tiiraamaan. Kärsivällisyys on avuksi.)

Päivätaivaalla siis erottuvat pääasiassa huikean kirkas Aurinko, ja Kuu. Kuun pinta on hyvin tumma, mutta se heijastaa auringonvaloa tehokkaasti avaruuden mustuutta vasten. Kontrasti on niin suuri, että Kuu löytyy taivaalta hyvin helposti, ellei se näy aivan kapoisana sirppinä.

Kuun voi itse asiassa löytää päivätaivaalta johonkin aikaan vuorokaudesta melkein jokaisena päivänä. Poikkeuksena on uudenkuun aika, jolloin Kuu on taivaalla Auringon suunnalla ja näkyy korkeintaan oikein kapeana sirppinä. Lisäksi tähän voisi lisätä ehkä täysikuun, joka on taivaalla aina vastakkaisessa suunnassa kuin Aurinko, joten se löytyy aina yö- tai hämärän taivaalta. Menee vähän semantiikan puolelle, onko tällainen hämärän horisontissa kiiluva täysikuu päivätaivaalla vai ei. Suomessa voidaan olla myös niin pohjoisessa, että Kuu ei aina nouse horisontin yläpuolelle lainkaan.

Mutta mitenkäs ne pimennykset?

Kuu kiertää Maata himppaisen kaltevalla radalla. Tästä seuraa se, että yleensä Kuu kaahottaa taivaalla uudenkuun aikaan joko Auringon ylä- tai alapuolelta ohitse, eikä mitään auringonpimennystä tule.

Mutta koska tämä Kuun ratataso myös kiertyy hissukseen, välillä on sellaisia tilanteita, jossa Kuu porhaltaa radallaan maapallon ratatason läpi juuri silloin, kun se on Auringon suunnalla. Tällöin Maan pinnalla voidaan nähdä auringonpimennys. Ja jos Kuu sattuu olemaan tämän ratatason läpi syöksymisen juuri sen ollessa maapallon takana Auringosta katsottuna, saadaan kuunpimennys.

Ja nyt kun on vähän treenannut Kuun, Maan ja Auringon pyörittelyä päässään, voikin uskaltautua vähän funtsimaan jo Kuun vaiheiden syntymistä, jos nekin tuntuvat vaikeilta. Se aiempi piirustus tulee tässä avuksi.

---

Planeettoja rivissä?

23.5.2024 klo 13.17, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Sitkeät huhut

Olen tässä pitkin loppukevättä seurannut ulkomaisessa mediassa kasvavaa pöhinää kesäkuun alun planeettaparaatista. Kuusi planeettaa rivissä taivaalla!

Koko ajan on ollut ilmeistä muutamakin asia. Ne ovat nämä:

1. Kaksi näistä kuudesta planeetasta eivät näy paljain silmin — siis Uranus ja Neptunus
2. Kesäkuun alussa Suomessa kaikki planeetat matavat pitkin horisonttia
3. Samasta syystä kesäkuun alussa Suomessa taivas on erittäin vaalea, Aurinko kun ei mene horisontin taakse kovinkaan syvälle tai pohjoisessa Suomessa lainkaan, kun meillä on tämä kuuluisa yötön yö. Tästä syystä näitä planeettoja on erittäin vaikeaa tai mahdotonta erottaa taivaalta.
4. Tämä ei ole kovinkaan harvinainen ilmiö: viimeksi pikaisten tarkistusteni mukaan vuonna 2020 kaikki viisi paljain silmin näkyvää planeettaa olivat nähtävissä saman yön aikana, mukana oli tuolloin myös nyt jengistä puuttuva Venus

Planeetat eivät siis ainakaan meidän taivaalla marssi suorastaan paraatissa trumpetit soiden, vaan ehkä pikemminkin etenevät hiljaa hiljaa hiipien kuin Kardemumman kelmeässä yössä.

Jos satut matkustamaan jonnekin lähemmäs päiväntasaajaa, aamutaivaalla voi parhaimmassa tapauksessa nähdä kaikkein korkeimmalla Saturnuksen, sitten Marsin ja lähellä horisonttia hyvin himmeän Merkuriuksen ja kirkkaan Jupiterin. Neptunus vaatii kaukoputken ja tarkan tiedon sen sijainnista, Uranus käytännössä ainakin kiikarin ja myös tarkan tiedon sen sijainnista.

Mutta hei! Kesätaivas on silti täynnä meidän pohjoiselle sijainnillemme ominaisia luonnonilmiöitä. Sieltä on löydettävissä mm. valaisevia yöpilviä, maapallon varjo ja vaikkapa sateenkaaria. Ursan etusivulta löytyy nyt ja koko kesän ajan tästä oma postauksensa. Sen pariin voi palata aina kun siltä tuntuu. Lisäksi tänään on ilmestynyt Tähtitaivas nyt -podcastin kesäjakso, jossa käydään läpi samoja asioita.

Ilmiömäisen hyvää kesää kaikille!

---

Mitä Ursa on?

14.5.2024 klo 12.52, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Ursa

Ursa teki viime vuonna jäsenkyselyn* ja tänä keväänä lisäksi kyselyn naisille, jotka ovat kiinnostuneita tähtitaivaasta ja yleisemminkin näistä Ursan aiheista.

Vastausten perusteella alkoi tuntua hyvältä idealta avata hieman sitä, millainen yhdistys Ursa on, sekä mitä Ursan jäsenyys on, ja mitä se ei ole. Ursassa töitä yli 13 vuotta paiskineena näitä asioita pitää helposti itsestäänselvyyksinä, mutta eiväthän ne sitä tietenkään ole.

Tämän tekstin lisäksi on tulossa myöhemmin vielä kirjoitus siitä, millaista porukkaa ursalaiset tarkemmin tarkasteltuna ovat, sekä tervehdys uudelta puheenjohtajaltamme.

Tästä tulee pitkä teksti, vaikka kuinka yrittäisi keskittyä oleelliseen! Meillä on niin paljon toimintaa, että se yllättää aina itsenikin, kun alan sitä luetella. Kannattaa siis istua alas ja ottaa mukava asento.

Liian pitkä teksti! En ehdi lukea!

Tiivistettynä tämän tekstin sanoma on se, että Ursa on iso ja valtakunnallisesti toimiva tähtitieteen ystävien yhdistys. Emme kuitenkaan ole muiden suomalaisten tähtiyhdistysten kattojärjestö. Päätehtävämme on jakaa tietoa tähtitieteestä ja taivaanilmiöistä paitsi jäsenille, myös suurelle yleisölle. Jäseniltä ei edellytetä tietoja, taitoja tai osallistumista toimintaan. Pääasiallinen jäsenetu on Tähdet ja avaruus -lehti, mutta muitakin etuja on. Ursan jäsenenä tuet kaikkea Ursan toimintaa, sillä Ursa ei saa päivittäistoimintaansa avustuksia. Ursalla on hieman toimintaa pääkaupunkiseudulla ja Orimattilassa sijaitsevassa havaintokeskuksessa, mutta valtaosa toiminnasta tapahtuu verkossa ja on kaikkien jäsenten saavutettavissa. 

Ursa lyhyesti

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry on valtakunnallinen tähtiyhdistys. Meillä on tällä hetkellä noin 18 000 jäsentä ympäri maata, ja Ursa onkin yksi Suomen suurimmista tieteellisistä yhdistyksistä tai seuroista. Erittäin moni tunteekin Ursan nimeltä. Vuonna 2021 juhlittiin satavuotiasta Ursaa. Taivasasioista on siis ehditty levittää tietoa jo kotvanen!

