Ihmisen aika
Maa-planeetan pitkää historiaa, aikojen tasaista jatkuvuutta ja eliökunnan kehitystä jaksottavat suuret muutokset. Luonnontutkijat – erityisesti geologit ja paleontologit – nimeävät pitkiä tasaisen kehityksen aikoja tietyillä nimillä, ja sitten kun suuret myllerrykset tulevat, nimi muuttuu. Geologisia kausia erottavat muutokset ovat olleet niin suuria, että ne ovat jättäneet selvät jälkensä maan geologisiin kerrostumiin. Ne liittyvät suuriin ja merkittäviin ilmaston (ja jopa ilmakehän) muutoksiin, joiden seurauksena osa, joskus jopa suurin osa entisistä eliöslajeista on kuollut sukupuuttoon. Ajan mittaan ekosysteemit ovat täyttyneet taas uusilla lajeilla, ja lajiston muutokset havaitaan sedimenttikerroksiin tallentuneista fossiileista. Geologiset aikakaudet perustuvat sedimenttikerrosten tutkimuksiin.
Viimeisen viidensadan miljoonan vuoden aikana geologiset kaudet ovat vaihtuneet planeetalla 12 kertaa: kausien nimet ovat olleet kambri- (alkoi noin 541 miljoonaa vuotta sitten, ma), ordoviki- (485 ma), siluuri- (443 ma), devoni- (419 ma), kivihiili- (359 ma), permi- (298 ma), trias- (252 ma), jura- (201 ma), liitu- (145 ma), paleogeeni- (66), neogeeni- (23 ma), ja kvartäärikausi (2,3 miljoonaa vuotta sitten). Kolme viimeisintä kautta, alkaen dinosaurusten ajan päättäneestä Chicxulubin törmäyksestä lähtien, jaetaan edelleen vielä epookkeihin, joista viimeisin, holoseeni nimeltään, alkoi jääkauden päättyessä noin 12 000 vuotta sitten.
Tuo nimistö muodostaa aikakausien virallisen luokittelusysteemin. Aikakausien määrittelystä ja nimeämisestä vastaa kansainvälinen stratigrafiakomissio (International Commission on Stratigraphy), ja se vaatii tiukkoja kriteerejä sille että maailma siirtyy toisennimiseen aikakauteen. Tähän tarvitaan sitä että merkittävät indikaattorit planeetan sedimenttikerroksissa muuttuvat.
Viime vuosina tutkijat eri suunnilla ovat todenneet että planeetan olosuhteet ja geologiset kerrokset ovat nyt muuttumassa niin kovaa vauhtia että maailmanaika – siis epookki – pitäisi nimetä uudelleen. Muutokset ovat oman lajimme aiheuttamia – uuden ajan nimi olisi siis ”Antroposeeni”, Ihmisen aika. Innokkaimmat ekologit arvelevat että tuo ihmisen aika voitaisiin katsoa alkaneeksi jo siitä kun ihmisen laji lähti vaeltamaan pois Afrikasta ja levittäytymään koko planeetalle; sosiaalitieteilijät taas arvelevat että se alkaisi siitä kun ihminen alkoi asettua paikoilleen, viljellä maata ja kesyttää kotieläimiä ja viljelykasveja noin 10 000 vuotta sitten. Tämä toiminta toki muutti ainakin lajistoa, jonkin verran. Seuraava etappi ihmisen ajassa olisi voinut olla korkeiden sivilisaatioden nousu noin 5000 vuotta sitten – tai ehkä suurten löytöretkien aika, noin 500 vuotta sitten, jonka seurauksena eläin- ja kasvilajit levisivät uusille mantereille, samaan aikaan kun ihmisen populaatio lisääntyi entisestään. Ja kaiken tämän myötä on tapahtunut markittävä lajien sukupuutto –
Kuitenkin varsinaisia merkittäviä muutoksia geologisiin sedimentteihin on alkanut kerääntyä vasta noin 1950-luvulta lähtien. Siitä lähtien niihin on laajalti kertynyt ihmisen tuottamia ”teknofossiileja”: alumiinia, sementtiä, muovia, ja öljyn polttamisesta syntyvää hiiltä ja tuhkaa. Kaikenlaiset asumisjätteet, ja myös suuret ympärisömuutokset kuten metsien hävittämisestä johtuva eroosio, jokien patoamisesta johtuvat virtausten muuttumiset, ja teiden ja kaupunkien rakentaminen muodostavat pysyviä jälkiä sedimentteihin.
Näiden lisäksi – tietysti – monet suuret globaalit parametrit ovat hissukseen (??) muuttumassa. 1900 luvun alusta lähtien ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on noussut, sen C13 isotoopin osuus laskenut ja ja O18 isotoopin osuus noussut – nämä ovat lämpenemisen indikaattoreita; valtamerten pinta on noussut, hiukan, vuosi vuodelta, ja jäätiköt pienentyneet. Nämä muutokset ovat lisääntyneet 1950 luvulta lähtien.
Nämä kaikki – ja erityisesti nuo sedimenteissä näkyvät muutokset, puoltavat sitä että ”Ihmisen aika” on alkanut viime vuosisadan puolivälin aikoihin. Mutta asiantuntijat painottavat, että nämä muutokset näkyvät nyt paljon laajemminkin kuin vain stratigrafian (eli sedimenttien) tasolla. Nyt ne alkavat näkyä myös systemaattisen planetologian (Earth system science) tasolla: systeemisiä muutoksia ovat ilmakehän ja ilmaston muutokset, ja niistä seuraavat muutokset valtamerten kemian, lämpötilan, kerroksellisuuden ja merivirtojen tasolla. Näistä kirjoittavat näinä viikkoina suuret sensaatiolehdet Nature (Hamilton C. 2016, Nature 536: 251, http://www.nature.com/news/define-the-anthropocene-in-terms-of-the-whole-earth-1.20427) ja Science (Waters CN ym. 2016, http://science.sciencemag.org/content/351/6269/aad2622).
Tuleepa mieleen tuo James Lovelockin Gaia teoria: Nyt taas Maa-planeetan eliökunta ja ympäristöolot ovat suuren myllerryksen vallassa, ja etsivät uutta tasapainotilaansa. Ne elävät ihmisen aikaa. Miten lie, riittäneekö tälle muutokselle se että tuo epookin nimi muuttuu, vai muuttuko myös geologinen kausi. Joskus tulevaisuudessa sen vasta tietävät.
Ilmeisesti Yhdysvaltojen uuden presidentin aika tulee tätä ihmisen aikaa vahvistamaan, kaiken muun luonnon kustannuksella.
6 kommenttia “Ihmisen aika”
Vastaa
Miksi emme itse vie elämää muille planeetoille?
HS:n tiedetoimitus pyytää nyt vastausta tällaiseen, jonkun Tiede-lehden lukijan lähettämään kysymykseen.
Niinpä niin. Monet muutkin ovat tätä kyselleet, ja varmaan edelleenkin kyselevät. Jotkut astrobiologit ovat jopa vakavissaan ehdotelleet että kasvien siemeniä pitäisi lähettää luotainten mukana pitkin avaruutta. Mutta ei toki, avaruusluotainten mukana ei ole lähetetty yhtään siementä mihinkään. Tärkein syy on se että jos jossakin siellä – jossakin tavoitettavien etäisyyksien päässä – olisi olemassa joku elinkelpoinen ympäristö, meidän ensimmäinen velvollisuus on olla häiritsemättä siellä mahdollisesti jo olemassa olevaa elämää.
Mutta olisiko elämän kylväminen avaruuteen (eli muiden taivaankappaleiden asuttaminen – tai kontaminoiminen) mahdollista? Tätä kysymystä on tutkittu paljonkin teoreettisella ja kokeellisella tasolla. Ensimmäisiä kysymyksiä tällä alalla on se, voisivatko Maan eliöt, tai edes jotkut niistä, selvitä tuollaisissa vieraiden planeettojen olosuhteissa. Seuraava kysymys on, miten ihminen voisi istuttaa elämää tällaisiin avaruuspuutarhoihin.
Selviytymiskokeet ovat osoittaneet että monet bakteerilajit, syanobakteerit, jäkälät, sienet, ja jopa jotkut monisoluiset eläimet kuten karhunkaiset säilyvät elinkykyisinä joitakin aikoja avaruuden tyhjössä ja kylmyydessä, kunhan ne vain suojataan voimakkaalta hiukkas- ja UV-säteilyltä. Kuitenkin näissä ankarissa olosuhteissa säilyvät vain näiden eliöiden lepomuodot, kuten bakteerien tai sienten itiöt, tai kuivuneet jäkälät tai karhunkaiset. Maan eliöiden aktiivinen elämä avaruuden avoimissa olosuhteissa ei onnistu korkean säteilyn, tyhjön, ja kylmyyden takia.
Omassa planeettakunnassamme olisi yksi sellainen taivaankappale jolla voisi löytyä Maan elämälle sopivia suojaisia piilopaikkoja, ja se on tietysti naapuriplaneettamme Mars. Senkin pinnalla olosuhteet ovat elämälle liian ankarat. Suurin syy tähän on se että että sieltä puuttuu suojaava otsoni-pitoinen ilmakehä joka pysäyttäisi avaruudesta tulevan UV-säteily, tasoittaisi lämpötilaa ja antaisi sellaisen ilmanpaineen joka pitää veden nestemäisessä muodossa. Meille happea hengittäville eliöille on ongelmallista myös se että ilmassa ei ole riittävästi happea, mutta tätähän tietenkään monet kasvit tai mikrobit eivät tarvitse. Alkeellisten eliöiden elämä Marsin pinnalla saattaisi hyvinkin onnistua, jos kyseiselle eliölle järjestetään olosuhteet jotka suojaavat säteilyltä ja kuivuudelta.
Ja tällaistahan ihmiset nyt suunnittelevat niiden hankkeiden yhteydessä, joiden tavoitteena on pystyttää Marsin pinnalle sellaisia tukikohtia, missä ihmiset voisivat asia pysyvästi.
http://abcnews.go.com/Technology/spacex-unveils-plan-manned-mars-mission/story?id=42397714
Tällaisen ihmisen siirtokunnan pitäisi tietenkin viedä uudelle kotiplaneetalle mukanaan sellaisia perustuotantoeliöitä – kasveja, leviä ja mikrobeja – joiden avulla se voisi tuottaa itselleen elintarvikkeita, happea ja polttoaineita. Mutta mukana tulisi tietysti myös valtava määrä erilaisia kontaminoivia mikrobeja.
Suureellisimmat Mars-planeetan asuttamis-suunnitelmat tähtäävät koko planeetan muokaamiseen Maan elämälle kelvolliseksi, eli Marsin maankaltaistamiseen. Tähän tarvittaisiin se että Marsiin saataisiin palautettua riittävä, kasvihuonekaasuja sisältävä ilmakehä, jonka ansioista lämpötila nousisi niin että planeetan vesivarat sulaisivat, ja pysyisivät nestemäisinä. On ajateltu että tämä onnistuisi sulattamalla Marsin navoilla olevia CO2-jäätiköitä joko avaruuspeilien avulla, tai esimerkiksi tuottamalla planeetalla runsaasti fluorihiilivety-kaasuja, jotka toimivat erittäin tehokkaina kasvihuonekaasuina.
http://www.astronomy.com/news/2016/06/these-experiments-are-building-the-case-to-terraform-mars
Tällaisia teoreettisia skenaariota on siis kehitelty – mutta ehkä tuo suunnitelma ei olekaan ihan pätevä, sillä uudet tiedot osoittavat että Marsissa ei olekaan enää olemassa niin paljoa hiilidioksidi-jäätä, että se riittäisi tuottamaan riittävän paksua ilmakehää ja ilmanpainetta nestemäisen veden ylläpitämiseen.
http://www.space.com/31044-mars-terraforming-nasa-maven-mission.html
Ainoa mahdollinen Marsin asutus-mahdollisuus lienee siis rajoittua joko suljettuihin moduleihin, tai mahdollisesti, jonkinlaisten suljettujen kupujen alle…
Mutta tämähän on, toistaiseksi ainakin, ajatus jonka YK:ssa sovitut planeettojen suojelusopimukset ehdottomasti kieltävät.
