Titanin aavesaaret
Kaukaiset kadonneet aavesaaret ovat olleet merimiestarinoiden vakiokamaa jo tuhansia vuosia. Ympäri maailman meriä on nähty ja raportoitu saaria, joista monet päätyivät kartoille asti. Myöhemmin tarkemmin tutkittaessa ”saarista” ei sitten näkynyt jälkeäkään.
Toiveajattelun innostamat virhehavainnot yltävät meriltä avaruuteenkin. Tunnetuimpia esimerkkejä kohteista, jotka aikoinaan raportoitiin ihan vakavalla mielellä, mutta jotka osoittauivat olemattomiksi, ovat Franz von Paula Gruithuisenin (1774–1852) kuukaupunki, sekä tietenkin Marsin ja Merkuriuksen kanavat.
Saturnuksen suurimmalla kuulla Titanilla on omat aavesaarensa. Ne eivät kuitenkaan ole taikauskon, rommin, vajavaisten havaintojen tai tarkoituksellisten huijausten tuotteita, vaan silkkaa todellisuutta. Kukaan vain ei ole tiennyt, mitä ne oikeastaan ovat ja miksi ne ilmestyvät ja katoavat.
Nesteiden kiertokulku Maassa ja muilla planeetoilla
Yksi keskeisimmistä tekijöistä, joka erottaa Maan muista planeetoista, on vesi ja etenkin sen kiertokulku. Vettä on vesihöyrynä, pilvipisaroina ja jääkiteinä ilmakehässä, josta se sataa, härmistyy tai tiivistyy maanpinnalle lumeksi tai vedeksi. Osa siitä päätyy pohjavedeksi.
Maanpinnalla vesi on merkittävä pinnanmuotoja muokkaava voima, joka rapauttaa kivet ja kuljettaa jokien kautta sedimentit meriin. Joista, järvistä ja meristä vesi haihtuu ilmakehään aloittaakseen kiertonsa uudelleen. Merkittävä määrä vettä päätyy kuitenkin merenpohjien sedimenteissä ja mineraaleihin sitoutuneena myös syvälle maankuoreen, kun laattatektoniset voimat saavat litosfäärilaatat työntymään toistensa alle. Siellä vesi toimii laattojen voiteluaineena ja helpottaa niiden sulamista. Lopulta se päätyy tulivuorten mukana uudelleen ilmakehään.
Muilla planeetoilla tilanne on toinen. Kuun ja Merkuriuksen napaseuduilla on vesijäätä, ja Kuussa on havaittu vesihöyryä olevan aavistus liikkeellä myös erittäin harvassa kaasukehässä. Lisäksi Kuun varhaisuudessa tulivuoritoiminta syöksi vettä kaasukehään, josta se saattoi päätyi navoille jääksi. Varsinaiseksi veden kiertokuluksi tätä ei hyvällä tahdollakaan voi silti kutsua, sillä esimerkiksi nestemäinen vesi ei ole Kuussa koskaan ollut merkittävä tekijä.
Venuksessa vettä on muinoin ollut runsaastikin, mutta nykyisin kovin niukalti. Mahdollisesta varhaisesta veden kiertokulusta ei ole jäänyt todisteita. Nykyisin sen pilvistä sataa rikkihappoa. Pisarat kuitenkin haihtuvat ennen kuin ne saavuttavat planeetan pinnan.
Marsissa puolestaan on komeat vuodenaikojen mukaan vaihtelevat hiilidioksidi- ja vesijäästä koostuvat napajäätiköt. Hiilidioksidia myös sataa lumena ja härmistyy pinnoille, mutta nestemäinen hiilidioksia ei Marsissa liene ollut merkittävä tekijä, vaikka ajatus satunnaisesti yhä edelleen putkahtelee esiin milloin mistäkin. Misstään lähellekään Maapallon veden kiertoon vertautuvasta hiilidioksidin kierrosta ei Marsissa voida kuitenkaan puhua.
Aikoinaan vesi on Marsissa virrannut sekä pienehköinä jokina että massiivisina tulvina. Se on lisäksi kerrostanut sedimenttejä järviin ja meriin ja ainakin siellä täällä satanut lumena tai vetenä takaisin pinnalle. Jäänä sitä esiintyy edelleen napajäätiköiden lisäksi routana ja maajäälinsseinä. Pinnanalaisista suolaisista järvistäkin on vuosien varrella puhuttu, mutta tutkahavaintoja ja tulkintoja niistä on myös kritisoitu. Ja jokin – kenties hetken aikaa nestemäisenä pysyttelevä suolainen vesi – saattaa yhä edelleen synnyttää pieniä uomia päiväntasaajaseutujen rinteille. Miljardeja vuosia sitten vesi siis kiersi Marsissa lähes Maan tapaan, mutta nykypäivän kylmässä ja kuivassa Marsissa ei varsinaista hydrologista kiertoa ole.
Titan ja sen hiilivetykierto
Ainoa taivaankappale, jolla nykykäsitysten mukaan on tänäkin päivänä suunnilleen maapallon veden kiertokulkua vastaava hydrologinen kierto, on Titan. Sen jääkuoren alla on todennäköisesti suolainen meri. Meri on kuitenkin ainakin nykyisellään ilmeisen tiiviisti koteloituna syvälle Titanin uumeniin, eikä se näin ollen vuorovaikuta pinnan kanssa. Titanin hydrologinen kierto ei perustukaan veteen, vaan veden ”tehtävän” Titanin geologiassa ovat ottaneet yksinkertaiset hiilivedyt.
Aurinkokuntamme kuista ainoastaan Titanilla on paksu kaasukehä. Sen paine Titanin pinnalla on noin puolitoistakertainen maapallon keskimääräiseen pintapaineeseen nähden. Kaasukehä koostuu 95 %:sti typestä (N2) lopun ollessa lähinnä metaania (CH4). Auringon säteily tuottaa näistä osittain typpipitoisia yksinkertaisia hiilivetyjä, kuten propaania (C3H8), propeenia (C3H6) ja vetysyanidia (HCN), sekä pidempiketjuista mönjää. Tämä mönjä (eli toliinit) aikaansaa Titanille luonteenomaisen oranssin udun, joka estää pinnanmuotojen erottumisen näkyvän valon aallonpituuksilla. Siksi Titanin pintaa onkin kartoitettu tutkalla ja eräillä infrapunasäteilyn aallonpituuksilla.
Aivan kuten vesi maapallolla, ovat niin metaani, etaani (C2H6) kuin typpikin Titanin kaasukehässä kaasumaisessa olomuodossa, mutta pinnalla nesteitä. Juuri tämä olosuhteiden sopivuus olomuotojen vaihtelulle mahdollistaa hydrologisen kierron Titanissa. Yksi Cassini-luotaimen ja sen Huygens-laskeutujan suurimpia saavutuksia olikin nestemäisten merien ja järvien sekä suurelta osin vesijäästä koostuvaan kallioperään kaiverrettujen uomien löytäminen Titanista. Titan onkin Maan ohella ainoa tunnettu paikka, jonka pinnalla vielä nykyisinkin esiintyy jokia, järviä ja meriä muodostavaa nestettä.
Titanin merien koostumuksesta on vuosien varrella esitetty erilaisia arvioita, eikä täydellistä yksimielisyyttä asiasta liene vielä saavutettu. On myös todennäköistä, että koostumus vaihtelee hieman eri puolilla Titania. Viime aikoina tutkijat ovat alkaneet taipua sille kannalle, että meret ja järvet (niiden joukossa Koitere ja Pielinen Lacūs) ovat enimmäkseen metaania, mutta mukana on myös merkittävästi typpeä ja etaania. Nämä yhdisteet liukenevat toisiinsa.
Sopivissa lämpötilaolosuhteissa järvet voivat ainakin muutaman vuoden takaisten mallinnusten mukaan kuitenkin yllättäen kerrostua koostumuksen mukaan siten, että enemmän etaania sisältävät kerrokset ovat pinnalla, metaanirikkaammat kerrokset taas syvemmällä. Kokonaisuutena Titanin hydrologista kiertoa hallitsee metaanin haihtuminen.
Yksi veden keskeinen ja poikkeuksellinen ominaisuus on, että jää on vettä kevyempää. Yleensä yhdisteillä kiinteä olomuoto kun tuppaa olemaan nestemäistä tiheämpää. Jos vesi käyttäytyisi samoin, jäätyisivät järvet pohjiaan myöten. Elämä olisi tällaisessa tilanteessa epäilemättä kehittynyt hyvin erilaiseksi kuin nyt, sillä esimerkiksi lumipallomaavaiheet ja myös vähäisemmät jääkaudet olisivat varmasti kurittaneet maapallon eliölajeja paljon raskaammalla kädellä.
Myös Titanin hydrologisessa systeemissä järvien jäätyminen pinnaltaan on mahdollista. Kymmenkunta vuotta sitten Jason Hofgartner ja Jonathan Lunine laskeskelivat, että Titanin olosuhteissa metaanirikkaissa järvissä metaani-etaanijää kelluu talvella aina ja etaanirikkaissakin järvissä silloin, jos jään huokoisuus on 5 % tai enemmän. Tässäkin mielessä Titanin hydrologiset olosuhteet muistuttavat siis maapalloa.
Aavesaarten synty
Yksi tiedotusvälineissäkin mukavasti palstatilaa takavuosina saaneista Titan-löydöistä olivat aavesaaret. Kuten kunnon aavesaarien kuuluukin, ne ilmestyivät tyhjästä, hiipuivat väreillen ja katosivat jälkiä jättämättä. Aavesaaria havaittiin ainakin kahdessa paikassa Ligeia Maren rannikon tuntumassa ja yhdessä paikassa Kraken Maren saaristossa.
Aavesaarten tylsin mutta myös varsin suosittu selitys, jotaHofgartner ja Lunine kollegoineen kannattivat, olivat aallot. Tutkakuvan muodostumisen kannalta merkittävin tekijä ovat pinnan epätasaisuudet, ja aallot periaatteessa voivat havaitunkaltaisen tutkaheijasteen synnyttää. Titanin järvet ja meret vain ovat kuuluisia tyyneydestään, sillä aallonkorkeus jää yleensä alle muutamaan milliin.
Toinen, Michael Malaskan johtamista laboratoriokokeista vahvaa tukea saanut suosittu idea oli jo kiehtovampi. Sen mukaan aavesaaret johtuivat typen kuplimisesta. Jos etaanirikkaaseen mereen päätyy metaanirikasta nestettä esimerkiksi sateiden myötä, sen kyky liuottaa typpeä vähenee merkittävästi. Niinpä ylimääräinen typpi kuplii pois, synnyttäen merenpintaan havaitunlaisen tutkaheijasteen.
Tammikuussa Geophysical Research Letters –lehdessä ilmestyi Xinting Yun johdolla tehty artikkeli The Fate of Simple Organics on Titan’s Surface: A Theoretical Perspective. Siinä esitettiin kiinnostavia uusia laskelmia Titanin sateista ja aavesaarien mahdollisista aiheuttajista.
Yun tutkimusryhmän mukaan metaani, etaani, propaani ja propeeni joko satavat nestemäisessä muodossa tai vähintään muuttuvat nesteeksi saavuttaessaan Titanin pinnan. Ilmeinen johtopäätös (jota tosin artikkelissa ei esitetty) tästä on, että mikäli Titanin uomat ovat sadetta seuranneen pintavirtauksen synnyttämiä jokiuomia eivätkä romahtaneita pinnan alla virranneen nesteen (”pohjaveden”) synnyttämiä tunneleita, on niissä täytynyt virrata jonkinlainen yhdistelmä näitä hiilivetyjä. Muut hiilivedyt satavat kiinteinä ja muodostavat ”hiilivetylunta”.
Tilanne on hieman toinen, jos sade tulee meriin ja järviin. Metaani, etaani, propaani ja propeeni liukenevat ongelmitta nesteeseen. Vetysyanidi sen sijaan sataa kiinteässä olomuodossa ja kelluu pintajännityksen ansiosta etaanirikkaissa järvissä aina. Yhtä lukuun ottamatta muut tutkitut yksinkertaiset hiilivedyt puolestaan joko uppoavat pohjasedimenteiksi tai niiden huokoisuudesta riippuen jäävät kellumaan. Tämä johtuu siitä, että ajan myötä järvet ja meret ovat luultavasti saavuttaneet näiden hiilivetyjen suhteen kyllästymispisteen, eikä niitä näin ollen voi nesteeseen enempää liueta.
Jos satavien hiilivetyhiutaleiden huokoisuus on vähintään 25–35 %, ne jäävät kellumaan. Tätä voi verrata lumeen, jonka huokoisuus vastasataneena on 80–90 %:n luokkaa ja märkänä noin 50 %. Järveen tai mereen sataneet hiilivedyt eivät kuitenkaan voi kellua ikuisesti, sillä ennen pitkää metaani kyllästää huokoset ja hiilivetykasaumat uppoavat.
Jos siis hiilivetyjäätä sataa mereen ja se muodostaa lauttoja, ne voisivat olla Titanin aavesaarten selitys. Yu kollegoineen esittää, että hiilivetyjäätä voisi kenties tulla mereen myös läheisiltä mantereilta esimerkiksi jokien mukana, tai merenalaisesta kryovulkaanisesta purkauksesta. Tarkempia geologisia pohdintoja he eivät kuitenkaan valitettavasti esitä. Artikkelin pohjalta tehdyssä lehdistötiedotteessa puhutaan lisäksi mahdollisuudesta, että aavesaaret saattaisivat muodostua poikimalla läheisen mantereen jäätiköstä, aivan kuten meikäläiset jäävuoret.
Aavesaarten lisäksi Yu ryhmineen tarjoaa kelluvaa hiilivetyjäätä selitykseksi myös merien ja järvien tyyneydelle: tasainen kelluva hiilivetyjääkerros selittäisi niiden ällistyttävän piirteettömyyden. Kun jääkerros syystä tai toisesta muodostaisi paksumpia lauttoja, syntyisi heidän mukaansa aavesaaria.
Artikkelissa ei kuitenkaan yritetäkään selittää, miksei tasainen jääkerros kyllästyisi ja uppoaisi aivan samoin kuin lautatkin. Esimerkiksi jatkuva hiilivetylumisade, joka juuri sopivasti korvaisi uppoavan jään, ei minusta tunnu millään tavoin uskottavalta selitykseltä. Artikkelissa ei myöskään viitata Hofgartnerin ja Luninen tutkimuksiin kelluvasta metaani-etaani jäästä, joka ainakin Hofgartnerin, Luninen ja heidän kollegojensa mukaan yhdessä Titanin vuodenaikaisvaihtelun kanssa sopisi yhteen aavesaarien kaltaisten merissä nähtävien ohimenevien muutosten kanssa.
Vaikka Yun tutkimusryhmän artikkeli siis jättääkin monta keskeistä kysymystä avoimeksi, on se silti tervetullut lisä yrityksiin ymmärtää Titanin merien merkillisiä muutoksia. Mikään lopullinen totuus se ei varmasti ole. Romantikkominäni mielestä tämä on pelkästään hyvä asia: aavesaaret ovat maapallon merikartoilta hävinneet, mutta onneksi Titanin merillä on vielä suuria mysteerejä mielikuvitusta kutkuttelemassa.
Kiitokset Elina Lehtoselle, jonka taannoin esittämät erinomaiset kysymykset ja kommentit hydrologisesta kierrosta aurinkokunnassamme osaltaan olivat vaikuttamassa ajatukseen siitä, että ehkä tästäkin asiasta voisi blogitekstin kirjoittaa.
Vastaa
Törmäyskraatteri Ion tulivuorten seassa?
Maaliskuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1979 Kalifornian Pasadenassa sijaitsevassa Jet Propulsion Laboratoryssa Voyager-luotainten navigointitiimissä työskennellyt Linda Morabito tutki Voyager 1:n edellispäivänä ottamaa kuvaa. Jupiterin lähin ohitus oli tapahtunut jo 5.3., mutta kuvia otettiin edelleen niin tieteellistä tutkimusta kuin navigointiakin varten. Kuvassa oli Jupiterin suurista Galilein kuista sisimmäinen eli Io.
Kuva oli kumma. Näytti nimittäin siltä, että Ion takaa olisi kurkistanut jokin toinen kookas kuu. Kolmesta muusta Galilein kuusta mikään ei kuitenkaan ollut samassa suunnassa, eikä kyseessä voinut olla myöskään mikään aiemmin tuntematon kuu. Sen sijaan Morabito oli löytänyt ensimmäisen todisteen maapallon ulkopuolisesta käynnissä olevasta vulkaanisesta toiminnasta.
Se, mikä oli ensin näyttänyt suurelta kuulta, oli siis todellisuudessa tuliperäisen aineksen pilvi. Se kohosi noin 260 km Ion pinnan yläpuolelle. Tulivuori sijaitsi Ion reunan takana, ja vain purkauspilven yläosa oli näkyvissä.
Samassa kuvassa yön ja päivän rajalla eli terminaattorilla oli selvästi nähtävissä toinenkin tulivuorenpurkaus. Kuvassa vulkaanisen pilven yläosat kylpivät auringonvalossa, joten ne erottuivat kirkkaina, vaikka itse tulivuori oli vielä varjossa.
Vajaa viikko ennen Voyager 1:n ohilentoa oli Science-lehdessä julkaistussa artikkelissa ehdotettu, että Iolla olisi sula ydin. Sen seurauksena kuvista saattaisi paljastua vulkaanisia maisemia, jollaisia muualta aurinkokunnasta ei oltu tavattu. Kukaan ei kuitenkaan osannut ennustaa, kuinka hurjaa Ion tulivuoritoiminta oikein olisikaan.
Nykyisellään tiedetään, että Iossa on 400–500 tulivuorta. Niistä viime vuonna julkaistujen tutkimusten mukaan joko 242 tai 266 on ollut toiminnassa suunnilleen maaliskuun 2017 ja heinäkuun 2022 välisenä aikana. Moinen tahti tekee Iosta aurinkokuntamme vulkaanisesti aktiivisimman kappaleen. Tämän kiehtovan ilotulituksen vuoksi Ioa ovat Voyagerien ja 1990–2000-luvuilla Jupiteria kiertäneen Galileo-luotaimen lisäksi ohilennoillaan tutkineet Saturnukseen matkannut Cassini ja Plutoa tutkimaan lähetetty New Horizons.
Toisin kuin maapallon vulkanismin tapauksessa, Ion tulivuoritoimintaa ei pidä yllä sen paremmin radioaktiivinen lämpö, kokoonpuristumisesta peräisin oleva lämpö, kuin syntyajoilta vielä jäljellä oleva lämpökään. Ion sisäinen energia ei oikeastaan ole sisäistä laisinkaan, vaan peräisin Jupiterista ja osin myös naapurikuista. Ion kiertoaika on nimittäin resonanssissa Europan ja Ganymedeen kanssa. Tämän vuoksi Ion kiertorata on hieman elliptinen. Näin ollen massiivinen ja lähellä sijaitseva Jupiter pääsee venyttämään ja vanuttamaan vähän omaa Kuutamme suurempaa Ioa ihan eri suuruusluokan vuorovesivoimilla kuin mihin me olemme tottuneet. Vuorovesivoimat pitävät Ion sisustan sulana, mikä puolestaan mahdollistaa jatkuvan tulivuoritoiminnan.
Alati purkautuvat tulivuoret aiheuttavat sen, että Ion pinta uudistuu koko ajan. Ion kamara onkin nuorempaa kuin missään muualla aurinkokunnassamme. Nuoruus tarkoittaa myös sitä, että törmäyskraatterit, joita Ion pinnalle syntyy, katoavat hyvin nopeasti. Jupiter vetää runsaasti pienkappaleita puoleensa, mistä myös kuut saavat osansa. Tästä todistavat Ganymedeen ja etenkin Kalliston voimakkaasti kraatteroituneet pinnat.
Ion pinnalle on siis täytynyt aikojen saatossa muodostua hyvinkin paljon törmäyskraattereita. Ne vain ovat hävinneet vulkaanisen myllerryksen seurauksena. Törmäyskraattereista kerrottaessa onkin aina muistutettu, että niitä esiintyy jokaisella aurinkokuntamme kiinteältä kappaleella, jota on edes kohtalaisen hyvällä tarkkuudella päästy kuvaamaan, paitsi Iossa: sen pinnalta ei ole havaittu yhtään ainutta törmäyskraatteria.
Viime joulukuun puolivälissä pinttynyt käsitys Iosta aurinkokuntamme ainoana törmäyskraatterittomana kappaleena joutui kuitenkin kriittisen tarkastelun kohteeksi. Yhdysvaltain geofysikaalisen unionin (AGU) syyskokouksessa planeettojen vulkanismia pitkään ja ansiokkaasti tutkineet David Williams ja Rosaly Lopes esittelivät yhdessä ruotsalaisen Jesper Sandbergin kanssa ensimmäisen mahdollisen törmäyskraatterin Iossa. Törmäyskraatteriehdokas sijaitsee Telegonus Mensaen alueella Ion eteläisellä pallonpuoliskolla (kohdassa 51,7˚S, 117,1˚W).
Sandbergin löytämä mahdollinen törmäyskraatteri on läpimitaltaan vain noin sata metriä. Niinpä se on tarkimmassakin Galileo-luotaimen kuvassa harmillisen pieni. Yksityiskohtaisesti sitä ei voi tutkia. Se kuitenkin näyttäisi olevan tyypillinen pyöreäreunainen ja -pohjainen maljakraatteri.
Galilei-luotain otti kuvan, josta Sandberg törmäyskraatteriehdokkaan löysi, jo 16.10.2001. Kaikkien näiden vuosien aikana lukemattomat tutkijat ovat katselleet ja tutkineet kyseistä kuvaa. Kukaan ei kuitenkaan ollut pannut merkille, että siinä on kaikesta päätellen törmäyskraatteri.
Kraatterikandidaatista luettuani nappasin kirjahyllystäni Paul Schenkin mainion kartaston Atlas of the Galilean Satellites sillä ajatuksella, että tutustuisin hieman Telegonus Mensaen alueeseen. Oletin tietysti, ettei pikkuruinen törmäyskraatteriehdokas kirjan painoasussa erotu. Mutta niinpä vain se näkyy kuvassa jopa silmiinpistävänä, joskin pienenä tummana täplänä vaalean tasangon keskellä. Suurennuslasilla tarkastellen sen törmäyskraatterimainen muotokin on ilman kummoisempaa mielikuvituksen käyttöä aistittavissa.
Kun kerran Sandbergin kraatteri näkyy vuonna 2010 painetussa ja luultavasti liki jokaisen Ioa ammatikseen tutkivan ihmisen kirjahyllystä löytyvässä kartastossakin, ei sen mahdolliseksi törmäyskraatteriksi tunnistamisen olisi todellakaan pitänyt kestää yli kahtakymmentä vuotta. Mutta niinpähän vain kesti.
Io-tutkimuksen ammattilaisilla onkin Sandbergin löydön myötä ainakin lievän itsetutkiskelun ja peiliinkatsomisen paikka. AGUn Eos-uutislehden artikkelissa haastateltu Ioa jo opiskelijana tutkinut professori Jani Radebaugh myönsikin reilusti katselleensa monet kerrat samaa kuvaa, josta Sandberg törmäyskraatterikandidaatin löysi. Törmäyskraatterin mahdollisuus ei kuitenkaan hänellä käynyt mielessäkään. Siksi hän ei sitä myöskään kuvasta löytänyt, vaikka pienen tumman täplän epäilemättä väkisin näkikin.
Tällaista tapahtuu luonnontieteissä jatkuvasti. Kun aivot ovat lukkiutuneet tiettyyn ajatusmalliin, on hyvin vaikea nähdä mitään muuta kuin sitä mitä olettaa näkevänsä. Onneksi Jesper Sandbergin mieli oli riittävän avoin harkitsemaan törmäyssynnyn mahdollisuutta. Hän nimittäin ei ole ammattimainen planeettageologi, vaan luotainkuvista ja tulivuorista kiinnostunut harrastaja. Sandbergin löytö todistaa, että kansalaistieteellä on ehdottomasti yhä paikkansa myös planeettageologian tutkimuksessa.
Jupiter kiertolaisineen onkin nykyisin planeetoista kiinnostuneiden osaavien harrastajien antoisinta temmellyskenttää. Tämä on seurausta siitä, että Jupiteria toivottavasti vielä vajaat pari vuotta kiertävään Juno-luotaimeen lähinnä PR-kameraksi laitetun JunoCamin kuvat tulevat heti tuoreeltaan kaikkien vapaasti saataville. Harrastajien käsittelemät kuvat ovat usein antoisampia kuin esimerkiksi NASAn viralliset JunoCam-julkaisut.
Ion törmäyskraatterikandidaatti on niin pieni ja Galileon kuvan erotuskyky sen verran heikko, että täysin varmana Sandbergin, Williamsin ja Lopesin törmäyskraatteritulkintaa ei missään nimessä voi pitää. Monet vulkaaniset kraatterit tai purkausaukot ovat hyvinkin pyöreitä. Niillä voi lisäksi olla kohonneet reunat ja joskus myös ympäristöään syvemmällä sijaitseva pohja, kuten törmäyskraattereilla ja uudella Ion ehdokkaalla näyttäisi olevan.
