Hyvä elämä??
Hyvä elämä? Mitä se on? Mikä on tärkeää eläville olennoille?
Se riippuu siitä kuka kysyy. Eliökunnalle ja lähes kaikille lajeille se on jotakuinkin sama kuin elämä itse. Elämän jatkuvuus, ja kaikki se mitä siihen tarvitaan. Riittävästi ravintoa, riittävästi suojaa, mukavat olosuhteet , aurinko paistaa, on riittävästi tilaa, oma reviiri, ja elämä voi jatkua suunnilleen samanlaisena eteenpäin.
Mutta mitä se on meille ihmisille? Meille vastaus on on ollut eri aikoina ja eri kulttuureissa hyvinkin erilainen. Lähes aina, kaikkina menneinä aikoina se on ollut suunnilleen noita edellä lueteltuja asioita, jotka sopivat kaikille lajeille. Jos asiat ovat olleet hyvin, elämän hyvyyteen on kuulunut se että se jatkuu samanlaisena eteenpäin. Jos olosuhteet ovat kamalat, niin siihen kuuluu toivo paremmasta. Toivo siitä että ahdinko, sota, sorto tai mikä tahansa uhka väistyy, tai piina helpottaa.
Nykyinen ihmisten yhteiskunta ei kuitenkaan tyydy tuollaiseen pelkän olemassaolon, toimeentulon ja kauniiden kesäpäivien nautiskeluun. Hyvän elämän mittarit ovat nyt hyvin erilaisia ja materialistisia, ja yleensä mittarina ovat ne ylellisyydet mihin meillä on varaa. Elämän hyvyyttä mitataan talouden tuottavuudella ja kasvukertoimilla, yritysten voitoilla tai poliittisilla kannatusluvuilla ja ihmisten ja yhteisöjen menestymisellä kaikenlaisissa kilpailuissa. Emme varmaan ajattele asiaa näin, mutta käytännössä me kilpailemme koko ajan siitä, minkä osuuden voimme saada kaikesta olemassa olevasta hyvästä itsellemme. Kilpailemme henkilökohtaisesti omassa lähiympäristössämme, mutta myös kansainvälisesti ja globaalisti. Kilpailu on se voima joka ajaa meitä eteenpäin. Menestyminen kilpailussa on meille hyvyyden mittari.
Kilpailuvietti – jota voisimme myös ahneudeksi kutsua – johtaa siihen että mikään ei riitä. Periaatteessa haluamme aina enemmän. Tämä on ehkä juuri se sisäänrakennettu luonteenpiirre joka on ajanut ihmisen nousua planeetan valtalajiksi. Se on ajanut sekä yksilöiden, ryhmien että koko lajinkin menestymistä: sen avulla on valloitettu maailma, otettu haltuun luonnonvarat ja tehty kaikki muut lajit ihmiselle alamaisiksi. Samat taipumukset kulkevat meidän perimässämme mukana koko ajan, ja niiden avulla me haluamme yhä tehokkaammin hallita ja vallita kaikkea mitä tämä planeetta tarjoaa. Meille elämän hyvyys toteutuu siinä että saamme yhä suuremman osan maailman resursseista itsellemme, ja että kulutamme enemmän. Tämän seurauksena koko yhteiskunta on rakennettu jatkuvan kasvun ajatuksen varaan. Tämä näyttää olevan ihmisen, tai ainakin teknisen sivilisaation ja markkinatalouden korkein tavoite.
Tämä on astrobiologisesti relevantti seikka siksi, että tämä pakkomielle on johtamassa meidän elämäntapamme umpikujaan.
Ääri-tehokkaaksi viritettty yhteiskunta on monimutkaisten vuorovaikutusten ja keskinäisten riippuvuuksien verkosto, joka pitää itse käynnissä itseään. Niinpä mikään sen osa ei voi pysähtyä eikä muuttaa toimintaansa, koska verkostolla ei ole varaa moiseen tehottomuuteen. Vajaatehoiset yksiköt tai yksilöt putoavat pois verkostostosta.
Nyt kuitenkin ulkopuolinen tekijä, Covid-19, on iskenyt koneistoon ja saanut sen hetkessä pysähtymään, ja polvilleen. Talouselämä haukkoo nyt henkeään. Mutta nyt kun se on pysähdyksissä, uusi käynnistyminen voisi tapahtua uusilla ehdoilla ja tavoitteilla. Tätä ajatusta ehdotellaan nyt monesta suunnasta.
