Ceres – soodaa, suolaa ja salmiakkia
Ceres on Marsin ja Jupiterin kiertoratojen välissä olevan asteroidivyöhykkeen suurin kappale. Läpimitaltaan se on noin 940 km ja massaltaan se on yksin vastuussa yli kolmanneksesta koko asteroidivyöhykkeen massasta. Se on myös ensimmäinen, uudenvuodenpäivänä vuonna 1801 löydetty asteroidi. Myöhemmin 1800-luvun alkupuolella löydettyjen asteroidien tapaan sitä pidettiin pitkään planeettana. Planeettageologien silmissä se on sellainen nykyisinkin.
Aurinkokuntauutisia vähänkään pidempään seuranneet muistavat varmasti Dawn-luotaimen lähestymisen kohti Cerestä talvella 2015. Jo vuonna 2003 Hubble-avaruusteleskoopilla löydetty kirkas täplä muuttui Dawnin kuvissa alieniauton ajovaloiksi. Lopulta Dawnin asetuttua Cereksen kiertoradalle ”ajovalot” paljastuivat koko Cereksen kirkkaimmiksi kohdiksi. Ne kuuluvat edelleen Cereksen kiinnostavimpiin pinnanmuotoihin.
Kun Dawnin toiminta syksyllä 2018 päättyi luotaimen syöksyyn Cereksen pinnalle, on Ceres-uutisiakin ymmärrettävästi näkynyt tiedotusvälineissä harvemmin. Kuten luotainlennoilla yleensäkin käy, monet kiinnostavat kysymykset Cereksen geologiasta jäivät Dawnin toiminta-aikana vielä tarkempaa vastausta vaille. Keskeisimpiä näistä ovat kysymykset siitä, onko Ceres tällä hetkellä geologisesti aktiivinen ja vellooko sen syvyyksissä vielä meri.
Tutkijoilla on nyt ollut jokunen vuosi aikaa pureutua kaikkeen Dawnin tuottamaan tutkimusaineistoon, joten jonkinlaisia välitilinpäätöksiä alkaa olla tarjolla. Viime kesänä aiheesta ilmestyikin kokoomateos Vesta and Ceres – Insights from the Dawn Mission for the Origin of the Solar System. Se tarjoaa ajantasaisen kokonaiskuvan Cereksen geologiasta. Muutaman viikon päästä eli 21.3.2023 koittavan Cereksen opposition kunniaksi nyt onkin sopiva hetki tarkastella pintapuolisesti, mitkä tällä hetkellä ovat tutkijoiden konsensusnäkemykset eräistä keskeisistä Cerestä koskevista kysymyksistä.
Cereksen koostumus ja alkuperä
Asteroidivyöhykkeen kappaleita on totuttu pitämään epämääräisinä kivenmurikoina, joukossaan jonkun verran rautaa. Ceres on porukan tunnetuin kummajainen, sillä se on varsin vetinen paikka: sen massasta noin puolet on kiveä, puolet taas vettä ja muita helposti haihtuvia aineita. Ceres ei kuitenkaan ole täysin yksin, sillä asteroidivyöhykkeen ”neljästä suuresta” pienin, Hygiea, lienee perheineen kutakuinkin Cereksen kaltainen jäästä ja kivestä muodostunut kappale. Parhaat vertailukohdat niille lienevätkin Saturnuksen kuut, eivät suinkaan muut asteroidit.
Jossain Saturnuksen kiertoradan tienoilla tai vielä kauempana Kuiperin–Edgeworthin vyöhykkeellä Cereksenkin arvellaan aikoinaan syntyneen. Tämän puolesta puhuu esimerkiksi se, että vaikkei vesijää täysin mahdoton kääpiöplaneetan rakennusaine asteroidivyöhykkeellä olekaan, ammoniakki (NH3) sitä vastoin on. Vasta suunnilleen Saturnuksen radan tienoilla ammoniakkijää on avaruuden oloissa pysyvä yhdiste, joten vasta siellä se on voinut olla osa sitä jää- ja kivipölyä, josta Ceres syntyi.
