Keitä me olemme?
Luonnontieteiden ja filosofian piirissä on pitkään pohdittu olemassa olomme peruskysymyksiä ”mistä me tulemme, mitä olemme ja minne olemme menossa”. Tieteelisemmin muotoillen: miten fysiikka ja kemia, luonnonlakien ohjaaman, ovat tuottaneet niinkin monimutkaisen ilmiön kuin elämän? Miten ensimmäinen elämän-rääpäle on kehittynyt niinkin monimutkaisiksi eliöksi ja eliökunnaksi mitä me nyt täällä tunnemme? Entä, mikä tätä eliökuntaa odottaa tulevaisuudessa? Nykyään vastauksia näihin kysymyksiin aletaan pikkuhiljaa ymmärtämään sekä kemian että solu- ja evoluutiobiologian kautta.
Tällaisten suurten ulottuvuuksien kysely ja ihmetely sinänsä on aika ihmeellinen kyky, ja siihen taas tarvitaan sellaista mielen ominaisuutta kuin ”tietoisuutta”. Me olemme tietoisia olemassa olostamme, ja siitä että olemassa olollamme on menneisyys, ja oletettavasti myös tulevaisuus. Meillä on myös kokemus ja tietoisuus siitä että olemme tietoisia; siltä ainakin tuntuu, varmasti niin. Tietoisuuden kautta myös hahmotamme, jotenkin, ”keitä me olemme”. Tietoisuuden kautta syntyy jonkinlainen omakuva.
Tietoisuus on outo, ihmisen mielenmaisemaan sijoittuva ominaisuus, jonka avulla hahmotamme itsemme, identiteettimme ja ympäristömme. Tietoisuus auttaa meitä ymmärtämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa. Tämä ominaisuus on meille hyvin tärkeä: ajatellaan, että nimenomana tietoisuuden asnsioista me ihmisen lajiset olemme älykkäitä, taitavia, tuntevia, viisaita ja empaattisia olentoja, siis ihmisiä.
Mutta luonnontieteille, ja psykologialle, tietoisuus on asia jonka olemusta on vaikea ymmärtää. Sen tiedetään olevan olemassa, mutta ei tiedetä miten se on syntynyt, missä se sijaitsee, tai mitä se on. Näitä kysymyksiä on ollut vaikea lähestyä ja tutkia, sillä koko tuo ominaisuus on niin epämääräinen ja aineeton, pelkkä mielikuvista ja tuntamuksista muodostuva ilmiö, että siitä on hyvin vaikea saada kiinni. Tietoisuuden on vaikea tutkia itseään.
Princetonin yliopistosta toimiva neurotutkija Michael Grazianon kertoo artikkelissaan ”What is consiousness?” New Scientist lehdessä (3248: 34-37) tietoisuuden tutkimisen taustoista. Artikkelin mukaan tietoisuuden olemuksesta on esitetty aika erikoisiakin teorioita. Sen on ehdotettu olevan jotakin korkeamman tason informaatiota, tai jopa jotakin monesta suunnasta koostuvaa ja integroituvaa (emergenttiä) informaatiota, jota olisi olemassa kaikessa mitä maailmassa on, mm. kasveissa, planeetoissa, planeettakunnissa tai maailmankaikkeudessa. Tämän kaikkialla olevan informaation kvantitaavinen yksikkö olisi Phi, ja ihmisen aivoissa sitä olisi enemmän kuin missään muissa tuntemissamme kokonaisuuksissa. Tietoisuus voisi olla myös jonkinlainen illuusio tai harha. Näille teorioille ei kuitenkaan ole olemassa mitään käytännön todistusta. Se voisi olla myös aivojen luoma virtuaalinen työpöytä, tai alusta, jolla aivot käsittelevät kaikkia sisäisiä ja ulkoisia havaintojaan, ja ehkä tämä nyt voisi olla juuri sellainen käsite mistä tietoisuuden olemus voisi lähteä avautumaan.
Michael Grazianon tutkimusryhmä lähestyy tietoisuuden kysymystä omasta erikoisalueestaan, eli vartalon motoriikan hallinnasta käsin. Motoriikan toimintamalli ymmärretään jo varsin hyvin. Vartalon kaikkien erillisten ja samanaikaisten liikkeiden hallinta on hyvin haastava tehtävä aivoille, sillä aivot joutuvat koko ajan hallinnoimaan suuren joukon erilaisia lihaksia ja niiden liikeratoja. Suoritukset tapahtuvat nopeasti ja tarkasti, niihin liittyy suuri määrä soluja ja solukoita, ja niiden reaktioita ja aistiärsykkeitä. Aivot eivät voisi käsitellä kaikkea tätä informaatiovirtaa erikseen, yksitellen. Sen sijaan, ne hallinnoivat tätä kokonaisuutta rakentamalla siitä mallin, tai karkean kuvan, jonka avulla ne voivat nopeasti hahmottaa sen mitä on tekeillä, ja missä kohtaa ja minkälaista liikettä tai reagointia tilanne vaatii. Mielikuva, tai ruumiin kartta, toimii jonkinlaisena hallintakeskuksena tai pohjapiirroksena jonka avulla aivot pystyvät operoimaan monimutkaista toimintakenttää.
