Onko Chicxulubilla länsiafrikkalainen pikkuveli?
Meksikossa sijaitseva Jukatanin niemimaa ja sen edustalla oleva merialue kätkevät alleen yhden maapallon tunnetuimmista törmäysrakenteista. Suunnilleen 180-kilometrinen Chicxulub kuuluu Maan kolmen suurimman tunnetun törmäyskraatterin joukkoon. Pelkkä suuri koko yksinään ei kuitenkaan välttämättä takaa mainetta. Tässä tapauksessa suurella koolla oli kuitenkin myös suuret seuraukset: kuten jo yli kolme vuosikymmentä on tiedetty, Chicxulubin törmäys oli vastuussa lentokyvyttömien dinosaurusten1 sukupuutosta 66 miljoonaa vuotta sitten.
Vuosikymmenten ajan on ehdoteltu, että Chicxulubin törmäys ei ollut ainoa aivan liitukauden lopussa sattunut asteroidi-isku. Iso osa mediahuomiota saaneista ideoista on tosin ollut varsin läheistä sukua silkalle huuhaalle. Vuonna 2010 esitellyt Ukrainan keskiosissa sijaitsevan suunnilleen Lappajärven kokoisen eli 24-kilometrisen Boltyshin2 kraatterin ikämääritykset ja siitepölytutkimukset antoivat kuitenkin viitteitä siitä, että Boltyshin törmäys tapahtui joko täysin Chicxulubin kanssa yhtä aikaa tai siitepölyanalyysien mukaan muutamaa tuhatta vuotta sitä ennen. Vuonna 2021 tutkijat tosin käänsivät kelkkansa ja totesivat Boltyshin sittenkin olevan aavistuksen Chicxulubia nuorempi.
Nadir ja sen geologia
Vuonna 2022 Chixculubin kanssa väitetysti yhtä aikaa syntynyt kraatteri paistatteli jälleen valokeilassa. Nyt kyseessä oli nimen Nadir saanut Länsi-Afrikan edustalla merenpohjassa sijaitseva rakenne. Nadir oli siinä mielessä kiinnostava tapaus yleisen höpsöttelyn joukossa, että tutkimuksessa oli mukana ihmisiä, jotka todistetusti ovat tutkineet kraattereita aiemminkin ja ymmärtävät niistä huomattavan paljon.
Tänä syksynä Nadir teki paluun suomalaiseenkin tiedeviestintään. On siis korkea aika vilkaista, mistä tässä Nadirissa oikein on kyse ja miksi minua jälleen kerran hieman närästää, vaikkei tässä tapauksessa kraatteriuutisoinnin nadiiria ole saavutettukaan.
Nadir sijaitsee siis merenpohjassa, useamman sata kilometriä länteen Guinean rannikosta. Se löydettiin öljyn ja maakaasun etsinnän sivutuotteena, kuten itse asiassa aika moni muukin sittemmin törmäyskraatteriksi todistettu merkillinen seismisessä mittausaineistossa havaittu piirre.
Nimensä Nadir sai satakunta kilometriä etelämpänä sijaitsevasta Nadirin merivuoresta. Vedensyvyys alueella on noin 900 metriä. Nadirin rakenne on lisäksi noin 300–400 metriä paksujen sedimenttien peitossa. Näin ollen Nadiria ei niin vain sukeltamalla tutkita, toisin kuin vaikkapa Neugrundia Suomenlahdessa. Nadirista ei siksi toistaiseksi ole ainuttakaan kivinäytettä tutkittavana. Lähes kaikki tieto Nadirista onkin saatu ainoastaan seismistä mittausaineistoa tulkitsemalla. Tulkintojen tukena oli törmäyksen tietokonemallinnus, joka tietysti on samalla niin uhka kuin mahdollisuuskin.
