Ei nimi vuorta pahenna
Mikä on aurinkokuntamme suurin vuori? Vastaus suuntautuu helposti kohti Marsin maineikasta Olympus Monsia. Ja kyllähän yli 20-kilometrinen Olympus Mons on parhaan tietämyksemme mukaan korkein vuori, joka aurinkokunnasta löytyy. Mutta ”korkein” ei välttämättä ole sama kuin ”suurin”.
Mars jakaantuu kolmeen erilliseen suuralueeseen. Pohjoisia alankoja peitti todennäköisesti muinoin meri. Vielä vanhemmilta kraatteroituneilta eteläisiltä ylängöiltä puolestaan löytyy esimerkiksi veden pitkään tai ainakin useaan otteeseen jatkuneesta pintavirtauksesta kieliviä jokiuomia.
Kolmas kokonaisuutensa on tuliperäisten piirteiden hallitsema Tharsis. Siihen kytkeytyvät monet Marsin superlatiiveista, kuten Olympus Mons, varsinaiset 15-kilometriset Tharsiksen tulivuoret Arsia, Pavonis ja Ascraeus Mons, sekä aurinkokunnan ”suurin” kanjoni Valles Marineris. Lisäksi sen reunamilta alkaa useita massiivisia virtausuomia. Tharsiksen pohjoista reunaa hallitsee kuitenkin hieman unohdettuna aurinkokunnan ”suurin” vuori, Alba Mons.
Alba on kummastuttanut tutkijoita jo 1970-luvun alusta alkaen. Sen laajuus on ällistyttävä. Itä–länsi-suunnassa sen pituus on määritelmästä riippuen suunnilleen 1400 km. Tuo vastaa matkaa Norjan länsirannikolta Ääniselle. Pohjois–etelä-suunnassa Alballa on mittaa hieman vähemmän, eli ainoastaan Suomen verran, noin 1000 km.
Korkeudessa Alba kuitenkin häviää selvästi muille Tharsiksen jättiläisille, se kun ei kasvanut kuin noin seitsenkilometriseksi. Vähäinen korkeus tarkoittaa myös mitättömän loivia rinteitä. Tyypillisesti Alban keskirinteiden jyrkkyys on puolen asteen kieppeillä, ja jyrkimmällä pohjoisrinteelläkin vain reilut puolitoista astetta. Tämä on kertaluokkaa vähemmän kuin Maan klassisilla kilpitulivuorilla Havaijilla ja puolet Olympus Monsin rinteiden jyrkkyydestä. Kohti Alban huippua kävellessä ei huomaisi vuorella olevansakaan. Ja mikä ylipäätään on ”vuori”?
Alban laavat olivat sen verran notkeita, että ne virtasivat ongelmitta satoja kilometrejä pitkin hyvin loivia rinteitä. Alban vulkanismi oli myös erittäin pitkäkestoista, sillä vanhimmat viitteet siitä ovat 3,8–3,4 miljardin vuoden takaa. Nuorimmat alueet Alban huipusta taas muodostuivat ehkä vain 180 miljoonaa vuotta sitten. Tämä kuvastaa hyvin koko Tharsiksen alueen vulkanismia: koska Marsissa ei koskaan tai ei ainakaan hyvin pitkään aikaan ole ollut laattatektoniikkaa, syvältä Marsin uumenista mahdollisen vaippapluumin tuuppaama laava kertyi vain yhteen paikkaan. Kukaan ei kuitenkaan pohjimmiltaan tiedä, miksi Albasta muodostui valtava lättänä, kun muut Tharsiksen jättiläiset kohosivat korkeuksiin.
Alban silmiinpistävin piirre on sen tektoniikka. Alban keskirinteitä koristaa hautavajoamiksikin kutsuttujen grabenien kehä. Grabenit syntyvät, kun kalliolohko vajoaa kallioperää venytettäessä. Nykyisin yleisimmin oletetaan, että Alban kehämäiset grabenit syntyivät Alban kohotessa magmaattisen toiminnan seurauksena. Eri mallit kuitenkin eroavat yksityiskohdiltaan melkoisesti.
Kehämäisten grabenien ohella Albaa luonnehtivat siihen etelästä ja koillisesta yhtyvät alueellisen jännityskentän synnyttämät grabenit. Alueellisen ja paikallisen – jos nyt paikallisesta voidaan Alban kokoisen rakenteen tapauksessa puhua – jännityskentän vuorovaikutus on johtanut nykyiseen hieman rannekelloa hihnoineen muistuttavaan ulkonäköön. Vastaavaa ei tunneta mistään päin Marsia.