Ceres on voinut päätyä syntysijoiltaan asteroidivyöhykkeelle aurinkokunnan nuoruudessa, kun jättiläisplaneetat tietokonemallien mukaan kuljeskelivat välillä lähemmäksi Aurinkoa ja takaisin. Toisaalta sekin on mahdollista, että jättiläisplaneettojen vaelluksen seurauksena asteroidivyöhykkeelle päätyi valmiin Cereksen sijasta ammoniakkipitoista jäätä. Yhdessä kivisemmän aineksen kanssa se sitten muodosti Cereksen. Riippumatta siitä, missä Ceres syntyi, ammoniakki siis ei kuitenkaan ole alkujaan asteroidivyöhykkeeltä peräisin.
Cereksen ammoniakista puhuttaessa on syytä myös huomata, että puhtaan ammoniakin sijasta Cereksessä tapaa nykyisin yleensä ammoniakin suoloja, mm. ammoniumkloridia (NH4Cl). Iso osa suomalaisista siis viihtyisi Cereksellä mainiosti, ammoniumkloridi kun tunnetaan paremmin salmiakkina. Salmiakkia löytyi täydellä varmuudella Occator-kraatterissa sijaitsevasta Cerealia Faculasta, joka on ”ajovaloista” se kirkkaampi ja samalla Cereksen kirkkain kohta. Cerealia Faculassa, kuten Cereksessa muutenkin, on tosin natriumkarbonaattia eli soodaa huomattavasti enemmän kuin salmiakkia. Jos tohtii, kotona voi siis helposti kokeilla miltä Cereksen pinta maistuisi. Reseptiin ei tarvita kuin reilusti soodaa, hieman salmiakkia ja hyppysellinen ruokasuolaa. Autenttisemman suutuntuman vuoksi mukaan voi lisätä hieman savea, sillä salmiakin lisäksi ammoniakkia on Cereksen pinnalla hyvin yleisissä savimineraaleissa.
Syntyipä Ceres sitten asteroidivyöhykkeellä tai Saturnuksen takana, sen jäiset komponentit sulivat syntyprosessin kuumuudessa. Sen myötä Ceres differentioitui, eli raskaammat ainekset vajosivat syvälle ja kevyet nousivat pintaan. Niinpä Cerekselle syntyi kivisestä aineksesta koostuva vaippa ja keskimäärin ehkäpä noin 40 km paksu jäiden, suolojen, orgaanisten yhdisteiden ja osin myös kiviaineksen muodostama kuori. Myöskään pienen metallisen ytimen olemassaoloa ei voida sulkea pois.
Cereksen kuoren ja vaipan välissä on arveltu olleen – tai jopa edelleen olevan – kymmeniä kilometrejä syvä globaali meri. Merivesi oli melkoisen suolaista ja sen seassa oletetaan olleen runsaasti hienoainesta eli käytännössä savimineraaleja ja muita verkkosilikaatteja. Globaalin meren olemassaolo vielä nykyään ei ole todennäköistä, mutta vesitaskuja voi hyvin olla edelleen siellä täällä. Tällainen olisi aivan hyväksyttävää käytöstä vaikkapa Jupiterin tai Saturnuksen kuiden joukossa, jossa jättiläisplaneetan ja muiden suurten kuiden vetovoiman vuoksi vuorovesienergiaa olisi tarjolla sisäisiä prosesseja pyörittämään. Cereksellä tällaista voimalaitosta ei kuitenkaan ole, joten on mysteeri, kuinka se on saanut sisuksensa pysymään lämpöisenä.
Onko Ceres aktiivinen?
Vuonna 2014, kun Dawn oli vielä matkalla kohti Cerestä, Euroopan avaruusjärjestön Herschel-satelliitin infrapunamittauksiin pureutuneet tutkijat ilmoittivat havainneensa Cereksestä purkautuvaa vettä. He paikansivat vesipurkaukset tummempiin alueisiin lähellä Cereksen päiväntasaajaa. Suoraviivaisimman selityksen mukaan vesijää sublimoitui auringonvalon vaikutuksesta suoraan kiinteästä aineesta kaasuksi. Toinen vaihtoehto oli kryovulkanismi.
Dawn ei kuitenkaan nähnyt merkkejä käynnissä olevista purkauksista. Puhdasta vesijäätä se kyllä havaitsi siellä täällä etenkin pohjoisen pallonpuoliskon pinnalla, mutta yleistä se ei ole. Herschelin tulokset ovatkin sittemmin saaneet kritiikkiäkin osakseen. Ainakaan sellaisia määriä vettä kuin Herschel-tutkijat raportoivat – 6 kg sekunnissa – ei Cereksestä kaikesta päätellen purkaudu.