Alkujaan skottigeofyysikko Uisdean Nicholson kollegoineen esitteli Nadirin maailmalle kahteen seismiseen luotausprofiiliin perustuen. Niiden pohjalta ei ollut varmuutta, kuinka läheltä kraatterikandidaatin keskikohtaa profiilit kulkivat. Siksi ei myöskään tiedetty, onko Nadir varmasti kutakuinkin pyöreä tai mikä sen halkaisija todellisuudessa on. Arvio oli, että Nadirilla on läpimittaa vähintään 8,5 km.
Profiileissa kuitenkin näkyi pienehkölle, mutta silti selvästi kompleksikraatterien kokoluokkaan kuuluvalle törmäyskraatterille ominaiset piirteet: ympäristöään ylemmäksi kohoava reuna, porrasmaisesti sisäänpäin laskevat reunat ja keskuskohouma.3 Lisäksi Nadiria näytti ympäröivän joka puolella 10–12 km:n etäisyydellä kehämäisesti kiertävien siirrosten joukko.
Tietokonesimulaatioissa havaittiin, että paras vastaavuus seismisen aineiston tulkintoihin saatiin, kun törmäävän kappaleen läpimitta oli noin 400 m ja pehmeää sedimenttikerrosta peitti suunnilleen 800 m vettä. Itse törmäys synnytti välittömästi 500 m korkean tsunamiaallon. Keskuskohouman vedestä koostunut osa nousi pari kilometriä kraatterin pohjalta. Sen romahtaminen synnytti toisen tsunamin, ja pienempiä tsunameja seurasi perässä. Tsunamit möyhensivät Nicholsonin ryhmän tulkinnan mukaan rajusti Länsi-Afrikan rannikkoa. Luultavasti ne aiheuttivat tuhoa myös Etelä-Amerikan itärannikolla, joka tuolloin sijaitsi paljon nykyistä lähempänä.
Lokakuun alussa Communications Earth & Environment -verkkolehdessä ilmestyi Nicholsonin ryhmän jatkotutkimus Nadirista, nimeltään 3D anatomy of the Cretaceous–Paleogene age Nadir Crater. Kuten artikkelin nimikin sanoo, nyt käytössä oli aiempaan nähden paljon parempaa seismistä mittausaineistoa. Se mahdollistaa koko kraatterin ”näkemisen” kolmiulotteisena kohteena.
Kirjoittajakaartia oli myös vahvistettu parilla kraatteritutkimuksen korkeimman kunnianosoituksen eli Barringer-mitalin voittajalla. Vaikka tekijöiden nimilista ei annakaan minkäänlaisia takeita itse tutkimuksen laadusta, on kuitenkin ihmiselämän rajallisen ajan puitteissa ainakin omalla kohdallani lähestulkoon väistämätöntä, että loppumattomasta tutkimusartikkelien virrasta tulee tarkempaan syyniin poimittua sellaisia, joissa on paitsi kiinnostava aihe, myös mukana tutkijoita, jotka ainakin aiemmin ovat onnistuneet tekemään laatutyötä. Siksikin myös tämä uudempi Nadir-tutkimus herätti kiinnostusta.
Uusien seismisten tulkintojen mukaan Nadirin läpimitta on noin 9,2 km. Se on paikoin hieman kulmikas, mutta pääsääntöisesti hyvinkin pyöreä rakenne. Tämä on siis se varsinainen Nadirin kraatteri. Sitä ympäröivä 22–24 km:n läpimittainen kehämäisesti kraatteria kiertävien normaalisiirrosten kirjoma alue muodostaa ns. ulkokraatterin. Sen Nicholson kollegoineen tulkitsi samanlaiseksi matalaksi ulkokraatteriksi, jollainen on aiemmin paikallistettu kerrokselliseen kohteeseen syntyneistä kraattereista. Tällainen tilanne muodostuu mm. silloin, kun kovan peruskallion päällä on vetistä sedimenttiä. Tunnetuin esimerkki on Ruotsin Lockne. Toinen ympäristö, jossa tällainen konsentrinen kraatteri voi syntyä, on Kuu, jossa löyhä regoliitti peittää ehjempää kallioperää. Kuun tapauksessa tällaiset kraatterit tosin ovat regoliittikerroksen ohuudesta johtuen hyvin pieniä.
