Terveisiä maan alta

12.6.2018 klo 15.37, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Viime viikolla olin vierailemassa Pyhäsalmen kaivoksella, Callio lab (https://calliolab.com/ järjestön , tai tarkemmin sanottuna: Callio Space Lab) nimisen toimijan järjestämässä kokoontumisessa. Callio Lab on Oulun yliopistoon ja Kerttu Saalasti Instituuttiin assosioituva järjestö, joka pyrkii löytämään uusia ja innovatiivisia tutkimustoimintoja Pyhäsalmen 1444 metriä syvän kaivoksen luolastoihin. Erityisesti, tuo ”Space lab” painotus syntyy oivalluksesta että kaivos voisi toimia erinomaisena testipaikkana mahdollisille maanalaisille asumisjärjestelyille Marsissa. Pyhäsalmen syvissä kallioluolissa olisi siis nyt mahdollista tehdä monenlaista Mars-asutukseen liittyvää tutkimusta, edellyttäen että tutkimuksille löytyisi jostakin myös rahoitusta.

Viime viikon tapaamiseen oli kutsuttu edustajia hyvinkin monenlaisilta aloilta, jotka kaikki jotenkin liittyivät tuollaisen maanalaisen asumisen haasteisiin. Paikalla oli mm. edustaja Suomen luonnonvarakeskuksen tutkimusryhmästä, joka jo testaa kasvien kasvattamista (tälle hetkellä humalaa) vesiviljelmissä kaivostunnelissa. Hyvinhän se näyttää siellä kasvavan, ihan samoin kuin missä tahansa kasvihuonetiloissa. Itse esittelin kokouksessa syanobakteerien merkittävää roolia hapen ja biomassan primäärituottajana Marsin haastavissa olosuhteissa; syanobakteerit pitäisi kuitenkin mieluummin kasvatettaa katetuissa altaissa Marsin pinnalla, missä energialähteenä toimisi auringonvalo.

Eläinproteiinien tuottamisen mahdollisuuksia palaverissa edusti Robert Nemlande Entocube yhtiöstä; eri lajiset sirkat ja toukat ovat sellaisia eläimiä jotka mahdollisimman tehokkaasti ja ekologisesti, vähällä vedellä, jalostaisivat  kaikenlaisen biomassan syötäväksi eläinproteiiniksi.

Noita Marsin pinnalla toteutettavia ihmisen elossapitosysteemejä on toki mietitty paljon  isoissa avaruusjärjestöissä, kuten myös eri tahojen tutkimusprojekteissa, ja niiden suunnitelmissa. Ilmeisestikin Marsin paikallisten luonnvarojen varaan olisi mahdollista rakentaa jonkinlaisia minimaalisia suljettuja ekosystemejä, joissa kaikkia ravinteita voisi kierrättää täysin suljetuissa kierroissa.  Levien ja kasvien fotosynteesin ja yksinkertaisten eläintuotteiden kautta ne voisivat jalostua myös pienen ihmismäärän ravinnoksi ja hapeksi.

Jotkut kaupalliset tahot uskovat että Marsiin on mahdollista perustaa suuriakin, jopa miljoonan ihmisen yhdyskuntia https:/www.telegraph.co.uk/science/2017/06/21/elon-musk-create-city-mars-million-inhabitants/%20). Hurjimmissa kuvitelmissaan jotkut jopa kuvittelevat että koko punainen planeetta voitaisiin lämmittää niin että sen napajäätiköt, hiilidioksidijää ja maanalaiset jäätiköt sulavat, ja koko planeetta  muuttuisi (ainakin hiukan) asuinkelpoiseksi; tällaista prosessia kutsuttaisiin Marsin maankaltaistamiseksi (https://en.wikipedia.org/wiki/Terraforming_of_Mars).

Kuitenkin,  se ihmisten tai muiden eliöiden määrä mitä Marsin biologinen perustuotanto voisi pitää yllä, olisi välttämättä hyvin pieni. Näin ainakin nykyisin tunnettujen ja käytettävissä olevien luonnonvarojen varassa.

Marsin ilmakehä koostuu lähes kokonaan hiilidioksidioksidista, ja yleisesti ajattelemme että se olisi riittävä hiilen lähden fotosynteesin käyttöaineeksi. Ja niin olisikin aluksi: vastaisihan tuo 7 mbarin CO2 ilmakehä peräti 0,7 % CO2 pitoisuutta jos se esiintyisi osana 1 baarin ilmakehää. Verrattakoon tätä maan hiilidioksidipitoisuuteen, 400 ppm, joka siis muodostaa vain 0,4 promillea maan 1 baarin ilmakehästä.

Mutta verrataanpa kuitenkin näiden planeettojen kokonaishiilivarantoja ja hiilen saatavuutta biologisiin prosesseihin: Marsissa lähes kaikki tunnetut hiilivarannot ovat ilmakehässä, ja hiukan, hiilidioksidijäinä napajäätiköiden sisällä. Meillä maassa taas hiilidioksidia on paitsi ilmakehässä, myös suunnilleen yhtä paljon sitoutuneena biomassaan, noin 3 x enemmän sitoutuneena maaperään, noin 50 x enemmän liuenneena meriin, noin 10 x enemmän syvän meren sedimenteissä, ja samoin, n. 10 x enemmän sitoutuneena fossiilisiin hiilivarastoihin. Lisäksi hiili kiertää sujuvasti kaikkien näiden reservien välillä; joidenkin välillä jopa päivittäin (biomassa ja ilmakehä), ja joidenkin välillä vuosimiljoonien kuluessa. Nämä tasapainotilat säätelevät sitä että hiilen pitoisuus ilmakehässä säilyy suunnilleen vakioisena https://earthobservatory.nasa.gov/Features/CarbonCycle/.

Jos Marsissa koetettaisiin kasvattaa merkittäviä määriä biomassaa, se  sitoisi merkittävän osan ilmakehän hiilidioksidia, ja ilmakehää. Biomassaan sitoutunutta hiiltä voitaisiin periaatteessa kierrättää takaisin ilmakehään, mutta vain polttamalla sitä hapessa, esimerkiksi eliöiden hapettavasssa aineenvaihdunnassa. Happi tähän tarkoitukseen pitäisi taas irrottaa vedestä. Tämä saataisiin tehtyä fotosynteesireaktion avulla, eli samassa reaktiossa joka sitoo hiilidioksidin biomassaan.

Veden saatavuus on Marsissa vielä rajallisempaa kuin hiilidioksidin. Sitä tarvitaan paitsi hapen tuotantoon,  myös elävän biomassan rakennusaineeksi. Eliöiden biomassasta noin reilu puolet on vettä (keskimäärin). Näiden molempien luonnonvarojen rajoittamana luontaisen biomassan määrä Marsissa rajoittuisi jonkinlaisiin yksisoluisten mikrobien mattoihin.

Ihminen pystyy teknologian avulla rikastamaan niukkoja luonnonvaroja omiin tarpeisiinsa, mutta niitä ei pystytä tuottamaan tyhjästä lisää. Kun niitä on vain hyvin vähän olemassa, niistä ei voida mitään kovin ihmeellistä ekosysteemiä rakentaa. Oleellista tulisi olemaan se, että kaikki käyttöön otettavat luonnovarat, eli vesi, hiili, typpi ja muut ravinteet, pitäisi kierrättää täysin suljetuissa kierroissa.

Marsissa ihmiset siis eläisivät paineistetuissa, suljetuissa tiloissa ja kierrätettäisivät hiiltä ja vettä niin että ne ovat vuorotellen hapettuneessa ja pelkistyneessa muodossa. Hengitettävä happi saataisiin vettä hajottavista fotosynteesireaktioista, ja sama happi muuttuisi takaisin vedeksi kun biomassa hapettuisi hengitysreaktioissa. Miniatyyri-ekosysteemi kierrättäisi loputtomasti samaa pientä happimäärää, samaa vettä, ja samaa hiiltä, loputtomasti. Tällaisen yhtälön tasapainottaminen pienessä mittakaavassa olisi varmasti perin haasteellista.

Marsissa ihmiset joutuisivat myös suojautumaan ankaralta UV- ja kosmiselta säteilyltä. Parhaana säteilysuojana toimii kallioperästä rakennetut paksut kuvut tai rakennelmat. Liquifer-yhtiön edustjilta kuulimme että tuollaisia voidaan nyt tuottaa jo automaattisesti, 3D-printtaustekniikalla, auringonvalolla sulatetusta hiekasta (http://www.liquifer.com/).

Ja sitten on vielä olemassa se syvällä planeetan pinnan alla asumisen vaihtoehto.

Tämän yhtenä ongelmana on psykologinen luonnottomuus: suljetun ja täysin pimeän ympäristön aiheuttama ahdistus. Viime viikon tapaamisessa oli paikalla sisustusarkkitehtejä jotka miettivät miten nämä mielen ongelmat ratkaistaan sisustuksen ja valaistuksen avulla. Sanotaan, että kaikkeen ihminen tottuu.

Marsia pidetään myös ihmiskunnan viimeisenä mahdollisena turvapaikkana niissä katastrofiskenaarioissa missä ajatellaan että olemassaolon mahdollisuudet täällä kotiplaneetalla tuhoutuvat. Itse olisin sitä mieltä että jos niin kävisi, niin se olisi sitten kyllä ihmisen kannalta ”menetetty peli”. Ei meillä ole oikeasti muuta mahdollisuutta kuin koettaa pitää tämä pieni kotiplaneetta elinkelpoisena. Olosuhteet täällä ovat aivan ylettömän ylelliset, kaikkiin muihin vaihtoehtoihin verrattuna.

Ja alkuaineiden suuret kierrot toimivat täällä hienossa tasapainossa, globaalissa mittakaavassa. Kunhan emme sekoita yhtälöä liian perusteellisesti.

7 kommenttia “Terveisiä maan alta”

  1. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Yhdyn täysin hyvin kiteytettyyn sanomaasi, joka kuuluu:

    ”Ei meillä ole oikeasti muuta mahdollisuutta kuin koettaa pitää tämä pieni kotiplaneetta elinkelpoisena. Olosuhteet täällä ovat aivan ylettömän ylelliset, kaikkiin muihin vaihtoehtoihin verrattuna”.

    Vaikka avaruustutkimus onkin monella tavalla tärkeää, on vaikea hyväksyä niitä miljardeja, joita uhrataan avaruuden matkailun ja asuttamisen tutkimukseen niin kauan kuin maapallon ilmasto-, luonto- ja ylikansoitusongelmat ovat ratkaisematta. Oman pesän ongelmien kimppuun tulee käydä paljon nykyistä ponnekkaammin ja, jos rahoituksesta on pulaa, lopettaa rahan käyttö lähinnä tutkijoita kiinnostaviin (ja työllistäviin!), huikean kalliisiin ikuisuushankkeisiin.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Ehkä pitäisi ensin oivaltaa millä keinoin tämä planeetta pelastetaan. Luulisin että ei ainakaan loputtoman taloudellisen kasvun ja kulutuksen periaatteella.

  2. Vaan yksi Marsilta puuttuu ja se mukana kaikki, nimittäin yhden geen painovoima, jota ihmislapsi todennäköisesti tarvitsee kasvaakseen terveeksi aikuiseksi. Lisäksi Mars on Maata pienempi planeetta, joten elintilamielessä sen merkitys voi tuskin olla ratkaiseva.

    Vaihtoehto asumiselle planeetoilla on kilometrien kokoisten pyörivien habitaattien rakentaminen asteroidien raaka-aineista. Raaka-aineiden prosessointia ja siirtelyä tarvitaan enemmän kuin Marsissa, mutta mikään luonnonlaki ei tule vastaan. Aurinkokunnassamme on niin paljon pienkappaleita raaka-aineeksi että habitaattien yhteenlaskettu pinta-ala voisi lopulta ylittää planeettojen pinta-alan moninkertaisesti. Olen kirjoittamassa habitaateista paperia jossa mm. esitellään ratkaisu joka tuottaa maankaltaiset valosyklit (lähes) ilman liikkuvia osia.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Siis ehkä kuitenkin ihminen vielä keksii, noiden ajatusten myötä , miten rakennetaan uusi koti taivaalle… Hieno visio!

  3. Juhani Harjunharja sanoo:

    Hyvä kirjoitus Kirsiltä jälleen. Toki nämä ihmiskunnan akuutit ja kärjistyvät ongelmat on syytä rakaista niin pitkälle kuin se vain on mahdollista – siihen meillä olisi ilmeisesti vielä kohtuulliset mahdollisuudet. Vaan se iso paha raha… ?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Siis ehkä kuitenkin ihminen vielä keksii, noiden ajatusten myötä , miten rakennetaan uusi koti taivaalle… Hieno visio!

    2. Kirsi Lehto sanoo:

      Pitäisi varmaan laittaa jotenkin asioita uuteen arvojärjestykseen. Esim. että tosi arvokkaita asioita olisivat puhdas vesi, puhdas ilma, elintila, empaattisuus, vihreä luonto, muuttolinnut ja muut kauniit elukat, lasten luovuutta ja yksilöllisyyttä arvostava opetus … lähellä tuotettu puhdas ruoka, lähellä tuotetut kaikki muutkin välttämättömät tarvikkeet, paljon vapaa-aikaa ja sosiaalisia toimintoja, ihmisille jonkinlainen turvattu toimeentulo, ja mitä kaikkea siihen laadukkaaseen ja kestävän kehityksen mukaiseen elämään sitten tarvittaisiinkaan?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ihmeellistä energian käyttöä

30.5.2018 klo 23.09, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Näin kevätkuukausien aikana me täällä Pohjolassa näemme valtaisia luonnonprosesseja, mitä suuret energiavirrat saavat aikaan: Jäät ja lumet sulavat, routa häviää maasta ja sulamisvedet virtaavat valtoimenaan. Ja jos ilmanalat pysyvät kovin säteilevän lämpiminä, niin eipä aikaakaan kun maaperä jo alkaa rakoilla kuivuuttaan. Nämä veden olomuodon muutokset tietenkin ovat suoraa seurausta auringon lisääntyneestä säteilystä ja lämpötilan noususta, eikä niissä ole mitään ihmeellistä.

Sen sijaan ihan vallan ihmeellistä on se kasvillisuuden räjähdysmäinen kasvu mitä nämä olosuhteet saavat aikaan. Maasta, puista, pensaista, ja varvuista, joka puolella, myös kivipinnoilla ja luonnonvesissä, tunkee esiin kaikenlaista vihreää vartta, lehteä tai yksisoluista leväkasvustoa. Uutta biomassaa syntyy valtavalla vauhdilla. Tämä uusi biomassa puolestaan muuttuu meille kaikille muille eliöille ruuaksi ja energian lähteeksi.

Uuden vihreän ihme perustuu siihen että ilman hiilidioksidi sitoutuu yhteen vedestä eristettyjen vetyatomien kanssa, niin että nämä yhdessä muuttuvat kaikenlaisiksi isoiksi molekyyleiksi. Hiilidioksidi ja vesi muuttuvat sokereiksi, ja samalla syntyy lisää happea. Se varsinainen ihmeellinen juttu tässä on se hieno ja hyvin monivaiheinen prosessi miten auringon valoenergia sitoutuu kemiallisiin sidoksiin, eli muuttuu kemialliseksi energiaksi.

Kasveissa ja syanobakteereissa fotosynteesi lähtee siitä että valokvantit pommittavat klorofyllimolekyylejä, minkä seurauksena niiden ulooimmat elektronit virittyvät korkeammalle energiatasoille. Viritykset siirtyvät resonoimalla molekyyliltä toiselle. Lopulta, viritysten siirryttyä molekyylikompleksin keskelle, eli reaktiokeskukseen asti, elektronien energia onkin jo niin korkea että ne karkaavat kokonaan kyseisen klorofyllimolekyylin vaikutuspiiristä. Elektroni lähtee HYVIN sukkelasti, noin yhden pikosekuntin aikana, seilaamaan toisille, hyvin vastaanottavaisille molekyyleille; se sujahtaa monien erilaisten siirtäjämolekyylien muodostamaan sähköä johtavaan reittiin  jota kutsutaan elektroninsiirtoketjuksi.

Tämä elektronien virtaaminen klorofyllimolekyyleiltä poispäin edellyttää sitä, että ne voivat lopulta siirtyä  sellaiselle yhdisteelle joka voi ottaa vastaan ja varastoi niitä. Tällaisena ”akkuyhdisteenä” toimii kasveissa NADPniminen nukleotidijohdannainen. Elektronisiirtoketjun alkupäässä taas täytyy olla olemassa jokin aine joka loputtomasti luovuttaa elektroneja, ja koko ajan  korvaa klorofylliltä pakenevat elektronit, niin että koko koneisto pysyy ehjänä ja toimivana. Alkeellisilla fotosynteettisillä bakteereilla tällaisena elektronien luovuttajina voi toimia esimerkiksi  rikkivety, H2S. Kuitenkin, jo ehkä kolme miljardia vuotta sitten syanobakteerit kehittivät niin voimakkaan elektronien viritystilan ja siirtoketjun, että ne alkoivat riistää elektroneja  vesimolekyyleiltä.

Syanobakteerien fotosynteesissä vedeltä otetut elektronit kuljetaan monien vaiheiden kautta NADP-molekyylille; auringonvalo siis pitää yllä miniatyyristä sähkövirtaa joka pumppaa (valtavaa vauhtia) elektroneja vesimolekyyleiltä NADP-akkuun. Vedestä irrotetaan myös vety-ytimet, joiden avulla rakennetaan kemiallinen gradientti kloroplastin kalvoston yli. Myös tämä muutetaan kemialliseksi energiaksi siten että ne valutetaan kalvon läpi, korkeammasta pitoisuudesta matalammalle, ATP-syntaasi-entsyymin läpi. Lopulta sekä elektronit että vety-ytimet liitetään hiilidioksidiin, ja tuotetaan sokeria. Vedestä jäljelle jäänyt happi haihtuu ilmaan.

Sama syanobakteereilta periytyvä molekyylikoneisto on käytössä myös kaikkien kasvien viherhiukkasissa. Koko koneisto on kaikessa miniatyyrisyydessään todellinen luonnon mestariteos. Rakenne vaihtelee hiukan lajista toiseen, mutta joka tapauksessa siihen kuuluu kaksi erillistä reaktiokeskusta ja niitä yhdistävä sytokromikompleksi, yli 10 erilaista proteiinia, erilaisia pigmenttejä (klorofyllejä, pheofytiiniä, karotenoideja), kinoneja, ja rauta-rikkikompleksi. Tämä koneisto siirtää elektroneja niin tehokkaasti siksi että molekyylit sijoittuvat hyvin tarkasti sopiviksi elektroninjohteiksi toistensa suhteen.

Fotosynteettisen koneiston jotkut osat näyttävät olevan ikivanhoja: erityisesti, klorofyllimolekyylien perustana oleva rengasrakenne,  protoporfyriinirakenne syntyy spontaanisti kuumissa olosuhteissa typpeä ja hiiltä sisältävistä pyrrolirenkaista; pyrrolirenkaita taas syntyy spontaanisti aminohapoista ja formaldefydistä. Renkaan keskelle, vetyjen paikalle sitoutuu helposti jokin metallikationi. Rautaionin sitoutuessa se muodostaa hemimolekyylin, Magnesiumionin sitoutuessa klorofyllin perusrakenteen. Myös elektronien vastaanottajana toimiva NADP, di-nukleotidijohdannainen, voisi olla peräisin vaikkapa jo RNA-maailman ajoilta. Myös rikki-rauta kompleksi voisi periytyä jo hyvin varhaisen (hapettoman) maailman ajoilta.

Happea tuottavat molekyylikoneistot ovat kaikki peräisin samasta alkumuodosta, joka tarkoittaa sitä että tuo toimiva kompleksi on kasaantunut tällä planeetalla vain kerran. Koneisto on niin moniosainen, ja niin ja tarkkaan rakentunut, että itse olen monesti epäillyt saattaisiko sellaista syntyä missään muualla, muilla planeetoilla.

