Hauskanpitoa
Lopetin blogimerkintäni mustien aukkojen tuottamista koskevasta tieteellisestä artikkelistamme sanoihin ”tämä onkin hauska aihe”. Monasti fysiikassa tutkimuksen kohde valikoituukin siksi, että sen kanssa on hauska painia, eikä siksi, että kyse olisi polttavasta ongelmasta, jonka ratkaisemista pitää kaikkein tärkeimpänä.
Ongelmanratkaisu miellyttää ihmisiä, vaikka ongelma olisi merkityksetön, kuten ristisanoissa. Fysiikan tutkimuksessa on mukana myös älyllisen ponnistelun nautinto (ja masennus), kun saa kurkottaa osaamisensa rajoille. Lisäksi fysiikkaan liittyy löytöretkeilyn ilo sellaisten asioiden selville saamisesta, joita kukaan ei vielä tiedä. Joskus aiempi työ johdattaa eteenpäin auttamalla hahmottamaan jonkin kokonaisuuden, josta puuttuukin vielä yksi tai muutama osa, ja jonka haluaa sitten saada valmiiksi kuin palapelin. Toisaalta työ voi avata uuden näkymän kuin temppeliin sademetsän siimeksessä.
Vaikka syynä olisi hauskanpito, fyysikot kuitenkin yleensä myös ajattelevat aiheensa olevan jotenkin merkittävä. On vaikea paneutua asiaan niin huolellisesti kuin mitä fysiikan tutkimus edellyttää, jos pitää sitä tyhjänpäiväisenä. Toisaalta on helppo erehtyä pitämään jotakin merkittävänä vain siksi, että on paneutunut siihen suurella vaivalla ja käyttänyt siihen paljon aikaa sen tekemiseen – ja nykyään yhä useammin myös rahoittajien vakuuttamiseen.
Tutkiminen huvin vuoksi ilman perusteltua tärkeyttä puolustaa paikkaansa myös fysiikan etenemisen kannalta sikäli, että läpimurrot usein löytyvät yllättävistä suunnista. On tärkeää saada tuoreita näkökulmia, vaikka tarvitaankin tiettyä kurinalaisuutta, jotta kyse ei ole vain yhteisestä leikistä.
Siihen mitä pidetään tärkeänä vaikuttaa merkittävästi fyysikkojen yhteisö. Aktiivinen ja kriittinen tutkimusympäristö nostaa kaikkia: se edesauttaa innostumista ja antaa itseluottamusta sivuuttamaan sen, mitä ei pidä hauskana tai tärkeänä. Tutkimuskentän ymmärtäminen on oma ongelmanratkaisukyvystä erillinen taitonsa.
Toisaalta muotivirtauksiin on helppo hukkua ja johtajien tallomiin polkuihin juuttua. Joskus tutkimuksen tekemisen syynä on vain se, että saa työskennellä joko mukava tyypin tai alan auktoriteetin kanssa, eikä ole niin väliä, mistä tutkimusongelmasta nyt onkaan kysymys.
Tämä tutkimuksen todellisuus ei yleensä heijastu tiedeuutisoinnissa. Toimittajat kirjoittavat tieteellisistä artikkeleista kuten tutkijoiden motivaationa olisi aina merkittävän ongelman ratkaiseminen, eivätkä tutkijat ehkä aina puhu rehellisesti tutkimuksen taustoista, jos osaisivatkaan. Voi olla vaikea tietää mikä itseä oikeasti motivoi, ja vielä vaikeampaa sanoa se, kun yleinen tarina on toisenlainen.
Aika vaikeaa on surffata kyynisen tutkimusrahoitusmotivaation ja cracpot-motivaation välimaastossa etsiessä hedelmällistä vuorovaikutusta tutkijakumppaneihin.
Ei se noin ole. Crackpot-jutuilla ei ole tutkimuskentässä mitään merkitystä, ne ovat tieteen ulkopuolisia lieveilmiöitä (joitain poikkeuksia on, mutta ne vaikuttavat vain ko.o. henkilöihin).
Pidän crackpot-tutkimuksena esim. monimaailma-, aikamatkustus-, ”yhtä aikaa useassa paikassa” ym. tulkinta-asenteeseen perustuvia ajatuksia. Myös tausta-avaruusentiteetteihin jämähtäneitä tutkielmia, esim. tyhjön itseisarvoisuus, kosmologinen vakio, virtuaalihiukkaset, voi pitää spekulatiivisina, koska väliaskeleet on vähintään vielä ottamatta.