Nadirissa on vaikkapa Lockneen verrattuna erilaista se, että sisä- ja ulkokraatteria erottaa selvästi näkyvä ja varsin perinteinen kraatterin reuna. Nadirin tapauksessa ei siis jää epäselvyyttä kraatterin varsinaisesta läpimitasta, joka Locknen ja muiden kuluneempien konsentristen kraatterien kohdalla on aiheuttanut ajoittain vilkastakin keskustelua. Takaisin kraatteriin syöksyvän sedimentti- ja breksialillingin kaivertamat hyökyuomat (engl. resurge gullies) ovat myös Nadirin seismisessä tulkinnassa nähtävissä tarjoten kiinnostavan vertailukohdan Locknelle ja sen sukulaiskraattereille.
Yksityiskohtainen seisminen aineisto suo lisäksi mahdollisuuden tutkia tarkasti Nadirin monia kiinnostavia rakennegeologisia piirteitä, jollaisia kutakuinkin kaikissa kompleksikraattereissa on syntynyt, mutta joita kraatterien kuluneisuuden, peittymisen ja piirteettömän kohdekallioperän vuoksi on päästy tutkimaan hyvin harvoin. Rakenteet loivatkin perusteet Nicholsonin ryhmän uudelle arviolle törmäyskulmasta ja kappaleen tulosuunnasta. Heidän näkemyksensä mukaan asteroidi tuli itäkoillisesta ja törmäsi loivalla, alle 30°:n kulmalla. Tämä johti siihen, ettei kraatteria ympäröivä tektonisen muodonmuutoksen vyöhyke muodostunut symmetriseksi: Nadirin itäpuolella ulkokraatteri jää kapeammaksi, eikä kauempana idässä havaita enää törmäykseen liittyviksi tulkittuja rakenteita, toisin kuin ulkokraatterin länsi-, pohjois- ja eteläpuolilla. Nadirin rakennegeologiassa nähdään siis törmänneen kappaleen tulosuunnassa samantapainen katvealue kuin muilla planeetoilla nähtävien ja laboratoriossa aikaansaatujen vinojen törmäysten heittelekentissä esiintyvä ”kielletty vyöhyke”.
Geofysikaalisia törmäystodisteita?
Nadir on kiistatta erittäin kiinnostava rakenne, ainakin jos nyt ylipäätään kraattereista pitää. Törmäyskraatteritutkimuksen ja etenkin aiheesta uutisoinnin kannalta siinä on kuitenkin pari suurehkoa ongelmaa.
Ilmeisin hankaluus on tietenkin se, ettemme oikeasti tiedä, onko Nadir törmäyskraatteri vai ei. Alalla yleisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen mukaan tarvitaan kiistattomia todisteita šokkimetarmorfoosista tai maapallon ulkopuolisesta kiviaineksesta, jotta kohde voidaan hyväksyä törmäysrakenteeksi. Nadirista ei ole saatavilla kiviä, joten siitä ei ole törmäystodisteitakaan.
Artikkelissa Nicholson kollegoineen kävi läpi liudan muita selitysvaihtoehtoja Nadirin synnylle, sekä niiden seismisiä ilmenemismuotoja. Ne joutuivat yksi toisensa jälkeen tyrmätyiksi. Nadirissa seismisesti havaitut piirteet eivät luontevasti selity muuten kuin asteroiditörmäyksellä.
