Jossittelua: Missä ne muut olisivat?
Jatkan tässä pohdintaa edellisen blogin aiheesta – kysymyksestä ”Olemmeko yksin”. Eli, olemmeko ainoa teknisesti kehittynyt sivilisaatio maailmankaikkeudessa – vai onko tuolla jossakin myös muita. Jos on, niin onko miten tiheässä meitä voisi olla; voisivat muut olla lähellä, viestien tavoitettavissa, vaiko niin kaukana ettemme voi koskaan tietää heistä mitään varmaan.
Näitä kysymyksiä voidaan spekuloida viime kerralla esitetyn Draken yhtälön perusteella. Sen mukaan teknisesti sivistyneiden, kommunikointiin pystyvien sivilisaatioiden määrä galaksissamme, millä tahansa hetkellä, riippuisi 1) elämälle suotuisten planeettojen syntynopeudesta galaksissamme (montako sopivaa planeettaa vuodessa), 2) elämän synnyn todennäköisyydestä näillä planeetoilla, 3) sivilisaatioon asti kehittyvien eliökuntien todennäköisyydestä, 4) edelleen niiden sivilisaatioiden osuudesta jotka kehittyvät avaruusteknologian tasolle, ja lopulta, 5) tällaisten avaruus-kommunikaatioon kykenevien sivilisaatioiden keskimääräisestä kestosta tai iästä.
Nyt tiedetään, että elämälle kelvollisia ”kultakutrien” kotiplaneettoja on galaksissamme runsaasti; uusien tähtien syntynopeus, keskimäärin, koko galaksin historian aikana, on ollut noin 10 tähteä vuodessa (10»11 tähteä 10 miljardissa vuodessa), näistä ehkä kymmenesosa on sellaisia jotka voisivat ylläpitää pitkäaikaista eliökuntaa (G, K ja M spektrikuokat, ja sijainti sopivalla alueella galaksissa), ja näistä jokaisella voisi olla planeetta elinkelpoisella vyöhykkeellä (HZ). Elämän kodeiksi kelvollisia planeettoja syntyy galaksissa siis ehkä yksi vuodessa.
Elämän synnyn, ja edelleen älykkäiksi kehittyvien elämänmuotojen todennäköisyyttä emme tiedä; tuo luku voi olla hyvin pienikin, mutta se on kuitenkin positiivinen – olemmehan itsekin täällä olemassa. Varovaisesti arvioiden, se voisi olla vaikka 10»-3 (elämän synty optimistisesti arvioiden, kompleksin älykkään lajin kehittyminen, ja teknisen avaruusteknolgian synty, kunkin todennäköisyys 10»-1). Tämä luku voi olla toki myös kertaluokkia suurempi tai pienempi. Mutta arvioidaan nyt, ihan hypoteettisesti, että näiden lukujen tulo on kokoluokkaa noin 0,001. Tämä tulo, yhdessä syntyvien elinkelpoisten planeetoojen kanssa, kertoo teknisten sivilisaatioiden ”todennäköisen” syntynopeuden (teknisiä sivilisaatioita vuodessa) galaksissamme. Sitten, kun tuo kerrotaan sivilisaatoiden iällä, saadaan niiden määrä tällä hetkellä. Jos sivilisaation keskimääräinen ikä olisi 2x se minimaalinen minkä nyt tiedämme, eli noin 100 vuotta, sivilisaatioita olisi tällä hetkellä olemassa n. 0,1 (tai siis korkeintaan 1, eli ”me”). Vielä tuhatvuotisten ja sitä nuorempien sivilisaatoidenmäärä olisi yhteensä vain 1. Jos sivilisaatioiden ikä olisi suuri, kuten 10»n, niin niitä on olemassa tuon 10»n-3 verran. Tässä n ei kuitenkaan voi olla suurempi kuin 9. Tätä rajoittaa kotitähtien maksimaalinen ikä.
Tuosta laskuharjoituksesta saamme arvion sivilisaatioiden kokonaismäärälle; huomaathan, että jos ylipäätään sivilisaatioita on olemassa, niiden määrä riippuu suoraan niiden keston pituudesta.