Täällä meillä Maassa happea tuottava fotosynteesi on kuitenkin tehnyt mahdolliseksi monimutkaisen elämän ilmestymisen planeetalle. Fotosynteesi tuottaa ravinnon kaikille meille muille eliöille, ja sen tuottama happi myös mahdollistaa energian tehokkaan irrottamisen biomolekyylien sidoksista.  Tehokas hapettava aineenvaihdunta on välttämätön edellytys monisoluisten suurten eliöiden olemassaololle, ja erityisesti, se on ollut välttämätön edellytys suurten aivojen kehittymiselle ja toiminnalle. Siis ilmeisesti koko monimutkainen, suurikokoinen, ja erityisesti, tietoinen elämä on happea tuottavan fotosynteesin ansiota.

Fotosynteesin ansioista meillä on yläilmakehässä myös riittävä otsonikerros, joka hillitsee pinnalle tulevaa UV säteilyä riittävästi jotta elämä pystyy selviytymään kuivalla maalla. Sen ansioista auringon paiste ja kesätuuli tuntuvat ihanalle iholla.

14 kommenttia “Ihmeellistä energian käyttöä”

  1. Jorma Kilpi sanoo:

    Tuot mielestäni hienosti esiin sen, että mitä enemmän ymmärrämme elämää sitä ihmeellisempää se on.

    Mietin tässä kuinka paljon tähden koko (säteilyspektri, valon aallonpituus tai intensiteetti tmv.) on vaikuttanut klorofyllimolekyylin syntyyn. Aurinkohan ei kai aina ole säteillyt yhtä kirkkaasti, esimerkiksi silloin muinoin kun klorofyllimolekyylin alkumuoto on syntynyt? Olisiko vähän punaisempi tai kirkkaampi aurinko johtanut erilaiseen loppuulokseen?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Klorofyllimolekyylien synty ilmeisesti olisi alunperin tapahtunut auringovalosta riippumatta, pelkistään kuumissa, välillä kastuvissa ja välillä kuivuvissa olosuhteissa. Se ehkä oli, sattumalta, käyttökelpoinen valoenergian talteenotossa, koska se virittyi tietyillä aallonpituuksialla. Jossakin vaiheessa elävät solut oppivat hyödyntämään tätä – ja sitten joskus myöhemmin, oppivat jopa itse syntetoimaan tuota hyödyllistä pigmenttiä.

  2. Mikko Kolkkala sanoo:

    Ursan Twitterketjussa jo vähän pohdittiinkin sitä arvoitusta, että miksi Maapallon kasvit ovat nimenomaan vihreitä. Tehokkaammaat yhteyttäjät käyttäisivät tehokkaasti hyväkseen myös vihreän valon eivätkä heijastaisi sitä suurimmaksi osaksi pois – optimaaliset kasvit olisivat kaiken järjen mukaan mustia!

    Onko kyse vain evoluutiohistoriallisesta sattumasta, kun tällainen mekanismi on syntynyt, sen pohjalta ei yksinkertaisesti ole luontevaa reittiä myös vihreän valon käyttöön?

    Kasvien yhteyttäminen on tosiaan hirvittävän monimutkainen prosessi ja tietääksemme syntynyt Maapallolla vain kerran, epäilemättä lukemattoman monen sattuman kautta.

    Voisi kuvitella, että jos muualla maailmankaikkeudessa on syntynyt yhteyttäviä eliöitä, ne voivat olla minkävärisiä, vaan riippuen siitä millaista reittiä ne ovat valoa ravinnokseen kehittyneet hyödyntämään. Ehkä jollain planeetalla kasvit ovat punaisia?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kyllä vain, kaikki nuo kommenttisi ovat aivan aiheellisia. Kasvien yhteyttäminen on todella hirvittävän monimutkainen prosessi. Se ei ole kehittynyt vain evoluutiohistorian sattuman kautta, vaan sellaisten sopeutumien kautta jotka ovat tehneet koneistosta toimivan ja tehokkaan: Ne valon aallonpituudet(eli sininen ja punainen valo) joita reaktiokeskukset absorboivat, ne vastaavat klorofyllimolekyylin spesifisiä viritystiloja; klorofylli pystyy sitomaan energiaa vain näillä aallonpituuksilla.

      Nämä absorptiospektrit vastaavat siis erilaisten klorofyllimolekyylien (a, b, bakteeriklorofylli) viritystiloja. Mutta sitten, nämä toteuttavat vielä sellaisenkin kasvisolukoiden tarpeen että ne heijastavat pois päin pitkäaaltoista punaista valoa, ja toimivat tällä tavalla jäähdytysjärjestelmänä joka estää kasvien ylikuumenemisen.

      Syanobakteerit ovat ”onnistuneet” tekemään fotosynteesiprosessin hyvin tehokkaaksi siten että ne ovat järjestäneet KAKSI reaktiokeskusta peräkkäin: ensimmäisestä reaktiossa irrotetut elektronit saavat toisessa reaktiokeskuksessa vielä toisenkin virityksen. Nämä kaksi peräkkäistä valoviritystä lisäävät elektronien pelkistyspotentiaalia yhteensä 2,4 elektronivoltin verran, mikä on riittävä energia siihen että elektronit irrotetaan vedeltä, ja siirretään vastaanottajamolekyyleille, eli NADP:lle. Kuten jo on mainittu, syanobakteerien (ja kasvien viherhiukkasten) fotosynteesikoneisto on ainoa joka pystyy tähän.

      Klorofyllipigmenttien toiminta on optimaalista täällä maassa myös siitä syystä, että niiden viritys-spektrit vastaavat juuri niitä aallonpituuksia mitä auringonvalossa tulee eniten tälle planeetalle. Muissa aurinkokunnissa keskustähden säteily vaihtelee paljonkin: himmeissä kääpiötähdissä se on punaisempaa, suurissa tähdissä sinisempää. Voitaisiin ajatella että elliöt voisivat sopeutua aina paikallisiin olosuhteisiin ja absorboida juuri niitä aallonpituuksia mitä on saatavilla. Mutta, mutta … tässä saattaa olla kuitenkin rajoittavana tekijänä se miten eri pigmenttimolekyylit voivat virittyä ja luovuttaa elektroneja.

      Tuo fotosyntettisten pigmenttien vihreä väri täällä maassa riippuu siis juuri klorofyllin rakenteesta ja sen absorptiospektristä. Muitakin pigmenttejä on täällä käytössä, mm. kasvien karotenoidit absorboivat keltaisia ja punaisia aallonpituuksia. Sitten erilaisissa fotosynteettisissä bakteereissa esiintyy myös muita, kuten fykosyaniinia ja fykoerytriiniä jotka absorboivat myös tuossa vihreillä aallonpituuksilla. Kukissa esiintyy ksantofylliä ja antosyaania, sitten taas jotkut flavonoidit absorboivat UV-alueella. Erilaiset eliöt pystyvät siis tuottamaan erilaisia valoa absorbiovia pigmenttejä, jopa me eläimet tuotamme rhodopsiinia joka reagoi valoon silmien verkkokalvoilla. Itseasiassa, kaikki väriaineet ovat pigmenttejä jotka absorboivat tiettyjä aallonpituuksia. Mutta, se oleellinen kysymys on se, voivatko muut pigmnetit toimia klorofyllin tapaan, siis, virittyä niin korkeille energiatiloille että ne myös tehokkaasti luovuttaisivat pois ulkoelektronejansa.

      Bakteerirhodopsiini – eli Halobakteerin fotosynteettinen pigmentti – pystyy pitämään yllä alkeellista fotosynteesiä siten että se muuttaa muotoaan valossa, ja pumppaa samalla vetyioneita kalvon läpi, mutta varsinaista pelkistyspotentiaalia (elektronien luovutusta) tekevät vain erilaiset klorofyllit.

      Tuolla jo aikaisemmin manitsin että klorofyllin perusrakenne, eli se suuri pylyporfyriinirengas, on sillä tavalla mielenkiintoinen että se syntyy kuumissa, vuorotellen kastuvissa ja kuivuvissa olosuhteissa, prebioottisesti, aminohapoista ja formaldehydistä. Se olisi voinut tulla varhaisen elämän käyttöön sieltä –

      Keinotekoisissa fotosynteesisysteemeissä voidaan vastaavassa roolissa käyttää jonkinlaista suurta Ruthenium-kompleksia… siis joitakin vaihtoehtoja on, mutta ei ehkä kovin monia??

  3. Mikko Kolkkala sanoo:

    Kiitos! Enpä ollut juuri perillä vaikka eri klorofylliversioiden viritysspektrien eroista. Pitää opiskella!

    Jos katsoo (ilmakehän läpi tulleen) auringonvalon spektriä niin sininen ja punainen on tietysti oikein hyvä kaksihuippuinen otanta siitä. Mutta kolmihuippuinen olisi vielä parempi, vihreä ja keltainen valo esimerkiksi menevät kasveissa aikalailla haaskuun.

    Ehkä kyse on siitä, mihin tuo keinotekoisen fotosynteesin vaikeuskin viittaa, että vaihtoehtoja yhteyttämiseen sopivaksi perusmolekyyliksi ei välttämättä paljon ole – ja joka tapauksessa, kun yhteyttäminen kerran on lähtenyt käyntiin evoluutio tuunaa ja muokkaa sitä sen pohjalta mitä jo on – käytännössä mahdollista polkua esimerkiksi kolmihuippuiseen valon spektrin hyväksikäyttöön saati ”täydellisiin” mustiin kasveihin ei vain ole.

    Nyt kun miettii, niin tuota fotosynteesin kehittymisen epätodennäköisyyttä on pohdittu yllättävän vähän monimutkaisen elämän synnyn todennäköisyyksiä arvioitaessa. Maapallollakin elämä porskutteli ihan tyytyväisenä ehkä miljardi vuotta ennen fotosynteesin syntyä. Tuntuisi uskottavalta, että jos muualla on elämää syntynyt, niin useimmiten tällainen huikea tapa hyödyntää tähden säteilyä on jäänyt keksimättä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Fossiililöytöjen peruseella näyttää siltä että fotosynteesi sinänsä on alkanut jo ihan elämän alkuvaiheissa; tätä voidaan päätellä siitä että jo 3,7 miljardia vuotta vanhat mikrofossiilimuodostelmat osoittavat että jotkut niistä kasvoivat synanobakteerien tapaan ja muodostivat kerroksellisia mikrobimattoja. Myös, jotkut mikrofossiilimatot jotka ovat peräisin noilta ajoilta elivät selvätikin matalassa medessä, missä ei ole muita energialähteitä saatavilla kuin valoa. Valo toimi siis jo silloin noiden mikrobien energialähteenä. Kuitenkaan tuohon aikaan fotosynteesi ei vielä tuottanut happea. Syanobakteerit oppivat hajottamaan vettä ja samalla tuottamaan happea vasta n. miljardi vuotta myöhemmin, enkä n. 2,5 mrd vuotta sitten – ja kuten jo tulikin mainittua, tähän prosessiin piti valjastaa kaksi reaktiokeskusta peräkkäin jotta energialataus tuli riittävän suureksi. Jo varhaisimmat fotosynteettiset bakteerit olisivat todennäköisesti hyödyntäneet klorofyllimolekyylejä fotosynteesiproktissään, koska se on todellakin ainoa pigmentti joka pystyy luovuttamaan elektronit vastaanottaja-aineella.

      1. Mikko Kolkkala sanoo:

        Minun pitää näemmä päivittää vähän tietojani fotosynteesin alusta… Tällainen uusi juttu putkahti heti vastaan kun aloin etsiä

        https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5857716/

        Aika isoa epävarmuutta fotosynteesin synnyn ajoittamisessa tietysti on niin kuin koko elämän synnynkin ajoittamisessa – mikähän olisi muuten tällä hetkellä paras mahdollinen valistunut arvio sille?

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Tuon viittaamasi artikkelin väitteiden mukaisesti lienee todellakin mahdollista että vettä hapettava ja happea tuottava fotosynteesi olisi ilmestynyt, ensimmäisessä primitiivisessä muodossaan jo hyvinkin varhain. Se että hapen määrä ilmakehässä alkoi nousta vasta miljardi vuotta myöhemmin selittyisi sillä että hapen tuotanto oli aluksi tehotonta ja hidasta – myös siksi että se oli ilmeisesti myrkyllistä myös syanobakteereille itselleen. Tätä osoittaa se että happipitoisuus nousi ja laski syklisesti satojen miljoonien vuosien ajan; myös tuo PsaA ja PsaB geenien eriytyminen ilmeisesti liittyy juuri siihen että solut olivat sopeutumassa hapen haitallisuuteen. Meriveden ja kahden arvoisen raudan hapettuminen sitoivat aluksi valtavan paljon happea.

          Vanhimmat, varmasti eloperäiset mikrofossiilit ovatkin juuri ohuita stromatoliittien kaltaisia fossiloituneita mikrobimattoja, iältään 3,7 – 3,8 mrd vuotta vanhoja. Tätäkin vanhempia mahdollisia mikrofossiileja (4,1 mrd vuotta) tunnetaan, mutta ne eivät ole yleisesti tunnustettuja eloperäisiksi.

  4. Mikko Kolkkala sanoo:

    Katselin, että onko tästä ”miksi kasvit eivät ole mustia?” -arvoituksesta mitään uutta ja huomasin, että Dianna Cowern (@thephysicsgirl) on tehnyt aiheesta videon, mikä minusta oli aika huippu:

    https://www.youtube.com/watch?v=3BRP4wcSCM0

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiva video, ja osoittaa myös miksi monia erilaisia pigmenttjä hyödynnetään fotosynteesissä. Pigmenttejähön on monia, ja erityisesti karotenoidit ja phykoerytriinit absorboivat vihreällä alueella. Nämä toimivat kuitenkin vain klorofyllin apupigmenteinä, ja absorboivat siis alueilla missä klorofyli ei absorboi.
      Klorofyllistäkin on toki olemassa uesita eri versoita joilla on erilaiset absorbtiospektrit; bakteeriklorofylli absorboi aloa ainakin 870 nm:een asti.

  5. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Yksi kohta mainiosta blogikirjotuksesta on jäänyt kommentteja vaille. Se on tämä:

    ”Happea tuottavat molekyylikoneistot ovat kaikki peräisin samasta alkumuodosta, joka tarkoittaa sitä että tuo toimiva kompleksi on kasaantunut tällä planeetalla vain kerran. Koneisto on niin moniosainen, ja niin ja tarkkaan rakentunut, että itse olen monesti epäillyt saattaisiko sellaista syntyä missään muualla, muilla planeetoilla.”

    Tämä seikka yhdessä ilmakehän ja magneettikentän luoman säteilysuojan kanssa, unohtamatta vuodenaikojen vaihtelua ja sopivaa lämpötilaa, tekee Maasta ainutlaatuisen planeetan. Vaikka Linnunradan planeettojen määrä on valtava, koko universumin jopa ihmisjärjelle käsittämätön, en usko, että ÄLYLLISTÄ elämää on voinut syntyä mihinkään muualle.

    Olennaista kehittyneelle elämälle on uusiutuvasta energialähteestä, kasveista, lähtöisin oleva ravintoketju ja evoluution muovaama luonnon huikea monimuotoisuus. Skifielokuvista tuttu punaisen auringon valaisema autio hiekkainen planeetta oudon näköisine korkean teknologian hallitsevine olioineen ei mielestäni ole loppuun asti pohdittu vaihtoehto.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Olet oikeassa siinä että karut hiekkaplaneetat eivät millään voi tuottaa korkean teknologian tasolle kehittyneitä älyllisiä olentoja, eivätkä muutakaan monimutkaisia elämänmuotoja: niiden pieni bioenergian tuotanto (josko sellaista olisikin olemassa joidenkin yksisouluisten mikrobien tasolla), ja hapeton ilmakehä eivät voi pitää yllä sellaisia elämänmuotoja jotka tarvitsevat paljon energiaa.

      Mielenkintoista on että myöskään vesiplaneetat eivät voi tuottaa teknisiä sivilisaatoita, nämä kun voivat kehittyä vain kuivalla maalla, ja tulta avuksi käyttäen. Lienee myös niin että pelkällä vesiplaneetalla ei voi tapahtua edes elämän syntyä, sekin kun tarvitsee kuivaa ja kuumaa maata…. niin että kyllä Maa on monella tavalla ainutlaatuinen planeetta. Mutta voihan se olla että jotakin samantapaista on silti olemassa, jossakin.

    2. Toisaalta Maassakin elämän kolme edellytystä eli ravinteet, energia ja vesi esiintyvät siten että vaikka tuplaa on kaikkialla, triplaa on vain paikoitellen. Esimerkiksi merten pintavesissä on vettä ja aurinkoa, mutta ravinteet ovat minimitekijä koska ne tuppaavat vajoamaan pohjalle. Meren pohjassa taas on kyllä ravinteita, mutta aurinkoa ei, ja mantereilla rittää ravinteita ja aurinkoa, mutta vettä usein puuttuu. Alkuperäisiä triplapaikkoja ovat olleet rannat, myöhemmin mm. maakasvit ovat metsittäneet ja soistaneet osan mantereista ja lisänneet triplaa. Mutta triplatonta aavikkoa ja ulappaa on edelleen riittämiin.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Totta puhut: elämän edellytykset täälläkin ovat satunnaiset. Pidämme niitä itsestään selvinä – mutta tämä itsestäänselvyys johtuu vain siitä että itse elämme vain just siinä kohtaa missä niitä on runsaasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tieteen suuret kysymykset

29.4.2018 klo 14.35, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Eräässsä tutkimuksessa on kyselty yleisöltä mitä he pitävät tieteen suurimpina kysymyksina ja haasteina (https://www.npr.org/sections/13.7/2013/09/10/221019045/the-10n-most-important-questions-in-science). Vastausten perusteella ihmisiä kiehtovat eniten perinteiset olemassa olomme perusteita ja kaiken alkuperää koskevat kysymykset: ”Mistä maailmankaikkeus on tullut”, ja ”Miten elämä on syntynyt”. Näitä kysymyksiähän on ihmetelty niin kauan kuin tietoinen laji on ollut olemassa ja koettanut ymmärtää maailman olemusta ja omaa alkuperäänsä. Menneinä aikoina näihin kysymyksiin on koetettu vastata myyttien ja uskomusten avulla. Nykyään luonnontieteet rakentavat pienistä tiedon palasista kokonaiskuvaa siitä miten nämä prosessit olisivat aikoinaan oikeasti tapahtuneet.

Nyt ymmärrämme maailmankaikkeuden syntyneen prosessissa jota kutsumme Alkuräjähdykseksi: jokin äärettömän pieni piste räjähti jonkinlaisen kvanttihypyn kautta, laajeni valoa nopeammin ensimmäisen sekunnin pikkiriikkisen murto-osan ajan, ja tuossa räjähdyksessä syntyi kaikki se mitä maailmassa on olemassa. Meille maallikoille tuo tapahtuma on täysin käsittämätön, mutta kosmologit ja hiukkasfyysikot ovat tykönään tutkineet sitä, ja päässeet tapahtumista niinkin hyvään yhteisymmärrykseen että  selittävät sitä nykyisin mallilla jota kutsutaan ”standardimalliksi”. Malli perustuu lähinnä suhteellisuusteoriaan, kvanttiteoriaan, hiukkasfysiikkaan ja havaintoihin maailmankaikkeuden laajenemista, ja sen taustasäteilyn rakenteesta.

Standardimallin mukaan maailmankaikkeus syntyi inflaatioprosessin ja kuuman alkuräjähdyksen kautta. Tässä prosessissa olemattoman pieni lähtökohta laajeni hyvin nopeasti, valoa nopeammin, alle sekunnissa, nuoreksi maailmankaikkeudeksi.

Alkuräjähdys eteni vaiheittain. Sen ensimmäinen vaihe, eli varsinainen kaiken aineen ja energian synty, tapahtui noin 10 -32 sekunnissa. Tätä aikaa kutsutaan Planckin ajaksi. Se on lyhin mahdollinen mitattavissa oleva aika, ja niin lyhyt ettemme pysty sitä ymmärtämään. Tänä aikana maailma oli laajentunut noin 1028 kertaiseksi, ja tämä luku taas on käsittämättömän suuri. Kuitenkin, mallit ennustavat että tuon ajan kuluessa maailma olisi laajentunut noin metrin laajuiseksi palloksi: tyhjiö avautui tuon suuruiseksi tilaksi, joka nyt sisälsi kaiken mitä maailmassa tuli koskaan olemaan. Tapahtuma eteni valon nopeutta nopeammin, eikä siis lähettänyt ympäristöönsä mitään valoa tai säteilyä. Tapahtumaa ajoi valtava tyhjiön energia, joka muuttui äärimmäisen kuumaksi säteilyksi, eli valon nopeudella liikkuviksi fotoneiksi ja alkeishiukkasiksi. Tämä prosessi synnytti kaiken aineen ja energian mitä maailmassa on, ja sitä kutsutaan inflaatioksi.