Normaalisti geofysikaalisten törmäysviitteiden käsittelyä ei olisi tutkimusartikkelissa tämän pidemmälle viety. Nicholsonin ryhmän uusi artikkeli kuitenkin ottaa jo tiivistelmässään käyttöön amerikkalaisista lakituvista tutun puheenparren: ”…3D seismic data …demonstrates beyond reasonable doubt that the crater-forming mechanism was a hypervelocity impact.” Heidän mukaansa kolmiulotteinen seimologinen tulkinta ei siis jätä varteenotettavaa epäilystä siitä, etteikö Nadir olisi törmäyskraatteri. Artikkelin leipätekstissä asia muotoillaan hieman pidemmin: ”…3D imaging provides a complete set of near-diagnostic features which require an impact origin to explain.” Erityisen mielenkiintoinen on heidän ehdotuksensa, jonka mukaan Nadirin kaltaiset poikkeuksellisen kattavasti ja tarkasti seismisin menetelmin tutkitut rakenteet, jotka näyttävät törmäyskraattereilta, pitäisi sellaisiksi myös kraatteritietokannoissa hyväksyä: ”… we propose that there can be extraordinary cases where clear imaging of these features using high-resolution seismic data could be viewed as sufficient to classify a structure as an impact crater and that such high-confidence cases merit inclusion in crater databases.”
Samaan aikaan toisaalla
Nicholsonin ryhmän ehdotus siitä, että seismiset todisteet riittäisivät törmäyskraatteriksi hyväksymiseen tulee sikäli mielenkiintoiseen aikaan, että The Meteoritical Societyn kraattereiden tunnistuskriteereitä määrittelevä törmäyskraatterikomitea julkaisi kesällä ensimmäisen väliraporttinsa lyhyen kokousabstraktin muodossa. Voisin veikata, etten ollut suinkaan ainut törmäyskraattereiden ja šokkimetamorfoosin pauloissa pidempään ollut ihminen, joka hieraisi silmiään nähdessään todisteeksi kelpaavien asioiden listan. Vielä varsin heikosti tunnetut ja vain muutaman ryhmän tarkemmin tutkimat sulkarakenteet (engl. feather features) ovat hieman yllättäen mukana. Samoin ovat tasomurtumat (engl. planar fractures), joita perinteisesti ei yksinään ole pidetty riittävänä todisteena.
Todistelistan puutokset ovat vielä säväyttävämpiä. Poissa ovat sulamatta syntyneet törmäyslasit, eli etenkin diaplektinen kvartsilasi ja maskelyniitti. Samoin listasta puuttuu mikroskoopissa kukkakaalimaiselta näyttävä ballen-silika, jonka asema kiistattomana törmäystodisteena on tosin vaihdellut aiemminkin.
Ehkä näkyvin muutos aiempaan on kvartsin korkeapainemuotojen coesiitin ja stishoviitin, samoin kuin törmäystimanttien uupuminen uudesta listasta. Toki timantteja syntyy etupäässä muutoin kuin törmäyksissä ja coesiittia esiintyy niin sanotun ultrakorkean sisäsyntyisen paineen metamorfisissa kivissä. Kraatterikomitea vetää kuitenkin kaikesta päätellen kiihkomielisen puhdasoppista linjaa. Mineraalin tai deformaatiopiirteen esiintymisympäristöllä ei näyttäisi olevan merkitystä, ainoastaan sillä, voiko kyseinen mineraali tai piirre syntyä muutoin kuin šokkimetamorfoosissa. Näin siitäkin huolimatta, että puusilmäisinkin toisen vuoden geologian opiskelija kykenee erottamaan sisäsyntyisten voimien synnyttämän ultrakorkean paineen eklogiitin törmäyksen runtelemasta graniitista tai hiekkakivestä.
Kraatteritutkijoita on muiden geologien tapaan moneen junaan. Nicholsonin ryhmässä on etenkin geofyysikoita, rakennegeologeja ja mallintajia, jotka ovat tutkineet myös muiden taivaankappaleiden kraattereita. Meteoritical Societyn kraatterikomiteassa puolestaan enemmistönä istuvat lähinnä mineralogeiksi luokiteltavat kraatteritutkijat. Mielenkiintoisesti Maan kraattereiden rakennegeologisten piirteiden johtava tutkija Thomas Kenkmann kuuluu niin Nicholsonin ryhmään kuin kraatterikomiteaankin.