4 kommenttia “Miksi emme itse vie elämää muille planeetoille?”
-
Onko tosiaan niin että kasvit pärjäävät pelkässä CO2-ilmakehässä?
-
Tuo Maven-linkki on muuten vain sellaista kevyttä tarinointitiedejournalismia jonka välittämä mielikuva ei juurikaan vastaa sitä mitä sen takana olevissa papereissa on saatu selville. Kysymys Marsin napojen ja pinnan hiilidioksidivarannon suuruudesta on geologinen eikä sitä voi saada selville yläilmakehää mittaamalla.
Todellisuudessa ilmakehän pako kaikilta kolmelta maankaltaiselta planeetalta on mittausten mukaan suunnilleen samansuuruinen (ei siis näytä riippuvan ratkaisevasti planeetan magneettikentästä) ja suuruudeltaan geologiselta kannalta merkityksetön. Se kuinka suuri pako on ollut menneisyydessä riippuu siitä kuinka aktiivinen aurinko on ollut erityisesti UV-mielessä, ja sitähän me emme tiedä joten siinä suhtessa spekuloida voi moneen suuntaan. Näytön puutteessa nollahypoteesini on kuitenkin että pakoprosesseilla ei ole silloinkaan ollut geologisessa mielessä merkittävää roolia. Ainoastaan vety ja helium ovat niin kevyitä että ne karkaavat varsinkin Marsista melko helposti, mutta jotta prosessi toimisi, tarvitaan ensin jokin mekanismi joka hajottaa vettä tehokkaasti vedyksi ja hapeksi. Sellainen on vaikeaa, koska jäljelle jäänyt happi muodostaa otsonia joka reagoi vedyn kanssa muodostaen uudelleen vettä. Myös veden nouseminen ilmakehässä riittävän korkealle jotta UV hajottaisi sitä tehokkaasti on vaikeaa koska ilmakehässä on kylmiä kerroksia joista vesi putoaa helposti alas lumisateena.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun ilmakehien pakoprosesseja tutkivien tutkijoiden tuloksia uutisoidaan tavalla joka mielestäni lähenee vääristelyä. Planetologian muilla aloilla en ole vastaavaan törmännyt, siltä osin kuin pystyn asiaa arvioimaan.
Vastaa
Onko siellä ketään??
Galileon Galilein (1564- 1642), Tyko Brahen (1546 -1601) ja Johannes Kepplerin (1570 – 1630 ) ajoista lähtien me ihmiset olemme – vähitellen – oivaltaneet että koptiplaneettamme Maa sijaitsee Aurinko-keskeisessä planeettakunnassa, ja että tässä lähinaarustossa on muitakin taivaankappaleita, eli planeettoja, jotka samalla tavalla kiertävät tuota samaa keskustähteä. Kaukoputkien kehittyessä tähtitieteilijät tähyilivät näitä naapuri-maailmoita. He olivat – samoin kuin tieteen uusia löydöksiä seuraava yleisö – olivat kovin kiinnostuneita selvittämään, olisiko noissa maailmoissa myös saman tapaista elämää kuin täällä Maassa. Olisiko siellä kenties ihmisten kaltaisia, teknisesti taitavia olioita, olisiko siellä kaupunkeja ja yhteiskuntia.
Italialainen tähtitieteilijä nimeltä Giovanni Schiaparelli (1835 – 1910) tutkiskeli kaukoputkellaan 1877 Marsia, ja havaitsi siellä joitakin ilmeisiä pinnanmuotoja tai vaihteluita. Havainoistaan hän piirsi tällaisen kartan
https://en.wikipedia.org/wiki/Giovanni_Schiaparelli
Hän nimesi kaukoputkessa erottuvat pitkät suorat kuviot tai rakenteet italialaisella sanalla ”canali” – kuvaillakseen jonkinlaisia epämääräistä rakenteita tai muotoja planeetan pinnalla. Tuo nimike tuli kuitenkin käännetyksi englannin kielelle sanalla canals – kanavia – joka taas tarkoittaa ihmisen rakentamia, veden täyttämiä uomia. Arvaahan sen, sana lähti kiertämään, ja huhu ruokki itse itseää. Erityisesti amerikkalainen tähtitieteilijä, Schiapparellin aikalainenPercival Lowell omisti koko tieteilijän uransa Marsin pintarakenteidne, ja erityisesti, vesiuomien ja mahdollisesti jopa niiden risteyksissä sijaitsevien kaupunkien havaitsemiseen. Yleinen mielipide oli vakuuttunut siitä että Marsissa on elämää, ja jopa meidän kaltaistamme älykästä, teknisesti pystyväistä, ja ehkä agressiivista. Ihmiset olivat varmoja että meillä on olemassa naapureita tässä planeettakunnassa.
Vasta ensimäinen onnistunut Mariner 4 lento vuonna 1964, ja sitä seuraavat 1969 lentäneet Mariner 6 ja 7 luotaimet kuvasivat Marsin pintaa riittävän läheltä. Kuvista nähtiin että naapuriplaneetta on kuivaa, elotonta hiekkaerämaata. Kuitenkin – valtavat joen uomien näköiset rotkot ja pinnan muodot antoivat olettaa että ehkä vettä on joskus ollut, runsaastikin. Mutta ei ole enää.
Maan asukkaiden mielessä paloi kuitenkin edelleen kysymys: olisiko siellä kuitenkin jotakin elämää. Jos ei ihan teknisesti sivustynyttä, niin kuitenkin – jotakin. NASAn valtava teknologinen taidonnäyte, Viking 1 ja 2 lennot, 1975, kumpikin onnistuivat viemään laskeutujan Marsin pinnalle. Laitteet suorittivat kemiallisia kokeita planeetan pintakerroksista: näytteistä etsittiin orgaanisia aineita tai metabolista aktiivisuutta. Jotakin kemiallista aktiivisuutta läytyikin – mutta ei mitään Maan elämä kaltaista metaboliaa. Siis – ei elämää!! Tai – ehkä sittenkin? Kokeiden tuloksetkin saattaisivat olla positiiviset, jos tuo elämä olisi ihan toisenlaista, vaikkapa vetyperoksin hapetusreaktioihin perustuvaa. Kysymys elämän olemassaolosta oli yhä avoin.
Sittemmin Marsiin on lähetetty lisää laitteita: Mars Global Survayer (1996) oli kiertoradalla seitsämän vuotta tekemässä mittauksia, laskeutujat Mars Pathfinder ja Sojourner laskeutuivat joulukuussa 1996. Mars Orbiter meni kiertoradalle vuonna 2001, Mars Express vuonna 2003, ja molempien oletetaan pysyvän siellä toimivina vielä noin kymmenen vuotta. Myös Mars Reconnaissance Orbiter (2005) kiertää yhä planeettaa. Suurinta Mars-tutkimusta ovat tehneet mönkijät Spirit ja Opportunity, jotka laskeutuivat pinnalle 2003 – Opportunity jatkoi siellä mönkimistään sitkeästi aina toukokuuhun 2016 asti. Pinnalle ovat laskeutuneet myös Phoenix (2007) ja Curiosity (2011); tämä mönkii yhä siellä Gale-kraaterin rinteillä, ja tekee hyvin merkittäviä havaintoja ja kokeita Marsin pinnan kemiasta ja geologiasta.
Kaikkien näiden havaintomatkojen tuloksena tiedämme nyt varmasti että siellä on vettä – jossakin pinnan alla jopa sulaa vettä. Mutta elämää??? Onko ?? Voisiko olla?
Tänään – tänään on tapahtunut taas uusi suuri lähestyminen: Schiaparelli on tullut uudelleen tutkimaan Marsia, nyt luotaimen muodossa. Nyt (keskiviikkoiltana) se on jo onnellisesti laskeutunut Marsin pinnalle.
Tai – juuri noin sanottiin iltauutisissa. Kuitenkin — EI SE NIIN HYVIN ONNISTUNUTKAAN!: Yhteys ei onnistu. ESAn laskeutuminen epäonnistui, TAAS!!
Tuoreita kommetteja: http://livestream.com/esa/marsarrival
http://gizmodo.com/watch-two-space-agencies-attempt-a-daredevil-landing-on-1787926534!
Näiden matkojen haasteet ovat melkoiset: onnistuneita matkoja Marsin suuntaan on tehty tähän mennessä 26, ja epäonnistuneita on ollut 29 (https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_missions_to_Mars).
Kuitenkin, teknologian kehittyessä tavoitteet kasvavat: Nyt jo monet eri toimijat – NASAn ohella myös Kiina, Intia, ja jotkut yksityiset tahot – suunnittelevat miehitettyä Mars-lentoa, ja ihmisen pysyvää siirtokuntaa sen pinnalle. Siis, varsin pian siellä on jo olemassa elämää, sekä ihminen, sekä koko joukko ihmisen mukana matkustavia pikkueliöitä…
11 kommenttia “Onko siellä ketään??”
-
Tämä on hyvä kirjoitus monessa mielessä, mm. siksi että siinä palautetaan mieliin kuinka laajalla amplitudilla ja nopeasti käsitykset elämästä maailmankaikkeudessa ovat historiassa heilahdelleet. Kulloinenkin käsitys on perustunut senhetkiseen parhaaseen tietoon josta ekstrapoloinnilla on koitettu puristaa todennäköinen vastaus ulos.
Vastaa
Astrobiologiaa Euroopassa
Terveiset taas jokavuotisesta eurooppalaisten astrobiologiverkostojen kokoontumisesta – tällä kertaa Ateenasta. Paikalla oli noin 140 osallistujaa 30 eri maasta; virallisten tilannepäivitysten tiimoilta kävi ilmi että astrobiologinen tutkimus ja koulutus on kovassa nousussa useimmissa Euroopan maissa; monessa maassa se on myös erillisten tutkimusohjelmien tai astrobiologian instituuttien ylläpitämää ja tukemaa.
Varsinaisen kokouksen asialistalla on ollut runsaasti perinteisiä astrobiologisia aiheita – kuten erilaisten planeettojen ilmakehien ja ilmastojen mallintamista, joka aihe lukuisine parametreineen on osoittautunut valtavan monimutkaiseksi; nyt parametreihin kuuluu perinteisten ilmakehän, planeetan koon ja emotähden ominaisuuksien lisäksi myös koko planeetan ytimen ja vaipan toiminta ja mahdollinen tektoniikka. Myös geokemian monimutkaisuutta on ihmetelty useissa puheissa, ja erityisesti suhteessa orgaanisten yhdisteiden syntyyn ja niiden monimutkaistumiseen varhaisen Maan olosuhteissa. Myös tähtien välisten orgaanisten aineiden havaitsemista kuultiin esitelmä, ja Harry esitteli Rosetta luotaimen mukana lentäneen Cosima-instrumentin tuloksia P67/Churyumov-Gerasimenko- … komeetasta; hän piti samalla pienen ”in memoriam” muistopuheen Rosetta luotaimelle, joka tänään lopetti toimintansa laskutuessaan komeetan pinnalle. Samoin Tuorlan observatoriolta tohtoriopiskelija Boris Zaprudin esitti posterissa tuloksia ainutlaatuisesta NOTilla mitatusta havaintosarjasta samaisesta komeetasta.
Elämän sietämien olosuhteiden rajoja pohdittiin perusteellisesti useissa eri esitelmissä; erityisesti korkeampien eliöiden selviytymisen rajat ovat varsin kapeat ja lämpötila-asteikolla ne rajoittuvat noin 0-50 asteen välille; tämä lämpötila rajaa korkeammille sivilisaatioille kelvollisten planeettojen määrää merkittävästi. Monet bakteerilajit, kuten myös jäkälät ja karhukaiset kestävät puolestaan varsin hyvin altistumista avaruuden olosuhteille (kuten exposure-kokeissa avaruusasema ISS:n ulkopinnalla) ja simuloiduille Marsin olosuhteille – kunhan vain ovat suojattuna kovalta UV- ja ionisoivalta säteilyltä. Joissakin puheissa käsiteltiin solurakenteita jotka vaikuttavat eliöiden kestävyyteen; uusi löytö on bakteerien pinnalla yleisesti esiintyvä proteiininen S-kerros joka antaa niille valtavasti kestävyyttä kaikenlaisia stressitekijöitä vastaan. Perusteellisesti käsiteltiin myös elämän edellytyksiä Saturnuksen ja Jupiterin kuissa.
