Yllättävän tavallinen superkuu
Meille Ursaan tulee paljon yhteydenottoja jäseniltä ja suurelta yleisöltä. Yksi sellainen tuli viime perjantaina täysikuun aikaan.
”Perjantaina 15.11. piti taivaalla olla paljon mainostettu marraskuun superkuu. Miksi kuu oli silti korkealla ja pienenä vaikka sen pitäisi kiertoradallaan lähinnä maata olevana olla suurena ja lähellä horisonttia?”
Kirjoitin ilmiöstä ”superkuu” vuonna 2014, pari kuukautta päälle 10 vuotta sitten. Koko ilmiö itselleni silloin vielä aivan uusi. Muistan olleeni hämmentynyt ja huvittunut, olinhan opiskellut tähtitiedettä itseni kipeäksi liki 10 vuoden ajan, eikä tästä ollut tehty mitään numeroa. Ja nyt äkkiä oli keksitty tehdä Kuu-Maa-Aurinko-systeemin perigeum-syzygystä joku juttu!
Viimeisen 10 vuoden aikana superkuusta on sitten kohistu säännöllisesti. Olen saanut haastattelupyyntöjä asiaan liittyen aika tasaisesti, joskin viime vuosina on alkanut tuntua, että niitä tulee vähemmän. Syynä voi olla se, että annan toimittajien aina ymmärtää, ettei tässä ole kuulkaa oikeasti mitään ihmeellistä.
Miksei ole? Onhan Kuu nk. superkuun aikana aina taivaalla jonkin verran suurempi ja kirkkaampi!
Onhan se, koska on aivan totta, että täysikuun näennäinen läpimitta ja kirkkaus vaihtelevat sen mukaan, miten kaukana se on maapallosta hiukan soikealla radallaan täysikuun koittaessa.
Mutta oletteko ikinä huomanneet, että täysikuu olisi joskus taivaalla vähän keskimääräistä pienempi ja himmeämpi? Siis kerrassaan pliisu? Ai ette? Ette varmasti niin, koska siitä ei tehdä uutisia. Silti mikrokuu-ilmiö on aivan yhtä tosi kuin superkuu. Joskus täysikuu sattuu silloin, kun Kuu on radallaan kauimpana Auringosta.
Nämä ilmiöt olisivat havaittavissa, jos taivaalla mollottaisi vierekkäin normaali, keskimääräinen täysikuu sekä superkuu — tai mikrokuu. Mutta tällaista ei tapahdu, koska Kuuta on vain yksi.
Täysikuu on aina hyvin kirkas, myös mikrokuun aikaan, eikä taivaalla ole silloin mitään yhtä kirkasta. Ihmisen silmä ei ole absoluuttisen tarkka Kuun kirkkauden tai koon mittari.
Moni varmaan sekoittaa ”superkuuhun” mielessään sen, miten täysikuu näkyy erityisesti kesäisin hyvin matalalla ja siitä syystä se näyttää myös hyvin suurelta ja usein myös kellertävältä tai jopa punertavalta. (Toki täysikuu on matalalla aina noustessaan ja laskiessaan.) Väri johtuu ilmakehästä, joka sirottaa Kuun heijastamasta auringonvalosta sinertäviä sävyjä taivaalle ja vain punertavat sävyt jäävät jäljelle. Horisontin suunnalla ilmakehää on näkösäteen suunnassa enemmän kuin taivaanlaella.
Horisontin suunnalla Kuu näyttää tosiaan varsin isolta, ja tätä ilmiötä kutsutaan kuuilluusioksi. Tarkkaa syytä tälle ei tiedetä, mutta todennäköisesti tässä on kyse siitä, että horisontissa on yleensä juttuja, kuten puita ja rakennuksia, joihin Kuun kokoa voi verrata. Korkealla taivaalla näin ei ole. Asia voidaan todeta valokuvista: horisontissa olevan täysikuun läpimitta on aivan sama, kuin sen ollessa myöhemmin yöllä korkealla taivaalla. Superkuuhun kuuilluusio ei kuitenkaan liity mitenkään.
Olen miettinyt, että eikö tässä pitäisi olla iloinen siitä, että ihmiset innostuvat katsomaan Kuuta edes joskus. Kuu on mielestäni aivan aliarvostettu taivaankappale, ehkä arkisuutensa takia.
Mutta superkuuhun liitetään aivan vääränlaisia odotuksia. Netti on pullollaan kuvia, joissa horisontissa olevaan Kuuhun on zoomattu oikein kunnolla. Isoltahan se silloin näyttää. Tai sitten on yhdistetty kaksi erikseen otettua kuvaa, jolloin on saatu taivaalle aivan pöyristyttävän, epätodellisen kokoinen Kuu. Tai sitten kuva on peräti tehty tekoälyn avulla.
Kukaan ei kuitenkaan koskaan nähnyt tällaista Kuuta taivaalla, koska se ei ole mahdollista.
En soisi, että superkuun avulla luodaan niin kovat odotukset poloiselle täysikuulle, ettei se voi mitenkään lunastaa niitä. Ja ennen kaikkea ihmisiä viilataan samalla linssiin. Ja sitten aiheutetaan pettymyksiä. Sitäkään en halua tapahtuvan.
Superkuu ei ole ihmissilmään taivaalla suurempi tai kirkkaampi. Voisin osoittaa sinulle mitä tahansa täysikuuta ja kertoa sen olevan superkuu, ja aivan täydestä menisi.
Täysikuu on upea, aina. Ihmiskunta on nauttinut siitä vuosituhansia, ja se on innoittanut taiteilijoita ja rakastavaisia pitkin matkaa. Mutta näiden tuhansien vuosien aikana meille ei ole syntynyt mitään perinnettä ja ymmärrystä siitä, että joitain kertoja vuodessa täysikuu olisi aivan mahdottoman iso. Ei tietenkään, koska sellaista ei tapahdu. Koko juttu keksittiin 1970-luvulla erään horoskooppimaakarin toimesta.
Nasakin on kauhukseni lähtenyt mukaan rummuttamaan superkuuta. Se on kamala sääli.
Mutta jospa sinä, rakas lukija, ymmärtäisit tämän luettuasi, että superkuu näyttää taivaalla ihan samalta kuin mikä tahansa muukin upea, ihana täysikuu. Koska sinä olet ihminen, etkä kone. Mikä on tosi hyvä juttu.
Vastaa
Päivätaivaan Kuu
Meille monille on opetettu, että Kuu näkyy yöllä ja Aurinko päivällä, piste. Siksi jotkut saattavat edelleen yllättyä, kun Kuu kehveli kelluukin päivätaivaalla. Mitä ihmettä?
Hämmennys ei sillä hälvene, että moni meistä osaa refleksinomaisesti sanoa, että Kuu kiertää Maata. Kun asiaa kuitenkin ajattelee yhtään tarkemmin, tämä melkeinpä vaatii sitä, että Kuu on välillä taivaalla Auringon suunnalla.
Mikäli tässä vaiheessa alkaa jo huimata, voi ottaa avuksi vaikka ihan kynän ja paperia. Piirrä toiseen reunaan Aurinko ja toiseen reunaan maapallo. Ja Kuun rataa voi sitten hahmotella siihen Maan ympärille siten, että hommaa katselisi yläpuolelta (tai alta). Välillä Kuu tosiaan menee Maan ja Auringon väliin. (Puhutaan niistä pimennyksistä ihan kohta.)
Ehkä tässä vaikuttaa taustalla ajatus siitä, että päivätaivaalla tapahtuu aivan eri asioita kuin yötaivaalla. Taivas on päivällä kirkkaansininen kupoli, jonka pinnalla Aurinko seikkailee, ja yötaivaalla sitten on aivan eri meininki. Taivas muuttuu ikään kuin läpinäkyväksi, ja sen läpi sitten näkee avaruuteen.
Onkin ihan totta, että päivätaivaalla avaruuden kohteita ei yleensä juurikaan näy. Tämä johtuu siitä, että kotitähtemme Aurinko säteilee kiihkeästi ympärilleen avaruuteen, ja meillä täällä maapallolla on mukava ilmakehä, jonka molekyylit sirottavat auringonvaloa ympäriinsä.
Auringon valo on valkeahkoa, ja siinä on mukana kaikkia näkyvän valon värisävyjä. Tämä tulee esiin myös sateenkaarissa, joissa komeilevat kaikki auringonvalon värit sadepisaroiden erottamina. Valon siniset sävyt siroavat taivaalla enemmän, ja siksi päivätaivas näyttää siniseltä. Siellä on ikään kuin sininen valoverho. Taivaalla kimpoilee sinne tänne niin paljon sinistä valoa, että himmeämmät avaruuden kohteet eivät erotu sen takaa.
(Venuksen voi kyllä nähdä päivätaivaalta paljain silmin. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa joskus kokeilla! Avuksi tarvitsee jonkun tähtikartan, joka kertoo, missä päin taivasta Venuksen pitäisi näkyä. Sitten vaan tiiraamaan. Kärsivällisyys on avuksi.)
Päivätaivaalla siis erottuvat pääasiassa huikean kirkas Aurinko, ja Kuu. Kuun pinta on hyvin tumma, mutta se heijastaa auringonvaloa tehokkaasti avaruuden mustuutta vasten. Kontrasti on niin suuri, että Kuu löytyy taivaalta hyvin helposti, ellei se näy aivan kapoisana sirppinä.
Kuun voi itse asiassa löytää päivätaivaalta johonkin aikaan vuorokaudesta melkein jokaisena päivänä. Poikkeuksena on uudenkuun aika, jolloin Kuu on taivaalla Auringon suunnalla ja näkyy korkeintaan oikein kapeana sirppinä. Lisäksi tähän voisi lisätä ehkä täysikuun, joka on taivaalla aina vastakkaisessa suunnassa kuin Aurinko, joten se löytyy aina yö- tai hämärän taivaalta. Menee vähän semantiikan puolelle, onko tällainen hämärän horisontissa kiiluva täysikuu päivätaivaalla vai ei. Suomessa voidaan olla myös niin pohjoisessa, että Kuu ei aina nouse horisontin yläpuolelle lainkaan.
Mutta mitenkäs ne pimennykset?
Kuu kiertää Maata himppaisen kaltevalla radalla. Tästä seuraa se, että yleensä Kuu kaahottaa taivaalla uudenkuun aikaan joko Auringon ylä- tai alapuolelta ohitse, eikä mitään auringonpimennystä tule.
Mutta koska tämä Kuun ratataso myös kiertyy hissukseen, välillä on sellaisia tilanteita, jossa Kuu porhaltaa radallaan maapallon ratatason läpi juuri silloin, kun se on Auringon suunnalla. Tällöin Maan pinnalla voidaan nähdä auringonpimennys. Ja jos Kuu sattuu olemaan tämän ratatason läpi syöksymisen juuri sen ollessa maapallon takana Auringosta katsottuna, saadaan kuunpimennys.
Ja nyt kun on vähän treenannut Kuun, Maan ja Auringon pyörittelyä päässään, voikin uskaltautua vähän funtsimaan jo Kuun vaiheiden syntymistä, jos nekin tuntuvat vaikeilta. Se aiempi piirustus tulee tässä avuksi.
13 kommenttia “Päivätaivaan Kuu”
Vastaa
Planeettoja rivissä?
Olen tässä pitkin loppukevättä seurannut ulkomaisessa mediassa kasvavaa pöhinää kesäkuun alun planeettaparaatista. Kuusi planeettaa rivissä taivaalla!
Koko ajan on ollut ilmeistä muutamakin asia. Ne ovat nämä:
- Kaksi näistä kuudesta planeetasta eivät näy paljain silmin — siis Uranus ja Neptunus
- Kesäkuun alussa Suomessa kaikki planeetat matavat pitkin horisonttia
- Samasta syystä kesäkuun alussa Suomessa taivas on erittäin vaalea, Aurinko kun ei mene horisontin taakse kovinkaan syvälle tai pohjoisessa Suomessa lainkaan, kun meillä on tämä kuuluisa yötön yö. Tästä syystä näitä planeettoja on erittäin vaikeaa tai mahdotonta erottaa taivaalta.
- Tämä ei ole kovinkaan harvinainen ilmiö: viimeksi pikaisten tarkistusteni mukaan vuonna 2020 kaikki viisi paljain silmin näkyvää planeettaa olivat nähtävissä saman yön aikana, mukana oli tuolloin myös nyt jengistä puuttuva Venus
Planeetat eivät siis ainakaan meidän taivaalla marssi suorastaan paraatissa trumpetit soiden, vaan ehkä pikemminkin etenevät hiljaa hiljaa hiipien kuin Kardemumman kelmeässä yössä.
