Denialismi, luonnontieteiden edistyksen oheisvahinko?
Kari Enqvist ja minä olemme kirjoittaneet Tieteessä tapahtuu –lehden uusimpaan numeroon artikkelin suhteellisuusteoriadenialismista. Juttu on luettavissa lehden sivuilta. Ingressi on tämä:
Suhteellisuusteoria ja muut nykyfysiikan teoriat ovat hienostuneita matemaattisia rakennelmia. Usein ne pyrkivät kuvaamaan maailmaa perustavimmalla tasolla, ja siksi ne kiehtovat myös alan ulkopuolisia. Niiden abstraktius ja etääntyminen välittömästä kokemuspiiristä aiheuttaa kuitenkin myös syvää epäuskoa.
Kirjoitelma oli mustavalkoisuudessaan sangen provosoiva. Olisin kaivannut siihen aavistuksen pitempää kuvausta teorioiden pätevyysalueiden rajojen tarkastelusta ja ehkä itsekritiikkiäkin siinä mielessä, että osa denialisteiksi leimatuista saattaa ainakin osaltaan olla antamassa palautetta siitä, missä pätevyysalueen raja voisi kulkea – ainakin poikkitieteellisesti.
Varsin usein tieteellinen debatti suodattuu inhimillisen tunnekirjon kautta, jolloin kärjistetään, eikä halutakaan selittää asioita parhain päin.
Matematiikka on lahjomattomin tieteen kielistä. Kun popularisoidaan, joudutaan vääjäämättä kompromisseihin. Mutta osittain tieteentekijät itsekin näyttäytyvät malliensa kautta vertauksin saarnaavilta profeetoilta.
Saman matemaattisen tuloksen voi kuvata loputtomin vertauskuvin. On kunnioitettavaa ja rohkaisevaa, että osa tieteilijöistä asettuu yleisen mielipiteen kohteeksi pukemalla tutkimustuloksensa populaariin asuun, parhaimmillaan siten, että taustalla oleva matematiikka on tarkistettavissa ja kirjoittaja on itse asettanut kuvauksensa selitysvoimalle reunaehtoja. Kaikkein voimallisinta popularisointia on saman ilmiön kuvaaminen mahdollisimman erilaisilla arkiajattelua kutittelevilla mielikuvilla, jotka saattavat valistuneessa mielessä nopeuttaa paljonkin idean perusteiden ymmärryksen avautumista.
Imhimilliseen tulitukseen tieteen sektoreiden kesken on myös ihmisyyteen pohjautuva vaihtoehto: halaa uutisankat kuoliaaksi. Kun ensimmäiseksi toteaa vastustajan ansiot sekä ilmeisen osaamisen ja sen jälkeen toteaa perehtymättömyyden aiheuttaneen muutamia virheitä tai puutteellisuuksia, voi laajemman hyväksynnän piirissä käydä käsityksiä korjaamaan.
Kuten artikkelissakin viittasitte, fysiikassa on vielä paljon tuntematonta raivaamatonta korpimaata. Siispä pieni varoituksen sananen: voimassaolevien paradigmojen liian hillitön puolustaminen jopa leimakirveitä heilutellen voi äkkiäkin osoittautua eräänlaiseksi vastadenialismiksi. 🙂
Vaan läpi historianpa ollaan tasapainoteltu hedelmällisen ja hedelmättömän vastakkainasettelun kanssa…
Onpa huikean hieno puheenvuoro Syksyltä ja Kari Enqvistiltä tuo artikkeli denialismista! Juuri tuollaisia, oikeaan oivaltamiseen pohjautuvia tieteilijöiden puheenvuoroja tarvitaan nykyaikana, jolloin kaikenlaiset huuhailijat ovat saaneet sosiaalisessa mediassa kohtuuttoman paljon jalansijaa.
Taidanpa tulostaa artikkelin huoneentaulukseni! 😉
Tiedeaiheiset keskustelupalstat ovat liiankin täynnä ihmisiä, jotka uskovat milloin kaataneensa suhteellisuusteoriat, milloin luoneensa kaikenteorian. Heitä ei lainkaan askarruta se, ettei heillä ole minkäänlaisia opintoja alalta ja maallikotkin kykenevät kaatamaan heidän harhansa. Ainoana pohjana heillä on useimmiten juuri ne populistiset julkaisut, jotka ovat pakostakin ”Lie to children” tasoa. Niistä he sitten ovat löytävinään virheitä, jotka kaatavat minkä perusteorian milloinkin. Harmi.
Itselläni on enemmän tai vähemmän populistisia tiedekirjoja muutama hyllymetri eri tieteenaloilta. Minulle tieteiskirjallisuus on (osin muun kirjallisuuden ohella) ollut erittäin tärkeä elämää avartava ja rikastuttava lähde. Voisin sanoa olevani maailmankuvastani kiitollinen monillekin eturivin tieteentekijöille, jotka ovat kirjoittaneet alastaan populistisesti tai pitäneet yleisöluentoja. Iso kiitos ja hatunnosto heille (teille), jotka jaksatte vaivautua.
Sibiksen sinfonioistakin voi nauttia, vaikka itse ei kykene säveltämään mitään.
Pieni kyssäri. Onko näistä ”huuhareista” useinkin harmia nimeä saaneille tutkijoille? Kuinka usein sinulle pyritään esittelemään uutta mullistavaa kosmologiaa?
PekkaP:
Yhteydenottoja mielestään mullistavia teorioita kehittäneiltä tutkimusyhteisön ulkopuolisilta henkilöiltä tulee jonkun verran. Eipä niistä juuri haittaa ole, sellaisista viesteistä näkee päältä, että ne eivät ole kiinnostavia, joten deletoin ne lukematta tarkemmin.
Lehti kolahti postiluukusta tänään ja mielenkiinnolla luin Räsänen & Enqvist parivaljakon kommentit edellisissä numeroissa käynnissä olleeseen keskusteluun. Luonnontieteellisen maailmankuvan omaanava kallistun tietysti hyvin pitkälti samalle kannalle, vaikka en kompetenssia omaakaan ottaa itse kantaa ks. aiheeseen.
Sen sijaan saman numeron tätä juttua edeltävällä sivulla ollut diplomi-insinöörin kommentti Tuomo Suntolasta herätti mielenkiintoni, koska kyseessä vaikuttaisi päällisin puolin olevan ainakin omalla alallaan pätevöityneen fyysikon kehittelemä ”kaiken teoria”. Haluatko tai osaatko Syksy ottaa kantaa Suntolan tapaukseen?
Mika:
Se vähä, mitä olen Suntolan mallista saanut tietooni, ei ole houkutellut lähempään tutustumiseen.
On syytä ehkä mainita, että yleisen suhteellisuusteorian tuolle puolen meneviä malleja käsittelevää tutkimusta julkaistaan koko ajan, siinä ei ole mitään poikkeuksellista. Kirjoitin aiheesta hieman täällä:
http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/kysymysten_juurella
Linkki taisi olla rikki, tämä toimii:
http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/41570
Kiitos blogeista.
Ilkka Huotari:
Kiitos.