Useita puheita kuultiin myös tutkimuksissa elämän – tai eloperäisten jäänteiden eli biomarkkkereiden havaitsemista erilaisista vaikeista kohteista, kuten Maan vanhimmista kivinäytteistä, Marsin pinnalta tai eksoplaneetoilta. Myös tulevien missioiden instrumentteja ja robotiikan kehitystä esiteltiin –robottimissioiden eräänä tiukkana tavoitteena on biomarkkereiden tunnistaminen, mutta samalla myös tutkittavien kohteiden suojeleminen Maa-peräisistä kontaminaatioilta.
Myös astrobiologian yhteiskunnallisia ja filosofisia ulottuvuuksia tuli esille joissakin esityksissä. Eräässä esityksessä tuotiin esille astrobiologian merkitys tutkimusalana joka tutkii elämän syntyä ja sen kehittymistä maailmankaikkeudessa, ja jonka ainoa esimerkki tunnetaan omalta kotiplaneetaltamme. Tätä suurta tieteen haastetta voidaan lähestyä vain monitieteisesti, ja monikansallisissa yhteistyöverkostoissa. Astrobiologia (kehitysbiologian tavoin) huomioi elämän ja eri lajien haurauden suurten luonnonmullistusten ja ekokatastrofien tilanteissa – ja se huomioi myös tutkijoiden vastuun esim. siten, että kaikessa planeettatutkimuksessa pitää varmistaa planeettojen suojelu ulkoiselta bio-kontaminaatiolta (planetary protection principle) joka pyritään toteuttamaan myös kansaivälisten poliittisten sopimusten tasolla.
Hauskin näkemys eliökuntaan oli Charles Cockelin esittämä laskelma koko eliökunnan yhteensaskeltusta DNAn eli informaation määrästä, joka on noin 5 x 10 E37 nukleotidiparia. Tämän ohjaama geenitoimintojen eli RNA-transkripitioiden määrä on yli 10 E 24 nukleotidi-kopiointia sekunnissa. Jos ajatellaan biosfääriä maailmanlaajuisen superkompuutterina, sen laskenta/operaatioteho ylittää suurimmat supertietokoneet – moninkertaisesti: Maailman nopeimman Sunway TaihuLight (Kiinassa) koneen nopeus on noin 10 E 17 FLOPia – eli se jää jälkeen eliökunnasta vielä aika isolla kertoimella. Tätä voisi kait kutsua luonnolliseksi älyksi, sen nyt nousussa olevan keinoälyn rinnalla.
Itse puolestani esittelin eTimeTrek opetusmateriaalihanketta joka tähtää koko tämän tieteellisen maailmankuvan tuottamiseen koulujen oppimateriaaliksi Euroopan eri maissa. Tämä sai mukavasti positiivista huomiota osakseen.
4 kommenttia “Astrobiologiaa Euroopassa”
-
Voisitko avata hieman enemmän tuota laskelmaa eliökunnan informaation määrästä. Olikohan potenssimerkinnät tippuneet pois julkaistusta tekstistä?
-
Ehkä blogiakustalla kannattaisi käyttää vaikka E-kirjainta exponentin merkkinä: 5 x 10E37 ja 10E24?
Laskennan ja elämän rinnastaminen on monella tapaa aika jännä metafora. Se toimii molempiin suuntiin: monia elämään liittyviä asioita kuten evoluutiota voi ymmärtää algoritmisesti ja toisaalta, laskennassa voidaan matkia sitä miten luonto toimii (esim. DNA-laskenta). Kytkös on hyvin vahva ja mielestäni erittäin toimiva.
Luonto on myös ”laskenut” jonkin verran kauemmin kuin mitä tietokoneita on ollut olemassa joten kyllä tässä selvästi jäljessä ollaan.
Vastaa
Toisenlaista opetusta
Tässä yhä monimutkaistuvasssa maailmassa tiede ja teknologia etenevät suurin harppauksin. Uusia hienoja löytöjä julkaistaan harva se päivä kaikilla tieteen aloilla, tieteellinen maailmankuva laajenee ja tarkentuu. Teknologia tuottaa lisää sovelluksia ja menetelmiä, uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin, ja tekee elämän entistä helpommaksi ja turvallisemmaksi. Ja edistys on hyvää ja positiivista, tekee maailman koko ajan paremmaksi, ainakin periaattessa, ja mahdollisesti. Mutta tämä viimeksi mainittu mahdollisuus ei kuitekaan ole tieteen vastuulla, vaan ”päättäjien” – siis kaikkien meidän kansalaisten jotka polittiikan välityksellä valitsemme mitä tiedettä täällä tehdään, mihin sillä pyritään ja miten sen tuloksia käytetään: millaista maailmaa ja yhteisteiskuntaan sen avulla rakennetaan. Jos tieteen tekeminen vaatii paljon tietoa ja ymmärrystä, niin sitä vaatii myös tietoyhteiskunnan vastuullinen kansalaisuus. Se edellyttää että meidän väkemme – ja erityisesti nuoret ikäluokat – pyrkisivät entistä paremmin ymmärtämään sitä miten maailma tai yhteiskunta toimii, kehittyy ja muuttuu, miten syy- ja seuraussuhteet vaikuttavat eri ilmiöiden sisällä, puhutaanpa sitten globaalista eriarvoisuudesta, ylikansoituksesta, ilmastonmuutoksesta tai jatkuvan talouskasvun periaatteista. Tai avaruustutkimuksesta, evoluutiosta ja siihen vaikuttavista tekijöistä, tai ihmiskunnan roolista ja tulevaisuudesta tällä planeetalla.
Erityisesti tieteessä asiat pitää ymmärtää perusteistaan lähtien, ja mielellään jopa jonkun verran laajasti ja poikkitieteellisesti. Mutta pelkkä perusteiden ymmärtäminen ei riitä kovinkaan pitkälle, eikä edes kova ja sitoutunut työn tekeminen, vaikka nuo ovatkin näinä aikoina tieteen tekemisen perusedellytyksiä. Näiden lisäksi tieteen tekemiseen tarvitaan, tarvittaisiin, myös ihmettelyä, haltioitumista, kyseenalaistamista, luovuutta. Ja avoimuutta ja jakamista, suunnan kyselemistä, seurauksien arvioimista.
Tarvittaisiin sitä että tiede olisi hauskaa, ja innostavaa, ja vapaata. Vanha työläs yksityiskohtien junnaaminen, oppiminen ja puurtaminen ei jaksa oikein kiehtoa nuorisoa kaiken nykyisen viihteen ja fantasian rinnalla. Yhä useampi nuori jättää tieteen oppimisen kokonaan ”jonkun muun” murheeksi.
Ehkä tieteen oppimiseen ja tekemiseen tarvittaisiin kokonaan uudenlaista näkökulmaa ja asennetta. Lienee niin että meidän koulutusjärjestelmämme pitäisi se asenne jostakin löytää ja kehittää.
Tähän suureen haasteeseen ehdottelemme täältä Turusta uudenlaisia oppimisvälineitä ja menetelmiä. Nyt kun teknologian avulla voidaan luoda kaikenlaisia virtuaalitodellisuuksia meidän ympärillemme – kuten esimerkiksi palleroisia satuolentoja pompsahtamaan eteemme mistä tahansa puskasta – niin sen avulla voidaan tuoda myös koko maailman tieteelliset ulottuvuudet ja historian hurjat kehitysvaiheet eläviksi, tai ainakin näkyviksi ja (lähes) käsinkosketeltaviksi nuorten maailmaan.
Turussa on olemassa ”Aikavaellus”-reitti, eli koko maailman historiaa kuvaava 13,8 km pitkä vaellusreitti. Tämän aikajana -idean perusteella olemme nyt suunnitelleet koko luonnonhistorian opetuspaketin, jossa luonnon suuri tarina”herätetään eloon” digitaalisesti. Aikavaelllus-reitin eri aikapisteille luodaan kuvitukset – moniin kohtiin esimerkiksi täyden ympyrän panoraamakuvat jotka näyttävät miltä maailma näytti tuohon aikaan. Eliökunnan kummallisuudet – joita alkaa ilmestyä aikakirjoihin vasta 500 viimeisen vuosimiljoonan aikana – ilmestyvät polun varteen kukin oikeissa ilmiasuissaan, luonnollisessa koossa, virtuaalikuvina. Luokkahuoneisiin vietynä tämä opetusmateriaali sisältää animoituja tarinoita ja 3-ulotteisia malleja esimerkiksi planeettakunnista, joita koululainen pääsee kääntelemään ja katselemaan kaikilta kulmilta. Hän myös pääsee tarkkailemaan miten mantereet ovat liikkuneet planeetan pinnalla ja törmäilleet toisiinsa, miten vuoristot ovat syntyneet ja kuluneet pois. Hän pääsee itse kokeilemaan kuvaruudulla myös planeetan ilmakehän ja ilmaston säätämistä, tai vaikka elämän syntyä ja eliökunnan evoluutiota.
Näiden visuaalisten ja selitettyjen todellisten tarinoiden toteuttaminen edellyttää sitä että me kouluttajat ensin mietimme mitä hurjia juttuja luonnontieteestä pitäisi norisolle kertoa – ja sitten pelintekijät kertovat sen kuvallisessa, animoidussa ja vuorovaikutteisessa muodossa. Onneksi meillä täällä Turuss on yksi maailman parhaista pelilalaboratorioista.
Mikä tärkeää, niin oppimismateriaalin perään laitetaan hauskoja pelejä tai simulaatioita– hauskanpitoa ei pidä unohtaa (huom: otetaan vastaan hyviä peli-ideoita). Ja mikä vielä tärkeämpää: kunkin oppipaketin taakse laitetaan filosofista ja eettistä pohdiskelua siitä mitä tämä merkitsee meidän olemassaolomme tai arvomaailmamme kannalta. Samantyyppiset materiaalit tuotetaan sitten myös planetaarioihin ja museoihin…
No niin, olikohan tuo nyt vain yhden tiedekasvattajan toiveuni?? Toivottavasti ei pelkästään sitä, sillä tämän sisältöinen hakupaketti lähti eilen H2020 hakuun. Mukana 10 Euroopan maata, 14 partneri-instituuttia.
9 kommenttia “Toisenlaista opetusta”
-
Upea uni, mutta mikä on H2020?
-
Pelkkä hakuprosessikin taisi olla iso. Lycka till! Jospa se sieltä lohkeaa.
-
Tärkeä kirjoitus.
Elämme tosiasiallisesti avaruutemme yhdellä kovasti kivisellä tähden kiertolaisella, planeetalla, joka on sikäli erikoinen, että sille on kehittynyt noin 4 miljardin vuoden aikana näinkin monimuotoinen elämä. Tämä on niin pienemmän kuin suuremmankin ”kolmannen simpanssin” syytä tiedostaa ja omaksua reippaasti tasapainoisempi ja tasa-arvoisempi tapa kohdella ”avaruusalustamme” ja sen muuta elämää ja toisiamme. Kunhan tuokin oppi menisi niin perin juurin tiiviisti meidän ja tulevien ihmisolioiden mentaalijärjestelmään, että pystyisimme hillitsemään keskinäiset riitelymme ja valmistelut tuhoamaan toisiamme ja muuta elämää. Työtä siis riittää myös astrobiologiankin suhteen ja sen saamiseksi perusopetuksen piiriin luonnolliseksi opiksi muun opetuksen rinnalle. 🙂
-
Juhani Harjunharja kirjoitti: ”Kunhan tuokin oppi menisi niin perin juurin tiiviisti meidän ja tulevien ihmisolioiden mentaalijärjestelmään, että pystyisimme hillitsemään keskinäiset riitelymme ja valmistelut tuhoamaan toisiamme ja muuta elämää.”