Olemme kaikesta tästä huolimatta hyvin pieni putiikki: meillä on töissä vakituisesti viisi ihmistä toimistolla, neljä ihmistä lehden toimituksessa, sekä sivari. Lisäksi Ursalla tekee hommia kourallinen osa-aikaisia työntekijöitä. Lehden avustajia sekä erilaisia vapaaehtoisia sitten löytyykin jo kymmeniä.

Pidämme nykyään majaa vanhalla Helsingin observatoriolla. Rakennuksessa olevaa tähtitieteen yleisökeskusta ja sen näyttelyitä pyörittää Tiedemuseo Liekin observatorio. Talosta löytyy myös Yliopiston almanakkatoimisto.

Ursan tarkoituksena on tarjota jäsenilleen ja yleisölle selkeä ja nykyaikainen käsitys maailmankaikkeudesta, toimia tähtitieteen ja lähialojen harrastuksen edistämiseksi sekä edistää alansa kouluopetusta ja aikuiskasvatusta.

Pidämme esillä yleisesti hyväksyttyjä tieteellisiä teorioita, emmekä lähde mukaan spekulaatioihin. Meillä onkin luotettava maine, josta olemme hyvin ylpeitä. Tarjoamme tietoa tähtitieteestä ja -taivaasta ensi sijalla Suomen kielellä ja Suomen oloihin sovitettuna. Netti on pullollaan tietoa esimerkiksi englanniksi, ja omalla äidinkielellä esitetyt asiat vain ovat ymmärrettävämpiä. Meiltä saa kuitenkin asiakaspalvelua myös ruotsiksi ja englanniksi.

Mistä Ursan rahat tulevat?

Ursan toiminta pyörii pääasiassa jäsenmaksujen varassa. Toisinaan saadaan kirjankustannukseen jokin apuraha esimerkiksi kääntäjän työskentelyyn, ja Ursan esitelmät ja kurssit saavat tukea Opintokeskus Sivikseltä, jonka jäsen olemme.

Muutoin Ursa ei saa päivittäiseen toimintaansa mitään tukia valtiolta tai kunnilta. Olemme kyllä saanneet yksityisiltä säätiöiltä kiitettävästi tukia erilaisiin hankkeisiin vuosien varrella.

Koska rahavirrat muualta ovat hyvin niukkoja tai olemattomia, olemalla Ursan jäsen tuet hyvin suoraan siis myös kaikkea Ursan toimintaa!

”Tähtitieteen tietotoimisto”

Ursa on profiloitunut levittämään tietoa tähtitieteestä ja -harrastuksesta. Käytännössä se merkitsee lehden ja kirjojen kustannustoimintaa, puhelin- ja sähköpostipäivystystä sekä aktiivista tiedotusta.

Ursa kustantaa jäsenlehtenään lukijoidensa parissa erittäin arvostettua Tähdet ja avaruus -lehteä sekä tähtitieteestä ja lähitieteistä kertovia tietokirjoja. Moni tuntee Esko Valtaojan ja on lukenut hänen kirjojaan, ja Ursa onkin kustantanut useimmat niistä. Kustannamme myös yliopistoissa käytettäviä oppikirjoja, suomennoksia ulkomailla julkaistuista tietokirjoista sekä oppaita tähtitaivaan havaitsemiseen. Iloksemme moni Ursan kirjoista on palkittu esim. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla.

Ursa palvelee jäseniään ja suurta yleisöä arkisin klo 10–16 puhelimella ja sähköpostilla. Tyypillisesti opastamme jäsenyyteen liittyvissä asioissa, lähetämme postituksessa kadonneita Tähdet ja avaruus -lehtiä uudelleen sekä selvitämme, mikä se valoilmiö mahtoi olla, jonka soittaja näki edellisenä yönä (tai joissain tapauksissa jopa vuosia tai vuosikymmeniä aiemmin).

Ursan muu tiedotus toimii ensisijaisesti verkkosivujen (ursa.fi) lisäksi sosiaalisessa mediassa (nykyisin Facebook, Bluesky, Instagram, X ja YouTube). Vuoden aikana lähetetään vaihteleva määrä lehdistötiedotteita, ja jeesaillaan tähtitieteestä tai -harrastuksesta juttuja kirjoittavia toimittajia, tehdään juttuihin faktatarkistusta ja etsitään haastateltavia. Tähtitaivas nyt -podcastiakin on ehditty tehdä jo reilun viiden vuoden ajan.

Mitä Ursan jäsenyyteen sisältyy?

Sinäkin voit olla Ursan jäsen! Liittyminen onnistuu verkkokaupassamme.

Moni liittyy Ursaan ihan vain saadakseen Tähdet ja avaruus -lehden. Tämä tuhti ja värikäs lukupaketti ilmestyy kahdeksan kertaa vuodessa. Jopa ammattitähtitieteilijät lukevat lehteä kiinnostuksella! Jäsenet pääsevät lukemaan lehteä halutessaan myös digitaalisessa muodossa. Valtaosa jäsenmaksuistamme kuluukin lehden toimittamiseen. 

Voit tutustua lehteen verkosta löytyvän kokonaisen näytelehden avulla.

Jäsenyys oikeuttaa myös etuihin Ursan tuotteissa ja palveluissa. Kirjojen kohdalla jäsenetu on noin 25 %, ja havaintovälineissä noin 10 %. Kurssimme ja nuorisotoimintamme ovat aina jäsenille edullisempia.

Jäsenkyselyn perusteella moni nykyisistä Ursan jäsenistä kokee tärkeäksi myös sen, että he ovat tukemassa hyvää asiaa. Yksinomaan jäsenmaksujen avulla tehdään tiedotusta sen eri muodoissa, kehitetään Ursan palveluita kuten havaintopalvelu Taivaanvahtia, mobiilitähtikarttaa ja uusia verkkopalveluita, pidetään verkkosivut ajan tasalla, järjestetään esitelmiä, tähtiretkiä, podcastia ja kursseja sekä nuorisotoimintaa, tuetaan suomalaista tähtiharrastustoimintaa sekä tuetaan peruskoulujen opettajia tähtitieteen opetuksessa.

Mitä Ursan jäseneltä vaaditaan?

Jäsenyyteen ei ole mitään vaatimuksia. (Tai no, jäsenmaksu olisi syytä mielellään maksaa.) Sen suuruus on aikuisille tänä vuonna 54 €.

Leikillisesti olemme sanoneet, ettei täällä edellytetä tutkintoa tai omaa avaruusrakettia! Mutta vakavissaan puhuen, Ursan jäseneksi liittyvän ei tarvitse tietää yhtikäs mitään avaruudesta tai tunnistaa ainoatakaan tähtikuviota. Joistain näistä asioista kannattaa tietysti olla kiinnostunut, jotta jäsenyys tuntuisi mielekkäältä. Tutustuessa Tähdet ja avaruus -lehteen oppii väkisinkin asioita yötaivaasta ja kohteista, joita se kätkee sisäänsä. Tähtiharrastajia on todella erilaisia, ja Ursa sopii todennäköisesti heistä aivan kaikille.

Jäsenkyselyiden perusteella tiedämme, että 60 % jäsenistämme seuraa tähtitiedettä netin, lehtien ja kirjojen välityksellä ja katselee tähtitaivasta vain satunnaisesti. Reilu 36 % seuraa tähtitaivaan tapahtumia lukemalla sekä havaitsee taivasta useita kertoja vuodessa. Vajaa 4 % käyttää runsaasti aikaa havainnoimalla tai valokuvaamalla taivaanilmiöitä ja/tai osallistuu aktiivisesti jonkin Ursan harrastusryhmän tai paikallisen tähtiyhdistyksen toimintaan.