Uuden suunnan hakeminen on keskeinen kysymys planeetan luonnonvarojen ja ympäristön kestävyyden kannalta, mutta myös ihmisten oman elämän laadun ja hyvinvoinnin kannalta. Mielenkiintoista keskustelua tästä aiheesta kuultiin tämänpäiväisessä Horisontti-ohjelmassa (https://areena.yle.fi/audio/1-50491438). Keskustelua kävivät kauppatieteiden tutkija Maria Joutsenvirta ja professori Arto O. Salonen, jotka ovat äskettäin julkaisseet aiheeseen liittyvän kirjan ”Sivistys vaurautena” (Basam books).
Näiden taloustieteilijöiden mukaan kasvava materialistinen kulutustaso eivät enää riitä pitämään yllä ihmisten tyytyväisyyttä ja elämäniloa pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Oman ajan käyttäminen turhan tuntuisten työtehtävien suorittamiseen ja vaurauden kartuttamiseen eivät enää tarjoa elämän tarkoituksen ja merkittävyyden tunnetta. Kasvottomien suuryhtiöiden palveluksessa ihmiset eivät voi sitoutua ja motivoitua työnstä tavoitteisiin; työn mielekkyyttä horjuttaa myös se että sen vaikutukset ovat viemässä maailmaa kohti totaalista kestävyyskriisiä.
Materialistisesti olemme maailman hyväosaisimpia ihmisiä, mutta elämäntapamme kuluttaa maailman resursseja verrattomasti enemmän kuin köyhempien yhteiskuntien elämäntavat. Tämä on merkittävä ristiriita esimerkiksi vanhemmille jotka haluavat tarjota lapsilleen kaikkea materialistista hyvää, ja samalla tiedostavat että tämä elämäntapa syö tulevien sukupolvien elämän edellytyksiä. Henkiseen kestämättömyyteen vaikuttaa myös tietoisuus maailman epätasa-arvosta: oma hyvinvointi on räikeässä ristiriidassa sen kanssa että suurin osa maailman ihmisistä elää toimeentulon rajoilla, suuressa köyhyydessä.
Jos elämäntapaan liittyvät isot kysymykset jäävät kysymättä ja miettimättä, elämän arvo ja ylevyys katoaa näkyvistä. Ihminen jää omassa elämässään statistin ja suorittajan rooliin, joka omilla toimillaan pitää yllä yhteiskuntaa ja sen kyseenalaisia arvoja ja tavoitteita. Ei voi sanoa että ihmisen elämä olisi merkityksetön, mutta hänen toimensa eivät ehkä tuota tyydytystä hänelle itselleen.
Joutsenvirran ja Salosen mukaan ihmisen elämän tyydytys kasvaisi jos voisimme avartaa hyvinvointikäsitettä, tai paradigmaa. Hyvinvointi ei perustukaan – ainakaan pelkästään – materialistisiin arvoihin ja kuluttamiseen, vaan kantaa ottavaan osallistumiseen. Sellaiseen sivistykseen, jossa ihminen mieltää itsensä merkittäväksi ja vastuulliseksi toimijaksi maailmassa.
Tätä tavoitetta varten ihmisen pitäisi laajemmin tiedostaa oma paikkansa sekä paikallisessa että globaalissa vuorovaikutusten verkostossa: meidän pitäisi ymmärtää omien toimiemme ja valintojemme merkitys maailmassa. Demokraattisessa päätöksenteossa meillä kaikilla on yksi ääni: sen avulla me osaltamme vaikutamme siihen, mihin suuntaan maailma kehittyy. Me vaikutamme myös jokaisen ostopäätöksemme kautta, oman asumisemme ja elämäntapamme kautta, sen kautta mitä ajattelemme ja miten otamme kantaa eri asioihin. Kaikki mitä teemme vaikuttaa kokonaisuuteen: Teoillamme ja mielipiteillämme me joko hiljaisesti hyväksymme vallitsevan tilanteen, tai sitten olemme omalta osaltamme (vaikka pienesti, mutta kuitenkin) muuttamassa maailmaa toisenlaiseksi. Tarvitaan visioita siitä millaisen maailman haluaisimme jättää jälkeemme.