Herschelin mittausten tulkinnat eivät kuitenkaan olleet yksiselitteisesti väärin. Lämmön lisäksi nimittäin myös Auringon hiukkaspommitus kykenee irrottamaan vettä Cereksen pinnasta. Dawnin kiertäessä Cerestä Aurinko ei kuitenkaan ollut yhteistyöhaluinen: se ei röyhtäissyt suuria koronan massapurkauksia Cereksen suuntaan, joten asiaa ei päästy tutkimaan. Lopullista varmuutta Cereksen pinnalta avaruuteen karkaavasta vedestä ei siis ole.
Nelisen kilometriä korkea ja noin 21 × 13 km:n läpimittainen tasalakinen Ahuna Mons on Cereksen vuorista kuuluisin ja näyttävin. Se on tulkittu kryovulkaaniseksi vuoreksi, joka syntyi jäykkäliikkeisen, runsaasti suoloja ja karbonaatteja sisältäneen litkun purkautuessa. Ahuna Mons vei ymmärrettävästi suurimman huomion, mutta Cereksen pinnalla on havaittu kymmenkunta muutakin vuorta ja tönkyrää, jotka on tulkittu synnyltään kryovulkaanisiksi. Ahuna Mons on niistä nuorin, alle 210 ± 30 miljoonaa vuotta. Muut ovat vanhempia ja siksi kuluneempia ja lätsähtäneempia. Erityisen kiintoisaa on, että lähes kaikki kuitenkin esiintyvät suunnilleen samalla alueella Ahuna Monsin pohjois- ja itäpuolilla. Syytä tähän ei tiedetä. Järkevältä kuitenkin tuntuisi, että syystä tai toisesta tällä alueella Cereksen valtamerestä on vielä jäljellä sulana pysynyt meri, tai että veden on ainakin helpompi purkautua pinnalle kuin muualla.
Vaikka Ceres ei juuri nyt aktiivisesti vettä heittäisikään, on sen pinnalla selviä merkkejä Ahuna Monsiakin merkittävästi nuoremmasta geologisesta toiminnasta. Cerealia Faculan keskellä sijaitsevassa Cerealia Tholus -nyppylässä havaittu hydrohaliitti eli vesipitoinen ruokasuola (NaCl ∙ 2H2O) säilyy pinnalla korkeintaan pari tuhatta vuotta. Koska sitä pinnalla kuitenkin selvästi on, täytyy sitä nousta pinnan alta lisää.
Cerealia Faculan lisäksi vähäisempiä suolaesiintymiä havaittiin Cereksen pinnalta satoja. Suolan saaminen pinnalle ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Suolaliuosten pitäisi raskaampina painua hiljalleen jäätyvän meren pohjalle eikä suinkaan kohota pinnalle. Suolan on mahdollista konsentroitua kraattereissa esiintyvään törmäyssulaan ja törmäykset voivat myös paljastaa vanhoja suolakerrostumia. Ongelma tietenkin on, että vaaditulla parin tuhannen vuoden aikajänteellä ei tarvittavia suuria tärmäyksiä tapahdu. Tuoreen suolan pintaan saamiseksi ei siis vain tunnu olevan mitään muuta mahdollista mekanismia kuin jonkinlainen kryovulkaaninen toiminta. Ainakaan törmäykset eivät havaintoja voi selittää.1
Cereksen kirkkaimmat läiskät eivät kuitenkaan suurimmalta osaltaan ole hydrohaliittia vaan soodaa ja salmiakkia. Unohdetaan siis suolakriteeri hetkeksi. Siltikin geologisessa mielessä nuori aktiivisuus vaikuttaa väistämättömältä. Cerealia ja sen kyljessä sijaitseva pienempi Pasola Facula nimittäin syntyivät noin 8 miljoonaa vuotta sitten ja vähäisempi pinnan uusiutuminen tapahtui noin miljoona vuotta sitten. ”Ajovalojen” himmeämpi, itäisempi lamppu, Vinalia Faculae, syntyi puolestaan noin kolme miljoonaa vuotta sitten. Jos jokin prosessi geologinen oli toiminnassa vain 1–3 miljoonaa vuotta sitten, on se sitä todennäköisesti tänäkin päivänä. Occator-kraatterin ikä on noin 22 miljoonaa vuotta, eikä ole uskottavaa, että sen synnyn aiheuttama lämpö olisi riittänyt kierrättämään sooda- ja suolalitkuja vielä aivan vastikään, vaikka se alkujaan saattoikin olla tekijä, joka aikaansai suolojen konsentroitumisen juuri Occatorin kohdalle. Geologisessa mielessä hyvin tuoreeseen kryovulkanismiin päädytään siis myös tätä kautta.