Jos satut matkustamaan jonnekin lähemmäs päiväntasaajaa, aamutaivaalla voi parhaimmassa tapauksessa nähdä kaikkein korkeimmalla Saturnuksen, sitten Marsin ja lähellä horisonttia hyvin himmeän Merkuriuksen ja kirkkaan Jupiterin. Neptunus vaatii kaukoputken ja tarkan tiedon sen sijainnista, Uranus käytännössä ainakin kiikarin ja myös tarkan tiedon sen sijainnista.
Mutta hei! Kesätaivas on silti täynnä meidän pohjoiselle sijainnillemme ominaisia luonnonilmiöitä. Sieltä on löydettävissä mm. valaisevia yöpilviä, maapallon varjo ja vaikkapa sateenkaaria. Ursan etusivulta löytyy nyt ja koko kesän ajan tästä oma postauksensa. Sen pariin voi palata aina kun siltä tuntuu. Lisäksi tänään on ilmestynyt Tähtitaivas nyt -podcastin kesäjakso, jossa käydään läpi samoja asioita.
Ilmiömäisen hyvää kesää kaikille!
3 kommenttia “Planeettoja rivissä?”
-
Olli Kemppainen sanoo:
Anne, teet tärkeää työtä. Kiitos
-
Anne Liljeström sanoo:
Ilahduttava palaute, kiitos!
-
-
Sami Jumppanen sanoo:
Mainio, tiivis faktantarkistus! Voisi sanoa että ”spot on”, mutta taivas on melko tahraton täällä 😀
Vastaa
Mitä Ursa on?
Ursa teki viime vuonna jäsenkyselyn* ja tänä keväänä lisäksi kyselyn naisille, jotka ovat kiinnostuneita tähtitaivaasta ja yleisemminkin näistä Ursan aiheista.
Vastausten perusteella alkoi tuntua hyvältä idealta avata hieman sitä, millainen yhdistys Ursa on, sekä mitä Ursan jäsenyys on, ja mitä se ei ole. Ursassa töitä yli 13 vuotta paiskineena näitä asioita pitää helposti itsestäänselvyyksinä, mutta eiväthän ne sitä tietenkään ole.
Tämän tekstin lisäksi on tulossa myöhemmin vielä kirjoitus siitä, millaista porukkaa ursalaiset tarkemmin tarkasteltuna ovat, sekä tervehdys uudelta puheenjohtajaltamme.
Tästä tulee pitkä teksti, vaikka kuinka yrittäisi keskittyä oleelliseen! Meillä on niin paljon toimintaa, että se yllättää aina itsenikin, kun alan sitä luetella. Kannattaa siis istua alas ja ottaa mukava asento.
Liian pitkä teksti! En ehdi lukea!
Tiivistettynä tämän tekstin sanoma on se, että Ursa on iso ja valtakunnallisesti toimiva tähtitieteen ystävien yhdistys. Emme kuitenkaan ole muiden suomalaisten tähtiyhdistysten kattojärjestö. Päätehtävämme on jakaa tietoa tähtitieteestä ja taivaanilmiöistä paitsi jäsenille, myös suurelle yleisölle. Jäseniltä ei edellytetä tietoja, taitoja tai osallistumista toimintaan. Pääasiallinen jäsenetu on Tähdet ja avaruus -lehti, mutta muitakin etuja on. Ursan jäsenenä tuet kaikkea Ursan toimintaa, sillä Ursa ei saa päivittäistoimintaansa avustuksia. Ursalla on hieman toimintaa pääkaupunkiseudulla ja Orimattilassa sijaitsevassa havaintokeskuksessa, mutta valtaosa toiminnasta tapahtuu verkossa ja on kaikkien jäsenten saavutettavissa.
Ursa lyhyesti
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry on valtakunnallinen tähtiyhdistys. Meillä on tällä hetkellä noin 18 000 jäsentä ympäri maata, ja Ursa onkin yksi Suomen suurimmista tieteellisistä yhdistyksistä tai seuroista. Erittäin moni tunteekin Ursan nimeltä. Vuonna 2021 juhlittiin satavuotiasta Ursaa. Taivasasioista on siis ehditty levittää tietoa jo kotvanen!
Olemme kaikesta tästä huolimatta hyvin pieni putiikki: meillä on töissä vakituisesti viisi ihmistä toimistolla, neljä ihmistä lehden toimituksessa, sekä sivari. Lisäksi Ursalla tekee hommia kourallinen osa-aikaisia työntekijöitä. Lehden avustajia sekä erilaisia vapaaehtoisia sitten löytyykin jo kymmeniä.
Pidämme nykyään majaa vanhalla Helsingin observatoriolla. Rakennuksessa olevaa tähtitieteen yleisökeskusta ja sen näyttelyitä pyörittää Tiedemuseo Liekin observatorio. Talosta löytyy myös Yliopiston almanakkatoimisto.
Ursan tarkoituksena on tarjota jäsenilleen ja yleisölle selkeä ja nykyaikainen käsitys maailmankaikkeudesta, toimia tähtitieteen ja lähialojen harrastuksen edistämiseksi sekä edistää alansa kouluopetusta ja aikuiskasvatusta.
Pidämme esillä yleisesti hyväksyttyjä tieteellisiä teorioita, emmekä lähde mukaan spekulaatioihin. Meillä onkin luotettava maine, josta olemme hyvin ylpeitä. Tarjoamme tietoa tähtitieteestä ja -taivaasta ensi sijalla Suomen kielellä ja Suomen oloihin sovitettuna. Netti on pullollaan tietoa esimerkiksi englanniksi, ja omalla äidinkielellä esitetyt asiat vain ovat ymmärrettävämpiä. Meiltä saa kuitenkin asiakaspalvelua myös ruotsiksi ja englanniksi.
Mistä Ursan rahat tulevat?
Ursan toiminta pyörii pääasiassa jäsenmaksujen varassa. Toisinaan saadaan kirjankustannukseen jokin apuraha esimerkiksi kääntäjän työskentelyyn, ja Ursan esitelmät ja kurssit saavat tukea Opintokeskus Sivikseltä, jonka jäsen olemme.
Muutoin Ursa ei saa päivittäiseen toimintaansa mitään tukia valtiolta tai kunnilta. Olemme kyllä saanneet yksityisiltä säätiöiltä kiitettävästi tukia erilaisiin hankkeisiin vuosien varrella.
Koska rahavirrat muualta ovat hyvin niukkoja tai olemattomia, olemalla Ursan jäsen tuet hyvin suoraan siis myös kaikkea Ursan toimintaa!
”Tähtitieteen tietotoimisto”
Ursa on profiloitunut levittämään tietoa tähtitieteestä ja -harrastuksesta. Käytännössä se merkitsee lehden ja kirjojen kustannustoimintaa, puhelin- ja sähköpostipäivystystä sekä aktiivista tiedotusta.
Ursa kustantaa jäsenlehtenään lukijoidensa parissa erittäin arvostettua Tähdet ja avaruus -lehteä sekä tähtitieteestä ja lähitieteistä kertovia tietokirjoja. Moni tuntee Esko Valtaojan ja on lukenut hänen kirjojaan, ja Ursa onkin kustantanut useimmat niistä. Kustannamme myös yliopistoissa käytettäviä oppikirjoja, suomennoksia ulkomailla julkaistuista tietokirjoista sekä oppaita tähtitaivaan havaitsemiseen. Iloksemme moni Ursan kirjoista on palkittu esim. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla.
Ursa palvelee jäseniään ja suurta yleisöä arkisin klo 10–16 puhelimella ja sähköpostilla. Tyypillisesti opastamme jäsenyyteen liittyvissä asioissa, lähetämme postituksessa kadonneita Tähdet ja avaruus -lehtiä uudelleen sekä selvitämme, mikä se valoilmiö mahtoi olla, jonka soittaja näki edellisenä yönä (tai joissain tapauksissa jopa vuosia tai vuosikymmeniä aiemmin).
Ursan muu tiedotus toimii ensisijaisesti verkkosivujen (ursa.fi) lisäksi sosiaalisessa mediassa (nykyisin Facebook, Bluesky, Instagram, X ja YouTube). Vuoden aikana lähetetään vaihteleva määrä lehdistötiedotteita, ja jeesaillaan tähtitieteestä tai -harrastuksesta juttuja kirjoittavia toimittajia, tehdään juttuihin faktatarkistusta ja etsitään haastateltavia. Tähtitaivas nyt -podcastiakin on ehditty tehdä jo reilun viiden vuoden ajan.
Mitä Ursan jäsenyyteen sisältyy?
Sinäkin voit olla Ursan jäsen! Liittyminen onnistuu verkkokaupassamme.
Moni liittyy Ursaan ihan vain saadakseen Tähdet ja avaruus -lehden. Tämä tuhti ja värikäs lukupaketti ilmestyy kahdeksan kertaa vuodessa. Jopa ammattitähtitieteilijät lukevat lehteä kiinnostuksella! Jäsenet pääsevät lukemaan lehteä halutessaan myös digitaalisessa muodossa. Valtaosa jäsenmaksuistamme kuluukin lehden toimittamiseen.
Voit tutustua lehteen verkosta löytyvän kokonaisen näytelehden avulla.
Jäsenyys oikeuttaa myös etuihin Ursan tuotteissa ja palveluissa. Kirjojen kohdalla jäsenetu on noin 25 %, ja havaintovälineissä noin 10 %. Kurssimme ja nuorisotoimintamme ovat aina jäsenille edullisempia.
Jäsenkyselyn perusteella moni nykyisistä Ursan jäsenistä kokee tärkeäksi myös sen, että he ovat tukemassa hyvää asiaa. Yksinomaan jäsenmaksujen avulla tehdään tiedotusta sen eri muodoissa, kehitetään Ursan palveluita kuten havaintopalvelu Taivaanvahtia, mobiilitähtikarttaa ja uusia verkkopalveluita, pidetään verkkosivut ajan tasalla, järjestetään esitelmiä, tähtiretkiä, podcastia ja kursseja sekä nuorisotoimintaa, tuetaan suomalaista tähtiharrastustoimintaa sekä tuetaan peruskoulujen opettajia tähtitieteen opetuksessa.
Mitä Ursan jäseneltä vaaditaan?
Jäsenyyteen ei ole mitään vaatimuksia. (Tai no, jäsenmaksu olisi syytä mielellään maksaa.) Sen suuruus on aikuisille tänä vuonna 54 €.
Leikillisesti olemme sanoneet, ettei täällä edellytetä tutkintoa tai omaa avaruusrakettia! Mutta vakavissaan puhuen, Ursan jäseneksi liittyvän ei tarvitse tietää yhtikäs mitään avaruudesta tai tunnistaa ainoatakaan tähtikuviota. Joistain näistä asioista kannattaa tietysti olla kiinnostunut, jotta jäsenyys tuntuisi mielekkäältä. Tutustuessa Tähdet ja avaruus -lehteen oppii väkisinkin asioita yötaivaasta ja kohteista, joita se kätkee sisäänsä. Tähtiharrastajia on todella erilaisia, ja Ursa sopii todennäköisesti heistä aivan kaikille.
Jäsenkyselyiden perusteella tiedämme, että 60 % jäsenistämme seuraa tähtitiedettä netin, lehtien ja kirjojen välityksellä ja katselee tähtitaivasta vain satunnaisesti. Reilu 36 % seuraa tähtitaivaan tapahtumia lukemalla sekä havaitsee taivasta useita kertoja vuodessa. Vajaa 4 % käyttää runsaasti aikaa havainnoimalla tai valokuvaamalla taivaanilmiöitä ja/tai osallistuu aktiivisesti jonkin Ursan harrastusryhmän tai paikallisen tähtiyhdistyksen toimintaan.
Osa tästä sekalaisesta joukosta on kyllä myös ammattitähtitieteilijöitä, mutta kuten edeltä käy ilmi, Ursa on ehdottomasti hyvin matalan kynnyksen yhdistys.
Voi olla, että jäsenyys näkyy sinulle vain siinä, että Tähdet ja avaruus -lehti toimitetaan kotiin sen kahdeksan kertaa vuodessa. Ei siis ole pakko osallistua mihinkään tapahtumiin, edes etänä. Jos joskus päätät hankkia lisää luettavaa tai jonkun havaintovälineen, vaikka sen kiikarit (vaikka tavalliset lintukiikarit käyvät mainiosti taivaan tarkkailuun), tai osallistua jollekin kursseistamme, niin saat ne sitten jäsenenä edullisemmin.