Kunpa ihmisille selkeästi kerrottaisiin heidän erimielisyytensä pääsyy, niin erimielisyys-ilmiö voitaisiin käsittää arvokkaana biodiversiteetin osana sen sijaan että ruvettaisiin heti tukkanuottasille.
Neuron-lehdessä julkaistiin 2013 tutkimus, jossa osoitettiin eri ihmisten aivojen kognitiivisen alueen rakenteen ja ”langoitusten” olevan niin erilaiset, että he eivät voi ajatella eivätkä toimia keskenään samalla tavalla
https://www.sciencedaily.com/releases/2013/02/130206131048.htm
Miten monta tuhotointa onkaan alkanut ja on parhaillaan alkamassa tietämättömyydestä, joka koskee tätä yksinkertaista sääntöä,”erimielisyysperiaatetta”, jonka tutkimus on viimeinkin(!) paljastanut..
-
Kirsi kirjoitti: ”Tarvittaisiin sitä että tiede olisi hauskaa, ja innostavaa, ja vapaata. Vanha työläs yksityiskohtien junnaaminen, oppiminen ja puurtaminen ei jaksa oikein kiehtoa nuorisoa kaiken nykyisen viihteen ja fantasian rinnalla. Yhä useampi nuori jättää tieteen oppimisen kokonaan ”jonkun muun” murheeksi.
Ehkä tieteen oppimiseen ja tekemiseen tarvittaisiin kokonaan uudenlaista näkökulmaa ja asennetta. Lienee niin että meidän koulutusjärjestelmämme pitäisi se asenne jostakin löytää ja kehittää.”
Martinlaakson lukion matematiikan lehtori Pekka Peura on innovoinut opetusmetodia, jolla on jo tuhansia toteuttajia ympäri Suomea
https://www.google.fi/#q=pekka+peura+martinlaakson+lukio
Hieman saman tapaista menetelmää fysiikassa ja osin kemiassakin käytin vuodesta -85 vuoteen -11, vaikka perustavimmat ongelmat ratkesivat vasta 90-luvun lopulla. Mutta yrittäessäni tehdä menetelmästäni julkista eräs vaikutusvaltainen, toisenlaisen opetusideologian omaksunut dosentti (?)kieltäytyi yhteistyöstä ja teilasi täysin ajatukseni. Ollessaan perinteisestä poikkeava eivät edes Dimensio-artikkelini herättäneet ymmärrystä. Seuraavassa on ensin jotain muuta, minkä jälkeen seuraa Pekka Peuralle esittämäni selostus
https://disqus.com/by/penttisvaris/
Mielestäni Kirsin esittelemiä näkökulmia ja käyttämääni kvantitatiivista metodia voisi sopivasti yhdistellen käyttää hyvin opetuksen syventäjänä ja elävöittäjänä sekä oppilaita normaalia pulpetin kulutusta enemmän innostavana.
Vastaa
Näytteitä Maan ulkopuolelta?
Edellisen blogini yhteydessä joku kommentoija kysyi, miksi ei vielä tähän mennessä ole tuotu Marsista näytteitä Maahan tutkittavaksi, kun kaikki sen alan tutkijat kuitenkin niin kovin mielellään omin käsin analysoisivat, mitä kivien koostumus kertoo tuon planeetan varhaisemmista oloista ja mahdollisesta elämän esiintymisestä. Varsinainen syy ja selitys tähän on tietenkin se että se on niin kovin kovin kallista, ja teknisesti vaativaa.
Kommentissaan Heikki epäili syyksi myös sitä että näitä näytteitä ei ehkä uskallettaisi tuoda Maahan vierasperäisten biokontaminaatioiden pelossa. Siispä päivitän tässä nyt tiedon siitä, miten tähän hypoteettiseen riskiin tällä hetkellä varaudutaan.
Euroopassa on parhaillaan käynnissä lukuisten museoiden ja tutkimuslaitosten yhteinen EU-hanke nimeltä EURO-CARES: EURO-curation for astromaterials returned from Exploration of Space (http://www.euro-cares.eu/). Hankkeen tehtävänä on suunnitella prosessi, jonka avulla Eurooppaan rakennetaan erityinen tutkimuslaitos jonka suojiin avaruudesta tuotavat näytteet voidaan eristää, ja jossa niitä voidaan säilyttää ja tutkia pitkiä aikoja.
Hankkeen erillisiksi tavoitteiksi mainitaan seuraavia asioita:
-kehittää tehokas, laillisesti sopiva ja realistinen planeettojen suojeluohjelma, jonka puitteissa Maan ulkopuoliset kohteet eivät vahingoitu vaan säilyvät kelvollisina tutkimuskohteina, jotka ovat myös tulevaisuuden tutkijoiden tavoitettavissa. (SIIS: myös muita planeettoja suojellaan rtionaalisella tavalla!)
-määritellä sellainen uusimman tietotason infrastruktuurijärjestelmä, joka tarvitaan näiden näytteiden vastaanottoon, tallentamiseen, ja käsittelyyn, ja joka myös varmistaa sen etteivät ne kontaminoi maanpäällistä ympäristöä.
-määrittää laitteet ja menetelmät joilla näytteitä tutkitaan niin että ne eivät kontaminoidu, ja niin että niiden vahingoittuminen on mahdollisimman pieni.
-määrittää mitä maanpäällisiä analogi-näytteitä voidaan käyttää Maan ulkopuolisten näytteiden tutkimusmentelmien kehittämisessä ja optimoinnissa.
-Kehittää järjestelmä jonka avulla Maahan tuotavat näytteet voidaan ottaa vastaan ja kuljettaa tähän eristyslaitokseen (kuljetus tapahtuu lennättämällä suoraan laskeutumispaikalta suoraan tähän laitokseen).
Tämä laitos on nyt siis vasta suunnitteluvaiheessa, mutta projektin dokumenteissa todetaan että se pitää suunnitella ja rakentaa hyvissä ajoin, niin että se on valmiina olemassa jo useita vuosia ennen näytteiden tuloa. Laitos pitää ehtiä sisustaa ja testata, ja sen henkilökunta pitää kouluttaa tehtäväänsä.
Näytteiden tuontiprojektin eräänä potentiaalisen a riskinä pidetään yleisen mielipiteen negatiivista suhtautumista ja Maan ulkopuolisiin näytteisiin kohdistuvaa pelkoa. Tämä kuulostaa minusta hyvin oudolle – olisihan suuri ja hieno löytö jos näistä kivenmoukuista löytyisi jotakin joka muistuttaa meidän elämäämme. Uskon että se joka tapauksessa olisi niin poikkeavaa maanpäällisistä elämänmuodoista, että sillä ei olisi mitään selviytymisen mahdollisuuksia meidän ympäristössämme.
Ihmisten mielessä liikkuu kaikenlaisia kysymyksiä näihin arvokkaisiin avaruusnäytteisiin liittyen. Tavallisimpiin on vastattu sivulla http://www.euro-cares.eu/faqs
4 kommenttia “Näytteitä Maan ulkopuolelta?”
-
Muistuttaa vähän taannoisia huolia siitä että Cernissä syntyisi pieni musta aukko joka nielaisisi maapallon. Huoliin vastattiin että jos niin voisi käydä, se olisi jo tapahtunut, koska Maahan törmää koko ajan paljon suurienergisempiä kosmisia säteitä.
Hieman analogisesti tuon kanssa Marsista on saapunut Maahan meteoriitteja. Löydetty niitä on Wikipedian mukaan niinkin monta kuin 132. Löytämättömiä täytyy olla paljon enemmän. Tilastollisesti niitä on siis täytynyt tipahdella kaikenlaisiin ympäristöihin Maassa, joten mikrobi-invaasiolla olisi ollut monia tilaisuuksia tapahtua.
-
Kiitos perusteellisesta EURO-CARES –selostuksesta.
Muiden planeettojen suojelusta ei vielä olekaan maailman valtioiden hyväksymää sopimusta. Omistuksesta ja taloudellisesta hyväksikäytöstä muistaakseni on sopimukset, joita on tähän asti noudatettu, koska vielä sopimusta ei pystytä rikkomaan.
Mitä tulee Mars-näytteiden tutkimiseen ja säilyttämiseen eurooppalaisessa laitoksessa, niin antoihan Nasa kuukiviä Suomellekin. Eiköhän Nasa kuitenkin toimita ensimmäiset Marsperänäytteensä johonkin Usan syrjäiseen sotilastukikohtaan?
Usalla on kokemusta mm. bioaselaboratorioista, joista mitään pöpöjä ei pitäisi päästä ulos eikä sisään.Suuren yleisön pelko Marsin mahdollisia pöpöjä kohtaan on oikeutettua, vaikkei kovin perusteltua. Onhan Suomessakin varauduttu esimerkiksi ihmisestä ihmiseen hengitysteitse tarttuvan lintuinfluenssan mahdollisesti aiheuttaman pandemian edellyttämiin poikkeustoimiin. Viranomaisilla on keinot valmiina.
Vastaa
Kaukaista elämää?
Galaksimme syvyyksistä on jo löytynyt lukuisia aurinkokunnan ulkopuolisia planeettoja ja planeettakuntia – heinäkuun 15, 2016, eksoplaneettoja on tunnistettu jo 3472 kappaleta, yhteensä 2,597 planeettakunnassa, joista 589 on moniplaneettakuntia (exoplanet.eu). Havaintojen perusteella voidaan arvioida että lähes jokaisella (kertaluokalleen jokaisella) töhdellä on olemassa ainakin yksi kiertolainen. Näiden löytöjen myötä keskeiseksi havaintohaasteeksi on tullut noiden kaukaisten maailmoiden olosuhteiden määrittäminen: mikä on kunkin planeetan etäisyys sen emotähdestä, mikä on emotähden lämpötila, ja mikä on planeetan massa, eli voiko se pitää yllään ilmakehää. Nämä tekijät yhdessä määräävät planeetan lämpötilan; meitä kiinnostavat tietenkin suuresti sellaiset tapaukset joissa lämpötila näyttäisi asettuvat alueelle missä vesi pysyy nestemäisenä – eli alueelle missä maaillisen elämän kaltainen elämä olisi mahdollista.
Elämälle mahdollisiiin olosuhteisiin vaikuttaa myös planeetan koostumus ja tiheys – oletamme että elämää voisi esiintyä vain kiviplaneetoilla joilla on olemassa kiinteä pinta, jolla pinnalla vesi voi olla olemassa nesemäisessä muodossa. Planeetan massasta ja koostumukseseta voidaan tehdä myös joitakin (joskin epävarmoja) päätelmiä siitä voisiko planeetalla olla käynnissä tektoniikka, joka pitäisi yllä hiilen kiertoa orgaanisen/mineraalisen ja kaasumaisen muodon välillä, ja samalla pitäisi yllä eliökunnan stabiileja olosuhteita.
Tietystenkään nuo olosuhteet – vaikka olisivatkin elämälle suotuisat – eivät vielä kerro siitä onko siellä elämää. Elämän itsensä havaitseminen ja tunnistaminen näin pitkän matkan takaa pn varsin haastavaa. Oletetaan että elämän tunnusmerkit voisivat erottua helpoiten planeetan ilmakehän koostumuksesta, jota on jo mahdollista havaita erottelukykyisillä teleskoopeilla, kuten Hubblen avaruusteleskoopilla. Näihin asti on ajateltu että ilmakehässä esiintyvä happi olisi varsin varma elämän indikaattori, onhan kaikki Maankin ilmakehän happi eliökunnan eli kasvien fotosynteesin tuottamaa. Mutta mutta…. tämä asia ei olekaan ihan niin itsestään selvää!
