Tieteilijöiden vapaus, valta ja vastuu
Olin torstaina 8.1. Tieteen päivillä paneelissa ”Tiede, tutkimus ja ihmisoikeudet”. Muina osanottajina olivat Risto Saarinen, Terttu Utriainen ja Reetta Toivanen kanssa, ja puheenjohtaja oli Tiedeakatemiain neuvottelukunnan ihmisoikeuskomitean puheenjohtaja Jukka Kekkonen. Avauspuheenvuoroni oli suunnilleen seuraava (olen lisännyt tähän jokusen sanan avauspuheenvuorojen jälkeisestä keskustelusta).
Meillä kaikilla on ihmiskunnan jäseninä vastuu kanssaihmisistämme. Meillä on erilaisia rooleja, ja vastuumme niiden piirissä on erilainen: olemme ihmisiä, perheenjäseniä, kansalaisia, kuluttajia, ammatinharjoittajia. Meillä on sitä enemmän vastuuta, mitä enemmän meillä on valtaa ja vapautta.
Valta tarkoittaa sitä, kuinka paljon toimillamme on vaikutusta ja vapaus sitä, kuinka paljon meillä on mahdollisuus toimia. Tämän takia meillä on enemmän vastuuta asioista, joihin voimme vaikuttaa enemmän. Yleensä tämä tarkoittaa asioita, jotka tapahtuvat lähempänä meitä, maantieteellisesti tai poliittisesti. Kaukaisista asioista meillä on vastuuta vain silloin kun olemme niihin osallisina tai voimme muuttaa niitä, mikä on nykyään aika usein.
Akateemisessa työssä olevilla tieteilijöillä on erityistä valtaa sikäli, että heidän on helpompi saada äänensä kuuluviin ja määritellä keskustelua kuin monien muiden alojen edustajien. Professorin on helpompi tulla kuulluksi kuin siivoojan, tutkimusalasta riippumatta.
Toisaalta yliopistolaisilla on poikkeuksellisen laaja vapaus päättää ajankäytöstään. Tämä liittyy ihanteeseen yliopistosta sivistyksen ja kulttuurin vaalijana, paperintuotantolaitoksen sijaan.
Koska akateemikoilla on työnsä puolesta vapautta ja yhteiskunnan puolesta valtaa, heillä on erityinen vastuu toimia sekä ihmisenä ja kansalaisena että tieteilijän roolissaan.
Mitä ammatilliseen vastuuseen tulee, tieteeseen liittyy poliittisia tekijöitä, ja sen takia ihmisoikeuskysymyksiä, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Luonnontieteiden kohdalla tulee kenties ensimmäisenä mieleen tutkimustulosten sovellukset, mutta myös rahoitukseen ja erilaisten ideologioiden muotoilemiseen ja levittämiseen liittyy politiikkaa.
Se, että tieteilijät suhtautuisivat tieteelliseen toimintaan kuin se olisi epäpoliittista tarkoittaa sitä, että he antaisivat muiden määrittää tieteen poliittisen kehyksen ja tehdä poliittiset päätökset. Itse asiassa ani harva edes todella on sitä mieltä, että tieteilijöiden ei pitäisi tehdä tieteeseen liittyviä poliittisia valintoja. Jos fysiikan laitos aloittaisi ydinasetutkimusohjelman pohjoiskorealaisen tutkimuslaitoksen kanssa, tuskin kovinkaan moni tuomitsisi sitä, että tutkijat kieltäytyisivät osallistumasta. Mutta yleensä yleisesti hyväksytyn politiikan tukemista pidetään epäpoliittisena ja sen kyseenalaistamista poliittisena.
Keskustelun taustaksi annetussa muistiossa nostettiin esille kysymys siitä, miten akateemisiin boikotteihin pitäisi suhtautua. Yleispätevää vastausta ei ole, vaan pitää ottaa huomioon tilanteen yksityiskohdat ja toiminnan vaikutukset. Boikotteja ei tule vieroksua siksi, että ne politisoisivat tiedettä, koska se on jo poliittista, mutta niiden oikeutusta ja vaikutusta on syytä harkita tarkkaan.
Esimerkiksi Etelä-Afrikassa akateeminen boikotti edesauttoi apartheidin loppumista, ja sillä voi olla merkitystä myös Israelin apartheidin tapauksessa. Molemmissa maissa laaja boikotti on mielekäs siksi, että järjestelmä on etuoikeutetulle etniselle ryhmälle varsin demokraattinen, ja väestön mielipiteellä on suuri merkitys päättäjien toiminnassa. Tilanteissa, joissa valta on keskitetympää ja epäoikeudenmukainen hallinto ei jatku väestön laajan tuen takia kohdennetumpi boikotti voi olla tehokkaampi.
Mitä tulee tieteilijöiden rooliin ihmisinä ja kansalaisina, niin kun saa äänensä kuuluviin, on velvollisuus käyttää sitä. Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuu ihmisiä eri aloilta, eikä tieteilijöiden pitäisi jättäytyä pois. Taustamuistiossa otettiin esille kysymys asiantuntijuudesta: onko harhaanjohtavaa puhua julkisuudessa asioista, joka ovat oman tutkimusalueen ulkopuolella?
Valtavirtatiedotusvälineissä, joissa on portinvartijat, on tosiaan asiantuntijuuden ongelma, joka liittyy siihen, keitä päästetään ääneen, miten heidät kehystetään ja kuka määritetään asiantuntijaksi. Yksi osa tätä on se, että toimittajia pidetään kaikkien alojen asiantuntijoina. Nykyään on tosin myös demokraattisempia tiedotusvälineitä, kuten blogeja, jotka lieventävät ongelmaa.
Tilanne ei kuitenkaan parane sillä, että tieteilijät kieltäytyisivät käyttämästä ääntään. En myöskään pidä suurena ongelmana sitä, että lukijat liioittelisivat tieteilijöiden arvovaltaa. Kun Esko Valtaoja kirjoittaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, tuskin kukaan kuvittelee, että hänen näkemyksensä pohjautuu tähtitieteen uusimpiin tutkimustuloksiin. Sellaisten alojen kohdalla, jotka ovat lähellä yhteiskunnallisia asioita, kuten lain, asian kanssa voi olla syytä olla tarkempi.
Tieteilijöiden näkemyksiä kenties arvostetaan myös siksi, että heidän ammattiinsa kuuluu asioiden tarkastelu huolella, kriittisesti ja analyyttisesti. On suotavaa, että tätä taitoa sovelletaan myös omien toimien poliittisen puolen ja ihmisoikeusvaikutusten arvioimiseen.
Yksi kommentti “Tieteilijöiden vapaus, valta ja vastuu”
Vastaa
Universumin synty, ihmisoikeudet, pilkki ja mullistus
Pidän keskiviikkona 7.1. kello 10.00 Tieteen päivillä Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 1 esityksen aiheesta ”Universumin synty”. Samassa ”Sattuma ja universumi” –tilaisuudessa Karri Muinonen puhuu aurinkokuntien synnystä ja eksoplaneetoista ja Kirsi Lehto kertoo elämän synnystä.
Torstaina 8.1. kello 15.00 olen Tieteen päivillä paneelissa ”Tiede, tutkimus ja ihmisoikeudet” Risto Saarisen, Terttu Utriaisen ja Reetta Toivasen kanssa. Paneelin vetää Tiedeakatemiain neuvottelukunnan ihmisoikeuskomitean puheenjohtaja Jukka Kekkonen. Paneeli on Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 12.
Perjantaina 20.3. on Utsjoella auringonpimennys, ja puhun siellä tapahtumassa ”Utsjoen pimennys ja pilkki” kello 13.00 aiheesta ”Auringonpimennyksestä pimeään aineeseen: todellisuus näkyvän tuolla puolen”.
