Kesäyön aurinkoa Marsissa
Näin keskikesön aikaan täällä pohjoisilla leveysasteilla saamme ihastalla ja ihmetellä oman ympäristömme suurta elinvoimaa ja energiaa: on valoa, on vihreyttä. Pellot ja metsät sitovat aurinvaloa niin että rytisee, ja tuottavat biomassaa. Tämä pitää yllä meidän omaa lajiamme, ja me osaavat ihmiset hyödymme sitä lukuisilla tavoilla Toki tuo biomassa pitää yllä kaikenlaista muutakin elämää, ensinnäkin kaikkea sitä vihreyttä itseään, sekä kaiken eläinkunnan, kaikenkokoisen ja monimuotoisen, sekä kesyt että villit eläimet. On sopivan lämmintä, kaunista ja ihanaa. Kaikki me tässä ajassa elävät eliöt olemme sopeutuneet elämään juuri näin. Tämä on lintukoto, missä kaikki tuntuu olevan hyvin.
Tämän ihanuuden keskellä tulee mieleen taas se, että jotkut tahot ihan tosissaan suunnittelevat ja miettivät sitä, miten ihminen voisi sopeutua elämään Marsissa. Astrobiologian näkökulmasta Marsiin meno on tietysti perusteltua ja tärkeääkin. Tätä ajaa tietämisen pakkomielle: olisi suuresta merkityksestä, jos tietäisimme onko sielläkin, aivan toisenlaisissa ja karuissa oloissa elämää. Koko olemassa olomme tulisi ehkä selkeämmäksi, jos saisimme selville olisiko tuo toisen planeetan elämä perustaltaan samaa kuin on tämä elämä minkä täällä Maan päällä tunnemme, vai olisiko se erilaista.
Marsista löytyvä elämä ehkä antaisi osviittaa myös siihen, millaista elämää meidän kannattaisi koettaa havaita muualta, muista vieraista maailmoista, tai eksoplaneetoilta: pitäisikö sieltä tähyillä jokakin sellaista joka toteutuu samanlaisen biokemian varassa kuin täällä maassa, vaiko ehkä jotakin ihan muuta. Marsista ehkä löytyvä elämä ehkä hiukan selventäisi kysymykstä siitä, miten elämään ylipäänsä pitäisi määritellä, ja millä perusteella sitä voitaisin havaita. Tosin, Mars on niin lähellä Maata että se ei suinkaan kerro meille vielä elämän koko tarinaa. Onhan mahdollista että sama eliökunta on levittäytynyt näille naapuriplaneetoille. Jos näin on, se taas kertoisi paljonkin siitä, mihin kaikkeen tämä tällainen elämä saattaa sopeutua.
Joka tapauksessa: jos Marsisssa on elämää, se lienee asustanut siellä jo lähes niin kauan kuin tuo planeetta on ollut olemassa. Se on kotiutunut sinne, ja viihtyy siellä yhtä hyvin kuin me viihdymme täällä keskikesän ihanuudessa.
Seuraava suuri periaatteellinen kysymys on se, olisiko meillä oikeutta asettautua sinne asumaan ja muuttaa olosuhteita ja lajistoa niin, että paikalliset lajit katoaisivat. Näinhän me ihmiset olemme tehneet täällä Maassa. Emme ole olleenkaan epäilleet oikeutustamme siihen. Lähtökohtaisesti pidämme elämän perusominaisuutena ja oikeutena sitä, että vahvimmat valtaavat maan ja ottavat käyttöönsä kaiken, minkä tarvisevat (kuten eräässä kasakka-sananalaskussa: kaiken mikä on irti). Voittajat määräävät sen miten maailma kehittyy eteenpäin. Selviytyjät kirjoittavat sekä fossiilihistorian, että tiedostetun ja muistiin merkityn historian.
Ehkä kuitenkin asioiden tiedostaminen ja ymmärtäminen vähitellen myös vähentävät hyväksikäyttämisen oikeutta, ja lisäävät suojelemisen velvollisuutta.