Seuraavaksi niiden tiheys, eli keskimääräinen etäisyys toisistaan, voidaan laskea siten että niiden määrä jaetaan galaksin elinkelpoisen alueen tilavuudella. Tämä olisi (suunnilleen) Linnunradan spiraalihaara-alue, joka ulottuu 10 000 valovuodesta (vv:sta) noin 50 000 vv:een galaksin keskustasta, ja on paksuudeltaan noin 3 000 vv. Alue on siis galaksin ympärille levittäytyvä ”munkkirinkilä”, joka tilavuus on noin 25 x 10»12 vv»3.
Jos teknisten sivilisaatioiden ikä olisi keskimäärin 10 000 vuotta, niitä olisi olemassa yhteensä 10. Kunkin sivilisaation keskimääräinen tilavuus olisi noin 25 x10»11 vv»3, ja ne olisivat niin hajallaan galaktisen munkkirinkilän eri puolilla että niiden välimatkat tulisivat hyvin pitkiksi.
Jos sivilisaatioiden ikä olisi jopa 10 miljoonaa vuotta, niitä olisi olemassa 10 000 – niiden kunkin tilavuus olisi keskimäärin 25 x 10»8 vv»3, ja etäisyydet olisivat kokoluokkaa > 1000 valovuotta. Tuolta etäisyydeltä olisi jo ainakin jo hyvä mahdollisuus havaita toisemme, ehkäpä viestitelläkin, kun sivilisaatioilla olisi paljon aikaa odotella vastausta. Jos tuo keskimääräinen ikä olisi miljoona vuotta, sivilisaatioita olisi olemassa 1000, ja niiden keskinäiset etäisyydet olisivat jo yli 2 x 10»3 vv. Jokatapauksessa, näiden teknologiat olisivat jo ”valovuosia” edellä omaamme …
Nämä laskuesimerkit ovat peräisin Harryn astrobiologian luennosta. Huomaa, etta laskelman parametrit ovat perin hypoteettiset: eri muuttujille voidaan antaa hyvin erilaisia arvioita (arvauksia), ja luennossaan Harry olettikin teknisen sivilisaation todenäköisyyden joitakin kertaluokkia korkeammalle kuin minä tässä. Toisaalta, tuo älykkäiden elämänmuotojen todennäköisyys voi vaihdella useita kertaluokkia myös alas päin. Samalla tavalla teknisen sivilisaation ikä voi vaihdella sadasta vuodesta aina tuohon maksimaaliseen 10»10 vuoteen asti. Huomattakoon myös että jos vaikka vanhimmat sivilisaatiot olisivat noin vanhoja, niiden keski-ikä on paljon vähemmän kuin tuo.
Mistä sivilisaation ikä sitten riippuu? Planeetan elintilasta ja resursseista? Evoluution suunnasta – onko se suosinut agressiivisen vaiko filantrooppisen lajin kehitystä? Kumpi näistä suunnista olisi todennäköisemmin noussut teknisen sivilisaation tasolle? Lajin itsesäilytysvaiston voimakkuudesta? Väistämättömän kosmisen totaalituhon – kuten supernovaräjähdyksen tai ison impaktin – todennäköisyydestä? Lajin mahdollisuudesta levittäytyä naapuriplaneetoille, jos oma kotiplaneetta tuhoutuu? Mahdollisesta sijainnista pallomaisessa tähtijoukossa, missä on helpompaa siirtyä planeettakunnasta toiseen – kuten tähdet ja avaruus edellisessä numerossaan ehdotteli? Teknisen sivilisaation kehittymisestä koneelliseen muotoon, joka ei enää ole riippuvainen bioottisen elämän ympäristövaatimuksista?
Hmm — enpä tiedä ovatko nuo pitkään säilyvien teknisten sivilisaatioiden edellytykset surullisia vaiko iloisia vaihtoehtoja. Paras vaihtoehto tietysti olisi tuo filantrooppinen, rauhaa rakastava ja planeetan olosuhteita ylläpitävä sivilisaatio, koska sellainen elämänmuto on ehdottomasti miellyttävin.
Saan munkkirinkilän tilavuudelle (jos se on 50000 vv säteinen ja 3000 vv korkuinen lattea sylinteri) noin kymmenen kertaa isomman luvun, ja etäisyydetkin vastaavasti isontuvat noin kaksinkertaisiksi.
olet oikeassa. Niin isot eksponentit että niihin meinaa seota… Kiitos!!