Tiistaina 31.3. kello 16.30 juttelen Tiedekulmassa filosofi Paavo Pylkkäsen kanssa siitä, miten yleinen suhteellisuusteoria mullisti maailmankuvan sata vuotta sitten, ja miten käsitykset ihmisen paikasta maailmassa ovat muuttuneet kuluneen sadan vuoden aikana.
8 kommenttia “Universumin synty, ihmisoikeudet, pilkki ja mullistus”
-
Tapsa sanoo:
Olin paikalla, mielenkiintoisia esityksiä kaikki kolme. Vasta kotiin kävellessä tuli mieleen kysymys:
Kerroit, ettemme tiedä ”mitään” inflaatiota edeltävästä ajasta. Onko todella näin? Kai tiedämme sentään, että ”alussa oli singulariteetti”?
-
Syksy Räsänen sanoo:
Tapsa:
Kiitos, mukava kuulla.
Ei, emme oikeastaan tiedä, onko inflaatiota ennen ollut alkusingulariteetti vaiko ei. Yksi syy on se, että vaikka yleisen suhteellisuusteorian mukaan alussa olisi singulariteetti, niin yleinen suhteellisuusteoria ei päde lähellä singulariteettia.
Singulariteetit siis oikeastaan osoittavat paikkoja aika-avaruudessa, joiden tutkimisiin tarvitaan kunnollinen kvanttigravitaatioteoria (inflaatiossa käytetään hyvin yksinkertaista kvanttigravitaatiota, joka ei päde singulariteeteissa).
On esitetty esimerkiksi sellaisia malleja, joissa maailmankaikkeus on äärettömän ikäinen, ja ensin romahtaa äärettömän kauan ja sen jälkeen alkaa laajenemaan.
-
Kai Miljard sanoo:
Hei Syksy!
Eikö kumminkin inflaatio teoria liitetty Big Bang teoriaan ja sen jälkeiseen sekuntiin, milloin nykyiset fysiikanlait muodostuivat. Yhtälöönhän tarvitaan yli valonnopeuksella laajenevaa maailmankaikeutta.No entäs kaiken teoria, onko se mahdollista päätellä/ laskea jossakin vaiheesa?.
-
Edellä olevan kirjoitin vähän epämääräisesti ja tarkennan sitä. En epäile sekunnin murto-osaakaan, ettei nykyisin tuntemamme maailmankaikeus ole saanu alkunsa alkuräjähdyksestä.Edes se, että onko maailmankaikkeus ikuisesti laajenava tai vaihtoehtoisesti romahtaa kasaan jossain vaiheessa ja kaikki alkaa taas uudestaan ei muuta kyseistä näkemystä.
Mutta se näin maallikkona jonkin verran tökkii, että jotta nykyisenkaltainen maailmankaikkeus voisi olla olemassa, alkuräjähdyksen jälkeiseen aikaan liitettiin inflaatio teoria. Eli tarvittiin teoria joka liittää nykyisyyden ja alkuräjähdyksen välisen ajan yhtenäiseksi jatkumoksi. Itse teoria ei töki, vaan siinä esitetty valoa nopeampi laajeneminen. Vaikka on ollut puhetta madonreijistä yms. niin yleisesti silti sanotaan, ettei valonnopeutta voi ylittää. Mutta jos se on jo ylitetty maailmankaikeuden alussa, miksei sitä voisi ylittää nykyisinkin? Oma puhtaasti arvaus on jotain tämän kaltaista: valonnopeuden voi joissakin erikoistapauksissa ylittää…
Historiaa ei tarvitse kahlata kovinkaan pitkälle taaksepäin, kun myös sanottiin, että suhkumoottorinen matkustajalentokone on teoreettinen mahdottomuus, vaikka Wernher von Braun kolleegoineen oli jo tehnyt ballistisen ohjuksen ja esim. saksan armeijalla oli suihkumoottorinen hävittäjä.
No, jää nähtäväksi voiko valonnopeutta ylittää, vaan miten on?
-
Kai Miljard:
Suhteellisuusteorian mukaan mikään ei voi liikkua valoa nopeammin. Inflaation aikana mikään ei liiku valoa nopeammin.
Ilmaisu ”valoa nopeampi laajeneminen” on harhaanjohtava, ja toivon, että tutkijat lopettaisivat sen käyttämisen… Se tarkoittaa vain sitä, että laajeneminen on niin nopeaa, että kahden tarpeeksi kaukana toisistaan olevan pisteen välillä ei voi lähettää valosignaaleja, koska niiden väliin tulee uutta tilaa niin nopeasti.
-
Samu sanoo:
🙂 Olen pitkään ihmetellyt tuota valoa nopeamaa liikettä/laajenemista, jonka olen lukenut mainittuna esim. Tieteen kuvalehdenkin sivuilta. Selititkin sen ykskantaan. Kiitos! Tämä on hyvä blogi!
-
Kun kahden pisteen välinen etäisyys kasvaa eli väliin tulee ”tilaa” – niin ottaako nykyfysiikka kantaa siihen mitä perimmäiseltä olemukseltaan on tämä ”tila”?
Eräs pimeän energian selityshän on juuri tämän tilan energia.
-
Tapsa:
Kyllä. Tyhjän tilan energia liittyy tosin kvanttikenttiin, ei välttämättä tilan itsensa ominaisuuksiin.
Vastaa
Apartheid boikottiin
Kirjoitan Helsingin Sanomien tänään julkaistussa kolumnissa seuraavasti:
”Akateemisia boikotteja joskus arvostellaankin tieteen ja politiikan sekoittamisesta, silloinkin kun boikotit ovat lähtöisin kansalaisyhteisöstä ja niiden tavoitteena on ihmisoikeuksien puolustaminen. Tunnetuin esimerkki on Etelä-Afrikka, jonka tapauksessa boikottia perusteltiin sillä, että akateemiset instituutiot eivät olleet erillään politiikasta, vaan osallistuivat apartheidin ylläpitämiseen. Sama pätee Israeliin.”
Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin täällä, täällä, täällä ja täällä.
Yksi kommentti “Apartheid boikottiin”
Vastaa
Vastuun hapuilua
Kävin toissapäivänä Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa näytelmän Einsteinin rikos. Näytelmässä Albert Einstein juttelee rannalla majailevan kulkurin kanssa mieltään painavista asioista. Kohtauksissa käydään läpi keskusteluja Einstein elämän Yhdysvalloissa viettämien viimeisten 20 vuoden ajalta. Kolmantena hahmona on FBI:n agentti, joka värvää kulkurin antamaan tietoja Einsteinista, jota pidetään epäilyttävänä pasifismin, saksalaisuuden ja juutalaisuuden takia.
Asetelma on mielenkiintoinen ja näytelmässä kosketellaan merkittäviä kysymyksiä, kuten tieteilijöiden vastuuta, ydinaseita ja poliittista vainoa Yhdysvalloissa. (Kirjoitin Tieteessä tapahtuu –lehden Einstein-jutussani joistakin samoista aiheista.)
Einsteinin rikos sortuu kuitenkin niihin ongelmiin, jotka Einsteinin unet vältti: kirjoittaja ei osaa asettaa Einsteinin työtä paikalleen, eikä näytelmän Einstein ole elävä ihminen, vaan suurmiehen haamu.
Näytelmän Einstein ei puhu niin kuin oikea henkilö. Hänen osakseen on tullut esitellä Einsteinin taustaa, aatteita ja kirjoituksia suureen ääneen, riippumatta siitä olisiko Einstein itse puhunut moisia kyseisessä tilanteessa. Tämä saakin hänet vaikuttamaan aika itsekeskeiseltä tyypiltä. Dialogissa on paljon suoria sitaatteja Einsteinin teksteistä, mutta se mikä toimii esseessä, ei sovi ystävälliseen jutusteluun. On kova kiire esitellä asioita, eikä hahmojen sisäiselle elämälle jää tilaa. Tilannetta olisi helpottanut, jos ainakin kuluneimmat Einstein-kliseet olisi maltettu jättää pois.