Osa tästä sekalaisesta joukosta on kyllä myös ammattitähtitieteilijöitä, mutta kuten edeltä käy ilmi, Ursa on ehdottomasti hyvin matalan kynnyksen yhdistys.

Voi olla, että jäsenyys näkyy sinulle vain siinä, että Tähdet ja avaruus -lehti toimitetaan kotiin sen kahdeksan kertaa vuodessa. Ei siis ole pakko osallistua mihinkään tapahtumiin, edes etänä. Jos joskus päätät hankkia lisää luettavaa tai jonkun havaintovälineen, vaikka sen kiikarit (vaikka tavalliset lintukiikarit käyvät mainiosti taivaan tarkkailuun), tai osallistua jollekin kursseistamme, niin saat ne sitten jäsenenä edullisemmin.

Esimerkiksi koulut, kirjastot tai yritykset voivat olla Ursan yhteisöjäseniä.

Tähtiharrastuksen tukena

Välitämme myymälämme ja verkkokauppamme kautta myös havaintovälineitä, ja annamme opastusta niiden käyttöön maksutta. Tapaammekin sanoa, että me emme myy kaukoputkia ja kiikareita, vaan tähtiharrastusta. Emme tuputa ensimmäisen havaintovälineen ostajalle isointa ja kalleinta kaukoputkea, vaan kannustamme aloittamaan mieluummin maltillisen kokoisilla kiikareilla. Eikä niitäkään välttämättä tarvita! Ensin kannattaa aloittaa taivaaseen tutustuminen ihan paljain silmin.

Yksi Ursan palveluista on kaikille avoin Taivaanvahti. Se on Ursan havaintojärjestelmä, jonka tietokantaan kerätään tähtitieteellisten ja ilmakehän ilmiöiden havaintoja. Taivaanvahtiin ladatuista kuvista on löydetty muun muassa uusia revontuli- ja halomuotoja, mutta se on myös loistava tapa seurata, millaisia ilmiöitä Suomen taivaalla on tapahtunut. Samalla voi tarkistaa esimerkiksi, että näkikö joku toinenkin sen kirkkaan tähdenlennon, jonka itse juuri onnistui näkemään.

Ursa ei ole kattojärjestö

Valtakunnallisesti toimivan Tähtitieteellinen yhdistys Ursan lisäksi Suomessa toimii enemmän tai vähemmän aktiivisesti noin 40 muuta tähtiyhdistystä, joiden toiminta on keskittynyttä jollekin alueelle paikkakunnalle. Monien nimessä on osin historiallisista syistä osana ”Ursa”.

Nämä yhdistykset ovat kuitenkin täysin itsenäisiä, emmekä me ole näille kattojärjestö. Paikallisesti toimivilla yhdistyksillä on omat jäsenmaksunsa ja -etunsa. Toki teemme näiden yhdistysten kanssa yhteistyötä aina kun mahdollista!

Tapahtuuko Ursan toiminta pääkaupunkiseudulla?

Koska pääkaupunkiseudulla ei ole omaa paikallisesti toimivaa tähtiyhdistystä, Ursa järjestää täällä pienimuotoista toimintaa. Meillä on täällä toimiston ja myymälän lisäksi tähtitorni, jonka kuva löytyy ihan logostammekin. Tornilla järjestetään säännöllisesti kaikille avoimia tähti- ja aurinkonäytöksiä.

Pandemian aikana suuri osa toiminnasta saatiin siirrettyä verkkoon, missä se on kaikkien jäsentemme saatavilla. Kaikki esitelmät siirtyivät verkkoon. Valtaosa kursseistamme tapahtuu myös verkossa.

Osa nuorisotoiminnastamme tapahtuu nyt verkossa. Kesä- ja talvileirit järjestetään Orimattilassa, Ursan havaintokeskus Tähtikallion tiloissa. Samoissa tiloissa kokoontuvat myös harrastajat erilaisiin tapaamisiin, mutta kaikki harrastustapahtumat järjestetään nykyään hybridimuotoisina, joten osallistua voi etänäkin. Myös Helsingissä kokoontuvat jäsenillat ovat hybridimuotoisia. Tähtiharrastajien kesätapahtuma Cygnus järjestetään vaihtuvilla paikoilla ympäri Suomea, ja Cygnuksenkin esityksiä voi nykyään seurata verkossa.

Ursa siis järjestää hieman toimintaa pääkaupunkiseudulla, mutta pyrkii järjestämään valtaosan toiminnastaan verkossa siten, että se tavoittaisi mahdollisimman monet. Moni toki toivoisi, että Ursa tulisi järjestämään toimintaa juuri omaan kaupunkiin, mutta tätä ei voi mitenkään tehdä, ihan jo resurssien vähyyden vuoksi. Neuvomme, että kaikki paikallisesta toiminnasta kiinnostuneet tutustuisivat paikallisesti toimivien tähtiyhdistysten toimintaan. Ehkä jollakin niistä on esimerkiksi tähtinäytöksiä lähellä asuinpaikkaasi.

---

*) Moni jäsen on ihmetellyt, ettei ole saanut mitään kyselyä. Sitä ei lähetettykään kaikille, vaan tilastollisesti riittävälle otokselle Ursan valtavasta jäsenistöstä. Meillä ei ole tiedossa sähköpostiosoitetta läheskään kaikille jäsenille, vaan osalle kutsu kyselyyn jouduttiin lähettämään kirjeenä. Yksilöidyn kirjeen lähettäminen paperipostina tuhansille jäsenille olisi tullut kalliiksi.

Korjaus 15.5.2024 klo 9.45: korjattu jäsenmäärä 18 000, aiemmin tekstissä luki 17 000.
Korjaus 15.5.2024 klo 10.47: lisätty maininta Orimattilassa sijaitsevasta havaintokeskuksesta.

---

Seitsemän sisarta iltataivaalla

28.9.2023 klo 13.21, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Ilmiön takana , Taivashommat

Iltaisin taivaanrannan takaa koillisesta nousee nyt Seulasten (tai Plejadien) tiivis tähtirypäle, joka on helppo tunnistaa. Mistä siinä on kyse?

Seulaset on Härän tähdistön alueella sijaitseva avoin tähtijoukko, ja noin 440 valovuoden etäisyydellä yksi Aurinkoa lähimmistä. Samaten Härän alueella sijaitseva Hyadit on vieläkin lähempänä meitä, mutta sen jäsenet ovat jo niin hajallaan, että tähtijoukkomaisuutta alkaa olla vaikea hahmottaa.

Seulasten tähdistä kirkkaimmat — ne, jotka erottuvat helposti paljain silmin — ovat kuumia ja suuria, niin kutsuttuja B-spektriluokan tähtiä. Paljain silmin joukosta voi havaita jopa 14 tähteä. Mutta joukossa hengaa runsain mitoin myös pienempiä ja himmeämpiä tähtiä.

Seulasista on tunnistettu jo yli tuhat jäsentä, ja ne ovat kaikki syntyneet yhtä aikaa noin 100 miljoonaa vuotta sitten. Syntypaikkana on ollut jokin tiivis tähtienvälinen pöly- ja kaasupilvi. Pitkään ajateltiin, että Seulasten ympärillä suuremmilla teleskoopeilla ja erityisesti valokuvissa näkyvät kuituiset kaasurepaleet olisivat jäänteitä tästä syntypilvestä. Alkuperäisen lastenkammarin kaasun olisi kuitenkin pitänyt jo puhaltua avaruuteen tähtien syntymän jälkeen, joten nykyään pidetään todennäköisempänä, että tähtijoukko nyt vain sattuu seilaamaan avaruudessa harvan kaasupilven läpi. Tähtien kirkas valo heijastuu tästä kaasusta ja saa sen hohtamaan sinertävänä.