Radio-SETI ei ole tuottanut mitään, mutta se ei ole kummallista. Radio-SETI:hän voisi havaita joko tahatonta radiovuotosäteilyä tai meille tarkoitettua yhteyssignaalia.
Oma radiovuotosäteilymme on ohittanut maksiminsa ja pienenee kovaa kyytiä kun tekniikka kehittyy. Pian langattomat paikallisverkot toimivat niin korkeilla taajuuksilla että säteily kulkee ilmassa vain joitakin kymmeniä metrejä eri sen verran mitä verkon kantaman halutaan olevan. Avaruusalusten välinen viestintä puolestaan voi käyttää (koska ilmakehää ei ole) vielä korkeampia terahertsitaajuuksia sekä optista ja jopa UV-kaistaa, ja käytetyt antennit ja terminaalit ovat voimakkaasti suuntaavia.
Jos muukalaiset ovat kiinnostuneita meistä, arvelen että ne tekevät samoin kuin me olemme tehneet tutkiessamme aurinkokuntamme planeettoja. Ensin katsotaan kaukoputkella, sitten lähetetään luotaimia. Yhteydenotto saattaisi vaikuttaa niistä absurdilta ajatukselta, vähän samalta kuin jos me ottaisimme yhteyttä mangusteihin. Jos ne kuitenkin päättäisivät ottaa yhteyttä, olisi hyviä syitä tehdä se luotaimen avulla lähietäisyydeltä ennemmin kuin kaukaa radiolla. Oman asuinpaikan pitäminen salassa on yksi syy, toinen on se että tekoälyä sisältävä luotain voisi jutella kanssamme vuorovaikutteisesti ilman kommunikaatioviivettä.
Näiden argumenttien valossa ei vaikuta todennäköiseltä että radio-SETI havaitsisi jotakin.
Luotain olisi siis turvallinen, tehokas ja varma tapa kerätä meistä tietoa ja ottaa yhteys jos niin päätetään. Luotaimen ainoa haitta on että sen matka-aika on pitempi kuin radiosignaali kulkuaika, mutta sekin haitta poistuu jos luotain lähetetään hyvissä ajoi vahtimaan elävää planeettaa, jo ennen kuin sen kohdesivilisaatio pääsee radioon ja tietokoneisiin asti.
Jos jostakin ”kohtuulisen läheltä” havaitaan elävä planeetta – kannattaisiko myös meidän lähettää jonkinlainen luotain sinne suuntaan viemään jotakin viestiä?
Mitä ajattelet: mitä asiaa noilla muukalaisilla voisi olla Maan asukkaille? Olisiko varkoitus vain sanoa ”hei – täällä ollaan”?
Tutut esimerkit Maasta viittaavat siihen että lajien välinen viestintä ei yleensä ole helppoa. Syöminen on eläimen pääelinkeino ja eläimen sielunmaisema heijastelee sitä. Ihminen tykkää kukista, puista, perhosista ja linnunlaulusta, todennäköisesti siksi että ne olivat hyvän ruokamaan eli kuivanakin kautena kosteana pysyvän alueen merkkejä Afrikassa. Ihminen vaistomaisesti inhoaa kiemurtelevia otuksia koska jotkut käärmeet ovat myrkyllisiä. Kissa tykkää hiiristä, hevonen laitumesta jne. Jos eläimellä on älyä, se saattaa viedä näitä vaistoja vähän pitemmälle ja säveltää vaikka musiikkia tai kirjoittaa lohikäärmetarinoita, tai leikkiä lankakerällä. Ihmisen järjessä on ehkä universaaleja piirteitä, mutta tunne-elämä on peräisin savannilta ja galleriametsästä.