Grazianon ryhmä ehdottaa, että mieli rakentaa samalla tavalla kokonaiskuvaa myös kaikesta muustakin, sekä ympäröivästä maailmasta, ihmisen havainnoimista asoita, ihmisestä itsestään ja hänen mielenliikkeistään, ja hänen paikastaan maailmassa. Kokonaiskuva rakentuu kaikesta mitä ihminen havaitsee, tietää ja oppii. Kuvan rakentamisen pitää olla valikoivaa, niin että se tarkentuu vain tärkeisiin ja oleellisiin asioihin. Mielenmaiseman valikoiva rakentaminen toimisi siis samoin kuin valikoiva muisti.
Aivoihin tallentunut maailmankuva ei siis ole mielikuvituksen luoma illuusio, vaan aivojen hahmottama piirros tai kartta, tai moniulotteinen tarina tai sarjakuva, jonka avulla ihminen jäsentää ja mieltää kaikki vastaan tulevat asiat. Se on työkalu jonka avulla mieli pystyy fokusoimaan havaintojaan ympäristön tärkeisiin kohteisiin, ja ymmärtämään niitä jollakin mielekkäällä tavalla. Tuota työkalua voisi myös ajatella maailman ”kuvajaisena”, jonka kentässä ihmisen mieli operoi, kuin kuvastimessa.
Tältä pohjalta voisi ajatella että monilla eläinlajeilla, kaikilla niillä jotka muistavat entisiä tekemisiään, oppivat tunnistamaan oman elinympäristönsä ja sen lajiston, ja oppivat kaikenlaisia asioita – näillä kaikilla olisi olemassa jonkinlainen tietoisuus. Ja miksipä ei olisi. Se kun ei vain muutu sanoiksi, se ei ole tarkkaan jaettavissa kenenkään kanssa.
Mielen karttateorian pohjalta Grazianon ehdottaa että samankaltainen, ihmisen mieltä muistuttavat tietoisuus voitaisiin ohjelmoida myös robottiin. Siihen tarvittaisiin neljä elementtiä: Tarvitaan havainointikyky joka syöttää robotin tiedostoon ympäristön perustiedot, pohjapiirros (tai perustarina) johon kaikkia uusia havaintoja verrataan, sopivasti/riittävästi taustatietoa kaikista havaituista kohteista, ja sitten laaja datapankki jolla kaikkia muuttuvia parametreja voi nimetä ja käsitellä.
Kuulostaa siltä että tuo digitaalisesti rakennettu mielenmaisema ja maailmankuva jäisi kuitenkin kovin karkeaksi. Meillä ihmisillähän tietoisuus on loputtoman monivivahteinen. Se rakentuu jatkuvien aistihavaintojen, ihmisten välisen sanattoman viestinnän, puhutun kielen, alitajuisen oppimisen ja tietoisen opettelun, samoin kuin kaikkien omien kokemusten ja tunnetilojen kautta.
Ihmisten tietoisuuden perusteet – se kaikista kestävin ja pysyvin maailmankuva – ilmeisesti rakentuu jo aivan varhaisissa elämän vaiheissa, siinä vaiheessa kun kaikki asiat omaksuttaan itsestään selvyyksinä ja vallitsevina tosiasioina. Pienen ihmisen mielen pohjalle tallentuvat havainnot siitä miten muut ihmiset reagoivat häneen itseensä ja toisiinsa, sinne tallentuu lapsen lähellä olevien ihmisten ilmeinen arvomaailma. Kasvatus näitä arvoasetelmia sittemmin vielä vahvistaa, ja mielikuvien voimakkuus varmaankin korreloi sen kanssa, miten tehokkasti niitä pienelle ihmiselle opetetaan. Maailmankuvat, ja samalla mielen peruskartat, siirtyvät ihmistyhteisöissä ja sukupolvelta toiselle.
Tietoisuus rakentuu ja tarkentuu myös kaikkien aistimaailman havaintojen, kohtaamisten ja kokemusten kautta: näkemällä, kuulemalla, maistamalla, haistamalla ja kokemalla me rakennamme maailmankuvaamme. Mielen prosessoinnin ja puhutun kielen avulla havaintomaailma muuttuu käsitteiksi, joita voi sitten pohdiskella tai jakaa muille sanojen avulla. Mahtava kommunikaatio- ja asioiden jäsentelyprosessi tapahtuu sekä ihmisen mielessä, että ihmisten välillä.
Vaikka tuon toiminnan ja tietojen hahmottamisen perustoiminnat voisikin rakentaa koneelle digitaalisesti, ja tietopankkien avulla, niistä jäänee kuitenkin puuttumaan ainakin kaikki henkilökohtaisten kokemusten, mieltymysten, tykkäämisten, ihastelun tai kauhistelun tunteet, ja käsitteet siitä mikä on hyvää, mikä pahaa. Moraali ja oikeuden tunto ovat aika syvälle koodattuja ja monitahoisia elementtejä ihmisen tajunnan pohjakiirroksessa, mutta ne ovat niin abstrakteja ja hienovaraisia asoita että niitä lienee vaikea koodata koneen muistilevylle. Vai onko?
tuosta tekoälyn esimerkistä jäi uupumaan oleellinen tieto itsen sijainnista tässä ympäristössä, eli kun ensin jokainen osa kehossa tietää sijaintinsa suhteessa kehoon ja sitten keho tietää sijaintinsa suhteessa ympäristöön niin voidaan olla tietoisia siitä missä ja miten ollaan. kehon soluthan erikoistuvat sen mukaan mikä niiden sijainti ja minkälainen niiden naapuri on joten tämä on jo solutasolla ihan fyysinen tosiasia ihmisessäkin. tästä oleellinen tieto itselle tuli tutustuessa ”in its image” projektiin
Hei! Kyllä vain – tuo tilan hahmottaminen on varmasti oleellinen osa vartalon motoriikan hallintaa. Ja luulisin että tämä hahmotuskyky on osa tietoisuutta — ja myös, luulisin, että ainakin tämän kaltainen tietoisuus (ja ehkä muutkin hahmottamisen, muistamisen, päättely ja ymmärtämisen tasot) ovat yhteisiä kaikille monisoluisille ja liikkuville eläimille.