Esimerkiksi koulut, kirjastot tai yritykset voivat olla Ursan yhteisöjäseniä.
Tähtiharrastuksen tukena
Välitämme myymälämme ja verkkokauppamme kautta myös havaintovälineitä, ja annamme opastusta niiden käyttöön maksutta. Tapaammekin sanoa, että me emme myy kaukoputkia ja kiikareita, vaan tähtiharrastusta. Emme tuputa ensimmäisen havaintovälineen ostajalle isointa ja kalleinta kaukoputkea, vaan kannustamme aloittamaan mieluummin maltillisen kokoisilla kiikareilla. Eikä niitäkään välttämättä tarvita! Ensin kannattaa aloittaa taivaaseen tutustuminen ihan paljain silmin.
Yksi Ursan palveluista on kaikille avoin Taivaanvahti. Se on Ursan havaintojärjestelmä, jonka tietokantaan kerätään tähtitieteellisten ja ilmakehän ilmiöiden havaintoja. Taivaanvahtiin ladatuista kuvista on löydetty muun muassa uusia revontuli- ja halomuotoja, mutta se on myös loistava tapa seurata, millaisia ilmiöitä Suomen taivaalla on tapahtunut. Samalla voi tarkistaa esimerkiksi, että näkikö joku toinenkin sen kirkkaan tähdenlennon, jonka itse juuri onnistui näkemään.
Ursa ei ole kattojärjestö
Valtakunnallisesti toimivan Tähtitieteellinen yhdistys Ursan lisäksi Suomessa toimii enemmän tai vähemmän aktiivisesti noin 40 muuta tähtiyhdistystä, joiden toiminta on keskittynyttä jollekin alueelle paikkakunnalle. Monien nimessä on osin historiallisista syistä osana ”Ursa”.
Nämä yhdistykset ovat kuitenkin täysin itsenäisiä, emmekä me ole näille kattojärjestö. Paikallisesti toimivilla yhdistyksillä on omat jäsenmaksunsa ja -etunsa. Toki teemme näiden yhdistysten kanssa yhteistyötä aina kun mahdollista!
Tapahtuuko Ursan toiminta pääkaupunkiseudulla?
Koska pääkaupunkiseudulla ei ole omaa paikallisesti toimivaa tähtiyhdistystä, Ursa järjestää täällä pienimuotoista toimintaa. Meillä on täällä toimiston ja myymälän lisäksi tähtitorni, jonka kuva löytyy ihan logostammekin. Tornilla järjestetään säännöllisesti kaikille avoimia tähti- ja aurinkonäytöksiä.
Pandemian aikana suuri osa toiminnasta saatiin siirrettyä verkkoon, missä se on kaikkien jäsentemme saatavilla. Kaikki esitelmät siirtyivät verkkoon. Valtaosa kursseistamme tapahtuu myös verkossa.
Osa nuorisotoiminnastamme tapahtuu nyt verkossa. Kesä- ja talvileirit järjestetään Orimattilassa, Ursan havaintokeskus Tähtikallion tiloissa. Samoissa tiloissa kokoontuvat myös harrastajat erilaisiin tapaamisiin, mutta kaikki harrastustapahtumat järjestetään nykyään hybridimuotoisina, joten osallistua voi etänäkin. Myös Helsingissä kokoontuvat jäsenillat ovat hybridimuotoisia. Tähtiharrastajien kesätapahtuma Cygnus järjestetään vaihtuvilla paikoilla ympäri Suomea, ja Cygnuksenkin esityksiä voi nykyään seurata verkossa.
Ursa siis järjestää hieman toimintaa pääkaupunkiseudulla, mutta pyrkii järjestämään valtaosan toiminnastaan verkossa siten, että se tavoittaisi mahdollisimman monet. Moni toki toivoisi, että Ursa tulisi järjestämään toimintaa juuri omaan kaupunkiin, mutta tätä ei voi mitenkään tehdä, ihan jo resurssien vähyyden vuoksi. Neuvomme, että kaikki paikallisesta toiminnasta kiinnostuneet tutustuisivat paikallisesti toimivien tähtiyhdistysten toimintaan. Ehkä jollakin niistä on esimerkiksi tähtinäytöksiä lähellä asuinpaikkaasi.
*) Moni jäsen on ihmetellyt, ettei ole saanut mitään kyselyä. Sitä ei lähetettykään kaikille, vaan tilastollisesti riittävälle otokselle Ursan valtavasta jäsenistöstä. Meillä ei ole tiedossa sähköpostiosoitetta läheskään kaikille jäsenille, vaan osalle kutsu kyselyyn jouduttiin lähettämään kirjeenä. Yksilöidyn kirjeen lähettäminen paperipostina tuhansille jäsenille olisi tullut kalliiksi.
Korjaus 15.5.2024 klo 9.45: korjattu jäsenmäärä 18 000, aiemmin tekstissä luki 17 000.
Korjaus 15.5.2024 klo 10.47: lisätty maininta Orimattilassa sijaitsevasta havaintokeskuksesta.
6 kommenttia “Mitä Ursa on?”
-
Jep, ei tullut kyselyä. Tässä siis spostiosoite 😉
Ps. Syksy Räsäsen lyhyt kurssi kosmologiasta oli vaikuttava! Kiitos siitä ja Ursan toiminnasta. -
Lasse Reunanen sanoo:
Tähdet ja avaruus lehti hyvä tietolähde suomalaisille tähtitaivaan kohteista.
Kirjat ja tv-dokumentit sekä netti, Ursan sivut jne. täydentää tietoa.
Valitut Palat lehti täytti 100 vuotta myös vuonna 2022 ja huomasin
Valitut Palat 1/2022 lehden artikkelin: Tulkoon valo,
jossa Linnunradan kuva Australiasta kuvattuna oli – keskusalue kaaren keskellä.
Suomesta Linnunradan keskusta ei näy – joten siitä vähemmin kuvia ollut.
Valitut Palan kuvaa katsoessa keskiosan muodostelmat oli melko
symmetrisesti muotoutuneena- Linnunradan kokonaisuudesta olisikin
mielenkiintoista nähdä yhteinäisempiä kaarikoosteita lisää – Ursaltakin. -
Henri Söderlund sanoo:
Hienoa että meillä on URSA vaikka resurssit ovatkin rajalliset, mutta valitettavasti se mikä siirretään verkkoon pandemian aikana on hankala palauttaa, kuten etätyöhön siirtyminen työelämässä. Poikkeudet muuttuvat normaaliksi.
-
Tuleeko sinulle mieleen, mitä pandemian aikana muuttuneita käytäntöjä Ursan pitäisi muuttaa entiselleen?
-
-
janne karjalainen sanoo:
Moi
Paperinen lehti näyttää olevan tärkeä. Luen sen kuitenkin mieluummin rihvelitaulultani, kuten muutkin lehdet. Olisi mielekästä tarjota jäsenyys ilman paperilehteä. Ursalta säästyisi paino- ja postikuluja ja minulta kiiltävän paperin vienti kierrätyslaatikolle (laiskana katkaisin jäsenyytenikin vuosia sitten).
Jäsenmaksun pitäisi mielestäni olla silti sama.-
Jäsenmaksun pitäisikin olla käytännössä sama ilman paperilehteä, sillä postituskulujen osuus on lopulta lehden teon kustannuksista erittäin pieni.
Paperinen lehti tuntuu olevan hyvin suosittu jäsenistömme parissa, vaikka muutamat sen mieluiten lukevatkin sähköisenä. Verkkokauppaan jäsentunnuksin kirjautumalla voi jättäytyä pois lehden fyysisen kappaleen jakelusta. Näin säästyy kierrätykseltä. Paperisesta versiosta voi kieltäytyä myös olemalla yhteydessä suoraan Ursan toimistoon.
-
Vastaa
Seitsemän sisarta iltataivaalla
Iltaisin taivaanrannan takaa koillisesta nousee nyt Seulasten (tai Plejadien) tiivis tähtirypäle, joka on helppo tunnistaa. Mistä siinä on kyse?
Seulaset on Härän tähdistön alueella sijaitseva avoin tähtijoukko, ja noin 440 valovuoden etäisyydellä yksi Aurinkoa lähimmistä. Samaten Härän alueella sijaitseva Hyadit on vieläkin lähempänä meitä, mutta sen jäsenet ovat jo niin hajallaan, että tähtijoukkomaisuutta alkaa olla vaikea hahmottaa.
Seulasten tähdistä kirkkaimmat — ne, jotka erottuvat helposti paljain silmin — ovat kuumia ja suuria, niin kutsuttuja B-spektriluokan tähtiä. Paljain silmin joukosta voi havaita jopa 14 tähteä. Mutta joukossa hengaa runsain mitoin myös pienempiä ja himmeämpiä tähtiä.
Seulasista on tunnistettu jo yli tuhat jäsentä, ja ne ovat kaikki syntyneet yhtä aikaa noin 100 miljoonaa vuotta sitten. Syntypaikkana on ollut jokin tiivis tähtienvälinen pöly- ja kaasupilvi. Pitkään ajateltiin, että Seulasten ympärillä suuremmilla teleskoopeilla ja erityisesti valokuvissa näkyvät kuituiset kaasurepaleet olisivat jäänteitä tästä syntypilvestä. Alkuperäisen lastenkammarin kaasun olisi kuitenkin pitänyt jo puhaltua avaruuteen tähtien syntymän jälkeen, joten nykyään pidetään todennäköisempänä, että tähtijoukko nyt vain sattuu seilaamaan avaruudessa harvan kaasupilven läpi. Tähtien kirkas valo heijastuu tästä kaasusta ja saa sen hohtamaan sinertävänä.
Nykyään Seulasten kaikkein tiiveimmän ytimen läpimitta on noin 16 valovuotta, mutta joukkoon kuuluvia tähtiä löytyy vielä 43 valovuoden etäisyydeltä ydinkeskustasta.
Seulasista ei ole löytynyt varmuudella yhtään eksoplaneettaa (tai mustaa aukkoa), mutta yhden sen tähdistä, HD 23514, ympäriltä on havaittu kuuman pölyn hiukkasia. Tämän on tulkittu mahdollisesti merkitsevän sitä, että siellä on käynnissä planeettojen muodostumista. Planeettojen sijaan Seulaisista tunnetaan useita ruskeita kääpiöitä eli likilaskuisia tähtiä: kaasupalloja, joiden massa on jäänyt liian pieneksi, jotta säteilyä tuottavat fuusioreaktiot pääsisivät kunnolla käyntiin niiden sisällä. Niitä saattaa olla jopa neljännes Seulasten kaikista jäsenistä.
Seulasten kirkkaimmat tähdet on nimetty kreikkalaisen mytologian Atlaksen ja Pleionen ja näiden tyttärien mukaan: Sterope, Merope, Electra, Maia, Taygeta, Celaeno ja Alcyone. Alcyone on näistä kirkkain. Se pyörii hyvin nopeasti, minkä johdosta se on pullistunut ekvaattoriltaan. Alcyonen pinta on yli kaksi kertaa niin kuuma kuin Auringon, ja se on yli 2000 kertaa Aurinkoa kirkkaampi.
Seulasten rypäleterttu kiertää Linnunradan keskustaa samalla tapaa kuin kaikki muukin galaksimme kiekon sisältämä aines. Taivaan tasossa se näyttää puskevan hiljalleen suunnilleen Orionin tähdistön oikean alakulman Rigeliä kohti.
Kymmenien ja satojen miljoonien vuosien saatossa Seulasten jäsenet tulevat hajaantumaan erilleen taivaalla, eikä niitä enää hahmota yhteisen lapsuuden kokeneiksi tähdiksi. Mutta vielä tänä syksynä ja talvena niistä ehtii nauttia kaikessa rauhassa. Kannattaa kokeilla, miltä Seulaset näyttää kiikarin läpi! Monesta taloudesta löytyy jonkinlainen kiikari.
5 kommenttia “Seitsemän sisarta iltataivaalla”
-
Hannu sanoo:
Kiitos tiedoista, olimme katselemassa revontulia 15.9. Kajaanin seutuvilla. Jupiter näkyi hyvin, seulaset olivat ihan uusi juttu.