Juling on 20-kilometrinen kraatteri Cereksen eteläisellä pallonpuoliskolla. Sen pohjalla on näyttäviä maanvyörykerrostumia. Kraatterin pohjoisreunalta, josta massiivisin vyöry sai alkunsa, havaittiin vesijäätä. Tämä ei ollut erityisen ihmeellistä, sillä Cereksen vyöryjen oletettiinkin esiintyvän paikoissa, joissa kuoressa on hieman tavallista runsaammin vesijäätä. Yllättävää kuitenkin oli, että vesijääalueen havaittiin kasvavan puolen vuoden aikana parin neliökilometrin verran. Tämä tulkittiin todisteeksi veden vuodenaikaiskierrosta. Keväällä ja kesällä jää siis sublimoituu härmistyäkseen syyskylmien myötä. Tämä voi liittyä Herschel-tutkijoiden raportoimiin vesipurkauksiin, mutta toisaalta veden kierron ei välttämättä tarvitse olla laaja-alaista vaan se voi tapahtua vain hyvin paikallisesti vyöryn ja varjoisan kraatterin reunan välillä. Joka tapauksessa tämä on selkein esimerkki siitä, että Cereksen pinta on aktiivisten geologisten prosessien myötä alituisessa muutoksessa.
Geologisesti elossa, entä biologisesti?
Ceres siis kaikesta päätellen on geologisesti elävä (kääpiö)planeetta ja sen jäisen kuoren alla lienee ainakin paikoitellen sulaa suolaista vettä. Ammoniakin myötä myös typpeä on runsain mitoin tarjolla. Hiiltä Cereksellä riittää – edelleen pähkäillään, onko Ceres lähisukua eräille hiilikondriittimeteoriiteille vai ei. Tällä hetkellä tosin ei ole tarkkaa käsitystä siitä, paljonko Cereksen hiilestä on karbonaateissa ja paljonko elämän kannalta kiinnostavammissa orgaanisissa yhdisteissä. Orgaanisia yhdisteitä pinnalla paikka paikoin joka tapauksessa on. Erityisen kiinnostava on noin tuhannen neliökilometrin alue Ernutet-kraatterin lähistöllä. Alueen orgaaniset aineet on tulkittu alifaattisiksi, siis vailla bentseenirengasta oleviksi hiiliyhdisteiksi. Ne voivat olla peräisin hiilikondriittisesta asteroidista tai komeetasta. Mielenkiintoisimmassa ja täysin mahdollisessa tapauksessa ne voivat olla Cereksen sisäsyntyisten prosessien tuottamia.
Vesi, suolat, typpi ja orgaaniset yhdisteet kattavat aika ison osan elämän edellytyksistä. Sen perusteella, mitä Cereksestä sekä elämän synnystä ja ylläpitämisestä tiedetään, voidaan Cerestä perustellusti pitää astrobiologian näkökulmasta aurinkokunnan kiinnostavimpien joukkoon kuuluvana kappaleena. Niinpä jo vuosina 2019–20 NASAn tutkijat alkoivat selvitellä mahdollisuuksia lähettää uusi luotain tutkimaan Cereksen potentiaalia elämän tyyssijana. Esillä oli eri vaihteohtoja, eli kiertolainen, laskeutuja, mönkijä tai hyppijä ja näytteenhakulento. Tulos oli, että parhaiten vastinetta rahoille saataisiin lähettämällä alus hakemaan näytteitä Vinalia Faculan ympäristöstä niin vaaleilta kuin tummiltakin alueilta.
Haaveista ja suunnitelmista huolimatta minkäänlaisia konkretiaa ei Cerekselle paluun osalta ole. Se ei kuitenkaan muuta mihinkään sitä, että kun parin–kolmen viikon päästä kiikarin ja tähtikartan kanssa varustautuneena suuntaan katseeni Leijonan takalistosta Bereniken hiuksiin päin ja pääsen taas katselemaan Cerestä, mieleeni väkisinkin kumpuaa ajatus: Voisiko tuohon pieneen pisteeseen kätkeytyä elämää?
1Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että tämä on omaa päättelyäni enkä ole vastaavaa koskaan mistään lukenut. Logiikka kuitenkin vaikuttaa aika kiistattomalta. En tosin erehdy väittämään, että olisin varsinainen Cereksen tai kryovulkanismin sen paremmin kuin logiikankaan asiantuntija.
Ceres on myös mahdollinen ihmiskunnan tuleva koti, kuten esitin pari vuotta sitten (https://arxiv.org/abs/2011.07487). Cereksen edut ovat typen saatavuus asumusten ilmakehiä varten ja sopiva koko, eli pakonopeus on riittävän pieni jotta materiaalin nostaminen kiertoradalle on halpaa, ja toisaalta kappale on riittävän suuri jotta materiaalia riittää pitkään. Ajatus on siis rakentaa suuri satelliitti Cerestä kiertävälle radalle, jonka pyörivissä asuinsylintereissä on maankaltainen keinopainovoima ja jota voidaan laajentaa lähes loputtomasti jopa Maan pinta-alaa suuremmaksi.
Lukaisin tuon artikkelisi läpi, mielenkiintoinen ja ansiokkaasti mietitty juttu. Yksi asia, mikä näin geologin silmiin pisti, oli rakenntamiseen tarvittavien raaka-aineiden saatavuuden vähäinen analyysi. Sori jos missasin sen, mutta huomasin lähinnä vain raudan mainittuna. Toki siinä vaiheessa, kun tuollaista megasatelliittia rakennetaan, voidaan olettaa kaiken muun tekniikan ohella myös kaivos- ja rikastustekniikan kehittyneen huimasti. Teräkseen kuitenkin tarvitaan muutakin kuin rautaa, ja ainakin lyhytnäköisesti ajatellen voisi kuvitella tuolloin vielä jollain lailla meikäläistä elektroniikkaa muistuttavia sähkövärkkejäkin tarvittavan. Vallankin jos Cereksen differentioituminen on edennyt siihen pisteeseen, että sillä on metallinen ydin, on kuoressa oletettavasti metalleja hyvin niukasti. Vaipassa toki on enemmän, mutta sinne päästäkseen pitäisi päästä ensin 40-60 km paksun kuoren ja mahdollisesti välissä olevan meren läpi. Eli jos ja kun tuon ajattelee olevan omillaan toimeen tuleva systeemi, olisi kiva nähdä jonkunlaisia arvioita siitä, miten saadaan metallit riittämään esimerkiksi Maan asuinpinta-alaa vastaavaan rakennelmaan.
Kun rakennetaan keinopainovoimaan, suunnittelu voidaan tehdä niin että materiaalilta kysytään lähinnä vetolujuutta mutta ei puristuslujuutta. Tämä on etu verrattuna planeetan pinnalla tapahtuvaan rakentamiseen. On olemassa hyvin vetolujia teräslaatuja, kuten pianolanka ASTM A228, joka on lähes 99% rautaa ja loput hiiltä, mangaania ja piitä. Hiiltä siellä on, piitäkin varmaan kun kvartsia tuppaa olemaan kaikkialla, ja mangaania luulisi esiintyvän raudan kylkiäisenä. Usein on myös niin että seosaineita voidaan tarvittaessa korvata toisilla.
Referenssin 13 mukaan Cereksen pinnassa on niinkin paljon kuin 13-17% rautaa. Se perustuu Dawn-orbiterin gamma- ja neutroni-instrumenttiin, luulisi sen olevan jokseenkin robusti mittaus.
Sähköjohtoihin tarvitaan mielellään kuparia tai alumiinia. Kupari saattaa olla harvinainen, alumiinia meteoriiteissa on tyypillisesti ehkä noin 1%. Jos kumpaakin on liian vähän, magnesiumia varmaan löytyy, kun se on meteoriiteissa yleensä runsas. Monia muitakin metalleja voi käyttää johtimina.
Mikrosirut olisivat varmaan tuontitavaraa Maasta varsin pitkään. Ne ovat kevyempiä kuin ihmiset. Muoveja voi valmistaa, kun ensin saadaan tehdas joka tekee etyleeniä hiilestä ja vedystä. Piirilevyt ovat lasikuitua, eli muovia ja kiveä.