Jos veikata pitäisi, olisin valmis pistämään ihan paperirahaa likoon sen puolesta, että ainakaan läheisessä tulevaisuudessa seismisiä ”todisteita” ei hyväksytä osoittamaan kraatterikandidaatin syntyneen asteroiditörmäyksen seurauksena. En oikein jaksa uskoa, että asiasta syntyy edes merkittävää keskustelua. Tämä on sinänsä sääli, koska ainakin itse olen vakuuttunut Nicholsonin ryhmän tulkinnasta. Sikäli kun Nicholsonilta ja kumppaneilta ei ole jokin oleellinen alueellisen geologian piirre jäänyt huomiotta, Nadirille ei vain ole muutakaan järjellistä selitystä kuin törmäys.Toisaalta ymmärrän kyllä myös kraatterikomitean halun pitää Maan todistettujen törmäyskraattereiden luottelon mahdollisimman puhtaana. Pahoin vain pelkään, että väliraportissa esitetyn kaltainen tiukkaakin tiukempi linja sotkee tilannetta. Moni geologi, myös kraatteritutkija, on tottunut vannomaan geologisen kontekstin merkityksen nimiin: ”context is everything”. Vaikeaksi menee, jos tämä hyväksi havaittu oppi pitääkin nyt unohtaa, mikäli haluaa pyrkiä todistamaan kraatterikandidaatin kosmisen alkuperän. Ehdotuksessa häiritsee myös se, että todisteeksi yhä kelpaavien šokkilamellien indeksointiin tarvittavia mikroskoopin lisälaitteita, niin sanottuja U-pöytiä, on nykypäivänä äärimmäisen vaikea löytää, eikä niiden käyttöä enää yliopistoissa opeteta. Merkittävä osa U-pöytiä käyttävistä kraatteritutkijoista istuu kraatterikomiteassa. Sen sijaan esimerkiksi coesiitti pystytään tunnistamaan nykyisillä analyysilaitteilla eri puolilla maailmaa, vaikkei aivan helppoa toki sekään ole. Minua voi perustellustikin kutsua vainoharhaiseksi, mutta jos komitean esitys menee läpi, kraattereita pystyy jatkossa ”virallisesti” todistamaan entistäkin pienempi joukko akateemisen asemansa jo enimmäkseen sementoineita eurooppalais- tai pohjoisamerikkalaistaustaisia tutkijoita.Toinen vaihtoehto olisi, että vaikkapa vuosikymmeniä konteksti huomioiden idioottivarmana törmäystodisteena pidetty coesiitti hyväksyttäisiin jatkossakin. Tämä osaltaan mahdollistaisi sen, että kraattereita voisivat vakavasti tutkia muutkin kuin samat proffat kuin aina ennenkin. Sikäli kun tutkimusetiikka ja vertaisarviointi olisivat kunnossa, mitään suurempaa ongelmaa ei jatkossa olisi, kuten ei ole tähänkään mennessä ollut.
Nadirin ikä?
Nadirin kiistattomien törmäystodisteiden puute käy nopeasti selväksi, kun Nicholsonin ryhmän artikkeleita vain vilkaiseekin. Aiheesta kirjoitetuista uutisista tämä ei tietenkään ilmene, vaan kraatteria pidetään varmana tapauksena.
Toinen itseäni häiritsevä piirre Nadir-uutisoinnissa on sen ikä. Tämän syksyn jutuissa epävarmuus iästä on onneksi yleensä mainittu, mutta sen ei kuitenkaan ole annettu häiritä Nicholsonin ja kumppaneiden hyvää tarinaa Chicxulubin pikkuveljestä. Korostetaanpa kuitenkin yksinkertaista tosiasiaa: koska yhtään näytettä Nadirista ei ole, ei sen ikää tietenkään voida määrittää sen paremmin mikrofossiileilla kuin radioaktiivisuuteen perustuville menetelmilläkään.
