Kosmokseen kirjoitettua

Oppimisesta ja vapaudesta

29.4.2015 klo 00.25, kirjoittaja Syksy Räsänen
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Puhuin viime perjantaina 24.4. Lauttasaaren yhteiskoulun 70-vuotisjuhlissa. Olin kyseisessä koulussa yläasteen ja lukion. Puheeni meni jokseenkin seuraavasti. (Olen tähän korjannut ja tarkentanut mainintani Bielefeldin yliopiston tutkimuksesta.)

Minua pyydettiin puhumaan tulevaisuuden koulusta. Vastasin, että en ole paras henkilö siihen, kun en tunne nykyisyydenkään koulua. Sanon kuitenkin muutaman sanan oppimisesta ja vapaudesta, aihetta sivuten.

Eräs nykyajan merkittävä ero niihin aikoihin, kun itse kävin koulua, on tiedon laaja ja nopea saatavuus internetistä. Voidaan sanoa, että sen takia on tärkeää keskittyä opetuksessa tiettyjen tietojen välittämisen sijaan kykyyn arvioida ja vertailla tietoja, eli lukea kriittisesti. Mutta perehtyminen on myös hyödyllistä.

Otan esimerkiksi matematiikan. Voi kysyä, mitä järkeä on opetella laskemaan yksinkertaisia integraaleja, kun tuloksen saa Wolfram alphasta muutamassa sekunnissa. Niiden kohdalla, jotka jatkavat koulun jälkeen opintoja aloilla, joilla pitää laskea, yksinkertaisten laskujen oppiminen on toki välttämätön askel monimutkaisiin laskuihin, joiden tuloksia ei saa automaattisesti mistään. Mutta he ovat vähemmistö. Matematiikan opiskelusta on kuitenkin muillekin hyötyä, koska se opettaa ajattelemaan tarkasti ja perehtymään yksityiskohtiin, mikä terävöittää analyyttistä ajattelua ja keskittymiskykyä.

Eräs kollegani Bielefeldin yliopistossa Saksassa kertoi, että siellä oli tehty katsaus koulussa suoritettujen opintojen arvosanojen, sisäänpääsykokeiden arvosanojen ja yliopistokurssien arvosanojen korrelaatioista kielitieteessä ja kirjallisuudentutkimuksessa. Paras ennustava tekijä hyvälle arvosanalle näiden aineiden yliopistokursseista oli hyvä kouluarvosana matematiikassa. (Korrelaatiosta ei tietenkään voi yksinään päätellä syy-seuraus -suhdetta.)

Liikuntaakaan ei opeteta sitä varten, että kaikista tulisi ammattiurheilijoita, vaan kehon harjoittamiseksi ja pitämiseksi kunnossa. Vastaavasti vaativien älyllisten asioiden tekeminen harjoittaa ja kehittää älyä.

Ainakin yliopistossa on kuitenkin paineita muokata opetusta sellaiseksi, että siitä on vain välitöntä, soveltavaa hyötyä, joka auttaa kilpailukyvyn nostamisessa, ja muutenkin lisätä kilpailua opetuksessa ja tutkimuksessa. Minä en pidä kilpailemisesta, enkä etenkään siitä, että siitä tehdään opetus- tai tutkimusjärjestelmän läpitunkeva periaate.

Yksi syy on se, että kilpailussa on voittajia ja häviäjiä, ja on ikävä hävitä.

Jossain mielessä epätasa-arvoisuus tosin kuuluu tieteeseen, ja oppimiseen yleisemmin. Tieteessä kaikkien panos ei ole yhtä arvokas eivätkä kaikki näkökulmat ole yhtä hyödyllisiä – itse asiassa jotkut näkemykset ovat tyystin hyödyttömiä tai niistä on jopa haittaa. Tutkimuksen edetessä toiset tutkijat osoittautuvat olevan oikeassa ja väärät näkökannat jätetään syrjään.

Yhtä lailla tietynlaisessa oppimisessa jotkut vastaukset ovat oikein ja toiset väärin, ja on tärkeää oppia kohtaamaan se, että on väärässä. (On toki paljon ainekohtaisia eroja: vaikkapa kuvataiteeseen arviointi oikeasta ja väärästä istuu huonosti.)