-
Hieno juttu! Seulaset on helposti bongattava mutta tyypiltään (avoin tähtijoukko) vähän harvinaisempi taivaan herkku, eipä noin helposti havaittavia tähtijoukkoja ole juuri muita.
-
-
Heikki Keskinen sanoo:
Ei liity tähän.Mutta noissa artikkeleissa vertaatte aina noita muita taivaan kappaleita,niin ja niin monta auringon massainen.Ei se kerro minkä kokoinen se on,miksei halkaisijaa voi mainita,vai eikö sitä tiedetä? Halkaisija antaa kokreetisemman kuvan koosta.En minäkään osta Ikeasta kaappia painon mukaan.
-
Tähtitieteessä asioita usein mitataan Auringon massoissa. Ehkä näin tiedettä yleistajuistaessa sitä pidetään edes vähän hahmotettavampana mittana kuin pituuden mittana valovuosia, saati sitten parsekeja, joita tähtitieteessä käytetään mieluummin.
Tässä tekstissä kuitenkin onneksi muistettiin mainita valovuosissa, minkä kokoinen Seulaset suunnilleen on.
-
Kyllä tuo valovuosi matkana on hahmotettavampi kuin massa vastaan halkaisija.
-
-
Vastaa
Värien välähdyksiä taivaalla
Tämä päivä on mennyt rattoisasti puhelimessa toimittajien kanssa. Eilen illalla nimittäin sattui olemaan laajalti selkeää, ja tästä syytä moni tuli nähneeksi iltakahdeksan jälkeen taivaalla välähtäneen kirkkaan valon, kun avaruudesta saapui vähän isompi avaruuden murikka ilmakehäämme ja aiheutti poikkeuksellisen kirkkaan tähdenlennon, tulipallon. Iltapäivän edetessä kappaleen rata ja massa saatiin mallinnettua, ja vähäiset meteoriitit näyttävät ropsahtaneen Laatokkaan.
Tässä, ja monissa aiemmissakin tulipalloissa, on herättänyt hämmennystä niissä toisinaan näkyvät selvät värit. Eilisessä tulipallossa havaittiin vihreitä sävyjä, mutta onpa niissä näkynyt myös punertavia ja kellertäviä vivahteita.
Mistä voi olla kyse? Onko tämä nyt laitaa ensinkään?
Kovaa vauhtia ilmakehässä
Jotta päästään mysteerin jäljille, on hyvä miettiä, miten tähdenlennot itse asiassa syntyvät. Mistä se valo oikein syntyy? Eihän avaruudesta mitään hehkulamppuja putoile. (Saati ledejä.)
Avaruudellisia murusia ja hitusia, virallisemmin meteoroideja eli noin alle 10-metrisiä asteroidimaisia kappaleita, seikkailee aurinkokunnassa hurjia määriä. Maapallo (ja toki muutkin planeetat) pyyhältävät jatkuvasti radallaan eteenpäin troolaten niitä siekailematta kaasukehäänsä. Joka vuorokausi tätä hienojakoista materiaalia päätyy ilmakehäämme tonnikaupalla.
Meteoroidit törmäävät ilmakehäämme vähintään 11,2 kilometrin sekuntinopeudella, ja esimerkiksi leonidien meteoriparven kappaleiden nopeus on saapuessa noin 71 km/s. Vertailun vuoksi: kiväärin luoti lentää noin yhden kilometrin sekunnissa.
Tapahtuma on siis raju. Mistään seinään törmäämisestä ei kuitenkaan ole kyse: ilmakehä on yläosistaan hyvin harva, ja tihenee vähitellen alemmas mentäessä.
Tähdenlentojen kannalta ilmakehä muuttuu oleellisen paksuksi reilun 100 kilometrin korkeudella. Siellä syvemmälle ilmakehään kiitävän kappaleen eteen alkaa kehittyä iskuaalto eli sokkirintama. Se lämmittää voimakkaasti kappaleen pintaa, joka voi kuumeta kymmenien tuhansien asteiden lämpöiseksi.
Kappaleesta kaasuuntunut, sulanut ja murentunut materiaali muodostaa sen taakse vanan. Myös murtuneet kappaleet alkavat erikseen kuumentua ja hajota. Mitä isompi kappale, sitä paremmin se kestää tämän höykytyksen. Pienet muruset tuhoutuvat kokonaan, mutta isommista saattaa selvitä jotain myös pinnalle asti – siis niitä meteoriitteja.
Värishow kertoo kemiasta
Ilmakehän molekyylien pommittaessa meteoroidista irronneen kaasun atomeita niiden elektronit potkiintuvat kauemmas kaasun atomien ytimistä. Sanotaan, että atomit virittyvät.
Kun elekronit sitten pian rentoutuvat takaisin tavanomaisille radoilleen, vapautuu energiaa, joka näkyy valona. Valon aallonpituus (ja siis myös väri) riippuu siitä aineesta, mitä kyseinen atomi sattuu olemaan. (Joku jo huomaa, että mekanismi muistuttaa paljon tapaa, jolla revontulten valo syntyy. Niissä avaruudesta tulevat hiukkaset, tyypillisesti elektronit ja protonit, virittävät ilmakehän mokelyylejä.)
Katulampuista tuttua oranssinkeltaista valoa säteilee natrium. Magnesium saa aikaan sinertävää valoa, ja nikkeli vihreää. Tähdenlentojen säteilemästä valosta on löydetty kyllä merkkejä myös muista aineista, kuten kalsiumista, mangaanista, kromista ja kuparista sekä muista, harvinaisemmistakin aineista.
Tähdenlennon väriin vaikuttaa myös lisäksi ilmakehän typen ja hapen virittyminen, mikä saa aikaan tyypillisesti punertavia sävyjä. Ilmakehän molekyylit ovatkin itse asiassa vastuussa valtaosasta siitä valosta, jota tähdenlennossa näkyy.
Ja koska meteoroidit eivät ole mitään puhtaita labratorionäytteitä jostain tietystä alkuaineesta, tähdenlennon valo koostuu aina useista eri väreistä. Kaikkien värien summana syntyy valkoista valoa, ja aika värittömiltähän tähdenlennot usein näyttävätkin.
Avaruuskiven putoamisessa aistittava väri riippuu kuitenkin myös nopeudesta, jolla kappale iskeytyy ilmakehään, sekä sen massasta. Jos kyse on himmeämmästä tähdenlennosta, hitaammat tapaukset näyttävät punertavammilta, mutta kirkkaiden tulipallojen tapauksessa asia näyttää olevan monimutkaisempi. Kirkkaissa tulipalloissa aistitaan usein kirkkaampia värisävyjä, ja ihmisen tekemät avaruusromun kappaleet voivat näyttää hyvinkin monivärisiltä.
Yhteenvetona voidaan kuitenkin sanoa, että värien aistiminen tähdenlennoissa, erityisesti kirkkaissa tulipalloissa, on vallan normaalia. Jos taivaallisessa leimahduksessa erottaa värejä, voi onnitella itseään: onnistuit paljain silmin tekemään havainnon avaruuskiven kemiasta.
2 kommenttia “Värien välähdyksiä taivaalla”
-
Isoja tähdenlentoja en ole havainnut, tulipalloja.
Tähdenlennotkin liki värittöminä muistan nähneeni.
Su 20.3. oli UrSalon viimeinen näytös Halikon vesitornin päällä,
tähtitornin tasanteella. En havainnut tähdenlentoja, satelliitin
ja lentokoneita valoineen näkyi. Harvinainen valovälähdys myös
näkyi – arviolta muutaman metrin etäisyydeltä tornikaiteen edessä,
jonka tulkitsin valkoisena valoläikkänä lepattavaksi yöperhoseksi tms.
Tornikatos oli jo liki lumeton, vain eteläsuunta sirppimäisesti varjossa
oli vielä jäälumessa. Kaksi viikkoa sitten ma siellä edustalla oli kerrottu
kalliojyrkänteeltä kivilohkeamaa – josta SSS myöhemminkin uutisoinut.
Vesitorni rakennettiin 1970 ja silloin räjäytyksiin jyrkännettä valokuvattiin.
Myöhemmin vesitorni korotettiin 1994 ja UrSalon tähtitorni 2000-luvulta. -
Tauno Alkula sanoo:
Tulipallo jonka näin Soinin Kukonkylällä 21.3- 2022 n klo 20,03 oli väriltään vihertävä.
Eräs asia minua harmittaa , Olen ollut Canadassa lähinnä metsätöissä lähes 30 v.
Kerran siellä huomasin jo kaukaa kiiltävän kohteen metsä aukiolla . Tutustuin siihen , se oli varmasti rautameteoriitti. Oli painoltaan jotain 3-5 kilon painoinen. Olin urakkatöissä Vancouverin saarella jätin sen sinne. Olisi pitänyt kantaa se lähes pari sataa metriä jyrkkää mäkeä ylös autolle, niinpä jätin sen sinne. Kävin Lapualla Kantry Callereyssä ( siellähän oli yli 4000 kivinäytettä ympäri maailmaa) Siellä oli rautameteoriitti täsmälleen samanlainen jonka oli nähnyt työmaallani.
Vastaa
Tuomiopäivää odotellessa
Oheisen otsikon lohkaisi esihenkilö sähköpostissa, jossa tuli mukana itselleni jo tuttu videolinkki. Se on 15.2. julkaistu pätkä, jossa esitellään sinänsä mehevästi joitakin aurinkokunnan asteroideja suhteutettuna koon puolesta toisiinsa, ja New York Cityn kokoon. Tässä se on:
Näin tämän itse viime viikonloppuna ja toisaalta nautiskelin taivaallisten kikkareiden koosta, koska ovathan ne vallattoman kokoisia, ja toisaalta otti päähän niin vietävästi.
Miksi otti päähän?
Videossa ei sinänsä ole mitään väärää, vaikken nyt ole lähtenyt syynäilemään asteroidien kokoa ja tarkistamaan, suhteutuvatko ne oikein Manhattanin kokoon. Eivätköhän suhtaudu. Se ei ole se ongelma.
Video ruokkii, näin uskon, asiaan vihkiytymättömän päässä käsitystä siitä että tuollaisia moukuroita sieltä on tulossa niskaan ihan koska tahansa, siitä huolimatta, ettei siinä moista väitetäkään. Isot taivaalliset murikat suurkaupunkia rustentelemassa. Mielikuvitus tekee loput. Seurasin Twitterissä kylmä hiki otsalla ja hampaat irvessä ihmisten saatesanoja videolle: ”En taida nukkua enää koskaan.”
Kappaleita lähellä ja kaukana
Videosta on liikkunut useampiakin versioita. Se, jonka näin ensimmäisenä, aloitti jylhän kokovertailunsa vasta n. 370-metrisestä Apophiksesta. Se aiheutti hetkellisesti huolta löytymisensä jälkeen vuonna 2004. Tuolloin näytti, että sillä olisi 2,7 % mahdollisuus osua maapalloon vuonna 2029.
Asteroidien uhkaavuutta mittaavalla ns. Torinon asteikolla (0-10) Apophis saavutti vuonna 2004 asteikon korkeimman uhkatason koskaan, joka oli 4. Nykyään Apophiksen, ja kaikkien — toistan, kaikkien — muidenkin tunnettujen Maan lähelle tulevien asteroidien, Torinon asteikon arvo on 0. Niitä pidetään silmällä, mutta törmäysuhka on käytännössä olematon, ainakin toistaiseksi.
Apophis voisi toki aiheuttaa pahaa tuhoa, riippuen hieman siitä, minne se putoaisi. Tuon mittaluokan kimpaleita kuitenkin osuu Maahan tilastollisesti kerran 80 000 vuodessa. Vertailun vuoksi, modernit ihmiset vasta funtsailivat Afrikasta lähtemistä 80 000 vuotta sitten samalla kun neandertalilaiset ja denisivalaiset mellastelivat muualla maapallolla (asiaa paremmin tuntevat saavat korjata, myönnän etten aivan ole pysynyt kärryillä siinä, että mikä on tämänhetkinen käsitys modernin ihmisen liikkeellelähdölle Afrikasta).
Videon suurikokoisin ”mahdollisesti vaarallinen asteroidi” on 3200 Phaethon, jonka halkaisija on 5,8 km (ja on muuten geminidien joulukuisen tähdenlentoparven emokappale). Sen rata on erittäin hyvin tunnettu, eikä törmäysvaaraa ole varmasti ainakaan seuraavaan 400 vuoteen, eikä todennäköisesti sen jälkeenkään.