Nykyään Seulasten kaikkein tiiveimmän ytimen läpimitta on noin 16 valovuotta, mutta joukkoon kuuluvia tähtiä löytyy vielä 43 valovuoden etäisyydeltä ydinkeskustasta.

Seulasista ei ole löytynyt varmuudella yhtään eksoplaneettaa (tai mustaa aukkoa), mutta yhden sen tähdistä, HD 23514, ympäriltä on havaittu kuuman pölyn hiukkasia. Tämän on tulkittu mahdollisesti merkitsevän sitä, että siellä on käynnissä planeettojen muodostumista. Planeettojen sijaan Seulaisista tunnetaan useita ruskeita kääpiöitä eli likilaskuisia tähtiä: kaasupalloja, joiden massa on jäänyt liian pieneksi, jotta säteilyä tuottavat fuusioreaktiot pääsisivät kunnolla käyntiin niiden sisällä. Niitä saattaa olla jopa neljännes Seulasten kaikista jäsenistä.

Seulasten kirkkaimmat tähdet on nimetty kreikkalaisen mytologian Atlaksen ja Pleionen ja näiden tyttärien mukaan: Sterope, Merope, Electra, Maia, Taygeta, Celaeno ja Alcyone. Alcyone on näistä kirkkain. Se pyörii hyvin nopeasti, minkä johdosta se on pullistunut ekvaattoriltaan. Alcyonen pinta on yli kaksi kertaa niin kuuma kuin Auringon, ja se on yli 2000 kertaa Aurinkoa kirkkaampi.

Seulasten rypäleterttu kiertää Linnunradan keskustaa samalla tapaa kuin kaikki muukin galaksimme kiekon sisältämä aines. Taivaan tasossa se näyttää puskevan hiljalleen suunnilleen Orionin tähdistön oikean alakulman Rigeliä kohti.

Kymmenien ja satojen miljoonien vuosien saatossa Seulasten jäsenet tulevat hajaantumaan erilleen taivaalla, eikä niitä enää hahmota yhteisen lapsuuden kokeneiksi tähdiksi. Mutta vielä tänä syksynä ja talvena niistä ehtii nauttia kaikessa rauhassa. Kannattaa kokeilla, miltä Seulaset näyttää kiikarin läpi! Monesta taloudesta löytyy jonkinlainen kiikari.

---

Värien välähdyksiä taivaalla

22.3.2022 klo 16.38, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Taivashommat

Tämä päivä on mennyt rattoisasti puhelimessa toimittajien kanssa. Eilen illalla nimittäin sattui olemaan laajalti selkeää, ja tästä syytä moni tuli nähneeksi iltakahdeksan jälkeen taivaalla välähtäneen kirkkaan valon, kun avaruudesta saapui vähän isompi avaruuden murikka ilmakehäämme ja aiheutti poikkeuksellisen kirkkaan tähdenlennon, tulipallon. Iltapäivän edetessä kappaleen rata ja massa saatiin mallinnettua, ja vähäiset meteoriitit näyttävät ropsahtaneen Laatokkaan.

Tässä, ja monissa aiemmissakin tulipalloissa, on herättänyt hämmennystä niissä toisinaan näkyvät selvät värit. Eilisessä tulipallossa havaittiin vihreitä sävyjä, mutta onpa niissä näkynyt myös punertavia ja kellertäviä vivahteita.

Mistä voi olla kyse? Onko tämä nyt laitaa ensinkään?

Kovaa vauhtia ilmakehässä

Jotta päästään mysteerin jäljille, on hyvä miettiä, miten tähdenlennot itse asiassa syntyvät. Mistä se valo oikein syntyy? Eihän avaruudesta mitään hehkulamppuja putoile. (Saati ledejä.)

Avaruudellisia murusia ja hitusia, virallisemmin meteoroideja eli noin alle 10-metrisiä asteroidimaisia kappaleita, seikkailee aurinkokunnassa hurjia määriä. Maapallo (ja toki muutkin planeetat) pyyhältävät jatkuvasti radallaan eteenpäin troolaten niitä siekailematta kaasukehäänsä. Joka vuorokausi tätä hienojakoista materiaalia päätyy ilmakehäämme tonnikaupalla.

Meteoroidit törmäävät ilmakehäämme vähintään 11,2 kilometrin sekuntinopeudella, ja esimerkiksi leonidien meteoriparven kappaleiden nopeus on saapuessa noin 71 km/s. Vertailun vuoksi: kiväärin luoti lentää noin yhden kilometrin sekunnissa.

Tapahtuma on siis raju. Mistään seinään törmäämisestä ei kuitenkaan ole kyse: ilmakehä on yläosistaan hyvin harva, ja tihenee vähitellen alemmas mentäessä.

Tähdenlentojen kannalta ilmakehä muuttuu oleellisen paksuksi reilun 100 kilometrin korkeudella. Siellä syvemmälle ilmakehään kiitävän kappaleen eteen alkaa kehittyä iskuaalto eli sokkirintama. Se lämmittää voimakkaasti kappaleen pintaa, joka voi kuumeta kymmenien tuhansien asteiden lämpöiseksi.

Kappaleesta kaasuuntunut, sulanut ja murentunut materiaali muodostaa sen taakse vanan. Myös murtuneet kappaleet alkavat erikseen kuumentua ja hajota. Mitä isompi kappale, sitä paremmin se kestää tämän höykytyksen. Pienet muruset tuhoutuvat kokonaan, mutta isommista saattaa selvitä jotain myös pinnalle asti – siis niitä meteoriitteja.

Värishow kertoo kemiasta

Ilmakehän molekyylien pommittaessa meteoroidista irronneen kaasun atomeita niiden elektronit potkiintuvat kauemmas kaasun atomien ytimistä. Sanotaan, että atomit virittyvät.

Kun elekronit sitten pian rentoutuvat takaisin tavanomaisille radoilleen, vapautuu energiaa, joka näkyy valona. Valon aallonpituus (ja siis myös väri) riippuu siitä aineesta, mitä kyseinen atomi sattuu olemaan. (Joku jo huomaa, että mekanismi muistuttaa paljon tapaa, jolla revontulten valo syntyy. Niissä avaruudesta tulevat hiukkaset, tyypillisesti elektronit ja protonit, virittävät ilmakehän mokelyylejä.)

Katulampuista tuttua oranssinkeltaista valoa säteilee natrium. Magnesium saa aikaan sinertävää valoa, ja nikkeli vihreää. Tähdenlentojen säteilemästä valosta on löydetty kyllä merkkejä myös muista aineista, kuten kalsiumista, mangaanista, kromista ja kuparista sekä muista, harvinaisemmistakin aineista.

Tähdenlennon väriin vaikuttaa myös lisäksi ilmakehän typen ja hapen virittyminen, mikä saa aikaan tyypillisesti punertavia sävyjä. Ilmakehän molekyylit ovatkin itse asiassa vastuussa valtaosasta siitä valosta, jota tähdenlennossa näkyy.