Vaikka Sandbergin kraatteri omiinkin silmiini näyttää ehdottomasti enemmän törmäyssyntyiseltä kuin vulkaaniselta, pieni epävarmuus siitä siis väkisinkin jää. Kannattaa vertailun vuoksi vaikka katsella keskikokoisella kaukoputkella Kuun Alphonsus-kraatterin pohjaa ja koettaa päätellä, mitkä sitä kirjovista tummakehäisistä kraattereista ovat mahdollisesti törmäyssyntyisiä, mitkä tuliperäisiä. Ei ole helppoa hommaa se.
Sandbergin löytö julkaistiin vain hyvin tiiviinä AGUn kokousabstraktina, eikä sitä näin ollen ole vertaisarvioitu. Vaikka löytö on kieltämättä jännä, on se kuitenkin Ion vulkaanisessa kokonaiskuvassa marginaalinen pikkuseikka. On vaikea kuvitella aiheesta saatavan puristetuksi edes lyhyttä vertaisarvioitua tutkimusartikkelia. Ja niin kauniita ja laajempien alueiden tutkimuksessa tärkeitä kuin JunoCamin kuvat ovatkin, niiden erotuskyky ei millään riitä tämän kokoluokan yksityiskohtien havaitsemiseen. Uusia kuvia tai muuta lisätietoa törmäyskraatterikandidaatista lienee siis turha lähiaikoina odottaa.
Nyt kun ensimmäinen todennäköinen Ion törmäyskraatteri on vanhoista Galileo-kuvista hoksattu, katsellaan niitä kuitenkin jatkossa todennäköisesti hieman uusin silmin. Mahdotonta ei ole, että Galileon tarkimmista kuvista löydettäisiin vielä muitakin pieniä törmäyskraatteriehdokkaita.
Varsinainen Ion törmäyskraatteritutkimus ei kuitenkaan siis päässe käyntiin ennen Iolle pyhitettyä luotainta. Suunnitelmia sellaiseksi vuosien varrella on ollutkin, kuten Io Volcano Observer ja Io Observer. Rahoitusta noille hankkeille vain ei ole herunut.
Ion aktiivisuudesta saataneen taas uusi muistutus ensi viikonloppuna, kun Juno tekee seuraavan Ion lähiohituksensa lauantaina 3.2.2024. Vaikkei lauantain kuvista törmäyskraattereita löydetä, on erittäin mielenkiintoista nähdä, paljastavatko ne vain reilun kuukauden kuluessa pinnalla tapahtuneita tuliperäisiä muutoksia. Toivottavasti kaikki niitäkin kuvia tutkivat pitävät paitsi silmänsä, myös mielensä avoimina.
Vastaa
Ei nimi kraatteria pahenna – mutta voi kyllä johtaa harhaan
Ajattelepa hetki elämää ilman karttoja. Arkipäiväiset asiat, kuten kaupassa tai töissä käynti tai vaikka junamatka Tampereelle sujuvat kyllä hyvin ilmankin. Myös reissu Helvetinkolulle varmasti lopulta onnistuisi, koska se on Suomessa hyvin tunnettuna paikannimenä varsin yksiselitteinen. Vähän se kiertelyä saattaisi vaatia, mutta kyllä lopulta oikeaan paikkaan päätyisi ihan vain vastaantulijoilta kyselemällä.
Jos kuitenkin mieli tekisikin pyrkiä Pierumäkeen, tulisi eteen jo ongelmia. Koska Suomessa ei ole yhtään todella maineikasta Pierumäkeä, pitäisi ensiksi tietää, onko menossa Haapavedelle, Haminaan vai johonkin kuudesta muusta kunnasta, joissa Paikkatietoikkunan mukaan on Pierumäki. Nimisampo-palvelu puolestaan tarjoaa 33 Pierumäkeä, yhden näköjään täältä kotiseudultani Äänekoskeltakin. Kaikkea sitä oppiikin kun blogia kirjoittaa.
Jos on vaikkapa menossa Isojoen Pierumäkeen, pitäisi Isojoelta osata lähteä ensin Ohrikylän suuntaan, mutta hoksata hieman Kärjen talon jälkeen hilpaista vajaa kilometri metsässä itäkoilliseen. Onneksi kuitenkin nimen loppuosa kertoo, että jonkinlaista topografista kohoumaa ollaan etsimässä, joten ehkä se löytyisi. Vaikeaksi homma kuitenkin ilman karttaa menisi.
Kartat ja paikkatieto ovat siis välttämätön osa nykyistä elämänmenoamme. Kartat eivät tietenkään rajoitu vain omalle planeetallemme. Kuun pinnanmuotoja on nimetty jo 400 vuotta ja käytäntö levisi kaukoputkien kehittymisen ja sittemmin avaruusluotainten myötä Marsiin ja muille planeetoille. Samalla maapallolta tuttu kaksiosaisten nimien logiikka paikkojen nimeämisessä – suomeksikin monen järven nimi päättyy sanaan järvi ja monen mäen nimi sanaan mäki – on vaihtelevalla menestyksellä pyritty siirtämään myös muiden taivaankappaleiden pinnoille.
Avaruuden nimistöstä vastaava Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni (IAU) on luonut periaatteessa selkeät säännöt muiden taivaankappaleiden pinnanmuotojen nimeämiseksi. Nimistössä on kuitenkin hämmentävän paljon omituisuuksia. Lisäksi käytäntö on monesti suoranaisessa ristiriidassa sääntöjen kirjaimen ja/tai hengen kanssa.
Kuun pinnanmuotojen nimeämishistoria on luonnollisesti pisin ja siksi myös sekavin. Siksipä onkin valaisevaa vilkaista hieman tarkemmin joitakuita esimerkkejä Kuun omituisesti valituista paikannimistä. En tee tätä ilkeilläkseni, vaan nostaakseni esiin ongelman, jota syystä tai toisesta ei ole vuosikymmenien saatossa haluttu korjata. Kohteiden epäideaalinen nimeäminen ja luokittelu nimittäin on omiaan ”piilottamaan” lukuisia mielenkiintoisia kohteita ja täten pahimmillaan johtamaan tutkimusta harhateille.
Kuten Maassakin monissa kielissä, myös Kuussa ja muilla planeetoilla pinnanmuotojen nimet koostuvat yleensä kahdesta osasta. Kutsutaan niitä nyt vaikka Nimisampon tapaan määriteosaksi ja perusosaksi. Määriteosa yksilöi kantajansa, perusosa puolestaan kertoo, minkälaiseen porukkaan kyseinen yksilö kuuluu. Nämä voi rinnastaa ihmisten etu- ja sukunimiin tai eliöiden tieteellisiin nimiin, joissa on sukunimi (esimerkiksi Homo) ja lajimäärite (esimerkiksi sapiens). Kuten eri kulttuureja edustavilla ihmisilläkin, joskus etunimi (määriteosa) tulee ensin, mutta monissa tapauksissa sukunimi (perusosa) mainitaan ensimmäisenä. Poikkeuksen planeettojen paikannimien kaksiosaisuuteen tekevät kraatterit, jotka tunnetaan aina vain yhdellä nimellä.
”Kraatteri”
Maapallolla törmäyskraatterit ovat hyvin monimuotoisia. Kraatteritutkija saa kohteestaan hyvin erilaisen käsityksen riippuen siitä, onko hän Arizonan puoliaavikolla, baijerilaisessa kirkossa vai polviaan myöten taivalkoskelaisessa suossa. Sama toki koskee myös tuliperäisiä kraattereita. Maapallolla tilanne on kuitenkin tutkijan, harrastajan tai toimittajan näkökulmasta sikäli helppo, että todistetut törmäyskraatterit löytyvät omista luetteloistaan, tulivuoret omistaan (joskaan missään ei liene tietokantaa, joka listaisi joka ikisen nuoren ja vanhan tulivuoren kraatterin, koska niitä vain on ihan liikaa). Eli ainakin siinä tapauksessa, että haluaa perehtyä jo ennestään tunnettuun kraatteriin, jo kohdetta valitessaan tietää, miten se on pääpiirteissään syntynyt, koska kraatterit on luokiteltu syntytapansa mukaan.
Muilla taivaankappaleilla kysymys ”kraatterien” olemuksesta ei ole alkuunkaan näin yksiselitteinen. Kun uusia kohteita nimetään, ne nimeämisen yhteydessä luokitellaan vain ulkomuotonsa mukaan. Toisin sanoen nimi ei millään lailla ota kantaa kohteen syntytapaan tai geologiaan ylipäätään, vaan ainoastaan muoto ja topografia ratkaisevat. Tämä on sikäli täysin perusteltua, että tulkinnat ja syntyteoriat muuttuvat aikojen kuluessa, mutta ulkomuoto pääsääntöisesti pysyy samanlaisena. Ongelmia tosin syntyy nimettäessä kohteita, jotka ovat kuvan erotuskyvyn rajalla.
Muiden taivaankappaleiden pinnanmuotojen nimistä vastaavan Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin (IAU) nimistötoimikunnan (Working Group for Planetary System Nomenclature; WGPSN) ensimmäisen ja tärkeimmän säännön mukaan nimistö on työkalu. Nimistön tulisi olla yksinkertaista, selkeää ja yksiselitteistä (”simple, clear and unambiguous”). Pyrkimys on jalo ja tietenkin valtaosin siinä onnistutaan hyvin. Poikkeuksia on kuitenkin paljon, ja ne ovat todella silmiinpistäviä.
Sääntöjen yhdennentoista pykälän mukaan tapauksissa, joissa nimestä on olemassa useampia kirjoitusmuotoja, tulisi käyttää sitä muotoa, jota ihminen itse nimestään käytti, tai jota arvovaltaisessa lähteessä käytetään. Esimerkiksi näin: Bellinsgauzen (Bellingshausen), Engel’gardt (Engelhardt) ja Fridman (Friedmann)? Suluissa olevat nimet ovat siis osa virallista nimeä, eivät lisäämiäni tarkennuksia. Jotenkin veikkaisin, ettei vaikkapa Saarenmaalla saksalaissukuun syntynyt tutkimusmatkailija Fabian Gottlieb von Bellingshausen (1778–1852) esitellyt kasinolla itseään muodossa ”Bellingsgauzen, suluissa Bellingshausen, Fabian Bellingsgauzen, suluissa Bellingshausen”.
Sulkujen käyttö ei rajoitu kraattereihin. Orientalen törmäysaltaan luoteispuolella on lukuisia Orientalen heitteleen synnyttämiä kraatteriketjuja eli catenoita. Niistä kolmelle annettiin vuonna 1979 viralliset nimet: Catena Leuschner (GDL), Catena Lucretius (RNII) ja Catena Michelson (GIRD). Leuschner, Lucretius ja Michelson ovat kraattereita, joiden lähistöllä mainitut kraatteriketjut ovat, joten näiltä osin nimet ovat järkeviä ja IAU:n sääntöjen mukaisia. GDL, RNII ja GIRD sen sijaan ovat neuvostoliittolaisten rakettitutkimuslaboratorioiden nimien lyhenteitä. Kylmän sodan nimeämispoliittisen tasapainottelun vuoksi ne edelleen kiusaavat tai näkökulmasta riippuen viehättävät Kuun ystäviä. Perustellusti voinee kuitenkin kysyä, onko kraatterien ja kraatteriketjujen nimien sulkusekoilu todellakin ”yksinkertaista, selkeää ja yksiselitteistä”.
Myös ihan perinteinen oikeinkirjoitus herättää silloin tällöin kummastusta. Sääntöjen yhdennentoista pykälän mukaan kirjainten diakriittiset merkit, siis esimerkiksi ääkköset, ovat välttämätön (”necessary”) osa nimeä, joten niitä käytetään myös pinnanmuotojen nimissä. Ilmeisesti kuitenkin toiset diakriittiset merkit ovat välttämättömämpiä kuin toiset: ruotsalaisen fyysikon Anders Ångströmin (1814–1874) mukaan nimetty Mare Imbriumin länsiosassa sijaitseva kaunis maljakraatteri ei ole nimeltään Ångström eikä edes Angstrom, vaan ihmeellinen sekametelisoppa Angström.
Niille joilla jo on, annetaan vielä lisää
Sääntöjen vitospykälän mukaan samaa nimeä ei suositella käytettäväksi kuin yhdellä taivaankappaleella. Suosituksia on tietysti helpompi rikkoa kuin sääntöjä. Pahin esimerkki tämän pykälän huomioimatta jättämistä on Kuiper. Gerard Kuiperin (1905–1973) mukaan nimetyt kraatterit löytyvät Kuusta, Marsista ja Merkuriuksesta. Ne kaikki vieläpä saivat virallisen hyväksyntänsä vuonna 1976, joten minkäänlainen vahinko tai unohdus ei kelpaa meriselitykseksi. Lisäksi Merkuriuksen Kuiper on antanut nimen sisimmän planeetan nuorimmalle geologiselle ajanjaksolle eli kuiperiselle kaudelle.
Myös vuonna 1960 löydetty asteroidi kantaa nimeä (1776) Kuiper. Asteroidien nimeämistä tosin määrittelevät aivan eri säännöt kuin pinnanmuotojen nimeämistä, joten tätä ei kovin suurena syntinä voida pitää.
Tunnetuin Kuiper on kuitenkin ihan eri osassa aurinkokuntaa. Neptunuksen takainen jäisiä asteroideja ja kääpiöplaneettoja sisältävä alue tunnetaan yleisesti epävirallisella nimellä Kuiperin (tai harvemmin Edgeworthin–Kuiperin) vyöhyke. Toisin kuin yleensä kuvitellaan, sen paremmin Kenneth Edgeworth (1880–1972) kuin vallankaan Gerard Kuiper eivät kuitenkaan ennustaneet Kuiperin vyöhykkeen olemassaoloa.
Kolme kraatteria, yksi geologinen kausi, asteroidi ja valtavan suuri kaistale aurinkokuntaa on ihan hyvä saalis yhdelle tutkijalle. Kuiper oli toki erittäin ansioitunut paitsi tutkijana myös lobbarina, joten esimerkiksi Yhdysvaltain 1960-luvun kuuohjelma olisi luultavasti ollut huomattavasti vähäpätöisempi ilman Kuiperin vaikutusvaltaa. Silmiinpistävää kuitenkin on, että kun Kuiperilla on kuusi nimeä (joista viisi virallista) eri puolilla aurinkokuntaa, 1900-luvun kuututkimuksen keskeisimmän pioneerin Ralph Baldwinin (1912–2010) nimi löytyy vain asteroidilta (4831) Baldwin. Merkittävä kunnianosoitus tämäkin tietysti on, mutta Baldwinin seurassa asteroidivyöhykkeellä pyörivät esimerkiksi elähtäneet rock-tähdet ja näyttelijät, levytuottaja ja murhaaja Phil Spector, Sherlock Holmes ja tohtori Watson, James Bond, Mr. Spock (kissa, ei suinkaan Star Trekin hahmo) ja Monty Python. Mielenkiintoista seuraa tietysti, mutta sopisi Baldwin tähti- ja geotieteilijöiden ja tutkimusmatkailijoiden joukkoon Kuun pinnallekin.
Etenkin Kuun nimistötyöryhmä korostaa nykyisin, ettei kraattereita nimetä ainoastaan tutkijan kunnioittamiseksi, vaan kaikilla uusilla nimillä tulee olla jokin tutkimukseen liittyvä peruste. Tämä on toki täysin järkevää. Hieman erikoiselta vain tuntuu, ettei tieteellisesti kiinnostavaa kraatteria, jonka nimeksi Baldwin sopisi, olisi mukamas Kuusta toistaiseksi onnistuttu löytämään. Puuttuu Kuusta lukemattomia muitakin ilmeisiä tutkijanimiä, joita soisi muistettavan.
Kaksinaismoralisti on paras moralisti
Nimeämissääntöjen yhdeksännen pykälän mukaan poliittisesti, sotilaallisesti tai uskonnollisesti merkittäviä nimiä ei sovi käyttää, paitsi ennen 1800-lukua vaikuttaneiden poliitikkojen tapauksessa. Tämä pykälä aiheuttaa ainakin itselläni usein melkoisesti kyynistä silmienpyörittelyä ja sarkastista hymähtelyä. Vanhaa perua olevia ja nykysilmin täysin vastenmielisiä uskonnollisia massamurhaajia ja murhaan yllyttäjiä kun Kuusta ei ole saatu poistetuksi. Nimien poistaminen tai vaihtaminen ei kuitenkaan ole periaatteellinen ongelma, sillä kuunatseja sieltä kaikessa hiljaisuudessa muutama vuosi sitten hävitettiin. Toinen näistä oli päässyt Kuuhun vasta 2008, joten melkoisen poukkoilevaa ja kaksinaismoralistista nimistötoimikunnan touhu todellakin on.
Toinen tuoreehko esimerkki kaksinaismoralismista on Hildegard Bingeniläinen (1098–1179). Hänellä on kiistattomat maalliset tieteelliset ansionsa, vaikka hänen lääketieteelliset ja fysiologiset käsityksensä tietysti tämän päivän näkökulmasta enimmäkseen hengenvaarallista puoskarointia olivatkin. Hildegard on kuitenkin pyhimys niin katolisille kuin anglikaaneillekin. Myös new age -hörhöt ovat nostaneet Hildegardin jalustalle. En ole uskontojen asiantuntija, mutta ymmärtääkseni pyhimykset ovat uskonnollisesti merkittäviä hahmoja. Hildegardin ongelmallisuutta lisää, että hän tuki ristiretkiksi kutsuttuja juutalaisten ja islamilaisten sotilaallisesti organisoituja massamurhia. Tästä huolimatta Hildegard katsottiin kraatterin (tai itse asiassa kahden – mikä sekin oli omalta osaltaan järjetöntä ja hyväksyttyjen käytäntöjen vastaista) arvoiseksi vuonna 2016.
Eri pinnanmuotojen nimet eivät sääntöjen puitteissa voi olla aivan mitä sattuu, vaan aihepiirit, joista nimiä ammennetaan, on selkeästi rajattu. Esimerkiksi Kuun kraattereiden nimet tulevat luonnontieteilijöiltä, insinööreiltä tai tutkimusmatkailijoilta, jotka ovat merkittävästi edistäneet planeetta- tai avaruustutkimusta tai tähtitiedettä. Lisäksi avaruuslennolla menehtyneet astro- tai kosmonautit saavat nimensä myös Kuuhun. Pienille kraattereille, joita kohtaan on syystä tai toisesta jonkinlaista erityistä kiinnostusta, voidaan antaa nimiksi ihmisten etunimiä. Usein tällaiset kraatterit sijaitsevat jonkin laskeutumispaikan lähistöllä.
Nykyisellään uusia nimiä kirjoitetaan Kuun karttoihin niin harvakseltaan, että huomio kiinnittyy niihin väkisinkin. Kiinan Chang’e-3:n laskeutumisalueen lähistön kraatterit saivat vuonna 2015 nimikseen Tai Wei, Tian Shi ja Zi Wei. Nämä eivät suinkaan ole tutkijoita, insinöörejä tai etunimiä, vaan jonkinlaisia tähtitarhoja tai -aitauksia muinaisessa kiinalaisessa tähtikartassa. Vastaavasti Chang’e-4:n laskeutumisalueen lähellä etäpuolen Von Kármán -kraatterin sisällä on vuodesta 2019 alkaen ollut kraatterit Hegu, Tianjin ja Zhinyu. Ne ovat tähdistöjen nimiä vanhassa kiinalaisessa tähtikartassa.
Viime aikojen erikoisimmat Kuun kraatterinimet liittyvät viiden vuoden takaisiin Apollo 8:n 50-vuotisjuhliin. Jostain syystä, jota ei koskaan julkisesti avattu, pari astronautti Bill Andersin ottamassa maineikkaassa Earthrise-valokuvassa näkyvää kraatteria päätettiin nimetä uudelleen. Niinpä entisestä Pasteur T:stä tuli Anders’ Earthrise, ja ennestäänkin aivan kamalasta Ganskiy (Hansky) M:stä tuli viimeisten vuosikymmenten räikein sääntörikkomus, 8 Homeward. Kun säännöistä, ohjeista ja suosituksista ei haluta pitää kiinni, eikö silloin olisi parempi muuttaa niitä kuin jatkuvasti toimia niitä vastaan?
Ei vain humanistien ongelma
Planeettojen pinnanmuotojen nimien valinnat ja omia sääntöjä vastaan toimiminen ovat tietysti ongelma vain niille, joita asia kiinnostaa. Yleensä nämä eivät ole aktiivisia planeettageologeja. Kohteiden löytämisen kannalta nimillä ei ole merkitystä, kunhan nimet kartoissa ovat oikeilla paikoillaan. Koska nimet ovat myös luokittelukeino, aiheuttavat virheelliset nimet kuitenkin myös ihan todellisia tutkimukseen heijastuvia hankaluuksia. Siksi myös tutkijat saisivat olla asiaintilasta huolissaan.
Törmäyskraatterit ovat suurimmalla osalla planeettoja, kuita, kääpiöplaneettoja ja suuria asteroideja kaikkein yleisin pinnanmuoto. Tulivuorten kraatterit ovat niihin verrattuina hyvin harvinaisia, erittäin vulkaaniset Io ja Venus pois lukien. Vaikka nimistön luokka ”kraatteri” ei otakaan kantaa syntytapaan, yhdistyy sana ”kraatteri” törmäysten hallitsevuuden vuoksi lähes automaattisesti törmäyskraattereihin.
Samoin on Kuun tapauksessa luokan ”satellite features” kohdalla. Ne tarkoittavat käytännössä suuremman tai paremmin säilyneen emäkraatterin ympärillä sijaitsevia kirjaimilla merkittyjä vähäpätöisemmiksi ajateltuja kraattereita. Nimistötoimikunta itsekin käyttää niistä nimitystä ”lettered craters”. Suomeksi niistä on tavattu puhua satelliittikraattereina.
Näin ollen Kuun ”kraattereiden” ja ”satelliittikraattereiden” ajatellaan niin tutkijoiden kuin harrastajienkin keskuudessa käytännössä aina olevan törmäyskraattereita. Tutkimuksen kannalta onkin erityisen hankalaa, että nämä luokat sisältävät kymmenittäin erilaisia vulkaanisia ja osittain myös tektonisia rakenteita, jotka eivät juurikaan näytä tavanomaisilta Kuun kraattereilta. Noin yhdeksän kilometrin läpimittainen Hyginus on Kuun suurin varmuudella tunnistettu kaldera. Se on siis tuliperäinen romahdusrakenne, jonka ympärillä ei kohonneita reunoja ole. Myöskin sen pohja on nuoresta iästään huolimatta tasainen eikä ollenkaan pyöreäpohjainen. Jo keskikokoisella harrastajakaukoputkella onkin nähtävissä, että Hyginus on jotain ihan muuta kuin tavallinen kraatteri. Silti sillä on edelleen kraatterinimi. D-kirjainta muistuttava kolmikilometrinen Ina on toinen vastaavanlainen ongelmatapaus.
Mairan T on virallisesti kolmikilometrinen satelliittirakenne. Todellisuudessa se on kuitenkin noin seitsemän kilometrin läpimittainen Ocenus Procellarumin laavatasangolta noin 800 metrin korkeuteen kohoava tulivuori. Sen huipulla on noin kolmen kilometrin läpimittainen hieman epämääräisen muotoinen vulkaaninen kraatteri tai kaldera.
Hyginuksen kaltaiset kalderat tai Mairan T:tä muistuttavat jyrkkäpiirteiset tulivuoret eivät ole ainoita hämäävästi kraattereiksi nimettyjä tuliperäisiä rakenteita. Erään yleisen tyypin edustaja on parikilometrinen Alphonsus R. Alphonsus itse on tuliperäisten voimien muokkaama rakopohjainen kraatteri. Sen pohjalla on lukuisia pieniä kraattereita, joita ympäröi tummemmasta aineksesta koostuva kehä. Eräät näistä lienevät törmäyskraattereita, jotka ovat vain kuopaisseet syvemmältä tummaa tuliperäistä kiveä ja kerrostaneet sen heitteleeksi ympärilleen. Suurin osa on kuitenkin vulkaanisia purkausaukkoja, joiden tumma kehä ei siis ole törmäyskraatterin heittelettä, vaan sisäsyntyisten tuliperäisten voimien ulos sylkemää ainesta. Pelkkien maanpäällisten kaukoputkihavaintojen perusteella useimmissa tapauksissa on liki mahdotonta sanoa, kummasta on kyse, mutta jo 1960-luvun kuva-aineiston perusteella suurimmasta osasta Alphonsuksen pohjan tummakehäisiä kraattereita on voitu nähdä, etteivät ne törmäyskraattereita ole. Alphonsus R on näistä ehkäpä selkein esimerkki. Vastaavia kraatterinimen saaneita vulkaanisia kohteita on toki monissa muissakin paikoissa ympäri Kuuta.
Yksi ryhmä tuliperäisiä rakenteita, joilla on kraatterinimi, ovat purkausaukot, joista lähtee laavauoma. Hyvä esimerkki sellaisesta on Rimae Prinzin alueella sijaitseva nelikilometrinen Ivan. Siitä lähtevä laavauoma on ollut pitkään tunnettu. Kun Ivan ei vähäisimmässäkään määrin näytä törmäyskraatterilta, miksi se pitää niputtaa samaan porukkaan niiden kanssa?