Täällä Maassa planeetan suojelemisen näkökulmaa ja velvollisuutta lisää myös se, että alamme jo ymmärtää myös oman kohtalonyhteytemme koko planeetan eliökunnan kanssa. Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on valloittanut planeetan lähes kokonaan itselleen – mutta kaiken ”herruus” ei olekaan meille eduksi, koska oma lajimme on riippuvainen koko biosfäärin hyvinvoinnista. Tälläkin planeetalla voisimme muuttaa elämäntapamme planeetan häikäilemättömän hyväksikäytöstä planeetan intohimoisen suojelun suuntaan. Voisimme alkaa ajatella että planeetan monimuotoinen eliökunta, sen maa- ja kallioperä ja sen suuret geologiset prosessit ovat oma itsellinen olemassaolon muotonsa, jotka eivät ole kenenkään omistettavissa, vaan josta meidän tietoisten olentojen kuuluu pitää huolta. Vähän samaan tapaan miten alkuperäiskansat ovat joskus aikoinaan ajatelleet.
Kaikista hulluin on se ajatus, että meidän pitää vallata Mars, jotta voimme muuttaa sinnen sitten kun me pilaamme tämän planeetan asuinkelvottomaksi. Korkean säteilyn takia siellä sitten elettäisiin jossakin suljetuissa luolissa tai pinnan alla tunneleissa. Siellä meillä ei olisi mitään. Ei valoa, ei lämpöä, ei vapaata vettä, ei ilmaa eikä tuoksuja, ei muita lajeja, ei raitista ilmaa missään, ei naapureita. Olisi vain haiseva, paikallaan kiertävä sisäilma, ja loputon taistelu hengissä selviämisestä. Tällaista loppusijoituspaikkaa on aiemmin kutsuttu vankityrmäksi tai kuolemanselliksi.
Marsissa asuminen on siis mielestäni kammottava ajatus. Ihmiset sinne kuitenkin vielä menevät, ainakin käymään joksikin aikaa. Ensiksi ei mennä asustelemaan, vaan jostakin aiheellisemmasta syystä, eli tutkimaan ja ymmärtämään asoita ja olosuhteita. Itse kuvittelen että eräs valoisampi vaihtoehto tällaisen retkikunnan asuinpaikaksi olisi kesäaikaan napajäätikön alla olevassa jää-luolassa. Kesäaikaan aurinko ei laske napa-alueilla, se valaisisi tehokkaasti, ja ohuen ilmakehän ansiosta se lataisi tehokkaasti aurinkopaneeleja, jos ne käännetään kohtisuoraan aurinkoa kohti. Valoa, energiaa ja lämpöä siis riittäisi. Paksu jäätikkö riittäisi säteilysuojaksi, ja jäästä sulava vesi olisi lähellä saatavissa. Tosin tuo lienee niin herkkä ympäristö että siellä pitäisi elää hyvin nätisti. Ja valoisaa päivää riittäisi vain vajaa puoli vuotta. Sitten pitäisi siirtyä vastakkaiselle napajäätikölle.
Mutta HEI, jokatapauksessa: toivottelen kaikille ihanaa juhannusta. Nautitaan nyt oikein tietoisesti tästä upeasta planeetasta!
Marsin pinta tai paremminkin pinnan alle kaivettu luolasto on tosiaankin huono paikka asumiselle. Ihmiselle vääränsuuruinen painovoima surkastuttaa lihakset ja luut, auringonvalon saannissa on taukoja, ja laskeutuminen ja nousu planeetalta ei ole yksinkertaista. Pahin on tuo vääränkokoinen painovoima. Aikuiset pysyvät siellä kyllä hengissä, mutta Marsissa kasvaneet lapset eivät kehittyisi normaaleiksi eivätkä voisi aikuisena muuttaa Maahan tai muuhun 1g-ympäristöön vaikka haluaisivat. Vanhemmat toivottavasti tajuavat tämän ajoissa eivätkä hanki Marsissa lapsia. Mutta siirtokunta ilman lapsia ei ole mikään siirtokunta.