Ja koska meteoroidit eivät ole mitään puhtaita labratorionäytteitä jostain tietystä alkuaineesta, tähdenlennon valo koostuu aina useista eri väreistä. Kaikkien värien summana syntyy valkoista valoa, ja aika värittömiltähän tähdenlennot usein näyttävätkin.

Avaruuskiven putoamisessa aistittava väri riippuu kuitenkin myös nopeudesta, jolla kappale iskeytyy ilmakehään, sekä sen massasta. Jos kyse on himmeämmästä tähdenlennosta, hitaammat tapaukset näyttävät punertavammilta, mutta kirkkaiden tulipallojen tapauksessa asia näyttää olevan monimutkaisempi. Kirkkaissa tulipalloissa aistitaan usein kirkkaampia värisävyjä, ja ihmisen tekemät avaruusromun kappaleet voivat näyttää hyvinkin monivärisiltä.

Yhteenvetona voidaan kuitenkin sanoa, että värien aistiminen tähdenlennoissa, erityisesti kirkkaissa tulipalloissa, on vallan normaalia. Jos taivaallisessa leimahduksessa erottaa värejä, voi onnitella itseään: onnistuit paljain silmin tekemään havainnon avaruuskiven kemiasta.

---

Tuomiopäivää odotellessa

25.2.2020 klo 12.18, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Sitkeät huhut

Oheisen otsikon lohkaisi esihenkilö sähköpostissa, jossa tuli mukana itselleni jo tuttu videolinkki. Se on 15.2. julkaistu pätkä, jossa esitellään sinänsä mehevästi joitakin aurinkokunnan asteroideja suhteutettuna koon puolesta toisiinsa, ja New York Cityn kokoon. Tässä se on:

Näin tämän itse viime viikonloppuna ja toisaalta nautiskelin taivaallisten kikkareiden koosta, koska ovathan ne vallattoman kokoisia, ja toisaalta otti päähän niin vietävästi.

Miksi otti päähän?

Videossa ei sinänsä ole mitään väärää, vaikken nyt ole lähtenyt syynäilemään asteroidien kokoa ja tarkistamaan, suhteutuvatko ne oikein Manhattanin kokoon. Eivätköhän suhtaudu. Se ei ole se ongelma.

Video ruokkii, näin uskon, asiaan vihkiytymättömän päässä käsitystä siitä että tuollaisia moukuroita sieltä on tulossa niskaan ihan koska tahansa, siitä huolimatta, ettei siinä moista väitetäkään. Isot taivaalliset murikat suurkaupunkia rustentelemassa. Mielikuvitus tekee loput. Seurasin Twitterissä kylmä hiki otsalla ja hampaat irvessä ihmisten saatesanoja videolle: ”En taida nukkua enää koskaan.”

Kappaleita lähellä ja kaukana

Videosta on liikkunut useampiakin versioita. Se, jonka näin ensimmäisenä, aloitti jylhän kokovertailunsa vasta n. 370-metrisestä Apophiksesta. Se aiheutti hetkellisesti huolta löytymisensä jälkeen vuonna 2004. Tuolloin näytti, että sillä olisi 2,7 % mahdollisuus osua maapalloon vuonna 2029.

Asteroidien uhkaavuutta mittaavalla ns. Torinon asteikolla (0-10) Apophis saavutti vuonna 2004 asteikon korkeimman uhkatason koskaan, joka oli 4. Nykyään Apophiksen, ja kaikkien — toistan, kaikkien — muidenkin tunnettujen Maan lähelle tulevien asteroidien, Torinon asteikon arvo on 0. Niitä pidetään silmällä, mutta törmäysuhka on käytännössä olematon, ainakin toistaiseksi.

Apophis voisi toki aiheuttaa pahaa tuhoa, riippuen hieman siitä, minne se putoaisi. Tuon mittaluokan kimpaleita kuitenkin osuu Maahan tilastollisesti kerran 80 000 vuodessa. Vertailun vuoksi, modernit ihmiset vasta funtsailivat Afrikasta lähtemistä 80 000 vuotta sitten samalla kun neandertalilaiset ja denisivalaiset mellastelivat muualla maapallolla (asiaa paremmin tuntevat saavat korjata, myönnän etten aivan ole pysynyt kärryillä siinä, että mikä on tämänhetkinen käsitys modernin ihmisen liikkeellelähdölle Afrikasta).

Videon suurikokoisin ”mahdollisesti vaarallinen asteroidi” on 3200 Phaethon, jonka halkaisija on 5,8 km (ja on muuten geminidien joulukuisen tähdenlentoparven emokappale). Sen rata on erittäin hyvin tunnettu, eikä törmäysvaaraa ole varmasti ainakaan seuraavaan 400 vuoteen, eikä todennäköisesti sen jälkeenkään.

Kaikki Phaethonia suuremmat kappaleet oheisella videolla kiertävät Aurinkoa asteroidivyöhykkeellä Marsin ja Jupiterin ratojen välissä. Ne eivät ole tulossa sieltä tutustumaan Manhattanin yöelämään yhtään enempää kuin Mars tai Jupiter (siis toki, teoriassa ne olisi helpompaa nyykäyttää radaltaan harhailemaan kohti sisempää aurinkokuntaa, mutta, kuten ameriikkalainen voisi tokaista, come on). Ne eivät ole meitä uhkaavia asteroideja.

Turvamarginaalien sisällä

Mikä nyt siis on PHA, potentially hazardous asteroid, mahdollisesti vaarallinen asteroidi? Tai Maan lähelle tuleva kappale? Miten lähellä on lähellä?

Mahdollisesti vaarallisina pidetään sellaisia asteroideja, joiden halkaisija on yli 100 metriä (koko joudutaan yleensä arvioimaan niiden kirkkaudesta) ja jotka voivat tulla lähemmäs kuin 19,5 Maa-Kuu –etäisyyden päähän maapallosta.

Miten lähellä se on? Jos Maa olisi 30-senttinen karttapallo, kaikkia noin 175 metrin säteelle tulevia pieniä hitusia pidettäisiin silmällä. Tässä mittakaavassa dinosaurukset niitannut, noin 10 km halkaisijaltaan ollut kappale, olisi nuppineulan päätä pienempi.

Näillä kohteilla on siis mahdollisuus tulla verraten lähelle Maata, mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että mikään niistä välttämättä törmäisi maapalloon. 98 %:lla tällä hetkellä tunnetuista PHA-kappaleista ei ole minkäänlaista riskiä törmätä maapalloon seuraavien 100 vuoden aikana, ja niillä lopuilla 2 %:lla on aivan häviävän pieni riski matkustaa lähitulevaisuudessa Manhattanille, tai Kuopioon, tai todennäköisimmin valtamereen.

Ns. tappaja-asteroidit nousevat otsikoihin (tai somehitiksi) tämän tästä. Maan lähelle tulevia kappaleita tietysti tuleekin seurata kaikella potentiaalisen globaalin tai edes paikallisen katastrofiuhkan suomalla vakavuudella, mutta yksittäisen ihmisen elinaikana on äärimmäisen epätodennäköistä, että mitään oikeasti isoa tulee alas — erityisesti, kun suurimmat Maan lähelle tulevista kappaleista ovat niitä kaikkein kirkkaimpia ja siksi pisimpään tunnettuja. Mitä isompia ne ovat, sitä vähemmän niitä on, ja sitä harvemmin niitä sieltä tulee niskaan. Apophiksen kokoluokka, muistutan, kerran 80 000 vuodessa.

Vakavissaan, meillä on tässä välittömämpiäkin globaaliin katastrofiin liittyviä huolenaiheita käsillä.