Moni tutkija on todennut, että jos Alba sijaitsisi Venuksessa, sitä todennäköisesti kutsuttaisiin koronaksi. Planeettageologisessa merkityksessään Venuksen koronat ovat pyöreähköjä vulkaanis-tektonisia rakenteita, joille ominaista on tektoninen reunus ja melko runsaina esiintyvät laavavirrat. Topografialtaan koronat ovat hyvin vaihtelevia, mutta suunnilleen Alban kaltaisia kilpi- tai platoomaisia koronia on noin 20 % kaikista Venuksen noin 350:stä koronasta. Erojakin Alban ja koronien välillä kuitenkin on, kenties merkittävimpänä Alban tektonisen kehän sijaitseminen keskirinteellä eikä reunalla.
Paras Alban vertailukohta Venuksessa on nimeltään Kvasha Patera. Se on siis luokiteltu pateraksi, ei koronaksi. Latinan sana patera tarkoittaa matalaa lautasta. Planeettageologisen määritelmän mukaan patera on epäsäännöllinen kraatteri, tai vaihtoehtoisesti kaarevien simpukankuorimaisten lovien reunustama monivaiheisen historian läpikäynyt kraatteri. Kvasha Pateran virallinen läpimitta on 50 km. Tämä vastaa suunnilleen vulkaanis-tektonisen rakenteen keskiosaa. Tektoninen kehä huomioiden sen koko on kuitenkin liki tuplasti suurempi, ja käytännössä Kvasha Paterasta puhuttaessa tarkoitetaan juuri tätä suurempaa rakennetta.
Latinan sana mons tarkoittaa vuorta. Siinä merkityksessä sitä planeettageologiassakin yleensä käytetään. Nykyinen Alba Mons kulki kuitenkin vuosikymmenien ajan nimellä Alba Patera. Nykyisin Alba Pateralla viitataan vain Alba Monsin huipulla olevaan magmasäiliön tyhjentyessä syntyneeseen romahdusrakenteeseen eli kalderaan.
Myös Kvasha Pateran keskellä on kaldera. Näin ollen Alban ja Kvashan nykyisin pateroiksi kutsutut osat näyttäisivät kutakuinkin vastaavan toisiaan. Romahtamalla syntynyt kaldera on kuitenkin eri asia kuin räjähtämällä (tai vähän hillitymmin purkautumalla) syntynyt kraatteri, jollaista pateran pitäisi tarkoittaa.
Eli ennen Alba oli patera, mutta on nyt vuori, jonka sisällä on patera, joka tarkoittaa kraatteria, mutta viittaa kalderaan. Oikeasti Alba lienee lähinnä jotain koronan kaltaista. Ja aiemmin koronaksi tulkittu Alban paras vertailukohta Kvasha on luokiteltu pateraksi. Selvää ja loogista, eikö?
Tässä vaiheessa ei auta muu kuin kutsua apuun itse Bardi. Romeon ja Julian toisen näytöksen toisessa kohtauksessa Juliaa kismittää, että Romeo sattuu kuulumaan Montaguen sukuun, jota Julian edustamat Capuletit inhoavat. Pohjimmiltaan Romeon nimi ei kuitenkaan ole Julialle tärkeä, sillä Romeo olisi aivan yhtä ihanainen, oli hänen nimensä mikä hyvänsä:
”What’s in a name? That which we call a rose
By any other name would smell as sweet;”
– William Shakespeare, 1597
”Mit’ on se nimi? Mitä ruusuks kutsut,
Yht’ ihanasti toisin nimin tuoksuu.”
– Paavo Cajander, 1881
”Mitä on nimi? Ruusu tuoksuu ihanalta,
kutsumme sitä ruusuksi tai emme,”
– Marja-Leena Mikkola, 2006
Julia kuoli, mutta sanat jäivät elämään. Niistä on syytä ottaa opiksi. Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä, millä nimellä Albaa tai Kvashaa kutsutaan. Oleellista on huomata, että niillä on selvästi paljon yhteistä, aivan kuten Romeolla ja Julialla. Toisen kehityksen ymmärtäminen auttaa näkemään, miksi toisesta lopulta tuli sellainen kuin tuli. Ja kulloisestakin nimestään riippumatta Alba on edelleen aurinkokunnan ”suurin” ”vuori”.