Pelkästään etäältä katsomalla ei geologisen kohteen iästä voi sanoa juuri mitään. Nadiria ympäröivällä alueella tosin on tehty muutamia kairauksia, joiden perusteella on voitu suurin piirtein määritellä, mikä seismisessä mittausaineistossa näkyvä kerros vastaa mitäkin ikää. Kuten tutkijat itsekin vuoden 2022 artikkelissaan toteavat, seismisen datan laatu lähellä tutkimuskairauksia on kuitenkin melkoi heikko. Liitukauden viimeinen kerros saadaan kyllä korreloitua seismisen datan kanssa, mutta hiemankaan sitä vanhempien kerrostumien kohdalla ongelmia riittää. Korrelointi voi siis lähteä heti kättelyssä väärille raiteille.
Ikäarvioissa voi tämän myötä Nicholsonin ryhmän mukaan olla vähintään 500 000:n ja korkeintaan 800 000 vuoden virhe. On toki tilastollisesti epätodennäköistä, että hiljaisen asteroidipommituksen aikana liitu- ja paleogeenikausien rajamailla vain reilu puoli miljoonaa vuotta parisataakilometrisen Chicxulubin kraatterin jälkeen tai sitä ennen syntyy yhdeksänkilometrinen kraatteri ilman että niillä on minkäänlaista yhteyttä toisiinsa. Se on epätodennököistä, mutta kaikkea muuta kuin mahdotonta. Kannattaa nimittäin muistaa, että samassa aikahaarukassa Maahan osui huomattavasti Nadirin kappaletta suurempi murikka, eli Boltyshin kraatterin synnyttänyt asteroidi. Se se vasta epätodennäköistä olikin.
Kun ottaa huomioon, ettei Nadirista ole näytteitä eikä siten mitään todellista ikämääritystä ja seismiikkaankin perustuvat arviot voivat olla lähemmäs miljoona vuotta pielessä, tuntuvat tiedotusvälineiden otsikot melkoisen yliampuvilta: ”Toinenkin asteroidi iski maapalloon 66 miljoonaa vuotta sitten”, ”Asteroid that eradicated dinosaurs not a one-off”, ”The asteroid that killed the dinosaurs was not alone” ja ”Scientists discover there wasn’t just one asteroid which killed dinosaurs.”
Kuten jo alussa totesin, ei tämä toki lähelläkään maailmahistorian huonointa kraatteriuutisointia ole. Tylsät faktat ovat kuitenkin ne, ettemme tiedä onko Chicxulubilla ja Nadirilla mitään tekemistä toistensa kanssa, emme tiedä minkä ikäinen Nadir on, emmekä tiedä edes sitä, onko Nadir törmäyskraatteri vai ei. Uutisoinnin pohjalta ihmisten muistiin piirtyy silti vain ajatus siitä, että Chicxulub ei ollutkaan yksin. Täysin huomiota vaille jäävät laajemmat kysymykset siitä, millaiset todisteet tieteessä kelpaavat jonkin hypoteesin vahvistajiksi, tai miten jonkin muinaisen geologisen tapahtuman ikä voidaan määrittää. Ihan oikeisiin ikämäärityksiin perustuvaa jännää havaintoa siitä, että Boltyshin kraatteri syntyi ajallisesti epätodennäköisen lähellä Chicxulubia ei mainittu missään Nadirista lukemassani tämän syksyn uutisessa.
Toivon, että Nadir on aito törmäyskraatteri. Toivon myös, että sen synty on jollain tavoin kytköksissä Chicxulubiin, koska olisihan se tavattoman kiehtovaa. Vielä enemmän toivon kuitenkin sitä, etteivät tutkijat lähtisi lehdistötiedotteissaan markkinoimaan päätelmiä, joiden tueksi itse tutkimuksesta ei kovinkaan painavaa asiaa löydy.