Jos asteroidien törmäysuhka huolettaa, kannattaa äänestää valtaan poliitikkoja, jotka ovat valmiita tukemaan perustutkimusta. Pidetään huoli siitä että meillä on putkia osoittamassa taivaalle, tietokoneita ruksuttamassa ratalaskelmia hitaille ja himmeille valopisteille ja tutkijoita tulkitsemassa ruksutusten tuloksia ja miettimässä hyviä keinoja torjua kohti kiitävä kimpale, sitten jos sellainen joskus havaitaan.

Pidetään siis taivasta silmällä, mutta paniikkiin ei ole syytä. Kaikki voivat nukkua ainakin tämän osalta yönsä aivan rauhassa. Linkkaamani video havainnollistaa hienosti sitä että aurinkokunnasta löytyy New York Cityä isompiakin asioita (uskomatonta kyllä!), mutta se ei havainnollista hyvin sitä, millaista vaaraa niistä on juuri meille, tai New York Citylle.

***

Sattumalta tänään (25.2.2020) myös Tiedeykkösessä aiheesta: Maata uhkaavien asteroidien torjuntaa aletaan tutkia – puhutaan planeetanpuolustuksesta. Sisko Loikkanen haastattelee asteroiditutkija Mikael Granvikia.

Tuskastuin tappaja-asteroideihin jo vuonna 2013, selestiaalinen sepeli mainittu: Tappaja-asteroidit kintereillämme

Torinon asteikosta Wikipediassa

Ursan verkkokaupasta: Donald K. Yeomans — Lähiasteroidit ja komeetat (kuinka ne löydetään ennen kuin ne löytävät meidät)

---

Hauras sininen piste

14.2.2020 klo 14.50, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista , Yleinen

Tasan 30 vuotta sitten, 14.2.1990 Voyager 1 -luotain oli kiitämässä poispäin Auringosta, 32 astetta planeettojen ratatason yläpuolella. Noin kuuden miljardin kilometrin päässä se oli suunnilleen yhtä kaukana Auringosta kuin Pluto on keskimäärin.

Voyager 1 oli tehnyt matkaa jo liki 13 vuotta ja kuvannut Jupiteria ja Saturnusta kuineen huikean tarkasti. Sen varsinainen tehtävä oli päättynyt, mutta matka jatkui kohti aurinkokunnan rajoja.

Tunnetun tähtitieteilijän, tähtitieteen yleistajuistajan ja Voyager-tiimin jäsenen Carl Saganin ehdotuksesta Voyager 1 kuitenkin kääntyi vielä katsomaan taakseen ja otti kuvan kaikista aurinkokunnan planeetoista (joskin Merkurius ja Mars näkyivät liian lähellä Aurinkoa, jotta niistä olisi saatu kuvaa). Kuvista koostettiin eräänlainen perhepotretti, jossa piskuiset valopisteet täplittivät maisemaa kirkkaana loimottavan (mutta kuvasta pääasiassa poistetun) Auringon ympärillä.

Kuvista tärkein – Saganin mielestä, ja monien muidenkin – oli kuitenkin se, jossa maapallo häämötti hailakkana sinertävänä pisteenä Auringon kirkkaiden säteiden lomasta.

Alkuperäisessä kuvassa Maa näkyi alle pikselin kokoisena. Nasa on tänään julkaissut nimellä Pale Blue Dot, ”kalpea sininen piste” laajalti tunnetusta kuvasta modernilla kuvankäsittelytekniikalla parannellun kuvan.

Saganille kuva oli tärkeä, sillä hän halusi sen avulla korostaa Maan ainutlaatuisuutta ja haurautta. Hän kirjoitti myöhemmin kirjassaan Pale Blue Dot näin (käännös minun, koska kirjaa ei ole suomennettu):

Katso uudelleen tuota pistettä. Se on tässä. Se on koti. Se olemme me. Siellä ovat kaikki joita rakastat, kaikki jotka tunnet, kaikki joista olet koskaan kuullut, jokainen ihminen joka on koskaan ollut olemassa ja elänyt elämäänsä. Kaikki ilomme ja kärsimyksemme, tuhannet itsevarmat uskonnot, ideologiat ja talouden doktriinit, jokainen metsästäjä ja keräilijä, jokainen sankari ja pelkuri, jokainen sivilisaation luoja ja tuhoaja, jokainen kuningas ja maanviljelijä, jokainen rakastunut nuoripari, jokainen äiti ja isä, toiveikas lapsi, keksijä ja tutkimusmatkailija, jokainen moraalinvartija, jokainen korruptoitunut poliitikko, jokainen ”supertähti”, jokainen ”ylivaltias”, jokainen pyhimys ja synnintekijä lajimme historiassa on elänyt siellä – pölyhitusella, joka leijuu auringonsäteen varassa.

Kuvat otettuaan Voyager 1 sammutti kameransa.

Nykyään Voyager 1 on läpäissyt ns. heliopaussin, rajan, jossa aurinkotuuli tyssää galaksissa puhaltavaan tähtituuleen. Sen etäisyys Auringosta on nyt yli 148 kertaa Maan ja Auringon etäisyys. Jos Aurinko olisi noin appelsiinin kokoinen, Voyager 1 olisi siitä 1,6 kilometrin päässä.

Luotain kiitää kohti Käärmeenkantajan tähdistöä yli 61 000 kilometrin tuntinopeudella. Se kulkee niin nopeasti, ettei Auringon painovoima enää sido sitä, ja se tulee lopulta lentämään läpi Oortin pilven noin 300 vuoden päästä ja poistumaan aurinkokunnasta. Se on kauimmaksi koskaan lentänyt esine, jonka ihminen on rakentanut.

Voyager 1 kantaa kyydissään pullopostina kultaista (no, kuparista) äänilevyä, jolle on tallennettu ääniä ja kuvia maapallolta: tervehdykset 55 eri kielellä, musiikkia eri puolilta maailmaa, luonnon ääniä. Naurua.

On ehkä toisarvoista, löytääkö kukaan koskaan Voyageria ja sen kultaista kantamusta. Tuon levyn, ja haurasta sinistä pistettä esittävän kuvan viesti on toinen.

Hyvää ystävänpäivää.

Voyager Mission Status – missä Voyagerit kulkevat nyt?

---

Supernovaa odotellessa

16.1.2020 klo 16.33, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Taivashommat , Uutisoinnin arvoista

***

Orionin vasemmassa ylänurkassa (näin Suomesta katsottuna) kiiluva Betelgeuse on himmentynyt viime vuoden lokakuusta lähtien, ja sen kohtalosta on keskusteltu koko vuodenvaihde. Pääsemmekö pian näkemään, kun se räjähtää supernovana, vai emme?

Betelgeuse on tyypiltään ns. puolisäännöllinen muuttuva tähti, joten sen himmeneminen ei sinänsä ole epätavallista. Nyt havaittu himmeneminen on varsin voimakasta, mutta mitään takeita ei ole, että nyt se olisi menoa Betelgeuselle. Tähti toki on lopulta räjähtämässä supernovana, kuten reilun 11 Auringon massaisen tähden on soveliastakin, mutta se saattaa näkyä taivaalla huomenna, tai 100 000 vuoden kuluttua.

Betelgeuse ei kuitenkaan ole ainoa tähti, jonka räjähdystä voidaan jännäillä. Eteläisen pallonpuoliskon taivaalla säteilee Eeta Carinae, joka ei paljain silmin näytä kovin kummoiselta, mutta on kyllä tähdeksi melkoinen tapaus. Kirjoittelin Eeta Carinaesta Tähdet ja avaruus -lehteen pitkän jutun seiskanumeroon vuonna 2015 (Ursan jäsenet pääsevät lukemaan jutun digiarkistosta). Tämä oli taas yksi näistä kohteista, joihin rakastui kirjoittaessa syvästi.