Inflaation alussa alkoi aika, ja sen aikana määräytyivät myös maailmankaikkeutta hallitsevat luonnonlait ja parametrit, eli  gravitaatio, ja vahva, heikko ja sähkömagneettinen vuorovaikutus, joista ainakin kaksi viimeisintä olivat alussa yhdistyneenä yhdeksi, sähköheikoksi vuorovaikutukseksi. Suuren yhtenäisteorian puitteissa ajatellaan että myös vahva vuorovaikutus, ja ehkä myös gravitaatio, yhdistyisivät noilla suurilla energioilla yhdeksi vuorovaikutuskentäksi.

Inflaation aikana syntyneet ja kuuman alkuräjähdyksen aikana eriytyneet vuorovaikutusvoimat ohjaavat sitä miten erilaiset alkeishiukkaset käyttäytyvät ja reagoivat keskenään: Vahvat vuorovaikutukset vaikuttavat alkeishiukkasten välillä ja stabiloivat atomien ytimet: ne sitovat kvarkit toisiinsa ja muodostavat protoneja ja neutroneja. Ne myös ja pitävät koossa atomiytimiä sitomalla yhteen protoneja, jotka muutoin positiivisen sähkövarauksensa takia hylkisivät toisiaan; ne myös sitovat neutronit atomiytimien yhteyteen. Heikot vuorovaikutukset taas vaikuttavat leptoneihin ja kvarkkeihin siten että ne voivat muuttaa niitä toisiksi hiukkasiksi.

Sähkömagneettiset vuorovaikutukset taas vaikuttavat kaikkiin varautuneisiin hiukkasiin ja kappaleisiin siten että samanmerkkiset varaukset hylkivät toisiaan, ja erimerkkiset vetävät toisiaan puoleensa. Esimerkiksi protonien positiiviset ja elektronien negatiiviset varaukset vetävät toisiaan puoleensa, neutraloivat toisensa ja pitävät koossa atomin rakennetta. Liikkuvat sähkövaraukset luovat ympärilleen magneettikentän. Sähkömagneettisen voiman kantama on suhteellisen lyhyt. Suurten, toisistaan kaukana olevien taivaankappaleiden välillä vaikuttaa vain gravitaatio.

Alkuräjähdyksen aikana syntyneiden vuorovaikutusvoimien suuruudet ja alkeishiukkasten ominaisuudet ja määrät säätelevät sitä, miten maailmankaikkeus kehittyy. Esimerkiksi, vahvan  vuorovaikutuksen voimakkuus (e = 0,007) kertoo kuinka lujasti atomien ytimet pysyvät kasassa ja kuinka paljon energiaa vapautuu kun vety-ytimet yhtyvät heliumiksi. Tämän voiman takia ydinreaktiot ovat tuottaneet eri alkuaineita, esimerkiksi happea ja hiiltä juuri niissä suhteissa kuin niitä nyt on olemassa; nämä ovat nyt vedyn ja heliumin jälkeen yleisimmät alkuaineet maailmankaikkeudessa.

Jos taas gravitaation voima olisi vallitsevaa arvoaan suurempi, olisi universumi ollut vain lyhytikäinen, se olisi romahtanut kasaan. Jos se olisi ollut pienempi, tähtiä ei olisi syntynyt. Myös koko joukko kosmisia vakioita,  mm. maailmankaikkeuden keskitiheys, tiheysvaihteluiden voimakkuus, laajenemisnopeus (= Hubblen vakio), pimeän aineen ja energian määrä ja näkyvän aineen ja energian määrä ovat vaikuttaneet siihen, miten maailmankaikkeus on kehittynyt. Kaikkien näiden vaikutuksesta maailmakaikkeus on kehittynyt juuri niin kuin se on kehittynyt: se tuottaa uusia tähtiä, planeettakuntia, ja planeettoja elinkelpoisella alueella. Nämä arvot ovat perustana sille että aine ja energia käyttäytyvät niinkuin ne käyttäytyvät: vety ja helium ytimet yhtyvät suurissa kuumuuksissa ja tuottavat suurempia alkuaineita kuten happea, typpeä, fosforia, rikkiä, ja raskaampia metalleita. Näiden parametrien ansioista maailma voi tuottaa elämää.

Jotkut sanovat että maailmankaikkeuden kehitystä ohjaavat parametrit ovat olleet tarkasti hienosäädettyjä niin että ne ovat mahdollistaneet monimutkaisen maailman ja elämän synnyn (tästä keskusteli mm. Pentti Varis alla olevan blogikirjoituksen ”Astrobiologian uudet foorumit” yhteydessä). Tämä ajatustapa kuitenkin sisältää oletuksen siitä että maailmanakaikkeudella olisi ollut jonkunlainen tarkoitus kehittyä juuri niin kuin se on kehittynyt, ja myös oletuksen siitä että maailma olisi tietoisesti pyrkinyt tuottamaan kaikkea tätä, eli planeettakuntia joissa monissa vallitsee sopivat olosuhteet elämälle, joissa ainakin joskus syntyy monimutkaista kemiaa ja jopa elämää, ja joskus, jopa monimutkaisia eliökuntia ja monimutkaisia tietoisia lajeja. Kuitenkin todennäköisempää lienee että kaikki tämä on tapahtunut vain siksi että se on ”voinut tapahtua”, maailman alkuperäisten parametrien hallitsemien satunnaisten prosessien kautta. Kaikki tämä kehitys on myös ollut edellytyksenä sille että nyt olemme tässä ja pohdimme näitä kysymyksiä; olemassa olomme on siis seuraus, eikä syy näille maailman parametreille (tätä johtopäätöstä kutsutaan antrooppiseksi periaatteeksi).

Maailmankaikkeuden kehitystä ja prosesseja määräävät myös termodynamiikan peruslait, joiden mukaan suljetussa systeemissä energian/materian kokonaismäärä säilyy, systeemin eri osat ajatutuvat keskenään (lämpö)tasapainoon, ja ajan mittaan epäjärjestys kasvaa maksimaaliseksi. Laajenevassa maailmankaikkeudessa nämä luonnon peruslait tarkoittavat sitä että pitkällä aikavälillä vain epäjärjestystä tuottavat prosessit voivat olla jatkuvia. On siis aika yllättävää että luonnolait ja prosessit silti yhdessä tuottavat myös suurta järjestystä, monimutkaisia rakenteita ja toimintoja, kuten galakseja, tähtiä ja planeettakuntia,  molekyylejä, polymeerejä ja niinkin monimutkaisia ja toiminnallisia systeemejä kuin eläviä soluja.  Kuitenkin näidenkin monimutkaisten prosessien on pakko toimia termodynamiikan ehdoilla. Kaikessa monimutkaisuudessaan ja korkeassa järjestyksen asteessaan, nekin ilmeisesti lisäävät maailman kokonaisentropiaa, eli epäjärjestystä.

Entropia lisääntyy tähtien sisällä niin että alkeishuikkasten massa hitaasti muuttuu säteilyksi. Elävän solun toiminnoissa se lisääntyy niin että solu sitoo säteilyenergiaa, ja muuttaa sitä kemialliseksi energiaksi, työksi ja lämmöksi. Sen sitoma säteilyenergia vapautuu lopulta pidempiaaltoisena lämpösäteilynä, jonka myötä systeemistä poistuu suurempi määrä matalampienergisiä fotoneita kuin mitä siihen alun perin sitoutui. Siis myös elämä systeemi, joka olemassaolollaan lisää maailman epäjärjestyksen astetta.

9 kommenttia “Tieteen suuret kysymykset”

  1. Olemme kiistatta edistyneet näiden suurten kysymysten suhteen verrattuna entisajan teologeihin ja filosofeihin. Mutta en silti tiedä olemmeko ymmärrysmatkan alkumetreillä vai jo vähän pitemmällä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Ehdottomasti näin. Ollaan kovin pieniä, ja ymmärrys on rajallista.

  2. Markku Tamminen sanoo:

    1. Kirjoitat: ”Sähkömagneettisen voiman kantama on suhteellisen lyhyt. Suurten, toisistaan kaukana olevien taivaankappaleiden välillä vaikuttaa vain gravitaatio.” Jos kuu koostuisi elektroneista ja maa protoneista, ja niiden massat olisivat samat kuin nyt, niin eiköhän niiden välillä vallitsisi melkoinen voima, ja pian meillä olisi ”kuumaa”. Ja tuleehan meille koko ajan noita fotoneita 13.8 miljardin valovuoden päästä. Joten mitä tarkoitat ’kantamalla’?

    2. Kirjoitat: ”Maailmankaikkeuden kehitystä ja prosesseja määräävät myös termodynamiikan peruslait, joiden mukaan suljetussa systeemissä energian/materian kokonaismäärä säilyy, systeemin eri osat ajatutuvat keskenään (lämpö)tasapainoon, ja ajan mittaan epäjärjestys kasvaa maksimaaliseksi. Laajenevassa maailmankaikkeudessa nämä luonnon peruslait tarkoittavat sitä että pitkällä aikavälillä vain epäjärjestystä tuottavat prosessit voivat olla jatkuvia.” Syksy Räsänen sanoo blogikirjoituksessaan ”Ikuisuus vailla lämpökuolemaa”:”…pystymme melkoisella varmuudella sanomaan, mitä ei tapahdu: maailmankaikkeus ei päädy lämpökuolemaan.” Edelleen: ”…kun maailmankaikkeus oli 400 000 vuotta vanha, sen lämpötila oli sama kaikkialla sadastuhannesosan tarkkuudella. Lämpökuolema ei ole maailmankaikkeuden tulevaisuus, vaan sen menneisyys.” Olisivatkohan nämä kaksi näkemystä jotenkin yhteensovitettavissa?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hei! Ensimmäiseen ehdotelmaasi sähköisten nvuorovaikutusten mahdollisista pitkistä kantamista pitää sanoa – hiukan hämmentyneenä – että eihän tuollaisia massiivisen suuria sähkölatauksia voi syntyä, koska samanmerkkiset sähkövaraukset hylkivät toisiaan. Siis, Kuu ei voisi koostua elektroneista, eikä Maa protoneista, tai päinvstoin, koska mokomat kasautumat eivät pysyisi kasassa. Kuten tiedämme ukkosmyrskyistä, sellaiset kohtalaisen kokoisetkin sähkövaraukset purkautuvat tuota pikaa suurella jyrinällä. Ilmeisesti on todellakin niin että ainoa voima joka ajaa kappaleita lähemmäs toisiaan on gravitaatio. Atomiytimissä tarvitaan niitä heikkoja ja vahvoja vuorovaikutuksia pitämään positroneja yhdessä.

      Sitten tuo ajatuksesi/kysymyksesi siitä, vaikuttaako termodynamiikka maailmankaikkeudessa. Tämä lienee perimmältään aika vaikea kysymys siksi että ei tiedetä onko maailmankaikkeus suljettu vai avoin systeemi (?? — miten lienee??). KUitenkin, jatkuvan (ja kiihtyvän) laajenemisen myötä sen keskitiheys koko ajan pienenee, tähdet, galaksit ja galaksijoukot etääntyvät toisistaan. Taustasäteilyn lämpötila laskee kohti absoluuttista nollapistettä, joskaan ei kait koskaan ihan saavuta sitä. Tähtiä styntyy, ne palavat loppuun, räjähtävät ehkä supernovina, synnyttävät uusia pölypilviä joista voi syntyä uusia tähitä, jotka taas palavat loppuun ja räjähtävät. Näissä prosesseissa osa alkeishiukkasten massasta muuttuu säteilyksi ja karkaa taivaan tuuliin, lisäten entropiaa. Tähtien läpi kiertävä aine muuttuu raskaammiksi alkuaineiksi, joista osa voi päätyä pölypilvien kierrätyssysteemeihin, osa taas jää sammuviin tähtiin, ruskeisiin kääpiöihin tai neutronitähtiin, lopulliseen sijoituspaikkaansa, ikuisiksi ajoiksi. JOten minusta näyttäisi siltä että loulta, aikojen kuluessa, jäljelle jäävä aina päätyy kylmiin sammuneidsiin tähtiin tai niitä kiertäviin (kuolleisiin) planeettoihin, ja kaikki aineesta vapautuva säteily jatkaa matkaansa laajeten yhä suurempaan maailmankaikkeuteen. Eli, entropia kasvaa maksimiinsa … ?? Vai miten tämä menee..??

      1. Markku Tamminen sanoo:

        Tarkoitin vain termin ’kantama’ merkitystä: ”The electromagnetic force is a force of infinite range which obeys the inverse square law.” Esimerkki oli tietenkin epärealistinen.

        Tuo toinen pointti jäi edelleen vaivaamaan. Syksy Räsänen kyllä esitti perusteluja miksi maailmankaikkeuden lämpökuolema on mahdoton.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          .. luulisin että tuon sähkömagneettisen voiman kantama jää käytännössä lyhyeksi ihan siksi että mitään isoja varauksia ei voi kasaantua yhteen, siksi että niiden kasaumat ovat epästabiileja. Ja erimerkkiset neutraloivat toisensa. Mutta muutoin: pitää konsultoida viisaampia.

  3. Pentti S. Varis sanoo:

    Tieteellisten näkemysten kehittyminen on täynnä erimielisyyksiä. Yksi merkittävä kiistelyn kohde on elollisten olioiden genomi. Koska proteiineja koodaavien geenien osuus on vain n. 2%, on herännyt kysymys muiden, proteiineja koodaamattomien geenien tehtävistä genomissa. Tiedeyhteisö on jakautunut kahteen ”puolueeseen”, joista toinen katsoo n. 80% non-coding-geeneistä olevan funktiotonta roskaa ja toinen puolestaan kannattaa ideaa, että lähes kaikilla geeneillä on tehtävä. Muun muassa geenien rakenteen keksijäryhmään kuulunut F.C.H.Crick lukeutui roskageenien kannattajiin.
    Itse kannatan geenien funktionaalisuuden ideaa. Aikoinaan ”referoin” FT Tuomas Aivelon blogin kommenteissa satakunta tiedelehtien artikkelia, jotka edustivat samaa näkemystä (nimimerkki oli psv, aggris aggris tai 3779).
    https://www.tiede.fi/blogit/kaiken_takana_on_loinen/perimassa_on_paljon_turhaa_koska_evoluutio
    Tällä hetkellä kaikkien geenien funktiollisuutta edustava puolue on jälleen astunut mielestäni merkittävän askeleen
    https://www.sciencedaily.com/releases/2018/04/180411131659.htm
    Roskaksi eli turhaksi, funktiottomaksi monen kauan uskoma ja väittämä perisentrometrinen satelliitti-DNA (olennainen osa genomin non-coding DNA:ta) on osoittautunut erittäin tärkeäksi genomia koossa pitäväksi tekijäksi.
    https://fi.wikipedia.org/wiki/Mikrosatelliitti_(biologia)
    Satelliitti-DNA varmistaa, että kromosomit niputtuvat oikealla tavalla solun tumassa, mikä on välttämätöntä solun eloonjäämiseksi. Tutkijat poistivat banaanikärpäsen tumasta proteiinin D1, jonka tehtävä oli sitoa satelliitti-DNA järjestyneiksi, paikallaan pysyviksi nipuiksi. Näin käsitellyt sukusolut kuolivat.
    Yhteen sitomattomat satelliitti-DNA-jaksot ajautuivat tuman ulkopuolelle, jonne niistä muodostuu pieniä mikro-tumia solun samalla menettäessä elinkelpoisuutensa.
    Vastaava ilmiö on jo todettu hiiren tumassa.
    Arvelen, että tämä on vasta DNA:n ”roskaisuuden” kumoutumisen alkusoittoa..

  4. Pentti S. Varis sanoo:

    Alkuräjähdys, jossa kaikki oli alussa äärettömän pieneen tilaan ahdettuna ja sitten ylitti laajetessaan valon nopeuden tuntuu mahdottomalta paitsi maallikosta, myös aika monesta kosmologistakin. Puristuiko olevainen todella olemattomaan pisteeseen vai mistä tuo energiakeskittymä tuli? Jos alkuräjähdyksen jälkeen tapahtuvat asiat tarvitsivat informaatiota, mistä se oli peräisin? Nämä ovat maallikon ajatuksia, mutta Seuraavissa linkeissä esitetään lisää alkuräjähdykseen ja sen tiimoille liittyviä ongelmia

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Alkur%C3%A4j%C3%A4hdys#Alkuräjähdysteorian_ongelmia

    https://thetechreader.com/top-ten/top-ten-scientific-flaws-in-the-big-bang-theory/

    http://www.spaceandmotion.com/cosmology/top-30-problems-big-bang-theory.htm

    Ongelmia tiedostavat fyysikot ja kosmologit pohtivat jatkuvasti uusia, alkuräjähdyksestä enemmän tai vähemmän poikkeavia skenaarioita kuten esimerkiksi

    https://tekniikanmaailma.fi/erikoinen-teoria-alkurajahdys-ei-ollut-maailmankaikkeuden-alkuhetki-todisteita-voi-loytya-alkurajahdysta-vanhemmista-mustista-aukoista/

    https://www.tekniikkatalous.fi/tiede/avaruus/2015-02-11/Uusi-tutkimus-v%C3%A4itt%C3%A4%C3%A4-Alkur%C3%A4j%C3%A4hdyst%C3%A4-ei-ollutkaan-3258800.html

    http://www.dailygalaxy.com/my_weblog/2016/07/no-big-bang-our-universe-was-formed-from-an-older-collapsing-universe.

    Mikään näistä tai monista muista yritteistä ei ole vielä kyvykäs selittämään kuin pienen osan havaituista tai ainakaan keskeisistä kosmologian ilmiöistä, joten tutkijoilla riittää vielä tekemistä. Mahdollisesti joudutaan kehittämään jopa uusi fysiikan teoria tai selittämään matematiikan ja luonnontieteen merkillinen yhtäpitävyys esimerkiksi kaiken taustateorialla.

    Olettaen, että räjähdys ja laajeneminen tapahtuvat vakuumissa, jonka informaatiorakenne muuttuu laajenemisen edistyessä, joudutaan myös lisävaikeuksiin.

  5. Jukkis sanoo:

    Tuossa artikkelissa on pari typo-virhettä, tai sitten selaimeni ei näytä oikein.
    Inflaatiovaihe kesti 10^-32 s (Plankin aika) ja Avaruus laajeni tuolloin 10^28 kertaiseksi syntymäsingulariteetin laskennallisesta koosta mitattuna.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Uusia astrobiologian foorumeita

9.4.2018 klo 16.09, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Pari viikkoa sitten Italian Bertinorossa kokoontui Life Origins nimisen COST hankkeen (life-origins.com) viimeinen tieteellinen kokous. Tämä nelivuotinen COST-hanke on ollut merkittävä edistysaskel Euroopan astrobiologien yhteisön muodostumisessa; itse olen toiminut tuon hankkeen suomalaisena jäsenenä yhdessä Jussi Meriluodon kanssa.

Hanke on järjestäytynyt viiteen eri työryhmään, jotka ovat keskittyneet aiheisiin 1) planetaariset systeemit, 2) elämän ja sen rakenneosasten preboioottinen synty, 3) elämän synty, evoluutio ja äärimmäiset olosuhteet, 4) elämän etsintä muiltä planeetoilta, ja 5) tieteen historia ja filosofia.

Hankkeeseen on osallistunut n. 60 virallista edustajaa Euroopan eri maista, mutta sen moniin tieteellisiin kokouksiin on osallistunut ainakin kaksi kertaa enemmän tutkijoita luonnontieteiden eri aloilta. Hankkeen  tiimoilta Euroopan astrobiologeista on muodostunut yhteisö, joka on oppinut tuntemaan toinen toistensa tutkimusalueita, tavotteita, kysymyksiä ja näkemyksiä.  Kokouksissa on kuultu tutkimustuloksia kaikenlaisista astrobiologisista aiheista, sellaisista kuin prebioottisesta kemiasta ja eliökunnan syvästä fylogeniasta; eksoplaneettojen ilmakehistä tai tektoniikasta, avaruusmissioista, Mars-tutkimuksesta, Titanin, Enceladuksen ja Europan olosuhteista, tai elämän varhaisimmista kehitysvaiheista. Kiehtovia ovat olleet myös täysin filosofiset aiheet, esimerkiksi vanha kysymys ”mitä elämä on”, tai miten vieraan elämän löytyminen vaikuttaisi meihin. Ennenkaikkea noissa kokouksissa astrobiologit ovat saaneet oppia tuntemaan toisiaan, ja innostumaan toinen toistensa ajatuksista.