Välillä dialogi ja tapahtumat ovat tahattoman komediallisia: Einstein selittää juuri tapaamalleen henkilölle, kuinka hänellä oli seitsenvuotiaaksi asti hän sanoi kaikki lauseet kahteen kertaan, pohdiskelee juutalaisen identiteetin yksityiskohtia seteleitä kuivatessaan ja ilmaisee tunteiden syvyyttä huudon voimakkuudella.
Näytelmän keskeinen jännite kumpuaa siitä ristiriidasta, että Einstein oli pasifisti ja antinationalisti, mutta kehotti Yhdysvaltain hallitusta rakentamaan ydinaseen natsien voittamiseksi. Näytelmässä on otettu vapauksia ajoituksen suhteen, jotta Einstenin aatosten kehityskulku saadaan mahtumaan yhdysvaltalaiselle rannalle. Todellisuudessa Einsteinin siirtymä täydellisestä pasifismista sotimisen tukemiseen tapahtui Euroopassa hänen koettuaan natsien valtaannousun, ei asioita pohdiskellessa meren takana Yhdysvalloissa.
Tällainen tiivistäminen, vaikkakin latistavaa, on ymmärrettävää. Einsteinin työn yhdistäminen ydinpommin valmistamiseen ja käyttämiseen on suurempi ongelma. Einstein puolustelee viattomuuttaan sillä, että hänen työnsä oli perustutkimusta, jolla ei ollut ydinpommin kanssa mitään tekemistä. Tämän esittäminen epätoivoisesti huutaen kuitenkin johdattelee katsojaa sellaiseen johtopäätökseen, että Einstein yrittää vain tyynnyttää omatuntoaan.
Tieteilijöiden ammatilliseen vastuuseen liittyy mielenkiintoisia kysymyksiä, mutta Einsteinin osuus ydinpommien valmistamisessa ei ole niistä hyvä esimerkki. Näytelmässä Einstein mainitsee tieteellisenä saavutuksenaan vain yleisen suhteellisuusteorian. Yleisellä suhteellisuusteorialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä ydinfysiikan kanssa. Tosin näytelmän Einstein väittää yhtälön E=mc2 (jostain syystä potenssi ei näy blogissa oikein) liittyvän yleiseen suhteellisuusteoriaan, vaikka itse asiassa se kuuluu suppeaan suhteellisuusteoriaan, mutta senkin yhteys ydinpommeihin on melko etäinen. Hiroshiman yhteydessä Einstein piirustaa puunpalaan yhtälön yleisön ihmeteltäväksi, mutta sillä ei ole mitään tekemistä minkään näytelmän muun sisällön kanssa. Ilmeisesti tästä sekoilusta on pääteltävä, että kirjoittaja ei tiedä Einsteinin työstä mitään.
Tämä selittäisi myös sen, että näytelmässä ei mainita Einsteinin merkittävää roolia kvanttimekaniikan kehittämisessä, vaikka se oli hänen Nobel-palkinnolleenkin (joka kyllä mainitaan) keskeistä, ja kvanttimekaniikalla oli suurempi merkitys atomiydinten ymmärtämisessä kuin suhteellisuusteorialla. Kvanttimekaniikankin kehittämisen yhteys ydinpommeihin on tosin suunnilleen yhtä kaukainen kuin tietokoneiden keksimisen yhteys NSA:n vakoiluohjelmaan.
Onkin eriskummallista, että tutkijoiden vastuuta ydinpommeista haetaan Einsteinin kautta, vaikka hän oli poikkeuksellinen juuri siksi, että hänellä ei ollut ammatillisesti ydinpommien juuri mitään tekemistä, toisin kuin valtaosalla aikakauden fyysikoista, mukaan lukien sellaisilla rakastetuilla hahmoilla kuin Niels Bohrilla ja Richard Feynmanilla.
Voisi jopa epäillä, että Einstein valitaan tällaisiin pohdintoihin juuri siksi, että hänellä oli ydinpommeista niin pieni ammatillinen vastuu. Silloin voidaan pitäytyä etäisissä mietelmissä siitä, mikä on vastuu teoista joiden seurauksia ei voi arvata, kun todellisissa moraalisissa ongelmissa on yleensä kyse toiminnan arvattavissa olevista seurauksista.
Einstein tosin allekirjoitti presidentti Franklin Rooseveltille lähetetyn kirjeen, jossa kehotettiin rakentamaan ydinaseita. On aiheellista, että kirjettä käsitellään näytelmässä paljon, vaikka Einsteinin roolia liioitellaankin. Aloite ei lähtenyt häneltä eikä hän kirjoittanut kirjettä itse, eikä se ei liity Einsteinin vastuuseen fyysikkona, vaan julkisuuden henkilönä.
FBI:n kautta näytelmässä on ajankohtaisia pakolaisvastaisuuden, rasismin ja uskonnollisen syrjinnän teemoja. FBI:n juutalaisvastaisuus Yhdysvaltojen natsi-Saksan vastustamisen rinnalla tekee myös kuvaa Yhdysvalloista monipuolisemmaksi. Olisi tosin ollut kiinnostavampaa, jos kulkurin hahmon kautta olisi tuotu mukaan myös sitä, miten suhtautuminen Hitleriin kehittyi Yhdysvalloissa: kaikki eivät suinkaan olleet yhtä moraalisesti tarkkanäköisiä kuin Einstein. Näytelmän kuva natseista on jälkiviisas, eikä auta ymmärtämään oman aikamme äärioikeistoa. Kummallista on myös se, että näytelmän Einstein ei puolusta sosialismia, jota Einstein todellisuudessa vakaasti kannatti, vaikka aihe tulee esille, ja FBI:n, kulkurin ja Einsteinin erilaiset perspektiivit aiheeseen olisivat olleet herkullisia.
Valot ja savu ovat mainioita, etenkin niiden sienipilveen viittaava yhdistelmä Hiroshiman yhteydessä on erinomainen. Puvustus on hyvä, ja Einsteinin asun kehittyminen kohtausten edetessä on hauska yksityiskohta.
Einsteinin rikoksen tavoitteet ovat korkealla, mutta tulos jää pinnalliseksi. On kuitenkin mukava nähdä, että tieteilijöiden kautta halutaan käsitellä tärkeitä moraalisia ja poliittisia kysymyksiä.
2 kommenttia “Vastuun hapuilua”
-
mikko siitonen sanoo:
Ymmarrat kai, etta kyse on fiktiivisesta tarinasta, jossa Einsteinen tunnettua nimea ja hahmoa kaytetaan otsikkona. Se on normaalia taiteessa.
t. Mikko
-
mikko siitonen:
Einsteinia ei käytetä vain ”otsikkona”, vaan näytelmässä läpikäydyt Einsteinin ajattelun ja elämän vaiheet seuraavat todellisuutta ja dialogia on otettu suoraan hänen kirjoituksistaan.
Vastaa
Viserrystä taivaasta
Ferrarassa Italiassa on meneillään konferenssi, jossa esitellään Planck-satelliitin uusia tuloksia. Tämä on sikäli kummallista, että tulokset eivät ole vielä julkisia – itse asiassa ne eivät ole edes valmiita.
Planck julkaisi ensimmäiset kosmologiset tuloksensa maaliskuussa 2013. Yksi Planckin odotetuimpia anteja oli kosmisen mikroaaltotaustan polarisaatio. Polarisaatiohavaintojen analysointi kuitenkin osoittautui luultua vaikeammaksi, joten niiden julkistaminen siirrettiin vuoteen 2014.