Oma lukunsa ovat aivan käsittämättömät tapaukset. Miten kenenkään mielestä voi olla täysin fiksua ja loogista, että noin 10 km pitkä ja 1,5 km leveä painauma (jonkinlainen vulkaanistektoninen graben) Patricia luokitellaan samaan ryhmään kuin vaikkapa edellä esitellyt Kuiperit?
Mikään ei kuitenkaan omasta mielestäni kuvaa Kuun nykyistä nimisotkua paremmin kuin Mare Serenitatiksen länsiosassa sijaitseva suurimmalta pituudeltaan noin kymmenkilometrinen, aika erikoisen muotoinen vulkaanistektoninen rakenne. Tähän yhteen ainoaan kohteeseen on päätetty uhrata peräti viisi eri nimeä, jotka edustavat neljää eri nimiluokkaa. Härdelli sisältää nimet Aratus CA (satelliittikraatterin satelliittikraatteri, jollaisia nykynimistössä ei enää monta ole), Manuel (kraatteri), Rima Sung-Mei (rima eli rille, jotka ovat yleensä tektonisia grabeneja tai laavauomia; aiemmalta nimeltään Rima Sung-Mei oli kraatteri Sung-Mei), sekä Vallis Christel ja Vallis Krishna (tarkemmin määrittelemätön laakso; molemmat olivat aiemmin kraattereita). Välittömästi rakenteen länsipuolella on vielä yksi kraatteri, Yoshi. Kirsikkana kakun päällä on, että laaksot ja rillet pitäisi nimetä lähistöllä sijaitsevien kraatterien tai muiden pinnanmuotojen mukaan, mutta esimerkiksi kraatteria tai vuorta nimeltä Christel, Krishna tai Sung-Mei ei tietenkään naapurustossa tai missään muuallakaan Kuussa enää sijaitse.
Mitä tulisi tehdä?
Esimerkkejä voisi helposti luetella suuret määrät lisää, mutta eiköhän idea käynyt jo selväksi. Kuun pinnanmuotoja nimetään monisatavuotista perinnettä kunnioittaen äärimmäisen sekavasti ja harhaanjohtavasti, sekä IAU:n itse määrittelemien sääntöjen vastaisesti. Totta kai ylivoimaisesti suurin osa nimistä ja luokitteluista on täysin korrekteja, mutta tämän ei pitäisi oikeuttaa sitä, että vähintään kymmeniä erittäin kiinnostavia yleensä vulkaanisia tai vulkaanistektonisia kohteita ”hukataan” tuhansien ”kraatterien” joukkoon. Tämä ilman muuta haittaa kuututkimusta.
Kuun, aivan samoin kuin muidenkin planeettojen pinnanmuotoja on vuosikymmenten saatossa tarkentuneen tiedon myötä luokiteltu uudelleen, joten sen ei pitäisi olla minkäänlainen ongelma. Christel, Krishna ja Sung-Mei ovat tästä hyviä esimerkkejä, vaikkakaan varsinaista lopputulosta ei järin onnistuneena voi pitää.
Kuun järkevöitettyä nimistöä varten ei myöskään tarvitsisi luoda uusia luokkia, vaan esimerkiksi Patricia voisi aivan hyvin muuttua Rima Patriciaksi (sääntöihin voi lisätä alaviitteen nimenmuutoksista). Kuussa on tulivuoria, joiden nimessä on sana Mons, joten Mairan T:stä voisi ongelmitta tulla Mons Mairan T. Vaihtoehtoisesti muilta taivaankappaleilta voitaisiin lainata sana esimerkiksi tholus, joka tarkoittaa pientä kupolimaista vuorta tai kukkulaa. Aurinkokunnan muihin tholuksiin verrattuna se voisi sopia Mairan T:lle paremmin kuin mons. Vastaavasti Hyginus Cavus toimisi aivan hyvin, sillä cavus tarkoittaa epäsäännöllistä jyrkkäsivuista kuoppaa, joka esiintyy yleensä muiden vastaavien joukossa.
Harhaanjohtavasti nimettyjen ja luokiteltujen Kuun pinnanmuotojen uudelleennimeäminen voitaisiin siis aivan helposti tehdä vakiintuneita käytäntöjä ja sääntöjä noudattaen ja pitäytyen kohteiden ulkonäön kuvaamisessa. Tahtoa siihen ei vain jostain kumman syystä tunnu löytyvän.
Niin älytöntä kuin jatkuva harhaanjohtava nimeäminen ja luokittelu onkin, ei se kuitenkaan ole ainut tai edes suurin Kuun tutkimista aivan turhaan hankaloittava nimistöongelma. Kuun geologia nimittäin on mitä suurimmissa määrin törmäysaltaiden geologiaa. Tästä tosiasiasta huolimatta törmäysaltailla ei ole virallisia nimiä laisinkaan. Tämä on tietenkin johtanut siihen, että samoista törmäysaltaista käytetään tutkimuskirjallisuudessa useita eri nimiä sekä toisaalta siihen, että jotain kohdetta tutkittaessa ei välttämättä ole hoksattu huomioida sen kehitykseen vaikuttanutta törmäysallasta, koska sitä ei ole kartalle merkitty. Hutilointiahan moinen on, mutta kyllä se vähenisi, jos altaat löytyisivät kartoista. No, syvällisempi avautuminen törmäysaltaiden ongelmallisuudesta saa kuitenkin jäädä johonkin toiseen kertaan.
Paikannimet ovat niin Maassa kuin muillakin taivaankappaleilla niin symboleja ja muistomerkkejä kuin osoitteita ja luokitteluvälineitäkin. Ei riitä, että nimi täyttää yhden tarkoituksensa, vaan sen tulisi toimia kaikissa tarkoituksissaan. Siksi nimiin ja niiden järkevyyteen tulisi kiinnittää aivan erityistä huomiota.
Entinen ohjaajani, planetologian dosentti Jouko Raitala veti joskus toistakymmentä vuotta sitten Lappajärvellä kansainväliselle opiskelija- ja tutkijajoukolle ison siivun aurinkokunnasta kattaneen suvereenin esityksen planeettojen nimistön ihanuudesta ja ihmeellisyydestä. Olen siis tässäkin suhteessa Joukolle kiitollisuudenvelassa.
*Vasemmanpuoleinen Kuiper sijaitsee Kuussa (NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap), keskimmäinen Merkuriuksessa (NASA / JHUAPL / MESSENGER MDIS / QuickMap) ja oikeanpuoleinen Marsissa (NASA / JPL / MSSS / MGS MOC / MarsTrek). Marsin Kuiperin näennäinen soikeus johtuu vain karttaprojektiosta. Kuvien muokkaus: T. Öhman.
5 kommenttia “Ei nimi kraatteria pahenna – mutta voi kyllä johtaa harhaan”
Vastaa
Aurinkokunnan antroposeeni
Tämänkertainen tarinamme alkaa hieman tavanomaista kauempaa, nimittäin Brontitall-planeetalta:
– …planeetalla ei ole asunut ketään, ei ainakaan planeetan pinnalla, ja sen vuoksi sitä edeltävä kerrostuma on se jota meidän tulee tarkastella. Tiedätkös sinä mistä se koostuu?
– Kivestä?
– Ei.
– Ööh… kalliosta?
– Ei.
– Hhmmm… jostain erikoisesta kivestä, jonka nimeä en nyt juuri satu muistamaan?
– Ei. Tunnustele sitä. Koetapa raaputtaa sitä.
– Ööhh… hhmm… se on jotenkin… pehmeää ja tuntuu helposti murenevalta.
– No mitä se muistuttaa?
– Hetkinen, kyllä minä tiedän!
– Niin?
– Miksikäs nyt sanotaankaan tällaista pehmeää helposti murenevaa kivilaatua…
– Se ei ole kiveä.
– No mitä se sitten on?
– Kenkiä.
– Anteeksi mitä?
– Kenkiä. Miljardeja kenkiä. Kokonainen arkeologinen kerrostuma, joka koostuu kokoonpusertuneista kengistä.
– Kengistä?
—
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille, Ylen Radioteatterin versio, osa 11, suom. Pekka Markkula
Brontitall-planeettaa ja sen asukkaita kohtasi kenkätapahtumahorisontti, joka ”on väistämätön, joskin varsin valitettava talouselämän ilmiö”. Kengät nimittäin ”sattuvat olemaan Linnunradan ekonomisen tulevaisuuden tärkein tekijä”, kuten Hig Hurtenflurst, ”Dolmansaxlilin kenkäyhtiön nuorista toimitusjohtajista kiipijämäisin” kertoi Arthur Dentille ja Lintilloille. Kenkätapahtumahorisontti aiheutti Brontitallilla planeetanlaajuiseen ekologisen katastrofin ja johti mm. siihen, että planeetan humanoidiasukkaat kehittyivät lintuihmisiksi. Nykyisin he asustavat Arthuria esittävän jättiläismäisen patsaan vasemmassa korvassa.
Viimeisin Brontitallia runnellut eliökunnan joukkotuho, jonka syynä olivat planeetan humanoidiasukkaat, näkyy siis nykyisin selkeänä kerrostumana maankamarassa. Myös täällä Maassa, jota ei onneksi ainakaan vielä ole hävitetty aurinkokuntamme läpi kulkevan ohikulkutien vuoksi, suuret joukkotuhot näkyvät kallioperän kerrosjärjestyksestä.
Jättiläismäisiä, koko Maan biosfäärin evoluutioon käänteentekevästi vaikuttaneita joukkotuhoja erotetaan perinteisesti viisi. Niistä ensimmäinen koitti ordoviikkikauden lopussa noin 444 miljoonaa vuotta sitten. ”Viidestä suuresta” viimeisin ja parhaiten tunnettu puolestaan päätti liitukauden 66 miljoonaa vuotta sitten suureen jysäykseen, kun kymmenkilometrinen asteroidi tömähti nykyisen Jukatanin niemimaan tienoille.
Tutkijoille on jo ainakin viimeisen 25 vuoden ajan ollut ilmiselvää ja kiistatonta, että Maan eliökunnan kuudes suuri joukkotuho on meneillään ja että sen syynä on ihmisen toiminta. Yhtä kauan on puhuttu siitä, pitäisikö ihmisen planeettaamme muokkaavan toiminnan vuoksi ottaa käyttöön uusi geologinen ajanjakso, antroposeeni. Toisilla termeillä asiasta on tosin keskusteltu jo satoja vuosia.
Vaikka antroposeeni esiintyy uutisissa ja yleistajuisissa teksteissä nykyisin jatkuvasti, minkäänlaista virallista asemaa sillä ei tieteellisessä kielenkäytössä vielä ole. Yhteisymmärrystä ei ole esimerkiksi siitä, milloin antroposeeni käynnistyi. Alkoiko se, kun esivanhempamme lahtasivat mammutit ja muun jääkauden megafaunan? Vai oliko maanviljelyn keksiminen se hetki, kun ihminen alkoi muuttaa ympäristöään peruuttamattomalla tavalla? Moni antroposeenin määrittelyyn pyrkivä vannoo teollisen vallankumouksen nimiin, mutta toisaalta toiset taas sanovat antroposeenin alkaneen vasta ensimmäisten ydinkokeiden myötä. Puista laskeutumista, sen paremmin kuin niihin nousemistakaan ei ole kukaan tainnut vakavissaan ehdottaa.
Sovintoa ei ole siitäkään, minkä mittakaavan muutoksesta antroposeenissa olisi kyse, kun sitä tarkastellaan geologisten ajanjaksojen luokittelun näkökulmasta. Tällä hetkellä elämme fanerotsooisen eonin kenotsooisen maailmankauden kvartäärikauden holoseeniepookin Meghalaya-aikaa. Se alkoi noin 4200 vuotta sitten. Antroposeenin luokitteleleminen uudeksi epookiksi on saanut paljon kannatusta, mutta yhtälailla pöydällä ovat niin uusi kausi kuin ainoastaan uusi aikakin.
Geologisten ajanjaksojen virallisesta luokittelusta vastaavat työryhmät toimivat lähinnä litosfäärilaattojen liikkeen letkeyteen rinnastuvalla ripeydellä. Tämä on tietysti hyväkin, sillä hosumisen valitettavat seuraukset tunsi jo vanha kansakin. Niinpä voi kulua vielä vuosikausia, ennen kuin antroposeeni on osa geologista ajanlaskua. Jossain vaiheessa se hyvin todennäköisesti silti virallistetaan. Ihan jo siksikin, etteivät geologit kehtaa loputtomiin olla niuhottamisellaan häiritsemässä kustantajien hyvää bisnestä.
Kuun geologiset ajanjaksot
Käytännössä kukaan geologi ei muista likikään kaikkien maapallon geologisten ajanjaksojen järjestystä tai summittaistakaan ikää – hyvä jos viimeiseltä puolelta miljardilta vuodelta saa edes kaudet ja sitä vanhemmalta ajalta maailmankaudet järjestykseen ja suunnilleen oikeaan sataan miljoonaan vuoteen osumaan.
Kuussa ajanlaskukin on paljon helpompaa, sillä Kuun geologisia kausia on vain viisi. Niiden absoluuttisista, siis vuosissa mitattavista ijistä ei pahemmin tarvitse välittää, sillä kukaan ei varmasti tiedä, milloin mikäkin kausi alkoi. Kaikille kausille ei edes pystytä sanomaan mitään tiettyä tapahtumaa, joka olisi päättänyt tai aloittanut kyseisen kauden. Vanhimmasta nuorimpaan Kuun geologiset kaudet ovat prenektarinen, nektarinen, imbrinen, eratostheeninen ja kopernikaaninen kausi. Helpompaa kuin heinänteko.
Monessa mielessä Kuun kiinnostavin geologinen kausi, imbrinen kausi, on jaettu kahteen epookkiin. Varhaisimbrinen epookki ja samalla koko imbrinen kausi alkoi, kun Imbriumin törmäysaltaan heittele osui Kuun pintaan. Se puolestaan päättyi, kun Orientalen törmäysaltaan vimeisetkin heitteleet olivat kerrostuneet. Tämän jälkeen alkoi myöhäisimbrinen epookki.
Muita epookkeja tai lyhyempiä ajanjaksoja Kuulle ei ole määritelty, joten kokonaisuutena Kuun ajanlasku on hyvin yksinkertaista. 1980-luvun jälkeen Kuun geologisiin ajanjaksoihin ei ole tehty muutoksia eikä erityisen vakavasti otettavia muutosehdotuksiakaan, joten tilanne on ollut jo pitkään hyvin vakaa.
Muutama viikko sitten kuitenkin uutisoitiin, että antroposeeni olisi syytä julistaa alkaneeksi myös Kuussa. Juttujen taustalla oli arkeologi Justin Holcombin yhdessä kollegoidensa kanssa Nature Geoscience -lehdessä julkaisema vahvasti maksumuurin takana oleva mielipidekirjoitus The case for a lunar anthropocene.
Holcombin ja kumppaneiden pääajatuksena on, että ihmiskunta alkoi muokata Kuuta yöllä 13.–14.9.1959, kun Neuvostoliiton Luna 2 -luotain törmäsi jonnekin Palus Putredinisin eli Mätänemisen suon pohjoisosiin tai kenties Archimedes ja Autolycus -kraattereiden välimaastoon. Siksi Kuun antroposeeni alkoi heidän mukaansa tuolloin.
Holcombin ryhmän mukaan Kuun antroposeenin määrittelyn tavoitteena olisi ihmisen Kuuhun kohdistaman toiminnan tutkimisen helpottaminen. Tällähän ei ole kovinkaan paljon tekemistä niiden perusteiden kanssa, joiden pohjalta geologisia ajanjaksoja pitäisi määritellä. Geologisten ajanjaksojen pitäisi ensinnäkin olla globaaleja. Vaikkapa liitukauden ja paleogeenikauden raja pitää olla erotettavissa maapallolla kaikkialla, missä tuolloin 66 miljoonaa vuotta sitten kerrostui sedimenttikiviä, jotka ovat säilyneet tähän päivään asti isommin muuttumatta.
Ollakseen globaali, tapahtuman pitää myös oikeasti olla merkittävä. Tämä pätee niin maapallolla kuin Kuussakin. Vaikka osa Kuun ajanjaksojen rajapyykeistä onkin heikosti määriteltyjä, Imbriumin (halkaisija noin 1300 km), Orientalen (940 km) ja nektarisen kauden aloittaneen Nectariksen törmäysaltaan (890 km) synnyt muodostivat hyvin laajoja kerrostumia, jotka antavat mahdollisuuden niiden globaaliin korrelointiin.
Maapallon geologisia ajanjaksoja määriteltäessä tarvitaan tyyppipaikka (Global Boundary Stratotype Section and Point, GSSP), jossa kyseisen ajanjakson ja etenkin sen alun kivet ovat erityisen hyvin nähtävissä. Kuussa moinen ei tietenkään (vielä) ole mahdollista, mutta periaatteiden pitäisi silti olla samankaltaisia kuin Maassa.
Ehdotus Kuun antroposeenista ei onnistu täyttämään oikein mitään geologiselta ajanjaksolta vaadittuja kriteerejä. Ensinnäkään Luna 2:n synnyttämää kraatteria ei ole löydetty. Se olisi luultavasti parin–kolmenkymmenen metrin läpimittainen kuoppa, jota ympäröivät ehkäpä jokusen sadan metrin mittaiset säteet. Muutaman kilometrin päässä siitä Kuuta tutkiva astronautti ei näkisi minkäänlaisia vaikutuksia Luna 2:n törmäyksestä, eikä niitä todennäköisesti erottuisi hänen keräämissään näytteissäkään, vaikka niitä syynättäisiiin tarkimmilla maanpäällisillä tutkimuslaitteilla. Vähänkään etäämmällä minkäänlaiset havaittavat vaikutukset Luna 2:n törmäyksestä, olkoonpa ne sitten morfologisia, geologisia, geokemiallisia tai geofysikaalisia, ovat mahdottomia. Ajatus, että tällainen tapahtuma voisi aloittaa uuden Kuun geologisen aikakauden, on siis täysin absurdi.
Holcomb ja kollegat eivät ole ehdotuksessaan myöskään erityisen tarkkoja. Lyhyen kirjoituksensa alussa he antavat ymmärtää, että Kuun antroposeenin tulisi olla uusi kausi eli period: ”At the end of the Copernican period, human activity began. The record of lunar surface disturbance by humans marks a new period of geomorphic change that will only increase as the new space race begins in earnest.” Jutun lopussa on kuitenkin toinen ääni kellossa, ja he puhuvatkin kautta lyhyemmästä ajanjaksosta eli epookista: “One way to facilitate these discussions is by establishing a new geologic epoch – a Lunar Anthropocene – that draws attention to our role as geomorphic agents on the Moon.” Tällainen sekoilu ei ole omiaan lisäämään heidän ehdotuksensa uskottavuutta.
Entäpä Mars?
Holcombin ja kumppaneiden idea Kuun antroposeenista ei ole uusi. Arkeologi Alice Gorman on kirjoitellut aiheesta jo kymmenkunta vuotta. Hän tosin ainakin Archaeology of the Anthropocene –lehdessä julkaistussa kirjoituksessaan The Anthropocene in the Solar System menee Holcombin ryhmääkin pidemmälle. Gormanille antroposeeni ei ole vain geologinen aikakausi, vaan kosmologisen mittakaavan ilmiö: ”The anthropocene is more than just a new geological era: the archaeologist’s lens reveals it to be a cosmological phenomenon.” Jonkinlaiselle kevytversiolle täydellisen suhteellisuudentajun kurimuskierteestä olisi töitä.
Holcombin ryhmän ja Gormanin ajatukset olisivat hieman helpommin hyväksyttävissä vakavan keskustelun lähtökohtina, jos he olisivat Kuun tai koko kosmoksen sijasta keskittyneet Marsiin. Neuvostoliiton Mars 2 -alus mötkähti 27.11.1971 huomattavasti liian lujaa jonnekin Hellaksen törmäysaltaan länsipuolelle. Mars 3 puolestaan onnistui laskeutumisessaan Ptolemaeus-kraatteriin jo 2.12.1971 ja lähetti ensimmäisen signaalin Marsin pinnalta.
Kuussa ei juurikaan ole esiintymisen edellytyksiä maapallolta tutun elämän kaltaiselle ilmiölle. Marsissa tilanne on aivan toinen. Vettä on roudan muodossa lähellä pintaa lähes kaikkialla ja kesäisinä iltapäivinä saattaa etelärinteillä lämpötila paikoin kohota jopa plussan puolelle. Vaikka Marsin kaasukehä on ohut, se on kuitenkin olemassa. Se myös silloin tällöin kietoo koko planeetan pölymyrskyjen ruosteiseen vaippaan.
Jo ensimmäiset neuvostolaskeutujat kuten myös myöhemmät Mars-mönkijät ja -laskeutujat steriloitiin, jottei maapallon elämä saastuttaisi Marsia. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että moderneimpienkin mönkijöiden mukana lähtee väkisinkin Maan bakteereja ja viruksia kohti Marsia. 1970-luvulla alusten sterilisaatio on luultavasti ollut nykyistä tehottomampaa. Näin ollen Marsiin on ainakin lähetetty elämää. Matka Maasta Marsiin on kuitenkin onneksi erittäin tehokas sterilisaattori, joten on epätodennäköistä, että Marsiin on mitään enää elossa olevaa päätynyt. Varmoja tästä ei kuitenkaan voida olla.
Näinpä onkin periaatteessa mahdollista, että olemme jo alkutalvella 1971 jättäneet Marsiin pysyvän, globaalin jälkemme. Mars 2:n ja 3:n laskeutumisen aikaan Marsissa oli nimittäin meneillään suurin koskaan havaittu pölymyrsky. Niinpä ei voida sulkea pois sitä teoreettista mahdollisuutta, että Maan elämää levisi jo tuolloin ympäri Marsia ja se löysi jostain mukavan kolon, josta se on sittemmin levittäytynyt yhä laajemmalle alueelle. Leviämään lähtevä Maan elämä Marsissa näkyisi Marsin kerrostumissa ja antaisi perusteet päättää nykyinen amatsoninen kausi ja aloittaa uusi Marsin antroposeenikausi. En tietenkään usko enkä vallankaan toivo, että näin on päässyt käymään, mutta ajatus Marsin antroposeenista on joka tapauksessa paljon perustellumpi kuin Kuun antroposeeni.
Kuun suojelu
Mielenkiintoista on, että Kuun ja aurinkokunnan antroposeenia ovat julkisuuteen tuoneet lähinnä arkeologit, eivät suinkaan geologit, joiden hommia geologisten ajanjaksojen määrittäminen kuitenkin on. Etenkin Holcombin ryhmän ulostulo vaikuttikin lähinnä julkisuustempulta. Sekavasti muotoiltuna ja heikosti perusteltuna se ei edes ollut kovin onnistunut julkisuustemppu muuten kuin tietysti siinä mielessä, että siitä kirjoittivat niin isot kansainväliset tiedotusvälineet kuin pahaiset blogistitkin.
Sinänsä aurinkokunnan arkeologia on tarpeellinen tieteenala. Käynnissä oleva uusi kilpajuoksu Kuuhun vain korostaa sitä, että muilla taivaankappaleilla sijaitsevien ihmistoiminnan merkkien arkeologinen suojelu olisi otettava vakavasti. Tällä hetkellä kuka tahansa voi halutessaan ja kyetessään mennä vaikkapa Apollo 11:n laskeutumispaikalle sotkemaan ensimmäisen kuukävelyn jäljet ilman mitään laillisia tai taloudellisia seuraamuksia.
Ihmisen vaikutus Kuun äärimmäisen herkkään ympäristöön on myös ihan oikeasti merkittävä huolenaihe. Onneksi tästä ovat geologit muutaman viime vuoden aikana pitäneet yhä enenevässä määrin ääntä. Esimerkiksi Science-lehden joulukuun ensimmäisen päivän numerossa oli mainio pieni artikkeli uhkasta, jonka hallitsematon ryntäys Kuuhun aiheuttaa. Kaikki haluavat päästä käsiksi Kuun napa-alueiden vuosimiljardien aikana kertyneeseen vesijäähän, mutta robottilaskeutujat ihmisistä puhumattakaan saastuttavat väistämättä jäänäytteet. Hätäilyllä ja tumpuloinnilla voidaan hetkessä tuhota täysin korvaamaton tieteellinen tutkimusaineisto.
Tähtitieteilijöillä ja planeettageologeilla ei useinkaan ole järin paljon yhteistä, mutta huolen Kuun tärvelemisestä he jakavat. Kuun ainutlaatuinen ympäristö tarjoaa tähtitieteilijöille tutkimusmahdollisuuksia, joita ei tällä hetkellä nähtävissä olevalla teknologialla pystytä saavuttamaan missään muualla. Tutuin näistä on Kuun etäpuolen radiohiljaisuus, joka mahdollistaisi esimerkiksi varhaisen maailmankaikkeuden tutkimisen täysin ennennäkemättömällä tarkkuudella. YK:n alainen Kansainvälinen televiestintäliitto ITU määritteli kyllä jo vuonna 1971 Kuun etäpuolen radiohiljaiseksi alueeksi nimenomaan radiotähtitiedettä silmällä pitäen. Sen säännöt kuitenkin kaipaisivat pikaista päivitystä, eikä YK ole tunnettu nopeasta ja tehokkaasta toiminnastaan. Ja vaikka Kuuhun suunniteltu Nokian kännykkäverkko ottaisikin huomioon tähtitieteilijöiden toiveet, Kuuta kiertävät luotaimet valskaavat väkisinkin radiosäteilyä, joka tärvelee Kuun rauhan.