Kirjoitin tuolloin näin: ”Jo elinkaarensa loppupuolella oleva, useita purkauksia läpikäynyt Eeta Carinae on ollut viimeiset parisataa vuotta lähes uskomattoman harvinaisessa elämänvaiheessa. Mitään sen kaltaista ei tunneta edes mistään lähigalaksista. Se on avainasemassa, kun yritämme oppia ymmärtämään harvinaisten, todella massiivisten tähtien elämää: ne kun ohjaavat kokonaisten galaksien evoluutiota.”

Eeta Carinae on kaksoistähti, jonka molemmat osapuolet ovat varsin massiivisia — tähden yhteenlaskettu massa vastaa noin 120 Aurinkoa. Tähdistä raskaampi, massaltaan huikeat 90 Aurinkoa, on kehittynyt vanhemmiten niin turpeaksi, että sen ulko-osat leviävät yli seuralaistähden radan. Tämän seurauksena seuralaistähti porautuu isomman kumppaninsa kylkeen ja jättää jälkeensä joksikin aikaa reiän.

Sulatelkaa tuota vähän aikaa.

***

***

Eeta Carinae on kosmisella mittapuulla valmis posahtamaan supernovana aivan lähiaikoina. Vuonna 2015 haastattelemani Ted Gull Nasan Goddard Space Flight Centeristä arvioi tuolloin, että räjähtävää toimintaa olisi odotettavissa seuraavien muutaman 100 000 vuoden sisällä, suunnilleen kuten Betelgeusenkin tapauksessa. Eli kohtsiltään.

Kevyemmän kaverin kierros isomman ympäri kestää 5,5 vuotta. Koko systeemi on kaikkein epävakaimmillaan lähiohituksen aikaan, ja tällöin supernovaräjähdyskin on todennäköisin. Ja seuraava lähiohitus, eli periastron, tapahtuu tänä vuonna, helmikuun 17. päivänä.

Syttyykö Eeta Carinae loistamaan päivätaivaalla kuukauden kuluttua? Ehkä. Mitään takeita siitä ei ole, mutta on varmaa, että tähteä seurataan tuolloin suurella mielenkiinnolla.

Olisiko se meille vaarallista? Ei. Eeta Carinae on liian kaukana, vielä paljon kauempana kuin Betelgeuse: noin 7 800 valovuoden päässä. Edes sen pyörimisakseli ei osoita meitä kohti, joten mahdollinen gammapurkauskin ohittaisi meidät. Gammapurkaus toisaalta saattaisi hyvin tapahtuakin: aivan tuoreen tutkimuksen mukaan supernovien gammapurkaukset vaativat muodostuakseen kaksoistähtijärjestelmän, ja sellainen kyllä järjestyy. Betelgeuse sen sijaan on ilmeisesti aivan yksin.

Eeta Carinae ei tosiaan näy Suomen taivaalla. Jos ja kun se räjähtää, se tulee olemaan niin kirkas, että eteläisen pallonpuoliskon asukit voivat erottaa sen päivätaivaalla. ”Se näkyisi komeasti päivätaivaalla”, arvioi tutkija Thomas Madura samaten Nasan Goddard Space Flight Centeristä vuonna 2015. ”Siitä tulee melkoinen show, supernovat ovat niin harvinaisia.”

[17.1.2020 Korjaus: korjattu Eeta Carinaen supernovaräjähdyksen odotettu aikaväli 100 000 vuodesta muutamaan sataan tuhanteen.]

---

Outoja valoja taivaalla ja kuvissa

6.8.2019 klo 14.19, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Sitkeät huhut , Taivashommat

Me täällä Ursassa pääsemme usein selvittämään meille lähetetyistä valokuvista, mikä ilmiö siinä mahdollisesti on kyseessä. Usein kuvassa näkyy esimerkiksi haloilmiö, jossa ilmakehässä tai lähellä maanpintaa olevissa jääkiteissä syntyy heijastumia, jotka tuottavat kirkkaita ja joskus värikkäitä kaaria, renkaita tai pilareita. Toisinaan kuvissa on ehkä valkoinen, sateenkaaren näköinen asia, joka tunnistuu helposti sumukaareksi — se on saman tapainen ilmiö kuin sateenkaarikin, mutta ilmiön synnyttävät vesipisarat ovat niin pieniä, että värit jäävät uupumaan.

On kuitenkin muutamia yleisiä, hämmennystä herättäviä ilmiöitä, jotka eivät ole niin sanotusti Ursan hommia eli avaruuden tai ilmakehän ilmiöitä. Ajattelin käsitellä tässä muutamia yleisimpiä, etenkin kännyköiden vinkkelistä.

Jänniä valopalloja

Valokuvissa seikkailee toisinaan ylimääräisiä, värikkäitä palleroita, jotka saattavat näyttää harjaantumattomaan silmään jonkinlaiselta planeetalta tai ehkä muulta hieman arvoitukselliselta taivaankappaleelta.

Valopallot ovat yleisiä etenkin, kun kuvassa on kirkkaita kohteita, kuten Aurinko tai Kuu, tai toisinaan vain taivasta niiden välittömästä läheisyydestä. Valopallot aiheutuvat, kun osa kameran linssijärjestelmään saapuvasta valosta siroaa tai heijastuu epäsuorasti linssistä toiseen. Pienikokoisessa ja viattoman litteässä kännykkäkamerassakin on peräkkäin useita linssejä. Ilmiötä kutsutaan linssiheijastukseksi (engl. lens flare).

Kun pohdit, mikäköhän pallukka kuvassasi mahdollisesti näkyy, kannattaa miettiä, näitkö samalla taivaalla paljain silmin jotain ylimääräistä? Vai tuliko ilmiö esiin vasta valokuvassa? Todellinen, kirkas piste taivaalla varmaan olisi pistänyt sieltä silmään ilman kameraakin.

Voisiko kyseessä olla kuitenkin planeetta? Näin lyhyesti sanottuna, ei ainakaan kännykkäkameran polttovälillä ja valotusajalla. Ei-pistemäisen suurina näkyvät planeetat eivät osu valokuvaan sattumalta.

Komeettoja kevättaivaalla?

Näitä komeettamaiselta näyttäviä ilmiöitä voi näkyä muulloinkin kuin keväisin, mutta ne ovat selvästi keväinen ilmiö. Näistä tehdään havaintoja tehdään paljon, kun ilta- tai aamuhämärät ovat pitkiä, taivas on verraten pilvetön, ja ihmisiä on paljon liikkeellä juuri ruskon aikaan. Keväiset iltahämärät ovat otollisia, sillä ne sattuvat samaan aikaan kun monet ovat pääsemässä töistä, ja pilvisyys on vähäisempää kuin syksyisin.

Mikä siellä taivaalla sitten hehkuu? Kyseessä ovat matalalla, jopa horisontin alapuolella olevan Auringon valaisemat lentokoneen tiivistymisvanat tai -juovat. Lentokoneen pakokaasun vesihöyry tiivistyy vesipisaroiksi, jotka heijastavat valoa. Taivas on tummumassa (tai vaalenemassa, jos kyse on aamutaivaasta) ja sitä vasten oranssina hehkuva tiivistymisvana on dramaattinen näky.