Kun toisaalta rahoitusmotivaatiosta lähtien ollaan terveimmillään liki käytännön sovelluksia, ei silloin teoreettisen syvällisen tarkastelun debattiin ole edellytyksiä.
Se tie, että paukutetaan kärsivällisesti jo tunnetun tiedon näkökulmaiseen (ei tulkinta!) haastamiseen, kyseenalaistamiseenkin tieteen metodein, jotta löydettäisiin uusia loogisia perusteita korrelaatiorakenteisiin askel askeleelta tietämystä laajentaen, on nähdäkseni edelleen kestävin kehys vuoropuhelulle. Oikotiet johtavat arvailuihin ja mitä todennäköisimmin erheellisiin tulkintoihin.
Kyllä hedelmällistä keskusteluakin on ja sitä jatketaan, mutta yllättävästi yhä uudestaan törmää ennakkoasenteisiin ja omiin ideoihin kiinnittymiseen. Onhan se ihminen jatkuvasti hyvin lähellä meitä jokaista. 🙂
Tuossa on niputettu asioita, joilla on aivan erilainen asema tieteen kentällä – esimerkiksi virtuaalihiukkaset ovat tarkkaan varmennettu laskentamenetelmä, jota käyttämällä on saavutettu historian tarkimmin varmistetut ennusteet, siis niin kaukana crackpoit-ideoista kuin olla ja voi.
Multiversumi-ideoissa tosiaan käydään tieteen ja ei-tieteen rajaa, mutta en käyttäisi niistä termiä crackpot.
Hiukkanen on aina laskentamenetelmä, olipa todennettavissa tai ei. Ei tästä enempää.
Hiukkanen on tärkeä fysiikan käsite ja ymmärryksen väline, ei pelkkä laskentamenetelmä. Tällä käsitteellä on erilaisia merkityksiä Newtonin mekaniikasta kvanttikenttäteoriaan.
Eusan repliikki on itsestäänselvää semantiikkaa. Siksipä Räsäsen huomautus siitä, että ”käsite hiukanen” on tärkeä ymmärryksen väline, on osuva ja paikallaan. Ei LHC:kään pelkällä matematiikalla pyöri, muutenhan hommaa voitaisiin pyötittää vain isossa tietokoneessa (vaikkakin LHC-koneen matematiikka ja datankäsittely toki on uskomattoman laajaa ja monimutkaista). Kyllä siellä konkreettiset protonit pyörivät, joita otetaan luraus aina vaahtosammuttimen kokoisesta vetysäiliöstä (joka kuulemma riittää LHC:n tarpeisiin miljoonaksi vuodeksi).
Mielestäni suuri virhe aikoinaan tehtiin kun virtuaaliprosesseja ruvettiin kutsumaan (siihen aikaan muka trendikkäästi) virtuaalisiksi ”hiukkasiksi”. Tämä hiukkastermi on sitten poikinut kaikenlaista hulluutta ja väärinymmärryksiä (fyysikot itse tietävät tasan tarkkaan missä mennään, mutta suuri yleisö ei).
Valitettavasti fyysikotkin menevät virtuaalisten hiukkasten kanssa joskus metsään. Ei niin, että niillä laskettaisiin väärin, mutta niiden fysikaalinen tulkinta hiukkasina poikii väärinymmärrystä, kuten sanot.
Olisi kiva kuulla lisää virtuaalihiukkasista eli mitä ne ovat ja mitä ne eivät ole. Oletko käsitellyt jo aihetta blogissa, en muista lukeneeni?
Kirjoitin aiheesta kymmenisen vuotta sitten, nyt ehkä korostaisin enemmän merkinnän loppuosaa.
https://www.tiede.fi/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/naennainen_todellisuus
Jokainen kalustetussa kodissa kasvatettu tietää, että alkeishiukkanen on Poincarén ryhmän jakautumaton esitysmuoto.
Irreducible taitaa olla suomeksi ihan vain redusoitumaton. Mutta hiukkasen käsite on laajempi; kuten mainittua, sitä käytetään jo Newtonin mekaniikassa. Eri fysiikan teorioissa ja eri yhteyksissä se tarkoittaa eri asioita.