Kenties hartaimmin toivon, että tiedotusvälineiden edustajat eivät aina vain luottaisi sokeasti lehdistötiedotteisiin, vaan edes joskus vilkaisisivat itse tutkimusartikkeliakin. Sen ymmärtäminen, ettei geologiselle kohteelle voida määrittää alkuuknaan luotettavaa ikää ilman minkäänlaista kivinäytettä, ei tarvitse monivuotista geologin koulutusta. Pelkkä hetkellinen terveen järjen käyttö riittää.
1”Lentokyvytön dinosaurus” ei välttämättä ole paleontologien mielestä täysin korrekti termi englannin ilmaukselle ”non-avian dinosaur”, mutta enpä ole onnistunut paikallistamaan parempaakaan suomenkielistä nimitystä. Pääajatuksena tässä on kuitenkin vain jälleen kerran toitottaa, että linnut ovat dinosauruksia, eivätkä siis kaikki dinosaurukset kuolleet liitukauden lopulla sukupuuttoon, vaan elävät yhä keskuudessamme, joskin niiden lajikirjo ja yksilömäärät vähenevät pelottavan nopeasti.
2Oikea translitterointi olisi kai Boltis tai Boltiš (ukrainaksi Бо́втиська запа́дина, venäjäksi Болтышский кратер), mutta noudatan Maan kraatterien nimissä samaa periaatetta kuin muidenkin aurinkokuntamme kappaleiden pinnanmuotojen nimien kohdalla, eli niitä ei lähdetä suomentamaan tai translitteroimaan suomeksi, vaan käytetään nimeä siinä muodossa kuin se puolivirallisissa luetteloissa esiintyy.
3Koska Nadir on syvällä sedimenttikerrosten alla, kraatterin morfologiset piirteet kuten kohonnut reuna tai keskuskohouma pitää ymmärtää suhteessa ympäröiviin sedimenttikerrostumiin – merenpohjassa ei nykyisin törrötä minkäänlaista nyppylää sen paremmin kuin painaumaakaan Nadirin kohdalla.
Sekavaa: Piruuttani googlasin: esim ”Non-avian dinosaur” –lista on pitkä. Kaikki olivat maaeläimiä “birds are avian dinosaurs; other dinosaurs are non-avian dinosaurs, and (strange as it may sound) birds are technically considered reptiles.” Esim T-Rex oli non-avian (kaikki non-avian dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon). Kuitenkin aikoinaan lenneltiinkin: “there were in fact different groups of non-avian dinosaurs that independently developed flight multiple times”.
Edelleen: “Early birds like Archaeopteryx are extremely similar in anatomy to advanced non-avian dinosaurs like Velociraptor.”
No, paleontologia ainakin omasta, asiaa kohtalaisella mielenkiinnolla seuraavan maallikon mielestä, on tietysti perusolemukseltaan melkoisen sekavaa touhua, mikä toisaalta on myös hyvin ymmärrettävää. Se, että non-avianit myös lensivät eivätkä vain liitäneet (mm. maineikas nelisiipinen Microraptor gui) ei todellakaan tee asiasta yhtään selkeämpää. Suomeksi tämä on tietysti vielä hankalampaa, sillä esimerkiksi Tieteen termipankista ei löydy paleontologian sanoja. Sikäli tuo ”lentokyvytön dinosaurus” on tietysti ikävällä tavalla harhaanjohtava ilmaus, mutta ei sitä haluaisi puhtaasti englantiakaan kirjoittaa, eikä fingliskan ”non-aviaani” miellytä yhtään. Joka tapauksessa pahoitteleen sekavuutta. Mielelläni olisin vähemmän sekava, mutta suomenkielisten termien puute sekavoittaa muutenkin sekavaa tekstiä ja mieltä.