Tuo toinen taso mihin viittaat – eli solujen erilaistuminen sen mukaan miten ne tunnistavat oman sijaintinsa alkiossa tai kehittyvässä sikiössä, ja sen eri solukoissa – niin se on taas jotakin toisenlaista ”tietämistä”. Se perustuu solujen väliseen kemialliseen signalointiin ja geenitoimintojen säätelyyn. Mahdottoman monimutkaista ja hienoa toimintaa, vaikka ei olekaan mitään tekemistä varsinaisen tietoisuuden kanssa…
Mihin ongelmaan ihmisen mieli on ratkaisu? Tähän kysymykseen vastaaminen olisi varmaankin edellytys sille että konetta saisi houkuteltua ratkaisemaan samaa ongelmaa.
Ihmisen tietoisuutta saattaa olla montaa sorttia. Spiritualistit puhuvat vertauskuvallisesti 3d-, 4d- ja 5d-ajattelusta.
Tuota noin. Ei ne koneet itse innostu mitään oppimaan, niihin pitä äkoodata asioita. Mutta ainakin nuo artikkelin kirjoittajat arvelevat että tietoisuus voitaisiin hyvinkinkoodata, jos se rakentuu vain tuollaisesta ”kartasta” tai kuvapohjasta, jolla itse maailmaa hahmottaa. Peilikuvasta, siis.
Ainakin näin hetkellisen toiminnan tasolla ihmisen mieli vastaa kaikenlaisiin, sekä käytännöllisiin, viihteellisiin ja eksistentialistisiin kysymyksiin. Tuo ensimmäinen lienee tärkein etu evoluution kannalta, ja myös kone-oppimisen kannalta.
Sitten nuo moniulotteiset toimintatavat: Kyllä varmaan noinkin voisi ajatusten kuvitella kulkevan – asioita ainakin hahmotetaan monella tasolla, ja monelta taholta. Pinnallisesti ja syvällisesti. Tietoisesti ja tiedostamatta. Eri resoluutioilla, isossa ja pienessä mittakaavassa. Visuaalisesti, käsitteellisesti, tunteellisesti, asiallisesti, sovinnollisesti, ja vastakkain asetellen. Ihmisen mieli on aikamoinen temmellyskenttä. Silti, se lienee vain todellisen maailman peilaamista??
Ja jos se on peilaamista, niin sellaisena kuitenkin paljon rajallisempaa kuin mitä todellisuus on. Sen tekemät kuvat ovat myös vääristyneitä, joko tarkoituksellisesti väärin nähtyjä, tai vain siksi että ihminen ei millään voi tietää ja ottaa huomioon kaikkea mitä tapahtuu. Ihmiset ovat kautta historian tehneet sellaisia asioita joista heillä ei ole ollut aavistustakaan siitä mitä ovat oikeastaan tekemässä, tai mitä tästä seuraa. Esimerkiksi, ihmiset ovat aina kaikin voimin ja keinoin koettaneet raivata itselleen enemmän elintilaa ja resursseja – ollenkaan tajuamatta että ne molemmat ovat rajalliset, ja että tänne pitäisi mahtua muitakin.
Niinhän siinä sitten kävi, jo ihmisen levittäytyessä pitkin planeettaa, että muut ihmisen sukuiset, samoin kuin isot eläimet katosivat alta pois. Maija Karala kirjoitti tästä mainion blogin: https://planeetanihmeet.wordpress.com/
Ja mitähän vastaavaa onkaan tapahtumassa juuri parhaillaan, siitä huolimatta että tieteiden kautta nyt jo paremmin hahmotetaan kokonaistilannetta… me ihmiset aina ensin touhutaan ja tehdään, ja sitten vasta harkitaan että mitähän tulikaan tehdyksi.
Karalan kirjoitukseen on helppo yhtyä. En ollut tiennyt – varmaankin koska olen laiska penkomaan historiaa – että hypoteesi on peräisin jo 1970-luvulta.
Mielenkiintoisia ajatuksia tietoisuuden luonteesta. Olen monesti pohtinut ”itsen” ongelmaa. Jokainen meistä on omalla tietoisuudella varustettu yksilö, mutta mikä määrittää juuri sinut kokijaksi sinuun ja minut kokijaksi minuun.
Entäpä vapaa tahto? Deterministit katsovat vapaan tahdon olevan pelkkä illuusio. Onkin mielenkiintoista, että evoluution sivutuotteena voin kuitenkin kirjoittaa vaikkapa: ”Kukkakaali on pahaa.” (Tosiasiassa tykkään kukkakaalista.) Oliko tuo vapaata tahtoa vai ei? Tuskin monenkaan mielestä. Olen silti kovin tyytyväinen omaan illuusiooni ”vapaasta tahdosta”.