Hankkeessa on syntynyt monenlaisia yhteisiä projekteja ja julkaisuja, sekä ”valkoinen paperi” aiheesta ”Astrobiology and society in Europe today”. Hanke panosti myös paljon resursseja useiden kesäkoulujen järjestämiseen; näitä on ollut tarjolla sellaisissa paikoissa missä kurssilaiset ovat tutustuneet joko vanhaan geologiseen historiaan ja fossiiliaineistoihin, tai erikoisiin geologisiin tai ekologisiin olosuhteisiin.  Tätä materiaalia löytyy runsaasti em. verkkosivulta.

Tämä hieno COST –hanke on siis juuri nyt päättymässä, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä että Euroopan astrobiologiset yhteistyö-hankkeet olisivat nyt loppumassa, vaan sitä että ne nyt etsivät uusia muotoja, entistä suuremmilla ja vilkkaammilla foorumeilla.

Tuo Origins-yhteisö on nyt hakemassa uutta COST-hanketta nimeltä TRACERS. Tämän hankkee  ensimmäinen tavoite on edelleen tarkentaa ja määrittää elämän kriteereitä, ja sitten, määrittää menetelmiä miten elämä voidaan tunnistaa kaikissa mahdollisissa muodoissaan, myös hyvin kaukaisista kohteista. Käytännön tasolla hanke pyrkii määrittämään luotettavia elämän tuottamia tunnusmerkkejä, ja  niiden havaintomenetelmiä. Tavoitteena on selvittää mm. kuinka voidaan varmuudella tunnistaa kaikista vanhimmat mikrofossiilit tällä planeetalla, tai minimaalisen pienet tai eriskummalliset elämän tuotteet muilla planeetoilla, joko tässä planeettakunnassa tai exoplaneettojen kaukohavainnoissa. Tavoitteisiin  kuuluu myös kehittää teknologiaa, menetelmiä ja instrumenttejä mitä tähän tutkimukseen tarvitaan, sekä kouluttaa nuoria ihmisiä tätä tutkimusta tekemään.

Kouluttaminen kuuluukin astrobiologia-yhteisön suuriin tavoitteisiin. Yhteisö on voimakkaasti  huomioinut sen että kaikkialla Euroopassa tarvitaan lisää astrobiologian koulutusta, sekä peruskoulutus- että yliopistotasoille. Niinpä tämä yhteisö on nyt päättänyt perustaa Euroopan Astrobiologian Instituutin (EAI), joka aloittaa toimintansa keväällä 2019. NASAn Astrobiologia Instituutin (NAI) tavoin tämä tulee olemaan ”ilman kotipaikkaa” toimiva organisaatio, jonka jäseniksi voivat liittyä eri yliopistot ja tutkimuslaitokset. Ainakin alkuvaiheessaan organisaatio tulee tarjoamaan verkottumista, yhteistyöfoorumeita, kokouksia, opiskelijavaihtoa, ja erityisesti, kesäkouluja opiskelijoille ja nuorille tutkijoille. Koko toiminta tähtää voimakkaasti nuorten kouluttamiseen. Olisi erittäin suotavaa että myös jotkut (tai useat) suomalaiset yliopistot liittyisivät tuon organisaation jäseniksi. Olisi myös suotavaa että saisimme Suomessa taas aikaan toimivan astrobiologien verkoston, joka tiedottaisi kaikille kiinnostuneille tahoille tämän aihepiirin tapahtumista ja mahdollisuuksista.

Me astrobiologit Suomen Turussa pyrimme myös kehittämään maailman luonnonhistorian opetusmateriaalia koulujen käyttöön. Jo monta vuotta sitten perustimme Turkuun Aikavaelluksen, eli 13,8 km pitkän vaellusreitin joka aikajanan tavoin kuvaa koko maailman, kotiplaneettamme ja eliökuntamme kehitysvaiheita maailman historia eri aikoina. Jokainen metri reitillä vastaa miljoonaa vuotta. Tuo maailman koko tarina, monine yksityiskohtineen, lienee kuitenkin liian rankka käyntikohde monille koululaisille. Nyt olemmekin pystyttämässä samasta aiheesta tiivistettyä ja kevennettyä versiota, eli 1,38 km mittaista mini-aikavaellusta. Tämä tulee Tuorlan uuden tiedekeskuksen lähimetsään, ja maailmanhistoria kerrotaan sen varrella nyt tarinallisemmassa muodossa: kaikki tärkeimmät kehitysvaiheet tiivistetään noin 20 kuvitettuun tarinaan. Uudet sisällöt tulevat verkkosivullemme syksyyn mennessä, ja eri ryhmille räätälöityjä Aikavaellustapahtumia (luentoja + opastettuja vaelluksia) voi tilata verkkosivumme (aikavaellus.fi) kautta. Näiden sisältöjen avulla koululaiset voivat myös itse pystyttää aikavaelluksen oman koulunsa läheisyyteen.

Toivottavasti aikavaellus-ajatus saa nyt uutta puhtia myös siitä että itse Esko Valtaoja selostaa myös autoiltavan aikavaelluksen (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/04/06/matkaoppaana-esko-valtaoja-koko-maailmankaikkeuden-historia-helsinki-tampere) joka kulkee Helsingistä Tampereelle.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

7 kommenttia “Uusia astrobiologian foorumeita”

  1. Pentti S. Varis sanoo:

    Asumiskelpoisten planeettojen suuresta määrästä päätellen tuntuu luonnolliselta, että älyllisesti korkeatasoista elämää on olemassa koko ajan jossakin muuallakin kuin Maassa. Luotettavat merkit tuollaisista älykkäistä yhteisöistä kuitenkin puuttuvat ainakin toistaiseksi.

    Syitä tuollaisen yhteisön näkymättömyyteen voi olla useita. Yhteisö saattaa tarkoituksellisesti pidättäytyä kontaktista. Yhteisön kommunikaatiomuoto voi olla niin erilainen, että me emme tunnistaisi sitä, vaikka se tapahtuisi keskuudessamme. (Pikkupoikana yritin voimakkaasti saada yhteyttä eksokulttuuriin ESP-metodeilla).

    Kulttuuri voi myös olla kokonaan vedenalinen, jonkinlaisista yli-älykkäistä delfiinityyppisistä olioista koostuva. Tällöin kohtaamme myös kieliongelman.

    Jos kulttuurin kieli muistuttaisi delfiinien kieltä (ollen kuitenkin paljon monimutkaisempaa), kyseeseen voisi tulla delfiinien kymaattisen kielen kehittynyt vastine. Delfiinien on nimittäin todettu kommunikoivan kymaattisesti
    https://www.google.fi/search?source=hp&ei=cUXXWuCOIcaYsAHcm4eICA&q=dolphin+communication+cymatics&oq=dolphin+cymatics&gs_l=psy-ab.1.2.0i22i30k1l3.1843.14129.0.18582.16.15.0.1.1.0.141.1563.8j7.15.0….0…1c.1.64.psy-ab..0.16.1583…0j0i131k1j0i13k1j0i13i30k1j0i22i10i30k1.0.sIUsN0mdvRY

    Kehittynyt yhteisö voisi käyttää äärettömän laajaa kymaattista ”sanakirjaa”
    https://www.google.fi/search?q=cymatics&hl=fi&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ved=0ahUKEwj147Cj9cPaAhVMGCwKHd57AWAQsAQITA&biw=1152&bih=575

    Joissakin vanhoissa kielissämmekin esiintyy kymaattisia piirteitä
    http://www.thecymartist.com/cymatics

  2. Pentti S. Varis sanoo:

    Artikkeli Carr ja Rees, Nature (1979) vaikutti paljon ajatteluuni, ja arvelisin, että sopivasti valitut tietoiskut ko. teemasta kiinnostaisivat monia oppilaitakin. Ainakin niistä jäisi muistijälkiä, joiden ympärille voisi myöhemmin rakentaa lisää näkemystä.

    Kosmisen hienosäädön idea on varmasti kaikille luonnontieteellistä koulutusta nauttineille tuttu. Sen ajatteleminen yhä uudelleen ei kuitenkaan haittaa. Kosmiseen hienosäätöön voidaan luonnon perusvoimien hienosäädön ohella lukea aivan arkisten asioiden elämälle välttämätön hienosäätö.
    Säätöä tarvitsee aurinkokunnan rakenne liikkeineen,maan magneettikenttä, kuu, ilmakehä, alkuaineet jne. Vesi elämän nesteenä on ehkä välttämättä paljon hienosäädetympi kuin yleensä ajatellaan; tässä YouTubessa tutkijat kertovat, että veden ominaisuuksista tunnetaankin vasta pisaran verran..

    https://www.areiopagi.fi/2013/04/kosminen-hienosaato-2/

    https://www.youtube.com/watch?v=KN3PBFxV3Xw

    On myös ajateltu, että elämälle otollisen planeetan on sijaittava järjestyksen ja kaaoksen rajalla, mikä mahdollisesti kaventaa entisestään kosmisen hienosäädön rajoja

    https://agricolaverkko.fi/review/paikka-jarjestyksen-ja-kaaoksen-valimaastossa/

    Veden tuntemattomat ominaisuudet, mikrokymatiikka (oma oletus) ja biofotonit saattavat olla elävien solujen ja soluryhmien rakentavia tekijöitä

    https://bmcbiol.biomedcentral.com/articles/10.1186/1741-7007-9-57

    https://www.technologyreview.com/s/608797/are-there-optical-communication-channels-in-our-brains/

    https://www.google.fi/search?biw=1152&bih=575&tbm=isch&sa=1&ei=q8bYWta0O6LP6ASdtpC4Bg&q=molecular+motors+in+living+cells&oq=molecular+motors+in+living+cells&gs_l=psy-ab.12…185357.192563.0.206717.45.20.0.0.0.0.215.2034.7j9j1.17.0….0…1c.1.64.psy-ab..33.0.0….0.J01szZTxp9g#imgrc=_&spf=1524156284672

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      … näihin maailman hyvinkin tarkkaan määräytyneisiin ja merkittäviin parametreihin kuitenkin liittynee sellainen syy-seuraus-suhde, että maailmamme on juuri sellainen kuin se on, ja elämä on olemassa, ja on juuri selliasta kuin se on, juuri siksi että parametrit ovat sellaiset kuinne ovat. Eikä päinvastoin. Parametreja ei siis ole hienosäädetty, vaan parametrit ovat hienosäätäneet sen mitä mitä niistä seuraa.

      1. Pentti S. Varis sanoo:

        Suuri osa tiedeyhteisöstä näkee asian juuri näin. Jos parametrit poikkeaisivat tietyistä rajoista, ei mitään älyllistä eikä todennäköisesti muutakaan elämää voisi olla olemassa.

        Mutta koska tällaista elämää nyt on, parametrien on oltava tietyissä huomattavan tarkoissa rajoissa. Esimerkiksi Walter Thirring toteaa alkuräjähdykseltä vaaditusta hienosäädöstä:
        ”For the big bang the characteristic time to collapse again
        is the Planck time 10^-43 seconds. To get a universe capable of producing life
        like ours you need about 10^10 years = 10^
        17 seconds. Thus, you need fine tuning
        by a factor 10^60.”

        Samoin toteaa Harvardin yliopiston tähtitieteilijä Howard Smith: ”Äärimmäinen esimerkki on big bang -luominen: äärimmäisen pienikin muutos sen herkkään laajenemisarvoon estäisi elämän.” Yleensä fyysikot ratkaisevat tätä ongelmaa melko arvailevaan tyyliin: on olemassa rajaton määrä maailmankaikkeuksia ja me elämme siinä, jossa arvot ovat sopivat. Toisaalta eräät nykyajan filosofit kuten Thomas Nagel ja uraa uurtavat kvanttifyysikot kuten John Wheeler ovat sen sijaan väittäneet, että älyllisten olentojen on täytynyt jotenkin olla näin mielenkiintoisesti hienosäädetyn kosmoksen päämäärä.

        https://www.areiopagi.fi/2017/12/ihmiskunta-on-maailmankaikkeuden-mittakaavassa-erityinen-ja-naista-syista-tiedamme-sen/

        Osa tiedeyhteisön jäsenistä valitsee erikoisen filosofian, (sillä mistäpä muusta kuin filosofiasta on nykytiedon valossa kyse). Joidenkin intuitio sanoo, että universumi on tavallaan säätänyt itsensä luodakseen tietoisuuden, kokeakseen sen välityksellä itsensä. Jotkut taas ajattelevat, että tietoisuus on täyttänyt kvanttivakuumin ennen ensimmäistäkään materiahiukkasta materian aiheuttaessa tietoisuuden faasitransition aineella ohjautuvaksi (ei ehkä kuitenkaan aineeksi sinänsä)
        https://www.express.co.uk/news/science/828324/Human-consciousness-universe-quantum-theory

        Kosminen hienosäätö, mikä sen sitten aiheuttikin, saattaa tosiasiassa olla vielä nykyistä arviota tarkempi, koska monien elämän kehittymiseen vaikuttavien asioiden (kuten esim. veden)voi ajatella säätyvän keskeisten fysikaalisten luonnonvakioiden funktiona, ja todennäköisyyden, että koko näiden asioiden joukko olisi elämälle suotuisa, voi olla hyvin pieni (oma arvio).

        No, näitä pähkäilyjä ei kannattane hyväksyä tässä yhteydessä..

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          … näiden ”hienosäätä” spekulaatoiden taustalla on kysymys ”onko maailmankaikkeus tietoinen ja päämäärähakuinen” — vai onko se sokea ja sattumanvarainen.
          Näihin kysymyksiin meillä ei ole olemass vastausta. Antrooppinen periaate kannattaa tuota jälkimmäsitä vaihtoehtoa.

  3. Pentti S. Varis sanoo:

    Planeettojen ja niiden kuiden synnystä on ollut useita teorioita. Erityisesti meidän kuumme syntyä on pohdittu paljon.
    Kuun on ajateltu irronneen vinhaa vauhtia pyörivästä maasta (fissioteoria), maan on ajateltu siepanneen ohi menevän taivaankappaleen kuukseen (sieppausteoria), maan ja kuun on ajateltu olleen pari alusta lähtien (kaksoisplaneettateoria) tai kuun kehittyneen maata ympäröivästä ainekiekosta (kasautumisteoria). Mikään näistä teorioista ei kuitenkaan selitä kuun ominaisuuksia fysiikan lakien mukaisesti.

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuun_synty

    1970-luvulla kehittyi nk. törmäysteoria, jota tiedeyhteisön enemmistö aluksi kannatti. Törmäysteoriassa ajateltiin Mars-planeetan kokoisen kiertolaisen, ”Theian”, törmännen maahan, mistä syntynyt ainepilvi olisi vähitellen tiivistynyt kuuksi. Jo 1980-luvulla havaittiin kuitenkin, että maan ja kuun vaippojen ainekoostumukset olivat niin samanlaiset, että tuntui epäilyttävältä niiden edustavan kahden eri planeetan ainekoostumusta. Tilannetta yritettiin korjata ajattelemalla törmäyskulman ja –nopeuden olleen juuri sopivat tuottamaan kuulle ja maalle lähellä toisiaan olevat isotooppitiheydet. Ei kuitenkaan huomattu, että mahdollisia uusien kuiden muodostumisvaiheissa syntyviä pölypilviä ei ollut näkynyt yhtään koko universumissa.

    Törmäysteoria sai kylmän suihkun, kun 2015 vihdoin todettiin maan ja kuun vaippojen isotooppikoostumuksien olevan täsmällen samat. Törmäysteoria yritettiin pelastaa ajattelemalla kuun syntyneen monen perättäisen törmäyksen seurauksena. Monen törmäyksen teoria ei kuitenkaan ole saanut
    merkittävää kannatusta.

    https://www.google.fi/search?ei=mxHeWpHoNMfv6QS08qrYDQ&q=many+collisions+for+moon&oq=many+collisions+for+moon&gs_l=psy-ab.12..33i160k1.13584.35909.0.42958.42.38.0.0.0.0.314.4796.7j18j5j1.31.0….0…1c.1.64.psy-ab..19.15.2086…0i19k1j0i5i30i19k1j33i22i29i30k1.0.zuD4k5105fU

    Uusin kuun syntyteoria, synestia-teoria, olettaa protomaalle kehittyneen valtaisan donitsin muotoisen höyrypilven, josta monen mutkan kautta kehittyi kuu. Synestia-teoria vaikuttaa paremminkin hatusta vedetyltä, koska vastaavia rakenteita maailmankaikkeudessa ei lainkaan tunneta.

    https://tekniikanmaailma.fi/tutkijat-esittivat-uuden-teorian-kuun-synnysta-maan-kiertolainen-syntyi-ehka-maan-sisalla-parinsadan-vuoden-pituisessa-donitsivaiheessa/
    https://www.sciencedaily.com/releases/2018/02/180228103238.htm

    Mielestäni kuun synnyn makroskooppinen analogiamalli on kuitenkin olemassa! Lääkäri Johan Leidenfrost kuvasi 1756 tutkimaansa 250-asteisella hellanlevyllä höyrytyynyn päällä värähtelevää vesipisaraa, Leidenfrostin pisaraa.

    https://www.google.fi/search?biw=1152&bih=575&tbm=isch&sa=1&ei=mF3fWoPuEtSTmwX9pajgDw&q=leidenfrost+droplet+in+water&oq=leidenfrost+droplet+in+water&gs_l=psy-ab.12…9661.16594.0.24644.9.9.0.0.0.0.87.628.9.9.0….0…1c.1.64.psy-ab..0.0.0….0.K6CFZBqJy_Q

    Tällä pisaralla on seuraava omituinen ominaisuus, jonka olen saanut syntymään noin kuusi kertaa 40 vuotena tekemissäni tutkimuksissa, muutaman kerran suuren todistajajoukon katsellessa. Netistä en ole vastaavaa ilmiötä löytänyt. Pisara lakkaa värähtelemästä ja muuttuu helmimäiseksi. Tämän jälkeen pisaran sisälle syntyy konvektiovirtauksia pisaran muuttuessa ruskeaksi, kiinteäksi ja kulmikkaaksi. Muutaman sekunnin päästä kulmikas pisara ampuu pamahtaen yhden kulmansa ulos. Rekyylin voimasta usein pyörivä ”emoplaneetta” ja sitä toisinaan hellanlevyn koverassa syvennyksessä kiertämään lähtenyt ”kuu” pyöristyvät nesteeksi.

    Oikeassa kuun syntyprosessissa rekyylin voi ajatella aiheuttavan muun muassa maan prekession. ”Kuun” säteen suhde ”emoplaneetan” säteeseen on aina ollut suurin piirtein sama kuin todellisten maan ja kuun säteiden.

    Ei liene mielekästä hyväksyä tätä, mutta teki mieli kirjoittaa luonnos tästä aiheesta, kun noita kuunsyntyehdotuksia syntyy kuin sieniä sateella..

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hieno juttu että mietit uusia mahdolisuuksia. Kuulostaa kiintoisalle!!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Avaruuden käyttäytymiskoodi

26.2.2018 klo 00.43, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Astrobiologian suurena teemana on tutkia elämän edellytyksiä, esiintymistä ja kehittymistä maailmankaikkeudessa. Enimmäkseen sen tutkimuskohteena on vain se yksi ainoa esimerkki minkä me elämästä tunnemme, eli tämä täällä Maa-planeetalla esiintyvä elämä.  Tämän yhden esimerkin perusteella tutkitaan ja pohditaan millaista elämä on, miten se syntyy, mihin se voi sopeutua, ja millaiset planeetat voisivat sitä synnyttää ja pitää yllä. Tämä kaikki tutkimus on hyvinkin konkreettista ja kokeellista, perinteisten luonnontieteiden menetelmillä maan laboratorioissa tai maastossa tehtävää tutkimusta.