Radioteleskooppien lisäksi Kuu tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet sijoittaa myös infrapunakaukoputkia. Samaiset pimeät kraatterit, joista halutaan louhia vesijäätä, ovat myös aurinkokuntamme kylmimpiä tunnettuja paikkoja. Kuten Webb-avaruusteleskooppi on osoittanut, infrapunakaukoputken pitäminen riittävän kylmänä on teknisesti erittäin haastavaa eikä nykytekniikalla onnistu kovinkaan pitkään. Monelta ongelmalta säästyttäisiin, jos infrapunakaukoputki rakennettaisiin johonkin hyiseen kraatteriin. Se vain ei onnistu, jos kraatterista on tehty avolouhos.
Paitsi että Kuu on kylmä ja radiohiljainen paikka, se on myös seismisesti hyvin vakaa ympäristö. Tämä on saanut gravitaatioaaltojen tutkijat unelmoimaan Kuuhun sijoitettavasta observatoriosta. Maassa gravitaatioaaltojen tutkimista haittaavat mm. maanjäristykset, valtamerten mainingit, tuulet ja liikenne. Heikkoja kuunjäristyksiä on vähän ja muita mainittuja ongelmia Kuussa ei ole. Jos Kuusta kuitenkin tulevaisuudessa louhitaan vaikkapa jäätä tai helium-3:a, vaikeutuu gravitaatioaaltojen tutkimus jatkuvan tärinän myötä merkittävästi.
Ihminen siis kiistatta vaikuttaa jo tällä hetkellä Kuun herkkään ja tieteellisesti äärimmäisen arvokkaaseen ympäristöön. Mikäli nykyiset suunnitelmat Kuun hyödyntämisestä lähivuosikymmeninä toteutuvat suunnilleenkaan aiotun kaltaisina, ovat tieteelliset menetykset mittavia. Infrapuna- ja gravitaatioaalto-observatoriot voidaan tarvittaessa rakentaa myös avaruuteen ja tulevaisuuden tekniikalla tämä voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin aina hieman tärisevä Kuu. Etäpuolen radiohiljaisuus ja vielä toistaiseksi puhtaina säilyneet jääesiintymät ovat kuitenkin ainutlaatuisia, eikä niitä näin ollen voi korvata millään. Tässä mielessä on hyvin tervetullutta, että arkeologit nostavat esiin ihmistoiminnan vaikutukset Kuussa ja muilla planeetoilla. Aurinkokunnan antroposeenista puhuminen on kuitenkin pahasti ennenaikaista.
On kiinnostavaa, että Kuun tai aurinkokunnan antroposeenista puhuvat arkeologit haluavat nimenomaan uuden geologisen ajanjakson. Arkeologeilla kun kuitenkin on omakin tapansa pilkkoa aikaa, eli ihmisen (esi)historian teknologinen jaottelu kivi-, pronssi- ja rautakausiin erilaisine alajaotteluineen. Sille ominaista on, että toisin kuin geologiset ajanjaksot, arkeologiset kaudet eivät alkaneet samaan aikaan kaikkialla. Esimerkiksi rautakausi käynnistyi Lähi-idässä ehkäpä 1200 eaa., mutta täällä Suomessa vasta seitsemisensataa vuotta myöhemmin.
Vastaavalla teknologiaan perustuvalla logiikalla voisi yrittää luokitella Kuun arkeologisia kausia. Kuun lähipuolen päiväntasaajan tuntumassa elettiin törmääjien hallitsemaa lunakautta vuosina 1959–1965. Laskeutumisalusten lyhyt surveyorkausi koettiin vuosina 1966–1968. Näytteiden hakemiseen keskittynyttä mutta myös ensimmäiset mönkijät sisältänyttä apollokautta elettiin vuosina 1969–1976. Oceanus Procellarumin pohjoisosassa se tosin saavutettiin vasta vuonna 2020. Varsinainen mönkijöiden aika eli chang’e-kausi alkoi lähipuolella vuonna 2013, etäpuolella vuonna 2019 ja eteläisillä ylängöillä vuonna 2023. Etelänavan ympäristössä eletään vasta lunakautta, joka siellä alkoi vuonna 2009.
En tietenkään väitä, että tällaisessa Kuun arkeologisessa aikajaottelussa olisi pahemmin järkeä tai että sille olisi mitään varsinaista tarvetta. Vaikka itse sanonkin, on tämä kuitenkin huomattavasti loogisemmin perusteltu kuin Kuun vuonna 1959 alkanut geologinen antroposeeni, tai antroposeeni kosmologisena ilmiönä (mitä ikinä se sitten pohjimmiltaan tarkoittaakaan).
Mitä tästä kaikesta opimme? Emme varmaan mitään hyödyllistä, enkä usko saavani tämän perusteella edes nimeäni lehteen. Ehkäpä tämä kuitenkin toimii jonkinlaisen muistutuksena siitä, että suutarin kannattaisi pysyä lestissään, joskaan ei niin suurella antaumuksella, että päädytään kenkätapahtumahorisonttiin.
Vastaa
Pirstekartiot muilla taivaankappaleilla?
Törmäyskraattereiden synty on tyypillisin geologinen prosessi aurinkokunnassamme. Kiven näkökulmasta siinä on kyse šokkimetamorfoosista. Šokkiaalto – ääntä nopeampi ja tavallisissa maapallon sisäisten voimien synnyttämissä prosesseissa muodostuvia maanjäristysaaltoja huomattavasti väkevämpi paineaalto – puristaa kiven kasaan. Šokkiaallon synnyttämä ja sitä seuraava vielä nopeampi niin sanottu purkuaalto puolestaan laajentaa kiveä ja sen mineraaleja äärimmäisen nopeasti. Sitä ei kivikään kestä vaan se posahtaa taivaan tuuliin. Samalla syntyy törmäyskraatteri.
Alhaisemmassa paineessa, kun kiviaines ei šokkimetamorfoosin seurauksena höyrysty tai sula, siihen syntyy erilaisia šokkimetamorfisia muutoksia. Osa näistä on sellaisia, joita voi muodostua myös tektonisissa tapahtumissa, eivätkä ne näin ollen kelpaa todisteeksi törmäyksestä. Eräät kuitenkin ovat niin erikoislaatuisia, ettei niitä luonnossa tapaa muualla kuin törmäyskraattereissa. Harmillista on, että nämä varmat törmäystodisteet tuppaavat olemaan mikroskooppisia, eikä niiden tunnistaminen ole ihan helppoa.
On kuitenkin olemassa yksi varma törmäystodiste, jonka voi nähdä ja tunnistaa ihan paljain silmin: pirstekartiot. Maapallolta tunnetaan nykyisin noin 200 törmäyskraatteria ja niistä nelisenkymmentä prosenttia sisältää pirstekartioita. Ne ovat olleet hyvin merkittävässä asemassa myös monia Suomen kraattereita löydettäessä ja tutkittaessa. Oivallisia esimerkkejä tästä ovat Keurusselkä ja Summanen.
Pirstekartiot muodostuvat kaarevista rakopinnoista. Käytännössä koskaan pirstekartio ei muodosta kokonaista kartiota, vaan ainoastaan suuremman tai pienemmän osan kartion pinnasta. Pintoja koristavat kartion huipun alueelta lähtevät ”harjanteet” ja niiden väliset ”laaksot”, jotka eivät ole yhdensuuntaisia eivätkä teräväreunaisia vaan pyöristyneitä. Nämä piirteet erottavat ne tavallisten tektonisten liikuntojen aiheuttamista haarniskapinnoista (liuku- eli siirrospinnoista). Pirstekartioilla ei myöskään ole haarniskapinnoille ominaista liikesuuntaa osoittavaa portaittaista hammastusta, jonka usein tuntee kun haarniskapintaa sivelee sormella.
Pienimmät tunnistetut pirstekartiot ovat alle sentin läpimittaisia, suurimmat yltävät yli kymmeneen metriin. Oleellinen pirstekartioiden ominaisuus on, etteivät ne ole vain pintakuviointia vaan koko kiven läpäisevä rakenne. Jos pirstekartiota napauttaa kivivasaralla, sen sisältä voikin paljastua toinen, entistä kauniimpi pirstekartiopinta. Useammin tosin tietysti käy niin, että tällöin tulee vain tuhonneeksi näytteensä ja kirottua raskaasti.
Kirjoittelin Suomen Geologisen Seuran Geologi-lehden tämän vuoden vitosnumeroon jutuntapaisen pirstekartioista, niiden tutkimushistoriasta maailmalla ja Suomessa, sekä eräistä niihin liittyvistä ongelmista. Siksipä tarkempia pirstekartiokuvauksia ja valokuvia kaipaavan kannattanee lukaista se, eikä tässä yhteydessä liene tarpeen uppoutua sen syvemmälle pirstekartioiden varsinaiseen olemukseen. Sen sijaan tässä on hyvä tilaisuus pohdiskella kysymystä, joka oli pakko Geologin sivuilta jättää tilanpuutteen vuoksi pois: jos kerran pirstekartiot eivät maapallon törmäyskraattereissa ole mitenkään erityisen harvinaisia ja törmäyskraattereita esiintyy aurinkokunnassamme Merkuriuksesta Arrokothiin, onko pirstekartioita muilla taivaankappaleilla?
Robert Dietz ja meteoriittien rakopinnat
Tärkein yksittäinen tutkija, joka toi väsymättömällä työllään esille pirstekartioiden merkityksen törmäyskraatterien tutkimuksessa oli Robert Sinclair Dietz (1914–1995). Hänen seikkailuistaan Maan pirstekartioiden parissa kirjoittelin Geologi-lehden jutussa, joten ne voidaan nyt sivuuttaa.
Dietz on parhaiten tunnettu yhtenä ensimmäisistä tutkijoista, jotka oivalsivat valtamerten levenevän keskiselänteiden kohdalla. Edelleen käytetty englannin termi sea floor spreading on peräisin hänen vuonna 1961 Naturessa julkaisemastaan artikkelista. Dietz oli siis keskeinen hahmo kehityksessä, joka johti maapallon geologian tärkeimmän opinkappaleen eli laattatektoniikkateorian syntyyn. Hän tutki merigeologiaa laajemminkin kartoittaen muun muassa merenalaisia kanjoneita ja merivuoria. Dietz esimerkiksi nimesi Havaijin saariryhmän merenalaisena jatkeena olevan Emperor Seamounts -ketjun ja oli mukana maineikkaan batyskafi Triesten tutkimussukelluksilla. Etelämannerta hän oli tutkimassa amiraali Richard E. Byrdin mukana vuosina 1946–47.
Dietz oli myös yksi varhaisimmista vakavasti otettavista tutkijoista, joka ymmärsi Kuun kraattereiden olevan törmäyssyntyisiä. Vuonna 1946 hän julkaisi aiheesta kaksikin artikkelia, joissa myös vertaili Kuun kraattereita pirstekartioiden avulla tunnistamiinsa Maan törmäyskraattereihin. Nuo artikkelit olivat kuitenkin aivan liiaksi aikaansa edellä, joten ne unohdettiin vuosikymmeniksi.
Dietz oli monipuolinen ja intohimoinen tutkija, joka ei eläkepäivilläänkään 1980- ja 90-luvuilla malttanut olla hissukseen. Hän jatkoi tutkimustöitään, mutta aloitti myös aktiivisen ja julkisen kreationismin vastustamisen. Silläkin saralla Dietzille riittäisi töitä edelleen.
Dietz on maailman ainoa geotieteilijä, jonka kunniaksi on nimetty jyrkänne Etelämantereella (Dietz Bluff, joka tosin Dietzin omien sanojen mukaan on vuori), merivuori Tyynen valtameren pohjassa (Dietz Tablemount, tunnetaan myös nimellä Dietz Guyot) ja asteroidi pääasteroidivyöhykkeellä Marsin ja Jupiterin kiertoratojen välimaastossa (Carolyn Shoemakerin löytämä 4666 Dietz, jolla saattaa olla kaksi kuuta). Eipä tuollaista sarjaa taida monella muunkaan alan edustajalla olla.
1960-luvulla Dietz alkoi tutkia, olisiko meteoriiteissa pirstekartioita. Niissä oli jo vuosisadan alkupuolella kuvattu viiruisia pintoja, jotka oli tulkittu haarniskapinnoiksi. Dietz ei kuitenkaan ollut tästä tulkinnasta alkuunkaan vakuuttunut. Hän kävi läpi kuusi suurta meteoriittikokoelmaa Yhdysvalloissa, Englannissa, Intiassa ja Neuvostoliitossa etsien mahdollisia pirstekartioita. Lopputulos valitettavasti oli, ettei Dietzin haaviin tarttunut yhtään varmaa pirstekartiometeoriittia.
Yhdessätoista meteoriittinäytteessä* Dietz kuitenkin havaitsi selkeitä rakopintoja, jotka eivät hänen mukaansa näyttäneet haarniskapinnoilta. Hänen tulkintansa mukaan kyseessä ovat šokkimetamorfoosin synnyttämät raot, jotka ovat läheistä sukua pirstekartioille.
Kaikki Dietzin havainnot olivat tavallisista kondriittisista kivimeteoriiteista (H-, L- ja LL-tyypin kondriiteista). Kuten hän itsekin totesi, ne eivät ole kivilajeina otollisimpia pirstekartioiden synnylle ja havaitsemiselle, etenkään kun saatavilla olevat näytteet ovat yleensä väkisinkin pieniä.
Koska Dietzin lyhyt artikkeli ei sisältänyt kuvia eikä tarkkoja kuvauksia, jälkikäteen on tietenkin mahdotonta sanoa varmasti, mitä hänen mainitsemansa rakopinnat oikeastaan ovat. Jälkipolvet ovat suosineet Dietzin itsensä harjoittamaa kriittistä linjaa, eikä Dietzin saavutuksiin näin ollen lasketa pirstekartioiden löytämistä meteoriiteista.
Maapallon pirstekartioihin kuitenkin liittyy ainoastaan englanninkielisellä nimellä multiply striated joint sets (MSJS) tunnettu rakoiluilmiö, johon on alettu kiinnittää enemmän huomiota vasta viime vuosikymmeninä. MSJS-rakopinnat poikkeavat pirstekartioista lähinnä siten, etteivät MSJS-pinnat ole kaarevia vaan kutakuinkin tasomaisia, ja yksittäisellä pinnalla olevat laaksot ja harjanteet voivat olla lähes yhdensuuntaisia. Onkin houkuttelevaa ajatella, että Dietzin havaitsemat rakopinnat olisivatkin saattaneet olla MSJS-pintoja. Ainakaan minun tietääkseni kukaan ei kuitenkaan ole käynyt läpi Dietzin mainitsemia meteoriittinäytteitä tästä näkökulmasta, vaikka kyseessä olisi erittäin kiinnostava kysymys niin tieteelliseltä kuin tieteenhistorialliseltakin kannalta.
2000-luvun havainnot meteoriittien pirstekartioista
Dietzin 1960-luvun tutkimusten jälkeen kiinnostus meteoriittien mahdollisia pirstekartioita kohtaan näyttää kadonneen hämmästyttävän tehokkaasti. Vasta vuonna 2012 aikoinaan Dietzin kanssa runsaasti yhteistyötä tehneen John F. McHonen vetämä ryhmä raportoi kokousjulkaisussa ensimmäiset laajalti varmoina pidetyt pirstekartiot meteoriiteista.
McHone kollegoineen löysi kaksi pirstekartiometeoriittia. Molemmat Luoteis-Afrikasta löydetyt meteoriitit kulkevat nimellä NWA 869. NWA 869 on käytännössä ryhmänimi, joka sisältää yli kaksi tonnia meteoriitteja, joiden tarkkaa löytöpaikkaa ei tunneta ja joka sisältää useita eri aikoihin pudonneita meteoriitteja. Pirstekartiot löytyivät 40 kg:n bulkkierästä.
Molemmat pirstekartiometeoriitit ovat tavallisia kondriitteja. Kivistä suurempi on H-tyypin kondriitti (H4–5), painaa 1,74 kg ja on mitoiltaan noin 15 x 9 x 9 cm. Pienemmän pirstekartion strategiset mitat ovat 851 g ja noin 2 x 4 x 4,5 cm. Se on L-tyypin kondriitti (L5). Se ei McHonen kokousjulkaisun kuvassa ole aivan yhtä vakuuttavan näköinen kuin suurempi pirstekartio, mutta itse ainakin olen valmis uskomaan molempien aitouteen. Koska meteoriitit ovat eri tyyppejä, ovat ne myös mitä suurimmalla todennäköisyydellä peräisin eri emäkappaleilta.
McHonen ryhmän tuloksista innostuneina Wienin maineikasta meteoriittikokoelmaa pengottiin pirstekartioiden toivossa. Vuonna 2013 Ludovic Ferrière kollegoineen julkaisikin valitettavasti kuvattoman kokousabstraktin, jossa he totesivat Ybbsitz– ja Zavid-meteoriittien sisältävän pirstekartioita. Nämäkin ovat hyvin tavallisia kivimeteoriitteja – Ybbsitz on H-kondriitti (H4) ja Zavid L-kondriitti (L6).
Nykypäivänähän pelkkä maininta siitä, että löysi pirstekartioita, ei riitä minkäänlaiseksi todisteeksi aiheesta. Mutta koska Ferrière ja abstraktissa mukana ollut Christian Koeberl itse ovat kirjoittamassa kansainvälisiä sääntöjä siitä, mikä kelpaa pirstekartioksi ja mikä ei, sallittakoon heille omista säännöistään poikkeaminen, vallankin kun kumpainenkin kuuluu maailman johtavien pirstekartio- ja törmäyskraatteriasiantuntijoiden joukkoon. Ja sitä paitsi ”älkää tehkö niin kuin minä teen vaan tehkää niin kuin minä sanon” on tieteessäkin toimivaksi havaittu periaate.
Itse en ole ainakaan huomannut, että näiden neljän tapauksen lisäksi muita luotettavahkoina pidettäviä raportteja pirstekartioista meteoriiteissa olisi julkaistu. Varmasti niitä kuitenkin tälläkin hetkellä meteoriittikokoelmissa on. Meteoriittien ikävä puoli vain on, että niiden emäkappaleita ei yleensä tunneta. Oikein mukavaa olisikin, jos vaikkapa Marsista löydettäisiin näyttäviä pirstekartioita.
Marsin ventifaktit
Apollo-astronautit eivät havainneet Kuussa pirstekartioita, eikä sellaisia ole Apollo-, Luna- tai Chang’e-näytteistä sen paremmin kuin Kuusta peräisin olevista meteoriiteistakaan löydetty. Marsin osalta tilanne on kuitenkin sikäli toinen, että Curiosity-mönkijän kuvissa on ehdotettu olevan mahdollisia pirstekartioita.
Parissa alan kirjallisuudessakin esitellyssä Curiosityn kuvassa näkyy heikosti viiruisia hieman kartiomaisia kiviä. Julkaistujen (ja oletettavasti myös parhaiden saatavilla olevien raakakuvien) erotuskyky vain on varsin vaatimaton. Nämä pirstekartioehdokkaat eivät missään tapauksessa läpäise kriittistä tarkastelua.
Todennäköisempi selitys Curiosityn kuvaamille etäisesti pirstekartiota muistuttaville kiville ovat ventifaktit. Ne ovat aavikko-olosuhteissa tyypillisiä tuulen kuljettaman hiekan kuluttamia kiviä tai kallioita. Vaikka Marsin kaasukehä on erittäin ohut, se on kuitenkin riittävän paksu kuljettamaan hienorakeista kiviainesta mukanaan ja tarpeeksi pitkän ajan kuluessa synnyttämään erilaisia kulutusmuotoja. Kun tuulet puhaltavat säännöllisesti vain yhdestä suunnasta, syntyy helposti suurempia ja usein pitkänomaisia yardangeja sekä kartiomaisia ventifakteja, joilla voi olla uurteinen pinta. Näistä on käytetty englanniksi termiä wind abrasion cone. Ne ovat aiheuttaneet maanpäällisten törmäyskraatterikandidaattien tutkijoillekin ongelmia.
Tunnetuin ongelmatapaus on Egyptin Gilf Kebir, jonka pyöreähköjen kraatterimaisten rakenteiden ja pirstekartioita muistuttavien ventifaktien uutisointi karkasi vuonna 2006 pahasti käsistä. Pelkkien valokuvien perusteella kiistatta onkin niin, että eräät Gilf Kebirin kartiot muistuttavat erehdyttävästi pirstekartioita. Geologit, joilla ei pahemmin kraatteritutkimustaustaa ollut (eikä ilmeisesti myöskään isommin tietoa ventifakteista), eivät kuitenkaan ilmeisesti missään vaiheessa tutkineet, ovatko kartiomaiset piirteet vain pinnassa vaiko kiven läpikotainen rakenne. Myös kartioiden suuntauksen vallitsevaan tuuleen nähden olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja. Toinen asia on, että Gilf Kebiristä julkaistujen artikkelien vertaisarviointi petti pahasti. Kun kaksi vuotta myöhemmin riippumattoman tutkimusryhmän artikkeli Gilf Kebirin pyörylöistä ja kartioista julkaistiin, se ei tietenkään suurempaa huomiota herättänyt muissa kuin kraatteritutkijoissa, sillä ventifaktit ja tuliperäiset painanteet eivät ole järin mediaseksikkäitä.
Haasteista huolimatta lienee silti vain ajan kysymys, milloin Marsista löydetään ainakin kuvien perusteella vakuuttavia pirstekartioita. Kiviä on kuitenkin mönkijöiden kuvissa paljon, mutta tarkkasilmäisiä, pirstekartiot ja ventifaktit tuntevia Marsiin perehtyneitä geologeja hyvin vähän. Siksipä nyt onkin alettu tutkia, voisiko koneoppimisesta ja neuroverkoista olla apua mönkijäkuvien tutkimisessa.
Syyskuun Meteoritics & Planetary Science -lehdessä aiheesta julkaistiin itävaltalaistutkijoiden vapaasti luettavissa oleva artikkeli. Kokeissaan he olivat skannanneet maanpäällisiä pirstekartioita ja sitten sijoittaneet näitä pirstekartiokuvia aitoihin näkymiin Marsin pinnalta.
Toisaalta pirstekartioita oli myös viety Etiopiassa sijaitsevaan Mars-analogia-alueen maastoon ja sitten kuvattu. Koneen tehtäväksi annettiin tunnistaa pirstekartiot kuvista. Vääriä positiivisia tuli ja toisaalta pirstekartioita jäi myös tunnistamatta. Ihmisiä siis edelleen tarvitaan.
Ensimmäiset tulokset ovat silti lupauksia herättäviä. Lähitulevaisuudessa koneoppiminen ja erilaiset tekoälysovellukset ovat varmasti arkipäivää niin toisten planeettojen pinnalta kuin kiertoradaltakin otettujen kuvien ja muun mittausaineiston tutkimisessa. Onkin mielenkiintoista nähdä, löytääkö ensimmäisen varma(hko)n pirstekartion toisen planeetan pinnalta ihminen vai kone.
*Dietzin havaitsemat pirstekartioita muistuttavat rakopinnat olivat meteoriiteissa Harrisonville (nykyinen meteoriittiluokitus L6), Kharkov (L6), Khohar (L3.6), Long Island (L6; kahden eri kokoelman näytteissä), Merua (H5), Monroe (H4), Pultusk (H5), Queen’s Mercy (H6), Vavilovka (LL6) ja Zovnevy Khutoz, jota tosin ei ainakaan sillä nimellä nykyluetteloista löydy.
Vastaa
Reiner Gamma ja Kuun kiehkuroiden topografia
Kuun pinnalla näkyy eri kokoisten törmäyskraattereiden, koostumukseltaan ja iältään vaihtelevien laavakenttien, tektonisten rakenteiden ja melko harvalukuisten tulivuorten lisäksi muutamissa paikoissa myös kirkkaita mutkittelevia kuvioita, joista ei oikein tahdo saada otetta. Kyseessä ovat kiehkurat (engl. swirls), joita pyörteiksikin on Suomessa kutsuttu. Ne ovat satojen kilometrien alueille leviäviä, hieman kiharaista hiuskiehkuraa muistuttavia tummempien ja vaaleampien vyöhykkeiden muodostamia rajoiltaan aika epämääräisiä muotoja. Ne ovat harvinaisia, sillä niitä ei ole havaittu missään muualla kuin Kuussa, eikä Kuustakaan ole löydetty kuin yksitoista kiehkura-aluetta. Kukaan ei myöskään ole varma siitä, kuinka kiehkurat syntyvät.
Kiehkuroista kiistatta kuuluisin on Oceanus Procellarumin eli Myrskyjen valtameren länsireunan tuntumassa sijaitseva, selväpiirteisimmiltä osiltaan hieman nuijapäätä tai brittiläisen kuututkija Thomas Gwyn Empy Elgerin (1836–1897) mukaan munniharppua muistuttava Reiner Gamma.
Kuva: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / ASU / NASA / T. Öhman.
Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.
