Iltatähden lumiraja
Perjantai kallossa
Antiikin Kreikan mytologiassa iltatähti eli Hesperos oli aamunkoiton jumalattaren Eoksen ja tähtien jumala Astraioksen poika. Myös aamutähti Fosforos eli Eosforos oli komeisiin miehiin vähän liiaksikin mieltyneen Eoksen poika. Fosforoksen isäehdokkaita tosin olivat Astraioksen lisäksi ainakin Kefalos ja Atlas.
Suositun tarinan mukaan Samoksen saarelta kotoisin ollut matemaatikko ja mystikko Pythagoras (n. 570–495 eaa.) oli ensimmäinen, joka oivalsi, että taivaalla näkyvät Hesperos ja Fosforos ovatkin fysikaalisesti yksi ja sama kohde. Varhaiset kreikkalaiset luonnonfilosofit olivat kuitenkin mieltyneitä lähinnä hiekkarannalla filosofointiin ja ympyröiden piirtelyyn, eivätkä he pääsääntöisesti olleet erityisen hyviä pitkien havaintosarjojen tekijöitä. Niinpä kreikkalaisia huomattavasti varhaisemmat ja havaintojen kirjaajina pätevämmät sumerilaiset olivat älynneet aamu- ja iltatähden yhteyden jo paljon aiemmin. Voi tosin olla, että Pythagoras oivalsi asian heistä riippumatta.
Oli miten oli, jumaltensa suhteen vapaamieliset kreikkalaiset alkoivat sittemmin samaistaa miespuoliset aamu- ja iltatähtensä rakkauden jumalatar Afroditeen. Periaatteessa samaa Venukseen liitettyä jumalatarta sumerilaiset kutsuivat nimellä Inanna ja sittemmin babylonialaiset nimellä Ishtar. Tässäkään mielessä kreikkalaiset eivät siis olleet ensimmäisiä, vaan luultavasti kopioivat jumalattarensa Kaksoisvirtain maasta.
Suomalaisista monikaan ei taida tietää, että on Afroditen kanssa tekemisissä joka viikko. Roomalaisten kautta Afrodite nimittäin levitti rakkauttaan länsimaihin nimellä Venus.1 He myös päättivät nimetä viikonpäivänsä Auringon, Kuun ja viiden planeetan mukaan. Perjantaista tuli dies Veneris, Venuksen päivä. Suorimmin tämä näkyy romaanisissa kielissä: niissä perjantain nimenä on jokin väännös latinasta, esimerkiksi italian venerdì , ranskan vendredi ja espanjan viernes.
Germaanisiin kieliin Afroditen ja perjantain yhteys saapui muinaisnorjalaisten kautta. Heillä Venuksen vastine oli mm. rakkauden ja äitiyden jumalatar Frigg tai mm. kauneuden ja hedelmällisyyden jumalatar Freija. Frigg ja Freija saattoivat myös alkujaan olla yksi ja sama jumalatar. Muinaisnorjan frjádagr ja -englannin frigedæg ovat varsin lähellä nykykielisiä vastineitaan. Asiaa ymmärtävien mukaan samaa juurta on myös suomen perjantai.
Tämän talven ja kevään aikana ei oikein voi välttyä Venukselta muinakaan päivinä. Se on kesäkuulle asti auringonlaskun jälkeen länsitaivaalla niin silmiinpistävä näky, että kansan syvien rivien parissa ihmettelyä iltatähdestä varmasti riittää. Viime viikolla Venuksen, Jupiterin ja Kuun kohtaaminen sattui osumaan laajalti selkeään iltaan, joten se ylitti ilahduttavan monissa tiedotusvälineissä uutiskynnyksenkin. Ensi torstaina 2.3.2023 Kuu on jo ennättänyt aivan toisaalle, mutta Jupiter ja Venus ovat aivan vieretysten eli vain reilun Kuun läpimitan pässä toisistaan. Tämä ei ehkä uutiskynnystä ylitä, mutta ainakin harrastajia se viehättää.
Venus kiinnostaa näinä aikoina myös lähes kaikkia merkittäviä avaruusjärjestöjä. Seuraavan vajaan kymmenen vuoden aikana onkin suunniteltu lähetettävän ainakin viisi luotainta tutkimaan Venusta. Venus-huuma näkyy siinäkin, että uusia Venuksen geologiaa käsitteleviä artikkeleita, joissa tuleville luotaimille ehdotetaan tutkimuskohteita, ilmestyy tuon tuosta. Esimerkiksi viime joulukuussa julkaistiin tutkimus, jossa pureuduttiin yhteen jo yli viisi vuosikymmentä kummastuttaneeseen Venuksen pinnanmuotoon.