Mutta kysymyksenasettelu ulottuu kotiplaneettaa laajemmallekin. Astrobiologian suurena tavoitteena olisi saada selville onko elämää muualla: olisiko sitä vaikka oman Aurinkokuntamme muilla planeetoilla, olisiko Marsin maaperässä, tai Jupiterin tai Saturnuksen jäisillä kuilla. Onko elämää olemassa muissa planeettakunnissa? Nämä ovat ihmiskunnan suurimpia tutkimushankkeita, sillä eksoplaneettojen tutkimiseen tarvitaan suuria avaruuskaukoputkia, lähiplaneetoilla piileskeleviä mikrobeja voidaan taas etsiä vain näille taivaankappaleille tehtävien lentojen avulla. Nämäkin ovat toki konkreettisia tutkimuskohteita, mutta tutkimusmenetelmät ovat kalliita, ja mainittuihin kysymyksiin ei ole vielä vastauksia olemassa.

Nämä ovat kuitenkin maailmankuvamme kannalta keskeisiä kysymyksiä. Vastauksista riippuu se miten meidän pitäisi ymmärtää omakin olemassaolomme: onko elämä noin yleisenä ilmiönä yleistä maailmankaikkeudessa, ja onko se ehkä monessakin paikassa kehittynyt monimutkaiseksi, älyykkääksi, tiedostavaksi ja teknisesti taitavaksi. Olemmeko yksi tiedostava olento monien  samankaltaisten joukossa, vai olemmeko harvinaisia kummajaisia, tai ehkä peräti ainoita. Kysymys on oleellinen sekä filosofiselta että tutkimuspoliittiselta kannalta, ja sen teoreettiseen pohdintaan tarvitaan myös filosofien ja uskontotieteilijöiden apua, siitäkin huolimatta että vastausta ei todellakaan vielä tiedetä.

Lueskelin juuri amerikkalaisen Kelly C. Smithin julkaisemaa artikkelia ”Manifest Complexity: A foundational Ethic for Astrobiology?” (http://tigerprints.clemons.edu/phil_pubs). Kirjoittaja pohtii astorbiologiaan, ja nimenomaan vieraisiin elämänmuotoihin liittyvää moraalista kysymystä, ja tarjoaa yleistä teoriaa sille miten niitä pitäisi eettisesti arvioida.

Vieraiden elämänmuotojen tärkeimmäksi arvomittariksi Smith ottaa tietoisuuden, mutta saman tien, liittää siihen myös yhteisöllisyyden ja kulttuurin ominaisuudet; näistä syntyy eettisesti hyvin arvokas ja moraalisesti velvoittava TYK-ominaisuuksien yhdistelmä. Hän pohdiskelee, että jos jossakin muualla on olemassa tällaisia tietoisia TYK-olentoja, niin todennäköisesti nämäkin olennot pohtivat ja arvioivat eettisyyden ja moraalin kysymymyksiä, ja ovat siis lähtökohtaisesti samalla tasolla ja yhdenvertaisia meidän itsemme kanssa. Tällaisten olentojen tappaminen ei olisi eettisesti sallittua, ei ainakaan sen enempää kuin on oman lajitovereidemmekaan tappaminen.

Toisen elävien olentojen katagorian tohtori Smithin moraalisessa arvoasteikossa muodostavat eliöt jotka ovat monimutkaisia, ehkä tietoisiakin, mutta jotka eivät ole kehittäneet yhteisöjä tai mitään kulttuurimuotoja. Nämä vastaisivat maanpäällisiä ”karvaturreja”, lemmikkejä ja kotieläimiä. Täällä Maassa nämä ovat tavallaan osa ihmisten yhteiskuntaa, niillä on siis paljon käyttöarvoa. Niiden tappaminen ”ihan vain urheilun vuoksi” ei ole moraalisesti oikein, ja niitä pitää kunnioitaa, ainakin jos se ei ole konflikstissa älykkään TYK-lajin etujen kanssa. Niitä voidaan kuitenkin tappaa tarvittaessa.

Kolmannen, alinta eettistä suojelua vaativan kategorian muodostavat täysin tiedostamatttomat yksisoluiset eliöt. Esimerkiksi, jos meidän TYK-lajimme löytää tällaisia elämänmuotoja Marsissa, niitä voidaan hyödyntää vapaasti omiin tarpeisiin. Ne eivät tarvitse mitään ehdotonta suojelua, sen enempää kuin mitä suojelemme niitä lukemattomia mikrobilajeja joita esiintyy omassa elinympäristössämme täällä Maa-planeetalla, vaikka omassa kylpyhuoneessamme. Tällaisia alkeellisia eliöitä meillä on täysi oikeus käyttää hyväksemme, ainakin jos yhteisöllisesti niin päätämme; korkeammelle tasolle kehtittyneiä lajeina meillä on oikeus ja jopa velvollisuus hyödyntää/hävittää näitä oman olemassaolomme turvaamiseen.

Kelly Smith kyllä useampaan otteeseen mainitsee että hänen luokituksensa on vain yksi ehdotus, se ei ole mitenkään yksiselitteinen, ja että tästä asiasta voidaan olla monta mieltä. Niinkuin ollaankin. Esimerkiksi hän siteeraa Carl Saganin kuuluisaa kannanottoa: ”If there is life on Mars, I believe we should do nothing with Mars. Mars then belongs to the Martians, even if the Martians are only microbes”.

Tuo teksti ottaa siis lähtökohdakseen sen eettisen ja moraalisen koodin, millä me TYK-eliöt kohtelemme ja hyväksikäytämme erilaisia elämänmuotoja täällä Maa-planeetalla. Isompaan mittakaavaan vietynä tuo on kovin hämmentävä ja arrogantti näkökulma. Tulee vain heti mieleen että toivottavasti ne avaruuden muut TYK-eliöt, jotka ehkä ovat kehityksessään miljardeja vuosia meitä pidemmällä, eivät käytä tuota samaa koodia.

Onneksi todellakin tätä asiaa pohtivat muutkin kuin amerikkalaiset ammatti-filosofit. Tarvitsemme ihmislajin parhaaseen eettiseen yhteisymmärrykseen perustuvan moraalisen käyttäytymiskoodin ENNENKUIN löydämme mistään muualta elämää. Ainakin toistaiseksi avaruuslennoilla pyritään noudattamaan planeettoje suojelun (https://en.wikipedia.org/wiki/Planetary_protection) periaatteita.

 

 

 

44 kommenttia “Avaruuden käyttäytymiskoodi”

  1. T: Tietoisuuden mittaaminen kuulostaa haastavalta.

    Y: Yhteisöllisyyttä on helppo mitata, onhan laumaeläin-yksineläjä -akseli eläintieteen perusjuttu. Mutta ajatus että laumaeläin olisi itseisarvoltaan suurempi kuin yksineläjä kuulostaa vieraalta. Minusta lammas ja kettu ovat suunnilleen yhtä arvokkaita.

    K: Ainakin teknologista kulttuuria on melko suoraviivaista mitata. Kyse on siitä kuinka paljon ekstraa kulttuurievoluutio ja teknologia ovat lajille tai sen elintapoihin ja ekologiaan tuoneet, biologisen evoluution päälle. Kulttuuri -sanahan tarkoittaa muuten alunperin maanviljelystä eli erästä teknologiaamme.

    En tiedä hyödyntäisivätkö kehittyneet lajit meitä suruttomasti vai säälisivätkö. Itse vuoroin suojelemme ja tapamme eläinlajeja, samojakin, joten molempia voisi tapahtua samanaikaisesti. Mutta luulen että meistä ei olisi kehittyneille lajeille mitään hyötyä eikä juuri uhkaakaan, joten ehkä sen takia jättävät rauhaan myös jatkossa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      … joo, tuo amerikkalaisen filosofin yritys kvantitoida erilaisten elävien oloiden eettistä ja moraalista arvoa oli todella korni; tai siis, sehän suoraan vain kuvasti sitä millä perusteilla eri olioiden (lajien, tai jopa rotujen tai kulttuuriryhmien) arvoa ja elämisen oikeutta arvioidaan täällä maan päällä. Eli perinteisesti: vahvimman lajin mielivaltaa. Ja tämän Maallisen menon seurauksena eliökunta on parhaillaan suuren sukupuuton kohteena.

      Mutta toisaalta, vaikea kysymys on tämäkin: biologiseen evoluutioon on aina kuulunut se että yksilöt ja lajit koettavat raivata mahdollisimman paljon tilaa itselleen. Me ihmiset olemme vain liian menestyneitä tässä kilpailussa.

  2. Heikki sanoo:

    Niin. Entä, jos vieras sivilisaatio tuleekin aluksellaan Jupiterin tälle puolen ”opettamaan” ihmiskuntaa Linnunradan moraalikoodista.
    Sehän voisi olla vaikka sen sivilisaation ylivalta, ja muut tuhotaan. Heikäläisten moraalikoodi voisi perustua pelkkään hauskanpitoon. Ja muiden tuhoaminen olisi hauskaa.

    Pitäisi kai ampua ensin?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Ootko tosissas?? Tuo nyt kuulostaa ihan amarikkalaiselle väkivallan torjunnalle.

    2. On tietysti vaikea mennä muukalaisten pään sisään, jos niillä päätä ylipäätään on. Luotan kuitenkin siihen että miljoonia tai miljardeja vuosia vanhojen lajien (sellaisiahan todennäköisesti kohtaamme, jos jotain kohtaamme) täytyy olla toimissaan rationaalisia ja varovaisia, koska muuten ne eivät olisi päässeet niin korkeaan ikään.

      Voiko varovaisuus tarkoittaa sitä että ne eliminoivat löytämänsä nuoret sivilisaatiot varmuuden vuoksi, sitä en tiedä. Ehkä ne kuitenkin tajuavat että niiden omakin kehitys voisi mennä itsetuhoiseen suuntaan jos ne pelkäävät saman tapahtuvan muualla, jolloin on parempi että maailmankaikkeudessa on muita yrittäjiä, ettei elämä häviä kokonaan. Eli ehkä ne kuitenkin pitävät biodiversiteettiä hyvänä asiana.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Luulisin että mikä tahansa ”viisas” laji myös ymmärtäisi ekologisia lainalaisuuksia ja riippuvuuksia. Se olisi oppinut ymmärtämään, arvostamaan ja kunnioittamaan kaikenlaista monimuotoisuutta, sekä biologista että kulttuurista, ja sitä (ilmeistä?) tosiasiaa että kaikkien niiden (myös sen oma) säilyminen jonkinlaisessa keskinäisessä tasapainossa ylläpitää ympäristön stabiilisuutta ja kaikkien olemassa olon mahdollisuuksia.

  3. Heikki sanoo:

    En usko maailmankaikkeudessa olevan yhteistä kulttuuria yhteisin moraalikäsityksin.

    Amerikkalainen kulttuuriantropologi Ruth Benedict esittää v. 1951 kirjassaan ”Kulttuurin muodot” kulttuurien olevan yksilöiden valinnan tulos, jota yhdessä noudatetaan. Monia erilaisia oli ollut Pohjois-Amerikan mantereellakin, kunnes valkoinen mies tuli.

    Jos jokin tieteellis-teknologinen yhteiskunta ratkaisee sekä yksilön kuolemattomuuden, että tähtien väliset lennot, se ei ole edellytys hyväntahtoisuudelle muita eläviä kohtaan.

    Joskus esitetään, ettei esimerkiksi energiaongelmat ratkaisseella kulttuurilla voisi olla pyyteitä ihmiskunnalta. Mistä me sen tiedämme? Emme me voi olettaa mahdollisten muiden asuttujen planeettojen asukkaiden ajattelevan meidän tavoin.

    Entä, jos meille käy kuten intiaaniheimoille? Intiaanipäällikkö Seattle joutui taipumaan suuren valkoisen päällikön aseiden edessä 1854 ja myi maansa. Intiaaniheimojen mukaan maa ja koko luonto oli yhteistä, ei sillä olisi voinut käydä kauppaa.

    Siksi maailmankaikkeuden lukemattomien mahdollisten kulttuurimuotojen moraalikoodien joukossa voi aivan hyvin olla vielä suurempi valkoinen päällikkö, joka tekee meille ”tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä.”

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Vaikeita kysymyksiä. Kuitenkin, kukin kulttuuri valitsee koodinsa omien arvojensa pohjalta. Mainitset esimerkin valkoisesta maailmanvalloittaja-päällikköstä joka valloittaa asuinsijat alkuperäisväestöltä. Kuitenkin, toinen näkökulma on tämä: kummanko kulttuuria haluaisit itse mieluummin edustaa, jos olisit matkaamassa uusissa ja tuntemattomissa maailmoissa?

      1. Heikki sanoo:

        Haluaisin esiintyä sellaisen planeetan edustajana, jossa yksilö tai ryhmä liikeyrityksistä puhumattakaan eivät voisi omistaa kaikkien yhteistä maata ja luonnonvaroja.
        Silloin en edustaisi Maata. Täällä yksityinen voitontavoittelu tuhoaa maan, meren, ilman ja ilmaston.

        Kai jo 300 000 vuoden takaa on luulöytöjä Homo Sapiensista. 10 000 vuotta sitten metsästäjä-keräilijät kehittivät maanviljelyn. Yhteiskunnalliset tehtävät, ammatit eriytyivät ja kirjanpitotarpeet vaativat matematiikkaa ja kirjoitustaitoa. Tähtitiede palveli maanviljelyä, ajanlaskua ja papistoa.

        300 vuotta alkoi tekniikan kehitys. Kivihiili ja öljy sopivat käyttövoimiksi. Vuodesta 1850 nykypäivään asti olemassa olevien tilastotietojen mukaan Maan keskilämpötila nousee vääjäämättä. Sateet ja tuulet menevät vääriin paikkoihin. 10 000 vuotta sitten alkanut maanviljelys on suuressa vaarassa.

        Oman käyttäytyniskoodini takia en menisi edustamaan planeettaa, jonka väestö itse tuhoaa elämänsä edellytykset.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Meidän pitäis nyt vaan ymmärtää viisastua. Jo siksi että säilyisimme täällä lajina ja sivilisaationa. Tämä ihmisen lajin kehityskulku havainnollistaa hyvin kysymystä siitä, mikä olisi oletettava teknisten sivilisaatioiden elinikä maailmankaikkeudessa. Jos sivilisaatiot kehittyvät niin kuin me olemme täällä kehittyneet, se voi olla hyvinkin lyhyt – ja siitä voi sitten tehdä sellaisen johtopäätöksen, että maailmankaikkeudessa on hyvin vähän teknisesti ”sivistyneitä” elämänmuotoja. Jos joitakin on, niiden pitäisi olla hyvin vanhoja, ja myös hyvin viisaita, koska ovat välttyneet tuhoamasta itse itseään. Sitä eettistä ja moraalista koodia tarvittaisiin siis myös täällä ihan arkielämässä.

    2. Luotan siihen että jos laji on niin etevä että se pystyy matkustamaan luoksemme tähtien takaa, silloin se myös pitää tapanaan elää keinotekoisilla avaruusasemilla planeettojen sijasta, koska elämänlaatu ja elintila ovat niissä parempia. Tämän takia en ole juurikaan huolissani siitä että joku tai jokin matkaisi tänne jostain toisesta aurinkokunnasta valloittamaan planeettaamme. Planeettamme on heidän näkökulmastaan mörskä joka on kiinnostava ehkä korkeintaan tieteellisessä mielessä, mutta ei resurssi- eikä elintilamielessä.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Ja kohtaamisen laatu riippuu myös kokonaan omasta asenteestamme. Mennäänkö vastaan kohtaamaan vihollista vaiko ”ystävää”.

        1. Aivan, kuten aiemmassa kommentissanikin vihjasin, vaikken pelkääkään resurssejamme hamuavaa valloittajaa, otan kuitenkin sellaisen huolen vakavasti että joku saattaisi kokea meidät potentiaaliseksi uhkaksi ja varmuuden vuoksi likvitoida. Tuollaista kolkkoa mahdollisuutta voi tehdä epätodennäköisemmäksi juuri tuolla asennejutulla jonka nostit esiin.

        2. Likvidointiriskin todennäköisyydestä voidaan keskustella, itse pidän sitä pienenä vaikkakaan en pystykään sulkemaan mahdollisuutta tyystin pois. Ja tämä kaikki keskustelu tapahtuu tietysti sen hypoteesin alla että teknologisia muukalaisia ylipäätään on olemassa siinä osassa maailmankaikkeutta joka pystyy vaikuttamaan meihin, eli hypoteesin jonka todennäköisyydestä ei pysty sanomaan mitään varmaa.

          Mutta se on varmaa että jos muukalaisia on ja jos heitä joskus kohtaamme, silloin hyvin suurella todennäköisyydellä kohtaamme kulttuurin joka on valtavan paljon meitä vanhempi ja kehittyneempi – tämä ihan siitä tunnetusta syystä että olisi tavaton sattuma jos jokin lyhytikäinen kulttuuri sattuisi olemaan olemassa juuri meidän aikanamme ja vuorovaikutusetäisyydellä meihin. Ja toinen melkoisen varma asia on että jos toinen kulttuuri on meitä valtavan paljon vanhempi ja kehittyneempi, silloin ensin ampuminen ja aseet kannattaa unohtaa ja keskittyä näyttämään mahdollisimman vaarattomalta.

          Näissä keskusteluissa minua kiehtoo se että vaikka kysymys elämästä ja muukalaisista on kokonaisuudessaan täysin avoin, joihinkin osakysymyksiin pystyy kuitenkin ottamaan kantaa päättelemällä, ja nuo päättelyt tuovat uusia näkökulmia myös ihmiskunnan tulevaisuuteen, muukalaisten olemassaolosta riippumatta.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            Nostat tässä esiin juuri ne tärkeät seikat jotka mielestäni ovat oleellisia tässä hyvinkin hypoteettisessa keskustelussa. Ensinnäkin on siis se, että on hyvin epätodennäköistä että löydämme Maan ulkopuolelta, siis ainakaan tästä lähialueelta, mitään älykästä elämää. Jos sellainen tulisi tänne jostakin kaukaa, sen pitäisi edustaa jotakin hyvin vanhaa ja hyvin pitkälle kehittynyttä kulttuuria. Säilyäkseen niin kauan, sen pitäisi olla myös viisas ja elämää kunnioittava laji, ei mikään sotaisa öykkäri. Voisimme siis edes koettaa näyttäytyä fiksuna lajina mekin, siitä huolimatta että touhumme täällä eivät varmasti kovin fiksulle näytäkään. Voisimme yrittää kohdata heitä, luoda kontaktia ja oppia ymmärtämään; tätä varmasti edistäisi se että koetamme viestittää kohteliaisuutta heille vierailijana, ja kunnioitusta vieraan elämän ja toisen sivilisaation edustajina. Mitenkähän osaisimme sitä osoittaa? Olisihan sellainen kohtaaminen upea uusi ulottuvuus meille.

            Ja niinkin, että vaikka emme voi tietää varmuudella sitä miten joku vieras suhtautuisi meihin, ainakin meidän pitäisi itse tietää mikä on ystävällisen ja rauhanomaisen kohtaamisen käyttäytymiskoodi. Sitten, jos he kaikkien em. oletusten vastaisesti haluaisivat meille jotakin vahinkoa, sitten meidän pitäisi keksiä miten me yhteisönä voimme suojautua.

            Kuitenkin on niin, että realistisimmat uhkat ihmisen lajin ja kulttuurin säilymiselle ovat olemassa täällä meidän omassa keskuudessamme.

  4. Pentti S. Varis sanoo:

    Vieraalle planeetalle matkustaa valikoitu joukko nuoria, joilla on menossa uusi kehitysvaihe. Mitä sitten tapahtuu, siitä kertoo Erkki Ahonen kirjassaan ”Syvä matka”. Tämä kirja vaikutti suuresti silloisiin (1985)ajatuksiini mm. tietoisuudesta. Ja on siinä ripaus kansallisromantiikkaakin muun ohessa.
    Itku tulee sitä muistellessa..

  5. Markku Virtanen sanoo:

    Ne valtavat välimatkat. Kyllä elämää on maailmankaikkeudessa. Merellä vesi asettaa matkustamisen rajat. Aluksen pitää ylittää ulapat. Se vaatii tekniikkaa ja energiaa.

