Tieteilijöiden vapaus, valta ja vastuu
Olin torstaina 8.1. Tieteen päivillä paneelissa ”Tiede, tutkimus ja ihmisoikeudet”. Muina osanottajina olivat Risto Saarinen, Terttu Utriainen ja Reetta Toivanen kanssa, ja puheenjohtaja oli Tiedeakatemiain neuvottelukunnan ihmisoikeuskomitean puheenjohtaja Jukka Kekkonen. Avauspuheenvuoroni oli suunnilleen seuraava (olen lisännyt tähän jokusen sanan avauspuheenvuorojen jälkeisestä keskustelusta).
Meillä kaikilla on ihmiskunnan jäseninä vastuu kanssaihmisistämme. Meillä on erilaisia rooleja, ja vastuumme niiden piirissä on erilainen: olemme ihmisiä, perheenjäseniä, kansalaisia, kuluttajia, ammatinharjoittajia. Meillä on sitä enemmän vastuuta, mitä enemmän meillä on valtaa ja vapautta.
Valta tarkoittaa sitä, kuinka paljon toimillamme on vaikutusta ja vapaus sitä, kuinka paljon meillä on mahdollisuus toimia. Tämän takia meillä on enemmän vastuuta asioista, joihin voimme vaikuttaa enemmän. Yleensä tämä tarkoittaa asioita, jotka tapahtuvat lähempänä meitä, maantieteellisesti tai poliittisesti. Kaukaisista asioista meillä on vastuuta vain silloin kun olemme niihin osallisina tai voimme muuttaa niitä, mikä on nykyään aika usein.
Akateemisessa työssä olevilla tieteilijöillä on erityistä valtaa sikäli, että heidän on helpompi saada äänensä kuuluviin ja määritellä keskustelua kuin monien muiden alojen edustajien. Professorin on helpompi tulla kuulluksi kuin siivoojan, tutkimusalasta riippumatta.
Toisaalta yliopistolaisilla on poikkeuksellisen laaja vapaus päättää ajankäytöstään. Tämä liittyy ihanteeseen yliopistosta sivistyksen ja kulttuurin vaalijana, paperintuotantolaitoksen sijaan.
Koska akateemikoilla on työnsä puolesta vapautta ja yhteiskunnan puolesta valtaa, heillä on erityinen vastuu toimia sekä ihmisenä ja kansalaisena että tieteilijän roolissaan.
Mitä ammatilliseen vastuuseen tulee, tieteeseen liittyy poliittisia tekijöitä, ja sen takia ihmisoikeuskysymyksiä, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Luonnontieteiden kohdalla tulee kenties ensimmäisenä mieleen tutkimustulosten sovellukset, mutta myös rahoitukseen ja erilaisten ideologioiden muotoilemiseen ja levittämiseen liittyy politiikkaa.
Se, että tieteilijät suhtautuisivat tieteelliseen toimintaan kuin se olisi epäpoliittista tarkoittaa sitä, että he antaisivat muiden määrittää tieteen poliittisen kehyksen ja tehdä poliittiset päätökset. Itse asiassa ani harva edes todella on sitä mieltä, että tieteilijöiden ei pitäisi tehdä tieteeseen liittyviä poliittisia valintoja. Jos fysiikan laitos aloittaisi ydinasetutkimusohjelman pohjoiskorealaisen tutkimuslaitoksen kanssa, tuskin kovinkaan moni tuomitsisi sitä, että tutkijat kieltäytyisivät osallistumasta. Mutta yleensä yleisesti hyväksytyn politiikan tukemista pidetään epäpoliittisena ja sen kyseenalaistamista poliittisena.
Keskustelun taustaksi annetussa muistiossa nostettiin esille kysymys siitä, miten akateemisiin boikotteihin pitäisi suhtautua. Yleispätevää vastausta ei ole, vaan pitää ottaa huomioon tilanteen yksityiskohdat ja toiminnan vaikutukset. Boikotteja ei tule vieroksua siksi, että ne politisoisivat tiedettä, koska se on jo poliittista, mutta niiden oikeutusta ja vaikutusta on syytä harkita tarkkaan.
Esimerkiksi Etelä-Afrikassa akateeminen boikotti edesauttoi apartheidin loppumista, ja sillä voi olla merkitystä myös Israelin apartheidin tapauksessa. Molemmissa maissa laaja boikotti on mielekäs siksi, että järjestelmä on etuoikeutetulle etniselle ryhmälle varsin demokraattinen, ja väestön mielipiteellä on suuri merkitys päättäjien toiminnassa. Tilanteissa, joissa valta on keskitetympää ja epäoikeudenmukainen hallinto ei jatku väestön laajan tuen takia kohdennetumpi boikotti voi olla tehokkaampi.
Mitä tulee tieteilijöiden rooliin ihmisinä ja kansalaisina, niin kun saa äänensä kuuluviin, on velvollisuus käyttää sitä. Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuu ihmisiä eri aloilta, eikä tieteilijöiden pitäisi jättäytyä pois. Taustamuistiossa otettiin esille kysymys asiantuntijuudesta: onko harhaanjohtavaa puhua julkisuudessa asioista, joka ovat oman tutkimusalueen ulkopuolella?
Valtavirtatiedotusvälineissä, joissa on portinvartijat, on tosiaan asiantuntijuuden ongelma, joka liittyy siihen, keitä päästetään ääneen, miten heidät kehystetään ja kuka määritetään asiantuntijaksi. Yksi osa tätä on se, että toimittajia pidetään kaikkien alojen asiantuntijoina. Nykyään on tosin myös demokraattisempia tiedotusvälineitä, kuten blogeja, jotka lieventävät ongelmaa.
Tilanne ei kuitenkaan parane sillä, että tieteilijät kieltäytyisivät käyttämästä ääntään. En myöskään pidä suurena ongelmana sitä, että lukijat liioittelisivat tieteilijöiden arvovaltaa. Kun Esko Valtaoja kirjoittaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, tuskin kukaan kuvittelee, että hänen näkemyksensä pohjautuu tähtitieteen uusimpiin tutkimustuloksiin. Sellaisten alojen kohdalla, jotka ovat lähellä yhteiskunnallisia asioita, kuten lain, asian kanssa voi olla syytä olla tarkempi.
Tieteilijöiden näkemyksiä kenties arvostetaan myös siksi, että heidän ammattiinsa kuuluu asioiden tarkastelu huolella, kriittisesti ja analyyttisesti. On suotavaa, että tätä taitoa sovelletaan myös omien toimien poliittisen puolen ja ihmisoikeusvaikutusten arvioimiseen.
Tämä on erittäin hienoa, että jaksat ottaa laajasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja toimia aktiivisesti paremman huomisen puolesta. Arvostan suuresti.