Hyödystä
Puhuin Eteläsuomalaisen osakunnan 112. vuosijuhlassa 14.10.2017 tieteen tiimoilta. Puhe meni jokseenkin näin.
Arvoisa inspehtori, kunniajäsenet, esolaiset, edustajat ja muut vieraat.
Ensinnäkin, kiitos vuosijuhlatoimikunnalle kutsusta puhujaksi tänne Eteläsuomalaisen osakunnan vuosijuhlaan numero 112.
Minua pyydettiin puhumaan siitä, miten kaikilla tieteenaloilla on annettavaa yhteiskunnalle.
Nykyään ei ole tavatonta kysyä, mitä hyötyä tästä tutkimuksesta tai tuosta tieteenalasta on, ja Helsingin yliopiston johtokin haluaa karsia tarpeettomina pitämiään oppiaineita.
Puhuessani viime viikolla Kajaanin Planeetan 30-vuotistilaisuudessa omasta alastani, kosmologiasta, eräs yleisön jäsen kysyi, yrittävätkö Suomen hallitus tai teolliset yhteistyökumppanit vaikuttaa tutkimuksen sisältöön. Saatoin vastata, että kosmologiassa olemme siinä onnellisessa asemassa, että tutkimuksemme on täysin hyödytöntä.
Kosmologiasta ei voi täysin päin ja puhtain sydämin luvata ainuttakaan teknologista sovellusta. Maailmankaikkeuden synnyn, kehityksen ja koostumuksen tarkempi tuntemus ei välttämättä anna meille enemmän särvintä leivän päälle, juomaa lasiin tai kissoja kännykkään.
Tähtitieteen, kosmologian, luonnontieteen kautta olemme kuitenkin oppineet, että taivas on samaa ainetta kuin maa ja yhtenäisten lakien alainen, ja taivaan takana on toisia maailmoja, lukemattomia; eivätkä tähdet ole reikiä jurtassa vaan naapuriemme aurinkoja, ja arjen yllä avautuu kaikkeus täynnä asioita, jotka eivät ole ihmeitä, koska ne ovat todellisia; mutta kammottavia ja kauniita ihmisen mitan yli.
Olemme saaneet selville, miten kaikki tämä on syntynyt sattumanvaraisista kvanttivärähtelyistä yli aikakausien joiden pituuksia ei voi inhimillisesti hahmottaa, mutta jotka silti tiedämme täsmällisesti kuin viisarien liikkeet. Olemme oppineet, miten ytimet, atomit, planeetat ovat kietoutuneet kasaan ja miten yhdestä itseään kopioivasta molekyyliketjusta on kehittynyt apinoita, kuten me ja serkkulajimme.
Luonnontiede on mullistanut käsityksen maailmankaikkeudesta –siis ympäristöstä, sanan laajimmassa merkityksessä–, asemastamme siinä ja siitä millaisia olemme: keitä me olemme ja mihin me kuulumme.
Arvoisat kuulijat, kaikki tämä on hyödytöntä, jos ymmärryksellä ei ole itseisarvoa.
Luonnontiede on toki mullistanut myös arkemme: muuttanut leivän, muokannut lasia ja mahdollistanut kännykän, usein lähtien tutkimuskysymyksistä, joilla ei ole ollut mitään ilmeisiä sovelluksia. Mutta vaikka tutkimalla maailmaa perustavanlaatuisimmalla tasolla opimme muokkaamaan sitä, kaikki ymmärrys ei auta manipuloinnissa.
Mutta jos maailman ymmärtäminen sinänsä on hyödytöntä, niin miten arvotonta onkaan ihmisten ymmärtäminen: ei vain sen setviminen, miten käsityksemme ovat muuttuneet maailman ovien auetessa luonnontieteen myötä, vaan koko historian, kielten, kulttuurien moninaisuuden laittamisessa järjestykseen ja valaisemisessa eri kulmista.
Kuinka hyödytöntä, kuinka turhaa, jos tarkoituksena on valjastaa terävin ajattelu ja kriittisimmät oivallukset tuottavuuden vaunuihin, vetämään nykyhetkeä eteenpäin, ottaen yhteiskunnan valmiina.