Reiner Gammasta ja sen topografiasta ilmestyi aiemmin tässä kuussa uusi mielenkiintoinen artikkeli. Sen keskeiset tulokset tiivistyvät kuitenkin niin lyhyeen, ettei pelkästään siitä kehtaa yhtä blogitekstiä kirjoittaa. Onneksi(?) Reiner Gamma suo kuitenkin mahdollisuuden harhailla hetkisen kuuhistorian hämyssä. Pelkästään modernista kuututkimuksesta kiinnostuneiden kannattaa suosiolla hypätä suoraan jutun loppupuolelle.
Reiner Gamman monet nimet
Reiner Gamma on tunnettu ja sitä on myös ihmetelty vuosisatoja. Tiettävästi ensimmäisen nimen sille antoi Michael van Langren (1598–1675). Vuonna 1645 julkaistussa kuukartassaan hän kutsui sitä tuolloin vielä eläneen ja matemaatikkona toimineen ranskalaisen Ismaël Boulliaun (1605–1694) kunniaksi nimellä Bullialdi. Van Langrenin käyttämistä nimistä kuitenkin vain kolme on säilynyt tähän päivään saakka samoilla sijoillaan. Kuun nykynimistön isä Giovanni Battista Riccioli (1598–1671) siirsikin vuonna 1651 Bullialdin nykyiselle paikalleen ja vaihtoi kirjoitusasun Boulliaun latinalaistettuun muotoon Bullialdus.
Syistä, jotka lienevät hävinneet historian pölyisimmille ullakoille (tai joita minä en nyt vaan satu muistamaan), Riccioli päätti Boulliaulta vapautuneella paikalla tehdä kunniaa itselleen Galileo Galileille (1564–1642): kiehkuran nimeksi tuli Galilaeus. Riccioli oli paitsi tähtitieteilijä, myös jesuiittapappi. Tieteenhistorioitsijat ovatkin tavanneet ajatella, että Riccioli ikään kuin virkansa puolesta sijoitti kirkon oppeja vastaan haranneet maailmankuvan keikauttajat Kopernikuksen, Keplerin ja Galilein kärvistelemään Myrskyjen valtamerelle. Riccioli oli kuitenkin tietysti myös erittäin oppinut mies, joten samaisen ajatuskulun mukaan hän kuitenkin sisimmässään ymmärsi aurinkokeskisen maailmankuvan ylivertaisuuden vaikka kirjoituksissaan tietysti kopernikanismia vastustikin ja siksi antoi Kopernikukselle ja Keplerille kirkkaiden ja pitkien säteiden ympäröimät, hienosti ympäristöstään erottuvat kraatterit.
Tähän viehättävään mutta kieltämättä hiukan huuruiseen ideaan ei kuitenkaan sovi, että Reiner Gamma, siis Galilaeus, ei erikoisuudestaan huolimatta ole vähäisellä suurennuksella tarkastellen mitenkään silmiinpistävä piirre Kuun pinnalla. Vaan ehkäpä Riccioli halusikin valinnallaan korostaa Galilein ainutlaatuista roolia ensimmäisenä Kuuta julkisesti kaukoputkella tutkineena tähtitieteilijänä? Vai pääsikö Ricciolin pappispuoli voitolle, ja katolisen kirkon opeille eniten harmia aiheuttanut tähtitieteilijä sai siksi niin vaatimattomalta näyttävän kohteen nimiinsä?
Nimi Galilaeus pysyi Kuun kartoilla noin 185 vuotta. Vuosina 1834–1836 ilmestyi kuitenkin saksalaisten Wilhelm Beerin (1797–1850) ja Johann Mädlerin (1794–1874) käänteentekevä neliosainen kartta Mappa Selenographica. Sitä kannattaa käydä ihastelemassa aina kun Helsingin yliopiston observatoriomuseolla piipahtaa. Beer ja kartoitustyöstä suurimman vastuun kantanut Mädler sysäsivät Galilein aiemmalta paikaltaan 150 km luoteeseen ja antoivat aika mitäänsanomattomalle 16-kilometriselle kraatterille nimen Galiläi (nykyisin Galilaei).
Beer ja Mädler olivat viehtyneet maanmiehensä Johann Schröterin vuonna 1791 esittelemään käytäntöön nimetä kirkkaita läiskiä tai vuorenhuippuja (tai vallankin Schröterin alkuperäisessä systeemissä, melkeinpä mitä vain) kreikkalaisilla aakkosilla. Heidän kartassaan Reiner Gamma saikin lähes nykyisen nimensä, eli Reiner γ (pieni gamma). Nimi tuli läheisestä jo Ricciolin nimeämästä Reinerin kraatterista (Ricciolilla muodossa Reinerus), joka kunnioitti Galilein oppilasta Vincenzio Renieriä (1606–1647). Brittiläinen Edmund Neison (1849–1940) puolestaan päätti vuonna 1876 omassa The Moon -teoksessaan pistää hieman Beeriä ja Mädleriä paremmaksi ja antoi samalle kohteelle nimen Reiner Γ (iso gamma). 1800-luvulla kirjainten valinnassa ei ollut mitään varsinaista logiikkaa, joten Beerin, Mädlerin ja Neisonin syytä kutsua Reinerin viereistä kiehkuraa juuri gammaksi voi vain arvailla. Olisiko taustalla kummitellut vielä Galilein haamu?
Kuva: W. Beer & J. Mädler: Mappa Selenographica / Public Domain / SLUB Dresden.
Mappa Selenographican kumppaniksi Beer ja Mädler julkaisivat vuonna 1837 teoksensa Der Mond eli Kuu.Kuvauksessaan Reiner Gammasta he hämmästelivät, kuinka eräät aiemmat havaitsijat olivat saattaneet sekoittaa Reinerin kraatterin Reiner Gammaan. Reiner kun kraatterina näkyy parhaiten paikallisen aamun tai illan loivasti lankeavassa valossa, mutta Reiner Gamma on kirkas täplä, joka erottuu selvimmin täydenkuun aikaan. Tätä sopiikin ihmetellä, mutta toisaalta niin sitäkin, että Beer ja Mädler antoivat kirjassaan Reiner Gammalle nimen Plateau Reiner γ. Plateau nimittäin tarkoittaa ylätasankoa eli platoota, jollaiselta Reiner Gamma ei minkäänlaisessa valaistuksessa näytä. Beer ja Mädler itsekin totesivat, että Reiner Gamman korkeus on korkeintaan 60 metriä (eli 30 toisea), joten kovin kummoisesta ylätasangosta ei edes tuon perusteella olisi voinut olla kyse. Tuntematonta on, mistä Beer ja Mädler maksimiarvionsa repivät, sillä minkäänlaista varjoa ei Reiner Gamma sen paremmin kuin mikään muukaan kiehkura koskaan heitä.
Virheellisesti platooksi kutsuminen ei kuitenkaan onneksi vakiintunut, mutta nimi Reiner γ (tai joskus Reiner Γ) oli käytössä 1970-luvulle asti. Tuolloin kansainvälinen tähtitieteellinen unioni IAU päätti eräiltä osin edelleenkin hämäräksi jääneessä prosessissa hankkiutua eroon Kuun kreikkalaisista aakkosista. Kolmea vuorta (Mons Gruithuisen Gamma, Mons Gruithuisen Delta ja Mons Hadley Delta) lukuun ottamatta kaikki muut kreikkalaiset saivatkin mennä, mutta Reiner Gamma jäi, tosin ilmeisesti liian hankalaksi tulkittu kirjain auki kirjoitettuna. Nämä neljä kohdetta ovatkin Kuun nykyisessä virallisessa nimistössä ainoa muisto pitkästi yli 150 vuotta vallinneesta käytännöstä. Kuuharrastajat tosin edelleen käyttävät monia kreikkalaisia aakkosnimiä. Tilanteen on kuitenkin tehnyt hankalaksi se, ettei yhdessäkään nykyisin yleisesti saatavilla olevassa modernissa kartastossa tai taulukossa näitä kreikkalaisia aakkosnimiä ole.
Reiner Gamman topografia
Kirjoittelin puolisentoista vuotta sitten kiehkuroista vähän laajemmin. Tuolloin käsittelin myös Deborah Dominguen johdolla tehtyä artikkelia, jossa ensimmäistä kertaa nähtiin jonkinmoista korrelaatiota kiehkuroiden muotojen ja kuunpinnan hyvin pienten korkeuserojen välillä. Dominguen vetämässä tutkimuksessa nähtiin Kuun etäpuolella sijaitsevien Mare Ingeniin kiehkuroiden kirkkaiden osien sijaitsevan keskimäärin pari–kolme metriä matalammalla kuin niiden viereisten tummien osien. Tämä oli jollei nyt suorastaan käänteentekevää niin ainakin erittäin kiinnostavaa. Kiehkuroiden perusominaisuutena on nimittäin pidetty sitä, ettei niillä ole korkeusulottuvuutta käytännössä laisinkaan. Muutenkaan ne eivät tunnu välittävän topografiasta mitään, sillä niitä esiintyy sekä ylängöillä että laavatasangoilla, ja ne voivat myös ylittää niiden välisen rajan ilman mitään näkyvää muutosta itse kiehkurassa. Yhden datapisteen perusteella ei kuitenkaan ole järin viisasta lähteä kovin pitkälle meneviä yleistyksiä ja ennustuksia tekemään.
Sittemmin pitkälti sama Planetary Science Instituten (PSI) tutkimusryhmä John R. Weirichin johdolla käänsi katseensa Reiner Gammaan. Tulokset julkaistiin marraskuun alkupuolella kaikkien saataville The Planetary Science Journal -verkkolehden artikkelissa The Search for Topographic Correlations within the Reiner Gamma Swirl. Tutkimusryhmän lähestymistapa oli edelleen sama, eli he tekivät ennennäkemättömän tarkkoja korkeusmalleja pienestä osasta Reiner Gammaa ja tutkivat kiehkuran kirkkaan, tumman ja aiemmassa tutkimuksessa määrittelemänsä tumman ja kirkkaan osan väliin jäävän diffuusin osan korkeuseroja.
Tulokset ovat yhtäpitävät Mare Ingeniin mittausten kanssa: Reiner Gamman kirkkaat osat ovat yleensä nelisen metriä matalammalla kuin tummat osat. Aivan kuten Mare Ingeniinkin tapauksessa, paikallisesti korkeuserot voivat kuitenkin joskus mennä toisinkin päin.
Kun kahdesta aivan eri puolilla Kuuta sijaitsevasta kiehkurasta on tehty samansuuntaiset havainnot, alkaa johtopäätös vaikuttaa uskottavammalta: kiehkuroilla on kuin onkin jonkinlainen yhteys esiintymispaikkansa topografiaan. Uuden, ja Kuusta kiinnostuneiden näkökulmasta kiistatta myös jännän äärellä siis ollaan. Harmillista tilanteessa on vain se, ettei kiehkuroiden topografisen tutkimuksen vaatimien korkeusmallien tekeminen ole rutiinia, eivätkä sellaisia ole Kuun mysteerien selvittelemiseen tiettävästi soveltaneet vielä muut kuin PSI:n tutkijat.
Weirich kollegoineen ei isommin lähde arvailemaan topografiariippuvuuden merkitystä erilaisille kiehkuroiden syntyä koskeville hypoteeseille. Se on kuitenkin selvää, ettei yksikään toistaiseksi ehdotetuista malleista kykene selittämään kaikkia kiehkuroiden havaittuja ominaisuuksia. He myös myöntävät, että kiehkuran muotoon vaikuttavat topografiasta täysin riippumattomatkin tekijät. Törmäykset tai sähköstaattiset voimat voivat nostaa Kuun pinnan pölyä leijailemaan ja useimpiin kiehkuroihin liittyvä voimakkaampi magneettikenttä voi vastata pölyn kulkeutumisesta kiehkuroihin. Pölyhiukkasten koko, koostumus ja magneettiset ominaisuudet voivat kuitenkin vaikuttaa kulkeutumiseen, samoin kuin kiehkuran kirkkauteen ja siihen, että kirkas pöly useimmiten jämähtää muutaman metrin ympäristöään alempana oleville alueille. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, miten tämä prosessi oikeastaan tapahtuu ja mikä on se perimmäinen tekijä, joka aikaansaa kiehkuran synnyn.
Kiehkuroiden synty on siis edelleen arvoitus. Viimeiset neljäsataa vuotta niitä on pidetty käytännössä kaksiulotteisina kohteina. PSI:n kiehkuratyöryhmän tulokset johtavat kuitenkin väistämättä siihen, että jatkossa kiehkuroiden syntymalleja hiottaessa ei topografian merkitystä voida enää sivuuttaa.
6 kommenttia “Reiner Gamma ja Kuun kiehkuroiden topografia”
-
Timo Honkanen sanoo:
Miten tuohon voisi vaikuttaa Maan ja Kuun gravitaatio ?
-
Teemu Öhman sanoo:
Maan vetovoima tuohon ei käytännössä vaikuta mitään. Vaikka arkielämässä ei siltä tunnukaan, vetovoima on hyvin heikko voima. Kuun vetovoima sen sijaan vaikuttaa toki merkittävästi siihen, mihin ja miten pöly lopulta laskeutuu. Ongelmalliseksi tilanne menee, kun yritetään miettiä eri voimien suhteita. Kun pölyn kulkeutumista pohditaan, kiehkuroiden tapauksessa täytyy ottaa huomioon ainakin Kuun vetovoima, magnetismi, sähköstaattiset voimat ja aurinkotuulen moninaiset vaikutukset. Kiehkuroiden (yleensä) voimakas magneettikenttä suojelee kiehkuroiden kirkkaita osia aurinkotuulelta ja muistaakseni myös ainakin osalta galaktista hiukkaspommitusta. Säteily tummentaa mineraaleja, joten tämän magneettisen suojauksen vuoksi kiehkurat näyttävät kirkkaammilta ja siten nuoremmilta kuin ne todellisuudessa luultavasti ovatkaan.
Vaikkei Maan vetovoimaa tarvitsekaan ottaa tässä yhteydessä merkittävänä tekijänä huomioon, Maa on kuitenkin vuorovaikutuksessa Kuun pintakerroksen kanssa. Maan happi-ioneja päätyy Kuun pinnalle noin viiden päivän ajan kuukaudessa ja Kuu kylpee myös koko ajan Maasta peräisin olevissa vetyatomeissa. Kiehkuroiden kannalta nämäkään eivät kuitenkaan merkittäviä ole.
-
-
Lasse Reunanen sanoo:
Reiner Gamman soikeus mahdollisesti johtunee sen luisuliikkeestä törmäyksessä.
Olisi siis liukumallaan tehnyt sen poikkeavan pitkulaisen muotonsa.
Kaarevat hännät, ylös- ja alaspäin ovat symmetrisesti kaartuneet vastasuuntiinsa.
Kaarteet lähteneet todennäköisesti soikion vastapuolilta,
Kierteet vastasuuntiin lienee aiheutunut iskeytyjän pyörimisliikkeestä.
Hienojakoisuus kierteille vain pintaan johtunee ainemäärän heitteiden vähäisyydestä.
Heitteiden kierteissä myös mutkaisuutta, se lienee heitteissä jatkuneesta kierreliikkeestä.-
Reiner Gamma ei ole törmäysrakenne. Kun kappale törmää toiseen kosmisella nopeudella, eli esimerkiksi Kuun tapauksessa kymmeniä kilometrejä sekunnissa, se räjähtää, ei luisu tai liu’u. Törmäävän kappaleen pyörimisliikkeellä ei ole törmäyksen kannalta merkitystä. Ja koska Reiner Gamma ei ole törmäysrakenne, siinä ei ole myöskään heittelettä.
On esitetty hypoteesi, jonka mukaan kiehkurat saattaisivat olla peräisin täsmälleen päinvastaisella puolella Kuuta tapahtuneen erittäin suuren törmäyksen heitteleen yhtymisestä. Ionisoitunut heitteleaines olisi saattanut johtaa voimakkaiden magneettikenttien syntyyn, mikä olisi sitten edelleen johtanut kiehkuroiden syntyyn. Tällä hypoteesilla on omat vahvat puolensa, mutta kuitenkaan järin laajaa kannatusta tutkijapiireissä sillä ei ole. Esimerkiksi Reiner Gamman antipodi on alueella, jossa ei merkittävää törmäystä ole.
Se on tosin lieventävänä asianhaarana mainittava, että eräät tutkijat ovat kyllä esittäneet kiehkuroiden olevan komeettatörmäysten jäänteitä. Tämä on huomattavasti edellistä epätodennäköisempi vaihtoehto. Ongelmallista ideassa on mm. se, miksei kiinteä vaikkakin harva kappale synnyttäisi mitään etäisestikään törmäysrakennetta muistuttavaa.
Oman näppituntumani mukaan suurin osa asiaan vähänkään enemmän perehtyneistä kuututkijoista on sitä mieltä, että jonkinlainen sisäsyntyinen mekanismi on todennäköisempi selitys kiehkuroille kuin isojen törmäysten antipodivaikutukset tai vallankaan komeettatörmäykset. Kiehkuroiden syntymekanismi-ideoiden läpikäynti olisi kuitenkin ihan oman pitkän juttunsa aihe.
-
-
Mikäli ei ole törmäyskraatteri eikä kappaleen liuku- tai luisumuodostelmaa,
jokin muu sitä muodostelmaa tehnyt,
soikion muotoiseksi pienin korkeuseroin ja siihen liittyvillä kiehkuroilla.
Heti tulee mieleen Kuun pinnan yllä tapahtunut törmäys tai muu kappaleräjähdys,
josta muodostelmat olisi, magneettisuus antaa viitteen rautapitoiseen aineeseen.
Voisi siten olla esimerkiksi kahden kappaleen törmäyksestä lähellä Kuun pintaa,
josta soikiolaajentumaa törmäyskohdan vastasuuntiin ja niiden kiehkurahännät.
Sivusuunnat muotoutuneet soikioon kuin kraatterissa vaikka paljon pienempää korkeutta.
Miten ja miksi törmäys olisi ollut vaatii lisätodisteita ainejakaumista.
Voisi olla erillisistä kappaleista tai saman kappaleen kahtia jakaantuneet osat.
Kuututkijoilla asiasta ei vielä ole yksimielisyyttä, joten tämäkin yhtenä arviona siitä olisi.-
Kun on muutama miljardi vuotta aikaa, niin toki siinä ajassa on mahdollista, että tapahtuu jotain niinkin epätodennäköistä kuin kahden kappaleen kolari Kuun pinnan läheisyydessä. Äärimmäisen epätodennäköistä sellainen kuitenkin olisi. Ja kannattaa huomata, että kunnollinen tieteellinen hypoteesi pyrkii selittämään saman ilmiön kaikki esiintymiset, ei vain yhtä esimerkkiä. Kiehkurat ovat melkoisen monimuotoisia, joten saman mallin pitäisi kyetä siis selittämään niiden kaikkien olemassaolo ja niiden kaikkien muodot. Viimeisen muutaman miljardin vuoden aikana asteroidipommitus on ollut hyvin verkkaista, joten todennäköisyys sille, että kahden suurehkon kappaleen yhteentörmäyksiä olisi sattunut Kuun pinnan lähellä yksitoista kertaa, lienee aikamoisen suurella tarkkuudella nolla.
-
Vastaa
Arrokothin möykyt ja kumiankan kokoaminen
Kuiperin vyöhykkeellä, Neptunuksen ja Pluton ratojen tuolla puolen kiertävä Arrokoth on aurinkokuntamme etäisin kohde, jota on tutkitttu avaruusluotaimen lähiohituksella. NASAn New Horizons -luotain viuhahti Arrokothin ohi uudenvuodenpäivänä vuonna 2019.
Arrokoth, joka ennen natsikortin pöytään lyömistä tunnettiin tilapäisnimellä Ultima Thule, on niin sanottu kylmä klassinen Kuiperin vyöhykkeen kohde. Arrokoth oli ensimmäinen ja on pitkälle tulevaisuuteenkin ainoa kylmä klassinen Kuiperin vyöhykkeen kohde, jota on päästy tutkimaan lähietäisyydeltä.
Arrokothin kaltaisten kappaleiden radat ovat säteeltään noin 40–47 tähtitieteellistä yksikköä, kohtalaisen pyöreitä ja suunnilleen samassa tasossa muun aurinkokunnan kanssa. Kylmät klassiset Kuiperit eivät myöskään ole resonanssissa planeettojen eli käytännössä Neptunuksen kanssa. Arrokoth kumppaneineen on siis ollut aina aurinkokunnan ulkolaidalla toisin kuin vaikkapa monet avaruusluotaiminkin tutkitut komeetat, jota ovat muokkautuneet lukuisten Auringon lähiohitusten yhteydessä.
Syyskuun lopulla julkaistiin New Horizonsin päätutkijan ja primus motorin Alan Sternin johdolla tehty tutkimus The Properties and Origin of Kuiper Belt Object Arrokoth’s Large Mounds. Arrokothin geologiaa ja kehitystä on tietysti pohdittu jo New Horizonsin ja Arrokothin kohtaamisesta alkaen, mutta varhaisemmissa tulkinnoissa ei hitaan datalinkin vuoksi ollut vielä käytössä kaikkea New Horizonsin tuottamaa mittausaineistoa. Nyt tarjolla on koko tutkimusaineistoon perustuva ja rauhassa sulateltu näkemys Arrokothin geologiasta ja samalla kylmien klassisten Kuiperin vyöhykkeen kappaleiden synnystä.
Arrokothin geologiset pääpiirteet
Arrokoth muistuttaa muodoltaan kumiankkaa. Ankan vartalo, entiseltä epäviralliselta nimeltään Ultima, nykyinen Wenu Lobus, on läpimitaltaan noin 21 x 20 x 9 km. Ankan pää, eli entinen Thule ja nykyinen Weeyo Lobus, on kooltaan noin 15 x 14 x 10 km. Etenkin suurempi Wenu Lobus näyttää koostuvan möykyistä, jotka Suomenlahden pohjan maineikkaasta möykystä poiketen lienevät likimain pallomaisia tehden Wenusta hieman vadelmaa muistuttavan. Näitä Wenun möykkyjä (englanniksi lähes yhtä epähohdokkaasti mounds) on Sternin ryhmän tutkimuksessa nyt tunnistettu 12 kappaletta, läpimitoiltaan noin kolmesta kolmeentoista kilometriin. Todennäköisesti ne tai ainakin suurimmat niistä yltävät koko Arrokothin läpi kuvaamatta jääneelle puolelle.
Möykyistä suurin on keskellä loppujen muodostaessa rengasmaisen rakenteen sen ympärille Wenun oletetulle alkuperäiselle eli ennen Weeyon kanssa yhdistymistä vallinneelle ekvaattorille. Möykyt ovat keskenään silmiinpistävän samanlaisia niin kooltaan, väriltään kuin muodoiltaankin. Tämä viittaa vahvasti yhteiseen alkuperään.
Keskimöykyn ja ympäröivien möykkyjen välissä on kirkkaampi kapeahko vyöhyke. Se on saanut oman nimensä, Ka’an Arcus. Se näyttäisi olevan muiden möykkyjen ja niiden välisten kontaktien päällä, joten se on näitä nuorempi. Sen on tulkittu syntyneen hienojakoisen aineen, käytännössä pintaregoliitin, valuessa painanteeseen. Luultavasti samankaltainen alkuperä on ankan niskan ja kaulan muodostavalla hyvin kirkkaalla Akasa Linealla.
Kumiankan pää eli Weeyo Lobus eroaa Wenu Lobuksesta kahdella tapaa. Ensinnäkään Weeyossa ei ole yhtä selvää möykkyrakennetta. Toiseksi Weeyoon on syntynyt Arrokothin suurin törmäyskraatteri, halkaisijaltaan noin 6,7-kilometrinen Sky (entiseltä väliaikaisnimeltään Maryland). Nämä kaksi asiaa lienevät toisiinsa yhteydessä, sillä Skyn synnyn oletetaan hävittäneen Weeyon alkuperäisen rakenteen. Sternin tutkimusryhmä kartoittikin kolme kryptomöykkyä alueilta, jotka sijaitsevat kauimpana Skysta ja joilla Skyn synnyn tuhoavat ja peittävät vaikutukset näin ollen olivat pienimmät. Todennäköisesti Weeyo olikin alkujaan hyvin paljon Wenun kaltainen.
Arrokothin synty
Kuten kolmen ja puolen vuoden takaisessa blogitekstissä mainitsin, tuolloin Arrokothin möykkyrakenteen synnystä oli kaksi eri malllia. Joko rakenne kuvastaa alkuperäistä, Wenun (ja analogian perusteella luultavasti myös Weeyon) syntyessä muodostunutta rakennetta, tai sitten kyseessä on myöhempi, tarkemmin tuntemattomien geologisten prosessien synnyttämä rakenne.
Sternin tutkimusryhmän uudessa tutkimuksessa Wenun möykkyrakenteen syntyä koetettiin selvittää tietokonemallinnuksella. Paras vastaavuus saatiin, kun noin viiden kilometrin läpimittaisten kappaleiden annettiin keskinäisen vetovoimansa vaikutuksesta kasautua hissukseen yhteen. Yksittäisten kappaleiden koheesion eli niitä koossa pitävien voimien täytyi olla varsin vähäinen, sillä muutoin lopputulos olisi muistuttanut enemmän rypäleterttua kuin vadelmaa. Lisäksi palluroiden keskinäisen törmäysnopeuden täytyi olla todella alhainen, eli alle 1 m/s. Tuo vastaa keskimääräisen päälle kahdeksankymppisen ihmisen kävelyvauhtia. Weeyon synty on oletettavasti ollut hyvin samankaltainen kuin Wenun.