Curiosity –mönkijän keräämät tiedot Marsin Gale kraaterista osoittavat, että siellä esintyy varsin runsaasti mangaanioksidia. Nina Lanzan tutkimusryhmä raportoi, että tätä yhdistettä on voinut syntyä merkittäviä määriä vain hapellisissa olosuhteissa; lisäksi sen esiintyminen sedimenttikivien pinnoilla ja halkeamissa osoittaa että tuo yhdiste on kertynyt sinne virtaavan veden kuljettaman http://www.manyworlds.space/index.php/2016/07/01/the-confounding-world-of-remote-biosignatures/. Nämä havainnot osoittavat että Marsin pinnalla on jossakin vaiheessa ollut jonkin kokoinen happea sisältävä ilmakehä, samaan aikaan kun sen pinnalla on ollut nestemäistä vettä. Etähavaintona tämä yhdistelmä vaikuttaisi vahvalle bioindikaatorille. Ei voi olla totta!
Nina Lanza tarjoaakin toisenlaisen, abioottisen selityksen hapelliselle Marsissa esiintyneelle hapelle: Happea on vapautunut suuret määrät ilmakehään siinä vaiheessa kun planeetan (magneettikenttä katosi ja sen) vesi alkoi hajota UV-säteiyn vaikutuksesta. Kevyt vety karkasi nopeasti avaruuteen, mutta happi jäi kaasumaiseen muotoon niin kauaksi aikaa että se sitoutui erilaisiin mineraalien oksideidhin.
Näin ollen hapellisia ilmakehiä voi syntyä muutenkin kuin elävän biosfäärin ja sen harjoittaman vedenhajotustoiminnan tuoteena. Elämän varmaksi indikaattoriksi ilmakehästä pitäisi löytyä muitakin eloperäisiä kaasuja, kuten metaania, typpioksidia tai vetysulfidia. Mutta näiden pitoisuudet – ainakin Maan elämän tuottamina – ovat toivottaman matalia havaittaviksi.
Eräs – ihan pistämätön – elämän tunnusmerkki olisivat sellaiset planeetan pinnan absorbtio/emissiospektrit, jotka osoittasivat siellä olevan joitakin pigmenttejä jotka absorboivat vain tietyillä aallonpituuksilla. Niinkuin maan kasvien klorofyllipigmentit, jotka absorboivat sinistä ja punaista valoa, ja heijastavat pois vihreän, ja pitkäaaltoisen punaisen valon. Tätä voimakasta pitkäaaltoistapunaista emissioaluetta Maan spektrissä kutsutaan ”punaiseksi reunaksi (Red edge)”. Se edustaa kasvikunnan omaa lämmönsäätelyjärjestelmää.
Muille eläville planeetoille tuo absorbtio/emissiospektri olisi toki jotenkin toisenlainen, ja edustaisi sen planeetan valo-olosuhteita – eli olisi riippuvainen sinne sisääntulevan säteilyn laadusta ja määrästä. Kuitenkin se osoittaisi että planeetalla on käynnissä valoenergian keräysjärjestelmä, joka käyttää hyväkseen vain tiettyjä valon aallonpituuksia.
Biosignatuurien tunnistaminen kaikessa haasteellisuudessaan ja moniselitteisyydessään on näinä aikoina kehittymäsä ihan omaksi tieteenalakseen….
9 kommenttia “Kaukaista elämää?”
-
Hieman läheisemmästä mahdollisesta, muinaisesta tai vieläkin sinnittelevästä elämästä Marsissa.
Mikään taho ei ole kiinnostunut maksamaan miehitettyä tieteellistä tutkimuslentoa Marsiin. Kuinkas on halvempi näytteenottolento? Sekin viipyy ja viipyy. Nasan seuraavaa mönkijä kerää näytteitä mutta ne jäävät Marsiin odottamaan noutajaansa joskus tulevaisuudessa.
Vaikka siellä ei olisi elämän häivähdystäkään, olisihan Mars-näyte joululahja geologeille. Onko niin, ettei näytteitä uskalleta palauttaa Maahan? -
Kiitti vastauksesta koskien turvatoimia.
Eikös se näytteenhaku menisi samalla taktiikalla, kuin Kuulennoilla?
Emoalus jäisi kiertämään Marsia, laskeutujan suurin osa jää Marsiin ja sen mukanaan viemä pieni raketti nostaisi näytepurkin emoalukseen, joka palaa Maahan.Ursan uutisissa 16.07. lukeekin:
”Nasa piti perjantaina lehdistötilaisuuden, jossa se kertoi vuonna 2020 punaiselle planeetalle lähetettävästä kulkijasta.Uuden kulkijan tiedeohjelmassa painotetaan elämän merkkien löytämistä.
Kulkija pudotetaan alueelle, jossa muinainen ympäristö on saattanut olla suotuisa elämälle.
Näytteitä myös säilötään siltä varalta, että joku myöhemmistä Mars-lennoista palauttaa ne Maahan.”Eli seuraava vuonna 2020 laukaistava mönkijä tulee tekemään suurimman työn.
Sitten käydään noutamassa näytteet.
Jos Curiosityn toimittaminen Marsiin maksoi yhden miljardin dollaria (ilman käyttökustannuksia), niin eihän suuruusluokka ole paljoa mitään verrattuna vaikka maailman asevarustelun ja sodankäynnin kustannuksiin.
Päätös on poliittinen.
Hmm, Kiinan talous porskuttaa mukavasti ja taikonautit lentelevät moderneissa aluksissaan… -
Yksi näkökohta on että Marsin ilmakehä on sen verran ohut että jos siellä on happea, siitä muodostuva otsonikerros luullakseni koskettaa pintaa. Ehkä happi sitoutui siitä syystä pintaan melko tehokkaasti.
Vastaa
Kuka keksi seksin?
Seksi on ihan mukavaa, useimpien mielestä. Mutta miksi se on olemassa? Tietenkin siksi että se on lähes kaikkien monimutkaisempien eliöiden lisääntymistapa – noin 99% monisoluisista eliölajeista lisääntyy suvullisesti eli seksuaalisesti. Tässä mielessä seksi on siis varsin tarpeellista. Mutta biologit, jo Charles Darwinin ajoista lähtien, ovat ihmetelleet kysymystä miksi tällaiseen monimutkaiseen ja vaivalloiseen lisääntymistapaan on päädytty. Miksi se on tarpeellista, elovuution suosimaa ja luonnonvalinnan ylläpitämää, siitä huolimatta että se on geneettisesti ja toiminnallisesti hyvin kallista ja vaativaa touhua: sehän vaatii, ensinnäkin, että kaksi erilaista yksilöä jollakin tapaa yhdistävät kromosomistonsa, ja tuottavat sittten yhden yhteisen, yhdistellyn, ja kokonaan ainutlaatuisen ja erilaisen jälkeläisen. Jälkeläisiä voi tuottaa vain toinen osapuoli, eli naaras. Toinenkin tarvitaan, antamaan tähän tarkoitukseen toinen toimiva kopio samaa geneettistä materiaalia. Llaji joutuu siis pitämään yllä noin puolet sellaisia yksilöitä – koiraita – jotka eivät itse lisäänny, eikä naaraskaan pääse itsekkäästi lisäämään vain omaa genomiaan, vaan joutuu sekoittamaan sen jonkun ”vieraan” genomin kanssa. Lisäksi tuo koko toimenpide on fysiologisesti varsin vaativa: tarvitaan erillisiä sukusoluja, jotka syntyvät hyvin erikoisen solunjakaantumisen (meioosin) kautta, ja tarvitaan erityisiä sukuelimiä. Tarvitaan myös varsin vaativia parinhankinta-prosesseja, jotka monesti sisältävät ankaria kilpailuja ja taisteluita paritteluhaluisten yksilöiden kesken. Hyvin kuluttavaa, ja hyvin epätaloudellista, noin voimavarojen kannalta. Onhan se hauskaa, tai jopa pakottava vaistonvarainen tarve – ja täytyykin olla, muuten yksilöt eivät ollenkaan viitsisi vaivautua mokoman touhun takia. Mutta miksi meille monisoluisille eliöille on kehittynyt tällainen tarve ja keino lisääntyä?
Tätä kysymystä ja sen historiaa pohditaan Vivien Cummingin tiedeuutisessa BBC:n sivulla http://www.bbc.com/earth/story/20160704-the-real-reasons-why-we-have-sex. Gummingin kertoo että seksuaalinen lisääntyminen on eliöiden selviytymisstrategia tilanteissa missä olosuhteet käyvät haastaviksi. Ne tumalliset eliöt jotka pystyvät lisääntymään suvuttomasti, kuten hiivat, monet sienilajit, tai kirvat – tekevätkin hyvissä olosuhteissa juuri niin, mutta vaikeiden olosuhteiden alaisina ne turvautuvat seksuaaliseen lisääntymiseen. Tämä lisää eliölinjan hengissä säilymisen mahdollisuuksia, sillä se lisää syntyvien yksilöiden geneettistä vaihtelua. Näistä sitten luonto pääsee valitsemaan ne jotka ovat kyseisiin olosuhteisiin sopivimmat. Tätä kautta myös lisääntyvä naaraseliö, eli pentujen tai jälkeläisten äiti, parantaa omien geeniensä säilymisen mahdollisuuksia.
Kilpailukyvyn paraneminen – tai ainakin sen maksimoiminen – selittää myös seksuaalivalinnan. Kaikkien korkeampien, parittelun kautta lisääntyvien lajien naaraat valitsevat vaistonvaraisesti parittelukumppaneikseen koirarita joilla näyttää olevan parhaat geenit: lintukoiraita joilla on komeimmat höyhenpuvut tai laulut, tai uroshirviä joilla on suurimmat sarvet ja jotka taistelevat raivoikkaimmin toisia hirvikoiraita vastaan. Ja niin edelleen. Koiraat ja urokset toimivat siis geenivalikoimien testaajina. Valinta tapahtuu joko koiraan voiman perusteella, tai sen tekevät naaraat, suuressa viisaudessaan.
Milloin tämä kaikki sitten alkoi? Sitä on vaikea sanoa tarkkaan, koska eri sukupuolet eivät välttämättä ole helposti tunnistettavissa fossiiliaineistoissa, ei ainakaan sellaissa alkeellisissa ja pehmeissä eliöissä joista ei jää jäljelle paljoa minkäänlaisia fossiileja. Ja kuten sanottua, suvuttomastikin on lisäännytty – ja alkeelliset eliöt kuten bakteerit ja arkeonit edelleen tekevät niin; ja ne lisääntyvätkin hyvin hyvin tehokkaasti. Ne huolehtivat geneettisen vaihtelun ylläpitämisestä toisilla mekanismeilla, eli siirtämällä satunnaisesti pelkkää DNAta soluista toisiin, sekä samojen että lähisukuisten lajien kesken.
Eläinmaailman fossiiliaineistossa vanhimmat seksuaaliseen lisääntymiseen ja paritteluun liittyvät merkit tunnetaan Microbrachius dicki nimisistä alkeellisista kaloista. Nämä elivät planeetan merissä noin 385-miljoonaa vuotta sitten – niiden fossiileja löytyy tuon ikäisistä kivistä Skotlannista. Näillä kaloilla oli olemssa alkeelliset raajat – jonkinlaiset tarttumaelimet – joita ilmeisesti käytettiin nimeomaan parittelun apuvälineinä. Kuitenkin, suvullisen lisääntymisen täytyy olla paljon vanhempaa kuin tämä aktiivinen halailu.
Esimerkiksi kalat ja sienieläimet lisääntyvät edelleen alkeellisempaa suvullista lisääntymistä, eli ulkoista hedelmöitystä: sukusolut vain lasketaan veteen, satunnaisen yhtymisen armoille.
Myös kaikki kukkivat kasvit, ja myös itiökasvit lisääntyvät suvullisesti – siitä huolimatta että monet niistä voivat lisääntyä lähiympäristöönsä myös suvuttomasti, kaikenlaisten versojen tai pistokkaiden avulla. Nekin käyttävät passiivista hedelmöitysmekanismia, eli ulkopuolisia kantajia (tuulta, tai niitä kuuluisia mehiläisiä) joiden avulla siitepöly pääsee siirtymään joko saman tai eri kasvin kukan emilehdille. Ulkoisista eroista huolimatta tuo sukusolujen jakaantuminen (meioosi) ja hedelmöittyminen tapahtuvat periaatteessa samalla tavalla kuin eläimillä. Selvästikin, kaikki seksuaalinen lisääntuminen juontaa juurensa yhdestä ja samasta alkuperästä. Vanhin nyt tunnettu eliö, minkä fossiilien pinnalta on löydetty itiöitä, on Bangiomorpha pubescens niminen monisoluinen punalevä, joka on elänyt planeetan lämpimissä merissä noin 1.2 mrd vuotta sitten…
8 kommenttia “Kuka keksi seksin?”