Mitä ne sanoisivat meille? Ei välttämättä mitään. Kun tutkimme mangusteja, emme varsinaisesti ”sano” niille mitään, olemme vain näkyvillä ja puuhailemme jotakin esimerkiksi kameran kanssa, mikä todennäköisesti ei kiinnosta niitä koska kameraa ei voi syödä eikä sen kanssa voi paritella. Ehkä lepertelemme, minkä tarkoitus on lähinnä rauhoittaa molempia osapuolia. Emme edes sano niille ”hei täällä ollaan” koska nehän näkevät sen joka tapauksessa, vaikkakaan eivät välitä, EVVK. Todennäköisesti puuhissamme ei esiinny mitään sellaisia eleitä tai symboleita jotka olisivat mangusteille tärkeitä. Vaikka jokin symboli olisikin sattumalta mangustille ja ihmiselle yhteinen, emme osaa jatkaa siitä ja vuorovaikuttaa niiden kanssa aidontuntuisesti, jolloin kommunikaatio lopahtaa ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.
Jos haluamme kesyttää eläimen, tarjoamme ruokaa, keppiä ja porkkanaa. Jos muukalaiset yrittäisivät kesyttää meitä, huomaisimme sen todennäköisesti nopeasti. Arvelen kuitenkin että meitä teknisemmän ja älyllisemmän muukalaisen toimintatapa muistuttaisi enemmän puhdasta tutkijaa kuin lemmikin omistajaa. Suklaata siis tuskin tulevat tarjoamaan, vaikka eihän sitä koskaan tiedä…
Mielenkiintoista. Mielestäni on ihan aiheellinen kysymys pohdittavaksi että millä tavalla, ja missä mielessä, sellaiset kaukaiset sivilisaatiot tai tiedostavat lajit voisivat olla kiinnostuneita toisistaan. Tutkimusmielessä toki, juuri niinkuin mekin tarkkailemme kaikkea mitä havaitsemme. Entä kokeellisesti? Ekologisia kokoeita planeetan mittakaavassa?
Empiirinen tutkimus voi tuoda hyötyjä, ja jos sen riskit ja kustannukset ovat pienet, sitä kannattaa tehdä. Tätä mieltä on ihminen, enkä olisi yllättynyt jos muutkin älykkäät lajit ajattelisivat samoin.
Oletetaan tilanne että meitä teknisesti vanhempi ja kehittyneempi muukalaislaji on tutkinut Maata jonkin aikaa ja pähkäilee kontaktoidako ihmistä vai ei. Oliot väittelevät sivistyneesti ja tekevät SWOT-analyysiä. Ne miettivät kontaktoinnin hyötyjä ja haittoja itselleen ja myös ihmisen kannalta. Turvallisuusriski nousee keskustelussa esiin. Sitä pidetään yleisesti ottaen pienenä, mutta epäilijät varoittavat älykkään lajin arvaamattomuudesta ja kaivavat omasta esihistoriasta mielenkiintoisia episodeja väitteensä tueksi. Mietitään kontaktoinnin mahdollisia hyötyjä.
Todetaan että ihmisen tekniikalla on historiallinen mielenkiintonsa, mutta että tietoa siitä saadaan muutenkin kuin kontaktoimalla. Joku sanoo että älykkään lajin kanssa vuorovaikuttaminen on myös itseisarvo ja puhuu teesistä, antiteesistä ja synteesistä. Argumentille nyökytellään ja jotkut vähän supattavat. Lopuksi asiaa pohditaan ihmislaljin kannalta. Oliot raapivat päätään kun ne koittavat ajatella asiaa tuntemattoman lajin näkökulmasta. Häviääkö lajin kehitysmotivaatio jos se saa tietää että muut ovat paljon edellä? Ehkä, mutta toisaalta ihminen on sopeutuvainen eläin. Joku ehdottaa rajoitetun kontaktoinnin oppia, jonkinlaista pilottihanketta jossa tavallaan kysytään ihmiseltä itseltään kuinka hän suhtautuu mutta ei varsinaisesti kontaktoida. Muukalaiset muodostavat työryhmän miettimään pilotoinnin yksityiskohtia ja päättävät pitää seuraavan kokouksen yhdessä eettisen komitean kanssa.