Suuri osa Planckin näkemästä polarisoituneesta säteilystä tulee Linnunradasta. Galaksiamme tutkiville astrofyysikoille se voi olla hyvinkin mielenkiintoista, mutta kosmologeille Linnunrata on roskaa, joka peittää alleen varhaisesta maailmankaikkeudesta peräisin olevan kosmisen signaalin. Polarisaation siistiminen on melkoinen urakka, ja Planck on halunnut tehdä sen huolella, joten tulosten julkaiseminen on toistuvasti viivästynyt. Lisäksi nyt on syynissä on Planckin koko neljän vuoden mittausjakson data, kun vuoden 2013 analyysi perustui vain ensimmäisten 15 kuukauden havaintoihin.
Joillakin tutkimusryhmillä on ollut huolettomampi ote polarisaatiodatan analyysiin. Maaliskuussa BICEP2-tutkimusryhmä ilmoitti havainneensa gravitaatioaaltojen jäljen mikroaaltotaivaan polarisaatiossa. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin kyseessä olisi merkittävin löytö kosmologiassa tai hiukkasfysiikassa yli vuosikymmeneen. Pian epäilyjä tuli kuitenkin julki, ja syyskuussa Planck julkaisi havaintonsa Linnunradan pölystä tulevasta polarisoituneesta säteilystä. Planckin näkemä pöly näytti samalta kuin BICEP2:n havainnot, mikä viittaa siihen, että myös BICEP2 näki pölyä galaksimme tuulilasissa, ei viestiä muinaisilta ajoilta.
Asian varmistamiseksi Planck ja BICEP2 ovat yhdistäneet havaintonsa, ja tuloksia lupailtiin lokakuulle, marraskuulle tai viimeistään nyt joulukuussa meneillään olevaan konferenssiin. Kaikkea ei ole vielä saatu valmiiksi, mutta koska konferenssi on sovittu, se myös pidetään, vaikka Planck-ryhmä ei julkista vielä tuloksiaan. Tutkijat puhuvat siis tuloksista, jotka eivät ole valmiita ja esittelevät lukuja, jotka eivät ole julkisia. Tässä eriskummallisessa tilanteessa konferenssista raportoivan twitter-hashtagin #planck2014 seuraaminen on luotettavin tapa saada ajantasaista tietoa siitä, mitä ymmärrämme maailmankaikkeudesta.
Eilen Suomen Planck-ryhmän kosmologiaosuuden johtaja Hannu Kurki-Suonio piti Suomessa esityksen Planckin uusista havainnoista. Koska ryhmän jäsenillä ei ole valtuuksia ilmoittaa mitään julkisuuteen, hän perusti puheensa twitteristä poimittuihin lukuihin ja kuviin. Ainakin voi sanoa, että tarkkojen tietojen puuttuessa Planck-ryhmän kaunis polarisaation visualisointi on saanut paljon huomiota:
Maistiaisten jälkeen dataa ja analyysiä lupaillaan julkiseksi 22.12., mutta saattaa tässä mennä tammikuuhunkin. Kiinnostavimmasta asiasta, eli BICEP2:n väitetystä löydöstä Planck on jo julkisesti sanonut, että ainakin BICEP2:n ilmoittama tulos heikkenee. Lopullisten tulosten pitäisi ilmestyä myöhemmin ensi vuoden aikana.
Päivitys (06/12/14): Planckin tuloksista tuli nähtävästi lehdistötiedotekin –vain ranskaksi.
5 kommenttia “Viserrystä taivaasta”
-
Kimmo Metso sanoo:
Olisi mielenkiintoista kuulla näkemyksesi blogin muodossa kvanttiteleportaatiosta. Onko sillä kosmologian mittakaavassa mitään merkitystä? Millä nopeudella lomittumisen kautta siirtävä informaatio siirtyy? jne..
-
Kimmo Metso:
Kiitos ehdotuksesta! En tunne kvanttiteleportaatiota juurikaan, mutta voisin kyllä kirjoittaa lomittumisesta, johon se perustuu, se on mielenkiintoinen ilmiö.
-
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Vaniljan tuolla puolen
-
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Kauneus kosmologiassa
Vastaa
Luomisen kuvajaisia
Luin hiljattain uudelleen Alan Lightmanin kirjan Einstein’s Dreams (suom. Einsteinin unet). Sen 179:llä pienellä sivulla seurataan Albert Einsteinin päiviä ja unia vuoden 1905 huhtikuusta kesäkuuhun, jolloin hän sai suppean suhteellisuusteorian valmiiksi.
Fyysikoiden elämästä kertovissa teoksissa on kaksi vaaraa. Ensinnäkin, jos tarkoitus on kuvata heidän työnsä sisältöä, kertoa sen tekemisestä tai avata sen merkitystä, niin eksyy helposti ellei tunne fysiikkaa ja sitä, millaista fysiikan tutkiminen on. Toisaalta tarina saattaa hukkua päähenkilönsä alle, kuten suurmieskertomuksissa usein. On vaikea ottaa etäisyyttä nerouden myyttiin, kuten esimerkiksi Feynman-sarjakuva osoittaa. Ongelmat ovat erityisen vakavia kun kyseessä on Einstein, josta tuli nerouden vertauskuva jo eläessään ja jonka kehittämä suhteellisuusteoria ei ole helppo kuvattava.
Ensimmäistä ongelmaa Lightmanilla ei ole, koska hän on tutkimusta tehnyt yleisen suhteellisuusteorian asiantuntija. Hänen väitöskirjaohjaajansa oli itse asiassa Kip Thorne, eräs suhteellisuusteorian vanhoja mestareita. Lightman välttää päähenkilön paisuttelemisen, kuitenkaan vähättelemättä tai ottamatta liikaa etäisyyttä, siten että pääosassa ei ole Einstein eikä Einsteinin tietoinen työskentely. Sen sijaan kirja keskittyy tämän näkemiin uniin, joissa aika ja avaruus ovat erilaisia tavalla, joka tavoittelee suppeaa, ja yleistäkin, suhteellisuusteoriaa. Unissa ihmisten käytös peilaa näitä eroja ja on inhimillinen kosketuspinta aika-avaruuden rakenteeseen.
Tutkimukseen kuuluu eri vaihtoehtojen vertaaminen, harhapolut ja lopulta oikean vaihtoehdon löytäminen. Lightmanin kuvaamat unet ovat runollinen tulkinta tästä fysiikan luomistyöstä. Unissa on oikeita ja vääriä oivalluksia, ja herätessä kirkkauteen unet putoavat mielestä, kuten väärät teoriantyngät hylätään kauniin totuuden löydyttyä. Osa luomistyöstä ja etsimisestä tehdään alitajuisesti, joten unet ovat sille luonteva kuvajainen.
Tieteessä, toisin kuin taiteessa, on kyse luomisen lisäksi samanaikaisesti löytämisestä: jos Einstein ei olisi vuonna 1905 muotoillut suppeaa suhteellisuusteoriaa, niin joku toinen olisi kehittänyt sen täysin samanlaisena myöhemmin. Lightmanin kirja pitää tarinan henkilökohtaisena tahdittamalla unia arkisilla päiväkohtauksilla Einsteinin elämästä Bernissä, joihin tuntuu tarttuneen unien merkityksellisyyttä.
Avaamalla yksityisiä unia Lightman tuo sisäisen luomisprosessin ulkoilmaan ja tekee abstraktista ajattelusta ja määrittelemättömistä tuntemuksista näkyvää. Einsteinin unet ovat läheistä sukua elokuvalle Alaston lounas, jossa David Cronenberg maalaa William Burroughsin merkkiteoksen luomistyön valkokankaalle Burroughsin elämästä ja kirjoista otetuilla tapahtumilla ja symboleilla.