Maxwell Montesin ”lumet”
Venuksen pinnanmuodot on nimetty naisoletettujen ja feminiinisten jumalattarien mukaan. Poikkeuksia tähän naissääntöön on vain kolme: Alpha ja Beta Regio ovat laajoja ylänköalueita, jotka erottuivat jo 1960-luvun tutkakartoituksissa. Ainoa miehen mukaan nimetty paikka Venuksen pinnalla on Venuksen korkeimmat huiput sisältävä Maxwell Montesin vuoristo. Myös se havaittiin ja nimettiin jo 60-luvulla.
Maxwell Montes sai nimensä skotlantilaisen James Clerk Maxwellin (1831–1879) mukaan. Maxwell oli sähkömagnetismin ymmärtämisen kannalta yhtä tärkeä kuin Isaac Newton (1643–1727) oli gravitaatiolle. Vaikka ilman Maxwellin yhtälöitä ei nykymaailmassa toimisi juuri mikään, Maxwellistä ei ole tullut Newtonin kaltaista kaikkien tuntemaa hahmoa. Venuksen pinnalle hän kuitenkin nimellisesti pääsi, toisin kuin Newton.
Syy Maxwellin kunnioittamiseen naisten planeetalla löytyy Venuksen kaasukehästä, se kun on näkyvän valon aallonpituuksilla läpinäkymätön. Tutka-aallot sen kuitenkin läpäisevät, eikä niiden ja erilaisten materiaalien vuorovaikutusta olisi koskaan ymmärretty tai toimivaa tutkaa rakennettu, jollei Maxwell olisi ensin oivaltanut, mistä sähkömagnetismissa oikein on kyse. Ja ilman tutkaa emme tietenkään tietäisi Venuksen pinnanmuodoista tai geologisesta historiasta oikeastaan yhtikäs mitään. Maxwell on siis paikkansa Venuksessa ansainnut.
Jo 1960–70-luvuilla Maxwell Montes (tai pelkkä Maxwell, kuten sitä varhaisissa tutkimuksissa epävirallisesti kutsuttiin) erottui maanpäällisillä tutkilla otetuissa Venus-kuvissa poikkeuksellisen kirkkaana alueena pohjoisessa, suunnilleen Suomea vastaavalla leveyspiirillä. Myöhemmin, etenkin 1990-luvun alussa koko Venuksen pinnan kartoittaneen Magellan-luotaimen myötä kuvat ja käsitykset Maxwell Montesista tarkentuivat. Maxwell Montes kattaa noin 850 × 700 km:n laajuisen alueen ja sen korkein huippu, Skadi Mons, nousee noin 11 km Venuksen vertailutason yläpuolelle, ollen siis Venuksen korkein kohta. Magellanin kartoituksen myötä kävi ilmi, että koko Maxwell Montes tai sitä ympäröivä Ishtar Terran ylänkö ei ole tutkan näkemänä poikkeuksellisen kirkas, vaan voimakkaimmin tutkasäteitä heijastava seutu rajoittuu Maxwell Montesin korkeimmille alueille.2
Tutkijat ovat yrittäneet keksiä ilmiölle selitystä jo vuosikymmeniä, mutta yksimielisyyteen asiasta ei ole päästy. Monen mielestä houkuttelevimmalta on tuntunut selitys, jonka mukaan vuorten huipuille on satanut tai kaasukehästä on tiivistynyt jotain puolimetallia tai metallia. Parhaiten heijastuneen tutkasignaalin ominaisuuksiin sopisi telluuri, mutta myös esimerkiksi vismuttia, tinaa, arseenia, antimonia ja niiden yhdistelmiä on ehdotettu. Ajatuksen mukaan telluuri (tai muu vastaava) ei voi esiintyä metallisessa alkuaineolomuodossaan valtaosalla Venuksen pintaa. Maxwell Montesin korkeimmilla vuorenhuipuilla lämpötila on kuitenkin sen verran alhaisempi, että telluurin kertyminen on mahdollista. Tilanne vertautuu periaatteeltaan siis täysin maapallon lumihuippuisiin vuoriin. Erona tosin on, että paksujen hankien sijasta muutama milli tai jopa vain jokunen mikrometri telluuria voisi riittää selittämään tutkaheijasteen.