Kaikki Phaethonia suuremmat kappaleet oheisella videolla kiertävät Aurinkoa asteroidivyöhykkeellä Marsin ja Jupiterin ratojen välissä. Ne eivät ole tulossa sieltä tutustumaan Manhattanin yöelämään yhtään enempää kuin Mars tai Jupiter (siis toki, teoriassa ne olisi helpompaa nyykäyttää radaltaan harhailemaan kohti sisempää aurinkokuntaa, mutta, kuten ameriikkalainen voisi tokaista, come on). Ne eivät ole meitä uhkaavia asteroideja.
Turvamarginaalien sisällä
Mikä nyt siis on PHA, potentially hazardous asteroid, mahdollisesti vaarallinen asteroidi? Tai Maan lähelle tuleva kappale? Miten lähellä on lähellä?
Mahdollisesti vaarallisina pidetään sellaisia asteroideja, joiden halkaisija on yli 100 metriä (koko joudutaan yleensä arvioimaan niiden kirkkaudesta) ja jotka voivat tulla lähemmäs kuin 19,5 Maa-Kuu –etäisyyden päähän maapallosta.
Miten lähellä se on? Jos Maa olisi 30-senttinen karttapallo, kaikkia noin 175 metrin säteelle tulevia pieniä hitusia pidettäisiin silmällä. Tässä mittakaavassa dinosaurukset niitannut, noin 10 km halkaisijaltaan ollut kappale, olisi nuppineulan päätä pienempi.
Näillä kohteilla on siis mahdollisuus tulla verraten lähelle Maata, mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että mikään niistä välttämättä törmäisi maapalloon. 98 %:lla tällä hetkellä tunnetuista PHA-kappaleista ei ole minkäänlaista riskiä törmätä maapalloon seuraavien 100 vuoden aikana, ja niillä lopuilla 2 %:lla on aivan häviävän pieni riski matkustaa lähitulevaisuudessa Manhattanille, tai Kuopioon, tai todennäköisimmin valtamereen.
Ns. tappaja-asteroidit nousevat otsikoihin (tai somehitiksi) tämän tästä. Maan lähelle tulevia kappaleita tietysti tuleekin seurata kaikella potentiaalisen globaalin tai edes paikallisen katastrofiuhkan suomalla vakavuudella, mutta yksittäisen ihmisen elinaikana on äärimmäisen epätodennäköistä, että mitään oikeasti isoa tulee alas — erityisesti, kun suurimmat Maan lähelle tulevista kappaleista ovat niitä kaikkein kirkkaimpia ja siksi pisimpään tunnettuja. Mitä isompia ne ovat, sitä vähemmän niitä on, ja sitä harvemmin niitä sieltä tulee niskaan. Apophiksen kokoluokka, muistutan, kerran 80 000 vuodessa.
Vakavissaan, meillä on tässä välittömämpiäkin globaaliin katastrofiin liittyviä huolenaiheita käsillä.
Jos asteroidien törmäysuhka huolettaa, kannattaa äänestää valtaan poliitikkoja, jotka ovat valmiita tukemaan perustutkimusta. Pidetään huoli siitä että meillä on putkia osoittamassa taivaalle, tietokoneita ruksuttamassa ratalaskelmia hitaille ja himmeille valopisteille ja tutkijoita tulkitsemassa ruksutusten tuloksia ja miettimässä hyviä keinoja torjua kohti kiitävä kimpale, sitten jos sellainen joskus havaitaan.
Pidetään siis taivasta silmällä, mutta paniikkiin ei ole syytä. Kaikki voivat nukkua ainakin tämän osalta yönsä aivan rauhassa. Linkkaamani video havainnollistaa hienosti sitä että aurinkokunnasta löytyy New York Cityä isompiakin asioita (uskomatonta kyllä!), mutta se ei havainnollista hyvin sitä, millaista vaaraa niistä on juuri meille, tai New York Citylle.
***
Sattumalta tänään (25.2.2020) myös Tiedeykkösessä aiheesta: Maata uhkaavien asteroidien torjuntaa aletaan tutkia – puhutaan planeetanpuolustuksesta. Sisko Loikkanen haastattelee asteroiditutkija Mikael Granvikia.
Tuskastuin tappaja-asteroideihin jo vuonna 2013, selestiaalinen sepeli mainittu: Tappaja-asteroidit kintereillämme
Torinon asteikosta Wikipediassa
Ursan verkkokaupasta: Donald K. Yeomans — Lähiasteroidit ja komeetat (kuinka ne löydetään ennen kuin ne löytävät meidät)
6 kommenttia “Tuomiopäivää odotellessa”
-
JMJ sanoo:
Mitä näihin hampaiden kiristelyihin ja taivaan tarkkailun merkitykseen tulee, niin tämä projekti aiheutti itselleni huomattavasti asteroideja isompaa tuskaa. Missä viipyy kansainvälinen sopimus kiertoradan roskaamisen rajoittamisesta?
https://www.vox.com/science-and-health/2020/1/7/21003272/space-x-starlink-astronomy-light-pollution
-
Niinpä. Esim. kansainvälisiin sopimuksiin perustuva kansainvälinen oikeus ja kansallinen oikeusjärjestelmä toimivat kuitenkin eri tavalla ja ovat huonosti rinnastettavissa. Avaruusromukeskustelu on noussut pintaan, osin juuri esim. StarLinkin vuoksi. Kansainvälinen tahtotila estää avaruusromun kerääntymistä kiertoradoille tuntuu olevan nousemassa, ja siitä sitten ehkä — toivottavasti — seuraa kansainvälinen sopimus jota sen ratifioineilla valtioilla (mutta vain niillä) on todellista painetta noudattaa. Sen rikkomisesta voisi teoriassa tulla erilaisia pakotteita, mutta toisaalta erilaisia sopimuksia tallotaan nykyäänkin ilman, että siitä välttämättä on mitään seuraamuksia. Suomeakin suomitaan tämän tästä erilaisista kansainvälisistä sopimusrikkeistä.
Mutta ensin tarvitaan sitä painetta, joka onneksi tuntuu olevan kasvussa. Mitään täsmälääkettä tähän ei taida olla näköpiirissä.
-
-
Juki sanoo:
Mun mielestä on hyvä olla huolissaan asteroideista ja niin kuin sanoit panostaa rahallisesti avaruuden tutkimiseen. Lisää tällaisia ”pelottavia” videoita, kiitos! 🙂
-
Mielestäni on parempiakin, ja ennen kaikkea vastuullisempia, keinoja edistää avaruuden tutkimista ja törmäysuhalta suojautumista. On eri asia olla tietoinen Maan lähelle tulevien kappaleiden aiheuttamasta uhasta kuin olla huolissaan. Kuten tekstissä viittasin, tämä on ongelma erityisesti ”asiaan vihkiytymättömien” ihmisten osalta, jotka vain näkevät jättimäisiä järkäleitä Manhattanilla eivätkä tiedä, miten suuresta uhasta todellisuudessa on kyse. Tässä työssä tulee kohdattua sen verran todella peloissaan olevia ihmisiä, että on ilmeistä, että on olemassa myös vastuuttoman räväköitä keinoja tehdä tiedeviestintää, jotka hyödyntävät vain puolet asiaan liittyvästä tiedosta.
Tämän videon olisi voinut tehdä myös toisin: kertomalla todellisista törmäystodennäköisyyksistä samalla, kun esitellään suurikokoisia avaruuden kappaleita. Näin oltaisiin voitu säilyttää visuaalinen vaikuttavuus ja samalla asettaa koko asia muiltakin osin mittasuhteisiinsa.
-
Esa sanoo:
Mikähän lie todennäköisyys globaalille ydinasesodalle 80000 vuoden sisällä?
-
-
Minulle tuli videosta ensiksi mieleen asteroidien kaivostoiminta. Toisin kuin painovoiman litistämä maanpinta, nuo kappaleet kelluvat mukavasti mikropainovoimassa ja niitä louhimalla voisi rakentaa avaruuteen varsin monen newyorkcityn verran lebensraumia.
Vastaa
Hauras sininen piste
Tasan 30 vuotta sitten, 14.2.1990 Voyager 1 -luotain oli kiitämässä poispäin Auringosta, 32 astetta planeettojen ratatason yläpuolella. Noin kuuden miljardin kilometrin päässä se oli suunnilleen yhtä kaukana Auringosta kuin Pluto on keskimäärin.
Voyager 1 oli tehnyt matkaa jo liki 13 vuotta ja kuvannut Jupiteria ja Saturnusta kuineen huikean tarkasti. Sen varsinainen tehtävä oli päättynyt, mutta matka jatkui kohti aurinkokunnan rajoja.
Tunnetun tähtitieteilijän, tähtitieteen yleistajuistajan ja Voyager-tiimin jäsenen Carl Saganin ehdotuksesta Voyager 1 kuitenkin kääntyi vielä katsomaan taakseen ja otti kuvan kaikista aurinkokunnan planeetoista (joskin Merkurius ja Mars näkyivät liian lähellä Aurinkoa, jotta niistä olisi saatu kuvaa). Kuvista koostettiin eräänlainen perhepotretti, jossa piskuiset valopisteet täplittivät maisemaa kirkkaana loimottavan (mutta kuvasta pääasiassa poistetun) Auringon ympärillä.
Kuva NASA/JPL-Caltech
Kuvista tärkein – Saganin mielestä, ja monien muidenkin – oli kuitenkin se, jossa maapallo häämötti hailakkana sinertävänä pisteenä Auringon kirkkaiden säteiden lomasta.
Alkuperäisessä kuvassa Maa näkyi alle pikselin kokoisena. Nasa on tänään julkaissut nimellä Pale Blue Dot, ”kalpea sininen piste” laajalti tunnetusta kuvasta modernilla kuvankäsittelytekniikalla parannellun kuvan.
Kuva NASA/JPL-Caltech
Saganille kuva oli tärkeä, sillä hän halusi sen avulla korostaa Maan ainutlaatuisuutta ja haurautta. Hän kirjoitti myöhemmin kirjassaan Pale Blue Dot näin (käännös minun, koska kirjaa ei ole suomennettu):
Katso uudelleen tuota pistettä. Se on tässä. Se on koti. Se olemme me. Siellä ovat kaikki joita rakastat, kaikki jotka tunnet, kaikki joista olet koskaan kuullut, jokainen ihminen joka on koskaan ollut olemassa ja elänyt elämäänsä. Kaikki ilomme ja kärsimyksemme, tuhannet itsevarmat uskonnot, ideologiat ja talouden doktriinit, jokainen metsästäjä ja keräilijä, jokainen sankari ja pelkuri, jokainen sivilisaation luoja ja tuhoaja, jokainen kuningas ja maanviljelijä, jokainen rakastunut nuoripari, jokainen äiti ja isä, toiveikas lapsi, keksijä ja tutkimusmatkailija, jokainen moraalinvartija, jokainen korruptoitunut poliitikko, jokainen ”supertähti”, jokainen ”ylivaltias”, jokainen pyhimys ja synnintekijä lajimme historiassa on elänyt siellä – pölyhitusella, joka leijuu auringonsäteen varassa.
Kuvat otettuaan Voyager 1 sammutti kameransa.
Nykyään Voyager 1 on läpäissyt ns. heliopaussin, rajan, jossa aurinkotuuli tyssää galaksissa puhaltavaan tähtituuleen. Sen etäisyys Auringosta on nyt yli 148 kertaa Maan ja Auringon etäisyys. Jos Aurinko olisi noin appelsiinin kokoinen, Voyager 1 olisi siitä 1,6 kilometrin päässä.
Luotain kiitää kohti Käärmeenkantajan tähdistöä yli 61 000 kilometrin tuntinopeudella. Se kulkee niin nopeasti, ettei Auringon painovoima enää sido sitä, ja se tulee lopulta lentämään läpi Oortin pilven noin 300 vuoden päästä ja poistumaan aurinkokunnasta. Se on kauimmaksi koskaan lentänyt esine, jonka ihminen on rakentanut.
Voyager 1 kantaa kyydissään pullopostina kultaista (no, kuparista) äänilevyä, jolle on tallennettu ääniä ja kuvia maapallolta: tervehdykset 55 eri kielellä, musiikkia eri puolilta maailmaa, luonnon ääniä. Naurua.
On ehkä toisarvoista, löytääkö kukaan koskaan Voyageria ja sen kultaista kantamusta. Tuon levyn, ja haurasta sinistä pistettä esittävän kuvan viesti on toinen.