Stern ja kumppanit eivät tutkimuksessaan ottaneet uutta kantaa Weeyon ja Wenun yhteensulautumiseen, joten aiemmat päätelmät pätevät yhä. Ne siis muodostuivat erillisinä kappaleina kilometrien läpimittaisten möykkyjen yhteentörmäyksissä. Wenu ja Weeyo kiersivät yhteistä massakeskipistettään, kunnes lopulta törmäsivät toisiinsa <5 m/s nopeudella. Jossain vaiheessa Skyn synnyttänyt törmäys tuhosi ja peitti suuren osan Weeyon alkuperäisestä rakenteesta jättäen jäljelle vain muutaman epämääräisehkön kryptomöykyn.
Avoimet kysymykset
Tämä kaikki kuulostaa varsin näppärältä ja uskottavalta. Sternin ryhmän tutkimus antaa kuitenkin vain ehdotuksen siitä, miten Arrokothin muodostuminen eteni, muttei pyri ottamaan kantaa siihen, miksi näin omituisia asioita ylipäätään pääsi tapahtumaan. Miksi ihmeessä Arrokoth koostuu nimenomaan kilometrien kokoisista kappaleista? Eikö luontoäiti olisi päässyt paljon helpommalla, jos se olisi kasannut Arrokothin pelkästään kohtalaisen hienojakoisesta irtomoskasta? Vaihtoehtoisesti Arrokoth voisi koostua kappaleiden jatkumosta, eli periaatteessa voisimme aivan hyvin nähdä eri kokoisia palasia kymmenkilometrisestä planetesimaalista aina New Horizonsin kameran erotuskyvyn (parhaimmillaan 33 metriä kuvapistettä kohti) rajalla oleviin lohkareisiin saakka. Mistään tällaisesta ei kuitenkaan ole havaintoja, vaan Arrokoth näyttää koostuvan siististi yhteen kasatuista keskenään samanlaisista kilometrien läpimittaisista möykyistä.
Tutummista kappaleista aurinkokunnan sisäosissa ei juuri ole hyötyä Arrokothin ymmärtämisen kannalta, sillä kunnolla näkemissämme asteroideissa ei ole mitään Arrokothin kaltaista. Lähimmät mahdolliset vertailukohdat löytyvätkin komeetoista. Esimerkiksi komeetta 67P/Churyumov–Gerasimenkon kaksiosaisen ytimen suuremman puoliskon koko vastaa varsin hyvin Arrokothin möykkyjen läpimittoja. Komeetat voisivatkin Sternin ryhmän mukaan muodostua yhdestä tai suurempien komeettojen tapauksessa kahdesta tai useammasta Arrokothin möykkyjä vastaavasta kappaleesta.
Ongelmallista kuitenkin on, että monissa komeettojen syntymalleissa, kuten myöskin syyskuussa ilmestyneessä Bill Bottken vetämän työryhmän mallissa, valtaosa komeetoista on koostunut suurten törmäysten jätteistä. Arrokothin kaltaisten kylmien klassisten Kuiperin vyöhykkeen kappaleiden kehityshistoriaan tällaiset suuret törmäykset kuitenkaan nimenomaisesti eivät kuulu. Vaikka siis jonkinlaista etäistä yhdennäköisyyttä Arrokothin ja komeettojen välillä onkin, suoraa sukulaisuussuhdetta ei silti voida ainakaan nyky-ymmärryksen mukaan osoittaa.
Arrokothille ei varmasti olla avaruusluotaimin palaamassa, eikä muidenkaan Kuiperin vyöhykkeen kappaleiden lähitutkimuksista ole tällä hetkellä uskottavia suunnitelmia. Niinpä vastauksia Arrokothin arvoituksiin pitää yrittää etsiä lähempää.
Huomenna 1.11.2023 Dinkinesh-asteroidin ohi lentävä NASAn Lucy-luotain on matkalla tutkimaan Jupiterin troijalaisia asteroideja. Lucy-fossiilin amharan kielestä translitteroidun nimen mukaan nimetty Dinkinesh on ihan tavallinen pääasteroidivyöhykkeen kappale, joten siitä ei liene iloa Arrokothin vertailukohtana. Vuodesta 2027 alkaen Lucy kuitenkin lentää lukuisten Jupiterin troijalaisten ohi. Ne ovat peräisin Kuiperin vyöhykkeeltä, ja vaikka ne ovatkin matkallaan kokeneet melkoisen höykytyksen, voivat ne silti tuoda jonkinlaista lisävalaistusta Arrokothin synnyn ongelmiin. Kehitteillä olevan ESAn Comet Interceptor -lento puolestaan voisi toteutuessaan tutkia vielä Kuiperin vyöhykettäkin kauempana sijaitsevasta Oortin pilvestä peräisin olevaa ensimmäistä kertaa Aurinkoa lähestyvää komeettaa.
Lucyn päätehtävän onnistuminen ja Comet Interceptorin toteutuminen ovat vielä kysymysmerkkejä, eivätkä ne edes tutki täysin Arrokothiin verrattavissa olevia kappaleita. Siksi avaimet Arrokothin ymmärtämiseksi ovat vielä vähintään useiden vuosien ajan vielä Arrokothissa itsessään. Vaikkei tuoretta dataa siitä enää saadakaan, uusia ideoita syntyy ja esimerkiksi simulaatiomenetelmät kehittyvät. Nyt uskomme, että Arrokoth on koottu kilometrien kokoisista möykyistä. Jonain päivänä meillä varmasti on myös parempi käsitys siitä, miksi näin on.
Vastaa
Europan hiilidioksidijää ja sen alkuperä
Vajaa vuosi sitten, 23.11.2022, Yhdysvaltain itärannikolta Baltimoresta, James Webb -avaruusteleskoopin ohjaushuoneen eturivistä, lähetettiin NASAn Deep Space Networkin kautta käsky kääntää puolentoista miljoonan kilometrin päässä sijaitseva kymmenen miljardin dollarin kaukoputki kohti Europaa. Webbin infrapunakamera ja -spektrometri havaitsivat tuota Jupiterin neljänneksi suurinta kuuta vain muutaman minuutin. Se kuitenkin kannatti. Lyhyen havaintorupeaman kiehtovat tulokset julkaistiin reilu kuukausi sitten eli 22.9.2023 ilmestyneessä Science-lehdessä.
Europan kuoren ja meren yleispiirteet
Europa on hieman omaa Kuutamme pienempi jääpallo. Sen pinta on geologisessa mielessä hyvin nuori. Siksi Europalla täytyy olla sisäsyntyisiä geologisia prosesseja, jotka uudistavat sen pintaa. Energiaa näihin riittää, sillä Jupiter vatkaa jättimäisillä vuorovesivoimillaan jatkuvasti Europaa, samoin kuin sen lähinaapureita Ioa ja Ganymedestä.
Europaa peittää lähinnä vesijäästä koostuva ja erilaisten tektonisten rakenteiden hallitsema kuori. Sen paksuudesta ei kenelläkään ole tietoa, ja paksuusarviot vaihtelevat villisti riippuen tutkijasta ja hänen edustamastaan tutkimusalasta. Vuosien saatossa esitetyt minimiarviot tarjoavat paksuudeksi vain satakunta metriä, maksimiarvioiden ollessa useita kymmeniä tai jopa lähes sata kilometriä. Kirjoittelin kuitenkin Europan jääkuoresta ja sitä muokkaavasta tektoniikasta ja harvoista törmäyskraattereista hieman enemmän viime vuodenvaihteen molemmin puolin, joten ei siitä tällä kertaa sen enempää.
Europan jääkuoren alla on meri. Sen syvyys on arvoitus, mutta suht helposti muistettava arvio on 100 ± 50 km. Maapallon merien tapaan myös Europan merivesi on suolaista. Tämä on voitu päätellä esimerkiksi tekemällä magneettisia mittauksia. Yksi sähkömagnetismin käteviä ominaisuuksia nimittäin on, että magneettikenttä synnyttää siihen nähden liikkuvaan sähköä johtavaan aineeseen sähkökentän. Kun puolestaan sähkökenttä liikkuu, syntyy magneettikenttä. Jupiterilla on erittäin ärhäkkä magneettikenttä, jonka läpi Europa radallaan kiertää. Magneettiset mittaukset osoittavat, että Europan kohdalla havaitaan Jupiterin vahvan kentän vuoksi myös huomattavasti heikompi Europan kenttä. Yksinkertaisin selitys havainnoille on, että Jupiterin magneettikenttä synnyttää Europan sähköä johtavaan mereen sähkökentän, joka puolestaan aikaansaa Europan magneettikentän.
Meren suolaisuudesta on kuitenkin olemassa suorempiakin havaintoja, jotka myös paljastavat, millaisesta suolasta oikein on kyse, vaihtoehtoja kun on lukuisia. Nelisen vuotta sitten Samantha Trumbo kollegoineen julkaisi Hubble-avaruusteleskoopilla tehtyihin spektroskooppisiin mittauksiin perustuneen artikkelin. Siinä osoitettiin, että Europan pinnalla esiintyy aivan tavallista ruoka- eli vuori- eli merisuolaa. Ruokasuolaa löytyi Europan pinnalta etenkin vajaan parintuhannen kilometrin läpimittaiselta Tara Regiolta, sekä vähäisemmässä määrin Powys Regiolta. Europan suolaisuus on myös ihan silminnähtävää, sillä se värjää esiintymisalueensa hieman kellertäviksi.
Erityisen oleellista suolalöydöissä on, että molemmilla suolaseuduilla, mutta etenkin Tara Regiolla on runsaasti niin sanottuja kaaosalueita. Kaaosalueiden syntyä ei täysin ymmärretä. Vallankin viime vuosituhannella jonkin verran kannatusta sai idea, jonka mukaan ne edustavat paikkoja, joissa Europan pintaan törmännyt kappale on puhkaissut jääkuoren. Törmäysmallin mukaan jäljelle jäänyt avanto kelluvine jäälohkareineen olisi jäätynyt uudelleen umpeen synnyttäen havaitun kaoottisen ja muhkuraisen alueen. Nykyisin törmäysmallia paljon suositumpia ovat kuitenkin ideat, joiden mukaan kaaosalueet on synnyttänyt jokin sisäinen mekanismi. Alempaa kuoresta on voinut kohota pinnalle lämpimämpää jäätä, tai paikalle on syystä tai toisesta muodostunut europalainen versio uveavannosta.
Oli kaaosalueiden syntymekanismi mikä hyvänsä, ne ovat geologisesti nuoria ja niillä on todennäköisesti ainakin jonkinlainen yhteys alla olevaan mereen. Siksi Trumbon ryhmän suolalöydös olikin niin kiinnostava: kun kaaosalueilla esiintyy ruokasuolaa, sitä on melkoisella varmuudella myös meressä. Havainto tarkensi käsityksiä Europan meren koostumuksesta, sillä aiemmin vallalla oli näkemys, jonka mukaan vedessä olisi ruokasuolan sijasta liuenneena pääasiassa sulfaatteja, siis rikkiyhdisteitä.
Hiilidioksidijään jakauma
Samantha Trumbo ei ole unhoittanut Europan spektroskooppista tutkimusta. Ainoastaan kuukausi vuoden takaisten Webb-teleskoopilla tehtyjen havaintojen jälkeen hän lähetti Science-lehteen yhdessä kääpiöplaneetta Eriksen löytäjänä ja Pluton tappajanakin tunnetun Michael E. Brownin kanssa kirjoittamansa artikkelin The distribution of CO2 on Europa indicates an internal source of carbon. Samalla erittäin nopealla aikataululla Sciencelle lähti myös Geronimo Villanuevan johtaman työryhmän aivan samoihin Webbin havaintoihin perustuva artikkeli Endogenous CO2 ice mixture on the surface of Europa and no detection of plume activity. Kummankin artikkelin pääjohtopäätös on sama: Europan pinnalla on hiilidioksidijäätä, jonka esiintyminen keskittyy Tara Region alueelle. Vähäisemmässä määrin sitä on myös Powys Regiolla. Alueet ovat siis samat, joilta oli aiemmin löydetty ruokasuolaa.
Hiilidioksidijäässä tai hiiliyhdisteissä ei sinänsä ole mitään erityisen ihmeellistä. Niitä esiintyy monin paikoin aurinkokunnassamme. Oleellista oli, että Trumbon ja Villanuevan johtamissa tutkimuksissa pystyttiin osoittamaan, ettei Europan hiilidioksidijää ole peräisin esimerkiksi Europan pintaan törmänneistä hiilipitoisista asteroideista, eikä se ole syntynyt myöskään säteilyn muokatessa hiiltä sisältäviä planeettainvälisiä pölyhiukkasia. Europan pinnalla nähtävä hiilidioksidijää on siis sisäsyntyistä. Hiilidioksidijää ei kuitenkaan ole pysyvää Europan pinnan olosuhteissa, joten sen täytyy esiintyä johonkin toiseen, pinnan oloja paremmin kestävään aineeseen sekoittuneena.
Suojaavasta, toistaiseksi tuntemattomasta aineesta huolimatta tutkijat olettavat, että jatkuvan hiukkaspommituksen vuoksi hiilidioksijäätä irtoaa pinnasta koko ajan. Näin ollen sitä täytyy tulla koko ajan lisää tai vähintään sen on täytynyt purkautua pinnalle geologisessa mielessä melko äskettäin. Tämä sopii hyvin yhteen kaaosalueiden havaitun nuorekkuuden kanssa. Hiilidioksidijään keskittyminen lämpimästä ja pinnalle tai ainakin sen läheisyyteen purkautuneesta vedestä kielivien kaaosalueiden yhteyteen on siis hyvin vahva viite sen puolesta, että hiilidioksidia on Europan meressä ja että meri on ainakin vielä viime aikoina ollut yhteydessä Europan pintaan.
Häilyvät geysirit
Yksi kiinnostavimmista Europan geologiaa viimeisen vuosikymmenen aikana käsitelleistä tieteellisistä väittelyistä on koskenut sen mahdollisia geysirejä. Muilla jäisillä kappaleilla geysirejä tunnetaan, sillä Neptunuksen Triton-kuun geysireistä suihkuaa typpeä. Saturnuksen kuu Enceladus taas syöksee vähän väliä tiikerinraidoistaan vettä ympäröivään avaruuteen. Myös kääpiöplaneetta Ceres saattaa, omituista kyllä, hönkiä vettä avaruuteen jonkinlaisina geysirejä muistuttavina purkauksina. Useissa Hubble-avaruusteleskoopin havainnoissa on oltu näkevinään myös Europan sylkevän toistuvasti vettä samalta, Galileo-luotaimen lämpimäksi toteamalta alueelta. Nämä havainnot ovat kuitenkin saaneet innostuksen lisäksi osakseen rapsakkaa kritiikkiäkin, sillä ne olivat aivan Hubblen erotuskyvyn kynnyksellä.
Villanuevan ryhmän artikkelissa paneuduttiin hiilidioksidijään esiintymisen lisäksi myös Webbin havaintoihin, joilla yritettiin saada parempi selko Europan mahdollisten geysirien esiintymisestä. Webbin datasta etsittiin veden lisäksi merkkejä metaanista, etaanista, metanolista ja hiilimonoksidista. Valitettavasti mitään näistä ei kuitenkaan löydetty.
Vaikkei geysirejä havaittukaan, ei sitä voida pitää kuoliniskuna Europan tämänhetkiselle geologiselle aktiivisuudelle. Negatiiviset tulokset osoittavat vain sen, että mikäli geysirejä nykyisin Europalla on, niiden täytyy olla paikallisia, heikkoja ja kohtalaisen harvinaisia, tai että ne eivät tuota Webbin etsimiä yhdisteitä. Varmaa on, että niiden muutaman minuutin aikana, kun Webb vuosi sitten Europaa havaitsi, sen läntisellä pallonpuoliskolla ei ollut käynnissä sellaista geologista aktiivisuutta, joka olisi nostanut avaruuteen merkittäviä määriä vettä. Vaikuttaakin vahvasti siltä, että lopullisen selvyyden saamiseksi Europan mahdollisista geysireistä on odotettava 2030-lukua ja NASAn Europa Clipper -luotaimen havaintoja paikan päältä.
Uudet tulokset ovat geysirien puutteesta huolimatta erittäin kiinnostavia. Ensinnäkin ne osoittavat, että Webb pystyy tekemään merkittäviä havaintoja myös Jupiterin kuista. Toisekseen havainnot hiilidioksidijäästä, jonka alkuperä mitä suurimmalla todennäköisyydellä on meri, ovat Europan geokemiallisen kehityksen ymmärtämisen kannalta tärkeitä.
Sitten on tietenkin asian astrobiologinen aspekti. Hiili on tuntemamme kaltaisen elämän kannalta aivan keskeinen alkuaine. Villanuevan ryhmän artikkelissakin todettiin, ettei nykyisillä havainnoilla pystytä erottelemaan eloperäisiä hiiliyhdisteitä täysin ilman elämää syntyvistä hiiliyhdisteistä. Muutaman vuoden takainen ruokasuolahavainto ja nyt löytynyt hiilidioksidijää kuitenkin tekevät Europan valtamerestä koostumukseltaan yhä enemmän maapallon merivettä muistuttavaa. Meillä meret ovat olleet tulvillaan elämää viimeiset kolme tai jopa reilut neljä miljardia vuotta. Olisiko tuona aikana myös Europan suolaisessa ja hiilipitoisessa vedessä onnistuttu ratkaisemaan elämän mysteeri?
2 kommenttia “Europan hiilidioksidijää ja sen alkuperä”
-
Käsittääkseni nestemäinen hiilidioksidi on vettä tiheämpää, ja vesi ei liukene siihen juurikaan. Olisikohan siellä siis hiilidioksidimeren päällä vesikerros ja sen päällä vesijää. Vai onko kysymys niin pienestä määrästä hiilidioksidia että se voi olla liuenneena veteen. Vai onko siellä kenties nesetemäistä vettä ollenkaan, vaan vain vesijäätä joka kelluu hiilidioksidimeren päällä. Paljon mahdollisuuksia, mutta voisikohan näistä joitakin karsia pois.
-
Näppituntumalta sanoisin, että hiilidioksidimeri on mahdottomuus. Se tuottaisi niin isoja geokemiallisia ongelmia, että en millään jaksa uskoa sellaiseen. Sciencen jutuissa ei otettu kantaa meren hiilidioksidipitoisuuteen, mutta ihan varmasti niin geokemistit kuin astrobiologitkin (mielellään yhdessä) ovat jo artikkeleja aiheesta kirjoittamassa. Loogiselta tuntuisi, että Europan meren hiilidioksidipitoisuus olisi suuruusluokaltaan samassa sarjassa kuin maapallon valtamerissä. Itselläni ei tosin ole haisuakaan, miten esimerkiksi hiilidioksidin liukoisuus veteen käyttäytyy, jos Europan meri on vaikkapa sen 150 km syvä. Toki alhainen painovoima kompensoi, mutta paine vastannee silti noin kahden Mariaanien haudan syvyyttä. No, joka tapauksessa oma veikkaukseni on, että aika ”normaali” se meren koostumus on. Kun kymmenen vuotta jaksetaan odotella, on Europa Clipperin myötä tuosta sisärakenteestakin luultavasti merkittävästi nykyistä tarkempi käsitys.
-
Vastaa
Kuu, klikkaukset ja Karigasniemi
Kuun napaseudut ovat kuluneen kesän ja syksyn aikana olleet tiedotusvälineissä esillä harvinaisen paljon. Erityisesti Kuun etelänapa on piipahdellut otsikoissa. Periaatteessa tästä voivat kaikki Kuusta kiinnostuneet olla iloisia.
Ennen kuin uppoudutaan hieman tarkemmin viimeaikaiseen kuujournalismiin, vilkaistaan lyhyesti, mikä Kuun etelänavassa on niin kiinnostavaa, että valtio ja firma toisensa jälkeen pyrkii sinne.
Kuun kiehtovat navat
Maapallon vuodenajat johtuvat lähinnä siitä, ettei pallomme pyörimisakseli ole pystysuorassa ratatasoon eli ekliptikaan nähden vaan on siihen verrattuna nykyisellään noin 23,4° kallellaan. Tämän vuoksi pohjoisen kesällä Aurinko paistaa napapiirin pohjoispuolelle koko ajan ja talvella ei ollenkaan (yksinkertaisuuden vuoksi unohdetaan nyt ilmakehän vaikutus).
Ekliptika on siis se taso, jossa Maa ja Kuu yhdessä kiertävät kerran vuodessa Auringon ympäri. Toisin kuin Maan akseli, Kuun pyörimisakseli on ekliptikaan nähden lähes pystyssä, eli vain noin 1,5° astetta kallellaan. Tämän vuoksi Kuussa ei ole vuodenaikoja oikeastaan laisinkaan. Käytännössä se tarkoittaa mm. sitä, että Kuun navoilla Aurinko paistaa aina horisontista. Tällaisessa tilanteessa syvempien notkelmien pohjille ei ”koskaan” (eli ainakaan suunnilleen viimeiseen 1–3 miljardiin vuoteen) pääse tulemaan suoraa auringonvaloa. Toisaalta korkeimmat kohdat kylpevät lähes jatkuvassa paisteessa.
Kuun napaseudut ovat kraatteroitunutta ylänköä. Siksi ikuisen valon huiput ja pysyvän pimeyden verhoamat kraattereiden pohjat eivät muodosta laajoja yhtenäisiä alueita. Sen sijaan pienehköt valon ja pimeyden tyyssijat täplittävät napojen ympäristöjä ja voivat sijaita aivan toistensa vieressä. Sattumalta sopivien törmäysten ansiosta etelässä ikuisen pimeyden alueita on enemmän kuin pohjoisessa. Korkeusmallien perusteella on laskettu, että kaukaisimmat kraatterien pohjat, jotka pimeydessä pysyttelevät, voivat olla niinkin lähellä päiväntasaajaa kuin 58:nnella leveyspiirillä. Nämä ovat kuitenkin hyvin harvinaisia ja valtaosa kooltaan merkittävistä ikiyön alueista sijaitsee alle kymmenen asteen päässä navasta.
Koska Kuussa ei käytännössä ole lämpötilaeroja tasaavaa kaasukehää, pimeys tarkoittaa myös kylmyyttä. Kuussa sijaitsevatkin tunnetun aurinkokunnan kylmimmät paikat. Hurjimmillaan pakkasta on liki 250°C, parisenkymmentä astetta enemmän kuin Plutossa. Lähellä voi kuitenkin olla vuorenhuippuja, joiden lämpötila saattaa parhaimmillaan kohota jopa viitisenkymmentä astetta plussan puolelle.
Napamatkailun moninaisiin tieteellisiin perusteluihin tullee palattua jossain myöhemmässä blogitekstissä, joten tässä yhteydessä riittänee vain pikainen katsaus napaseutujen merkityksestä ihmisten tai erilaisten robottiluotainten kannalta. Tiede nimittäin tuntuu 1960-luvun tapaan olevan nykyisinkin jollei nyt suorastaan sivuseikka niin ainakin ainakin kaukana ihmisiä kuljettavista kuulennoista vastaavien poliitikkojen ja myös insinöörien mielistä.
Pääsyyt Kuun napojen kutsuun ovat niiden erikoiset valaistus- ja lämpötilaolosuhteet. Jatkuva auringonpaiste tarkoittaa vakaata energian lähdettä kuuasemalle tai laskeutumisalukselle. Varjossa pysyttelevien paikkojen kylmyys puolestaan merkitsee sitä, että etenkin sekä suoralta että kraatterien reunoilta heijastuneelta sekundääriseltä auringonvalolta suojassa olevat täydellisen ikiyön alueet ovat erinomaisia pakastimia: jos ainaiseen varjoon päätyy jotakin herkästi haihtuvaa ainetta, kuten vaikkapa vettä tai hiilidioksidia, se ei sieltä helposti poistu. Näiden yhdisteiden runsaus ja esiintymistavat ovat kuitenkin vielä pitkälti arvailujen varassa, sillä esimerkiksi parhaiten tutkitun vesijään määräarvioita laskettiin pari viikkoa sitten julkaistussa tutkimuksessa reippaasti.
Napa-alueilta saatavaa vesijäätä voidaan käyttää säteilysuojana, puhdistettuna siitä saadaan juomavettä ja vedyksi ja hapeksi halvalla aurinkoenergialla hajotettuna sitä voidaan käyttää rakettipolttoaineena. Vety voidaan myös hyödyntää polttokennojen avulla sähkön tuotannossa paikoissa, joihin Aurinko ei koskaan paista.
Vesijään yhteydessä esiintyvää hiilidioksidia voisi käyttää suoraan kasvihuoneviljelmillä. Kosmisten säteiden vaikutuksesta satojen ja tuhansien miljoonien vuosien aikana hiilidioksidista kenties muodostuneet pitempiketjuiset hiiliyhdisteet taas voidaan tutkimisen sijasta esimerkiksi hyödyntää samoin kuin maapallolla, eli polttaa. Kuun napaseudut ja vallankin etelänapa lähiympäristöineen on siis tavattoman houkutteleva kohde kuulentojen näkökulmasta. Siksipä olikin hienoa, että tiedotusvälineet kertoivat elokuun lopulla Intian kolmantena valtiona Yhdysvaltain, Neuvostoliiton ja Kiinan jälkeen onnistuneen saamaan aluksen halvalla ja pehmeästi Kuun pinnalle, vieläpä ”etelänavalle”. Intian saavutus oli huikea ja kuututkijat ympäri maailman odottavat tutkimustuloksia vesi kielellä, mutta tiedotusvälineiden suoritus jätti rutkasti petrattavaa.