Tuo ”itsen” kokemus mielestäni (ja myös tuon blogissa esitetyn teorian peruseella) näyttäisi liittyvän siihen että kukin meistä luo oman mielensä ”pohjapiirroksen”, johon hän myös asettaa itsensä. Tuosta kuvasta näkyy ihmisen oma paikka maailmassa.
Kysymys vapaasta tahdosta on kiintoisa. Mielestäni tahdon vapaus on aika suhteellinen juttu, ja riippuu ihan olosuhteista. Kuninkaiden tahto on paljon vapaampi kuin maaorjien, terveiden ja rikkaiden ihmisten tahto on vapaampi kuin sairaiden ja köyhien. Tahdon vapaus riippuu ihmisen voimista ja resursseista, tiedoista ja taidoista… ja jotenkin tietysti myös tietoisuudesta. Mutta ajatus determinismistä – siitä että ihmisten (ja kaiken muunkin) pitäisi noudattaa jotakin ennalta määrättyä kohtaloa – kuulostaa aika absurdille. Olosuhteet muuttuvat aika satunnaisesti, joka hetkessä. Siinä kaaottisessa ajan virrassa me kaikki poukkoilemma, aika vapaasti valiten mihin suuntaan.
Tahdon vapaudesta väitellään paljon, mutta usein kiista kiertyy jonkun muun kuin tahdon, esimerkiksi tekojen vapauteen ja asian ydin kadotetaan. Kysymys nimenomaan tahdon vapaudesta on myös sikäli kiinnostava, että vastaus siihen kattaa melkein kaikki muutkin ihmisen tietoisuudessa ilmenevät ominaisuudet.
Näkemykseni mukaan tahto ei ole koskaan vapaa, vaan syysidonnainen, reunaehtosidonnainen. Niinpä Spinoza toteaakin, että ihmiset luulevat omaavansa vapaan tahdon, koska he eivät huomaa tahdollansa olevan syitä.
Tahtotilan muodostumisen mekaaninen malli on Benardin konvektio
https://www.google.com/search?sxsrf=ACYBGNRgwiZ-LO-3rzddwUqJ72mq_Mpd7g:1571501805499&q=benard+convection+pictures&tbm=isch&source=univ&sxsrf=ACYBGNRgwiZ-LO-3rzddwUqJ72mq_Mpd7g:1571501805499&sa=X&ved=2ahUKEwi4s4W33KjlAhWx16YKHaLUAasQsAR6BAgGEAE&biw=1445&bih=769
Tahtotilan mekaanisen ekvivalentin syitä eli reunaehtoja ovat mm. konvektioastian muoto, koko ja sileys, lämpövirran kuumuus ja teho, nesteen tiheys ja jäykkyys, astiassa ehkä olevat lisäesineet, astian liikuttelutavat jne. Tuloksena oleva ’tahtotila’ on jokin nesteen pinnalle muodostuva konfiguraatio. Samaan tapaan myös aivoissa tahtotila kehittyy moninaisten psykologisten ja muiden reunaehtojen eli syiden funktiona. Reunaehtoja ovat geenit, aversiot ja mieltymykset, omaksutut opit, kehotukset, peloittelut jne., ihmissuhteet, elämänkatsomukset jne. Myös ’ulkoiset’ seikat kuten rahattomuus tai säätila voivat toimia tahtotilan reunaehtoina. Tahtotilaa voidaan pitää yksittäisten reunaehtojen tuottamien tahtojen resultanttina. Ei tosin ole selvää, voivatko reunaehdot tai vastaavat tahtoelementit vuorovaikuttaa keskenään.
Tahtotila ei välttämättä ’kypsy’ välittömästi. Jonkun unohtuneen reunaehdon tullessa äkkiä mieleen tahtotila voi muuttua jopa päinvastaiseksi. Eri reunaehdoilla on yleensä eri painokertoimet tahtotilan muodostumisen suhteen. Reunaehdot, niiden painokertoimet ja itse tahtotilat muuttuvat jatkuvasti.
Jokaisella tahtotilalla on ainakin yksi syy, se, mitä tahdotaan. Näin ollen tahto ei ole koskaan vapaa, ilman syytä syntyvä.
Oletettavasti myös muut psykologiset ym. tilat syntyvät saman periaatteen mukaan niille tyypillisten sisäisten ja ulkoisten syiden funktiona.
Tahto ei aiheuta toimintaa, vaan ainoastaan kertoo toiminnasta, joka on haarautunut hermostossa ennen tietoiseksi tuloaan, vrt. Morsella
https://www.psychologytoday.com/intl/blog/consciousness-and-the-brain/201604/passive-frame-theory-new-synthesis
Monimutkaista. Mutta siis: tahdollakin on syynsä ja tekijänsä… Mutta tietoisuus lienee kuitenkin tahdosta riippumaton mielenliike. Olemme tietoisia, ilman tahtomistakin. Vai mitä?
Kirjoitin aiemmin ”itsen”-ongelmasta, johon vastasit seuraavasti:
”Tuo ”itsen” kokemus mielestäni (ja myös tuon blogissa esitetyn teorian peruseella) näyttäisi liittyvän siihen että kukin meistä luo oman mielensä ”pohjapiirroksen”, johon hän myös asettaa itsensä. Tuosta kuvasta näkyy ihmisen oma paikka maailmassa.”