Hyvää ystävänpäivää.
Voyager Mission Status – missä Voyagerit kulkevat nyt?
11 kommenttia “Hauras sininen piste”
-
Heikki Keskinen sanoo:
Olisi kiva nähdä aurinko samassa kuvassa maan kanssa.
-
Aurinko on valitettavasti niin kirkas, että jos Aurinko näkyisi samassa kuvassa, Maata ei näkyisi. Vastaavan ongelman kanssa painitaan nykyään kun koetetaan saada kuvatuksi eksoplaneettoja, jotka kiertävät verraten lähellä tähteään — tähden valo on saatava nollatuksi erilaisin menetelmin pois kuvasta jotta himmeästi tähden valoa heijastava planeetta tulee esiin.
EDIT (18.2.2020) Kyllähän Aurinko itse asiassa näkyy tuossa kuvakavalkadissa lähellä ruutuja jossa näkyvät Maa ja Venus (E ja V), se on vain otettu eri valotusajalla ja suotimella. Kuvasta ja sen ottamisessa käytetyistä kikoista voi lukea lisää täällä:
-
Lähinnä ajattelin,että miltä aurinko näyttää tuolta etäisyydeltä.
-
Miltä Aurinko näyttää tuolta etäisyydeltä ei tosiaan taida selvitä aivan lähiaikoina, ainakaan valokuvasta. Voyager 1 kuvasi Aurinkoa kikkaillen, jotta saisi sen mahdollisimman himmeäksi kuvassa. On kuitenkin verraten helppoa laskea, miltä Aurinko näyttäisi Pluton (keskimääräiseltä) etäisyydeltä. Se olisi pistemäinen, kuten muutkin tähdet, mutta edelleen keskimäärin nin 250 kertaa täysikuuta (Maan pinnalta katsottuna) kirkkaampi, eli varsin häikäisevä.
-
Kiitos. Mielenkiintoinen tieto.
ps.hyvä tämä ursan sivusto,tietoa tulee kuin ”apteekin hyllyltä” ja nopeasti. -
Tähän tähtäämme 🙂
-
-
-
-
-
Pekka sanoo:
Kiitos Anne.
-
titsa sanoo:
Hauras sininen piste, joka saa kaiken energian ja ylläpidon Auringosta ja sulautuu ylläpitäjäänsä kun aikanaan Novaksi , punaiseksi jättiläistähdeksi paisunut Aurinko nielaisee Maan ja aikanaan toimii rakennusaineena uusille tähdille. ”Elämä jatkuu”.
-
Hei Anne. Olen seurannut tähtitaivaan tapahtumia omin silmin ja teleskoopin kanssa vuoden 1945 auringonpimennyksestä asti. Silloin olivat apuna vanhempien nokeamat lasinpalat meille kolmelle pikkupojalle. Viimeksi toissailtana katselin Betelgeuzen (tähtikirjani ovat olleet kouluajoista saksankielisiä) tilannetta kirkkaalla Jaalan iltataivaalla. Pysähdyttävimpiä ovat olleet luotainten kuvat maapallostamme. Ensimmäinen oli sinivalkoisen maapallon kohoaminen kuun maisemaan Apollo-projektin alussa. Viimeisin on tämä mikroskooppinen piste aurinkotuulen tuiverruksessa. Rautavaaran sanoin; ”Kun meistä kerran vaan muisto jää ..”
-
Teevo sanoo:
Laskinkohan oikein kun sain voyager1 etäysyydeksi maasta n.18 valotuntia. On nimittäin melko naurettava etäisyys avaruuden mittakaavassa.
-
Voyager 1:n etäisyys Auringosta on nyt reilut 20 valotuntia (ja Maasta liki sama, onhan etäisyytemme Aurinkoon vain 8 valominuuttia). Avaruuden mittakaavassa ei tosiaan ole kummoisestakaan etäisyydestä kyse, Voyagerit eivät ole löytäneet vielä tietään ulos edes omalta takapihaltamme…
Jatkuvasti päivittyvä Voyagerien etäisyystilanne löytyy tuosta blogitekstin lopusta linkkinä, mukana myös etäisyys valon nopeuden avulla laskettuna.
-
Vastaa
Supernovaa odotellessa
Sumu sai alkunsa noin vuonna 1840 tapahtuneesta valtavasta purkauksesta, jossa Eeta Carinae menetti 10 – 40 Auringon massan verran kaasua avaruuteen. Toistaiseksi ei tiedetä, mikä purkauksen aiheutti.
Kuva: ESA/Hubble & Nasa
***
Orionin vasemmassa ylänurkassa (näin Suomesta katsottuna) kiiluva Betelgeuse on himmentynyt viime vuoden lokakuusta lähtien, ja sen kohtalosta on keskusteltu koko vuodenvaihde. Pääsemmekö pian näkemään, kun se räjähtää supernovana, vai emme?
Betelgeuse on tyypiltään ns. puolisäännöllinen muuttuva tähti, joten sen himmeneminen ei sinänsä ole epätavallista. Nyt havaittu himmeneminen on varsin voimakasta, mutta mitään takeita ei ole, että nyt se olisi menoa Betelgeuselle. Tähti toki on lopulta räjähtämässä supernovana, kuten reilun 11 Auringon massaisen tähden on soveliastakin, mutta se saattaa näkyä taivaalla huomenna, tai 100 000 vuoden kuluttua.
Betelgeuse ei kuitenkaan ole ainoa tähti, jonka räjähdystä voidaan jännäillä. Eteläisen pallonpuoliskon taivaalla säteilee Eeta Carinae, joka ei paljain silmin näytä kovin kummoiselta, mutta on kyllä tähdeksi melkoinen tapaus. Kirjoittelin Eeta Carinaesta Tähdet ja avaruus -lehteen pitkän jutun seiskanumeroon vuonna 2015 (Ursan jäsenet pääsevät lukemaan jutun digiarkistosta). Tämä oli taas yksi näistä kohteista, joihin rakastui kirjoittaessa syvästi.
Kirjoitin tuolloin näin: ”Jo elinkaarensa loppupuolella oleva, useita purkauksia läpikäynyt Eeta Carinae on ollut viimeiset parisataa vuotta lähes uskomattoman harvinaisessa elämänvaiheessa. Mitään sen kaltaista ei tunneta edes mistään lähigalaksista. Se on avainasemassa, kun yritämme oppia ymmärtämään harvinaisten, todella massiivisten tähtien elämää: ne kun ohjaavat kokonaisten galaksien evoluutiota.”
Eeta Carinae on kaksoistähti, jonka molemmat osapuolet ovat varsin massiivisia — tähden yhteenlaskettu massa vastaa noin 120 Aurinkoa. Tähdistä raskaampi, massaltaan huikeat 90 Aurinkoa, on kehittynyt vanhemmiten niin turpeaksi, että sen ulko-osat leviävät yli seuralaistähden radan. Tämän seurauksena seuralaistähti porautuu isomman kumppaninsa kylkeen ja jättää jälkeensä joksikin aikaa reiän.
Sulatelkaa tuota vähän aikaa.
***
Kuva: Anne Liljeström
***
Eeta Carinae on kosmisella mittapuulla valmis posahtamaan supernovana aivan lähiaikoina. Vuonna 2015 haastattelemani Ted Gull Nasan Goddard Space Flight Centeristä arvioi tuolloin, että räjähtävää toimintaa olisi odotettavissa seuraavien muutaman 100 000 vuoden sisällä, suunnilleen kuten Betelgeusenkin tapauksessa. Eli kohtsiltään.
Kevyemmän kaverin kierros isomman ympäri kestää 5,5 vuotta. Koko systeemi on kaikkein epävakaimmillaan lähiohituksen aikaan, ja tällöin supernovaräjähdyskin on todennäköisin. Ja seuraava lähiohitus, eli periastron, tapahtuu tänä vuonna, helmikuun 17. päivänä.
Syttyykö Eeta Carinae loistamaan päivätaivaalla kuukauden kuluttua? Ehkä. Mitään takeita siitä ei ole, mutta on varmaa, että tähteä seurataan tuolloin suurella mielenkiinnolla.
Olisiko se meille vaarallista? Ei. Eeta Carinae on liian kaukana, vielä paljon kauempana kuin Betelgeuse: noin 7 800 valovuoden päässä. Edes sen pyörimisakseli ei osoita meitä kohti, joten mahdollinen gammapurkauskin ohittaisi meidät. Gammapurkaus toisaalta saattaisi hyvin tapahtuakin: aivan tuoreen tutkimuksen mukaan supernovien gammapurkaukset vaativat muodostuakseen kaksoistähtijärjestelmän, ja sellainen kyllä järjestyy. Betelgeuse sen sijaan on ilmeisesti aivan yksin.
Eeta Carinae ei tosiaan näy Suomen taivaalla. Jos ja kun se räjähtää, se tulee olemaan niin kirkas, että eteläisen pallonpuoliskon asukit voivat erottaa sen päivätaivaalla. ”Se näkyisi komeasti päivätaivaalla”, arvioi tutkija Thomas Madura samaten Nasan Goddard Space Flight Centeristä vuonna 2015. ”Siitä tulee melkoinen show, supernovat ovat niin harvinaisia.”
[17.1.2020 Korjaus: korjattu Eeta Carinaen supernovaräjähdyksen odotettu aikaväli 100 000 vuodesta muutamaan sataan tuhanteen.]
2 kommenttia “Supernovaa odotellessa”
-
Eilen illalla Orionin tähdistö näkyi hyvin ja Betelgeuse oli suunnilleen lähitähtien kirkkaudella (edellisvuosina siis selvästi kirkkaampana). Luin uuden ohuen kirjan: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin – Näkökulmia arkeoastronomiaan / Suomen arkeoastronomisen seuran julkaisuja 2 (2019). ”Seura on perustettu vuonna 2015”, julkaisun sisältö yleisötilaisuuksien materiaalista… Alussa: ”Orionin tähtikuvion näkyminen Gizan pyramideissa ja Brittein saarten kolmoismonumenteissa / Marko Holm”. Siinä näytetty miten Gizan isot pyramidit (3) olisivat Orionin vyön maallista suuntaamista (tähdet; Alnitak, Almilam ja Mintaka). Lisäksi läheinen Niili olisi samoin Linnunradan suuntausta ja pyramidien suuntaus alaviistoon Heliopolikseen (egyptiläisten muinaisen kaupungin alue ns. ”aurinkokulttikeskukseen”). Kirkas Sirius myös suuntautuu Linnunradan ja Orionin vyön alaviiston väliin… Orionin tähdet olleet Maan ihmisten huomion kohteena vuosituhansia. Kirjassa kerrottu myös mahdollisuudesta, että Suomesta löydetyissä kalliomaalauksissa pohjoisen tähtitaivaan kuvausta…
-
Eilen illalla Orion näkyi taas, katsoin tarkemmin: Orion tiimalasin muotoinen, josta helppo hahmottaa kolmioita – ottamalla kaksi ylimmäistä tähteä tai kaksi alimmaista tähteä ja kolmanneksi tähdeksi vuorotellen Orionin vyön tähdet (3). Egyptiläiset tietysti myös näitä näennäisesti muuttumattomia kolmiokuvioita huomanneet – ehkä niistä ideaa pyramideihinkin saaneet…
Eilen ma 20.1. TV 1 klo 19- dokumentti Gizan suurimman pyramidin rakentamisesta (osa 1/2, ma 27.1. osa 2/2). Ohjelmassa oli myös korkea kivipylväs kivikaivossa, johon olivat merkinneet Niilin tulvakorkeudet (kuivat- ja hedelmälliset vuodet), ”kuka ajan voisi pysäyttää”… Vuositulvat ajoittuneet suunnilleen Siriuksen ilmaantumisen ajoille.
Kenties näistä ideoista kehittynyt jossain ajanmittaamiseen tiimalasin kaltaistakin (hiekasta, jyvistä tms.)…
Suomessakin ollut katovuosia, mm. 152 vuotta sitten (1868) kun sään vuoksi nälänhätään kuoltu (ruokavarastoja ei riittävästi ollut).
