Sähkömagneettiset aistit
Aiemmin näissä blogeissa olen jo pohtinut aistien merkitystä elämälle – ne ovat tärkeitä, niidenhän avulla elävät voivat orientoitua, sopeutua ja reagoida ympäristöönsä. Meillä täällä Maassa näkö- ja kuuloaistit ovat tärkeitä useimmille korkeammille eläimille – mutta ne lienevät merkittäviä muuallakin, sillä kaikkien elinkelpoisten planeettojen pinnalla on varmaankin valoa (paras mahdollinen energialähde) ja myöskin jonkinlainen ilmakehä. Näiden aistien tärkeys näkyy myös siinä että niihin molempiin on Maan elämä löytänyt useita erilaisia tehokkaita ratkaisuja.
Mitäs sitten ympäristöissä joissa ei ole valoa eikä ehkä paljoa ääniäkään. Millaiset aistit tulisivat käyttöön siellä? Miten eliöt voisivat löytää kaverinsa – siis muut saman lajin kumppanit, tai miten ne löytäisivät ruokansa? Tällaisia varsin valottomia ympäristöjä on esimerkiksi syvällä meren pohjassa, vaikkapa mustien savuttajien lähellä – siellä tosin äänille voisi olla käyttöä. Myös maanalaisten luolaverkostojen päästä löytyy valottomia ympäristöjä. Tälläisia paikkoja löytyy esimerkiksi Meksikosta Tabascon osavaltoista Villa de la Luzin luolasta http://en.wikipedia.org/wiki/Cueva_de_Villa_Luz ja Namibian Kalaharin autiomaan Lohikäärmeen henkosesta http://en.wikipedia.org/wiki/Dragon%27s_Breath_Cave
Lepakoilla ei ole luolissa mitään ongelmia sillä ne pystyvät kommunikoimaan ja suuntimaaan kaikuluotaamalla. Eliöt pystyvät myös aistimaan Maan vetovoiman, gravitaation suunnan, mutta onko siitä varsinaisesti hyötyä. Noiden luolastojen pinnoilla kasvaa erilaisia bakteeri-, arkki- ja sienikasvustoja, ja niillä ei liene väliä mikä suunta on ylöspäin ja mikä alaspäin http://en.wikipedia.org/wiki/Snottite . Luolastossa oleva vesi pyrkii alaspäin ja muodostaa lampia ja järviä. Niissä elää erilaisia sokeita eläimiä, joilta puuttuvat pigmentit kokonaan. Kasvien puuttuessa nämä eläimet syövät mikrobikasvustoja. Tärkein eläinten aisti näissä olosuhteissa on tuntoaisti, ja mahdollisesti hajuaisti. Noista paikoista löytyy kaloja ja katkoja, joilla on gravitaation antama ylös-alas aistimus, ja lisäksi niillä esiintyy myös mielenkiintoista sähköaistia. Siis näissäkin olosuhteissa eliöt voivat aistia ympäristöään useammalla eri tavalla.
Sähkömagneettisten kenttien aistiminen ovat meille aika outo ajatus – mutta joillekin lajeille se näyttää onnistuvan hyvin. Esimerkiksi magnetotaktisilla bakteereilla on pieniä magnetiittipitoisia hitusia jotka aistivat magneettikentän suunnan. Jotkut merietanat näyttävät aistivan mageettikentän suunnan, vaikka mekanismia ei tunneta. Lintujen arvellaan käyttävän suunnistuksessa magneettikenttiä. Lepakoilla ja lehmillä näyttää olevan kyky tunnistaa magneettikentän suunta. Voisikohan ihminen astia heikosti mageettikenttiä? Pään sisäisestä kompassista voisi olla merkittävää apua pilvisten päivien suuntavaistossa ja revontulten aavistamisessa. Ne pikkukompassit voivat sijaita vaikkapa nenässä.
Sähkökentän aistiminen on paremmin tunnettu tosiasia. Vesi johtaa hyvin sähköä, joten on helppo ymmärtää että vedessä elävillä eläimillä on kehittynyt sähkökenttää tunnistava aisti. Tämä kattaa elöit kaloihin ja delfiineihin asti. Maanisäkkäistä aikakin australialainen vesinokkaeläin ja Uudenguinean eräs nokkasiillilaji pystyvät aistimaan sähkökenttiä. Muista nisäkkäistä tiedetään että suurilla sähkölinjoilla on vaikutusta eläimiin. Jotkut ihmiset saavat päänsärkyä voimakkaiden voimalinjojen lähellä.
Olisikohan niin että ympäristömme etätarkkailemisessa näkö- ja kuuloaisti ovat niin voimakkaita ja toimivat niin koordinoidusti että ne peittävät yhdessä alleen heikommat magneettikenttien ja säkhökenttien aistimisen? Voisiko jossain olla toinen maailma jossa sähkömagneettiset aistit olisivat voimakkaampia kuin näkö ja kuuloaisti?
Kyllä ihminenkin voimakkaan sähkökentän kykenee ”värähtelynä” aistimaan (keho magneettikentässä). Ainakin itse ollessani 20 kilovoltin sähkölinjojen tai muuntajien lähettyvillä, joissa suojaetäisyydet ja suojukset välissä. Muuntajissa sähkökentän värähtelyt kuultavissa myös äänin. Suuria sähköjännitteitä lähelle mentäessä (merkittyjen suojaetäisyyksien taakse) voi myös ilman kautta iskeä kuolettava valokaari (kuten sähköjunien yhteydessä).
Tiedä sitten mitä aistii, mutta pimeässä silmät kiinni (minimoi näköärsykkeet) varsinkin tutussa ympäristössä kykenee aistimaan seinäpintoja ennalta koskettamatta (mahdollisesti ilmanpaine-eroistakin tms.). Myös toisinaan pimeässä esim. yöllä herätessä kun saa välähdyksen ”näkymätöntä” ympäristöä silmiinsä niin sitten sulkemalla silmät voi osittain ”hahmottaa” sitä ympäristöä näkömuistiansa täydentämällä. Sokeilla tämän kaltainen aistimus lienee paremmin harjaantunut, mutta näkevätkin voinee siten harjaantua sulkemalla näköaistimukset minimiin (kuulo ja tunto auttaa pysymään turvallisesti tasapainossa)…
”Voisiko jossain olla toinen maailma jossa sähkömagneettiset aistit olisivat voimakkaampia kuin näkö ja kuuloaisti?”
Aivan epäilemättä näin voisi olla. Meidän maapallollamme eläimet, kuten ihminen, eivät erityisen paljon tarvitse ko. aisteja, koska olosuhteet elämälle ovat muutenkin niin suotuisat. Vain sähkömagneettiset ääri-ilmiöt, kuten häikäisy tai lämpö, saavat aistimme kavahtamaan vaaran läsnäolosta.
Mutta evolutiivisesti ajatellen, ja mikäli sähköiset ilmiöt elinympäristössä olisivat aggressiivisempia, lajien säilyminen tietenkin edellyttäisi suojautunista ja sitä kautta aistien herkistymistä näiden ilmiöiden havaitsemiselle.
Onhan näkö itseasiassa hyvinkin sähkömagnettinen aisti. Silmä havaitsee sähkömagneettista aaltoliikettä ja tunnistaa sen eri taajuuksia.