Tämä ”pohjapiirros”-malli perustelisi, miksi kullakin meistä on tietoisuus. Eli miksi minä olen tai sinä olet tietoinen olento. Pohtimani ”itsen”-ongelma ei kuitenkaan liity tietoisuuden kokemiseen, vaan siihen miksi minä olen kokijana minussa ja sinä sinussa.
Jos mietitään eläimiä, joilla ei ole tietoisuutta ihmisen tavoin, mutta kuitenkin jonkilainen käsitys omasta sijainnistaan liikkuessa tai vaikkapa tuntemus kivusta, on eläimen oltava kokijan roolissa.
Mutta mikä määrittää tietyn kokijan tiettyihin raameihin? Miksi sinä olet kokijana Kirsi Lehtona tunnetussa ihmisessä? Jokin asia määrittää sen, mutta mikä?
Olen keskeneräinen kuvataidekasvatuksen kandidaatti enkä matemaatikko tai filosofi, mutta yritetään silti:
x = Kirsi Lehto
y = Mikko Huhdanmäki
z = Kissa, joka rypee ruusupuskassa
Sinä koet olevasi x, mutta pohtimassani ”itsen”-ongelmassa olet vain kokijana x:ssä. Eli olet kokijana Kirsi Lehdon tietoisuudessa. Mikä määrittää sinut juuri kokijaksi x:ään, eikä y:hyn tai z:aan?
.. no nyt meni vaikeaksi — pitää pohtia ihan rauhassa —pysyttelen kuitenkin omassa päässäni, en edes yritä siirtyä kissaan (lieneekö tämä jonkinlainen valittu näkökulma…)
Kaikki biologinen olemassaolo on algoritmista, siis karkeasti ottaen laskentaa. Näin digiaikana ajattelemme usein, että kaikki laskenta on digitaalista mutta on olemassa myös analogista laskentaa. Analogisen laskennan etuna on usein nopeus. Tietoisuus on kuitenkin aika korkealla abstraktiotasolla, joten ei ole helppoa arvioida sen laskennan olemusta.
Oppiminen on, mielestäni, eräänlainen tietoisuuden kyky muuttaa itseään. (Koneoppiminen on vain tapa ohjelmoida tietokonetta.) Ihmislapsella on jo biologinen valmius toimia laumaeläimen tavoin ja siksi alttius oppia moraalia ja oikeudentuntoa jo hyvin varhain. Yksi tietoisuuden (ja luovuuden) piirre on vahva kytkeytyneisyys: aivoissa yllättävätkin asiat ovat hyvin läheisesti kytkeytyneitä ja mahdollistavat ymmärryksen. Aivojen kytkennät ovat myös plastisia.
Onko mahdollista ohjelmoida tietoisuus? Periaatteessa en näe sille estettä, käytännössä arvelen että olemme siitä noin valovuoden päässä.
Hmm. Sanot että kaikki biologinen olemassaolo on laskentaa. Tuota noin, lieneekö? Se on paljolti informaation tallentamista, siirtoa ja tulkintaa…. mutta onko informaatio välttämättä laskennallista. Kelpaisiko kuvallinen? Itse jotenkin kuvittelen että aivot käsittelevät kuvallista informaatiota siitä huolimatta että se kulkee siellä hermosynapseissa bitteinä…
Tiedän kaksi asiaa jotka eivät ole algoritmisia. Ensimmäisen osoitti Kurt Gödel 1930-luvulla: matemaattisten totuuksien joukko ei ole algoritminen, eli kaikkia matemaattisia totuuksia ei voi löytää algoritmisesti.
Toinen ei-algoriminen asia on sattuma: mikään algoritmi ei voi tuottaa täysin satunnaista ilmiötä. Kaoottiset systeemit pystyvät kylläkin tuottamaan ilmiöitä joita ei käytännössä voi erottaa satunnaisesta. Kvanttitasolla sattuma on jonkinlainen fundamentaali luonnon ominaisuus.
Analoginen informaation prosessointi on myös laskentaa.
No ok, ehkä esim. aivojen tekemä monitasoinen paralleeli prosessointi on laskentaa – vai onko? Entä kaikki arkipäivän asiat, työt ja toimet, suunnittelu? Entä taide — kuvataide, musiikki? Ihmisten puhe ja filosofointi? Luonnonilmiöt? Sää? Jos tämä kaikki on matematiikkaa, se menee kyllä kovin paljon tavallisen ihmisen laskentakyvyn yli…
Eläin joka liikkuu, aistii oman liikkeensä ja kokee sen takia itsensä fyysisenä olentona.
Ihminen jolla on kieli, verbalisoi ajatuksensa ja kokee siksi itsensä henkisenä olentona.
Tietoisuuden tyyppejä ja tasoja voi olla paljon ja erilaisia, tässä on vain kaksi karkeaa esimerkkiä.
Informaation käsittely aivoissamme poikkeaa olennaisesti tietokoneiden toiminnasta,vaikka aksonit toimivatkin ON-OFF-periaatteella. Aivosynapsien ärsykevasteet vaihtelevat sangen väljissä rajoissa. Mainitsemasi plastisuus tarkoittaa molekyylitasolla tätä synaptista hienorakennetta, kuten myös dendriitien oka-haarakkeiden nopeaa sisällöllistä muovautumiskykyä. Siinä edellinen aktivaatio-vaste määrittää aina seuraavaa. Yhdenkin neuronin keskimääräinen reagoimisvaihtoehtojen määrä 40:nessä millisekunnissa on n. 80000-bittiä ja jokaisella neuronilla on n.1000 -2000 dendriitti-synapsi yhteyttä. Uskoisin, että tietoisuudella on jotain tekemistä tämän loputtoman määrällis-laadullisen resurssin kanssa – ainakin se edellytää jonkinlaista neuronien kriittistä tiheyttä esim. etuaivolohkossa,ohimolohkoissa sekä hippocampus alueella, kuin myös neuronien pitkälle erikoistuneita kommunikaatio-ominaisuuksia. Näin ajattelen ”alhaalta ylöspäin”.