Ceres-laskeutuja tarvittaisiin, jotta saataisiin alkuainekoostumus selville varmasti. Tai itse asiassa olisi hyvä olla näytteenhakulento, koska silloin saataisiin selville myös se miten pintamateriaalin mahdollisen toksisuuden voisi poistaa. Ionipropulsiota käyttämällä näytteenhaku ei olisi välttämättä kauhean vaikea. Laskeutuminen ja nousu pinnalta olisi helpompia kuin Marsissa, ja sieltäkin ollaan näytteenhakua tekemässä.
Tuo ”kvartsia tuppaa olemaan kaikkialla” ei maapallon ulkopuolella alkuunkaan päde, sillä aurinkokunnan mittakaavassa kvartsi on hyvinkin harvinainen mineraali. Kenties tarkoitat silikaattimineraaleja ylipäätään, ja niitähän toki Cereksessäkin piisaa.
Tarkistin huvikseni mainitsemiesi metallien (paitsi Fe, koska siitä on Dawnin mittaus) pitoisuuksia CI- ja CM-tyypin hiilikondriiteissa suht tuoreesta lähteestä (Braukmüller et al. 2018, GCA). CI- ja CM-meteoriittejahan yleensä pidetään parhaina labraan tällä hetkellä saatavina vertailukohtina Cerekselle. Arvot ppm:nä silmämääräisen keskiarvon mukaan seitsemän meteoriitin pohjalta:
Mn 1900
Cu 140
Al 10 000 (=1 %)
Mg 112 000
Eli kyllä kuparia (ja muita vastaavia) saa kaivaa Cereksestä ihan tosissaan. Jollei tuossa vaiheessa, kun siirtokuntaa rakennetaan, ole luovuttu avolouhoksista ja siirrytty kokonaan pinnan alle, on asukkailla yksi psykologisten ongelmien lähde lisää, sillä aika karuun kuntoonhan Ceres menee. Muutenkaan se ei monotonisen kivihiilenmustan värimaailmansa takia pidemmän päälle välttämättä kaikkein inspiroivin mahdollinen maisema ole, ja jos se vielä on yhtä isoa avolouhosaluetta, niin eipä paljon hymyilytä.
Joo, tarkoitin silikaatteja ylipäätään, eli piin ja hapen yhdisteitä. Kiitos tarkennuksesta.
Mangaania näyttäisi olevan riittävästi, koska 1900 ppm on 1-1.5 prosenttia raudasta jota oli 13-17%, eli 2-3 kertaa enemmän kuin pianolangan seosaineeksi tarvittu joka oli noin puoli prosenttia raudasta. Alumiinia näyttää olevan riittävästi johtimiin, kupari riittää ehkä vain osaan niistä.
Megasatelliitin massasta (paperini taulukko 2) 94% on säteilysuojaa ja maaperää, 5% on rakennemateriaalia eli pääosin terästä (pianolankaa), ja loput 1% on pääosin ilmaa. Tuossa yhdessä prosentissa ovat mukana myös kaikki tekniset osat kuten johtimet, lasit jne. Koska säteilysuojan ja maaperän koostumus on joustava, ajatus on että mitään kuonaa ei jää pinnalle, vaan kaikki kelpaa, eli materiaalia nostetaan kiertoradalle siinä järjestyksessä kuin se pinnalla on. Materiaalista erotetaan kiertoradalla tarvittava rauta, typpi, happi, vesi jne. Jäännös määritellään säteilysuojaksi ja maaperäksi, ja ne jäävät kiertoradalle osaksi megasatelliittia.
Kun pinnasta poistetaan ainetta eikä ole väliä mistä sitä otetaan, pinnan ulkonäkö voidaan tehdä sellaiseksi kuin halutaan, samoin kuin kuvanveistäjä voi päättää mikä patsas marmorilohkareen sisältä ilmestyy. Esimerkiksi pinta voidaan maisemoida entisen kaltaiseksi meteoriittikraattereineen, jos niin halutaan esteettisistä syistä tehdä.
Megasatelliitin rata on korkealla (50,000-100,000 km), jotta sen rakennetta rasittava vuorovesivoima minimoituu. Sieltä katsoen Ceres näyttää 1-2 kertaa isommalta kuin Kuu, eli pinnan yksityiskohdat eivät näy ellei kiikaroi. Joka tapauksessa psykologisesti asukkaiden kokema ympäristö ei ole niinkään Ceres, vaan se auringon valaisema lähiluonto, mikä asuinsylinterien sisällä on. Valon intensiteetti on säädetty maankaltaiseksi optisin menetelmin.