2 kommenttia “Luomisen kuvajaisia”
-
Sunnuntaikosmologi sanoo:
Amazonista napattua; ehkä haluat kommentoida tämän kirjan väitettä:
Bankrupting Physics: How Today’s Top Scientists are Gambling Away Their Credibility
The recently celebrated discovery of the Higgs boson has captivated the public’s imagination with the promise that it can explain the origins of everything in the universe. It’s no wonder that the media refers to it grandly as the ”God particle.” Yet behind closed doors, physicists are admitting that there is much more to this story, and even years of gunning the Large Hadron Collider and herculean number crunching may still not lead to a deep understanding of the laws of nature. In this fascinating and eye-opening account, theoretical physicist Alexander Unzicker and science writer Sheilla Jones offer a polemic. They question whether the large-scale, multinational enterprises actually lead us to the promised land of understanding the universe. The two scientists take us on a tour of contemporary physics and show how a series of highly publicized theories met a dead end. Unzicker and Jones systematically unpack the recent hot theories such as ”parallel universes,” ”string theory,” and ”inflationary cosmology,” and provide an accessible explanation of each. They argue that physics has abandoned its evidence-based roots and shifted to untestable mathematical theories, and they issue a clarion call for the science to return to its experimental foundation.
-
Sunnuntaikosmologi:
En ole lukenut kirjaa, ks. Peter Woitin arvio:
http://www.math.columbia.edu/~woit/wordpress/?p=6156
Vastaa
Kaikenlaisia selityksiä
Multiversumi on paljon julkisuudessa. Siitä kirjoitetaan lukuisissa artikkeleissa (se on päässyt Tähdet ja avaruus –lehden 7/2014 kanteenkin), puhutaan lukemattomissa haastatteluissa ja sitä mainostetaan jatkuvasti, kuten Peter Woitin hiukkaskosmologian uutisia ja hölynpölyä seuraavan Not Even Wrong –blogin arkistoista näkyy. Multiversumista myös kysytään usein, joten kirjoitan siitä hieman. (Käsittelin asiaa hieman vuoden 2013 Tieteen päivien kirjassa.)
Multiversumi tarkoittaa kokoelmaa universumeita eli maailmankaikkeuksia. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, koska usein maailmankaikkeus määritellään siten, että se on kaikki mitä on olemassa. Multiversumilla tarkoitetaankin eri asiayhteyksissä eri asioita, ja joskus puhujille ei ole itselleenkään selvää, mitä he oikein tarkoittavat.
Yksinkertaisimmillaan sana multiversumi viittaa joukkoon maailmankaikkeuden alueita, jotka ovat kaukana toisistaan. Koska valo kulkee äärellisellä nopeudella ja maailmankaikkeuden ikä on äärellinen, jokainen havaitsija näkee vain palasen maailmankaikkeudesta. Meillä ei ole mitään tietoa horisontin takana olevista alueista, joten ne ovat käytännöllisesti katsoen irrallisia maailmankaikkeuksia, ainakin siihen asti kunnes niistä ehtii tulla valoa meille.
Sanaa multiversumi käytetään myös toisella tavalla. Jos maailmankaikkeus ymmärretään koko avaruudeksi, niin multiversumi tarkoittaa sitä, että on olemassa täysin erillisiä avaruuksia, jotka eivät ole yhteydessä keskenään. On tosin epäselvää, mitä tarkoitetaan sillä, että tällaisia avaruuksia on olemassa, koska yleensä fysiikassa jonkin asian olemassaolo tarkoittaa sitä, että sen kanssa on mahdollista vuorovaikuttaa, ainakin periaatteessa.
Tilanne ei tosin ole täysin vieras. Kun maailmankaikkeuden laajeneminen kiihtyy, aiemmin horisontin sisällä olleet alueet poistuvat horisontista, ja on mahdollista olla yhteydessä yhä pienempään osaan maailmankaikkeutta. Jos kiihtyvä laajeneminen jatkuu ikuisesti, niin kadonneet alueet eivät koskaan palaa takaisin kosketuksiin. Tuntuisi kuitenkin oudolta sanoa, että niitä ei enää ole olemassa. Fysiikan edistys johdattaakin miettimään uudelleen sitä, mitä olemassaolo tarkoittaa, myös esimerkiksi virtuaalisten hiukkasten tapauksessa. Mutta vaikka virtuaalisia hiukkasia ei voi suoraan havaita, ne perustuvat teoreettisesti hyvin tunnettuun ja kokeellisesti tarkasti testattuun kvanttikenttäteoriaan. Multiversumin pohja taas on hatara niin teorian kuin havaintojenkin osalta.
Jos muita maailmankaikkeuksia on olemassa –mitä se sitten tarkoittaakaan– niin ensi silmäyksellä vaikuttaisi siltä, että niillä ei voi olla mitään kokeellista merkitystä, koska ne ovat täysin erillisiä meistä. Multiversumia on yritetty yhdistää havaintoihin antrooppisen periaatteen kautta.
Antrooppinen periaate tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että voimme havaita vain sellaisia maailmankaikkeuksia, ja sellaisista paikoista maailmankaikkeudessa, missä olemassaolomme on mahdollista. Osa havainnoistamme selittyy fysiikan laeilla, osa sattumalla ja osa antrooppisella periaatteella.
Esimerkiksi Aurinkokunnassa planeettojen etäisyyksien ja kiertonopeuksien suhde johtuu siitä, että gravitaatiovoima on kääntäen verrannollinen etäisyyteen. Toisaalta planeettojen lukumäärä on sattumaa: on olemassa aurinkokuntia, joissa on enemmän tai vähemmän planeettoja, eikä kahdeksassa ole mitään erityistä. Se, että kotiplaneettamme on juuri sopivalla etäisyydellä Auringosta elämän synnylle, selittyy antrooppisesti: emme olisi voineet kehittyä Jupiterissa tai Merkuriuksessa.
Tässä tapauksessa antrooppinen selitys perustuu siihen, että tiedämme, että on olemassa muita aurinkokuntia ja tunnemme niiden kehityksen määräävät fysiikan lait. Muuten ei olisi mahdollista selvittää, onko kysymys luonnonlaista, sattumasta vai antrooppisesta valinnasta.
Antrooppista periaatetta on viime aikoina sovellettu multiversumiin maailmankaikkeuden kiihtyvän laajenemisen selittämiseksi. Kiihtyvän laajenemisen syytä ei varmasti tiedetä, mutta suosituin vaihtoehto on tyhjän tilan energia. Tyhjön energia selittää hyvin havainnot, jos se on tarpeeksi pieni, mutta on vaikea ymmärtää, miksi se olisi niin pieni.
Jos oletetaan, että on olemassa multiversumi ja eri maailmankaikkeuksissa tyhjön energian on eri suuruinen, niin antrooppisen periaatteen mukaan elämme sellaisessa maailmankaikkeudessa, jossa tyhjön energia on yhteensopiva olemassaolomme kanssa. Jos tyhjön energia olisi paljon havaittua isompi, kiihtyvä laajeneminen olisi alkanut aiemmin, eikä planeettoja –eikä meitä– olisi olemassa. Mutta jos tyhjön energia olisi pienempi, niin siitä ei olisi olemassaolomme mitään haittaa. Pitää siis vielä keksiä joku syy, jonka mukaan suurimmassa osassa maailmankaikkeuksista tyhjön energia on niin iso kuin mahdollista ja olettaa, että meidän maailmankaikkeutemme on tyypillinen. Silloin havaittu tyhjön energian arvo on todennäköinen.