Suuret kiitokset tästä aivotoiminnan taustatiedosta. Käytössä on siis valtavan nopea ja moniulottieinen koneisto. Voisitko vielä kertoa miten tuo vertautuu (super)tietokoneiden prosessorien kapasitteettiin? Kysyisin myös sinulta, onko tuo Michael Grazianon esittämä ”maailman peilikuva” -malli mielestäsi oikean suuntainen kuvaus tietoisuudesta.
Tuo tiedonsiirto aivoissa on siis tavattoman tehokasta. Onkohan mitään tietoa siitä miten tuo kapasiteetti jakaantuu erilaisiin funktioihin? Ilmeisesti tietoisuus sinänsä, vaikka onkin alitajuista maailman hahmottamista, käyttää koko ajan paljon prosessointikapasiteettia.
En ole kunnolla tutustunut tähän Grazianon karttateoriaan, en myöskään supertietokoneiden nykykapasiteetteihin – mutta karkeakin arvio n.86mrd;n aivosolun + edellä mainittujen synapsi-dendriitti-vasteiden verkostoista antaisi olettaa, että kyseessä jälkimmisen osalta on, ”ei mikään luku”! Varmaankin TUNTOISUUS on kehollinen lähtökohta tietoisuuden evoluutiolle ja karttatyyppinen (paikka- verkko-solu-rakenne) ympäristön hahmoitus, kullekin eläinlajille tärkeiden maamerkkien sekä lajikumppanien osalta lähtökohtana uskottava. Myös se että nämä kartastot muodostaisivat hierarkisia suhteita toisistaan emergoituvina hahmokokonaisuuksina, voisivat olla se tietoisuuden monikerroksisuuteen johtava kehityspolku, josta aivojen nykyrakenne antaa viitteitä. Aivosolut käyttävät n.10-kertaa tavallisen solun energiamäärän. Informaation vastaanottokeskuksista tärkein on hippocampus, jonka hammaspoimuosastossa tuotetaan uusia hermosoluja, ne jäävät eloon mikäli toiminnallinen aktiviteetti ja oppimistapahtuman signaali on kyllin potentioitu (LTP-tila). Hippocampus ei tallenna tietoa, vaan toimii kuten logistiikkakeskus ja toimittaa ”ääriviivahahmoitelmat” useisiin eri aivolohko-osoitteisiin samanaikaisesti. Nämä aivojen energiavirtaukset, joista esim. oppimisen kannalta tärkein on dopamiini-reitti (mielihyväpalaute), määrittyvät välittäjä -(transmittereiden) aines ominaisuuksien mukaisesti. Toisin kuin yleisesti ajatellaan aivot käyttävät lähes kaikkea kapasiteettiaan. Tämä olisi ehkä aivojen ”innostuvuus funktio”.
Vielä lisäyksenä ja tarkennuksena edelliseen, kohdassa (paikka-verkkosolu-rakenne) -käänsin grid-cell termin verkkosoluksi, mutta näyttää siltä, että suomenkielessä käytetään nimitystä hila-solu. Lisätään sitten vielä,että juuri kolmio-paikannusverkon avulla eläimet määrittelevät oman sijaintinsa tilassa. paikkasolut taas tunnistavat suunnistuksen aikana tuttuja paikkoja (pyramidi-paikkasolut), ja laukeavat niiden kohdilla
esim. sokkelokokeissa.
Tuo paikkojen koordinaattien tunnistaminen, samoin kaikkien ruumiin motoriikan liikeratojen laskeminen (lasketaanko niitä?) – samoin kuin kaikkien hahmojen ja näkymien tunnistaminen — samoin kuin kaiken sen ymmärtäminen muistissa olevien tietojen pohjalta, vaativat varmasti tavattoman paljon prosessointikapasiteettia. Ja tämä kaikki siis toimii kaikilla isoilla eläimillä jotka osaavat hahmottaa paikkoja ja ympäristöjä, ja jotka muistavat asioita. Niilläkin siis jonkilaista tietoisuutta. Ihmisellä tämän kaiken lisäksi tulee käsitteellinen ja analyyttinen ajattelu, nimet kaikille asioille ja havainnoille, ja kommunikaatio. Onhan se niin mahtava koneisto että lienee mahdotonta rakentaa robotille mitään tämän kaltaista digitaalista prosessointikapasiteettia.
Yleensä ihminen tietää missä asennossa keho on, mutta ei aina. Olen ollut leikkauksessa jossa käsi puudutetaan kainalosta asti kokonaan. Täydellisen puutumisen jälkeen mieleen jää tuntemus, että käsi on rinnan päällä. Kun operaation aikana havahtuu katsomaan sivulle, huomaakin käden olevan ojennettuna sivulle. On voimakas tunne, tuo ei ole minun käsi.
Onko ihmisellä ylimääräinen aisti, josta ei puhuta. Nimittäin johonkin kohtaan voi jäädä pintatuntoa, eikä silti tiedä käden asentoa.