Toisen päämallin mukaan Maxwell Montesin kirkkaissa huipuissa ei ole kyse hieman eksoottisista satavista puolimetalleista (joita purkautuu Maan tulivuorista ja joita näin ollen on täysin perusteltua olettaa olevan myös Venuksen kaasukehässä aivan riittävästi) vaan kemiallisista reaktioista kaasukehän ja lähinnä basalttisten kivien välillä. Reaktioiden tuloksena syntyisi tavanomaisia malmimineraaleja kuten rikkikiisua (FeS2) tai magneettikiisua (Fe1-xS). Myös magnetiittia (Fe²⁺Fe³⁺₂O₄) on ehdotettu. Näidenkin reaktioiden lopputuotteet ovat paine- ja lämpötilariippuvia, joten niitä esiintyisi vain tietyn korkeuden yläpuolella. Ongelmana on tosin mm. se, ettei kukaan ole varma, onko esimerkiksi rikkikiisu pysyvä Maxwell Montesin olosuhteissa vai ei.
Venuksen topografia tunnetaan melkoisen huonosti. Yleensä Maxwell Montesin kirkkaita huippuja käsittelevät tutkimukset ovat tyytyneet olettamaan, että ”lumiraja” on vakiokorkeudella kaikkialla Maxwell Montesin alueella. Viime joulukuussa The Planetary Science Journal -lehdessä ilmestyi vapaasti luettavissa oleva Andriana Strezoskin ja Allan Treimanin artikkeli The “Snow Line” on Venus’s Maxwell Montes: Varying Elevation Implies a Dynamic Atmosphere. Se pakottaa tutkijat miettimään mallejaan uudelta kantilta.
Vuonna 2021 Strezoski oli Treimanin ohjauksessa Houstonin Lunar and Planetary Institutessa kesäharjoittelijana. Treiman pisti hänet mittaamaan ”lumirajan” korkeuden Maxwell Montesin eri puolilla niin tarkasti kuin nykyisillä aineistoilla pystyy. Mittaustuloksista kävi ilmi, että ”lumiraja” on Maxwell Montesin luoteisrinteillä keskimäärin noin 3,5 km korkeammalla kuin kaakkoisrinteillä. Magellan-luotaimen korkeusdatan laatu ei aina ole paras mahdollinen, ja mittauksissa paikoin näkyvä hurja heittelehtiminen voi hyvin johtua ongelmista korkeus- ja heijastusdatan korreloinnissa. Suurissa puitteissa tulos on kuitenkin täysin selvä: Maxwell Montesin ”lumirajan” korkeus riippuu siitä, missä päin Maxwell Montesia satutaan olemaan. Luoteessa se on 8 km:n korkeudella, kaakossa vain 4,5 km:ssä.
Kuva: A. Strezoski & A. H. Treiman, 2022. The ”Snow Line” on Venus’s Maxwell Montes: Varying Elevation Implies a Dynamic Atmosphere. The Planetary Science Journal 3:264 / CC BY 4.0.
Jos ”lumirajan” perinteiseen tapaan olettaa heijastelevan vakiolämpötilaa, tarkoittaisi se sitä, että vakiokorkeudella Maxwell Montesin eri puolilla lämpötilaerot olisivat noin 30 astetta. Tämä ei tunnu laisinkaan uskottavalta, koska Venuksen lämpötilaa mitanneiden luotainten tulosten perusteella Venuksen kaasukehä on vakiokorkeudella varsin tarkoin vakiolämpöinen. Kaasukehän koostumus vaihtelee hieman leveysasteen mukaan, mutta tämä ei auta selittämään ”lumirajan” korkeuseroja varsin rajallisella alueella. Apua ei ole Maxwell Montesin monimuotoisesta geologiastakaan, sillä systemaattista luode/kaakko -eroa ei ole havaittavissa.
Jos kyse olisi kaasukehän ja kallioperän välisestä kemiallisesta reaktiosta tuulen puhaltaessa kaakosta, todennäköistä olisi, että ajan saatossa kaakkoisrinteen kivet saavuttaisivat kyllästymispisteen. Tällöin kaasukehään jäisi runsaasti reagoivaa ainetta vielä Maxwell Montesin huipun ylittämisen jälkeenkin. Siinä tilanteessa myös luoteisrinteen ”lumirajan” luulisi lopulta asettuvan samalle tasolle. Koska aikaa on varmasti riittänyt mutta korkeusero on olemassa, tämäkään idea ei tarjoa tyydyttävää ratkaisua.