Vaikka Marsin ilmasto jotenkin onnistuttaisiin maankaltaistamaan, väärän painovoiman ongelma jäisi edelleen. Lisäksi, vaikka olisin väärässä kaikessa muussa mitä sanon, Mars on Maata pienempi, joten siellä on vähemmän elintilaa. Siten se ei olennaisesti helpottaisi väestöpainetta eikä tarjoaisi merkittävää lisäystä elintilaan.
Jos Maan ulkopuolelle mennään asumaan, ei kannata mennä taivaankappaleen pinnalle, vaan kannattaa suosiolla rakentaa keinotekoisia suuria pyöriviä avaruusasemia, joissa on keinopainovoima. Silloin mitään edellä lueteltuja ongelmia ei ole. Rakentamiseen tarvitaan tosin enemmän materiaalia kuin Marsin pinnalla, mutta sitä saa asteroideilta, mukaan lukien Marsin kuut Phobos ja Deimos. Kaivostoiminta ja materiaalien prosessointi on vain tekninen haaste, joka voidaan ratkaista.
Marsin maisema saattaa muistuttaa etäisesti jotain jenkkiläistä autiomaata ja vaikuttaa siten jotenkin kotoisalta. Tähän romanttiseen retkuun ei kannata mennä, vaan kannattaa katsoa faktoja. Sama pätee muihinkin planeettoihin, lähes varmasti myös kaikkiin järkevän etäisyyden päässä oleviin eksoplaneettoihin. Niiden maisemat saattavat muistuttaa Maata ainakin taiteilijoiden kuvitelmissa, mutta en pysty kuvittelemaan tilannetta jossa ihminen kykenisi maankaltaistamaan jonkin satojen valovuosien päässä olevan eksoplaneetan ja matkustamaan sinne suuressa (tai edes pienemmässä) mittakaavassa – ja samaan aikaan olisi kykenemätön rakentamaan omaan aurinkokuntaamme yksinkertaisia pyöriviä asumissylintereitä!
Ajatus asumisesta vieraan taivaankappaleen pinnalla ei näytä realistiselta, mutta samaan aikaan pidän ihmisen laajaa levittäytymistä Maan ulkopuolisiin asumuksiin mahdollisena ja todennäköisenäkin kehityskulkuna.
Barry Vacker:in hiukan filosofisempaa (?) mietintää asian tiimoilta:
https://medium.com/explosion-of-awareness/ground-control-to-major-elon-the-tesla-starman-david-bowies-space-music-and-a-hopeful-message-7e6b78ecbcb5
Tuo linkkaamasi artikkeli kyllä kannattaa lukea kokonaan! Mahtavaa, viisasta pohdiskelua ihmisen paikasta maailmassa, kosmisten ulottuvuuksien keskellä. Tarvitsemme perspektiiviä, filosofiaa, ja kunnioitusta kaiken olevan edessä, sekä avaruudessa että täällä Maassa. Pelkkä valloitus- ja hyväksikäyttöpolitiikka ei johda muuhun kuin eksistentiaaliseen tyhjyyteen, merkityksettömyyteen ja nihilismiin, ja kaiken tuhoutumiseen. Kiitos tuosta linkistä!
Eilen ostettu, Yuval Noah Hararin Sapiens, Ihmisen lyhyt historia, kertoilee samasta;
tietämisestä,
Ei luulemisesta, uskomisesta, olettamisesta, kuvitelemisesta (synon.)
Hararin ”Sapiens” on mainio kertomus ihmisen lajin historiasta. Siitä perpektiivistä peilautuu hyvin se miten lyhyt on tämän meidän teknisen ja erityisesti post-teollisen sivilisaatiomme historia. Vaivaiset sata vuotta on tehty tätä tehokasta tieteellistä ja teknistä maailman valloitusta — ehkä parikymmentä vuotta digitaalista ja virtuaalista – ja maailman kestävyyden rajat alkaavt nyt jo tulla vastaan.