Vastuun hapuilua
Kävin toissapäivänä Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa näytelmän Einsteinin rikos. Näytelmässä Albert Einstein juttelee rannalla majailevan kulkurin kanssa mieltään painavista asioista. Kohtauksissa käydään läpi keskusteluja Einstein elämän Yhdysvalloissa viettämien viimeisten 20 vuoden ajalta. Kolmantena hahmona on FBI:n agentti, joka värvää kulkurin antamaan tietoja Einsteinista, jota pidetään epäilyttävänä pasifismin, saksalaisuuden ja juutalaisuuden takia.
Asetelma on mielenkiintoinen ja näytelmässä kosketellaan merkittäviä kysymyksiä, kuten tieteilijöiden vastuuta, ydinaseita ja poliittista vainoa Yhdysvalloissa. (Kirjoitin Tieteessä tapahtuu –lehden Einstein-jutussani joistakin samoista aiheista.)
Einsteinin rikos sortuu kuitenkin niihin ongelmiin, jotka Einsteinin unet vältti: kirjoittaja ei osaa asettaa Einsteinin työtä paikalleen, eikä näytelmän Einstein ole elävä ihminen, vaan suurmiehen haamu.
Näytelmän Einstein ei puhu niin kuin oikea henkilö. Hänen osakseen on tullut esitellä Einsteinin taustaa, aatteita ja kirjoituksia suureen ääneen, riippumatta siitä olisiko Einstein itse puhunut moisia kyseisessä tilanteessa. Tämä saakin hänet vaikuttamaan aika itsekeskeiseltä tyypiltä. Dialogissa on paljon suoria sitaatteja Einsteinin teksteistä, mutta se mikä toimii esseessä, ei sovi ystävälliseen jutusteluun. On kova kiire esitellä asioita, eikä hahmojen sisäiselle elämälle jää tilaa. Tilannetta olisi helpottanut, jos ainakin kuluneimmat Einstein-kliseet olisi maltettu jättää pois.
Välillä dialogi ja tapahtumat ovat tahattoman komediallisia: Einstein selittää juuri tapaamalleen henkilölle, kuinka hänellä oli seitsenvuotiaaksi asti hän sanoi kaikki lauseet kahteen kertaan, pohdiskelee juutalaisen identiteetin yksityiskohtia seteleitä kuivatessaan ja ilmaisee tunteiden syvyyttä huudon voimakkuudella.
Näytelmän keskeinen jännite kumpuaa siitä ristiriidasta, että Einstein oli pasifisti ja antinationalisti, mutta kehotti Yhdysvaltain hallitusta rakentamaan ydinaseen natsien voittamiseksi. Näytelmässä on otettu vapauksia ajoituksen suhteen, jotta Einstenin aatosten kehityskulku saadaan mahtumaan yhdysvaltalaiselle rannalle. Todellisuudessa Einsteinin siirtymä täydellisestä pasifismista sotimisen tukemiseen tapahtui Euroopassa hänen koettuaan natsien valtaannousun, ei asioita pohdiskellessa meren takana Yhdysvalloissa.
Tällainen tiivistäminen, vaikkakin latistavaa, on ymmärrettävää. Einsteinin työn yhdistäminen ydinpommin valmistamiseen ja käyttämiseen on suurempi ongelma. Einstein puolustelee viattomuuttaan sillä, että hänen työnsä oli perustutkimusta, jolla ei ollut ydinpommin kanssa mitään tekemistä. Tämän esittäminen epätoivoisesti huutaen kuitenkin johdattelee katsojaa sellaiseen johtopäätökseen, että Einstein yrittää vain tyynnyttää omatuntoaan.
Tieteilijöiden ammatilliseen vastuuseen liittyy mielenkiintoisia kysymyksiä, mutta Einsteinin osuus ydinpommien valmistamisessa ei ole niistä hyvä esimerkki. Näytelmässä Einstein mainitsee tieteellisenä saavutuksenaan vain yleisen suhteellisuusteorian. Yleisellä suhteellisuusteorialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä ydinfysiikan kanssa. Tosin näytelmän Einstein väittää yhtälön E=mc2 (jostain syystä potenssi ei näy blogissa oikein) liittyvän yleiseen suhteellisuusteoriaan, vaikka itse asiassa se kuuluu suppeaan suhteellisuusteoriaan, mutta senkin yhteys ydinpommeihin on melko etäinen. Hiroshiman yhteydessä Einstein piirustaa puunpalaan yhtälön yleisön ihmeteltäväksi, mutta sillä ei ole mitään tekemistä minkään näytelmän muun sisällön kanssa. Ilmeisesti tästä sekoilusta on pääteltävä, että kirjoittaja ei tiedä Einsteinin työstä mitään.