-
Kuten Vivien Cumming BBC-artikkelissaan toteaa, kaikki perustuu viime kädessä informaatioon. Chris Adamsin sanoin “Our DNA is an encyclopedia about the world we live in and how to survive in it.”
http://adami.natsci.msu.edu/
Informaatio on monesti käsitetty matemaattisena asiana, mutta orastava ajatus informaatiosta konkreettisena “stuffina” päilyy joidenkin maailman rakenteiden ja toiminnan monimutkaisuuteen perehtyneiden kvanttifyysikkojen mielessä. Näin varmaan on myös teoreettisen fysiikan ja mikrobiologian tuntijan, Chris Adamsin kohdalla. Suurin osa tiedeyhteisöstä ei kuitenkaan ole vielä valmis näkemään geneettistä systeemiä toimivan informaation säiliönä.
Pohdittaessa seksuaalisuuden alkua ja olemusta saattaa ”epätoivoissaan” etsiä ratkaisun avainta jostain vielä monimutkaisemmasta ”informaatiokentästä”, lähinnä matematiikan maailmasta tai tasokkaista hiukkasfysiikan teorioista. Löytyisikö sieltä ilmiötä tai ilmiöryhmää, jonka voisi arvella olevan analoginen konkreettisten elämänilmiöiden kuten seksuaalisuuden kanssa. Oma veikkaukseni on, että löytyy, jos etsintä on systemaattista. Sieltä löytyisivät myös analogiat viime aikoina paljon puhutuille poikkeamille standardi-seksuaalisuudesta. Keskeinen etsinnän periaate on varmaan kaikkea tapahtumista hallitseva pienimmän vaikutuksen periaate
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0304/pekonen.pdf
http://www.helsinki.fi/~aannila/arto/luonnonlait.pdf
Vanhastaan on totuttu ajattelemaan, että tumattomat eliöt kuten bakteerit lisääntyvät jakautumalla. Viime vuosina on kuitenkin ilmennyt, että tutkitusti sadat bakteerilajit käyttävät systemaattisesti hyväkseen kuolleita tovereitaan ja ottavat osia näiden genomista itselleen. Toimintaa kutsutaan rekombinaatioksi. Näin menettelemällä ne voivat saada paljon uusia ominaisuuksia, joista yksi tärkeimmistä on varmaan kyvyn vastustaa antibioottien vaikutusta nopea lisääntyminen esimerkiksi pintakalvon muuntelulla. Suuri ongelma on tässäkin tulokas-DNA:n informaation sopeuttaminen tulevan lokeronsa ja koko genomin alkuperäiseen informaatioon.
http://cshperspectives.cshlp.org/content/early/2016/04/18/cshperspect.a018069.short?rss=1
http://mgen.microbiologyresearch.org/content/journal/mgen/10.1099/mgen.0.000044
Kuka tietää, vaikka bakteerien rekombinaatio-ilmiö olisi aikoinaan ollut varhainen askel kohti seksuaalista lisääntymistä.
Mieleen tulee myös, että mahdollisessa informaatiokentässä tai vastaavassa, johon ainakin monet platonistiset matematiikan professorit uskovat, sijaitsisivat myös muut merkitykselliset tajunnan tilat, joihin seksuaalisuus ainakin ihmisellä ja luultavasti myös eläimillä (ja kasveilla) kuuluu, ja joihin evoluution linjat ikään kuin ryteikön halki kulkevina polkuina johtaisivat.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Platoninen_realismi -
https://www.youtube.com/watch?v=KzWIuhXMUko
Jos banaanikärpäsiä olisi koolla enemmän, tulisi varmaan kyseeseen seksuaalivalinta-tilanne. Samoin, jos paikalla olisi joukko näitä hämähäkkejä (aukeaa seur. kodilla:)
Raw: Newly Discovered Spiders Strut Their Stuff
Yksi perustava seksuaalivalintaan liittyvä ongelma on (tai minusta tuntuu olevan) valintaan liittyvät moninaiset tuntemukset. Missä tuntemukset syntyvät? Ovatko ne välttämättömiä seksuaalivalinnan toteutumiseksi? Varmaan kuvien hämähäkeillä ja banaanikärpäsillä tuntemuksia on.
Hämähäkin liikehdintä näyttää hyvin rytmikkäältä; välillä hän toimii kuin jazzsrumpali. Mikä auttaa hämähäkin tai minkä muun tahansa eliön toimintaa pysymään tahdistuneena? Veikkaukseni mukaan solujen elintoimintoja koordinoi ja hallitsee musiikki. Joitakin solun säveliä on jo nauhoitettukin, mutta solun musiikin ytimeen, ”mikrokymatiikkaan”, ei vielä ole päästy käsiksi. Veikkaukseni mukaan siinä toteutuu Nikolai Teslan oivallus: ”Jos haluat ymmärtää maailmaa, ymmärrä värähtely.”
https://www.google.fi/webhp?hl=fi&sa=X&ved=0ahUKEwiwu8CXpofOAhUCBSwKHemUB1QQPAgD#hl=fi&q=cymatics
-
Avaruuden gammasäteily ja Maan oma radioaktiivisuus lisäävät koko ajan, pikku hiljaa solujemme geneettistä vaihtelua. Ei siihen tarvita kahta eri sukupuolta.
Se, että täällä Maassa melkein kaikki eliöt lisääntyvät suvullisesti, voi olla vain sattumaa ilman mitään syytä. -
Mielenkiintoinen aihe. Jos (ja kun) suvullinen lisääntyminen on evoluution seurausta, siitä on siis hyötyä. Kirsti kyllä sen sanookin kirjoituksessaan, mutta jättää lukijoiden pohdittavaksi monia asiaan liittyviä näkökohtia.
Mielestäni paras osoitus suvullisen lisääntymisen eduista, siis siten syntyvien jälkeläisten paremmasta selviytymisestä, on se, että suvullinen lisääntyminen on nimenomaan (vaikkakaan ei yksinomaan) korkeammalle kehittyneiden lajien tapa lisääntyä. Voisiko siis olla niin, että korkeammalle kehittyneet lajit – huipulla ihmiset – ovat kehittyneempiä ja älykkäämpiä juuri siksi, että ne ovat jalostuneet suvullisen lisääntymisen kautta?
Yhtä asiaa Kirsti ei kirjoituksessaan käsittele, eikä se tule esiin myöskään kommenteissa. Se on: mikä panee koiras- ja naaraspuoliset yksilöt harrastamaan seksiä?
Käsitykseni on, että vain ihminen tietää, että seksin seurauksena syntyy jälkeläisiä. Esimerkiksi linnuilla ei liene hajuakaan seksin seurauksista. Silti ne tekevät sitä. Olisiko niin, että luonto on varmistanut lisääntymisen siten, että kaikkien suvulliseen lisääntymiseen turvautuvien lajien edustajat tuntevat MIELIHYVÄÄ seksiä harjoittaessaan? Lajien koiraat ja naaraat siis hakeutuvat seksiin mielihyvää kokeakseen, eivät tietoisesti lisääntyäkseen. Linnut varmaan tuntevat seksin lisäksi mielihyvää myös pesää rakentaessaan ja munia hautoessaan. Miksi ne muuten sitä tekisivät? Tuskin niillä on todellista tietoisuutta siitä, että näin niitä poikasia pitää tehdä. Sanotaan, että ne pesivät vaistojensa ohjaamina. Niin varmaan onkin, mutta sitä vaistomaailmaa johtamaan tarvitaan jotakin, olisiko se halu mielihyvään? Nisäkäsemojen, myös ihmisäitien, tiedetään tuntevan mielihyvää myös poikasiaan imettäessään. Siten luonto on varmistanut vastasyntyneiden hoivan.
Johtopäätökseni on siis se, että ei niinkään tietoisuus, vaan mielihyvän hakeminen johtaa suvullista lisääntymistä sen kaikissa vaiheissa. Evoluution mukana eliöille on syntynyt tarve mielihyvän tavoitteluun ja sitä kautta ovat varmistuneet erilaiset tavat suvulliseen lisääntymiseen. Kasveista en mene sanomaan mitään.
Vastaa
Mitä astrobiologia on
Monilla tahoilla tuntuu olevan jotenkin epämääräinen ja jopa väärä käsitys siitä mitä astrobiologia on. Ajatellaan että se olisi outojen elämänmuotojen etsimistä jostakin tämän planeetan ulkopuolelta. Tämä on myös se asia joka kiinnostaa suurta yleisöä eniten, samoin kuin spekulatiivinen keskustelu siitä millaisesta tuo elämä sitten olisi, ja mitä meidän pitäisi sen kanssa tehdä.
Joissakin tapauksissa – kuten Mars-tutkumuksessa ja exoplaneettakartoitusohjelmissa tätä tehdäänkin, mutta tämä rajoittuu vain NASAn ja ESAn missiohin, ja kattaa vain pikkiriikkisen osan koko astrobiologian tutkimuskenttää.
Muutoin astrobiologiaa tehdään ihan tavallisilla luonnontieteiden tutkimusmenetelmillä ja tiedoilla, perus-luonnontieteiden projekteissa. Näkökulma vain on erilainen: jos luonnontieteilijät yleisesti hakevat tietoa vain tietämisen vuoksi, tai ehkä kaupallisten sovellutusten vuoksi, peruskysymys astrobiologisessa tutkimuksessa on: mitä tämä asia merkitsee elämän olemassaolon – ja meidän itsemmekin olemassaolon kannalta. Miten elämä on tullut ja kehittynyt tähän asti, ja miten sen voidaan ajatella jatkuvan tulevaisuudessa. NASAn nykyinen astrobiologiaohjelma (suurin yksittäinen toimija tällä alalla) pyrkii vastaamaan kysymyksiin: How does life begin and evolve? Is there life beyond Earth and, if so, how can we detect it? What is the future of life on Earth and in the universe? Näitä kysymyksiä ei voi tutkia tuntematta kaikkine keskenään vuorovaikuttavien luonnontieteiden perusteita.
Astrobiologia muodostaa jatkumon eri luonnontieteiden välillä, eli fysiikan, kemian, geologian, biokemian biologian, ekologian ja jopa kognitiivitieteen välillä. Se koettaa hahmottaa niistä isoa jatkuvaa tarinaa, kosmologian alueelta tähtitieteeseen, planetologiaan, geotieteisiin, biologiaan, ja teknologiaan asti.
Jos että usko että astrobiologia on kovaa luonnontiedettä – eikä pelkkää syntyjä syviä pohtivaa filosiaa – niin tulkaapa osallistumaan vaikka seuraavaan EANAn vuosikokoukseen – http://www.astrobiology.gr/eana16/
tai voisitte myös osallistua tällaiseen perusastrobiologian kokouksenen: http://www.astrobiology.gr/eana16/Evolution of Chemical Complexity: From simple interstellar molecules to terrestrial biopolymers” Liblice Castle, Czech Republic, 13 – 15 September 2016. Tämän kurssin osallistumiskulutkin tulisivat suunnilleen katetuksi järjestävän COST-hankkeen taholta, ks. http://www.cost.eu/COST_Actions/tdp/TD1308?parties
Astrobiologian kysymykset ovat kovin kiehtovia, ovathan ne koko ihmiskunnan perimmäisiä kysymyksiä. Mutta tutkimustyö – samoin kun opetus – ovat kovin haasteellisia alan poikkitieteellisyyden takia. Kuitenkin poikkitieteellinen opetus voisi olla suureksi hyödyksi meidänkin opetussysteemissämme, sillä se auttaisi ihmisiä hahmottamaan kokonaisuutta ja oman tieteenalan merkitystä kokonaisuudessa. Tämä saattaisi olla jopa luovuuden lähtökohta – ja ainakin hauskempaa kuin meidän nykyinen koulutussysteemimme, joka opettaa valtavan hyvin valtavan syvällisiä tiedon murusia, jotka eivät yhdisty oikein mihinkään.