Tällainen selitys tyhjön energialle on saanut suosiota useiden kosmologien ja hiukkasfyysikoiden keskuudessa. Sen sosiologinen menestys on johdatellut seuraamaan samaa epätoivon reittiä muidenkin ongelmien kohdalla. Esimerkiksi ei tiedetä, mistä Higgsin hiukkasen massa määräytyy, mutta jos se olisi hyvin erilainen, niin maailmankaikkeus näyttäisi tyystin toisenlaiselta, eikä meitä olisi olemassa.
Antrooppinen selitys on kuitenkin saanut paljon kritiikkiä osakseen, ja monien tutkijoiden mielestä se ei ole edes kritisoimisen arvoinen. Ongelmana on se, että toisin kuin planeettojen tapauksessa, ei ole todisteita siitä, että olisi olemassa muita maailmankaikkeuksia, joissa on toisenlaiset olosuhteet kuin omassamme. On hyviä syitä ajatella, että on paljon avaruutta paljon tämänhetkisen horisontin tuolla puolen, mutta ei ole mitään vakuuttavia syitä uskoa, että siellä olisi perustavanlaatuisesti erilaista kuin täällä. Mitä täysin erillisiin avaruuksiin tulee, niiden olemassaololle ei ole mitään kunnollista teoreettista perustetta.
On esitetty, että säieteoria ennustaa multiversumin. Säieteoria on tutkituin ehdokas kvanttiteorian ja yleisen suhteellisuusteorian yhdistäväksi yhtenäisteoriaksi. Teoriaa ei kuitenkaan ole saatu täysin muotoiltua, eli ei tiedetä, mitä säieteoria tarkalleen on, joten se ei myöskään (ainakaan vielä) ennusta mitään. Itse asiassa antrooppista selitystä tyhjön energialle käytetään usein todisteena säieteorian oikeellisuudesta. Tällainen päättely on tieteellisen käytännön vastaista: jos tiedämme multiversumin olemassaolon ainoastaan säieteoriasta, niin emme samaan aikaan voi käyttää multiversumia todisteena sille, että säieteoria pitää paikkansa. Joidenkin multiversumin kannattajien mielestä tämä on hyvä syy muuttaa tieteen käytäntöjä.
Multiversumiselitysten suurin ongelma on se, että ne ovat hedelmättömiä. Ne eivät ennusta mitään, ja niitä sovelletaan vain selittämään havaintoja, jotka jo tiedetään, mutta joita ei ymmärretä.
Jos protonin elinikä olisi liian lyhyt, niin protonit olisivat tähän päivään mennessä hajonneet, eikä meitä olisi. Ei tiedetä, miksi protonien elinikä on niin pitkä. Jos protonin pitkäikäisyyden haluaisi selittää antrooppisesti, niin eliniän ei tarvitsisi olla kovin paljon maailmankaikkeuden nykyistä ikää pidempi. Protonin elinikä on kuitenkin yli kymmenentuhatta miljardia miljardia kertaa tätä pidempi. Tästä ei kuitenkaan päätellä, että antrooppinen periaate olisi väärä, vaan että protonin eliniällä on jokin muu selitys.
Toisaalta vuonna 1973 C.B. Collins ja Stephen Hawking esittivät, että avaruuden litteys selittyy antrooppisesti: jos avaruuden kaarevuus olisi iso, meidän olemassaolomme ei olisi mahdollista. 1980-luvun alussa keksittiin, että inflaatio selittää avaruuden litteyden, ja antrooppiset arvelut muuttuivat tarpeettomiksi.
On mahdollista, että elämme multiversumissa, jossa tyhjön energia selittyy antrooppisesti. On myös mahdollista, että elämme tietokonesimulaatiossa, jonka on tehnyt jokin supersivilisaatio, joka on jättänyt tyhjön energian vihjeeksi siitä, että maailmamme ei ole todellinen. Kummastakaan mahdollisuudesta ei ole mitään todisteita, eikä niiden pohtiminen vie tiedettä eteenpäin.
27 kommenttia “Kaikenlaisia selityksiä”
-
Risto Lautala sanoo:
Jos multiversumista ei ole todisteita niin onko se vähän kuin uskonto?
Keksii kreationistitkin ”todisteita” ja ”teoriota” evoluutiota vastaan. -
Risto Lautala:
Ajatusrakennelma ei kaiketi kelpaa uskonnoksi vain siksi, että sille ei ole todisteita.
Multiversumi on tieteellistä spekulaatiota. Jos jokin muilta osiltaan kokeellisesti varmennettu teoria ennustaisi multiversumin olemassaolon, niin se voisi kehittyä hyödylliseksi osaksi tiedettä.
Tällä hetkellä on mielestäni vaikea sanoa, ovatko multiversumia käyttävät antrooppiset selitykset tiedettä vai ei – ehkä ne vielä ovat, mutta raja pseudotieteeseen ei ole kaukana.
-
Jarno sanoo:
Kiitokset mielenkiintoisesta kirjoituksesta!
Katselin jokin aika sitten Leonard Susskindin luentoa, jossa hän multiversumeista puhuessaan mainitsi että kahden multiversumin törmääminen voisi olla mahdollista, ja tämä olisi myös mahdollista havaita. Tämä arvostetun fyysikon kommentti herätti minussa kaksi kysymystä, joita uskallan näin sopivan blogimerkinnän kohdalla kysyä.
1. Miten nämä multiversumimallit määrittelevät ”tilan” jota laajenevat maailmankaikkeudet kyntävät ennen yhtymistään, sillä jossainhan ajattelisi olevan ajanhetki t-1 ennen törmäystä? Toisaalta nykykäsityksen mukaan yksittäisen maailmankaikkeuden kohdalla tätä tilaa ei ole olemassa.
2. On ehdotettu että fysiikan lait voisivat olla erilaisia eri multiversumeissa. Kun kaksi eri laeilla varustettua maailmankaikkeutta törmäävät, mitkä ovat vallitsevat luonnonlait tässä kombinaatiossa?
Blogimerkinnästäsi kävi hyvin selväksi miten huteralla pohjalla nämä mallit ovat, mutta koska moni fyysikko uskoo niihin, olisi mielenkiintoista tietää miten heidän matematiikkansa vastaa näihin kysymyksiin.
-
Jarno:
1. Tässä on kyse saman avaruuden kahden eri alueen törmäämisestä.
2. Riippuu siitä, millä tavalla luonnonlait ovat erilaisia. Olisi kyllä tarkempi puhua luonnonlakien realisaatiosta kuin itse laeista. Tämä tarkoittaa sitä, että ajatellaan olevan olemassa samat lait, joita molemmat alueet noudattavat, mutta alueiden olosuhteissa on eroja.
Esimerkiksi alkeishiukkasten massa määräytyy Higgsin kentän arvosta. Jos Higgsin kentän arvo on maailmankaikkeuden jossain osassa erilainen kun täällä kotona, niin hiukkasten massat ovat erilaiset, ja aine käyttäytyy siksi hyvin eri tavalla. Tässä mielessä voidaan sanoa, että ainetta koskevat luonnonlait ovat erilaiset, mutta ne palautuvat samaaan Higgsin kenttää koskevaan lakiin.
(Näissä maailmankaikkeusten törmäyksissä ei ole kysymys Higgsin kentän arvosta, mutta idea on sama.)
-
Yleinen huomio muuten: pääsääntöisesti en vastaa kysymyksiin, jotka ovat kaukana merkinnän aiheesta. (Ei liity edelliseen kysymykseen, joka oli sen ytimessä!)
-
Ihmettelijä sanoo:
Syksy kirjoitti:
”1. Tässä on kyse saman avaruuden kahden eri alueen törmäämisestä.”