Hei Pekka. Mielenkiintoista pohdiskelua älykkäiden muukalaisten ominaisuuksista, kollektiivesesta älykkyydestä ja yhteisestä päätöksentekoprosessista. Tässä oletat että ”he(kin?)” edustaisivat älykkäistä yksilöistä koostuvaa yhteisöä – yhteistä ja kumuloituvaa ajattelua ja demokraattista päätöksentekoa. Mutta onkos meillä aihetta olettaa että tämäntapaiset yksilöllisen ja kumulatiivisen älykkyyden edustajat olisivat edistyneet kosmisen kommunikaation asteelle asti? Ainakin täällä Maassa näyttää sille että +/- tasavertaisista yksilöistä koostuva, tunnepohjaisesti käyttäytyvä laji toimii lähinnä darwininlaisen evoluution periaatteen mukaisesti, kilpaillen tilasta, vallasta ja resursseisesta. Tekninen sivilisaatio yhdistettynä biologiseen evoluutiomekanismiin tuottaa ison itsetuhoriskin: Ensin se johtaa ylikansoitukseen ja planeetan resurssien niukkenemiseen – sitten, kun siihen yhdistetään globaali tiedonsiirto ja globaali eriarvoisuus ja kilpailu – niin idioottimaisen itsetuhon elementit ovat valmiina. Niinkuin nyt täällä meillä Maassa. Yksilöt hakevat vain omaa tai oman ryhmänsä etua. Se on aina ”me” vastaan ”muut”. Jos ne ”muut” ovat oman lajin edustajia niin —
Luulen että paremmin säilyisivät sellaiset totalitaariset systeemit missä koko kollektiivinen kyvykkyys on valjastettu johtajan käyttöön. Niinkuin teknisesti älykkäät muurahaiset. Tai koneet, jotka pystyvät laskelmoimaan aina (lajin kannalta?) edullisimmat vaihtoehdot.
Toisaalta – onhan tämä ihmisten yhteisöllisyys, keskinäinen tiedonsiirto, yhdessä pohtiminen ja tekeminen, toisilta oppiminen, ja jopa altruistinen yhteisvastuu ja hyvinvointiyhteiskunta olleet tärkeitä tekijöitä teknisen sivilisaation kehittymisessä. Siis, miten lie: ovatko sen haittapuolet hallittavissa?
Edelliseen on kuitenkin vielä lisättävä: ihmisen suurimmat keksinnöt onkin kait kehitetty juuri sotateollisuuden tarpeisiin. Ehkä agressiivisuus onkin välttämätöntä teknisen sivilisaation kehittymiselle??
Ehkä, ja resurssikilpailussa ja liikakansoituksessakin on ongelmistaan huolimatta toisaalta se hyvä puoli että se ajaa lajia levittäytymään aurinkokuntaansa, minkä jälkeen alkukotiplaneettaa kohtaava ulkoinen tai sisäinen katastrofi ei voi sitä enää hävittäää.
Toisin sanoen jos teknologinen laji käyttäytyisi täysin rationaalisesti ja pitkäjänteisesti, se levittäytyisi aurinkokuntaansa, koska se pienentäisi sukupuuton mahdollisuutta. Mutta lyhytjännitteinen elintasokilpailukin saattaa johtaa samaan lopputulokseen. Silloin aurinkokuntaan ei muuteta sivilisaation varmuuskopiota tekemään, vaan itsekkäästi parempien olojen perässä.
Aurinkokunnan asuttamisen jälkeenkin uhkana ovat silti ainakin gammapurkaukset. Saattaa tosin olla että keinotekoisen habitaatin >=10 m paksuinen seinä olisi niitä vastaan parempi suoja kuin planeetan typpi-happi -ilmakehä, jonka ongelma on myrkyttyminen typpioksideista jos paljon gammaa tulee niskaan.
Voi jestas miten onkin paljon noita uhkia olemassa. Mutta kaipa se vaatiikin juuri älykkyyttä että joku laji niistä selviää. Se laji muuten joutuu siinä samalla pelastamaan myös jonkinkokoisen eliökunnan, koska se ei pysy itse elossa ilman ekosysteemiä…
Luin gammapurkausten biologisista vaikutuksista vähän lisää, astro-ph/0309415 .
2000 valovuoden päässä tapahtuva gammapurkaus tuottaisi 1 MJ/m^2, millä olisi merkittäviä biosfäärivaikutuksia. Syntyisi typpioksideja stratosfääriin, mikä tuhoaisi otsonikerrosta katalyyttisesti ja laskisi lämpötilaa, koska NO2 on ruskea kaasu. Vaikutusten puoliintumisaika olisi muutamia vuosia. Tapahtuman esiintymistiheys olisi suuruusluokkaa kerran miljardissa vuodessa. Paperissa pohdittiin että ordovikikauden joukkosukupuutto olisi ehkä seurannut gammapurkauksesta.