Chandrayaan-3:n laskeutumisalue
Intian Chandrayaan-3-kuulento laukaistiin 14.7.2023 Intian omalla LVM3-M4-raketilla. Chandrayaan-3 koostuu kolmesta osasta, eli Kuun kiertoradalle jääneestä emäaluksesta, Vikram-laskeutujasta ja Pragyan-mönkijästä. Vikram ja Pragyan laskeutuivat onnistuneesti 23.8.2023. Mutta mihin? Asiahan varmasti selviää kun hieman tutkii, mitä tiedotusvälineet asiasta kertoivat. Oleellisimmat kohdat olen katkelmista lihavoinut.*
Uutisoidessaan Chandrayaan-3:n laukaisusta, kertoi Yle näin:
- Yle 14.7.: ”Laskeutujan ja mönkijän on tarkoitus laskeutua noin kuuden viikon kuluttua elokuun loppupuolella Kuun etelänavan läheisyyteen, joka on aiemmin tutkimatonta aluetta.”
Ylen laskeutumisuutinen on pitkälti samoilla linjoilla:
- Yle 23.8.: ”Laskeutuja ja sen kuljettama mönkijä laskeutuivat Kuun tutkimattomalle etelänapaseudulle.”
MTV puolestaan tarkensi laskeutumisaluetta:
- MTV 23.8.: ”Onnistuminen teki Chandrayaan-3:sta ensimmäisen kuun etelänavalle laskeutuneen aluksen.”
Yle ja MTV antavat laskeutumispaikasta siis hieman erilaisen tulkinnan, joten tutkitaanpa lehdistön tarjontaa:
- Helsingin Sanomat 23.8.: ”Intian kuuluotain Chandrayaan-3 on laskeutunut pehmeästi Kuun etelänavan lähelle. Kuuluotain laskeutui ensi kertaa Kuun napa-alueelle puoli neljältä iltapäivällä Suomen aikaa.”
- Ilta-Sanomat 23.8.: ”Intia teki keskiviikkona historiaa, kun maan kuuluotain Chandrayaan-3 onnistui laskeutumaan Kuun etelänavan lähelle.” … ”Intian kuuluotaimen tärkein tavoite on löytää Kuun etelänavalta vesijäätä – tutkijoiden mukaan vesijään löytäminen voisi tukea pysyvän siirtokunnan rakentamista kuuhun joskus pitkällä tulevaisuudessa.”
- Iltalehti 23.8.: ”Intian Chandrayaan 3-luotain laskeutui onnistuneesti Kuun etelänavalle keskiviikkona 15.30 Suomen aikaa.”
- Aamulehti ja Keskisuomalainen STT:n uutisen pohjalta 23.8.: ”Laskeutujan yhtenä tehtävänä on etsiä jäätä Kuun napa-alueelta.”
- Turun Sanomat 23.8.: ”Luotain laskeutui Kuun etelänavalle, jonne yksikään avaruusalus ei ole onnistunut laskeutumaan aikaisemmin.”
Hämmennys laskeutumispaikasta ei siis lienny sanomalehtien juttuja lukemalla, päin vastoin. Tekniikan Maailma kuitenkin uutisoi usein luonnontieteestä, joten varmastihan se tarjoaa selkeää tietoa tästäkin aiheesta:
- Tekniikan Maailma 24.8.: ”Chandrayaan-3-luotain laskeutui lähelle Kuun etelänapaa eilen puoli neljältä Suomen aikaa. Vaikeasti saavutettavalle Kuun etelänavalle laskeutuminen oli historian ensimmäinen.”
Kovin ristiriitaiseksi menee, sillä kotimaisista suurista tiedotusvälineistä ei todellakaan selviä, oliko laskeutumispaikka Kuun etelänavalla vai jossain lähellä sitä. Varmuuden saamiseksi onkin paras laajentaa tutkimusta ulkomaisiin tiedotusvälineisiin:
- Deutsche Welle 23.8.: ”India on Wednesday became the first country to land a spacecraft near the moon’s south pole.”
- France 24 22.–23.8.: “Chandrayaan-3, which means ‘Mooncraft’ in Sanskrit, touched down shortly after 6pm India time (1230 GMT) near the little-explored lunar south pole.”
- BBC 23.8.: “India has made history as its Moon mission becomes the first to land in the lunar south pole region.”
- BBC 5.9.(?): “The Vikram lander – carrying a rover called Pragyaan in its belly – touched down on the Moon’s little-explored south pole on 23 August.”
Eurooppalaisjätitkään eivät siis ole asiasta yksimielisiä. Vaan entäpä avaruuteen erikoistuneet verkkomediat? Niiltähän varmasti saa yksiselitteisen vastauksen Vikramin laskeutumispaikasta:
- Spacenews.com 23.8.: ”The success of the Chandrayaan-3 mission marks a watershed moment, as it becomes the first spacecraft to land on the moon’s south pole — a region containing water ice and valuable minerals.”
- SpacePolicyOnline.com 23.8.: “India joins the list of ‘firsts’ on the Moon with Chandrayaan-3 — the first probe to land near the Moon’s South Pole.”
Epätietoisuus ei tuosta yhtään helpottunut, joten lienee parasta tarkistaa asia suoraan hevosen suusta. Vilkaistaan siis, mitä asiasta sanoo itse Intian avaruusjärjestö ISRO:
- ISRO 26.8.: “Pragyan rover roams around Shiv Shakti Point in pursuit of lunar secrets at the South Pole!”
- ISRO 28.8.: “The Laser-Induced Breakdown Spectroscopy (LIBS) instrument onboard Chandrayaan-3 Rover has made the first-ever in-situ measurements on the elemental composition of the lunar surface near the south pole.”
ISRO ei siis itsekään osaa päättää, ovatko Vikram ja Pragyan Kuun etelänavalla vai jossain muualla.
Yllä olevat esimerkit, jotka on poimittu 10.9., ovat juttujen leipätekstistä, koska toimittajilla ei käsitykseni mukaan ole välttämättä paljonkaan sananvaltaa sen suhteen, millaisia otsikoita tai ingressejä heidän juttuihinsa pistetään. Pika-analyysini perusteella linkkaamistani uutislähteistä ainoastaan SpacePolicyOnline-sivusto kertoi laskeutumispaikan alustavat koordinaatit. Muiden lähteiden mukaan Vikram laskeutui Kuun etelänavalle tai jonnekin ”lähelle” sitä, kuten SpacePolicyOnlinekin sanoi.
Kiusallista tässä kaikessa on lähinnä se, ettei kumpikaan versio tarinasta ole totta. Vikram – Pragyan kyydissään – laskeutui kyllä onnistuneesti Kuuhun ja myös kauemmaksi päiväntasaajasta kuin mikään kuulento sitä ennen. Mutta ei se Kuun etelänavalle laskeutunut, tai edes ”lähelle” sitä.
Koetetaanpa konkretisoida, missä Vikram ja Pragyan ovat. Jos laskeutumispaikka, jonka koordinaatit ovat NASAn Lunar Reconnaissance Orbiter -luotaimen NAC-kameraryhmän mukaan 69,3741° eteläistä leveyttä ja 32,32° itäistä pituutta, sijoitettaisiin maapallolle, sijaitsisi se Kuningatar Maudin maalla noin 70 km Prinsessa Ragnhildin rannikosta etelään. Varsinaisia naparetkeilijöitä en tunne, mutta olen minä kuitenkin Shackletonini lukenut. Sen perusteella rohkenen väittää, että jos Etelämantereella on edennyt 70 km rannikolta, ei vielä todellakaan ole etelänavalla.
Etelämanner on aika harvalle henkilökohtaisesti tuttu, joten käännetäänpä leveysaste toisin päin ja katsotaan, missä Vikramin laskeutumisalue sijaitsisi maapallon pohjoisella pallonpuoliskolla. Maan pyörimisakselin kaltevuus määrittelee meille napapiirit, jotka nykyisin siis sijaitsevat noin 66,6°:n kohdalla. Suomessa napapiiri sijaitsee muun muassa aika lähellä Rovaniemen lentokenttää (mutta ei lentoaseman lattiaan piirretyn viivan kohdalla tai siellä muovihirvityksessä, jonne turistipoloiset kuskataan). Vikramin laskeutumispaikan leveysaste, noin -69,37°, vastaisi siis maapallolla napapiirien mukaan määriteltyä napa-aluetta. Kuun yhteydessä ei kuitenkaan puhuta napapiiristä, mutta jos puhuttaisiin, Vikram jäisi siitä todella etäälle.
Navalla Vikram ja Pragyan eivät siis ole, mutta onko laskeutumispaikka ”lähellä” napaa? Median mukaan on, mutta moisen väittäminen vakavalla naamalla vaatii ihailtavaa pokkaa. Vikram on nimittäin asteissa mitattuna ihan yhtä vakuuttavasti Kuun etelänavalla kuin Karigasniemi on Maan pohjoisnavalla. Vinkkinä Utsjoen matkailuyrittäjille: kannattaa markkinoida Karigasniemeä pohjoisnapana. Tiedotusvälineissä se epäilemättä menisi läpi.
No, Kuu on merkittävästi Maata pienempi pallo, joten kilometrejä mahtuu samalle astevälille Kuussa paljon vähemmän. Tottahan Kuussa täten ollaan Vikramin leveysasteella jo kilometreissä mitaten ihan lähellä etelänapaa, eikö? Etäisyys on tietysti suhteellinen käsite, kuten Einstein meille opetti, mutta arkitodellisuudessa voidaan pysytellä klassisen mekaniikan mukaisessa koordinaatistossa. Sen mukaan Vikramin laskeutumispaikalta Kuun etelänavalle on matkaa noin 625 km. Se vastaa etäisyyttä vaikkapa Vantaan tiedekeskus Heurekasta Tornioon.
Jos siis aiot mennä ensi viikolla Heurekaan tutustumaan Katastrofien keskellä -näyttelyyn, mutta päädytkin Tornioon Meerin Grillille syömään maineikasta Möykkyä, tilanne ei ole katastrofi vaan voit tiedotusvälineiden logiikan mukaisesti onnitella itseäsi kutakuinkin täydellisestä suorituksesta. Ainakin pääsit Heurekan ”tuntumaan” tai ”läheisyyteen”.
Asteet tai kilometrit eivät olisi merkityksellisiä, jos Vikramin laskeutumispaikan olosuhteet vastaisivat etelänapaa. Silloin sen voisi aivan hyvin sanoa laskeutuneen vaikkapa ”napaseudulle”. Vaikka leveysasteen puolesta alueella voisi pieniä ikuisen pimeyden alueita ollakin, Vikram laskeutui turvallisuussyistä Manzinus U ja Boguslawsky C -kraattereiden väliselle tasangolle, jolla sellaisia ei ole. Niinpä siellä ei ainakaan pinnalla tai välittömästi sen alla voi olla vesi- tai hiilidioksidijäätäkään.
Konkreettinen todistus siitä, ettei laskeutumisalueella ole myöskään ainaista päivänpaistetta on Vikramin ja Pragyanin ilmeinen ja odotettu uuvahtaminen Kuun kaksiviikkoisen yön aikana. Tätä kirjoittaessani (30.9.) ISRO ei vielä virallisesti ole luopunut toivosta saada radioyhteyttä palautettua. Todennäköisyys sille, että Vikram tai Pragyan enää koskaan heräisivät, on valitettavasti kuitenkin erittäin pieni.
Luonnollisesti ISROssa ainakin suorittavassa portaassa tiedetään, etteivät Vikram ja Pragyan ole asteissa, kilometreissä tai olosuhteiden puolesta lähelläkään Kuun etelänapaa. Ymmärrän silti täysin ISROn ja etenkin Intian motiivit valheelliseen viestintään. Navoissa on kiistaton hohtonsa, sillä niille on vaikea päästä, ollaan sitten Maassa, Kuussa tai Marsissa. Intia yrittää kovasti kasvattaa geopoliittista vaikutusvaltaansa ja kohottaa imagoaan maailman silmissä. Niitä pyrkimyksiä palvelee huomattavasti paremmin klikkauksia keräävä höpötarina siitä, että Intia on saanut laskeutumisaluksen ja mönkijän Kuun ”etelänavalle” kuin vaikkapa totuuden mukaisesti ”eteläisille ylängöille”. Se että ymmärrän asian ei kuitenkaan ole sama kuin että hyväksyisin sen.
Ymmärrän jollain tasolla myös pienempien lehtitalojen toiminnan. Jos kerran ISRO itse sanoo laskeutuneensa Kuun etelänavalle ja koko muu maailma hehkuttaa asiaa, niin varmaan asia sitten on totta ja siitä pitää vaikkapa turkulaisille kertoa asiaa sen kummemmin miettimättä. Mutta isompien mediatalojen toiminta ei millään tavalla mahdu järkeeni. Vaikkapa Ylellä, Hesarilla ja Tekniikan Maailmalla – ulkomaisista uutisjättiläisistä puhumattakaan – on tieteeseen erikoistuneita toimittajia. Heillä pitäisi olla ihan viran puolesta ellei nyt peräti ammattiylpeyttä (joka on valitettavasti maailmasta aika tarkkaan kadonnut) niin ainakin jonkinlaista näennäiskiinnostusta aihetta kohtaan. Ei olisi oikeasti kova homma tarkistaa, mihin Vikram todellisuudessa oli suunnistamassa ja mihin se päätyi.
Vaikkei tiede tai kuututkimus kiinnostaisikaan, niin luulisi vuorossa olevan toimittajan jossain vaiheessa uraansa tai koulutustaan kuulleen edes puhetta aiheesta nimeltä faktojen tarkistus, tai kätevästä tiedonhakumenetelmästä nimeltä Googlaaminen. En minäkään Chandrayaan-3:n laukaisun aikoihin muistanut tarkkaan, mikä sen suunniteltu laskeutumisalue oli. Siispä Googlasin. Oikean tiedon löytämiseen epämääräisen sälän seasta meni vajaat puoli minuuttia.
Totta kai toimittajilla on aina kiire, liksa on huono ja työajatkin ikävät. Toimituspäällikkö hengittää niskaan, tenava pitäisi viedä keppihevoskerhoon ja itse olisi kiva ehtiä vielä astangajoogaan. Mutta ei se oikeasti ole mikään selitys täysin epäkelvolle uutisoinnille.
Vaikka mentaalifoliota suht säännöllisesti pääni ympärille pyörittelenkin, en ole niin vainoharhainen, että uskoisin median tarkoituksella viilaavan meitä linssiin vallankaan tällaisessa asiassa, joka ei hallituksen leikkauslistoihin vaikuta tuon taivaallista. Kyllä kyse on vain yksinkertaisesti toimitusten ja toimittajien välinpitämättömyydestä ja laiskuudesta. Tämä on sääli, sillä paitsi että tuloksena on todellisuuden vastaisten käsitysten leviäminen, nakertaa se uskoa tiedotusvälineiden toimintaan yleisemminkin. Ja mitä laiskempaa journalismia harjoitetaan, sitä enemmän on tilaa puhtaalle propagandalle, joka tässäkin tapauksessa meni läpi että heilahti. Tähän ei olisi nykymaailmassa varaa.
Olen kuullut väitettävän, että kritiikkikin pitäisi päättää johonkin positiiviseen, jotta lukijalle varmasti jää lämpöisenpörröinen olo sekä tuntemus siitä, että kaikki on kuin onkin lopulta hyvin eikä mitään tarvitse tehdä. Tällaisen ilon levittämiseen tarjoutuikin mahdollisuus, sillä Suomesta löytyi yksi lähde, joka kertoi Vikramin ja Pragyanin laskeutumisesta ihan oikein:
- Tähdet ja Avaruus 14.9., 6/2023, s. 29: ”Intian laskeutumispaikka sijaitsee kuitenkin Kuun 70. eteläisen leveyspiirin tuntumassa eli vain väljästi tulkittuna napaseudulla. Varsinaisesta etelänavasta se on hyvin kaukana.”
Ursa siis päihitti aivan eri resursseilla pelaavat kotimaiset ja kansainväliset mediatalot suvereenisti. Eikä se ollut edes kovin vaikeata.
*Jotta juttu pysyisi toiston osalta edes suunnilleen järkevissä mitoissa, jätin varsinaiseen leipätekstiin vain muutamia esimerkkejä. Torpatakseni syytteet kirsikanpoiminnasta tai rusinoiden kaivamisesta pullasta, tässä on lisää tiedotusvälineiden tarjontaa 10.9.2023 mennessä. Sen jälkeen aiheen silmäilyni on ollut satunnaisempaa, mutta asiallista uutisointia en edelleenkään ole nähnyt.
- Helsingin Sanomat 14.7.: ”Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Chandrayaan 3 laskeutuu pehmeästi Kuun etelänavan lähistölle elokuun lopulla.”
- Helsingin Sanomat 29.8.: ”Luotain pääsi myös ensi kertaa Kuun etelänavan tuntumaan.”
- Helsingin Sanomat 31.8.: ”Chandrayaan-3:n uumassa kulkenut pieni mönkijä, Pragyan, rullasi pian alas rampilta Kuun etelänavan lähellä. Pragyanilla ja muilla laitteilla on elinaikaa nähtävästi vain kaksi viikkoa. Sitten etelänavan alueelle laskeutuu Kuun hyvin kylmä yö.” … ”Intiasta tuli neljäs maa, joka sai luotaimen ehjänä Kuun pinnalle, ja ensimmäinen maa, joka sai luotaimen etelänavan lähelle.”
- Ilta-Sanomat 24.8.: ”Intia teki keskiviikkona historiaa, kun maan kuuluotain Chandrayaan-3 onnistui laskeutumaan Kuun etelänavalle. Intia on nyt ensimmäinen maa, jonka luotain pääsi Kuun etelänavan lähistölle. Kuun etelänapa on vielä suurelta osin tutkimatta.”
- Iltalehti 23.8.: ”Intian Chandrayaan-3-luotain laskeutui Kuun etelänavalle keskiviikkona iltapäivällä.” … ”Yhdenkään toisen valtion avaruusohjelma ei ole laskeutunut Kuun etelänavalle, josta toivotaan löytyvän vettä jossain muodossa.” … ”Intian avaruusohjelman ISRO:n edellinen yritys Kuun etelänavalle vuonna 2019 päättyi yhtä lailla huonosti, kun laskeutumisalus murskautui samalle alueelle, jonne Intia laskeutui nyt. Etelänavan rosoisen maaston kerrottiin vaikeuttavan alueelle laskeutumista.”
- Tekniikan Maailma 30.8.: ”Luotaimen Vikram-laskeutuja mittasi ensi töikseen Kuun etelänavan maaperän lämpötiloja, kertoo Gizmodo.” … ”’Tämä on ensimmäinen tällainen profiili Kuun etelänavasta. Tarkemmat havainnot seuraavat perässä’, ISROn viestissä kerrottiin.”
- Tekniikan Maailma 5.9.: ”Intian kuumönkijä on suorittanut ensitehtävänsä Kuun etelänavan ympäristössä.”
- SVT 23.8.: “Intill månens sydpol har ingen farkost tidigare landat, varken obemannad eller bemannad.”
- CNN 24.8.: “India’s attempt to land its spacecraft near the lunar south pole comes just days after another nation’s failed attempt to do the same.”
- Fox News 23.8.: “India is now the first country in the world to successfully land on the moon’s south pole, a feat Russia had attempted earlier this week.”
- Space.com: 24.8.(?): “India’s Chandrayaan-3 mission successfully landed near the moon’s south pole on Wednesday (Aug. 23). The Indian Space Research Organization (IRSO) mission not only made history because it saw the nation become the fourth to successfully land on the moon — after the Soviet Union, the U.S. and China — but also because it named India the first to land at the southern lunar pole.”
- ISRO 27.8.: “The presented graph illustrates the temperature variations of the lunar surface/near-surface at various depths, as recorded during the probe’s penetration. This is the first such profile for the lunar south pole.”
Jos jollakulla on tarjota esimerkkejä asian totuudenmukaisesta uutisoinnista, näkisin niitä mielelläni kommenttiosiossa.
P.S. myöhemmin illalla 30.9.2023: Saunassa istuskellessani juolahti mieleeni, että huolimatta jääviyteni ilmeisyydestä, lienee se silti parempi todeta ihan selväsanaisestikin, ihan vain sillä että tahallinen väärinymmärtäminen ja mielensä pahoittaminen ovat aikamme kansantauteja. Tähdet ja Avaruus (T+A) on Ursan kustantama lehti, nämä blogit ovat myös Ursan alaista toimintaa, ja minulle maksetaan näiden kirjoittamisesta. Kehuin siis blogissa työnantajaani. Ainoa puolustukseni on, että jos Ursalla on organisaatiokaavio, ovat T+A ja blogit ihan eri lokeroissa. Tarkkaavainen lukija voi nyt tietysti huomauttaa, että kirjoitanhan minä silloin tällöin myös vastauksia T+A:n kysymyspalstallekin. Tämä pitää paikkansa, mutta se onkin korvauksetonta harrastustoimintaa. (Joku tutkija voisi selvittää, ilmaiseksi tietenkin, pyydetäänkö muita kuin tutkijataustaisia ihmisiä useinkin tekemään koulutustaan vastaavaa työtä ilman korvausta ja suostuvatko he siihen yleensä mukisematta, kuten tutkijataustaiset ymmärtääkseni tyypillisesti tekevät.)
Muokkaus 2.10.2023: Poistettu yksi mukaan lipsahtanut ylimääräinen sana ja korjattu yksi toisto. Ja vielä 9.10. poistin yhden ylimääräisen km:n.
4 kommenttia “Kuu, klikkaukset ja Karigasniemi”
-
Juha Ruuskanen sanoo:
Olipa erinomaisen asiallinen ja hyvin kirjoitettu juttu !
-
Kiitos, mukava kuulla, että juttu kiinnosti!
-
-
Hyvin toit laskeutumisalueen esille. En itsekään aikaisemmin jäänyt tarkastamaan sitä.
Mieleen oli jäänyt se etelänavan läheisyys, joka aika etäällä kuitenkin ollut.
Tottuneena olit nopeasti niitä faktoja saanut tietoosi.
Tiedotusvälineet eivät helpolla lähde omia erheitä tarkentamaan mikäli ei asiavirhe ollut:
silloin niitä oikaisuja julkaistukin.
Eikä tarkennuksiakaan ole helppo saada julki. Itsekin kun huomasin,
että gregoriaaninen kalenteriuudistus vuodelta 1582 ei olekaan täsmätty
ajanlaskumme alkuun vaan 300-luvulle kun 10 vrk juliaaniseen kalenteriin lisättiin.
Ei siitä ole oltu kiinnostuneita enempiä julkaisemaan mitä itse olen jossain kertonut.Kiinnostaisi enempi tietää vielä niistä Maan ja Kuun kaltevuuksista,
että mitkähän voimat aikoinaan ovat ne sijoilleen lukinneet?-
Nuo akselien kallistukset ovat dynamiikkamallintajien hommaa, josta itse en juuri mitään tajua. Mutta hyvin yleisellä tasolla jos pysytään, niin Maan akselin kallistuksen suhteen ajatus ainakin jokin aika sitten meni vielä niin, että se on peräisin Kuun synnyttäneestä isosta törmäyksestä. Ihan samoin yritetään selittää Uranuksen pyöriminen kyljellään ja Venuksen ylösalaisuus.
Perinteisesti kai ajateltiin, että Maa keikahti heti suunnilleen tuohon nykyiseen kaltevuuteensa, mutta tuoreempien mallinnusten mukaan Maa saattoi alussa huojahdella pahasti ja olla hyvinkin paljon kallellaan. Siitä se on sitten hiljalleen oiennut. Oikenemisen on aiheuttanut Kuu. Tähän samaan prosessiin kytkeytyy Maan ja Kuun ratatasojen noin viiden asteen ero, joka on mallintajia kiusannut pitkään. Uudemmilla malleilla sekin saadaan toimimaan. Vähäisen ymmärrykseni mukaan Kuun pyöriminen liki pystyssä on myös loppulos tästä Maan ja Kuun piirileikistä (jonka yksi keskeinen komponentti on Kuun etääntyminen ja Maan pyörimisen hidastuminen). On myös syytä pitää mielessä, että pidemmällä perspektiivillä tarkastellen ei esimerkiksi Maan akselin kaltevuus ole edelleenkään lukittunut, vaan akseli heiluu yhä.
Kuten olen niin rivien väleissä kuin ihan riveillä tässäkin blogissa monesti korostanut, kannattaa mallien kanssa aina muistaa niiden rajoitukset. Kun laskentateho kasvaa ja/tai joku keksii paremman tavan simuloida asiaa, käsitykset vaikkapa juuri Maa–Kuu-systeemin dynamiikasta voivat muuttua rajustikin.
