Pohjoisen valo
Täällä meidän pohjoisilla leveysasteilla näkyy taivas missä riitää paljon ihailtavaa – kuten te taivaan vahtija ja tähtiharrastajat hyvin tiedätte. Olette ehkä myös törmänneet käsitteeseen ”pohjoisen valo”. Tällä nimikkeellä tehdään paljon taidetta – maalauksia ja valokuvia matalalta tulevassa valossa, kulttuuritapahtumia, festifaaleja. Se on meidän juttu.
Aleksis Kivi – tuo meidän kansalliskirjailijamme joka niin hyvin ymmärsi ja tulkitsi suomalaista sielunmaisemaa – puhuu useaan otteeseen tästä.
Pohjoisen valo on tietenkin revontulia, talvella. Ja näin sydänkesällä se on – tiedättehän: sitä loputonta pastellin punaisen, keltaisen ja kuulaan violetin herkkää kirjoa, mitä pohjoisella taivaalla horisontin reunoilla roikkuva aurinko loihtii taivaanrannalle. Ei mitään tähtihavaintoja, ei mitään pysyvää analysoitavaa. Vain sinisten aallonpituuksien katoaminen ilmakehän kerroksiin. Hämärä, kaiho, kielon tuoksu. Ruislintu. Tämä on meidän suomalaisten KESÄ.
Tämä suloisuus johtuu siitä että Maan akseli on kallellaan juuri niin kuin se on. Sen asioista meille tänne pohjolaan tulee kesä – ja sitten taas noin kolmen kuukauden kuluttua syksy, ja kuuden kuukauden kuluttua talvi. Tämä taas – ehkä – johtuu siitä että Theia törmäsi alku-maahan, noin 4, 5 miljardia vuotta sitten. Jos ei olisi törmännyt, kuka tietää millaiset ilmasto-olot meillä nyt olisikaan, ja olisikohan meitäkään ihmettelemässä taivaan ihanuutta.
Hyvää juhannusta kaikille.
Juhannusaika oli enimmäkseen pilvistä, mutta ”pohjoisen valosta” huomasin katsella noin klo 2 aikaan yöllä kun pohjoissuunta koiliseen heijastui kirkkaan kuin auringon laskiessa (myöhemmin aamulla sitten ollut sitä harmaampaa).