Käsittääkseni avaruushabitaatin kiinteä 10 m seinä suojaisi 10 MJ/m^2 gammavuolta käytännössä täydellisesti. Jotta habitaatin asukkaille kävisi huonosti, gammapurkauksen pitäisi tapahtua paljon lähempänä kuin 2000 valovuotta, ja sellaisen tapahtuman odotusaika menee jo yli maailmankaikkeuden iän. Levittäytyminen aurinkokunnan keinotekoisiin habitaatteihin siis saattaisi tiputtaa myös gammapurkaukset pois totaalisten uhkien listalta.
Tuollaiset gamma- tai supernovatörmäykset olisivat todella tuhoisia, paitsi ihmiselle, myös koko eliökunnalle. Sitä kautta nämä tuhoaisivat myös ravinnontuottosystemit – .. ”Pommisuojien” eli suojaavien habitaattien ylläpito kuitenkin olisi varmaan paljon edullisempaa – ja mahdollisempaa – tällä planeetalla kuin jossakin kaukana toisella planeetalla…
Aivan, gammapurkauksen uhka ihmiselle tulisi lähinnä sitä kautta että muu biosfääri kärsii jolloin ruoantuotanto vähenee. Kasvihuoneiden ruoantuoanto voisi pääosin jatkua koska lasi vaimentaa vaarallista UV:tä aika paljon. Harmillinen tilanne se toki olisi ihmisen kannalta, mutta sukupuutto taitaisi olla vielä kaukana.
”Habitaateilla” tarkoitan keinotekoisia asteroidien materiaaleista tehtyjä pyöriviä avaruusasemia, http://www.nss.org/settlement/space/ . Sellaisissa on potentiaalisesti paljon enemmän elinpinta-alaa kuin aurinkokunnan planeetoilla, joten oletan että ekspansiivinen teknologinen laji asettuu niihin ennen pitkää asumaan.
On sinulla aika ”kauas” tähtäävät skenaariot — mutta mikäs siinä. Ajallisesti nuo voivat olla jo ihan lähitulevaisuutta – ehkä sata vuotta, tai joitakin satoja? Mitä arvelet?
Sata vuotta voi olla ihan hyvä arvaus. Uskon että tuo habitaattiasuminen tulee olemaan realistista ja haluttavaa paitsi teknisesti myös sosiaalisesti ja taloudellisesti. Ainakin se on realistisempaa kuin miehitetyt lennot muihin aurinkokuntiin, joista oli tänään Ylen uutisissa juttu.
Habitaateista puhuttiin 1970-luvulla kun Gerard O’Neill vei niiden tutkimusta eteenpäin, mutta sen jälkeen aihe on jäänyt vähän unohduksiin. Sen sijaan julkisuudessa puhutaan paljon Marsin asuttamisesta, joka taas minusta ei ole niin kauhean todennäköinen skenaario tehtäväksi suuressa mittakaavassa.
Tuon (http://www.pewresearch.org/files/2014/04/FT_14.04.17_FutureofTechKeyFindings_B.jpg ) julisteen mukaan 33 prosenttia amerikkalaisista uskoo ihmisen rakentavan avaruussiirtokuntia seuraavan 50 vuoden aikana (ja kuvassa näkyy habitaatti eikä Mars-asumus). Joten ollaan sitten kerrankin amerikkalaisia ja sanotaan rohkeasti 50 vuotta eikä suomalaiskonservatiiviseen tapaan sata vuotta…
Entäs jos
Olipa kerran jollakin planeetalla eliökunta tai jollain muotoa kehittynyt sivilisaatio, joka huomasi, että Tellukselle on kehittymässä kelvolliset olosuhteet elämälle. Heidän oma elämänsä tai elinolosuhteet oli loppumassa tai vaarassa, jolloin he lähettivät tänne jonkun elävän solun tai mikälie elämän perusyksikön, jotta siitä jotain kehittyisi. Elämä säilyisi. Kenties joku tutkimusraportti / -suunnitelma joltain planeetalta tai luotaimesta löytyy?