    Ne valtavat välimatkat sen tekee. Meidän pienuutemme. Kylmyys, säteily, hitaus. Nämä riittävät ettei meitä löydetä ja me emme löydä elämää.
    Usein luen että me pohdimme elämää kuin se olisi takapihalla.
    Ei ole mitään lähellä. Ei edes sinnepäin lähellä.
    Säteilyä, kylmyyttä joka tappaa, hirveän kaukana ihan kaikki.

    Realismi on ihan normaalia. Pysytään täällä lämmössä. Pyritään tähtiin. Realismia puheisiin.
    Matkat ovat aivan käsittämättömiä edes toiseksi lähimpään tähteen.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kaikki nuo vieraan elämän pohdinnat ovat täysin hypoteettisia; mielestäni olet aivan oikeassa siinä että on hyvin hyvin epätodennäköistä että koskaan kohtaisimme mitään muuta älykästä lajia täällä Aurinkokunnassa. On riittävän haastavaa ja epätodennäköistä että sellaista edes koskaan havaitsisimme kaukaisista kohteista.

  6. Harry Lehto sanoo:

    Olen melko lailla samaa mieltä Carl Saganin kanssa siitä että Mars kuuluu marsilaisille jne. Tuo Smithin ajatus on kyllä varsin pseudoantroposentrinen, ja heijastaa melko yksinkertaista käsitystä elämän laadusta ja luonteesta. Jos tarkastelemme omaa planeettamme niin se on oikeastaan mikrobien valtakunta, siis bakteerit, arkit ja muut yksisoluiset sekä virukset ja muut sellaiset ovat täällä valtalajeja. Kaikkia näitä ei edes vielä tunneta maapallolta: uusia muotoja löytyy jatkuvasti, vaikkapa megavirukset ja muut hauskat eliöt.

    Jos tänne tulisi vieras sivilisaatio niin sen tekninen ikä on statistisesti yli 20000 vuotta (luennoistani), kun meillä se on vielä alle 100 vuotta (mitattuna radioteleskoopista). Niiden teknologia on niin paljon meitä edellä, että olemme täysin heidän armoillaan. Tuhoavat meidät jos niin haluavat, ja ovat kavereita jos ovat – silloin meidänkin kannattaisi olla. Olisimme täysin altavastaajia tässä tilanteessa. Toivotaan että ovat hyviä kun ilmestyvät. Ei ammuta.

    Oikea vaara mielestäni ovat kuitenkin nuo pienenet eliöt. Jos niillä on himo esim. meidän proteiinien syöntiin tai saman kiraalisuuden muihin tärkeisiin molekyyleihin, saattaa se merkitä tuhoamme ”uuden avaruuspöpötaudin” seurauksena. Jollei löydy jotain ”lääkettä”, niin se on siis pian menoa. Jos ne poikkeavat joltain ratkaisevilta ominaisuuksiltaan Maan elämästä, saattaisimme selvitäkin rinnakkaiselämästä niiden kanssa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Juuri näin. Fiksumpien sivilisaatioiden kanssa ei ainakaan kannattaisi ryhtyä sotimaan. Ja sitten tuo uusien infektioiden uhka: sehän on jo historiasta tuttu juttu. Sellaisten avullahan eurooppalaiset valloittivat uuden mantereen aikoinaan.

  7. Markku Virtanen sanoo:

    Minua viehättä välimatkat.Ajan muuttuminen nopeuden tai massan lähellä.

    Avaruus, (maailmankaikkeus) ei ole mitenkään meille ihmisille hyvä paikka. Se ei suosi että me olisimme sen kanssa kaverit.
    Valon nopeus on kovin hidas. Jos sen lähelle pääsee raahaa hirveän taakan selässään. Tähdet ja galaksit sammuu että saa tulitikun vietyä kaverille. Valon nopeudella.

    Kun se on tehty on oma aika jo kaukana takana. Et ole enään missään tutussa paikassa. Mitä elämää se on ettei ole tuttuja ympärillä.
    Kuitenkin kaikki on kuin ennen jos oikein kaukaa katsoo. Miljardit vuodet ja tähtien vety helium fuusiot vain jatkaa ja jatkaa. Jossain aina poksahtaa ja muutama miljoona tonnia kultaa siroutuu tyhjyyteen.

    Mikä on ihmisen paikka. Istun nuotiolla kuusen juurella ja ihmettelen.

    Sanon itselleni ettei kannata vihastua.

    Maailmankaikkeus ei piittaa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hienoja ajatuksia, isoja näkökulmia. Ja totta on: ei me ihmiset tuollaiseen pystytä…

  8. Jos sivilisaation ikää vertaa ihmiselämään, yksi vuosi voisi vastata esimerkiksi sataa miljoonaa vuotta. Miljardi vuotta vanha sivilisaatio on silloin kuin 10-vuotias lapsi ja keski-iän kriisiä vastaa keskusauringon muuttuminen punaiseksi jättiläiseksi, jolloin sivilisaatio viimeistään joutuu muuttamaan elintapansa terveellisempään eli galaktisempaan suuntaan jos mielii elää vanhaksi. Itse olemme vauva jonka synnytys käynnistyi noin minuutti sitten ja napanuoraamme äiti Maahan ei ole vielä katkaistu. Synnytyspoltot alkoivat tunti sitten, se oli aika jolloin keksimme maanviljelyksen, ja meidät pantiin alulle äiti Maan kohdussa dinosaurusten tuhon aikaan jolloin nisäkkäiden leviäminen alkoi.

    Olisi tavaton sattuma jos naapurin perhe olisi samaan aikaan laitoksella synnyttämässä vauvaa joka putkahtaisi maailmaan samalla minuutilla. Niin epätodennäköistä on se että lähitienoillamme olisi jokin yhtä äärinuori sivilisaatio kuin me. Joko siellä ollaan vasta odottamassa lasta, tai jos lapsi on syntynyt, se on kuukausien tai vuosien ikäinen.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kaunis vertaus; joskin on kovin epäselvää missä kaikki ”vanhemmat sukulaiset” ovat. Kaunista tässä on tuo ajatus että elämä eri tahoilla olisi jotenkin samanlainen ja samanlaista kehityskaarta noudatteleva, ja sellaisena, myös keskinäistä ymmärrystä tuottava ilmiö. Tykkään myös tuosta miten kuvailet riippuvuuttamme Äiti Maahan.
      Laittaisin sinulle lisäkysymyksen: mitä arvelet tällaisten eri vaiheissa olevien sivilisaatioiden ”onnellisuuden asteesta” – ja, mitähän merkitystä sillä olisi lajin selviytymisen kannalta. Itse luulisin että kiinteä yhteys (napanuora) Äiti planeettaan on psykologisesti jotakin varsin merkityksellistä, ja jopa elintärkeää. Samaan tapaan kuin apinan poikasille on se että niillä on olemassa jonkinlainen ”pehmeä” emo joka niitä hoitaa ja ruokkii. Tätäkin vertausta voi ajatella monella tasolla.

      1. Vertaus toki ontuu noiden vanhempien sukulaisten osalta, ja myös siksi että sivilisaation eliniällä ei liene mitään periaatteellista ylärajaa. Lähinnä tarkoitus oli havainnollistaa sitä kuinka lyhyt aika 100 vuotta on verrattuna kosmiseen aikaan.

        Tarkoitin että napanuora katkeaa silloin kun emme ole enää muun biosfäärin niskoilla mitä tulee energian- ja ravinnontarpeidemme tyydyttämiseen. Mutta senkin jälkeen toki äitiys jatkuu, vaikka itse osaammekin jo hengittää.

        Jotkut urbaanit ihmisryhmät elävät psykologisesti aika pitkälti ilman vuorovaikutusta äiti Maan kanssa. En tiedä miten se vaikuttaa heidän onnellisuuteensa tai pysyykö ryhmien kulttuuri hengissä.

        Vanhan teknisen sivilisaation elämänfilosofiaan saattaa vaikuttaa se että heillä on paljon youtube-videoita ja muuta dataa omasta historiastaan pitkältä ajalta. Myös se saattaa vaikuttaa jos yksilön (mikäli sivilisaatio koostuu yksilöistä – sekään ei liene täysin varmaa) elinikä on paljon pitempi kuin meillä, tai peräti rajaton. Ihmiskunnan historiassa on nimittäin ollut kahdelaisia jaksoja: stagnaation aikoja kuten kivikausi jolloin tekninen kehitys tai ympäristön muutokset yksilön eliniän aikana eivät olleet merkittäviä, ja nopean kehityksen aikoja kuten nyt. Yksilön kokemus siitä että juuri hän voi muuttaa maailmaa on voimakas kehityksen ajuri, ja siitä seuraa tuollainen bifurkaatio, on/off-tyyppinen kehitys. Mutta jos yksilön elinikä on pitkä, silloin voi ehkä olla hitaampaa mutta silti jatkuvasti etenevää kehitystä. Vaikutuksesta onnellisuuteen en kyllä osaa sanoa.

        1. Ja sitten on vielä ne sukudynastiat joita ihmisyhteiskunta toisinaan muodostaa ja jotka voivat pidentää yksilön aikaperspektiiviä. Esim. kerrotaan että jos joku kysyy että kuinka kauen kestää oppia ratsastamaan, vastaus on kolme sukupolvea.

          Emme tiedä muukalaisista ovatko ne yksilöeläimiä kuten Maan monisoluiset, vai jakautuvatko ne kuten yksisoluiset (jotka ovat tavallaan kuolemattomia) vai tekevätkö jotain muuta josta Maan elämä ei edes tarjoa esimerkkiä. Tai jos ovat yksilöeläimiä, onko niillä jonkinlainen aikaperspektiiviä lisäävä dynastia-aspekti. Jos ne ovat meidän kaltaisiamme yksilöeläimiä joilla on selvästi määritellyt sukupolvet, teknisinä olentoina niillä lienee joka tapauksessa vähintään yhtä tehokkaita keinoja siirtää tietoa jälkeläisille kuin meillä.

          Vaikka tämä kaikki on puhtaasti spekulaatiota, se lienee melko varmaa että pitkä aikaperspektiivi (syntyi se sitten yksilön pitkästä eliniästä, jonkinlaisesta jakautumislisääntymisen synnyttämästä kuolemattomuudesta, dynastioista tai teknologian antamasta pitkästä ja tarkasta historiamuistista) on omiaan lisäämään konservatiivisuutta ja varovaisuutta, mikä toisaalta saattaa vähentää innovatiivisuutta. Toisaalta pitkä aikaperspektiivi lisää sellaisten teknologiakehitysten todennäköisyyttä, jotka jostain syystä vaativat paljon aikaa, kuten tähtienväliset matkat. Esimerkiksi keskiajalla oltiin nykymittapuun mukaan konservatiivisia ja dogmaattisia, mutta toisaalta oltiin kärsivällisiä ja maltettiin rakentaa vaativiakin pytinkejä.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            Tämä vieraas elämän pohdiskelu eli scifikeskustelu on hauskaa, ja myös sillä tavalla antoisaa että sen kautta tulee peilatuksi myös niitä parametreja jotka ovat vaikuttaneet, ja yhä vaikuttavat, täällä meidän omassa maailmassamme. Esimerkiksi tämä historian peilaamiseen tarvittu kollektiivinen tai yksilöllinen muisti on tosi tärkeä asia. Sehän antaa meille mentaaliset juuret. Se antaamaa perspektiiviä tarvitaan, paitsi teknisten taitojen, tavoitteiden ja tarpeiden luomiseen, myös jonkinlaisen arvomaailman olemassaoloon. Tämä on taas vallan tarpeellinen asia, luulisin, jopa lajin säilymisen kannalta, koska se pitää yllä sekä konservatiivista varovaisuutta, että luovaa uteliaisuuta. Nämä ihmislajin psykologiset ja sosiaaliset ominaisuudet ovat kait aina ohjanneet sitä mitä me teemme teknologian ja tieteen saroilla. Se on aika monitasoinen kokonaisuus.

  9. Harry Rabb sanoo:

    Kelly Smith organisoi Social and Conceptual Issues in Astrobiology (SoCIA) konferenssi sarjaa.
    Tänä vuonna se pidetään Renossa Nevadan yliopistossa 13-15 huhtikuuta 2018.
    https://socia.space

    Esitän SoCIA konferenssissa 14sta huhtikuuta vuosina 2013-2018 tekemäni tutkimuksen
    joka on kokonaisuudessaan esillä verkossa:

    Life on Mars – Visual Investigation and implications to Planetary Protection
    http://www.saunalahti.fi/~harrrab/english/mars-english.html

    Tutkimus on tehty citizen science pohjalla usean muun henkilön kanssa.
    Työssä käytiin läpi systemaattisesti NASAn Mars kulkijoiden Curiosity, Opportunity ja Spirit
    kuvia (joita on yli puoli miljoonaa), etsien mahdollisia elämän merkkejä,
    joko mennyttä tai nykyistä.

    Kun tutkimusta oli tehty noin vuosi nousi esille aihe planetary protection.
    Eli Mars planeetan mikrobitason elämä, virukset ja bakteerit ovat riski.
    Ne eivät saa kulkeutua maapallon biosfääriin. Tulevia Mars lentoja on muokattava siihen suuntaan
    että tutkitaan Marsin mikrobien ominaisuuksia ja varmistutaan etteivät ne aiheuta haittaa maapallon biosfäärille.
    Samoin miehitettyjä Mars lentoja olisi syytä lykätä pitkälle tulevaisuuteen.

    Eräs malli adaptaatiosta, jonka Marsin mikrobitason elämän on saattanut tehdä,
    on käyttää solunesteenä veden ja vetypreoxidin seosta, joka toimii kuten pakkasneste.

    Tutkimus on saatavilla myös suomeksi:
    http://www.saunalahti.fi/~harrrab/mars.html

    Terveisin – Harry Rabb, Kirkkonummi

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Olet koonnut hienot kuva-aineistot! Monet näyttävät kyllä eläville; johtopäätöstä teko vielä vaatii tarkempaa tutkimusta. Aikanaan selviää, olisiko siellä sittenkin ”noinkin paljon” elämää, ja jos on, niin mitä ovat sorttiaan. Mutta tämän selvittämiseksi sinne pitää jonkun mennä ja tutkia, mielellään myös tuoda näytteitä kotiin. Onneksi näihin nyt suhtaudutaan kunnioituksella, kaikenlaisten riskien varalta.

    2. Minusta George Schmidtin HERRO-ehdotus (Human Exploration using Real-time Robotic Operations) on järkevä. Siinä astronautit eivät laskeudu Marsiin, vaan kiertävät planeettaa ja etäoperoivat robotteja pinnalla laasjakaistaisen ja lähes viiveettömän datalinkin avulla. Arvelen että etäoperoimalla astronautti voisi saada jopa tarkemman kuvan Marsin geologiasta kuin kävelemällä planeetan pinnalla paineistetussa avaruuspuvussa jossa on kankea sormikkaat. Hanke sopisi kansainväliseen yhteistyöhön hyvin, koska pienetkin maat voisivat osallistua rakentamalla robotteja, kun robotin mahdollinen toimimattomuus ei vaarantaisi miehistöä. Ja tietysti hanke olisi moininkertaisesti halvempi kuin miehistön laskeutuminen planeetan pinnalle asti.

  10. Pentti S. Varis sanoo:

    Harry Rabbin kuvat tuntuvat todistavan mikrobien yms. jäänteistä Marsissa. Syvällä Marsin kallioperässä voisi vielä olla eläviä bakteereja. Isompien eläinten ja kasvien mahdolliset fossiilit ovat ikään kuin pahoinpideltyjä, niistä ei saa vastaavaa varmuutta. Mikä Marsissa myllertävä voima voisi jättää tuollaisia fossiilit pirstovia jälkiä?

    Sähkönpurkaukset, sanoo thunderbolt. Marsin pinnassa nähdään jälkiä, jotka ovat samanlaisia kuin laboratoriossa kokeellisesti aikaansaadut sähkönpurkausten jäljet: ”symbols of an alien sky episode 2”.

    Onko sähkö alkanut riehua voimakkaan auringonpurkauksen osuessa Marsiin, vai ovatko marsin asukkaat ryhtyneet sähköiseen sotaan?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Ei taida tehdä hätäisiä johtapäätöksiä siitä että jokin näyttää joltakin. Kaikkien näiden havaintojen eloperäisyys on vielä kyseenalaista, jopa niiden jotka näyttävät mikrobeille. Jonkun tarvii käydä tarkastamassa ja tutkimassa. Mitään älyllistä tai ”sotivaa” elämää siellä ei kuitenkaan ole koskaan ollut (vaikka tämä ei nyt tarrkoita sitä että sotiminen olisi äyllistä).

      1. Odotan Trace Gas Orbiterin tuloksia… Jos pinnan alla on biosfääri, sen tuottamia kaasuja pitäisi vuotaa jostain kohdasta myös ilmakehään. Jos TGO ei näe mitään, alan pitää todennäköisempänä että biosfääriä ei ole. Eikä siinä tapauksessa ehkä ole koskaan ollutkaan, koska mikäpä sen kaikkialta pinnalta alta olisi pystynyt tappamaan.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Eletään nyt isojen harppausten aikoja….

  11. Pentti S. Varis sanoo:

    Areenassa menee BBC:n tuottama ”PRISMA:aurinkokunnan valtameret”.
    Ajattelin, että siinä voisi olla jotain tätä teemaa sivuavaa.. kaikki varmaan ovat sen jo huomanneet

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hieno dokumentti! Samoin kuin Sininen planeetta II.

  12. Pentti S. Varis sanoo:

    Thomas Gold tässä esittää, että kilometrien syvyydessä Maan kuoressa asustaa mikrobeja

    http://www.pnas.org/content/pnas/89/13/6045.full.pdf

    Syvyyksissä voivat tulla toimeen myös jotkin monisoluiset

    http://www.bbc.com/earth/story/20151124-meet-the-strange-creatures-that-live-in-solid-rock-deep-underground

    Ehkä jonkun elottomalta näyttävän taivaankappaleen kuoreen on jäänyt elämään tuollainen pieni biosfääri

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kyllä vain. Elinkelpoiset olosuhteet jatkuvat maan pinnalta alaspäin ainakin n. 3-4 km, niin pitkäle että lämpötila nousee sietämättämän kuumaksi. Maan alaisen eliökunnan tilavuus on niin suuri, että vaikka eliöitä on harvassa, niiden määrä yhteensä on ilmeisesti suurempi kuin maanpäällisen eliökunnan. Siis, ”maan alaiset” olisikin se kaikista tyypillisin elämän muoto, sekä täällä, että varmasti, myös muillakin planeetoilla, jos siellä ylipäänsä mitään eliökuntaa on.

    2. Aivan totta, ja juuri tästä syystä ajatellaan (mihin yllä kommentissani viittasinkin) että jos Marsissa on elämää, se on todennäköisesti ainakin pääosin kilometrien syvyydessä pinnan alla, koska pinnalla elinolot ovat huonot.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        joo, me maan päällä elävät olemme jonkinlaisia ”kummajaisia”. Mutta niiden ”maanalaisten” löytäminen on aika hankalaa. Pitää tehdä kaivos, ja ihan sellainen suuri ja syvä…

        1. Auringosta tuleva energiavuo on kuitenkin omaa luokkaansa verrattuna maan alta tulevaan kemiallisen energian määrään (esimerkiksi vety jota muodostuu radioaktiivisen säteilyn hajottaessa vesimolekyylin). Siinä mielessä, vaikka maanalainen biosfääri olisi biomassaltaan suurikin, aineenvaihdunnaltaan se ei taida pärjätä tälle pinnalla elävälle. Toki pinnallekin tulevasta auringonsäteilystä valtaosa menee biosfäärin kannalta hukkaan, mutta silti.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            Totta on tuokin: syvällä maan alla eliöt ovat välttämättä kovin pieniä, yksinkertaisia ja hitaasti eläviä. Niitä on harvassa – silti, ainakin näin Charles Cockell on arvoinut, maanalainen kokonaistilavuus on niin suuri, että siellä elävän eliökunnan kokonaismassa on isompi kuin maan päällä elävän eliökunnan… C. Cockel myös arvioi että nuo maan-alaiset olisivat niin hyvin tottuneet juromaan siellä paikollaan, hyvin vakaissa olosuhteissa, että tuo eliökunta säilyy paikoillaan siihen asti että tämä planeetta kuumenee auringon muuttuessa punaiseksi jättiläiselksi ja kaikki elämä täällä kärventyy kuoliaaksi. Hän on kirjoittanut tästä aiheesta kirjankin nimeltä ”Extinction Impossible”. Mutta, kun nyt vertaillaan näitä maan alaisia ja maan ylisiä olosuhteita ja eliöitä, niin voidaanhan sanoa että eihän se määrä ole niin tärkeä, vaan se laatu.