Tämä selittäisi myös sen, että näytelmässä ei mainita Einsteinin merkittävää roolia kvanttimekaniikan kehittämisessä, vaikka se oli hänen Nobel-palkinnolleenkin (joka kyllä mainitaan) keskeistä, ja kvanttimekaniikalla oli suurempi merkitys atomiydinten ymmärtämisessä kuin suhteellisuusteorialla. Kvanttimekaniikankin kehittämisen yhteys ydinpommeihin on tosin suunnilleen yhtä kaukainen kuin tietokoneiden keksimisen yhteys NSA:n vakoiluohjelmaan.
Onkin eriskummallista, että tutkijoiden vastuuta ydinpommeista haetaan Einsteinin kautta, vaikka hän oli poikkeuksellinen juuri siksi, että hänellä ei ollut ammatillisesti ydinpommien juuri mitään tekemistä, toisin kuin valtaosalla aikakauden fyysikoista, mukaan lukien sellaisilla rakastetuilla hahmoilla kuin Niels Bohrilla ja Richard Feynmanilla.
Voisi jopa epäillä, että Einstein valitaan tällaisiin pohdintoihin juuri siksi, että hänellä oli ydinpommeista niin pieni ammatillinen vastuu. Silloin voidaan pitäytyä etäisissä mietelmissä siitä, mikä on vastuu teoista joiden seurauksia ei voi arvata, kun todellisissa moraalisissa ongelmissa on yleensä kyse toiminnan arvattavissa olevista seurauksista.
Einstein tosin allekirjoitti presidentti Franklin Rooseveltille lähetetyn kirjeen, jossa kehotettiin rakentamaan ydinaseita. On aiheellista, että kirjettä käsitellään näytelmässä paljon, vaikka Einsteinin roolia liioitellaankin. Aloite ei lähtenyt häneltä eikä hän kirjoittanut kirjettä itse, eikä se ei liity Einsteinin vastuuseen fyysikkona, vaan julkisuuden henkilönä.
FBI:n kautta näytelmässä on ajankohtaisia pakolaisvastaisuuden, rasismin ja uskonnollisen syrjinnän teemoja. FBI:n juutalaisvastaisuus Yhdysvaltojen natsi-Saksan vastustamisen rinnalla tekee myös kuvaa Yhdysvalloista monipuolisemmaksi. Olisi tosin ollut kiinnostavampaa, jos kulkurin hahmon kautta olisi tuotu mukaan myös sitä, miten suhtautuminen Hitleriin kehittyi Yhdysvalloissa: kaikki eivät suinkaan olleet yhtä moraalisesti tarkkanäköisiä kuin Einstein. Näytelmän kuva natseista on jälkiviisas, eikä auta ymmärtämään oman aikamme äärioikeistoa. Kummallista on myös se, että näytelmän Einstein ei puolusta sosialismia, jota Einstein todellisuudessa vakaasti kannatti, vaikka aihe tulee esille, ja FBI:n, kulkurin ja Einsteinin erilaiset perspektiivit aiheeseen olisivat olleet herkullisia.
Valot ja savu ovat mainioita, etenkin niiden sienipilveen viittaava yhdistelmä Hiroshiman yhteydessä on erinomainen. Puvustus on hyvä, ja Einsteinin asun kehittyminen kohtausten edetessä on hauska yksityiskohta.
Einsteinin rikoksen tavoitteet ovat korkealla, mutta tulos jää pinnalliseksi. On kuitenkin mukava nähdä, että tieteilijöiden kautta halutaan käsitellä tärkeitä moraalisia ja poliittisia kysymyksiä.
Ymmarrat kai, etta kyse on fiktiivisesta tarinasta, jossa Einsteinen tunnettua nimea ja hahmoa kaytetaan otsikkona. Se on normaalia taiteessa.
t. Mikko
mikko siitonen:
Einsteinia ei käytetä vain ”otsikkona”, vaan näytelmässä läpikäydyt Einsteinin ajattelun ja elämän vaiheet seuraavat todellisuutta ja dialogia on otettu suoraan hänen kirjoituksistaan.