Sekin olisi kait ollut yksi mahdollinen alku tälle elämälle… Ei mikään sattumanvarainen avaruuksien läpi seilaaminen, eli panspermia (se ei ole mahdollinen koska maailmankaikkeuden aika ei riitä niin epätodennäköisen asian tapahtumiseen, eikä myöskään se mikään elävä saily avaruudessa hengissä niin pitkään), vaan ihan kohdennettu elämän istuttaminen.
Tämänpäiväisessä Aamulehdessä oli uutinen, että oli keinotekoisesti luotu geeninpätkä, joka pystyy rakentamaan jakautumisen osaavia soluja. Geenejä muistaaksen 173, joista kolmanneksen merkitystä ei vielä ymmärretä. Ovat kuitenkin mukana kaikissa tunnetuissa elävissä soluissa.
Taidamme siis ihmisoliot olla kohta mekin luomassa uudenlaista älyllistä elämää. Kauanko ovat jo vanhemmat mmuukalaisolennot hallinneet tekniikan???
Korjaan ite, että geenejä yli 400. Siis 473?
Tuo on jotakuinkin sama määrä mitä on aiemmin oletettu elävän solun minimaaliseksi geenimääräksi.
Pitäiskin nähdä mainitsemasi uutinen. Olisiko siteerauksessasi joku pieni epätarkkuus, koska tähän mennessä ei tietääkseni ole pystytty rakentamaan yhtään kokonaan elävää solua. On kylläkin rakennettu jokonaisia genomeita – pari vuotta sitten Graig Venterin ryhmä rakensi kopion olemassa olevasta bakteerigenomista ja siirsi sen sellaisen solun sisälle josta oma genomi oli poistettu – ja se genomi alkoi toimimaan, ja solu elämään. Luulen että tuo mainitsemasi uutinen olisi samanlainen, mutta edistyneempi tulos, missä kokonainen genomi on koostettu tuollaisista erillisistä geenistä, joiden tiedetään olevan välttämättömiä kaikille soluilla. Jos kaikki välttämättömät geenit on nyt viety ”tyhjennetyn” solun sisälle, ja saatu se toimimaan/elämään, niin se on iso saavutus: siinä on rakennettu oikea synteettinen elämä. Tämä vastaisi sitä oletettua ”viimeistä yhteistä esi-isää” – yksinkertaistaista elämän muotoa josta kaikki elämä lähti erialistumaan eri suuntiin. Siinäkin oli oletettavasti noin 400 – 500 geeniä. Mutta huomattakoon: tutkijat ovat osanneet tuottaa nämä geenit siksi että ne on ensin löydetty elävistä soluista, ja havaittu elämälle välttämättömiksi. Ihmiset eivät vielä osaa suunnitella minkäänlaisia geenejä.
Tässä otsikkotiedot ko. uutisesta:
Tutkijat loivat laboratoriossa pienimmän mahdollisen keinoperimän, joka pitää yllä elämää
Maailma24.3. 20:26 Päivitetty 20:27
Craig Venter
Daniel Gibson
Kun luin tarkemmin, niin uutistoimittajankin mukaan oli epäselvää, mitä ko. geeninpätkällä oli kokeiltu. Voitaneen olettaa, että kuitenkin jotain uutta edellisiin ulostuloihin verrattuna?
Joo. Tuo uutisointi on edelleen Graig Winterin ryhmän uudesta saavutuksesta, missä todellakin ovat siirtäneet tuon minimaalisen, keinotekoisesti kootun genomin sellaiseen soluun minkä oma genomi on poistettu. Se on nyt siis ihan synteettistä uutta elämää, niinkuin sanotaan, paitsi että se elävä osa siinä on ihan oikea elävä solu – se vain ohjelmoidaan uudelleen. ja tuo ohjelmakin (genomi) on peräisin olemassa olevista soluista, eli niiden sekvenoiduista genomeista ja niistä löydetyista välttämättömistä geeneistä. Ihminenhän ei osaa vielä tehdä elävää solua, eikä kirjottaa yhtään toivmivaa geeniä.