            Tosin on niinkin, että monimutkaista elämää ei olisi olemassa ilman yksinkertaista eliökuntaa, sekä yksinkertaisia varhaisia kehitysvaiheita, että yksinkertaista mikrobimaailmaa joka koko ajan pitää yllä ekosysteemiämme. Mikään elämänmuoto ei voi selvitä pitkään ilman että sillä on ekosystemmi ympärillään.

  13. Pentti S. Varis sanoo:

    Korkeatasoisen ET-olion kommunikaation muoto ja sisältö ovat tuntemattomia. Jonkinlaisia arvioita voidaan ehkä esittää. Itselleni tulee alkajaisiksi mieleen eräänlainen teleologinen evoluutio, jossa evoluution reitit konvergoivat kohti universumin alkutilan, fysikaalisen ja mielellisen vakuumin ”näkymätöntä”, kaikki mahdolliset tilat sisältävää verkostoa. Tämän tuloksena ET-olion muoto ja toiminta voivat muistuttaa ihmisen vastaavia. Näiden kommunikaatio voi kuitenkin olla hieman kankeaa lukuun ottamatta meidän ja ET-olioiden identtistä matematiikkaa, jonka teleologinen ilmitulo ei mitenkään riipu olosuhteista.
    Yhden alueen ollessa identtinen helpottaa varmaan muidenkin kommunikaatioalojen ymmärtämistä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      … niinpä: matematiikan kait oletetaan olevan universaali kieli. Mutta kait siinäkin voi tulla jotakin ongelmai että miten, eli millä kielellä, tai järjestelmässä, ne matemaattisen näkemykset ilmaistaan. Olisiko esimekrkiksi binäärijärjestemä -0 ja 1 merkkijonot – jotakin mitä kaikki osaavat tulkita??

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ajatuksia Informaatiosta

31.1.2018 klo 23.48, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Edellisessä blogissa pohdiskelimme aika perusteellisesti elämän kompleksista olemusta. Kuitenkin elämän voi ajatella olevan vain aineellisia rakenteita joita energia rakentaa ja liikuttaa, informaation ohjaamalla tavalla. Tästä kokoonpanossa aine ja energia ovat tuttuja suureita, ja informaatio on se komponentti jonka myötä tuo kompleksisuus syntyy. Mutta mitä informaatio oikein on? Tämäkin kysymys tuntuu johtavan aika syviin epämääräisyyksiin.

Yhteinen tietolähteemme wikipedia määrittelee informaation järjestykseksi, johon voidaan liittää jokin tulkinta. Television kuva on informaatiota, mutta sen kohina (”lumisade”) ei sitä ole, koska siinä ei ole järjestystä. Wikipedia sanoo myös että informaatio on vastaus jonkinlaiseen kysymykseen. Se on tietoa ja asiasisältöä, jotka liittyvät todellisiin tai abstrakteihin asioihin tai käsitteisiin. Jonkun sorttinen (pelkkä olemassaoleva) informaatio ei tarvitse vastaanottajaa, mutta merkitykselliseksi, ymmärretyksi ja toimivaksi se muuttuu vasta sitten jos sillä on vastaanottaja.

Esimerkiksi tietokirja voi sisältää paljonkin tietoa, joka kuitenkin jää aika merkityksettömäksi jos kukaan ei avaa kirjaa; merkittäväksi informaatioksi se muutttuu vasta sitten kun joku lukee ja ymmärtää sen, ja kun se johtaa johonkin tulkintaan tai toimintaan. Tai, maantieteellinen paikka kaikkine yksityskohtineen sisältää loputtomasti paikkatietoa omasta itsestään, mutta informaatioksi se muuttuu vasta sitä kautta että siitä tuotetaan kartta tai kuva johon joku vastaanottaja voi tutustua.

Informaatio on siis jotakin samantapaista kuin viesti joka välittää jonkun merkityksellisen asian tai ohjeen eteenpäin.

Varhaisimpaan elämään liittyvä informaatio olisi ilmeisesti  molekyyliketjuihin liittyvää järjestystä. Kuitenkaan liian tarkka tai toistuva järjestys ei ole kovinkaan informatiivista. Mineraalikiteet ovat järjestyneitä ja säännöllisiä, mutta niiden  informaatiosisältö on hyvin pieni. Ne kuvaavat vain niiden omaa atomi- tai molekyylirakennetta, ja olosuhteita joissa ne ovat muodostuneet.

Molekyyliketjun informaatio syntyy sen sisältämästä vaihtelusta.  Aiemmin mainittu fyysikko Schrödinger määritteli että DNA-nauha vastaa täysin epäsäännöllistä kidettä, ja juuri sen epäsäännöllisyys on samaa kuin sen informaatiosisältö. Mutta pelkkä epäsäännöllisyyskin voi olla vain tyhjää kohinaa. Informaatioksi se  muuttuu vasta sitten kun se sisältää ja välittää viestin, siis jotakin tietoa tai merkitystä.

Varhaisimman elämän kohdalla tuo viesti oli sellainen molekyylin tai molekyylijoukon rakenne joka kopioi itsensä uudeksi, jokseenkin samanlaiseksi; toistuvasti. Tälla tavalla toimivat rakenteet välittivät viestiä eteenpäin: ne tuottivat uusia molekyylejä.

Nuo viestit eivät välittyneet vielä minkäänlaisen koodin tai koodin tulkinnan kautta, vaan toimivat suoraan kyseisten molekyylirakenteiden ja vuorovaikutusten kautta. Rakenteet toimivat suoraan työkaluina. Molekyylirakenteiden sisältämää informaatiota voitaisiin verrata vaikka kansanperinteen suureen tietomäärään, joka aikoinaan välittyi työkalujen, esineiden, tapojen ja perittyjen taitojen ja tietojen myötä. Koodattuun kulttuuri-tiedon siirtoon olemme siirtyneet vasta kirjoitetun kielen myötä.

Nämä informatiiviset molekyylirakenteet muodostuivat ja toimivat juuri niiden ympärillä vallitsevissa olosuhteissa. Niiden sisältämät viestit olivat siis olosuhteisiin sopeutuneita, samoin kuin ovat kansanperinteen muovaamat työkalutkin.

Ketjumaiset molekyylit ovat hyvin potentiaalinen informaation säilyttämisen formaatti siksi että ne rakentuvat pienistä osista. Rakennuspalikoiden tuotetaan sarjatyönä, ja siihen ei kulu paljoakaan vaivaa tai energiaa. Oleellinen informaatio sisältyy vain ketjun sisäiseen järjestykseen, ja se säilytetään järjestystä kopioimalla.  Järjestystä vaihtelemalla sitä voidaan taas loputtomasti muunnella. Elämän varhainen epätarkka kopioituminen muunteli ketjujen sisältöjä  koko ajan, se hukkasi paljon olemassa olevaa informaatiota, joka virheiden myötä muuttui kohinaksi. Toisaalta virheet myös koko ajan tuottivat runsaasti uudenlaisia ketjuja ja rakenteita, ja uudenlaisia ja vaihtoehtoisia informaatiosisältöjä. Luonnonvalinta suosi ja piti yllä sellaisia versioita jotka olivat hyödyllisiä ja merkityksellisiä, nämä hiotuivat ja optimoituivat edelleen ja muuttuivat pysyvämmäksi geeniperimäksi. Tämä geeniperimän muokkaantuminen jatkuu tietenkin edelleen, tosin paljon rauhallisempaan tahtiin kuin elämän alkuvaiheissa.

Tässä kopioitumisen, muuntumisen ja valikoitumisen kiertokulussa informaatio näyttää olevan vain valikoima alati muuttuvia, ohi virtaavia olotiloja, vaihtoehtoisia aineen olomuotoja. Ne ovat olemassa hetken siksi että ne ovat toimivia, ja siis runsaasi energiaa käyttäviä ja entropiaa nostavia, termodynaamisesti edullisia tiloja.  Informaatio siis käyttäytyy jotenkin samalla tavalla kuin energia.

Teoreettiseen fysiikkan taipuvainen kommetaattorini Pentti S. Varis  ehdotteli että informaatio on pohjimmiltaan jotakin aineen kaltaista. Anil Ananthaswany taas siteeraa artikkelissaan ”parallel universes fix black hole hitch” (New Scientist 3159, s. 14) kvanttimekaniikan perussääntöä, jonka mukaan ”informaatiota ei voida luoda eikä hävittää”.  Ei tuo kvanttimaailman sääntö ainakaan näytä sopivan tähän oikeaan ja elävään maailmaan, missä informaatio koko ajan syntyy ja katoaa, ja virtaa läpi.

 

17 kommenttia “Ajatuksia Informaatiosta”

  1. Tämä aihe on todella vaikea. En ole tullut selvittäneeksi itselleni miten ’informaatio’ voidaan määritellään fysiikassa tai onko sen määrittely yksikäsitteinen tai mielekäs. Tässä kirjoituksessa informaatiota pidetään enemmänkin viestintänä eli kolmikon lähettäjä, sanoma ja vastaanottaja kokonaisuutena. Tällainen lähestymistapa kuulostaakin käytännölliseltä. Jos mennään takaisin fysiikkaan, ehkä tarvittaisiin jonkinlaista informaation suhteellisuusteoriaa jossa kohteen informaatiosisältö ei ole absoluuttinen vaan riippuu vastaanottajan eli havaitsijan kontekstista. Esimerkiksi tulevaisuuden kehittyneempi arkeologia voi löytää informaatiota sellaisestakin jäänteestä joka on meille vain kohinaa. Ehkä on olemassa jokin fysiikan rajaama maksimaalinen määrä informaatiota joka kohteessa voi olla (joka on ehkä sukua entropialle), ja sitten tuon informaation havaittava osa, jonka mitta on verrannollinen havaitsijan eventtipuun kokoon ja saavuttaa maksiminsa jos eventtipuu on täydellinen. En tiedä onko tässä järkeä ja jos on, onko se ehkä sukua muille tavoille määritellä informaatio fysiikassa.

    1. Huomautan silti että tuo esiintuomani eventtipuun käsite on todennäköisesti turhan naiivi täsmälliseen määrittelyyn. Eventillä tarkoitan avaruusajan pistettä; suhteellisuusteoriassahan ajatellaan että avaruusaika on kaikkien eventtien joukko eli jokaisella tapahtumalla (event) on määrätyt koordinaatit x,y,z ja aika t, ja mikään muu tapahtuma ei voi sattua täsmälleen samassa paikassa ja samalla hetkellä. Kvanttimekaniikan luonnollinen avaruus on kuitenkin isompi, eli funktioavaruus eli Hilbertin avaruus. Eventtipuutulkinta assosioituukin enemmän Feynmannin diagrammien kanssa, eli kullekin alkeistapahtumalle voidaan piirtää sen historiaa kuvaava Feynmannin diagrammi, joka on avaruusaikagraafi. Tapahtuman historia avaruusaikaan piirrettynä graafina on kuitenkin vain kvanttimekaniikan häiriöteorian apporoksimaatio, joka ei päde kaikissa tilanteissa eikä ole yhtä syvällinen kuin jokin täydellisempi kvanttiteorian maailmanmalli.

    2. Kirsi Lehto sanoo:

      Hauskaa pohdiskelua, sekä käytännön että teorian näkökulmasta. Itse havahduin tämän kysymyksen kummallisuuteten kun luin mainitsemastani artikkelista kvanttiteoreettisen väitteen että informaatiota ei voi luoda eikä hävittää; tämähän väittäisi että informaatio olisi jokin pysyvä ja muuttumaton suure maailmankaikeudessa.
      Kuitenkin käytännön maailmassa informaatiota syntyy kaikesta siitä mitä tapahtuu. Ehkä tapahtumien ”flow” on jo sinällään informaatiota, vaikka sillä ei olisi edes ketään havaitsijaa?
      Ja eliökunnan olemassaolo ja evoluutio näyttää pelkistyvän ”vain” biokemiallisia prosesseja ohjaavan geneettisen informaation muunteluun ja leikkiin aineessa. Nobelisti Manfred Eigen, elämän informaatioavaruuden ulottuvuuksien ja vaihtelumahdollisuuksien tutkija, on määritellyt elämä ilmiönä joka hakee paikkaansa moniulotteisessa informaatioavaruudessa. En tiedä olisiko informaatiota edes pysyvästi olemassa – vai olisiko se vain hetkellisesti vallitseva ”asioiden tila”. Jota sitten joku voi havaita, tulkita ja ymmärtää, jos pystyy?

    3. Kirsi Lehto sanoo:

      … jotakin tuollaista itsekin ounastelen, ihan mutu-tuntumalla, ilman mitään ymmärrystä kvanttimaailmasta. Jotenkin tuntuisi luontevalle että informaatio syntyy tuon ”eventtipuun” kautta, tai siis kaikesta siitä mikä tapahtuu, joko konkreettisesti tai abstraktisesti, kuten teoreettinen keskustelu.

  2. Jorma Kilpi sanoo:

    Kuinkahan monimutkainen itsensä kopioimiseen kykenevän molekyylin rakenne yksinkertaisimmillaan voi olla? Mietin että olisiko mahdollista löytää sellainen uudelleen? Tai olisiko mahdollista edes arvioida sitä kuinka monimutkainen se vähintään on ollut? Sellaisesta arvauksesta voisi päästä siihen kuinka kauan luonnolla on mennyt aikaa ennen kuin tarvittava monimutkaisuuden taso on saavutettu.

    Informaatiosta tuli mieleeni, että jos löytyisi sellaisen eliön geeniperimää jonka elinympäristöstä ja sukupuusta ei olisi mitään tietoa, niin näyttäisikö se geeniperimä meistä täysin satunnaiselta?

    Jos ei puhuta kvantti-informaatiosta, niin informaatiolla on kaksi puolta: informaation määrä ja informaation sisältö. Informaation määrä on se puoli, johon on olemassa jonkin verran teoreettista ymmärrystä ja jota kyetään laskemaan. Informaation sisältö on vaikeampi asia, sillä yksi bitti informaatiota voi olla yhdelle elämän ja kuoleman kysymys, toiselle se sama informaatiobitti voi olla täysin merkityksetön.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Ensimmäiseen kysymykseen löytyy vastaus paperissa:
      James Attwater, Aniela Wochner, and Philipp Holliger*. 2013. In-ice evolution of RNA polymerase ribozyme activity. Nat Chem. 5(12): 1011–1018. doi:10.1038/nchem.1781.
      Tässä kuvataan sellainen RNA-katalyytti (ribozyme) joka on 2014 nukleotidia pitkä, ja se pystyy kopioimaan 2016 nukleotidin pituisen, eli itseään pidemmän juosteen. Tosin, ei mitä tahansa juostetta vaan pelkästään sellaisia helppoja joissa on lähinnä G-nukleotideja. Siis ei vielä oikein ole löytynyt tuollaista joka vois kopioida itsensä – kuitenkin aika lähellä on jo. Kuitenkin tuo 2014 nukleotidia on varsin pitkä ja monimutkainen sekvenssi – tämä on tehty sillai vaiheitta, hyvin tiukalla toiminnallisella testillä valiten, uudelleen ja uudelleen. Enpä osaa sanoa miten pian sellainen ihan satunnainen luonnonvalinta olisi sen löytänyt, mutta ainakin se on tarvinnut siihen aika paljon materiaalia valittavaksi.

      Toinen kysymys: sellaista outoa genomia varmaankin katsottais ensin sillä silmällä että koodaako se mitään proteiinia, eli löytyykä siitä avoimia lukukehyksiä (kolmikkokoodien sarjoja). Jos löytyy, niin se olisi selvästi jotakin toimivaa ja eloperäistä. Toisaalta, jos EI löydy, niin sitten se heti jo näyttäis jollekin satunnaiselle kohinalle, kuten arveletkin. Silti on mahdollista että tuollainen kohinan näköinen sekvenssi voisi koodata toimivia RNA-katalyyttejä.

      Kolmas juttu: Juuri niin kuin sanot. Vaikea arvioida informaatiosisältöjen merkittävyyttä, kun se määräytyy lähinnä laadun, ei määrän mukaan. Pienikin määrä (noin miljoona merkki) virheetöntä ja toimivaa koodia tekee eliön; sitten taas loputtoman suuret määrät kohinaa ei tee mitään.

  3. Pentti S. Varis sanoo:

    Joidenkin fyysikkojen mielestä informaatio saattaa olla jotain konkreettista ja luonnon olosuhteisiin vaikuttavaa, eräänlaista ohjaavaa voimaa. Ongelmallista on kuitenkin, että varsinkin elotonta luontoa on vaikea kansoittaa informaatiolla koodauksineen, tulkintoineen ja tietoineen.
    https://www.space.com/29477-did-information-create-the-cosmos.html
    Aiemmin tämä tuntui selvältä ja kirjoitin tästä muutaman sivun mittaisen ketjun ”informaatiota ei luonnossa ole” tarkoittaen luonnolla elotonta luontoa ja perustellen. Tuntui, että elottomalla luonnolla ei olisi mitään tekemistä matemaattisten koodausperusteisten asioiden kanssa. Luonnon lait riittäisivät.
    https://www.tiede.fi/keskustelu/4002325/ketju/informaatiota_ei_luonnossa_ole ( – nimimerkeillä aggris aggris ja 3779 -).
    Ainoa mieleen tuleva mahdollisuus on jonkinlaisen kaikkialle ulottuvan informaatiokentän olemassaolo. Tämä kenttä suorittaisi informaatioon kuuluvat tulkinnan, koodauksen, ohjauksen ym. myös elottomille systeemeille. Elollisissa järjestelmissä tämä kenttä saisi tietoisuuden muodon.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Mielenkiintoinen mahdollisuus!

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Mielelläni luen näitä ajatuksia ja mielikuvia (siis tietoisuuden konkreettisia tuotteita), vaikken osaakaan mitään itse sanoa tähän todella vaikeaan kysymykseen. Koen että tietoisina olentoina olemme jotenkin jäävejä sanomaan mitään objektiivista siitä asiasta mikä on niin oleelllinen osa itseämme; siis että tietoisuus ei voi kokonaisvaltaisesti ymmärtää itseään ja alkuperäänsä…

        1. Markku Tamminen sanoo:

          Juuri niin. Koirakin voi löytää häntänsä, mutta tietoisuus ei voi tietää syytä omaan olemassaoloonsa. Eikä sitä olekaan.

    2. Markku Tamminen sanoo:

      ”Ainoa mieleen tuleva mahdollisuus on jonkinlaisen kaikkialle ulottuvan informaatiokentän olemassaolo. Tämä kenttä suorittaisi informaatioon kuuluvat tulkinnan, koodauksen, ohjauksen ym. myös elottomille systeemeille. Elollisissa järjestelmissä tämä kenttä saisi tietoisuuden muodon.”

      Olet sanonut, että sinun mielestäsi mitään ei voi olla ilman tietoisuutta. Mutta sinulla näyttäisi kuitenkin olevan fysikalistinen tai ainakin materialistinen tulkinta tietoisuudesta. Eikö tässä ole ristiriita? Eikö tietoisuus voisi olla samalla tavalla ontologisesti alkuperäinen kuin materia? Siis että todellisuus ei ole ainetta vaan tietoisuutta aineesta. Tämä poistaisi ainakin tiedeyhteisöä itsepintaisesti vaivaavan tietoisuutta koskevan ongelman, joka tunnetaan nimellä ”hard problem”. Olisi siis vain tietoisuuden ja aivojen välinen vastaavuus, mutta mitään fysikaalista selitystä tietoisuuden olemassaololle ei tarvittaisi. Tämä on ainakin minun näkemykseni asiasta.

      1. Pentti S. Varis sanoo:

        Olen aina kummeksunut monien tutkijoiden kykyä pitää elämyksellistä tietoisuutta materiana. Informaation muotona ehkä kylläkin. Edellisen blogin kommenteissa viittasin ”Leidenfrostin pisaran kanssa analogiseen tietoisuuden selitys- yritteeseeni.