Vastuun ottaminen omien toimien ja mielipiteiden vaikutuksista parantaa maailmaa, ja se myös palauttaa merkityksen yksilön omaan elämään. Ihmiselle tekee hyvää tehdä tekoja jotka pyrkivät säilyttämään elämän edellytyksiä ja parantavat tulevaisuuden näkymiä tällä planeetalla. Tuntuu hyvälle tehdä asioita joista jää positiivisia, eikä negatiivisia jälkiä. Nykyisten toimien pitää kestää kriittinen tarkastelu myös tulevaisuudessa.
Ottamalla täyden vastuun omien toimiensa ja mielipiteidensä seurauksista ihminen voi kasvaa täyteen ja tyydyttävään ihmisyyteen. Joutsenvirran ja Salosen mukaan tällainen sivistys on pääomaa jolla rakennetaan parempaa elämänlaatua, ja parempaa maailmaa, kaikille.
Astrobiologinen merkitys olisi se, että ihminen kehittyisi eliökuntaa tuhoavasta lajista eliökuntaa ylläpitäväksi lajiksi. Se olisi iso ero.
Hyvä elämä niitä kertomiasi asioita. Määritelmässä hyvä vastakohtansa huono, joita vastakohtia elämässä kaikkialla löytyy. Ihmiset eivät aina itse oivalla mikä olisi itselle tai kokonaisuudellemme hyväksi ja tekevät virhearviointejakin.
Eläimetkin ihmisten tavoin hyvää hakevat ja sopeutuvat tilanteisiin jotka kertomiasi hyvää tuottaa kokemansa mukaan.
Akateemikko Hannu Mäkelä toimitti Samuli Parosen aforismikirjan Otavalla 1970-luvulla (kirjailijan ollessa jo kuolemansairaana);
Maailma on sana – joka tiivistelmä hyvin maailmaamme kuvaa.
Kaikki muodollisesti sanojen kautta määriteltävää ja ne sisällään totuuden ilmaisee vaikka uskomuksemme niihin vaihteleekin.
Hyvä, perusteltu kannanotto, Kirsi! Saman suuntaisia ajatuksia on tietääkseni taottu isoin kirjaimin toimitalon seinään: ”Tiedemiehenä minulla oli tapana ajatella, että suurimmat ympäristöongelmamme eli lajien kato ja ilmastonmuutos voidaan tieteen huippukeinoin ratkaista 30 vuoden kuluessa. Olin väärässä: suurimmat ympäristöongelmamme ovat itsekkyys, ahneus ja apatia. Niiden ratkaisemiseksi tarvitsemme niin hengellistä kuin henkistä pääomaa, sivistystä ja kulttuurien ymmärrystä, jotka muutamme viisaiksi teoiksi. Ja me tiedemiehet emme tiedä, kuinka sen tekisimme.” Tekstin on kirjoittanut amerikkalainen ympäristötieteilijä Gus Speth.
Olipa hyvin sanottu!
Näinä aikoina maailma kyllä liikehtii kovin levottomana, ja nimenomaan maailman ja asenteiden parantamisen suuntaan. Taantumuksen/(=itsekkyys, ahneus, apatia) voimat kyllä haraavat vastaan, mutta eipä tiedä, voihan se olla että elämme muutoksen aikoja. Ja muutos VOI kääntyä parempaan suuntaan. Ehkä ainoa tekijä mikä voisi vaikuttaa kääntymisen eduksi on se että maailmassa, ja kaikilla foorumeilla puhutaan enemmän siitä mikä on tärkeää. Puhutaan arvoista, eettisyydestä, planeettasysteemin rajoista ja kestävyydestä, tasa-arvosta, elämäntapakysymyksistä — ja hyvän elämän kriteereistä. Puhutaan siitä mikä on todella tarpeellista ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnille, mikä on turhaa, ja mikä on haitallista… Tosin on niinkin että kellään ei taida olla vastauksia näihin ”mikä on” kysymyksiin — mutta puhumisen kautta asioita tulisi ainakin harkittua, eivätkä ihmiset ihan niin sokeasti harhautuisi jokaisen houkutuksen perään.
Yhdysvaltalaisen psykologi Abraham Maslow julkaisi vuonna 1943 tutkimuksessaan Theory of Human Motivation -teorian, jonka mukaan ihmisellä on perustarpeet, jotka tulee tyydyttää riittävässä määrin – ei välttämättä täydellisesti – ennen kuin ihminen alkaa etsiä tyydytystä ”korkeammille” tarpeille.