Arvoisat kuulijat, kaikki ympärillämme on ollut tuntematonta, kiistanalaista ja kiellettyä. Jos mennään Roomaan asti, sellaiset muotoseikat kuten housut miehillä, tai myöhemmin, housut naisilla, tai naiset yliopistolla, tai ihmiset jotka eivät ole naisia eivätkä miehiä, tai se, että voimme arvostella vallanpitäjiä ja vaatia muutosta.
Jos puhutaan hyödystä ja sovelluksista, niin muistettakoon miten eri alojen tutkimus tuo esille sen mikä on ollut ja on, osoittaa vaihtoehtojen moninaisuuden. Ymmärrys ohi tavanomaisuuden näyttää miten rajoitettuja ovat ne tarinat mitä kerromme toisillemme menneisyydestä, siitä mikä olisi voinut olla toisin ja minkä pitäisi olla toisin.
Kriittinen katsaus yhteiskuntaan auttaa riisumaan paljaaksi sen uskomuksen, että juuri me olemme saavuttaneet sivilisaation lopullisen tasangon, että nyt riittää toistaa nykyisyyttä ja hyväksyä ne tarinat, joita annamme kertoa itsellemme ja säännöt, joilla niistä tehdään totta.
Mitään ei ole naulattu paikoilleen: yhteiskunta toisaalla edistyy, toisaalla suistuu, ja meillä kaikilla on osa suunnan määrittämisessä.
Ikiaikaisena normina esitetyt asiat keksittiin eilen ja yhteisten sääntöjen avulla puolustetaan tekoja, jotka ovat sääntöjen vastaisia.
Tällaisista asioista on helppo puhua yleisesti, mutta ne saavat sisältöä, ja vastustusta, vain kun mennään esimerkkeihin.
Suomen perustuslaki kieltää lähettämästä ketään ihmisarvoa loukkaavan kohtelun alle, mutta valtiolla on kokonainen koneisto turvaa hakevien kanssaihmistemme karkottamiseksi vainoon.
Toisena esimerkkinä yhteiskunnan suistumisesta ja sanoinkuvaamattoman normalisoitumisesta mainittakoon se, että Suomi ruokkii tämän hetken pahinta inhimillistä katastrofia myymällä Jemeniä tuhoaville Saudi-Arabialle ja Yhdistyneille Arabiemiirikunnille aseita, vaikka EU:n sitovat asevientisäännöt kieltävät viennin, jos on riski, että aseita käytetään hyökkäykseen toista maata vastaan tai ne pidentävät konfliktia.
Näitä lain rikkomuksia puolustetaan paitsi vetoamalla lakiin, myös hyötyyn. Kaiken tämän perkaaminen ja ikkunan avaaminen uuteen suuntaan, josta saattaa näkyä pala kirkasta taivasta, sitä sen sijaan ei lueta hyödyn piiriin
Arvoisat yliopistolaiset, teillä –meillä– on erityinen mahdollisuus kyseenalaistaa näitä tarinoita ja tekoja, tulla kuulluksi, muuttaa suuntaa, sanalla sanoen olla hyödyksi kamppailussa sivistyksen edistämisestä.
Hiukan sivuten puheen alkua, kuten kohtaa ”Helsingin yliopiston johtokin haluaa karsia tarpeettomina pitämiään oppiaineita”, onko mielestäsi olemassa sellaisia oppiaineita tai tutkimussuuntia, jotka olisivat ns. tarpeettomia tai turhia siinä merkityksessä, missä näitä sanoja populaarissa keskustelussa joskus käytetään? Tarkoittaen siis, että kyseiseen asiaan ei kannattaisi ”tuhlata” yhteiskunnan resursseja eivätkä ne kuuluisi yliopistolle.
Ei tarvitse välttämättä nimetä sellaisia, mutta pidätkö edes mahdollisena, että tällaisia voisi (suomalaisissa) yliopistoissa esiintyä nyt tai tulevaisuudessa?