Kehon asennon tietämys ei ainakaan kokonaan johdu tuntoaistista. Miten lie painottomassa tilassa kun ei kosketa mihinkään ja on silmät kiinni, tietääkö ihminen miten päin milloinkin on.
Minä en itse tiedä tästä neurofysiologiasta mitään — paitsi sen että hermotus tuottaa mieleen ja muistiin kartan ruumiinosista, joka pysyy tallessa jossakin määrin vaikka kyseinen raaja amputoitisiin, niin että raaja voi edelleen oireilla, ja aiheuttaa ns. ”haamukipua” Kysytäänpäs tuolta Leo Selliltä vastausta kysymyksiisi…
Tuskin painottomassa tilassa on väliä, miten päin on, vähän sama kuin ihmettelisi kuinka ihmiset pysyvät maapallon toisella puolella kun ovat ylösalaisin. Tuo kätesi rinnan päällä olo,- en tiedä minäkään, saattaa olla ettei ”syväpuuduttunut” raaja lähetä esim. muutamaan tuntiin uutta tietoa asennostaan affarentteja hermoratoja pitkin somatosensoriselle aivokuorelle, jossa sen tuntopäätehermot sijaitsevat eivätkä hippocampuksen välittäjäneuronitkaan saa tätä tietoa. Sen sijaan, mikäli raaja olisi kokonaan amputoitu säilyisi sen ”sijainti”, ei välttämättä tietty asento, somatosensorisen alueen pitkäaikaismuistisssa ”haamutilana” niin kauan kunnes näille neuroneille löytyisi muita tehtäviä.
Pitäiskö olla huolissaan. HS”Mitä jos keinotekoiset aivot tajuavat olevansa olemassa? Tutkijat huolestuivat laboratorioissa kasvatetuista miniaivoista”
https://www.hs.fi/tiede/art-2000006280834.html
Olisiko tuo sitten niin paha asia??
Ainakin jos niilla on hyvä olla siinä viljelmässä missä ovat.
Luulenpa että kaikki kotieläimet tajuavat olevansa olemassa, ja monesti, että olemassa olo on ikävällä tavalla rajoitettua. Meidän ihmistne tietoisuuden ongelma on että meidän pitää vain elää tämän tosiasian kanssa. Ehkä ryhtyä vegaaniksi, jos se tuntuu liian pahalta.
Elämyksellistä tietoisuutta on paljon pohdittu, mutta juuri mikään ehdotelma ei tyydytä rehellistä etsijää. Giulio Tononin Integroitu informaatio -teoria (IIT) tuntuisi aika lupaavalta, jos vain informaatio voitaisiin valita elämyksellisyyden sisältäväksi ei-materiaaliseksi tekijäksi. Ei-materiaalista sen täytyy olla, koska muuten Azarianin kysymyksiin on heti kättelyssä mahdoton yrittää rehellisesti vastata. Ei minkään materiaalisen, ei edes aivotoiminnan voi tosimielessä kuvitella ilmenevän elämyksellisenä, jollaista tietoisuus perusolemukseltaan on.
http://www.huffingtonpost.com/bobby-azarian/post_10079_b_8160914.html
Neurotieteilijä Azarian esittää muutaman kiinnostavan ja jokaiselle tietoisuutta pohtineelle tutun kysymyksen mietittäväksi:
”Kuinka fysikaalinen tapahtuma voi tuottaa sisäisen subjektiivisen kokemuksen?
Kuinka materialla voi olla minuus-näkökulma?
Kuinka sähköiset signaalit voivat tuottaa kvalitatiivisia elämyksiä ja tietoisuuden?
Miksi informaation ylipäänsä pitäisi tuntua joltakin?”
Monelle voi tuntua vastenmieliseltä ja ’epätieteelliseltä’ määritellä tietoisuutena ilmenevä informaatio ei-materiaalisena, mutta se lienee ainoa mahdollisuus päästä askel eteenpäin ja irti valheellisesta toiveajattelusta, siis uskomuksesta, että materia voisi ilmetä elämyksellisenä. Materiaalisia malleja ei-materiaaliselle informaatiolle voidaan kyllä käyttää. Lisäksi täytyy olettaa materiaalisen ja ei-materiaalisen välillä vallitseva tarkemmin selittämätön yhteys.
Yksi epämateriaalisen tietoisuuden materiaalinen malli voisi olla palkon erilaisia tähtimäisiä ja muita muotoja ottava Leidenfrostin pisara hellan koverassa syvennyksessä. Nämä värähtelymuodot vastaisivat tietoisuuden tiloja ja hellanlevyn lämpö aivotoimintaa.
https://www.google.fi/search?q=leidenfrost+droplet+oscillations&hl=fi&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ved=0ahUKEwi4vI6g2YDZAhUxhqYKHc71AVMQ_AUICigB&biw=1152&bih=530
Kiintoisaa pohdiskelua, johon on vaikea ottaa kantaa, koska neurologia ei todellakaan omaa alaani. Lähestyn tätä siis vain ”mutu-tuntumalla! Kuitenkin ajattelen että on hiukan vaikea vetää rajaa materiaalisen ja ei-materiaalisen informaation välille, silloin kun se käytännössä olisi neuroneiden välillä suihkivia sähköisiä pulsseja, eli signaaleja. Näistä aktivoituneista hermosoluista kuitenkin syntyy meidän aivotoiminnat ja ajatukset — voisin kuvitella että niistä syntyvät myös sellaiset mielikuvat ja ”mielen kartat” jotka tallentuvat — eli ovat ”muistissa”.