Raamatussa Joosefin kertomus, joka faaraon unia tulkitsi (7 lihavaa vuotta, 7 laihaa vuotta), saivat varastot ajoissa kerrytettyä. Joosefin aika ollut lähellä Gizan pyramidien rakentamisaikoja (Mika Waltarin Sinuhen ja faarao Tutankhamonin vanhempien aikaa vuosisatoja aikaisemmin) – kenties paimentolaisheimon edustajana osasi hyvin luonnonilmiöitä tulkita (esim. nykytietämysten El Nino ja – Nina ilmiöt), olihan kuivuneessa kaivossakin kun veljensä myivät hänet orjaksi.
Egyptissä 2-3 satoa kalenterivuodessa ja siten kenties em. 7 vuotta olisikin satojen lukemia (vuosissa vähemmin) ja siten helpommin ymmärtää…
Tieteen Kuvalehti 18/2019 kertoi: Betelgeuze arvioitu sykkivänä olevan 21 Auringon massaa, 950 kertaa Auringon läpimittaa, tähtitaivaan 9. kirkkain tähti – vuosina 1993-2008 säde pieneni 15% ja kutistuu yhä enemmin (arvioidun supernovan jälkeen pienempi neutronitähti tai musta aukko). Kirkkaussijoitusta pitänee muuttaa mikäli ei lähivuosina palaudu entiselleen.
Vastaa
Outoja valoja taivaalla ja kuvissa
Me täällä Ursassa pääsemme usein selvittämään meille lähetetyistä valokuvista, mikä ilmiö siinä mahdollisesti on kyseessä. Usein kuvassa näkyy esimerkiksi haloilmiö, jossa ilmakehässä tai lähellä maanpintaa olevissa jääkiteissä syntyy heijastumia, jotka tuottavat kirkkaita ja joskus värikkäitä kaaria, renkaita tai pilareita. Toisinaan kuvissa on ehkä valkoinen, sateenkaaren näköinen asia, joka tunnistuu helposti sumukaareksi — se on saman tapainen ilmiö kuin sateenkaarikin, mutta ilmiön synnyttävät vesipisarat ovat niin pieniä, että värit jäävät uupumaan.
On kuitenkin muutamia yleisiä, hämmennystä herättäviä ilmiöitä, jotka eivät ole niin sanotusti Ursan hommia eli avaruuden tai ilmakehän ilmiöitä. Ajattelin käsitellä tässä muutamia yleisimpiä, etenkin kännyköiden vinkkelistä.
Jänniä valopalloja
Valokuvissa seikkailee toisinaan ylimääräisiä, värikkäitä palleroita, jotka saattavat näyttää harjaantumattomaan silmään jonkinlaiselta planeetalta tai ehkä muulta hieman arvoitukselliselta taivaankappaleelta.
Valopallot ovat yleisiä etenkin, kun kuvassa on kirkkaita kohteita, kuten Aurinko tai Kuu, tai toisinaan vain taivasta niiden välittömästä läheisyydestä. Valopallot aiheutuvat, kun osa kameran linssijärjestelmään saapuvasta valosta siroaa tai heijastuu epäsuorasti linssistä toiseen. Pienikokoisessa ja viattoman litteässä kännykkäkamerassakin on peräkkäin useita linssejä. Ilmiötä kutsutaan linssiheijastukseksi (engl. lens flare).
Kun pohdit, mikäköhän pallukka kuvassasi mahdollisesti näkyy, kannattaa miettiä, näitkö samalla taivaalla paljain silmin jotain ylimääräistä? Vai tuliko ilmiö esiin vasta valokuvassa? Todellinen, kirkas piste taivaalla varmaan olisi pistänyt sieltä silmään ilman kameraakin.
Voisiko kyseessä olla kuitenkin planeetta? Näin lyhyesti sanottuna, ei ainakaan kännykkäkameran polttovälillä ja valotusajalla. Ei-pistemäisen suurina näkyvät planeetat eivät osu valokuvaan sattumalta.
Komeettoja kevättaivaalla?
Näitä komeettamaiselta näyttäviä ilmiöitä voi näkyä muulloinkin kuin keväisin, mutta ne ovat selvästi keväinen ilmiö. Näistä tehdään havaintoja tehdään paljon, kun ilta- tai aamuhämärät ovat pitkiä, taivas on verraten pilvetön, ja ihmisiä on paljon liikkeellä juuri ruskon aikaan. Keväiset iltahämärät ovat otollisia, sillä ne sattuvat samaan aikaan kun monet ovat pääsemässä töistä, ja pilvisyys on vähäisempää kuin syksyisin.
Mikä siellä taivaalla sitten hehkuu? Kyseessä ovat matalalla, jopa horisontin alapuolella olevan Auringon valaisemat lentokoneen tiivistymisvanat tai -juovat. Lentokoneen pakokaasun vesihöyry tiivistyy vesipisaroiksi, jotka heijastavat valoa. Taivas on tummumassa (tai vaalenemassa, jos kyse on aamutaivaasta) ja sitä vasten oranssina hehkuva tiivistymisvana on dramaattinen näky.
Miten näkymä eroaa komeetasta? Valokuvassa näky voi olla melko saman oloinen, etenkin, jos tiivistymisjuova näyttää yhtenäiseltä. Sopivassa kulmassa lähellä lentävän koneen tiivistymisvanassa näkyy erillinen juova jokaisesta moottorista, tyypillisesti siis kaksi tai neljä juovaa.
Erityisen paljastavaa on kuitenkin se, että satunnainen komeetta liikkuu taivaalla nopeimmillaankin varsin hitaasti verrattuna lentokoneeseen. Jos lentokone liikkuu suoraan näkösäteen suunnassa eikä sillä ole sivuttaisliikettä sinun suhteesi, se näyttää liikkuvan hyvin hitaasti, mutta jos sitä tarkkailee useampia minuutteja, liikkeen huomaa kyllä.
Paljain silmin selvästi erottuvat komeetat ovat myös erittäin harvinaista herkkua. Olisit todennäköisesti jo lukenut siitä lehdestä ennen kuin näet sen taivaalla. Tai tähän minä Ursan tiedottajana tietysti tähtään!
Oudosti liikkuvat valot
Tämä on sikäli helppo kategoria, että mikään avaruuden kohde tai ilmakehän ilmiö ei liiku sinne tänne miten sattuu (mahdollisesti poislukien pallosalamat, mutta on epäselvää, onko niitä oikeasti olemassa).
Liikkuvasta autosta katsottu kirkas tähti tai planeetta saattaa vaikuttaa siltä, että se seuraa autoa, mutta sitä se ei toki oikeasti tee. Taivaankannen valopisteet ovat niin kaukana, että nopeastikaan liikkuva auto ei aja niistä ohi. Niinpä ne näkyvät taivaalla suunnilleen samassa kohtaa, kunnes tie kaartuu toisaalle tai yö etenee vähän pidemmälle ja maapallon pyöriminen kääntää taivasta silmin nähden uuteen asentoon.
Erikoisesti liikkuvat, nopeasti suuntaa muuttavat valot lienevät nykyään tyypillisimmin drone-lennokkeja (nelikoptereita, drooneja). Taivaslyhdyt, hätäraketit ja kurssiaan äkkiä muuttavat lentokoneet saattavat myös aiheuttaa hämmennystä.
Summa summarum: Jos jännä valoilmiö näyttää liikkuvan taivaalla verkkaisesti (tähdenlennot liikkuvat, mutta ne ovat nopeita), tai se ei erotu ilman kameraa (pitkän valotusajan varsinaiset tähtikuvat toki erikseen), kyse ei ole luonnonilmiöstä vaan jonkinlaisesta meikäläisen härvelin edesottamuksesta. Tähän kategoriaan kuuluvat tietysti myös pimeää tai hämärää taivasta kyntävät, tähtimäisinä näkyvät satelliitit ja kansainvälinen avaruusasema ISS, joiden aurinkopaneeleja horisontin takana oleva Aurinko voi valaista.
3 kommenttia “Outoja valoja taivaalla ja kuvissa”
-
Veikko Mäkelä sanoo:
Kuvittelen, että digitaalisen kuvaamisen kulttuurin yleistyminen on lisännyt tuota outojen valojen havaitsemista. Ennen kameroita ei ollut päivittäin mukana monellakaan, nykyään sellainen on lähes jokaisella. Enää ei tunneta välinettä ja sen ominaisuuksia samalla tavalla.
Linssiheijastumiin on vielä yksi hyvä vihje on, onko outo valoa täsmälleen vastakkaisella puolella kuvan keskipisteen suhteen kuin Aurinko, Kuu tai muu kirkas valonlähde. Heijastumat ovat myös yleensä poikkeuksetta teräväpiirteisemiä kuin taivaan kohteet.
Lentokoneen vanoista auringonlaskussa ja komeetoista tulee mieleen hauska anekdootti. Yleensähän lentokoneen vanoja luullaan joko kirkkaan tulipallon jättämäksi vanaksi tai tosiaan jopa komeetaksi. Kuitenkin tammikuussa 2007, kun komeetta McNaught ilmeistyi kirkkaana iltahämärän taivaalla, sitä oli Pohjois-Suomessa aluksi luultu lentokoneen vanaksi 🙂
Taivaalliset kohteethan (Aurinko, Kuu, tähdet, komeetatkin) lipuvat hitaasti taivaalla maapallon pyörimisliikeen ansiosta vasemmalta oikealle, illalla vielä hitaasti alaviistoon. Tämä näennäinen liikehän on hidasta, mutta tasaista. Lentokoneen vana ei välttämättä liiku näin, ellei satu nyt tuuli kuljettamaan sitä juuri täsmällen samalla tavalla kuin taivaan kohteiden hidas näennäinen liike.
-
Hyviä pointteja, Veikko!
-
-
Heidi sanoo:
Niinkuin satelliitti, näkyy hetken tosi kirkkaana, sitten pimeä ja taas näkyy, vaihtaa paikkaa. Matalammalla kuin tähdet. Itä Suomi Vesanto kuuslshti. Useita tunteja.
Kiitos uutisistasi!
Kuun vaiheiden syntymisistä olen yrittänyt selvittää itselleni niiden toistuvuuden vaihtelua vuodenaikojen päiväyksiin. Suunnilleen 19 vuoden jaksolla ne uusiutuu samalla kuunvaiheella päiväyksiin, mutta niissäkin on minuuttien tai tuntien eroavuuksia. Jokin selkeä laskelma tai kerroin näihin toistuvuuksiin olisi hyvä tietää, että osaa itsekin laskea niitä eteen- ja taaksepäin muutamia vuosia enemmin. Tätä toistuvuutta on osattu jo vuosituhansia arvioida, mutta vasta tietokoneiden aikaamme on niistä sekuntien tarkkuuksilla ilmoitettuja aikoja ennalta laskettuna julkaistuna ollut.
Niin, vuoden kesto maapallolla on 365,2422 vuorokautta ja kuukauden kesto on 29,5306 vuorokautta. Nämä menevät tunnilleen tasan joka 334. vuosi ja minuutilleen joka 20401. vuosi. Sekunnilleen menee vielä pidempään. Tässähän on kyse Metonin jaksosta.
Mistä nämä 334 ja 20401 on saatu? Metonin 19 v ihmetyttää. Jos tänä päivänä valitset jonkin kelloajan ja sitä vastaavan Kuun vaiheen ja sijainnin, niin seuraavan kerran ( päivämäärä, kellonaika vaihe) sama toistuu 11 v kuluttua jopa tarkemmin kuin 19 v kuluttua? Mikä mättää?
Myönnän, etten tunne Metonin jaksoa sen tarkemmin. 334 ja 20401 vuoden jaksot tulivat eräältä henkilöltä, joka on näitä laskeskellut tietokoneella. 11 vuoden jaksosta en ole Kuun vaiheiden osalta kuullutkaan. Tästähän kiinnostuneet voivat ryhtyä tarkempiin laskupuuhiin.
Kuun Taikaa -kirja / Lori Reid – Gummerus 1999:
Kuutaulukot kirjan lopussa, jossa kuunvaiheet vuosilta 1920-2020.
Muutama ote siitä kesäkuulle 19 vuoden välein (1962, 1981, 2000 ja 2019):
UK 02.06.1962 13:27 – 02.06.1981 11:32 – 02.06.2000 12:11 – 03.06.2019 10:02
EN 10.06.1962 06:21 – 09.06.1981 11:33 – 09.06.2000 03:29 – 10.06.2019 05:59
TK 18.06.1962 02:02 – 17.06.1981 15:04 – 16.06.2000 22:27 – 17.06.2019 08:30
VN 24.06.1962 23:42 – 25.06.1981 04:25 – 25.06.2000 01:00 – 25.06.2019 09:46
En lähtenyt laskemaan 11 vuoden välein aikoja tarkemmin, mutta katsoin em.