Jos saman avaruuden kaksi eri aluetta voivat törmätä keskenään, niin miten se tapahtuu?
Liikkuvatko saman ( laajenevan ) avaruuden eri alueet suhteessa toisiinsa jossakin tausta-avaruudessa?
Miksi ylipäätään on keksitty avaruus joka muuttuu?
Eikö riitä että on olemassa ainetta joka kokee muutosta avaruudessa joka ei muutu?
-
Ihmettelijä:
Tapauksessa, josta Jarno mainitsi, on kyse on siitä, että kaksi avaruudessa kasvavaa kuplaa törmää toisiinsa – hieman kuin kaasukuplat törmäävät kiehuvassa vedessä.
Olen kirjoittanut muuttuvaa avaruutta kuvaavan yleisen suhteellisuusteorian löytämisestä hieman täällä:
http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/kaareuden_kietoutumista
-
Ymmärrän kyllä miten aine laajenee ulos päin jo olemassa olevaan avaruuteen, mutta avaruushan ei laajene ulos päin jo olemassa olevaan tilaan?
ymmärrän myös miten laajenevat kaasukuplat liikkuvat jo olemassa olevassa avaruudessa ja törmäävät, mutta miten kaksi avsruutta liikkuu suhteessa toisiinsa ja miten ne törmäävät keskenään?
Mistä avaruus itse koostuu ja miten avaruudet vuorovaikuttavat keskenään?
Laajeneva kaasu koostuu erillisistä hiukkasista jotka liikkuvat suhteessa toisiinsa avaruudessa?
Mistä toistensa kanssa törmäävät avaruudet koostuvat?
-
-
Edson sanoo:
Tämä blogimerkintä voisi olla hyvä tilaisuus kysyä, missä määrin fyysikot osallistuvat pohdintaan, voisiko tässä omassa, tai ehkä jossain toisessa universumissa, elämä perustua aivan toisiin molekyyleihin kuin tuntemamme elämän molekyylit.
Onko aihetta jotenkin tutkittu luonnontieteen keinoin?
-
Syksy kirjoitti:
”Tapauksessa, josta Jarno mainitsi, on kyse on siitä, että kaksi avaruudessa kasvavaa kuplaa törmää toisiinsa – hieman kuin kaasukuplat törmäävät kiehuvassa vedessä.”
Avaruushan nimenomaan laajenee siten ettei se laajene ulos päin jo olemassa olevaan tilaan?
jos näin, niin miten kaksi eri alueen laajenevaa avaruutta voisivat törmätä keskenään, vaikka olisivatkin samaa laajenevaa avaruutta?
Laajenevat kaasukuplat laajenevat ulos päin jo olemassa olevaan avaruuteen ja sen lisäksi ne vielä liikkuvat suhteessa toisiinsa siinä jo olemassa olevassa avaruudessa, joten laajenevien kaasukuplien osalta tilanne on aivan erilainen?
-
Ihmettelijä:
Kuten sanottua, Jarnon mainitsemassa tapauksessa on kyse aineen liikkeestä avaruudessa. Tässä tapauksessa kyseinen aine ei koostu hiukkasista, vaan kyseessä on kenttä – ei mennä tähän tarkemmin. Samoin aika-avaruuskaan ei koostu mistään hiukkasista, sillä ei ole mitään alirakennetta.
Avaruuden laajenemisesta hieman täällä:
http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/rajaton_kasvu
-
Edson:
On kyllä. En tunne asiaa, mutta onneksi Ursalla on astrobiologian blogi:
https://www.ursa.fi/blogi/elaman-keitaita/
-
Syksy Räsänen
”Kuten sanottua, Jarnon mainitsemassa tapauksessa on kyse aineen liikkeestä avaruudessa. Tässä tapauksessa kyseinen aine ei koostu hiukkasista, vaan kyseessä on kenttä – ei mennä tähän tarkemmin. Samoin aika-avaruuskaan ei koostu mistään hiukkasista, sillä ei ole mitään alirakennetta.”
Aine siis koostuu erillisistä tihentymistä jotka liikuvat suhteessa toisiinsa ja siksi aineella on kyky kokea muutosta!
Sen tiheys ja tilavuus kokee siis muutosta jo olemassa olevassa avaruudessa joka on jo olemassa, eikä aineen tiheyden tilavuuden muuttuminen vaadi sellaista avaruutta joka myös kykenee muuttumaan.
Mihin avaruuden itsensä kokema muutos perustuu?
Aineen muutos perustuu LIIKKEESEEN joka tapahtuu avaruudessa!
Liittyykä liike mitenkään siihen että avaruus itse kokee muutosta?
jos ei, niin mihin se avaruuden itsensä kokema muutos perustuu?
-
Ihmettelijä:
Tämä riittäköön tästä.
-
Lentotaidoton sanoo:
Jos olen käsittänyt oikein esim. David Deutschin edustaman MM-tulkinnan (jossa kvanttitapahtuman dekoherenssissä ei ”romahdusta” tapahdu vaan maailmat ”eriytyvät” toisiksi determinismin säilyttämiseksi), niin nämä eri ”maailmat” esim jakavat (yllätys yllätys) tämän saman avaruus-aika ”tilan” meidän kanssamme. Hän on myös esittänyt (kirjan Brown: Kvanttitietokone mukaan) hypoteettisen kokeen maailmojen mahdollisesta interferenssistä. Tähän tarvittaisiin ei enempää eikä vähempää kuin täydellisen tietoisuuden omaava tietokone, joka tekisi kvanttitapahtumasta ”mittauksen”. Tämän jälkeen sen tulisi täydellisesti ”unohtaa” näkemänsä (jotta koherenssi säilyisi). Nyt tehtäisiin interferenssikoe eri maailmojen välillä. Jos koe antaisi aina tuloksen 1 (eli maailmat interferoisivat) olisi monimaailmatulkinta oikea, jos tulisi 50/50 1-0 niin Köpistulkinta.
Koe lienee mahdottomuudessaan kaukainen haave.
-
Lentotaidoton:
Monimaailmatulkinnassa eri vaihtoehdot vastaavat eri aika-avaruuksia. (Aika-avaruuden käytöshän, eli gravitaatio, määräytyy aineesta, eli jos maailmankaikkeuden aine on jakautunut eri tavalla, myös aika-avaruus on erilainen.)
Kvanttimekaniikan monimaailmatulkinta onkin yksi esimerkki multiversumista, jossa maailmankaikkeudet ovat erillisiä toisistaan.
-
Kyllä, mutta vaikka eri vaihtoehdot vastaisivat (ominaisuuksiltaan) eri aika-avaruuksia, niin olen käsittänyt, että nimenomaan Deutschin MM-tulkinnassa nämä muut ”aika-avaruudet” eivät sijaitsisi kuitenkaan ”jossain tuolla”, vaan ”tässä ja nyt” ja siksi determinismi säilyisi (ja ilmeisesti useampiulottuvuuksisina kuten mahdollisesti tämä omammekin). Deutschin mukaanhan nämä maailmat voivat periatteessa interferoida (mm. kaksoisrakokokeessa ”varjofotoneina”). Taitaa olla niin monta soppaa kuin on hämmentäjiä.
-
Lentotaidoton:
Minulla on eri käsitys, mutta en juuri tunne Deutschin ehdotuksia, voin olla väärässäkin.
-
http://www.hedweb.com/manworld.htm#where
Where are the other worlds?
Non-relativistic quantum mechanics and quantum field theory are quite unambiguous: the other Everett-worlds occupy the same space and time as we do.
The implicit question is really, why aren’t we aware of these other worlds, unless they exist ”somewhere” else? To see why we aren’t aware of the other worlds, despite occupying the same space-time, see ”Why do I only ever experience one world?” Some popular accounts describe the other worlds as splitting off into other, orthogonal, dimensions. These dimensions are the dimensions of Hilbert space, not the more familiar space-time dimensions.