-
Vastaa
Summasen syväluotaus
Keski-Suomen sydämessä Saarijärvellä sijaitsevan Summasen eli Summasjärven keskellä oleva erikoinen sähkönjohtavuuspoikkeama sai selityksensä kesällä 2018. Tuolloin Summanen todistettiin Suomen kahdenneksitoista törmäyskraatteriksi. Kesällä 2020 puolestaan julkaistiin alustavia tulkintoja etenkin tarkemmista geofysikaalisista mittauksista. Niistä ja Summasen löytöhistoriasta kirjoittelinkin tuolloin lyhykäisesti. Se blogijuttu kannattaa ehkä lukaista taustoitukseksi ja yleiseksi muistin virkistykseksi.
Meteoritics & Planetary Science -lehden tuoreimmassa heinäkuun numerossa on kaikille halukkaille tarjolla päivitystä Summasen tutkimusten etenemisestä. Satu Hietalan johdolla tehty artikkeli Summanen structure: Further geological and geophysical evidence of a meteorite impact event in Central Finland pureutuu nimensä mukaisesti niin Summasen geologiaan kuin sen geofysiikkaankin.
Johde- ja painovoima-anomaliat
Summasen löytymiseen johtanut sähkönjohtavuuspoikkeama oli uusissakin tutkimuksissa erityisen huomion kohteena. Nyt sähkömagneettisissa syväluotauksissa tuon johdeanomalian havaittiin yltävän 240 m:n syvyyteen. Tämän Hietala ja kumppanit tulkitsivat osoittavan syvyyttä kraatterintäytesedimenttien ja sen alla olevan murskautuneen kiven eli törmäysbreksiakerroksen alapintaan. Tuollainen 240 m syvä kuoppa siis syntyisi, jos Summasesta nyt kuopaistaisiin kaikki siihen vuosimiljoonien saatossa kertynyt irtomoska ja sen alla oleva törmäyksessä ruhjottu, alkujaan melko löyhä kivimurska pois.
Varsinainen sähkönjohtavuuspoikkeama selitetään artikkelissa suolaisella pohjavedellä. Kun kiviaines ja vesi ovat miljoonia vuosia toistensa kanssa kontaktissa, vesi liuottaa kivestä suoloja. Ilmiö korostuu, kun kivi on murskautunutta ja rakoillutta ja tarjolla on edes vähäinen lämmönlähde. Nämä ehdot toteutuvat melko pienissäkin, Summasen kaltaisissa törmäyskraattereissa. Summanen löytyi siis Hietalan tutkimusryhmän mukaan siksi, että suolainen pohjavesi täyttää kraatterin pohjalla olevan törmäysbreksian rakoja ja synnyttää ympäristöään paremmin sähköä johtavan kerroksen.
Uutta tekniikkaa edustavan sähkömagneettisen syväluotauksen lisäksi Summasella tehtiin perinteisempiä painovoimamittauksia. Sähkönjohtavuuspoikkeaman kohdalla havaittiin negatiivinen painovoimapoikkeama, käytännössä siis massavaje. Painovoimamittauksissa ei näkynyt merkkejä esimerkiksi pienestä tiheämmästä kohteesta poikkeaman keskellä, joka olisi voinut kieliä törmäyssulakivestä ja samalla nykyistä isommasta kraatterista. Painovoimapoikkeaman suuruus on myös samaa luokkaa kuin pienissä kuluneissa kraattereissa tapaa olla. Mitään omituista syvälle menevää rakoilua tai suurempaa kraatteria eivät siis painovoimamittauksetkaan paljastaneet, vaan tulokset olivat hyvin sopusoinnussa sähkömagneettisten mittausten tulkintojen kanssa.
Geofysiikan perusteella keskisuomalaiseen graniittiin on siis aikoinaan isketty kuoppa, jota on osittain täyttynyt törmäyksen murskaamalla aineksella ja myöhemmillä sedimenteillä. Geofysiikka ei kuitenkaan pysty kertomaan, millaisia tai minkä ikäisiä nämä myöhemmät kerrostumat ovat. Tähän tarvitaan perinteistä geologiaa.
Sedimenttejä ja šokkilamelleja
Suomesta tuppaavat puoltatoista miljardia vuotta nuoremmat kivet puuttumaan. Ne harvat mitä on löydetty sijaitsevat yleensä syvissä painanteissa, eli lähinnä törmäyskraattereissa. Siksi siitä asti kun Summasesta on oltu kiinnostuneita, on pidetty mahdollisena, että sen uumenista löytyisi Suomen mittakaavassa nuoria sedimenttikiviä.
Jos sedimenttikivien ikäsuhde kraatteriin nähden – ovatko ne törmäystä nuorempia vai vanhempia – sekä niiden vuosimiljoonissa mitattu ikä saadaan edes suurin piirtein selville, päästään samalla käsiksi itse kraatterin synnyn minimi- tai maksimi-ikään. Sedimentit voivat myös kertoa olosuhteista kraatterin syntyaikaan. Samalla kraatterien sedimenttikivet tarjoavat harvinaisen tilaisuuden päästä tutkimaan erittäin heikosti tunnettuja ajanjaksoja Suomen kallioperän historiassa.
Geologiselta kannalta Hietalan tutkimusryhmän artikkelin kiintoisinta antia onkin se, että nyt Summaselta on viimeinkin löydetty sedimenttikiviä muutaman pienen irtolohkareen verran. Kaikki lohkareet ovat myös hieman erilaisia.
Summasen lähimaastosta löydetyt sedimenttikivet ovat hiekkakiviä, yksi on tosin vähän hienompirakeinen. Omasta mielestäni oleellisinta on se mikä niistä puuttuu: niistä ei löydetty merkkejä šokkimetamorfoosista. Sedimenttikiviin tosin ei, olosuhteista vähän riippuen, välttämättä edes synny esimerkiksi kvartsin šokkilamelleja (planar deformation features, PDF) aivan yhtä helposti kuin magmakiviin. Tästä huolimatta šokin tunnusmerkkien puuttumista voi pitää ainakin hyvin vahvana viitteenä sen puolesta, että nämä nyt tutkitut kivet edustavat törmäystä nuorempia kerrostumia. Näiden sedimenttikivien ikä antaisi siis samalla Summasen törmäyksen minimi-iän. Törmäyksen maksimi-ikä puolestaan on alueen vanhan magmasyntyisen kallioperän ikä, noin 1,88 miljardia vuotta.
Harmillista on, että Summasen tutkijat vetivät vesiperän etsiessään sedimenttikivistä hieman epämääräisiä mikrofossiileja, akritarkkeja, joiden avulla suomalaisiakin kraatterintäytesedimenttejä on perinteisesti ajoitettu. Viime vuosina mikrofossiilitutkimus on kuitenkin ottanut aimo harppauksia eteenpäin pienten hiilipitoisten fossiilien (small carbonaceous fossils, vakiintunutta suomennosta niille ei taida olla) tunnistamisen myötä. Kuten lähinnä toisen blogin puolelle olen kirjoitellut, Suomen kraattereista niitä on toistaiseksi löydetty Lappajärveltä ja Taivalkosken Saarijärveltä. Hietalan ryhmän artikkelissa ei mainita, onko tällaisia tutkimuksia suunnitteilla. Toivottavasti on.
Kun kiven ikää ei tiedetä, sitä voi kuitenkin aina yrittää arvioida. Summasen sedimenttikivet muistuttavat artikkelin mukaan suuresti Söderfjärdenin kraatterin kambrikautisia hiekkakiviä. Tämän perusteella ryhmä ehdottaakin, että myös Summasen kivet ovat kambrikautisia ja että Summasen seutu oli ainakin jossain vaiheessa kambrikautta – siis pyöreästi puolisen miljardia vuotta sitten – meren peittämä. Ajatus on täysin uskottava mutta ei alkuunkaan uusi, sillä kraatterien ja niiden sedimenttikivien näkökulmasta Ben Slater ja Sebastian Willman toivat asian esille jo vuonna 2019.
Artikkelissa esitellään myös ansiokkaita uusia šokkimetamorfisia tutkimuksia Summasen pirstekartioista. Vuoden 2018 artikkelin šokkilamellilöydöt olivat jäätikön kuljettamista irtolohkareista, mutta tällä kertaa niitä tavoitettiin myös kiintokalliossa olevista pirstekartioista. Tämä on sikäli erittäin mielenkiintoista, että Summasen kalliopirstekartiot sijaitsevat nykyisellään havaittavan kuopan ja siis johdeanomalian ulkopuolella.
Šokkilamellit toimivat painemittarina. Summasen tapauksessa ne osoittavat, että pirstekartiot kokivat jopa 20 gigapascalin (200 000 ilmakehän) šokkipaineen. Etenkin Suomen kraattereille tyypilliset pienen kraatterijärven reunamilla sijaitsevat pirstekartiot ovat elefantinpoikanen huoneessa, sillä periaatteessa kraatterin reunalla tai jopa sen ulkopuolella ei šokkipaineen pääsääntöisesti pitäisi olla likikään noin korkea. Selitys voi piillä šokkipaineen erikoisissa paikallisissa vaihteluissa, tai sitten ymmärryksessämme kraattereiden, šokkilamellien ja/tai pirstekartioiden synnystä on suurempia aukkoja kuin olemme kuvitelleetkaan. Joka tapauksessa asia on saanut hämmentävän vähän huomiota osakseen.
Vuoden 2018 artikkeli ja tuore tutkimus tuovat esiin myös mielenkiintoisia eroja Summasen kivien šokkimetamorfoosissa. Aiemmassa tutkimuksessa pantiin merkille, että šokkilamellien ohella kvartsissa esiintyi yleisesti myös tasomurtumia (planar fractures, PF). Ne ovat šokkilamelleja alhaisemman paineen indikaattori ja niiden asema varmana törmäystodisteena on jatkuvan keskustelun aihe. Käytännössä kuitenkaan yhdessä kvartsirakeessa kahteen tai useampaan suuntaan esiintyviä tasomurtumia ei ole luonnossa tavattu mistään muualta kuin törmäyskraattereista. Tasomurtumia löydettiin myös Hietalan ja kumppanien uusista näytteistä, mutta syystä tai toisesta huomattavasti edellistä tutkimusta vähemmän. Kummassakaan työssä tasomurtumia ei tutkittu sen tarkemmin, mikä on hieman sääli, sillä monessa mielessä korkeamman šokkipaineen ilmiöt tunnetaan paremmin kuin matalan.
Sama olankohautus koskee kvartsin mikroskooppisia sulkarakenteita (feather features, FF). Nekin löydettiin Summaselta jo viisi vuotta sitten, mutta nyt niitä havaittiin lisää. Sulkarakenteet on tunnettu jo vuosikymmeniä, mutta niihin on alettu kiinnittää enemmän huomiota vasta 2010-luvulla. Niiden synty ymmärretään vielä heikosti, joten olisi mukava nähdä, että kun niitä tavataan uudessa kraatterissa, ne saisivat osakseen samanlaisen huolellisen analyysin kuin paljon pidempään tutkitut šokkilamellit. Ainakin niiden mittaukset ja yksityiskohtaiset kuvaukset tarjoaisivat raaka-ainetta myöhemmille laajemmille synteeseille. Toivottavasti Summasen tasomurtumat ja sulkarakenteet vielä jossain vaiheessa saavat osakseen tarkempaakin tutkimusta.
Summasen kulumisesta Hietala ja kumppanit tuntuvat olevan kahtalaista mieltä. Toisaalta artikkelissa sanotaan selvästi, että kyseessä on hyvin säilynyt maljakraatteri. Toisaalta taas vain vähän myöhemmin todetaan, että Summaselta puuttuu selväpiirteinen pyöreä kuoppa ja reuna, ja että kraatteri on täyttynyt ja erodoitunut. Nämä molemmat väitteet eivät voi pitää paikkaansa. Summasesta saatavilla olevan tiedon perusteella itselleni on muodostunut käsitys, että kyseessä nimenomaan ei ole hyvin säilynyt kraatteri, vaan melko pahasti kulunut ja kohtalaisen vanha ja pieni törmäysrakenne, jollaisia Suomessa on lukuisia (enemmän kuin missään muualla, Suomi kun on pinta-alaan nähden maailman kraatteroitunein maa).
Ristiriitaisista lausahduksista huolimatta Hietala ryhmineen käsittelee hieman tarkemminkin Summasen eroosiohistoriaa. Jo pari vuotta sitten julkaistujen eroosiolaskujen perusteella artikkelissa esitetään, että Summasen seudulta olisi kraatterin syntymisen jälkeen kadonnut eroosion myötä noin 90 m kalliota. Näin Summasen alkuperäinen syvyys törmäyshetken maanpinnan tasosta breksikerroksen pohjaan olisi ollut noin 330 m (eli nykyisen kuopan 240 m + 90 m eroosiossa kadonnutta kiveä).1
Suuremmissa puitteissa käsitykset Summasen kraatterista eivät uuden artikkelin myötä muuttuneet. Summasen nykyinen läpimitta on noin 2,6 km, mutta se lienee alun perin ollut jonkin verran suurempi. Se on silti ollut alkujaankin tavallinen maljakraatteri, eikä keskuskohouman ja voimakkaasti romahtaneiden reunojen karakteroimasta suuremmasta kompleksikraatterista ole havaittavissa merkittäviä viitteitä. Kraatteria täyttävät osittain törmäystä nuoremmat sedimenttikivet, jotka saattavat olla kambrikautisia, tai sitten eivät.
Kotimaisen kraatteritutkimuksen uusi nousu?
Suomen kraatteritutkimus oli 1990-luvun ja 2000-luvun alun kukoistuksen jälkeen vuosikaudet pääosin saksalais- ja osin ruotsalaistaustaisten tutkijoiden ja tutkimusryhmien käsissä. Erinomaista työtä tuolloin tehtiinkin. Erikoista kuitenkin oli, että Suomessa ei perinteistä ja lukuisista hyvin vähän tutkituista kraattereista huolimatta aihepiiriä käytännössä juurikaan tutkittu. Tässä mielessä on ollut erittäin miellyttävää nähdä viime vuosina tapahtunut muutos. Yliopistoihin alan tutkimus opetuksesta puhumattakaan ei ole palannut, eivätkä Geologian tutkimuskeskuksessa tai Maanmittauslaitoksella törmäyskraatterit taida olla varsinainen painopistealue. Mutta se, ettei yksittäisiä aiheesta kiinnostuneita tutkijoita ainakaan kovin aktiivisesti estetä tekemästä perustutkimusta on näinä aikoina jo merkittävä positiivinen signaali. Tästä on hyvä jatkaa.
1Jutussa todetaan tämän jälkeen kraatterin olevan poikkeuksellisen matala muihin kraattereihin verrattuna, mutta tunnustan, ettei päätelmän logiikka itselleni aukea, koska minkäänlaisia korjauskertomia ei kerrota, ja ilman niitä tai edes jonkinlaisia perusteluja tai selityksiä on kovin vaikea verrata törmäyshetken maanpinnasta breksiakerroksen pohjaan mitattua syvyyttä kraatterin reunan harjalta breksiakerroksen pintaan mitattuun syvyyteen, kuten artikkelissa ilmeisesti tehdään. Se on suunnilleen sama kuin vertailisi ihmisiä, joista toinen on mitattu päälaelta jalkapohjiin ja toinen hartioilta Slade-bootsien pohjaan. Tulokset saattavat joissain tapauksissa olla vertailukelpoisia, mutta bootsien paksuudesta sekä pään ja kaulan pituudesta olisi hyvä esittää jonkinlaiset näkemykset, että vertailuja voi ylipäätään tehdä. Jos ei huomioida monia epävarmuustekijöitä sisältävää kraatterien arvioitua eroosiota vaan vertaillaan ainoastaan nykyisin havaittavissa olevia rakenteita, esimerkiksi Iso-Naakkima ja Saarijärvi ovat Summasta matalampia.
6 kommenttia “Summasen syväluotaus”
-
jaana kaunismäki sanoo:
minua kiinnostaa onko Rauma Äyhöjärvi meteoritti järvi niin kuin puhutaan, myös lähellä olev a Kaaronjärvi pitäisi olla, haluaisin tausta selvitystä edes pientä
-
Tätä kirjoittaessani GTK:n aerogeofysiikan aineistot ovat poissa käytöstä, mutta saatavilla olevien maastokarttojen, korkeusmallien, ilmakuvien ja geologisten karttojen perusteella sen paremmin Rauman keskustan itäreunalla oleva Äyhönjärvi kuin Rauman koillispuolella sijaitseva Kaarojärvikään eivät näytä mahdollisilta törmäyskraatterikandidaateilta. En myöskään muista, että kollegat olisivat noita listailleet ehdokkaina. Järvien syvyystietoja en äkkiseltään löytänyt, mutta karien (Kaarojärvi) ja epämääräisten turve/vesikasvisaarekkeiden (Äyhönjärvi) perusteella kovin matalilta vaikuttavat. Kaarojärvessä on lievää pyöreyttä, mutta hieman pyöreähköjä painaumia voi syntyä hyvin monella tavalla. Äyhönjärvi on puolestaan syntynyt toistakymmentä kilometriä pitkään koillinen-lounas-suuntaiseen painaumaan (oletettavasti jonkinlainen kallioperän murrosrakenne). Eli valitettavasti kummassakaan ei ole oikein mitään, mikä tukisi ajatusta törmäyssynnystä.
-
-
Maritta Kinnunen sanoo:
Mielenkiintoinen aihe. Summanen on tuttu järvi. Aikoinaan mieheni kanssa uisteltiin monta kertaa viikossa ja vuodesta toiseen 🙂 ja talvet pilkittiin. Tuo syvänne oli jokseenkin huono paikka kalastaa. Harvoin viitsi vetää siitä yli. Vaikka olettaisi kuhien viihtyvän pintasyönnillä siinäkin.Mutta näistä kivistä,rannoilla on näkynyt upeita tummia kiviä ja monenmuotoisia. Jostain ne on tulleet kun hiekkakankaat ei yleensä ole kovin kivisiä. On teräviä ja vedenkuluttamia.Kahta kivilajia on myös samassa kivenmurikassa ollut.Tummassa vaaleampaa sulautuneena. No näistä ei tiedä kun ei tunne kivilajeja tarpeeksi. Toiv. tutkitaan vielä lisää 🙂
-
Olen joskus mietiskellyt, että paremmassa ja mielenkiintoisemmassa maailmassa Suomen kraattereiden kesken pidettäisiin kalastuskilpailut. Niissä keskityttäisiin lähinnä vain särkikaloihin, jotta saataisiin ravinteita järvistä vähemmäksi ja kaikki kalat tietysti käytettäisiin ihmisravinnoksi (esim. särkihän on erinomainen purkkikala), jotta kotimaiselle luonnonkalalle tulisi lisää mainostusta. Söderfjärden on tietysti muihin nähden melkoisella takamatkalla, mutta itsepähän aikoinaan hyvän kalapaikkansa kuivattivat.
Tummassa sulautuneena oleva vaaleampi kivi on todennäköisesti jotain ihan tavallista, eli esim. jokin juoni tai gneissi tai migmatiitti tai myloniitti, mutta toki se voi olla jotain törmäyssyntyistäkin. Voisin tässä joku päivä kysellä tuosta hieman tarkemmin sähköpostitse (osoite on järjestelmän kautta tiedossani).
-
Martin Antell sanoo:
Fiskarsissa kun käyn, ihmettelen aina josko Degersjön Fiskarsin koillispuolella olisi vanha kraatteri.
T. Martin Antell-
Kiitos vinkistä, tuo Degersjön vaikuttaa kieltämättä ihan kiinnostavalta kandidaatilta. Varsin pyöreähän tuo on ja yli 20 m syväkin, tosin tuolla alueella näkyy olevan muitakin kokoonsa nähden syviä järviä. Topografiaa kun katselee, voi ilman suurempaa mielikuvituksen venytystä olla paikoin erottavinaan jopa jonkinlaista kohonnutta reunaa. Degernäs olisi kyllä keskuskohoumaksi tolkuttoman iso möhkäle, mutta ei silti välttämättä ihan mahdoton. Kallioperäkartastakaan ei erotu mitään sellaista ”tavallista” geologiaa millä tuon selittäisi, joten siinäkin mielessä kraatteri olisi ihan mahdollinen.
Geofysiikan aineistoja kun katselee, niin magneettisesti tuo on enimmäkseen heikkopiirteinen paikka, mikä myöskin sopisi kraatteriajatukseen. Joitain pieniä paikallisia positiivisia anomalioita on, mutta ei mitään varsinaisesti häiritsevää. Myöskään sähkömagneettiset kartat eivät kapuloita rattaisiin laita.
Kun seuraavan kerran Fiskarsissa käyt, niin käväisepä katselemassa esimerkiksi Degernäsin kallioita ja lohkareita pitäen pirstekartioita silmällä. Rantakallioita näkyy olevan monella puolella järveä, joten niitä voisi silmäillä myös. Jäätikön kuljetussuunta on tuolla ollut aika tarkkaan kaakkoa kohti, joten mielenkiintoiset breksia- ja pirstekartiolohkareet voisivat löytyä lähinnä järven kaakkoispuolelta.
Se tietysti kannattaa huomata, että koska Degersjön on eteläisessä Suomessa ja on noinkin lupaavalta näyttävä kandidaatti, on erittäin todennäköistä, että kraatteritutkijat ovat siellä jo rampanneet. Koska mitään ns. virallista ei kuitenkaan ainakaan minun tietääkseni ole julkaistu, voi näin ollen ihan ilmiselvien törmäyskivien löytäminen olla aika haasteellista siinäkin poikkeuksellisessa tapauksessa, että tuo todellakin sattuisi olemaan törmäyskraatteri. Huomattavasti todennäköisempää siis tietenkin on, että tuokin on jotain ihan muuta kuin törmäyskraatteri, mutta tutkia kannattaa, sillä kyllä meillä vielä pienehköjä löytämättömiä kraattereita on. Samalla voi tietysti käväistä katsomassa myös Degersjönistä luoteeseen sijaitsevaa Iso-Kiskoa, joka tosin ei ihan yhtä lupaavalta ehdokkaalta näytä.
-
Se on sellaista lukemista, joka tekee oudoistakin paikannimistä jännittäviä. Kiitos paljon!
Kiitokset palautteesta, mukava kuulla että paikannimetkin kiinnostavat!
Nimistöihin on kertynyt hauskoja, hassuja ja hyviä nimiä. Hyvä nykyään kuitenkin on, että nimistöjä täydentää alan asiantuntijat. Sinulla nimistöt lähinnä Kuusta, joka blogisi kohde.
Nimistöjä voisi laajentaa kartastona myös enemmin Linnunrataan ja laajemmin maailmankaikkeuteen.
Toki niitä numeroituja kartastoja koordinaatteineen on, mutta nimettyinä sanoina ei vielä täysin kattavasti – vaikka galakseja onkin osittain nimilläkin nimettynä.
Pimeää ainetta ja pimeää energiaakin selvitetty, mutta niiden tarkennus vielä täsmentymättä.
Olen itse ajatellut, että em. selittyisi osittain säteilyn kautta, jota kaikkialla aine, tähdet jne. lähettää. Niiden hiukkasten virta vähäisenä voinee koostaa myös massaa ja sitä kautta selittää em. pimeyksiä.
Näennäisesti kirkkailla tähdillähän on jo satoja ns. virallisen aseman saaneita nimiä (https://www.iau.org/public/themes/naming_stars/#n4). Esim. sumuilla tai galakseilla ei vielä vastaavia IAU:n hyväksymiä virallisia nättejä nimiä ole, vaan ”nimet” ovat eri luetteloihin viittaavia kirjain- ja numeroyhdistelmiä. Aurinkokunnan pinnanmuotojen osalta täydellinen ”kartasto” on USGS:n ylläpitämä IAU:n Gazetteer of Planetary Nomenclature (https://planetarynames.wr.usgs.gov/). Tuosta tietenkin puuttuvat erillisten kokonaisten kappaleiden (asteroidit ja komeetat) nimet, jotka sitten löytyvät omista luetteloistaan.
Koko maapallon ulkopuolisen nimistön sisältävä ”kartasto” saadaan sitten, kun tekoäly on vähän luotettavampi kuin nämä nykyiset omiaan keksivät viritelmät ja joku riittävän korkea-arvoinen taho (käytännössä siis nähtävissä olevassa tulevaisuudessa IAU) katsoo tarpeelliseksi tehdä sellaisen. Siihen menee aikaa, sillä avaruuden nimistö kiinnostaa hyvin harvoja tutkijoita.
Antamasi linkki virallisen aseman saaneista tähdistä oli hyvä aakkosellinen luettelo,
jossa numerotietoja ja sijainti tähdistöissä. Ne tähdistöjen nimetyt voisi vielä joku sijoittaa erikseen tähdistökohtaisiin karttoihin – vaikka numeroilla ja pitkät nimilistat sitten karttojen yhteyteen. Niin niitä oppisi tunnistamaan paremmin.
Tuosta kommenttini lopun pimeästä aineesta ja pimeästä energiasta vielä otaksumaani, että kun maailmankaikkeuden todettu kiihtyvän noin 5 miljardia vuotta sitten ja sitä ennen ollut hidastuvassa etenemisessään. Että, jossa ne säteilykertymät (valo ym.) alkuun olleet maailmankaikkeuden sisäosaa ja sitten liki valonnopeudella edenneet aineen ohi, niin siten niiden yhteisvaikutus alkanut kiihdyttää maailmankaikkeutta ulospäin. Nythän emme tiedä niistä kuin ne pimeät nimeämiset ja suhteelliset osuudet aineeseen nähden.