Vaikutat asiantuntijalta ja tämä on mietityttänyt: jos kilometrin* kokoinen asteroidi osuu vaikka keskelle Atlattia, niin siitä ei jää jälkeä. Miten miljoona vuotta myöhemmin tiedetään että sellainen on iskeytynyt? (* muokkaa sovivasti ettei jää jälkiä)
Kiitos kysymyksestä ja pahoittelut vastauksen viipymisestä! Tekniset ongelmat jättivät kysymyksen muhimaan muutamaksi viikoksi systeemin uumeniin.
Vastaus menee osin melkoiseksi arvailuksi, koska tuollainen ”melko iso mutta juuri liian pieni” törmäys on sellainen poikkeuksellinen erikoistapaus, ettei niitä hirveän tarkkaan ole tietääkseni mallinnettu, ne kun ovat geologisesti aika merkityksettömiä. Jos niin pieni kappale osuu syvään mereen, ettei siitä merenpohjaan jää mitään suoria jälkiä, törmäyksen tapahtuminen on joka tapauksessa äärimmäisen vaikea osoittaa jälkikäteen. Törmäävä kappale kuitenkin höyrystyy (törmäysparametrien sopivalla valinnalla onnistuu, mutta jos kappale on hidas ja pieni, jää höyrystyminenkin vähäiseksi), jolloin sen laskeumasta ja heitteleestä voisi jäädä törmäyskohtaa ympäröiviin sedimenttikerroksiin jotain tunnistettavia geokemiallisia merkkejä. Noin periaatteessa voisi tehdä pohjasedimenttien systemaattista kairausta ja katsoa esimerkiksi missä suunnassa iridiumin ja muiden platinaryhmän metallien pitoisuudet kasvavat. Siellä jossain maksimipitoisuuden suunnalla sitten voisi sanoa todennäköisen törmäyskohdan luultavimmin olleen.
Samoin jonkunmoinen tsunami syntyisi, mutta koska törmäys olisi kohtalaisen pieni (törmäysten mittaluokassa siis), olisi sen erottaminen esimerkiksi tavallisesta maanjäristyksessä syntyvästä tsunamista kutakuinkin mahdotonta. Periaatteessa kuitenkin tsunamikerrostumien paksuuden perusteella voitaisiin suunnilleen haarukoida, missä päin törmäys olisi voinut tapahtua. Tätä käytettiin aikoinaan menestyksekkäästi matalaan mereen syntyneen Chicxulubin törmäyskraatterin etsinnässä, mutta siinä toki törmäyskin oli aivan eri mittaluokkaa kuin tämmöinen kraatteria synnyttämätön tussahdus.
Maapallolta tunnetaan yksi yleisesti varmana pidetty meritörmäys, josta ei jäänyt kraatteria. Siitäkin kuitenkin jäi ”jälki”, eli se ei täysin täytä tuota kysymyksen vaatimusta. Kyseessä on vain 2,15 miljoonaa vuotta vanha Eltanin, joka syntyi eteläiselle Tyynellemerelle (Bellingshausenin merelle) 1500 km Chilen eteläkärjestä lounaaseen. Elleivät käsitykset kovin paljon ole viime vuosina muuttuneet, Eltaninin kappaleen arvellaan olleen läpimitaltaan 1–2 km ja meren syvyyden noin neljä kilometriä. Kraatteri muodostui kokonaan veteen ja oli läpimitaltaan vähintään parinkymmenen kilometrin korvilla. Törmäyksestä jäi jäljelle meteoriitin ja törmäyssulan kappaleita (sula peräisin Eltaninin asteroidista, joka on luokiteltu anomaaliseksi mesosideriitiksi – merenpohjan aineksen osuus törmäyssulakivessä on olematon tai vähäinen) ja poikkeuksellisia pohjasedimenttien rakenteita.
Eltaninin synnyttämä tsunamiaalto Chilen rannikolla olisi ollut maksimissaan noin kymmenmetrinen, joten se kyllä olisi jättänyt geologisia todisteita itsestään. Chilestä on raportoitu useampiakin mahdollisia tsunamikerrostumia, joiden on esitetty olevan Eltaninin synnyttämiä, mutta varmoja todisteita ajatuksen puolesta ei ole.
Vanhempien mallinnusten mukaan törmäävän kappaleen on oltava vähintään kaksisataametrinen, jotta neljän kilometrin syvyisen meren pohjalle jäisi mitään jälkiä törmäyksestä. Tuossa suuruusluokassa varmasti tälläkin hetkellä liikutaan.