Strezoskin ja Treimanin mukaan paras selitys Maxwell Montesin ”lumirajan” epäsymmetrisyydelle on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen ja tuttu maapallon vuoristoalueilta. Jos kaasukehän virtaus kävisi kaakosta, vuoristo pakottaisi kaasun kohoamaan ja jäähtymään, minkä seurauksena telluuri (tai mitä ikinä heijastava aines sitten onkaan) sataisi lähinnä kaakkoisrinteille. Vuoriston ylitettyään kaasussa ei enää juuri olisi satavaa ainesta mukana, joten luoteispuolelle riittäisi ainoastaan rippeitä. Tyhjästä on paha nyhjästä, joten luoteispuolella ”lumiraja” jäisi väkisinkin korkeammalle kuin kaakkoispuolella. Ajatusta tukee mukavasti se kaasukehämallinnusten ennustama seikka, että Maxwell Montesin alueella todellakin pitäisi puhaltaa Venuksen olosuhteissa varsin voimakas noin 3 m/s kaakkoistuuli.
Mielenkiintoista on, että Venuksen päiväntasaajan seuduilla on vuoria, joiden korkeus ylittää Maxwell Montesin ”lumirajan”. Niillä ei kuitenkaan poikkeuksellisen voimakasta tutkaheijastusta ole havaittu.3 Selitys voisi Strezoskin ja Treimanin mukaan piillä kaasukehän koostumuksen muutoksissa leveysasteen myötä, vaikka muitakin mahdollisuuksia on.
Strezoskin ja Treimanin tutkimus ei tietenkään tarjoa lopullista selvyyttä Maxwell Montesin ”lumien” olemukseen. He eivät esimerkiksi ota kantaa siihen, olisiko satava aines telluuria vai jotain muuta. Sekin on mahdollista, että ”lumiset” huiput muodostanut prosessi ei enää ole aktiivinen. Venus on ollut ja myös mitä todennäköisimmin on edelleen geologisesti elävä planeetta, ja Maxwell Montes on voimakkaasti tektonisten voimien muokkaama alue. Jotta havaittu ero ”lumirajan” korkeudessa syntyisi, täytyisi koko Maxwell Montesin kallistua vain noin 0,2°. Tämä ei ole ollenkaan mahdoton ajatus.
Selvää joka tapauksessa on, että tulevien luotainlentojen toivotaan tuovan lisävalaistusta niin Venuksen kaasukehän kuin sen pinnankin koostumusvaihteluihin, samoin kuin niiden väliseen vuorovaikutukseen. Niitä odotellessa ainakin minusta on hauska ajatella, että juuri nyt tätä kirjoittaessani kauniisti metsänrajan yläpuolella loistavan naapuriplaneetan korkeimmilla vuorenhuipuilla voi kaakkoistuulen myötä sataa telluuria.
1Kiinnostava lisä Venuksen nimi- ja jumalasoppaan on, että roomalaisille Fosforos oli Lucifer, joka vääntyi kristillisessä mytologiassa myös paholaisen nimeksi. Kotimaisessa käännöksessä sanotaan ”Kointähti, sarastuksen poika”, joten myös Raamatun mukaan Fosforos oli Eos-jumalattaren poika. Kreikassa Eos oli Hyperionin ja ja hänen sisarensa Theian tytär. He puolestaan olivat Gaian ja tämän pojan Uranuksen lapsia. Kuten Jobin kirjassa todetaan, Saatana eli Lucifer oli yksi Jumalan useista pojista. Teologis-mytologis-etymologisesti orientoituneet lukijat voivat näin ollen pohtia, onko Jumala siis Eos ja näin ollen pohjimmiltaan Uranuksesta.
2Pelkän tutkaheijasteen voimakkuuden lisäksi Maxwell Montesin huiput erottuvat samalla tavoin myös muissa ominaisuuksissa kuten emissiivisyydessä, mutta yksinkertaisuuden vuoksi moiset yksityiskohdat kannattaa tässä tapauksessa unohtaa.
3Maxwell Montesia ympäröivän Ishtar Terran ylängöllä vastaava ilmiö esiintyy paikoin myös, mutta Maxwell Montesilla se on selväpiirteisin ja parhaiten tutkittu, joten selvyyden vuoksi on paras rajoittaa tarina Maxwell Montesiin.