Miten näkymä eroaa komeetasta? Valokuvassa näky voi olla melko saman oloinen, etenkin, jos tiivistymisjuova näyttää yhtenäiseltä. Sopivassa kulmassa lähellä lentävän koneen tiivistymisvanassa näkyy erillinen juova jokaisesta moottorista, tyypillisesti siis kaksi tai neljä juovaa.

Erityisen paljastavaa on kuitenkin se, että satunnainen komeetta liikkuu taivaalla nopeimmillaankin varsin hitaasti verrattuna lentokoneeseen. Jos lentokone liikkuu suoraan näkösäteen suunnassa eikä sillä ole sivuttaisliikettä sinun suhteesi, se näyttää liikkuvan hyvin hitaasti, mutta jos sitä tarkkailee useampia minuutteja, liikkeen huomaa kyllä.

Paljain silmin selvästi erottuvat komeetat ovat myös erittäin harvinaista herkkua. Olisit todennäköisesti jo lukenut siitä lehdestä ennen kuin näet sen taivaalla. Tai tähän minä Ursan tiedottajana tietysti tähtään!

Oudosti liikkuvat valot

Tämä on sikäli helppo kategoria, että mikään avaruuden kohde tai ilmakehän ilmiö ei liiku sinne tänne miten sattuu (mahdollisesti poislukien pallosalamat, mutta on epäselvää, onko niitä oikeasti olemassa).

Liikkuvasta autosta katsottu kirkas tähti tai planeetta saattaa vaikuttaa siltä, että se seuraa autoa, mutta sitä se ei toki oikeasti tee. Taivaankannen valopisteet ovat niin kaukana, että nopeastikaan liikkuva auto ei aja niistä ohi. Niinpä ne näkyvät taivaalla suunnilleen samassa kohtaa, kunnes tie kaartuu toisaalle tai yö etenee vähän pidemmälle ja maapallon pyöriminen kääntää taivasta silmin nähden uuteen asentoon.

Erikoisesti liikkuvat, nopeasti suuntaa muuttavat valot lienevät nykyään tyypillisimmin drone-lennokkeja (nelikoptereita, drooneja). Taivaslyhdyt, hätäraketit ja kurssiaan äkkiä muuttavat lentokoneet saattavat myös aiheuttaa hämmennystä.

Summa summarum: Jos jännä valoilmiö näyttää liikkuvan taivaalla verkkaisesti (tähdenlennot liikkuvat, mutta ne ovat nopeita), tai se ei erotu ilman kameraa (pitkän valotusajan varsinaiset tähtikuvat toki erikseen), kyse ei ole luonnonilmiöstä vaan jonkinlaisesta meikäläisen härvelin edesottamuksesta. Tähän kategoriaan kuuluvat tietysti myös pimeää tai hämärää taivasta kyntävät, tähtimäisinä näkyvät satelliitit ja kansainvälinen avaruusasema ISS, joiden aurinkopaneeleja horisontin takana oleva Aurinko voi valaista.

---

Kotka on laskeutunut leffateatteriin

16.7.2019 klo 17.51, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Yleinen

Tänään, 16.7.2019 tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta siitä, kun Apollo 11 laukaistiin matkaan Floridasta, kyydissään ensimmäiset ihmiset matkalla kävelemään Kuun pinnalla. Tänään järjestettiin myös ennakkonäytös lehdistölle tuoreesta dokumentista, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Apollo 11. Tässä joitain tuoreita fiiliksiä siitä.

Todd Douglas Millerin ohjaama Apollo 11 on koostettu täysin arkistokuvasta, josta osa on täysin ennen näkemätöntä. Siinä ei ole pätkääkään modernia päällehöpötystä ja turhaa selittelyä, vaan tarina rullaa eteenpäin täysin omalla voimallaan. Ja se voima on kyllä melkoinen.

Tässä kohtaa täytyy tunnustaa, että itse en ole juurikaan innostunut avaruuslennoista, vaikka toki ymmärrän niiden merkityksen tieteelle (ja muillekin asioille). Tämä näin taustatiedoksi tähän, sillä vaikka avaruuteen lähetettävät pöntöt eivät itsessään minua erityisesti sykähdytä, niin tämä dokkari kyllä sykähdytti. Ja syynä varmasti on se, että tämä ei ole tarina pöntöistä, vaan ihmisistä, ja sellaisenakin hyvin hienovarainen, hyvin humaani teos. Jopa arkinen. Astronauttien sankaritarinaksi Apollo 11 ei koskaan muutu, ellei oikeastaan viitteellisesti, ja silloinkin vasta aivan dokumentin loppusenteillä, kun lopputekstit jo juoksevat.

Ihmiset ovat (taivaankappaleiden lisäksi) avaruuslentojen paras juttu. Avaruuteen ei mennä, tai laukaista luotaimia, ilman vuosikausien pähkäämistä ja rakentamista ja testaamista ja laskemista. Kun laukaisu on viimein käsillä, valtavan ihmisjoukon pitkäjänteinen työpanos kulminoituu siihen hetkeen. Se tuo muutoin koneöljyn ja kerosiinin makuiseen tarinaan vahvan emotionaalisen jännitteen, eikä sitä tarvitse alleviivata. Se on läsnä ilman turhaa korostamistakin. Se on läsnä myös dokumentissa komentohuoneen porukan sekä laukaisua seuraamaan kokoontuneiden, tavallisten amerikkalaisten kasvoilla, kaikessa vuoden 1969 estetiikassaan.

Apollo 11 yllätti minut humaaniutensa lisäksi kauneudellaan. Se on valtavan visuaalinen kokemus, vaikka ilmeiset vetonaulat kuten Saturn V -kantoraketin laukaisu jätettäisiin kokonaan huomiotta. Dokumenttia kannattelee vahva jännite ensimmäisestä kuvasta viimeiseen.

Kuuhommathan ovat juuri nyt kuuminta hottia (tänä yönähän on myös osittainen kuunpimennys, jos se jostain päin pilviverhon takaa sattuu näkymään) Kuuhun saapumisen 50-vuotisjuhlan vuoksi. Jos aihe kiinnostaa lisää, niin naapuriblogista Jari Mäkinen on laatinut vallan erinomaisen, 6-osaisen podcastin He valloittivat Kuun, joka löytyy Yle Areenasta. Siinäkin on mukavan humaani ote tähän aiheeseen.

Areenasta löytyy myös ainakin Apollo 11 -kuulennon astronautit muistelevat kokemuksiaan -pätkä joka on kuvattu tänään (!) Kennedyn avaruuskeskuksessa ja jossa ovat äänessä Edwin ”Buzz” Aldrin ja Michael Collins (edit: Aldrin ei jostain syystä ollutkaan paikalla), sekä kuusiosainen Kuun valloittajat -dokumenttisarja (Chasing The Moon, 2018). Lisäksi on pakko mainostaa jälleen kerran Flickristä löytyvää Project Apollo Archivea, josta löytyy valtava määrä Apollo-lennoilla ja niiden tiimoilta otettuja, korkearesoluutioisia kuvia.

Apollo 11 tulee Suomessa ensi-iltaan Finnkinolla 15.8. (eli ok, kotka ei ole laskeutunut leffateattereihin aivan vielä, sallinette pienen taiteellisen vapauden tässä), mutta siitä on näköjään erikoisennakkoja siellä sun täällä.

Suosittelen.

Apollo 11 -dokumentti Finnkinon sivulla
He valloittivat Kuun -podcast
Apollo 11 -kuulennon astronautit muistelevat kokemuksiaan
Kuun valloittajat
Project Apollo Archive