Se että sähköiset impulssit ”tuntuvat” jollekin liittynee siihen että koko aistijärjestelmämme – tunto, näkö, kuulo jne — ovat kehittyneet niin että aistinsolujen ärsytykset muuttuvat sähköisiksi signaaleiksi, ja sitten te tunnistetetaan tai tulkitaan aivoissa tietynlaisina ”tuntemuksina” … kaikki tuntemukset ovat siis sähköisten signaalien tuottamia reaktioita tietyissa paikiossa aivokuorella… kysytääs taas Leo Sellin mielipidettä…
Mikä on se mekanismi millä se ”sisäinen kartta” loisi tietoisuuden?
Kuka katsoo tätä sisäistä karttaa?
Käsittääkseni tuo ”sisäinen kartta” — varmaankin hyvin moniulotteisena ja -tasoisena, tietoisena ja alitajuisena — olisi tallessa ihmisen aivoissa, muistikuvien tapaan. Ihminen itse katsoisi sitä, kuten hän katsoo muistojaan, tai hahmottaa tuntemaansa lähiympäristöä ja maailmaa.
KIRSIN luvalla yritän vastata muutamiin edellä esitettyihin probleemeihin.
1) Näyttäisi siltä ettei Descartesin AINE-MIELI dualismi perintönämme ole yhäkään loitontunut. Se totetuu aina mikäli pidämme ns.AINETTA ELOTTOMANA silloinkin kun se muodostaa eliöitä.
2) Tavallista on hypätä fysiikan maailmankuvasta suoraan ”tietoisuuteen”, jolloin se näyttää koneiston käyttäjältä, joka toimii sähköllä – siis kulkematta 3,5 miljardin vuoden biologisten eliöiden mikrobien ja monisoluistumisen pullonkaulan kautta, mikä evolutiivisesti on suorastaan mieletöntä. Orgaaninen ”logiikka” on suunnattoman paljon mutkikkaampaa kuin Boolen Algebra. Siinä aine muuntuu eläviksi vuorovaikutuksiksi vähin erin. Siksi se on hyvin yleisesti laiminlyöty ja itse ”AINE” ja aineellisuus parka täysin väärin kohdeltu!
3) Tietokoneiden laskentavolyymi kehittyy huimasti, äskettäin esiteltiin Googlen Syklamore kvanttitietokone, jolla on todella valtaisa laskentakapasiteetti. Ihmisaivot eivät voi kilpailla sen kanssa mekaanisessa älyssä ,vaikka kuten edellä esitin, aivoneuronisynapsien n.10^14 määrä kerrottuna itse neuronien dendriitti ja okahaaarake-muunos-plastisuudella on tuskin koskaan ”kaavoitettavissa”. Kyse onkin juuri näiden hermorakenteiden BIOLOGIS-LAADULLISTA ominaisuuksista, ei pelkästä määrällisyydestä.
4) Aivokemialliset vasteet esim. hippocampuksen lähiyhteys amygdalaan, tunnekeskukseen, tuottaa pelkkään visuaaliseen tai auditiiviseen maisemaan tunnekvalioiden syvyyden. Pelko ja Kipu esim.aivan viimeymmärryksen valossa, ovat SEINÄNAAPUREITA! Ne molemmat miehittävät amygdalan basolateraalista tumaketta. Tämä tuntuu myös arkijärkeen istuvalta havainnolta.
5) Kysyttiin myös kuinka MATERIALLA voi olla MINUUSNÄKÖKULMA? Edellä esitetystä käynee ilmi, että nk.”materia” on huonosti kohdeltu sekä varsin puutteellisesti yhäkin ymmärretty substanssi. Damasion teoksessa ”Itse tulee mieleen” on tätäkin käsitelty. Tietoisuutta ei voida paikantaa ilmeisestikään yhteen paikkaan aivoissa, se on jonkinlainen useamman ”heikosti emergenttisen” ominaisuusharppauksen tehnyt aivojemme ominaisuus – joka asettaa myös tietoisuutemme ”sisähavainnoinnin” kohteeksi, tietoisuutena tietoisuudesta,parikiksi, joka elelee rekursiivisesti ja itsereflektiivisesti keskinäisissä kiistoissaan kuten halujen ja tahtotilojen välisissä kamppailuissa. Tämä kehä ei kuitenkaan sulkeudu soliptisesti vaan on ihmisten välisissä diskursseissa kohdattavissa. Kaikki me kappailemme tämän sisäisen kuilumme kanssa. Se on meissä ei välillämme, kuten I.Kant olisi ehken lohkaissut.
6) Ilman ainetta ei ole energiakenttiä eikä ilman biologista evoluutiota voisi olla mielellisyyttä eikä elämyksellisyyttä. Sitä ”kohtaa” missä elollinen laadullisuus muuntuu pelkästä aivotilasta KOETUKSI,jopa ITSENÄ koetuksi TIETOISUUSTILAKSI ei tunneta
(vielä). Mutta ilman täsmäkieltä, eli että voidaan viitata oikeilla käsitteiillä oikeisiin kohteisiin,ei tätä siltaa voida perille asti edes periaatteessa rakentaa.
Vaikea asia (yksi maailman vaikeimmista) HIENOSTI selitettynä. Ja kauniisti! Kiitos Leo!