6 kommenttia “Mitä astrobiologia on”
-
Kiitos artikkelista. Heräsi kysymys miten käytännössä tuolta COST kautta haetaan kustannuksiin hyvitystä jos osallistuisin tuonne.
-
Kirsi kirjoitti: ” poikkitieteellinen opetus voisi olla suureksi hyödyksi meidänkin opetussysteemissämme, sillä se auttaisi ihmisiä hahmottamaan kokonaisuutta ja oman tieteenalan merkitystä kokonaisuudessa. Tämä saattaisi olla jopa luovuuden lähtökohta”
Näin on,ja kouluihin olisikin saatava uusi poikkitieteellinen oppiaine, johon kuluisi kiinnostavia ja toistensa yhteyksiä ja myöskin arkielämää valaisevia fysiikan, kemian, biologian, kosmologian, astronomian, aivotutkimuksen, lääketieteen jne. asioita, tietenkin eri koulutusasteilla eri asteisesti esitettynä. Kuitenkin, vaikka valistunut oppikirjan ym. materiaalin tuottajaryhmä varmaan löytyisikin, olisi aika vaikeaa saada kaikkiin kouluihin monialaisesti innostuneita, rohkeita ja tietorikkaita opettajia.
Yksi mahdollisuus voisi olla levyteitse toteutuva opetus, jonka oheen olisi laadittu helppotoimintoinen palkkiosysteemi asiat omaksuneille, mikä auttaisi alussa tottumaan menetelmään.
Toteutuessaan menetelmä varmaan lisäisi kiinnostusta myös itsenäistä fysiikkaa ym. aineita kohtaan. -
Ohcejoga Utsjoen Ursa ry on aikeissa käsitellä tätä asiaa lokakuussa avaruusviikolla koulukeskuksessa suunnattuna sekä koululaisille, opettajille ja muille asiasta kiinnostuneille. Etsimme vain sopivaa asiantuntijaa. Miten olisi Kirsi Lehto?
Vastaa
Hiilipohjaisen elämän ylivoimaisuus?
katselin tuossa Prismadokumenttia science-fiktion historiasta – miten monenlaisia koneellisia elämänmuotoja ihmiset ovatkaan osanneet kuvitella ja kauhistella; kaikkihan ne ovat olleet vihamielisiä ja brutaaleja planeetanvalloittajia. Mutta herääpä tästä kysymys: voisiko elämä oikeasti olla koneellista? Voisiko? Miksi ei??
Teknisesti suuntautuneet ihmiset ovat monesti koettaneet kuvitella kone-elämää – eli robottia joka pystyisi kopioimaan ja ylläpitämään itseään. Tällaisen konekonseptin julkaisi ensimmäisenä matemaatikko John von Neuman, joka 1940-luvilla visio robottia, joka pystyisi kasaamaan itsensä aina uudestaan ja uudestaan valmiina olevista varaosista. Konseptia kutsutaan von Neumannin koneeksi.
Voitaisiinko nyt ajatella että jonkinlaisista mekaanista osista tai vaikka mineraalikiteistä voisi jollakin konstilla kasaantua mekanismi jolla olisi kyky rakentaa kopioita itsestään. Tämä sitten kehittyisi evoluution kautta monimuotoiseksi, millaiseksi vain. No – mineraalikiteistä ei kyllä synny mitään muuta kuin lisää samanlaisia kiteitä, joiden rakenne määräytyy tarkkaan kyseisen mineraalin atomin tai molekyylin koosta ja rakenteesta. Monimutkaisempien rakenteiden synnyttämiseen tarvittaisiin ilmeisesti jonkinlaista fiksua suunnitteluapua: esimerkiksi tietokonerakentajat voisivat koettaa rakentaa koneen joka kopioi itseään, valmiiksi annetuista komponenteista. Energiansa se voisi kerätä valokennoilla, tai virittyvillä mineraaleilla, niinkuin muutkin omavaraiset elämänmuodot (kasvit ja levät) tekevät. Voisiko tälläinen kopioituva kone synnyttää loputtomasti pysyvän ja kehittyvän elämänmuodon?
Ehkä voisi, tai sitten ei. Olennaisena ongelmana tuollaisen koneen elossapysymisessä olisi että silläkin pitäisi toimivat komponentit (puolijohteet, magneettisirut .. mitä kaikkea, ruuveja ja muttereita) saatavana siinä ympäristössä missä se on olemassa. Tai sen pitäisi osata valmistaa näitä ympäriltä saatavista aineista (metalleista??? puolimetalleista?? orgaanisista komponenteistea??). Jos komponentteja oli alun perin runsaasti tarjolla, koneen ainakin pitäisi kehitellä paitsi kokoamislinja, myös purkulinja, ja purkurobotteja, jotta se voisi kierrättää osiaan uusiokäyttöön. Koneiden loputtoman pitkästä ”eliniästä” ei olisi hyötyä niiden kehitykselle (paremminkin haittaa) koska vanhoja koneita pitäisi purkaa pois tieltä. Uusien rakentaminen puolestaan olisi välttämätöntä koska vain se ajaisi evoluutiota. Mutta miten luonnonvalinta voisi toteutua? Koneet eivät varmaankaan taistelisi keskenään? Vai suorittaisivatko ne jonkinlaista rationaalista ja altruistista uusimista, esim. kierrättämällä ja päivittämällä konekannan aina tietyn ajan välein.
Entä mikä olisi yksittäisten koneiden kontribuutio lajinsa kehittämiseen? Rakentaisivatko ne jälkeläisiä itselleen siten että ne pyrkisivät korjaamaan kaikki havaitut puutteensa? Vai tapahtuisiko niiden päivitys liukuhihnalla, jonkin yhteisen ja testatun ohjeen perusteella? Kehitystä ei ohjaisi luonnonvalinta, vaan konevalinta. Yksittäiset koneet eivät taistelisi tai kilpailisi oman konekohtaisen linjansa puolesta, vaan käyttäytyisivät yhteisöllisesti kuten kollektiiviset yhdyskuntaeläimet.
Digitaalisten tiedostojen kopioinnissa ei varmaankaan tapahtuisi virhetiä jotka ajaisivat lajin kehitystä? Pitäsikö muutoksia siis hakea satunnaisvaihtelun avulla? Tai muutokset olisivat tarkoin harkittuja ja hallittuja – mutta ainakin luovuus puuttuisi tästä prosessista; suunnittelu ei ehkä pystyisi tuottamaan mitään kovinkaan uusia ratkaisuja yllättäviin tilanteisiin.
No, mitä toimintoja jäisi yksittäisten koneiden hoidettavaksi – mikä olisi niiden ”elämäntehtävä”? Olisiko se kenties raaka-aineiden hankkimista ja kokoamista, liukuhihnatyötä, tuotantoa? Ja joillekin fiksummille koneille se olisi suunnittelua ja ohjelmointia? Voisivatko ohjelmoijat keksiä uusia toimia uusille koneille? Olisivatko ne luovia? Vai toimisivatko kaikki koneet ohjelmien testauskappaleina? Tätä kautta luonnonvalintakin voisi toteutua…mutta kuka tekisi valinnan? Konemaailmassa tarvittaisiin siis myös robotteja päättäviin tehtäviin: politiikoiksi ja johtajiksi.
Koneille siis kehittyisi bio-elämästä poikkeavia evoluutiomakenismeja. Kone-evoluutio voisi edetä vaikka komponettien vaihtamisen kautta, ilman yksilöiden kuolemaa, siten että niiden tietoisuus siirtyisi ikuisesti kovalevyltä toiselle. Koneet voisivat ehkä valita mihin suuntaan ne haluaisivat ”konekohtaisesti” kehittyä – voisi käynnistyä koneiden ”kulttuurievoluutio”. Entä olisiko koneiden maailmassa mitään arvoperusteita: olisiko niillä kaikilla tasa-arvoiset mahdollisuudet tehdä valintoja – olisiko kaikilla saatavana samalla tavalla komponetteja ja päivityksiä?
Mutta yksi ilmeinen olgelma olisi ainakin se että raaka-aineiden saatavuus tulisi rajoittavaksi tekijäksi konekannan kasvulle. Hiilipohjaisen elämän komponentit saadaan tuotettua kierrätysmateriaalista – eli hiilestä, hapesta, vedystä ja pienenstä määrästä mineraaliravinteita. Nämä kiertävät todella helposti, toiset ilman, toiset veden kautta. Koneiden mineraalikomponentit eivät kiertäisi ainakaan näin helpoisti, mutta niilläkin voisi toimia tehokas mineraalien kierrätys sulatuksen ja prosessoinnin kautta. Ja piitä ja alumiinia olisi varmasti helposti saatavana. Jalometallit tai muuta harvinaiset alkuaineet olivat varmasti kasvua rajoittava komponetti, kuten hiilipohjaisella elämällä ovat fosfori ja rauta.
Ja elektromagneettiset pulssit ja auringon koronamassapurkaukset tietäisivät jonkinasteista massatuhoa, tai pahimmillaan sukupuuttoa.
Kaiken tämän perusteella voisi kait ajatella että konemaailma voisi kehittyä ja pärjätä ihan hyvin. Toistaiseksi ihminen ei ole pystynyt rakentamaan alkeellisintakaan von Neumannin konetta – mutta ehkä se tulee sitten sen keinoaläyn räjähdyksen myötä…
18 kommenttia “Hiilipohjaisen elämän ylivoimaisuus?”
-
Ei liene mitään syytä, miksei ihmisen (tai suuremman) älyn omaava mekaaninen laite pystyisi monilukuisena joukkona muodostamaan itseään ylläpitäävä kulttuuria?
”Digitaalisten tiedostojen kopioinnissa ei varmaankaan tapahtuisi virheitä jotka ajaisivat lajin kehitystä? Pitäsikö muutoksia siis hakea satunnaisvaihtelun avulla?” https://en.wikipedia.org/wiki/Evolutionary_algorithm
Suosittelen myös http://www.rifters.com/real/Blindsight.htm
Todennäköisin alku ”konerodulle” on tietysti biologisen yhteiskunnan kehittämänä.
-
Tietokoneelle robottivartaloineen ei voi kehittyä tietoisuutta, minuutta, koska siltä rakkineelta puuttuu aivot.
Vastasyntyneellä vauvallakaan ei ole vielä minuutta, mutta se kehittyy kaikkien aistien välittämällä kanssakäymisellä äitinsä ja ympäristönsä kanssa biologisia tarpeita tyydyttäen.Kovin vieraalta tuntuu myös ajatus, että ihmisen ohjelmoima robotti osaisi jossain tuntemattomalla planeetalla oudoissa olosuhteissa monistaa itseään ja jatkaa sitten Linnunradan ”valloitusta”. Eipä niitä ole Maassa vielä nähtykään.
-
Aivojen virtapiirit myös kehittyvät ja muuntuvat ainakin 20 ensimmäisen ikävuoden ajan ulkopuolisesten ärsykkeiden ja oppimisen johdosta. Tietokoneen piilevylle prässätyt transistorit taasen ovat kiinteät ja muuttumattomat.
Aivojen kemiallissähköinen toiminta on muutoinkin monipuolisempaa. Sekä tasavirta, että vaihtovirta ovat käytössä. Yhdessä hermosolussa on lisäksi useita kytkentöjä ympäristönsä muihin soluihin, joissa edelleen kytkennät useihin muihin soluihin jne.
Ei ole biologisen elämän voittanutta.
-
Tietoisuus lienee avainkysymys. Koska tietoisuuden tieteellistä olemusta ei kuitenkaan lainkaan tunneta, siitä puhuminen pyrkii olemaan vain peräkkäisiä reflektioita.
Mieleen tulee epäelollisten järjestelmien eli kone-elämän keskeinen ominaisuus, elämyksellisen
tietoisuuden todennäköinen (ja omasta mielestäni, MUTU-tuntumalla, melko varma) puuttuminen.
