Elämän keitaita

Toisenlaista opetusta

1.9.2016 klo 00.11, kirjoittaja Kirsi Lehto
Kategoriat: Astrobiologia

Tässä yhä monimutkaistuvasssa maailmassa tiede ja teknologia etenevät suurin harppauksin. Uusia hienoja löytöjä julkaistaan harva se päivä kaikilla tieteen aloilla, tieteellinen maailmankuva laajenee ja tarkentuu. Teknologia tuottaa lisää sovelluksia ja menetelmiä, uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin, ja tekee elämän entistä helpommaksi ja  turvallisemmaksi. Ja edistys on hyvää ja positiivista, tekee maailman koko ajan paremmaksi, ainakin periaattessa, ja mahdollisesti. Mutta tämä viimeksi mainittu mahdollisuus ei kuitekaan ole tieteen vastuulla, vaan ”päättäjien” – siis kaikkien meidän kansalaisten jotka polittiikan välityksellä  valitsemme mitä tiedettä täällä tehdään, mihin sillä pyritään ja miten sen tuloksia käytetään: millaista maailmaa ja yhteisteiskuntaan sen avulla rakennetaan. Jos tieteen tekeminen vaatii paljon tietoa ja ymmärrystä, niin sitä vaatii myös tietoyhteiskunnan vastuullinen kansalaisuus. Se edellyttää että meidän väkemme – ja erityisesti nuoret ikäluokat  – pyrkisivät entistä paremmin ymmärtämään sitä miten maailma tai yhteiskunta toimii, kehittyy ja muuttuu, miten syy- ja seuraussuhteet vaikuttavat eri ilmiöiden sisällä, puhutaanpa sitten globaalista eriarvoisuudesta, ylikansoituksesta, ilmastonmuutoksesta tai jatkuvan talouskasvun periaatteista. Tai avaruustutkimuksesta, evoluutiosta ja siihen vaikuttavista tekijöistä, tai ihmiskunnan roolista ja tulevaisuudesta tällä planeetalla.

Erityisesti tieteessä asiat pitää ymmärtää perusteistaan lähtien, ja mielellään jopa jonkun verran laajasti ja poikkitieteellisesti. Mutta pelkkä perusteiden ymmärtäminen ei riitä kovinkaan pitkälle, eikä edes kova ja sitoutunut työn tekeminen, vaikka nuo ovatkin näinä aikoina tieteen tekemisen perusedellytyksiä. Näiden lisäksi tieteen tekemiseen tarvitaan, tarvittaisiin, myös ihmettelyä, haltioitumista, kyseenalaistamista, luovuutta. Ja avoimuutta ja jakamista, suunnan kyselemistä, seurauksien arvioimista.

Tarvittaisiin sitä että tiede olisi hauskaa, ja innostavaa, ja vapaata. Vanha työläs yksityiskohtien junnaaminen, oppiminen ja puurtaminen ei jaksa oikein kiehtoa nuorisoa kaiken nykyisen viihteen ja fantasian rinnalla. Yhä useampi nuori jättää tieteen oppimisen kokonaan ”jonkun muun” murheeksi.

Ehkä tieteen oppimiseen ja tekemiseen tarvittaisiin kokonaan uudenlaista näkökulmaa ja asennetta. Lienee niin että meidän koulutusjärjestelmämme pitäisi se asenne jostakin löytää ja kehittää.

Tähän suureen haasteeseen ehdottelemme täältä Turusta uudenlaisia oppimisvälineitä ja menetelmiä. Nyt kun teknologian avulla voidaan luoda kaikenlaisia virtuaalitodellisuuksia meidän ympärillemme – kuten esimerkiksi palleroisia satuolentoja pompsahtamaan eteemme mistä tahansa puskasta – niin sen avulla voidaan tuoda myös koko maailman tieteelliset ulottuvuudet ja historian hurjat kehitysvaiheet eläviksi, tai ainakin näkyviksi ja (lähes) käsinkosketeltaviksi nuorten maailmaan.

Turussa on olemassa ”Aikavaellus”-reitti, eli koko maailman historiaa kuvaava 13,8 km pitkä vaellusreitti. Tämän aikajana -idean perusteella olemme nyt suunnitelleet koko luonnonhistorian opetuspaketin, jossa luonnon suuri tarina”herätetään eloon” digitaalisesti. Aikavaelllus-reitin eri aikapisteille luodaan kuvitukset – moniin kohtiin esimerkiksi täyden ympyrän panoraamakuvat jotka näyttävät miltä maailma näytti  tuohon aikaan. Eliökunnan kummallisuudet – joita alkaa ilmestyä aikakirjoihin vasta 500 viimeisen vuosimiljoonan aikana – ilmestyvät polun varteen kukin oikeissa ilmiasuissaan, luonnollisessa koossa, virtuaalikuvina. Luokkahuoneisiin vietynä tämä opetusmateriaali sisältää animoituja tarinoita ja 3-ulotteisia malleja esimerkiksi planeettakunnista, joita koululainen pääsee kääntelemään ja katselemaan kaikilta kulmilta. Hän myös pääsee tarkkailemaan miten mantereet ovat liikkuneet planeetan pinnalla ja törmäilleet toisiinsa, miten vuoristot ovat syntyneet ja kuluneet pois. Hän pääsee itse kokeilemaan kuvaruudulla myös planeetan ilmakehän ja ilmaston säätämistä, tai vaikka elämän syntyä ja eliökunnan evoluutiota.

Näiden visuaalisten ja selitettyjen todellisten tarinoiden toteuttaminen edellyttää sitä että me kouluttajat ensin mietimme mitä hurjia juttuja luonnontieteestä pitäisi norisolle kertoa – ja sitten pelintekijät  kertovat sen kuvallisessa, animoidussa ja vuorovaikutteisessa muodossa. Onneksi meillä täällä Turuss on yksi maailman parhaista pelilalaboratorioista.

Mikä tärkeää, niin oppimismateriaalin perään laitetaan hauskoja pelejä tai simulaatioita– hauskanpitoa ei pidä unohtaa (huom: otetaan vastaan hyviä peli-ideoita). Ja mikä vielä tärkeämpää: kunkin oppipaketin taakse laitetaan filosofista ja eettistä pohdiskelua siitä mitä tämä merkitsee meidän olemassaolomme tai arvomaailmamme kannalta.  Samantyyppiset materiaalit tuotetaan sitten myös planetaarioihin ja museoihin…

No niin, olikohan tuo nyt vain yhden tiedekasvattajan toiveuni?? Toivottavasti ei pelkästään sitä, sillä tämän sisältöinen hakupaketti lähti eilen H2020 hakuun. Mukana 10 Euroopan maata, 14 partneri-instituuttia.