-
Tapsa sanoo:
Kiitos kun kerroit kantasi multiversumeista näin selkeästi.
Myös tyhjän tilan energia mietityttää minua. Onko se jotenkin todettu eli tiedetäänkö mitä se on?
Kun näet sanotaan, että maailmankaikkeus laajenee tyhjän tilan energian takia ja laajeneminen kiihtyy, koska samalla syntyy lisää tyhjää tilaa ja samalla tietenkin sen energiaakin – niin se kuulostaa kyllä aika tyylipuhtaalta kehäpäätelmältä.
-
Lentotaidoton:
Tuo selitys on hyvin ongelmallinen, ei vähiten siksi, että se heijastaa klassisen fysiikan kuvaa aika-avaruudesta näyttämönä, johon tapahtumat eivät vaikuta. Ks. yllä.
Tapsa:
Ks. http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/paljon_tyhjasta
-
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Muihin maailmoihin
-
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Jokin sanoo poks
-
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Aika-avaruuden atomit
-
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Alas huipulta
-
Boris the Rat sanoo:
onko maailmankaikkeuden laajentumisen kiihtyvyys kääntäen verrannollinen etäisyyteen?
-
Ei.
-
Vastaa
Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu
Tieteessä tapahtuu –lehden numerossa 6/2014 on minulta taloustiedettä koskeva puheenvuoro. Se on vastaus kansantaloustieteen professori Vesa Kanniaisen numerossa 5/2014 olleeseen kommenttiin Helsingin Sanomien kolumnistani. Kirjoitan seuraavasti:
”Kun kosmologit ovat väärässä, tai kun julkisuudessa esitellään heidän tuloksiaan virheellisesti, seuraukset ovat korkeintaan noloja. Taloustiedettä sen sijaan käytetään oikeuttamaan miljoonien ihmisten hyvinvointiin ja kokonaisten yhteiskuntien poliittiseen tulevaisuuteen ratkaisevasti vaikuttavia päätöksiä.”
Yksi kommentti “Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu”
Vastaa
Sisäistetty seksismi
Kirjoitan Helsingin Sanomien tänään julkaistussa kolumnissa seuraavasti:
”Tutkijat lähettivät luonnontieteen alan yliopistolaisille Yhdysvalloissa hakemuksia, jotka olivat täysin samanlaisia hakijan nimeä lukuun ottamatta.
Puolessa hakemuksista oli miehen ja puolessa naisen nimi. Naisen nimellä varustetut hakijat arvioitiin järjestään vähemmän päteviksi ja heille tarjottiin pienempää palkkaa. Naispuoliset arvioijat eivät pitäneet naisten hakemuksia sen parempina kuin miespuoliset.”
Olen kirjoittanut kyseisestä tutkimuksesta aiemmin täällä.
Vastaa
Pyramidin tasanteelle
Kisälliaikani lähestyy loppua. Olen allekirjoittanut ensi vuoden alusta alkavan ja toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen yliopistotutkijana Helsingin yliopistolla. Väittelin tohtoriksi vuonna 2002, ja minulla on sen jälkeen ollut kolme kahden-kolmen vuoden postdoc-paikkaa ennen nykyistä vajaan viiden vuoden sijaisuuttani, ja välissä joitakin viikkojen-kuukausien kestoisia vierailutyösuhteita.
Tämä on tavallinen kuvio, ja jokaisella uudella askelmalla on vähemmän paikkoja. Epävarmuus onkin tutkijana olemisen ikävin puoli. Olenkin vain osittain leikilläni kirjoittanut, että tutkijoille pysyvän työpaikan saaminen on merkittävämpi tavoite on kuin suuren yhtenäisteorian löytäminen. (Pysyvistä työpaikoista puhuminen Suomessa on sinänsä harhaanjohtavaa, että yliopisto voi irtisanoa työsopimuksia siinä missä muutkin työnantajat, akateemikkojen asema ei ole yhtä turvattu kuin Pohjois-Amerikassa.)
Jotkut tutkijat ajattelevat, että epävarmassa vaiheessa he tekevät vähemmän riskialtista tutkimusta ja siirtyvät vaikeiden kysymysten pariin vasta pysyvän työpaikan saatuaan. On kuitenkin helppo tahtomattaan ruveta kuvittelemaan, että oma työ on sittenkin mielekästä, eikä toimintamallien muuttaminen vuosien jälkeen ole helppoa.
Olen itse yrittänyt tutkia minua kiinnostavien aiheiden lisäksi valtavirrassa olevia helppoja asioita tarvittavien ansioiden saamiseksi. On vaikea arvioida, kuinka hyvin tämä on toiminut. Kosmologien yhteisö on avoin valtavirran ulkopuolisille ideoille, jotka esitetään ymmärrettävästi, ja olen saanut mieluisia työpaikkoja, mutta tuurilla on ollut siinä osuutensa.
Pysyvän paikan suomaa vapautta rajoittaa se, että niihin kuuluu muitakin velvollisuuksia kuin tutkimus, kuten opetusta, apurahojen hakemista opiskelijoille ja tutkimusryhmälle, järjestämistä ja kaikenlaisia muita hallinnollisia toimia. Janne Saarikivi vertasi hiljattain professoreja pankinjohtajiin, joiden tehtävänä on lähinnä hankkia rahaa ja hallinnoida. (Sanottakoon, että fysiikan laitoksella on erinomainen tukihenkilöstö, joka hoitaa suuren osan niistä asioista, joita on muualla nähtävästi sälytetty nimellisesti tutkimaan palkattujen henkilöiden harteille.)
Eräs kollegani mainitsikin professuurin saatuaan, että hän olisi mieluummin ottanut lyhytkestoisen ja vähemmän velvollisuuksia sisältävän postdoc-paikan (tämä oli Ranskassa, jossa professoreilla on enemmän velvollisuuksia kuin Suomessa). Omaan toimenkuvaani kuuluu ensi vuoden alusta tutkimuksen ja opetuksen lisäksi vastuu fysiikan laitoksen tieteen popularisoinnista ja yleisölle suunnatusta viestinnästä.
Pysyvä paikka ei ole pyramidin huippu, mutta se lopettaa pitkän epävarmuuden jakson; on kuin tasanteelle saapuisi.
4 kommenttia “Pyramidin tasanteelle”
-
Olli huikuri sanoo:
Mielestäni juuri Syksyllä on onnistumisen edellytykset tieteen popolarisoijana ja yleisöviestinnästä vastaavana.
Se, mitä olen lukenut hänen kirjoituksiaan, vakuuttaa minut siitä. -
KH sanoo:
Jos pysyvä paikka tulevaisuudessa on epävarmaa sinunlaisellesi tutkijalle, niin miten epävarmaa se sitten on keskivertotutkijalle? Onko alalle edes järkevää kouluttautua, jos jo lähtökohtaisesti on vain keskinkertainen, vaikka kiinnostus ja motivaatio fysiikkaa ja koko alaa kohtaa olisikin valtava?
-
KH:
Pysyvän työpaikan saaminen akateemisessa maailmassa on kaikille epävarmaa. Mutta koulutuksella (ja mahdollisella tutkimuskokemuksella) saa kyllä helposti työpaikan akatemian ulkopuolelta, eli tutkijaksi heittäytymällä ei menetä mitään.
Fyysikkojen työllistymisestä tarkemmin:
http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/tyonhaaroja
-
Olli huikuri:
Kiitos luottamuksesta!
Tämä on erittäin hienoa, että jaksat ottaa laajasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja toimia aktiivisesti paremman huomisen puolesta. Arvostan suuresti.