Mutta olisiko kone-elämä sittenkään vailla minkäänlaista, edes orastavaa tietoisuutta?
Ainahan voisi ajatella, että ns. materia sisältäisi jossain muodossa olevan alkeistietoisuuden, esimerkiksi
tietoisuuden ituja, joista äärimmäisen ”tiheissä” oloissa kertyisi kokonaisvaltainen elämyksellisyys.On vielä suurempi syy uskoa epäelollisen maailmanosan tietoisuuteen ja varsinkin älykkyyteen. Tämä syy on
maailmaa koostavien luonnonlakien verkon vaikutukseltaan suunnattoman tarkka ja ilmeisen tavoitteelliselta
vaikuttava todentuma. Ottaen esimerkiksi huomioon, että pienimmän vaikutuksen periaate ja jotkut
vastaavat maksimi- ja minimiperiaatteet organisoivat niin elottoman kuin elollisenkin maailman joka hetki em. periaatteita täsmällisesti ja
älykkäänkaltaisesti noudattavaksi kokonaisuudeksi on vaikea tulla tulokseen, että maailman
olennainen ja tarkkaan ottaen ainoa piirre ei olisi siinä nähtävissä oleva äly. Tämän taas voi ajatella ilmenevän
”tiheissä” systeemeissä myös elämyksellisenä tietoisuutena.Mutta voiko kone-elämä koskaan saavuttaa luonnollisen, hiilipohjaisen elämän kompleksisuutta, josta arvioni mukaan tunnetaan noin 10%? ja josta kone-elämä tällä hetkellä kattaa ehkä promillen. Jos elämyksellistä tietoisuutta ei jollakin systeemillä ole, sillä ei ole myöskään motivaatiota olla olemassa. Paljon riippuu nyt siitä, millaiseksi vakuumin etenevä tutkimus osoittaa universumin perustan
http://home.thep.lu.se/~anders/ATP_slides/111116-vacuum.pdf
Extremely complicated structure of the Physical Vacuum exhibit intrinsic giving rise to the Structure Formation in our Universe, self tuning of its parameters with enormous precision and ultimately to the appearance of biological and intelligent systems
Now an exiting ERA in understanding of the structure and the fundamental role of the physical vacuum comes…!!!
http://home.thep.lu.se/~anders/ATP_slides/111116-vacuum.pdf
ja millä toteutuman tasolla tietoisuutta voi ilmetä. Leidenfrostin pisaraan vetoava tietoisuushypoteesini voisikin todentaa tietoisuuden jo varsin pinnallisella biologisella tasolla. Siis tiivistäen:
http://www.tiede.fi/keskustelu/20186/ketju/nykydarwinismi_heikkoa_tiedetta
”Itse propagoin siellä Leidenfrostin pisaran kanssa analogisen informaatiokondensaatin puolesta, jonka moodit vastaisivat elämyksellisen tietoisuuden tiloja. Jos oletetaan, että tuollainen kondensaatti muodostuu ja kasvaa ”elävän defektikonstellaation” [siis elämän] monimutkaistumiseen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla liittyvästä informaatiosta, tietoisuus tulee luontevasti mukaan uuteen evoluutiokuvaan” -
Defektikonstellaatio on sikäli harhaanjohtava termi, että veikkaukseni mukaan elämä on topologisten defektien konstellaatio, joihin kaikki Nambun-Goldstonen bosonien (Nambu, Nobel 2008) organisoimat systeemit, myös itseorganisaatio, kuuluvat. Topologisista defekteistä seuraavassa
http://www.tiede.fi/keskustelu/21601/ketju/defektit_materian_ydintaso
Myös epäelollinen aine on täynnä topologisia defektejä, mtta niiden relevantti, elollisiksi rakenteiksi koostaminen saattaa olla mahdotonta. Elollisuuteen saattaa kuulua vielä lisätekijöitä, joita ei edes tunneta vielä
-
Eikös tämä Turing kehitellyt teorian ns. Turingin koneesta? En ole kuullut, että olisi osoitettu vääräksi?
-
-
Olisiko robottiyhteiskunta sodaton? Tietoinen mielikö aiheuttaa sen, että jos et ole minun mieleni mukainen ja minulle myötämielinen olet minua vastaan. Ilman tietoisuutta sinusta ja minusta ei olisi ehkä ristiriitoja olisi vain koneita ja virittelyä?
-
Minusta on jännittävää, että loogisesti ajatellen elämää tai edes kone-elämää ei voi olla olemassa, ellei tietoisuutta ole. Tämä käy mielestäni ilmi seuraavasta väitteestä:
”Tietoisuuden täydellinen olemattomuus tekee mahdottomaksi, että olisi olemassa jotain joskus.”
Jos nyt joku haluaa väittää vastaan, että jotain joskus on, hänen tarvitsee väistämättä olla tietoinen voidakseen viitata johonkin olevaan tai olleeseen. Eli hän ei täytä tietoisuuden täydellisen olemattomuuden ehtoa.
Tästä tuntuisi seuraavan, että tietoisuutta on ollut jo ennen kosmisen tai biologisen evoluution ensimmäistä askelta..
Kiitos jälleen mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Antroposeeni on ajankohtainen ja kiisteltykin käsite geologien keskuudessa.
Kansainvälisen stratigrafian komission antroposeenityöryhmä (Working Group on the Anthropocene) esitti (odotetusti) elokuussa 2016 antroposeenin määrittämistä viralliseksi (formaaliksi) geologiseksi epookiksi. Antroposeenityöryhmä sai komissiolta jatkotehtävän selvittää, mikä olisi se nimenomainen sedimenttikerroksiin jäänyt jälki, jonka voitaisiin katsoa osoittavan holoseenin päättymisen ja antroposeenin alun? Vaatimukset ovat tiukat, sillä jäljen pitää osoittaa globaalia tapahtumaa, sen pitää olla tarkasti ajoitettavissa, jäljen (tapahtuman) on pitänyt tallentua kokonaisuudessaan (sedimentoituminen on ollut jatkuvaa), sedimenttikerroksen pitää säilyä hyvin myös jälkipolville jne.
Vaikeaa on myös valita se kaikkein tunnusomaisin ihmisen aikakaudesta sedimenttikerroksiin tallentuva jälki. Vaihtoehtoja on useita mm. 1950 ja 1960 lukujen vaihteen ydinkokeiden radioisotooppilaskeuma, nokipallot, betonimurska, muoviroska jne. (kuten mainitset). Suurin vaikeus kuitenkin liittyy siihen, että me vasta elämme tätä ihmistoiminnasta aiheutuvaa globaalimuutosta. Kukaan ei oikeasti tiedä, mikä tulee olemaan se tunnusomaisin ihmisen jälki maapallolla, vaikka arvailuja esitetäänkin innokkaasti. Todellisuudessa ehkä vasta muutaman tuhannen vuoden kuluttua pystyttäisiin sanomaan, mikä oli se merkittävin yksittäinen ihmisen aikaansaama sedimenttikerroksiin tallentunut globaali muutos.
Omasta mielestäni antroposeenin määrittely formaaliksi geologiseksi yksiköksi on tarpeettoman raskas toimenpide ja mahdollisesti ennenaikainen. Yleisessä käytössä on (esi)historiallisia aikakausia kuten rautakausi ja keskiaika, ja antroposeeni voisi olla yksi sellainen. En oikein ymmärrä, mitä lisäarvoa antroposeenin määrittämisestä formaaliksi geologiseksi yksiköksi saataisiin?
Näin ilmeisesti on, että te geologit olette varovaisia nimeämään tätä globaalia muutosta tapahtuneeksi. Ja eipä kait nimeämisellä niin kiirettä olekaan, tapahtuu mikä tapahtuu, ja asian voi todeta sitten joskus jälestä käsin. PAITSI – tuo mainitsemani Naturen juttu antaa aiheellista ajateltavaa meille kaikille, kun se tuo esille että tässä ei ole kysymys vain jonkun markkerikerroksen ilmestymisestä maaperän sedimentteihin, vaan planeetan olosuhteiden totaalisesta muuttumisesta, joka tulee vaikuttamaan hyvin moniin ilmakehän, vesikehän, maaperän ja biosfäärin prosesseihin …
Ehkäpä ne geologiset aikakauden rajaukset voisi jättää vuosituhansien mittakaavaan ja lisätä näitä ihmisen maailmanajan kerrostumia (ns. kuudes eliöiden merkittävä sukupuuttojen aika) kertomiesi historiajaksojen kautta.
Ursan Tähdet ja avaruus 7/2016, sivuilla 56-57 Markus Hotakainen kirja-arvostelussa esitteli kirjan;
Kun taivas putoaa / Matts Andersén, joka viime vuodelta suomennettu (Reuna, 2016 / Vesa Heinonen).
Lainasin kirjan ensin kirjastosta ja hyväksi todettuani ostin kirjakaupan kautta.
Kirjassa kansilehdillä kertomasi geologiset kaudet, joista tarkemmat miljoonat vuodet kerroit.
Ne holoseenia edeltävät maailmanajat alkoivat (kansilehdeltä arvioiden – ei ihan tarkkaan);
paleoseeni (66 ma), eoseeni (56,1 ma), oligoseeni (34,5 ma), mioseeni (23,5 ma), plioseeni (5,4 ma), pleistoseeni (2,7 ma) ja kertomasi holoseeni ”noin 12 000 vuotta sitten”.
Kirjassa seurataan Vaasan eteläpuolen (noin 10 km) Söderfjärden (Eteläselkä) meteoriittikraatterin, halkaisija noin 6 km (ts. törmäyskraatteri) kehittymistä runsaan 500 miljoonan vuoden takaa – nykyaikaan ja siirtymää päiväntasajan eteläpuolelta tänne pohjoiseen. Hyvä tarina, joka myös muita törmäyskraattereita esittelee (maailmassa tunnetaan noin 188, joista Suomessa 11, Ruotsissa 8, Norjassa 3, Virossa 4, Latviassa 1 ja Liettuassa 2).
En yllättyisi vaikka Suomen järvistä, lammista, soista jne. löytyisi yhä uusia törmäyskraattereiden jäänteitä…
Joo, kaikenlaista mielenkiintoista historiaa on tallentunut geologisiin arkistoihin, eli sedimenttikerroksiin.
Kuitenkin, pieni huomatus: nuo geologit ovat tarkkoja nimistönsä kanssa. Nuo mainitsemasi aikakaude ovt nimeltään ”epookkeja” (tai aikakausia?) – (geologisiksi) kausiksi kausiksi taas kutsutaan pidempiä ajanaksoja. Mainitsemasi epookit kuuluvat kvartääri, neogeeni ja paleogeeni-kausiin, namä kaikki taas kenotsooiseen maailmankauteen…(https://www.cs.tut.fi/~jkorpela/muut/kaudet.html)
Kiitos tarkennuksesta.
Linkkisi antoi myös hyvän lisän tarkempiin rajauksiin.
Viimeisten 500 milj. vuoden ajalta 5 ”massasukupuuttokuolemaa”,
joista em. kirjan kaaviosta ajat arvioin (milj. vuotta sitten):
1. 445; 2. 360; 3. 252 (”suurin sukupuuttoaalto tähän mennessä”); 4. 200; 5. 66 ja nykyaikaan olisi se 6. Tarkkoja hävinneiden eliöiden prosenttilukuja en nyt osannut antaa, mutta useissa kymmenissä prosenteissa ollut…
Em. linkistäsi samoihin aikoihin ollut:
– 440 milj. v. / ”elämä leviää maalle (maakasveja)”
– 354 milj. v. / ”sammakkoeläimet monimuotoisia”
– 250 milj. v. / ”dinosaurusten edeltäjät tekodontit syntyvät”
– 205,1 milj. v. / ”käpypalmujen kausi”
– 65,5 milj. v. / ””nisäkkäiden aika” alkaa”
Kiintoisia tapahtumia! Näitä luonnohistoria suuria tapahtumia ja niidne ajoituksia voi tutkailla myös meidän ylläpitämältä verkkosivulta aikavalelus.fi/aikajana. Käypä tutustumassa…