Kuitenkin, näitä olemassa olevia elämän peruselementejä muokataan jo tosi tehokkaasti. Tehokkain muokkausteknologia DNAn editointi-systeemi nimeltään CRISP-Cas9. Sen avulla voi kohdennetusti, tarkasti ja helposti muuttaa elävässä solussa mitä tahansa geeniä. Ja sovellutuksia löytyy nyt ihan loputtoman paljon. Naturen numero (vol) 531. Maaliskuun 10. 2016 on jonkinlainen teemanumero tästä aiheesta. Lehden pääkirjotus ja review juttu sivulta 154 ylistävät kaikkia sen tuomia uusia tutkimus -, biotekniikka- ja geeniterapiamahdollisuuksia — mutta joku kyllä varoittaa myös väärinkäytöstä tai käsistä karkaavan teknolgian biohazardimahdollisuuksista…
Olisiko meidän nyt aika lähettää elämän uusi mahdollisuus matkaamaan jollekin planeetalle, missä se voisi jatkua joskus tuhansien vuosien kuluttua, sitten kun meidän aikamme on ohi?Mikä se muoto olisi?
Joitakin vuosia sitten astrobiologian kokouksissa oli aktiivisesti esiintymässä eräs kaveri joka koetti ehdotella että luotaintan mukana pitäisi lähettää avaruuteen kasvien sieminiä, juuri tuossa mainitsemassasi tarkoiuksessa. Hän oli asiastaan innoissaan, perusteli sillä että jotkut paksukuoriset siemenet ovat valtavat kestäviä, kestävät paljon säteilyä menettämättä elinkykyään. Itse olin – ja käsittääkseni myös yleinen kanta oli se että ei niin voi tehdä, se on jo YK:n planeettasuojelu (planetary protection) lain vastaista. Ja niin varmaan onkin. Vaikka tuo olisi todellakin varmaan elinkykyisin ja itsenäisin elävä solukko mitä voitaisiin lähettää valloitaamaan uusia maailmoita. Se on nimittäin kestävämpi kuin bakteerit, ja jo valmiiksi paljon pidemmälle kehittynyt.
Onhan maasta varmasti lentänyt heitteleitä ulos aina kun on ollut riittävän iso törmäys. Maan elämä olisi saattanut sitä kautta levitäkin aurinkokuntaan, esimerkiksi joillekin asteroideille.
Itse asiassa kun tätä ajattelee, taitaa olla lähestulkoon varmaa että aurinkokunnassa kiertää joitakin pienkappaleita jotka ovat peräisin Maasta, ja silloin niissä voi hyvin olla myös fossiileja. Sellaisen löytäminen ja tutkiminen saattaisi antaa arvokasta tietoa Maan muinaisesta elämästä, koska fossiilit voisivat säilyä avaruudessa paremmin kuin maan päällä. Jos ihminen jaksaa tutkia asteroidivyöhykettä systemaattisesti, hän saattaa jonain päivänä törmätä tällaiseen aarreaittaan.
Kun heittele lentää maapallolta ulos, siinä olevat bakteerit ja muut eliöt jatkavat elämäänsä ainakin jonkin aikaa. Olisiko mahdollista että osa eliöistä pysyisi hengissä heitteleessä pitkään ja jopa pystyisi leviämään muihin pienkappaleisiin uuden törmäyksen tapahtuessa? Todennäköisesti ei, mutta mahdollisuutta ei voine täysin sulkea pois.
Aika villejä skenaarioita – mutta mikäs siinä, ainakin teroriassa mahdollisia. Tämä aurinkokunta kaikkineen lienee sellaista planeettojen yhteistä ”takapihaa” että kaikki mitä heitetään tai lentää ulos talosta niin päätyy joko ”roskakasoihin”, erilaislle kappaleille, tai sitten tippuu aikanaan muille planeetoille tai aurinkoon. Elossa säilyminen noilla pienillä taivaankappaleilla on hyvin hyvin epätodennäköistä, sekä säteilyn että kuivuuden takia – mutta fossiileina, jees. Siis joku rohkea voisi koettaa käynnistää ”planetaarisen paleotologian” tutkimuksen — rahoitustarve vain olisi valtaisa. Mutta voisihan näitä löytyä toki muun tutkimuksen sivutuotteena, vaikkapa ROSETTA-satelliitin instrumenttien analyyseissä???