Populaarissa keskustelussa käsitys tutkimuksen turhuudesta on kaukana kriteereistä, jotka ovat tiedemaailmassa merkityksellisiä, ja käsitys hyödystä on usein kapea.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tieteellisillä kriteetereillä arvioituna turhaa tai tarpeetonta tutkimusta olisi. Kokonaisten oppiaineiden ja tutkimussuuntien suhteen kysymys onkin vaikeampi, eikä sitä voi arvioida ilman tuntemusta ko. alasta. (Itse voisin kyseenalaistaa dogmatiikan tieteellisen arvon -sillä voi toki olla muita arvoja-, mutta asiaa pitäisi tarkastella tarkemmin kuin minun puutteellisten tietojeni pohjalta.)
Mitä yliopiston johtoon tulee, se ei nähdäkseni ole tehnyt päätöksiään karsinnoista huolellisen harkinnan ja tieteellisten kriteerien pohjalta.
Jos käyn läpi niitä asioita joista olen (tieteellisesti) kiinnostunut, niin huomaan että useimmissa tai ehkä jopa kaikissa niistä taustalla on hyöty – mutta usein hyvin pitkän ajan varsin spekulatiivinen hyöty. Esimerkiksi kosmologia on kiinnostavaa koska on hyödyllistä lajin säilymisen kannalta osata ennustaa miten maailmankaikkeudelle tulevaisuudessa tulee käymään. Tai astrofysiikassa gammapurkaukset ovat kiinnostavia koska jossain vaiheessa niiltä pitää ehkä osata suojautua. Jne.
”Itse voisin kyseenalaistaa dogmatiikan tieteellisen arvon.” Usein dogmatiikka liitetään teologiaan, mutta valitettavasti se pyrkii laajentamaan reviiriään myös tieteeseen. Silloin puhutaan paradigmasta, mikä tarkoittaa vain yhtä hyväksyttyä tapaa ajatella. Vaihtoehtoisen tavan esittäjät ovat kerettiläisiä, jotka joko vaietaan kuoliaaksi tai potkitaan pois yhteisöstä.
”Mitä yliopiston johtoon tulee, se ei nähdäkseni ole tehnyt päätöksiään karsinnoista huolellisen harkinnan ja tieteellisten kriteerien pohjalta.” Tästä olen ehdottomasti samaa mieltä, koska yliopiston tulisi olla suvaitsevainen ja antaa motivoituneille ihmisille mahdollisuus toimia ja yrittää murtaa vallitseva paradigma. Se on ainoa keino, jolla tieteellinen ajattelutapa ja maailmankuva muuttuu ja kehittyy.
Off-topic: Äskettäin ilmestyi vuoden 2017 Nobel-palkitun Kip S. Thornen ja Roger D. Blandfordin järkäle ”Modern Classical Physics; Optics, Fluids, Plasmas, Elasticity, Relativity, and Statistical Physics”
Kuten otsikko lupaa, niin siinä on tukevana osana mukana Einsteinin suhteellisuusteoria.
Minua hämmästyttää tuo käsitteiden sekoittaminen. Olen tottunut siihen että ”klassinen fysiikka” ehdottomasti sisältää Newtonin mekaniikan, Maxwellin kenttäteorian ja Boltzmannin jalostaman statistisen fysiikan.
Ja yhtä ehdottomasti ”moderni fysiikka” alkaa siitä missä klassinen fysiikka lyö päätä seinään, eli kun kehään heitetään fysikaalisten suureiden kvantittuminen (Planckin vakion määräämällä skaalalla) sekä hiukkas-aaltodualismi, ja sitten toisaalla Einsteinin teoriat lähtien liikkeelle siitä että valon nopeus on universaali vakio.
Kysymykseni on siis miten nykyään määritellään ”klassinen fysiikka” ? Alustavasti tuntuu aika onnettomalta jos vakiintuneita käsitteitä lähdetään sekoittamaan !
Termiä klassinen käytetään yleensä kvattifysikaalisen vastakohtana, kuten epärelativistinen (tai newtonilainen) on relativistisen vastakohta.
Kyllä, noinhan se tosiaan usein sanotaan.
Mutta silti hämmästelen että ”relativistinen” saadaan ”klassisen” käsitteellisen sateenvarjon alle. Mielestäni usein mielletään Newtonilainen = klassinen.
Mainitsemasi Maxwellin sähkömagnetismi on relativistinen teoria, se on ristiriidassa Newtonin mekaniikan kanssa. Tuollaisen määritelmän mukaan se ei kuuluisi klassiseen fysiikkaan.