Riippuvuuden oireita
FinELib allekirjoitti 17. tammikuuta Elsevierin kanssa sopimuksen, jonka mukaan sen jäseninstituutioiden tutkijat saavat pääsyn Elsevierin julkaisuihin sekä 50% alennuksen open access -maksuista. FinELib on suomalaisia korkeakouluja, tutkimuslaitoksia ja kirjastoja edustava konsortio. Elsevier on suuryritys, jonka bisnesmalli perustuu tutkijoiden palkattoman työn hyödyntämiseen, millä se kerää ennätyksellisiä voittoja tieteen kustannuksella.
Sopimuksesta on julkaistu Elsevierin markkinointipuheella kyllästetty lehdistötiedote sekä FinELibin tiiviste ja ohjeet tutkijoille. Helsingin yliopiston kirjasto kertoo sopimuksen taustoista blogissaan. Pääsy Helsingin yliopiston asiaa koskevaan tiedotteeseen ja keskusteluun on, Helsingin yliopiston avoimuudelle tyypillisesti, suljettu yliopiston ulkopuolisilta.
Sopimusta edelsivät pitkät neuvottelut, joiden tueksi yli 2 700 tutkijaa sitoutui olemaan vertaisarvioimatta julkaisuja Elsevierille ellei tämä alenna hintojaan. (Minäkin allekirjoitin sitoumuksen, vaikka en muutenkaan viitsi tehdä työtä Elsevierille, varsinkaan ilmaiseksi.) Saksassa on käynnissä sama prosessi, ja siellä joukko professoreita on eronnut Elsevierin lehtien toimituskunnista.
Saksassa (toisin kuin Suomessa) yksittäisten tutkijoiden lisäksi myös yliopistot ovat ottaneet käyttöön painostuskeinoja. Ne ovat lopettaneet Elsevierin lehtien tilauksia ja harkinneet kustantamon hylkäämistä lopullisesti. Lyhyen tauon jälkeen Elsevier jatkoi yliopistojen pääsyä julkaisuihinsa ainakin tilapäisesti, vaikka sille ei maksettu. Mahdollisesti kustantamo pelkäsi, että tutkijat huomaavat pärjäävänsä ilman sitä. Charité–Berlinin lääketieteellisen korkeakoulun lääketieteen kirjaston johtaja Ursula Flitnerin kommentti kuvaa asetelman nurinkurisuutta:
“Nobody wants Elsevier to starve – they should be paid fairly for their good service. The problem is, we no longer see what their good service is.”
Voi kysyä, eikö tutkijoiden ja yliopistojen vastuulla ole huolehtia omien resurssien tehokkaasta käytöstä tieteen edistämiseen – ei siitä, saavatko suuryritykset tarpeeksi voittoja? Toisaalta sitaatti osoittaa, että yhä enemmän kyseenalaistetaan yritysten kukkaroiden kartuttamista tilanteessa, jossa niiden tuotteita ei pidetä tarpeellisina ja korkeat hinnat haittaavat kirjastojen perustoiminnasta huolehtimista.
Tieteellisen kustantamisen bisnes on omituista. (Olen kirjoittanut asiasta tarkemmin täällä, täällä, täällä ja täällä. Täältä löytyy puheeni aiheesta.) Ensin tutkijat kirjoittavat artikkelit ja vertaisarvioivat ne, hoitavatpa usein ulkoasunkin, ilman mitään palkkiota kustantajalta. Sitten tutkijat maksavat kustantajalle siitä, että tämä julkaisee artikkelit ja sen jälkeen heidän instituuttinsa maksavat siitä, että tutkijat saavat lukea niitä. (Joskus maksetaan vain julkaisemisesta tai vain lukemisesta.) Kirsikka kakun päällä on se, että fysiikassa, matematiikassa ja yhä useammilla muilla aloilla julkaisut ovat ilmaiseksi luettavissa nettiarkistoista, kuten arXivista, ennen kuin kustantajat tulevat mukaan kuvioihin. Usein kustantajat itse asiassa rajoittavat artikkelin vapaata saatavuutta.
Tutkijat osallistuvat leikkiin siksi, että lehdet järjestävät vertaisarvioinnin, jonka antamaa laatuleimaa käytetään tutkijoita ja heidän instituuttejaan arvioitaessa. Kaupallisten kustantajien lisäksi on olemassa tieteellisten yhteisöjen lehtiä sekä nykyaikaisia ns. overlay-julkaisuja, jotka keskittyvät vain vertaisarviointiin. Mutta joillakin aloilla kaupallisilla kustantajilla on vieläkin keskeinen rooli.
FinELibin ja Elsevierin sopimus, joka leikkaa lehtien kustannuksesta 50%, voi lyhyellä aikavälillä parantaa tilannetta, mutta samalla se ylläpitää järjestelmää, jossa yliopistot ja kirjastot maksavat vertaisarvioinnista yli 10 000% (siis yli sata kertaa) ylimääräistä. Aina kun tutkija julkaisee Elsevierin lehdessä, merkittäviä summia siirtyy pois tieteestä kustantajalle. Julkaisumaksut ovat tyypillisesti 1 000-3 000 dollaria per artikkeli – Elsevierin hinnasto on täällä.
Riippuvuuden ruokkimisen sijaan korkeakoulut ja kirjastot voisivat olla edelläkävijöitä tieteellisen tiedonvälityksen kehittämisessä ja resurssien kestävässä käytössä aloittamalla yhteistyön eri alojen johtavien tutkijoiden kanssa nykyaikaisten, kustannustehokkaiden vertaisarvioinnin käytäntöjen järjestämiseksi. Tutkijoilla juuri ei ole motiivia ryhtyä korjaamaan ongelmaa, jonka vaikuttaa heidän työhönsä vain epäsuorasti, eivätkä maksujen alla kärsivät kirjastot voi päättää siitä, missä tutkijat julkaisevat eivätkä perustaa uusia julkaisuja ilman tutkijoita. Vaihtoehto kirjastojen ja tutkijoiden yhteistyölle on toivoa, että tilanne korjaantuu itsestään ja odottaessa heittää tiedebudjeteista miljardeja euroja hukkaan joka vuosi.
2 kommenttia “Riippuvuuden oireita”