Vastakkainasettelu oikean ja väärän välillä on kuitenkin eri asia kuin kilpaileminen toisten kanssa siitä, kuka voittaa ja kuka häviää. Tieteessä ideoiden vastakkainasettelu takaa etenemisen kohti tarkempaa tietoa, mutta tutkijoiden yhteistyö on välttämätöntä tutkimuksen tekemiselle.

Jos kilpailun yksi ongelma on se, että häviäminen on ikävää, niin toinen ongelma on se, että voittaminen tuntuu hyvältä. Se houkuttelee mittaamaan oman arvonsa kilpailun tulosten mukaan ja johdattelee sellaiseen ajatukseen, että onnellinen elämä on kiinni kilpailun voittamisesta. Tällöin luovuttaa oman arvonsa määrittelemisen niille tahoille, joilla on valta päättää siitä, mistä kilpaillaan, millä säännöillä ja jakaa palkintoja. Kilpailu johdattelee tavoittelemaan elämää, joka ei ole vapaata, vaan jossa on riippuvainen ylempien arvioista ja kokee oman arvonsa määräytyvän saavutuksista, muiden laatimien mittareiden mukaan.

Tällainen kilpaileminen opettaa myös olemaan kyseenalaistamatta kilpailun määrittäjien asetelmaa siitä, mikä on tavoiteltavaa ja mikä on oikein. Jos ei toimi sääntöjen mukaan, ei voi voittaa. Tällaisen viitekehyksen sisäistäminen on vaarallista.

Luottamus yhteiseen viitekehykseen ja sitoutuminen sen sääntöihin on tietysti toimivan yhteiskunnan edellytys. Tämä onkin Suomen yksi vahvuus. Mutta yhteiskunnan normaalitila on nyt, ja on ollut aiemmin, rasistinen, seksistinen ja muilla tavoin syrjivä. Koulussa oppii paljon sellaista, mikä ei ole opetussuunnitelmassa, mukaan lukien yhteiskunnan normeja, niin tarpeellisia kuin sortaviakin.

Laajemmin ajateltuna yhteiskuntamme on hyvin moraaliton. Esimerkiksi puhelintemme ja tietokoneidemme raaka-aineet tulevat osittain maista, joissa käydään sanoinkuvaamattoman raakoja sotia niiden hallitsemisesta, ja laitteet on usein koottu epäinhimillisissä oloissa. On itse asiassa kuvaavaa, että on vaikea edes saada selville –se on jopa laitteiden valmistajille vaikeaa– mihin kaikkeen on osallinen vain ostamalla puhelimen.

Meillä on sotiin suorempikin osallisuus. Suomi käy asekauppaa esimerkiksi Israelin ja äsken Jemeniin hyökänneen Saudi-Arabian kanssa. Mittavien ihmisoikeusrikkomusten edesauttaminen on osa normaalia toimintaa, johon koulu meitä valmistaa. On normaalia, että suomalaiset yritykset valmistavat kehittynyttä teknologiaa, aseet ja niiden komponentit ovat normaali osa tällaisia tuotteita, on normaalia mennä yritykseen töihin, on normaalia olla kyseenalaistamatta yrityksen toimintaa, on normaalia tehdä parhaansa työssään. Vastuu ei rajoitu aseyritysten työntekijöihin: esimerkiksi me kaikki edistämme katastrofaalista ilmastonmuutosta vain elämällä tavalla, joka on normaalia.

Kyse ei ole siitä, että tavoittelisimme ihmisten kurjuutta tai ympäristön tuhoutumista, vaan siitä, että jokainen on oppinut tekemään oman osansa kyseenalaistamatta toiminnan kehystä, jopa pelkäämään sen ulkopuolelle asettumista.

Jos koulun tehtäviin kuuluu oppilaiden kasvattaminen yhteiskunnan jäseniksi, ja luottamuksen rakentaminen toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan, niin yhtä lailla on tarpeen auttaa oppilaita kehittämään sellaista ymmärrystä ja itseluottamusta, joka tekee mahdolliseksi yhteiskunnan normaalina pidetyn toiminnan kyseenalaistamisen. Se on edellytys yhteiskuntamme kääntämiseksi nykyisiltä urilta suuntaan, joka tekee maailmasta oikeudenmukaisemman ja elettävämmän.