Pertti Huhtamon toistuvuuksia 11 vuoden välein kesäkuulle myös, vuosille:
1967, 1978, 1989, 2000 ja 2011 – samoille kuunvaiheille liki täsmäsivät myös.
Kuun Taikaa / Lori Reid – Gummerus 1999 -kirjasta vielä otteet kesäkuulta 1924 ja 1943,
19 vuoden välein Kuun vaiheille (vuosien 1962, 1981, 2000 ja 2019 kirjan otosteni lisäksi).
Merkitsen lisäksi 11 vuoden välein Kuun vaiheet kesäkuulle vuosilta:
1923, 1934, 1945, 1956, 1967, 1978, 1989, 2000 ja 2011 (Pertti Huhtamon sanomaan).
Kuun vaiheiden 19 vuoden välit ovat 11 vuoden välejä tarkempia,
100 vuoden Kuun vaiheiden taulukosta merkintöinä:
UK 02.06.1924 14:34 – 02.06.1943 22:33 (UK on Uusikuu)
EN 10.06.1924 13:37 – 11.06.1943 02:35 (EN on Kuun ensimmäinen neljännes)
TK 17.06.1924 04:41 – 18.06.1943 05:14 (TK on Täysikuun)
VN 24.06.1924 02:16 – 24.06.1943 20:08 (VN on Kuun viimeinen neljännes)
UK 14.06.1923 12:42 – 12.06.1934 02:11 – 10.06.1945 04:26
EN 21.06.1923 20:46 – 20.06.1934 06:37 – 17.06.1945 14:05
TK 28.06.1923 13:04 – 27.06.1934 05:08 – 25.06.1945 15:08
VN 06.06.1923 09:19 – 04.06.1934 12:53 – 03.06.1945 13:15
UK 08.06.1956 21.29 – 08.06.1967 05:13 – 05.06.1978 19:01
EN 15.06.1956 11:56 – 15.06.1967 11:12 – 13.06.1978 22:44
TK 23.06.1956 06:13 – 22.06.1967 04:57 – 20.06.1978 20:30
VN 01.06.1956 19:13 – 29.06.1967 18:39 – 27.06.1978 11:44
UK 03.06.1989 19:53 – 02.06.2000 12:14 – 01.06.2011 21:02
EN 11.06.1989 06:59 – 09.06.2000 03:29 – 09.06.2011 02:10
TK 19.06.1989 06:57 – 16.06.2000 22:27 – 15.06.2011 20:13
VN 26.06.1989 09:09 – 25.06.2000 01:00 – 23.06.2011 11:48
Laskin 12 x 29,5306 = 354,3672,
josta 365,2422 – 354,3672 = 10,875 vrk Kuun kiertoaikaa mahtuu
täyden 12 kiertoajan lisäksi vuoteen,
josta 10,875 vrk x 336 vuotta = 3654 vrk, eli noin 10 täyden vuoden
Kuun kiertoa täsmäisi Kuun ylimääräisiin 10,875 vrk / vuodessa.
Olisiko siten 336 vuotta em. Anne Liljeströmin em. lasketun 334 vuotta
tarkempi täsmäysvuosien välit Kuun vaiheille?
Näemme em. Kuun kiertoajoista, että täysikiertojen lisä vuodessa 10,875 vrk
on 336 vuoden aikana liki tasan 10 vuoden aikaa, eli 3654 vrk (365,4 / vuosi).
365,4 vrk – 365,2422 vrk = 0,1578 vrk vuotta kohden enemmin, eli 10 vuoteen
olisi 1,578 vrk lisä ja 0,1578 vrk x 2314,58935361 = 365,2422 vrk lisää.
Laskemalla vuodesta 0 (1 eKr.) lisinä em. 336 vuotta peräkkäin on vuosille:
336, 672, 1008, 1344, 1680, ja 2016 sekä aloittamalla laskeminen
vuodesta 8 jKr. / jaa. olisi vuosi 2024 viimeinen em. vuosista
(Rooma alkoi vuodesta 8 jKr. / jaa. lisätä karkausvuodet 4 vuoden välein).
Jeesuksen historiallista syntymävuotta ei varmuudella tiedetä.
Jeesuksen historiallisena pääsiäisvuotena Raamatun Jerusalemissa
(kevätpäiväntasauksen jälkeisen täysikuun ensimmäinen sunnuntai)
arvioitu vuosina 30 jKr. / jaa. tai 33 jKr. / jaa. olleen.
Mikäli liki 336 vuoden välein Kuun vaiheet täsmää vuodenaikaan niin
vuonna 8 olisi ollut tämän vuoden 2024 kaltaiset Kuun vaiheet
vuoden kierrossa (juliaanisen kalenterin päiväykset kuitenkin sittemmin
erkaantuneet nykypäiväyksistämme) ja vuosi 2046 samoin vuoteen 30
sekä vuosi 33 vuoteen 2049 samoin. Pääsiäispäiviä 2000-luvulla:
27.3.2016, 31.3.2024, 25.3.2046 ja 18.4.2049.
Mikäli tarkempi vastaavuusväli Kuun vaiheille on 334 vuotta
tai eri kuin 336 vuotta niin vastaavasti em. vuosimerkinnät olisivat toisin,
tiedossa laskettuna – sellaisestakin tarkennus olisi hyvä myös kertoa.
Katsoin vielä miten em. Jeesuksen pääsiäisvuoden (30 tai 33)
päiväykset sopineet sunnuntaille.
Gregoriaaninen kalenteri toistuu 400 vuoden välein,
viikonpäivien kierrossa, joka alkoi perjantaina 15.10.1582 kun
juliaanisen kalenterin torstain 4.10.1582 jälkeen jätettiin väliin
10 päivää (pe 5.10. – to 14.10.). Vuodet 1601-2000 ja 2001-2400
ovat samoin viikonpäivien kierrossa, vuosi 2001 alkoi ja päättyi
maanantaina ja vuosi 2028 alkaa lauantaina ja päättyy sunnuntaina.
Samoin olisivat olleet myös viikonpäivien kierrossa vuodet 400 jaolla
viikonpäiville vuosiin: 1-400, 401-800, 801-1200 ja 1201-1600
(vuodet 1583-1600 28 vuoden viikonpäiviin kierron lopussa olivatkin).
Gregoriaanisella kalenterilla vuodet 30 ja 33 olisivat olleet samoin kuin
vuodet 2030 ja 2033 ovat, vuosi 2030 alkaa ja päättyy tiistaina,
vuosi 2033 alkaa ja päättyy lauantaina:
Gregoriaaniselle kalenterille 25.3.30 olisi maanantai, 18.4.33 maanantai.
Juliaaninen kalenteri toistuu samoin 700 vuoden välein,
viikonpäivien 28 vuoden kierrolla, vuosi 2024 alkoi sunnuntaina ja
päättyy maanantaina – gregoriaanisella kalenterilla nyt 13 vrk ero ja
vuosi alkoi maanantaina ja päättyy tiistaina.
Juliaanisen kalenterin 28 vuoden viikonpäivien kierto samoin vuosiväleillä:
501-1200, 1201-1900 ja 1901-2600 – vuodet 25-52 samoin kuin 28 vuotta
gregoriaanisella kalenterilla 2001-2028 (alku Ma-Ma ja päättyy La-Su) jne.
Juliaanisella kalenterilla vuosi 8 alkoi sunnuntaina ja päättyi maanantaina.
Vuosi 30 alkoi ja päättyi sunnuntaina, vuosi 33 alkoi ja päättyi torstaina.
Juliaanisella kalenterilla päiväys 25.3.30 täsmää lauantaille ja
18.4.33 lauantaille, joten olisivat päivää edempänä: 26.3.30 ja 19.4.33
sunnuntain päiville pääsiäiseen…
Juliaaninen kalenteri jää joka 128 vuosi jälkeen 1 vrk gregoriaanisesta kalenterista
ja nyt 13 vrk jäljessä – vuonna 1582 10 vrk
(10 x 128 = 1280, josta 1582 – 1280 = 302 vuoteen siirtymän alku).
Vuosina 201-299 juliaanisen ja gregoriaanisen kalenterin 28 vuoden kierrot
viikonpäiville menee samoin (vuodet alkaa ja päättyy samoille viikonpäiville).
Eilen 14.6.2024 15:55 merkitsin juliaanisen kalenterin torstailta 4.10.1582
siirtymisen gregoriaanisen kalenterin perjantaille 15.10.1582
10 päivän välin: (Pe 5.10. – To 14.10.), joka juliaanisen päiväyksen vaihtumista
gregoriaaniseen päiväykseen. Viikonpäivien 7 päivän kierto haluttiin säilyttää
kun päivämääriin tuli 10 vrk ero, juliaanisen kalenterin päiväykset jatkuivat:
Pe 5.10. – Su 14.10. välin jälkeen maanantai 15.10.1582 jne.
Arvioin Jeesuksen pääsiäisvuotta täysikuun aikaan:
Juliaanisen kalenterin 25.3.30 ja 18.4.33 täsmäävät lauantaille,
gregoriaaniselle kalenterille 25.3.30 ja 18.4.33 olisivat maanantaille.
Kuun vaiheiden 336 vuoden kierroin toistuu vuodesta 0 – vuoteen 2016,
josta 30 vuoden lisällä vuoteen 2046 – sunnuntaina 25.3.2046 pääsiäinen,
33 vuoden lisällä vuoteen 2049 – sunnuntaina 18.4.2049 pääsiäinen.
Tänä vuonna kevätpäiväntasaus oli keskiviikkona 20.3.2024.
Tiede 3/2013 -lehti / Kuka tietää – kysymys: Miksi pääsiäinen vaeltaa?
Vastaajana Heikki Oja, professori, Helsingin yliopiston almanakkatoimisto
– josta 18 rivin vastauksesta otteita: —
”Vanhassa testamentissa on myös alkuperäinen kaava pääsiäisen laskemiseen:
kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun päivä. Juutalaisilla pääsiäinen
voi olla mikä viikonpäivä tahansa.” —
”Koska Jeesuksen kuolinvuonna pääsiäispäivä sattui sunnuntaille,
kristityt halusivat sovittaa oman pääsiäisensä aina sunnuntaiksi.” —
”Nikean kirkolliskokous vuonna 325 hyväksyi nykyisen käytännön: pääsiäispäivä
on maaliskuun 21. päivää seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai.”
Miten varmasti tiedämme, että pääsiäissunnuntai vuonna 30 tai 33 ollut
täydenkuun päivä?
Jeesuksen muistopäivänä todettu olevan pääsiäissunnuntaina.
Olisiko täysikuu ollut vuonna 30 tai 33 jo lauantaina ja sitä edeltäen juutalaiset
viettäneet pääsiäistä – eikä siis kristittyjen pääsiäissunnuntaina?
Perjantaille Jeesus todettu joutuneen ristiinnaulituksi ja 3. päivänä sunnuntaina
haudastaan todettu olleen tyhjänä.
Sittemmin alettiin viettää myös 2. pääsiäispäivää maanantaille.
Kevätpäiväntasaukset kuten kesäpäivänseisauksetkin – joka tänä vuonna on
torstaina 20.6.2024, ovat tietyt päivät kuten Kuun vaiheetkin ovat tietyt päivät.
Pääsiäiseen kohdistavan täysikuun merkitystä on häivytetty.
Seuraava täysikuu on lauantaina 22.6.2024, Juhannuspäivä,
Suomen lipun päivä – joka sijoitettu kesäpäivänseisauksen jälkeen lauantaiksi.
Päivätaivaan Kuu näkyi viime lauantaina 15.6.2024 illalla hyvin etelätaivaalla,
Kuun ensimmäinen neljännes kasvaen, Aurinko näkyen samalla länsitaivaalla.
Millä taivaalla (etelä, pohjoinen, länsi, itä ?) Perseidit näkyvät?. Tieto on hyvin oleellinen maallikko-harrastajille.
Ja muutenkin, ko tieto on aina oleellinen, kun tiedotatte taivaan ilmiöistä.
Yst.terv. ”Harrastaja”
Hei Kirsti! Perseidejä näkyy ympäri taivasta. Katse kannattaa siis suunnata suunnilleen taivaanlaelle, jotta näkee kerralla mahdollisimman suuren osan taivaasta. Valtaosa nähdyistä tähdenlennoista tulee näkymään sivusilmällä.