Fysiologiset tarpeen kuten ruoka – Turvallisuus – Yhteenkuuluvuus kuten ystävyys, rakkaus ja ryhmään kuuluminen – Arvonannon saaminen – Itsensä toteuttamisen tarpeet.
Viimeinen kuuluu harvoille. Suomalainen bussikusi tai keski-afrikkalainen maanviljelijä tuskin saavat itseänsä toteuttaa. Toimeentulevat taiteilijat, arkkitehdit ja tieteentekijät ovat heihin verrattuina luksusasemassa. Prix de Rome, CICA, Nobel –palkinnot kruunaavat ihmisiä, jotka ovat päässeet huipulle itsensä toteuttamisessa.
Minä en tunnusta ihmisyksilön halua sotia. Ihmisyksilön ahneutta en myöskään tunnusta. Toki ihmisyksilö on aina tarvinnut Maslowin tarvehierarkian fysiologisten tarpeiden tyydyttämistä. 1800 –luvulta alkaen alkanut, diplomaattisesti markkinataloudeksi kutsuttu kapitalismi taasen otti oman voitontavoittelunsa tyydyttämiseksi Maslowin neljännen portaan. Ihmisyksilön luonnonmukaisen arvonannon tarvetta on kiihtyvästi pyritty korvamaan tavaroilla. Asuinalueen pysäköintialueella pitää olla naapuria kalliimpi auto, lapsilla ”äly” –puhelimet ja kaikkein köyhimmässäkin kodissa pieniä posliiniesineitä hyllyillä.
Oikeastaan ihmiskunnalla on ulkopuolinen taho määrittänyt hyvän elämän. Raamattu alkaa maailman luomisesta ihmisineen. Lopuksi Jumala totesi. että näin on hyvä. Jotta ihmiset eivät olisi robottileluja, he saivat vapaan tahdon. Pari sataa vuotta sitten alkaneen yhteiskunnallisen kehityksen järjestelmällisen epäoikeudenmukaisen analyysin taasen takia teki jumalaton Karl Marx. Ei se pystynyt pysäyttämään elämän huonoa kehitystä. Hyvään elämään ei taida olla paluuta, jos sitä kaikille olikaan orjayhteiskunnissa antiikin Kreikasta ja Roomasta alkaen.
(Kaipa tämä menee läpi uskonnosta ja politiikasta huolimatta.)
Tässä on mielenkiintoisia, ja hyvin oivallettuja näkökulmia. Mielenkiintoista tuo ”Ihmisyksilön luonnonmukaisen arvonannon tarvetta on kiihtyvästi pyritty korvamaan tavaroilla”. Näin lienee: korkeampi kulutustaso on aina ollut osoiteuksena ihmisen varallisuudesta ja pystyvyydestä, ja sen kautta tuntunut myös tarpeelliselle ja ansaitulle. Ja sekin on mielenkiintoista, että tämä ihmisten henkilökohtaisen arvostuksen tarve toimii hyvin markkinatalouden voitontavoittelun välineenä; samoin tietysti tuo voitontavoittelu sekin onnistuessaan tuo varmasti arvostusta.
Yhteiskuntamallina markkinatalous/kapitalismi on varmasti tehokkaasti ajanut yhteiskunnan ja teknologian kehittymistä, vaurastumista, jopa demokratian kehittymistä ja sitä kautta myös vastuullista lainsäädäntöä. Meidän on kiittäminen kapitalismia siitä että kaikki täällä on nyt niin hyvin kuin on. Kuitenkin, haluaisin lainata tähän Pertti Salolaista, kokoomuslaista luonnonsuojelija-poliitikkoa, joka ”Itse asiassa kuultuna” ohjelmassa sanoi jotenkin niin että kapitalismi on mennyt pilalle. Tämä sanonta liittyi nykyiseen maailman tilaan, missä erilaiset talouselämän toimijat maksimoivat voittojansa niin, että tuotanto tapahtuu aina siellä missä se voidaan tehdä halvimmalla, haittavaikutuksista välittämättä. Tämä toiminta on tietenkin kapitalismin periaatteiden mukaisesti aivan oikein – mutta samalla se vie koko järjestelmän siihen, että sekä tuotanto että sen haittavaikutukset paisuvat hallitsemattomasti. Käsittääkseni Salolainen tarkoitti, että kapitalismi voisi toimia hyvin koko planeetan eduksi, jos vain se olisi riittävän poliittisen lainsäädännön valvonnassa. Siis, hyvä renki, mutta huono isäntä.