        ”Hard problem” ratkeaisi todella, jos oletettaisiin tietoisuuden olevan samalla tavalla ontologisesti alkuperäistä kuin mteria.

        Koska olen saanut päähäni kaiken olevan vakuumiperäistä, voisin ajatella informaation, tietoisuuden ja materian olleen alun perin yhdessä mutta eronneen jonkinlaisessa ”spontaanissa symmetriarikossa”

        1. Kosmisessa inflaatiomallissa ajatellaan että tietyssä vaiheessa syntyneet kvanttifluktuaatiot muodostivat pienet tiheyserot jotka myöhemmin kasvoivat galaksijoukoiksi. Sitten tapahtui pitkään tavallista determinististä astrofysiikkaa, kunnes ihmisaivoissa kvanttifluktuaatoilla taas kerran on makroskooppisia, maailmankaikkeuden historiaan vaikuttavia seurauksia.

          Kvantti-ilmiöiden tarkastelu johtaa ei-deterministiseen maailmankuvaan, ja yksi vaihtoehto on Everettin monimaailmatulkinta. Tietoisen olennon maailmanviivalla voi olla monimaailmasuunnassa nollasta eroava ”paksuus”, ja kenties hän saattaisi kyetä jonkin verran jopa kontrolloimaan mitä monimaailman haaraa hän seuraa.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            No kylläpäs nyt esität kummallista. Ei kait kukaan tietoinen olento voi valita tai kontrollioda sitä missä multivarsumissa hän on läsnä; olemme kait kuitenkin kaikki tiukasti oman maailmankaikkeutemme rajoissa. Samoin kuin ei mikään informaatio voi virrata rinnakkaisesta multiversumista toiseen??

          2. Multiversumimallissa tietoinen olento haarautuu koko ajan, kuten muukin todellisuus, eli on olemassa monissa todellisuuksissa joiden lukumäärä kasvaa eksponentiaalisesti ajan myötä.

            Olet oikeassa että viestitys saati hyppääminen haarasta toiseen ei varmaankaan onnistu.

            Mahdollisesti olento voisi kuitenkin vaikuttaa siihen kuinka tehokkaasti jokin hänen asuttamansa haara haarautuu lisää, ja sitä kautta lopulta siihen minkätyyppiset todellisuudet domininoivat sitä todellisuuspopulaatiota jonka jäsenissä hän on olemassa.

            Olennon itsensä on sitä vaikea nähdä koska hän ei koe monistuvansa vaan elävänsä kuvittelemassaan mekanistisessa maailmassa joka on hänen makroskooppisten aistinelintensä multiversumista ottama projektio.

          3. Kirsi Lehto sanoo:

            … tämä lienee nyt kuitenkin vain yksi näitä maailmankaikkeuden selitysmalleja? Tullaankohan koskaan tietämään mikä malli on se oikea?? Jos tuo multiversumimaailma on totta, niin ovatko kaikki rinnakkaisversumit samanarovoisia ja yhtä tosia: kuitenkaan ei liene mahdollista että sattumien synnyttämä (makro)todellisuus tapahtuu samanlaisena kaikissa? Ja jos ei tapahdu, niin se taas tarkoittaa että nuo rinnakkaisversumit lähtevät heti syntymästään, tai siis, haarautumisestaan lähtien eteenpäin kehittymään kukin omaan omaan suuntaansa? Ja haarautumisia tapahtuu paljon? Koko ajan? Näiden täytyy olla täysin virtuaalisia? Onko niistä mikään todellinen?

          4. Monimaailmatulkinta on tosiaankin vain yksi kvanttimekaniikan useista tulkintatavoista. Positiivisesti ajateltuna mikään ei siis kiellä ottamasta sitä – tai jotain muuta tulkintaa – työhypoteesiksi. Vähintään yksi tulkinta on oikeastaan pakko ottaa typohypoteesiksi, koska kvanttimekaniikka on totta.

            Kysymykseen todellisuudesta suhtautuisin samoin kuin kosmisen horisontin tapauksessa: emme voi nähdä sen taakse, mutta on loogista ajatella että näkymättömätkin seudut ovat todellisia.

            Periaatteessa multiversumit lähtevät heti synnyttyään etenemään omiinn suuntiinsa, mutta astrofysiikan ilmiöiden osalta (jotka ovat erittäin makroskooppisia verrattuna kvantti-ilmiöihin) tytäruniversumit eivät juuri eroa toisistaan, jolloin klassinen determinismi on hyvä approksimaatio. Klassinen kaaos (alkuarvoherkkyys), mm. taivaankappaleiden törmäykset, generoivat siihen jonkin verran satunnaisuutta, mutta esim. galaksien dynamiikka ei siitä hetkahda.

            Haarautumisia tapahtuu tosiaan valtavan paljon.

            Monimaailmatulkinnassa pääobjekti on itse multiversumi. Se noudattaa determinististä kehityslakia eli liikeyhtälöä, joka on ei-relativistisessa approksimaatiossa Schrödingerin yhtälö. Siinä on paljon vapausasteista, mutta on muuten yksinkertainen ymmärtää. Avoimet kysymykset liittyvät siihen miten klassinen havaitsija pitäisi mallintaa multiversumissa. Multiversumin kannalta ei ole edes itsestäänselvää että sellaisia havaitsijoita on olemassa. Mikä ei sinsänä ole kovin yllättävää, sillä eihän biologiankaan olemassaoloa voi mitenkään helposti päätellä fysiikasta.

            Kuva multiversumista joukkona maailmankaikkeuksia on yksinkertaistus, tai multiversumin kannalta oikeastaan monimutkaistus. Multiversumin näkökulmasta multiversumi on yksinkertainen käsite ja siitä projisoitu maailmankaikkeus monimutkainen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ajatuksia elämästä, aineesta ja energiasta

21.1.2018 klo 00.30, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Astrobiologian aihepiiriin kuuluu keskeisesti joitakin peruskysymyksiä joihin emme vielä osaa vastata. Tällaisia kysymyksiä ovat 1) miten elämä aikoinaan syntyi täällä Maa-planeetalla, 2) voisiko se syntyä jollakin toisella tavalla, ja 3) onko muualla maailmankaikkeuden ulottuvuuksissa elämää, ja jos on, niin onko se samanlaista kuin täällä, vaiko jotakin ihan toisenlaista.

Nämä kysymykset aina johtavat seuraavaan, vielä perustavampaa laatua olevaan kysymykseen: Mitä elämä ylipäänsä on? Vuosikymmenien mittaan tätä kysymystä on pohdittu paljon, ja eri alojen tutkijat ovat koettaneet antaa siihen kattavia ja ymmärtäväisiä vastauksia. Esimerkiksi nobel-palkittu fyysikko Erwin Schrödinger aikoinaan, jo 1940-luvulla, määritteli elämän hyvin fysikaalisesta näkökulmasta, sanoen että se on ”negatiivista entropiaa”. Tämä tarkoittaisi jotakin sellaista että elämä edustaa energiarikasta, korkeaa järjestystä. Nobel-palkittu kemisti Albert Szent Györgi on taas määritellyt elämän ”paikaksi missä elektroni voi levätä”, minkä perusteella elämä  pelkistyisi energiarikkaiden orgaanisten yhdisteiden kemiaksi. Nämä määritelmät kuvailevat joilstakin osin elämän perusolemusta, mutta eivät kovinkaan hyvin kuvaa sen dynaamista luonnetta.

Monet biologiset määrittelmät taas luettelevat monia elämän toiminnallisia ominaisuuksia. Näistä ensimmäisenä yleensä sen että elämällä on kyky tuottaa uusia kopioita itsestään. Muita oleellisia ominaisuuksia on evoluutio eli se, että eliökunnassa ja ekosysteemeissä menestyvät ja monistuvat parhaiten juuri sellaiset eliöt jotka ovat parhaiten sopeutuneet juuri niihin olosuhteisiin. Elämä on dynaamista, reaktiivista ja yllättävää. Myös hiiliyhdisteistä muodostuva kemiallinen koostumus ja toiminta vesiliuoksessa ovat oleellisia Maan elämän ominaisuuksia.

Nämä ns. määritelmät kuvaavat sitä millaista elämä on, mutta eivät kerro kovinkaan syvällisesti sen perusolemuksesta. Hiukan filosofisemmin ajattelavat kemistit Addy Pross ja Robert Pascal taas kuvaavat elämää alati vaihtuvana ja muuttuvana, energian ajamana aineen muotona, sellaisena jota voi verrata vaikkapa suihkulähteeseen. Materia vaihtuu koko ajan, energia virtaa läpi, mutta kokonaisuus säilyy suunnilleen samanlaisena, ainakin niin kauan kuin vettä ja energiaa riittää ja pumppu pysyy ehjänä. He sanovat elämän olevan toiminnallisuuteen perustuva stabiili tila, joka toimii ulkopuolelta tulevan energian varassa. He kutsuvat tällaista ilmiötä Dynaamiseksi Kineettiseksi Stabiilisuudeksi.

Mielestäni elämän olemusta voisi pohtia vieläkin perusteellisemmalla tasolla.  Voisimme todeta että elämä on aineen, energian ja informaation dynaaminen yhdistelmä joka hakee uusia muotoja. Se on prosessi jossa energia sitoutuu suuriin orgaanisiin molekyyleihin ja rakenteisiin, ja tekee työtä näiden rakenteiden ylläpitämiseen ja uudistamiseen. Toimintaa, rakeita ja energian käyttöä koordinoi informaatio, joka myös on syntynyt aineen ja energian (nukleotidit ja niiden tuottamiseen ja kopioimiseen tarvittu energia) vuorovaikutuksista. Informaatiota syntyy kun energian virtaa aineen rakenteissa ja tuottaa toimintoja jotka pitävät yllä näitä rakenteita, niin että prosessi voi jatkua loputtomasti.

Aineen ja energian virtaus elävien systeemien läpi voidaan ajatella osana sitä ikiaikaista jatkumoa, jossa aine ja energia levittäytyvät laajenevassa maailmankaikkeudessa, ajan virrassa.

Alkuräjähdyksessä, valtavan suuressa kuumuudessa ja paineessa, energia ja aine edustivat yhtä ja samaa olemisen muotoa. Maailman laajetessa ja lämpötilan laskiessa osa tästä ”alkuolevaisesta” päätyi pysyvästi aineelliseen muotoon, eli alkeishiukkasiksi, ja näiden yhtymisen kautta edelleen atomeiksi. Tähtien sisällä tapahtuvissa ydinreaktioissa jotkut protonit fuusioituvat isommiksi atomiytimiksi, ja osa niiden massasta muuttuu taas takaisin energiaksi. Vapautuva energia voi taas jossakin toisaalla sitoutua atomien välisiin sidoksiin ja tuottaa monimutkaisia rakenteita ja toimintaa, kuten elämää ja eliökuntia.

Olisiko elämä siis energian leikkiä aineessa, siten että ne yhdessä järjestyvät toiminnalliseksi informaatioksi?  Aine ja energia virtaavat läpi ajan toisiinsa kietoutuneina. Aine kiertää ja prosessoituu uusien tähtijärjestelmien, planeettakuntien, ja joissakin tapauksissa myös eliökuntien läpi, muuttuu vähitellen säteilyenergiaksi, ja haalistuu yhä pidempiin aallonpituuksiin. Maailman entropia eli epäjärjestys koko ajan kasvaa.

Elävien systeemien kohdalla materian järjestys kasvaa paikallisesti hyvin suureksi, ja voidaan ihmetellä mikä on se kummallinen tekijä joka tällaista tilapäistä järjestäytymistä edistää. Fyysikko Jeremy England on esittänyt ajatuksen että tämäkin prosessi olisi termodynamiikan ajama (https://www.quantamagazine.org/first-support-for-a-physics-theory-of-life-20170726/). Hänen mukaansa lämpöenergia sitoutuu molekyyleihin ja tuottaa monimutkaisia eläviä rakenteita siksi, että replikoidessaan ne vapauttavat tehokkaasti energiaa. Johtopäätös menee jopa niin pitkälle, että mitä suurempia replikoivat molekyylit ovat, sitä tehokkaammin ne vapauttavat energiaa, mikä sinänsä johtaisi kompleksisuuden kasvuun ja elämän syntyyn.

Jeremy England arvelee että elämän synty olisi siis termodynamiikan ajama prosessi, ja yhtä helppoa kuin kivien vierittäminen alas rinnettä.  Tämä tuntuu hyvin oudolle ajatukselle siksi, että elämä ei näyttäisi ainakaan lisäävän energian vapautumista, vaan paremminkin sitovan sitä. Tosiasiassa energia tietenkin virtaa biomassan läpi, eikä se varastoidu siihen kuin hetkeksi.

Mutta tässä täytyy vielä ottaa huomioon se että elävän systeemin ylläpitoon, replikaation ja kaikkiin muihin toimintoihin kuluu valtavan paljon työtä. Energian kulutuksen termein: kivet pitää ensin vierittää ylös rinteen päälle, ennenkuin ne voivat vieriä sieltä alas. Siispä, saattaahan se todellakin olla niin että Jeremy England on oikeassa, ja elämä olemassaolo lisää maailman entropiaa.

46 kommenttia “Ajatuksia elämästä, aineesta ja energiasta”

  1. Minulle Englandin ajatus kuulostaa oikealta. Elämähän sitoo auringon valon energiaa, joka myöhemmin vapautuu lämpöenergiana, esimerkiksi kun komposti lahoaa. Toisin sanoen lyhytaaltoinen fotoni absorboituu ja sen sisältämä energia emittoituu myöhemmin avaruuteen useampana pitkäaaltoisempana fotonina. Prosessissa maailmankaikkeuden entropia kasvaa, koska fotonikaasun entropia on verrannollinen fotonien lukumäärään. Jos elämää ei olisi, se lyhytaaltoinen fotoni voisi heijastua takaisin avaruuteen.

    Maan elämän aiheuttama entropian kasvu on toki hyvin pientä verrattuna maailmankaikkeuden tai edes aurinkokunnan entropiabudjettiin. Se ei kuitenkaan tee selitystä huonommaksi.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kyllä se niin taitaa olla, vaikka äkkiä ajatellen tuntuukin perin intuiition vastaisella ajatukselle. Tuohon energian vapautumisen budjettiin pitää laskea myös se lämpö mitä elämä tuottaa työn muodossa, ja joka ei siis sitoudu kemialliseksi energiaksi biomassaan.
      Niin pieni lienee kuitenkin tuo elämän aiheuttama energian ”lisäkulutus” että ei liene merkittävä minkäänlaisena selittävänä tekijänä. Varsinkin kun elämän käynnistäminen ensin vaatii suurta energian investointia.

      1. Perustasolla elämä on katalyytti joka mahdollistaa eksotermisen reaktion, ja siinä mielessä erikoinen katalyytti että pystyy käyttämään osan vapautuvasta energiasta rakentamaan lisää itseään eli katalyyttiä. Eli autokatalyyttinen reaktiojoukko (Kauffman). Tässä lähestymistavassa termodynamiikan rooli on helppo koska tarvitsee vain todeta että jos eksoterminen reaktio on mahdollinen, se tapahtuu. Ehkä elämän voisi määritellä pitkäikäisenä, monimutkaisena ja kehittyvänä autokatalyyttisenä reaktiojoukkona.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Juuri näin. Oikein hyvä määritelmä!

  2. titsa sanoo:

    ”Aineen ja energian virtaus elävien systeemien läpi voidaan ajatella osana sitä ikiaikaista jatkumoa, jossa aine ja energia levittäytyvät laajenevassa maailmankaikkeudessa, ajan virrassa”

    Mutta itse kysymys, mitä elämä on, siihen ei vastausta ole löytynyt. Mikä on elävä systeemi? Onko se ainekasauma joka on ”elossa”. Mikä saa tämän ainekasauman, joka muodostaa elävän systeemin, elämään? Miksi aine on tietyn jakson ajan tietoinen elossa olemisestaan, tietämättä mitä on se joka saa aineesta muodostuneen elämänmuodon olemaan elossa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Niinpä. Tuo elävänkin monimutkaisuus kasvaa asteittain. Virus on jokeenkin helppo ymmärtää, kokonaisen solun olemus on jo pohjimmiltaan käsittämätön, vaikka tiedämmekin periaatteessa miten se toimii. Mutta sitten tuotietoisuus: se on vielä vaikeampi käsittää.

  3. Jorma Kilpi sanoo:

    Jos elämän olemassaolo lisää maailman entropiaa ja entropian kasvu on ajan suuntaa määrittelevä tekijä niin elämä voi ainoastaan edetä ajassa eteenpäin? Tai siis kohti tilaa jossa se ei vielä ole ollut? (”Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.”) Ehkä vähän hämäriä tai triviaaleja kysymyksiä. Luin äskettäin kirjan jossa ehdotettiin aika-avaruuden laajenemista, siis myös ajan ”laajenemista” ja siinä kritisoitiin entropian käyttöä ajan suuntana. Siksi mietin että onko elämällä entropian kasvun määräämä suunta, mutta aika-avaruudella enemmän mahdollisuuksia. Miten kävisi elävälle olennolle joka matkustaisi aika-avaruuden madonreiän läpi ajassa taaksepäin tilaan jossa maailmankaikkeuden entropia oli pienempi? Elävä olento ei kuitenkaan voisi nuortua?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hmmm, ehdotteletpas vaikeita. Luulen että meillä ei yksinkertaisesti ole muuta mahdollisuutta kuin mennä ajassa eteenpäin, myös monista muista kausaliteetti-syistä kuin entropian kasvamisen takia. Ajan nuoli on yksisuuntainen, ainakin sellaisissa monimutkaisissa, vuorovaikutteisissa ja kaaottisissa systeemeissä kuin elämä on.

    2. titsa sanoo:

      Entä jos elävä olento matkustaisi madonreiän läpi ajassa taaksepäin tilaan jossa alkuräjähdys juuri on tapahtumassa, koska aikakin sisältyy tuohon alkuräjähtävään ”pisteeseen” niin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus olisivat tuossa alkuräjähtvässä ”maailmankaikkeudessa, joka sisältää kaiken.

      Eli siihen sisältyisi myös elämä ja tietoisuus, jos ei sisältyisi, elämä ja tietoisuus olisivat ”jotain mikä olisi aineen ulkopuolella.

      Mutta aine, elämä ja tietoisuus muodostavat olennon, joten tässä onkin pohtimista, voiko elämä ja tietoisuus ilmetä vain aineen kanssa, voiko se ilmetä ilman ainetta, sisältyykö se maailmankaikkeuteen , mikä oli olennon elämän ja tietoisuuden tila ajan hetkellä nolla

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Aikamoisia ikuisuuskysymyksiä.

    3. Tosiaan syvällisiä kysymyksiä enkä osaa vastata niihin hyvin. Yritän havainnollistaa ajan suuntaa ja entropiaa itselleni seuraavasti. Kun esimerkiksi kaksi suurempienergistä hiukkasta törmää ja syntyy 3 tytärhiukkasta, tulevaisuuspuoli on se jonne on todennäköisempää joutua. Eli tulevaisuuspuoli on se jossa on ne kolme hiukkasta, koska todennäköisyys että 3 hiukkasta törmää samalla hetkellä ja muodostaa 2 on hyvin pieni, tai ainakin pienempi kuin että 2 törmää ja syntyy 3. Sama yleistyy kaikkiin eksotermisiin reaktioihin. Elämä eli me on eräs eksoterminen reaktio, joten sen takia olemme prosessi jotka menee kohti tulevaisuuspuolta.

      Luonnonlaithan ovat ajankäännössä invariantteja, mutta vaikka näin on, 3 hiukkasen törmäys on epätodennäköisempi kuin kahden. Sama pätee biljardipalloihin, planeettoihin, hiukkasiin jne.

      Entropiahan on mikrotilojen lukumäärän logaritmi (Boltzmann). Entropian kasvu kuvaa siis sitä että tulevaisuuspuolella on enemmän kvanttitiloja kuin menneisyyspuolella, joten sinne on todennäköisempää joutua. Kun on paljon hiukkasia ja siis kvanttitiloja, ero on suuri, niin suuri että käytännössä aina joudumme tulevaisuuteen.

      Tämä on tällaista ääneen ajattelua. Kuten sanoin en pysty kommentoimaan tätä kysymystä kunnolla koska se on vaikea.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        KIITOS SELITYKSESTÄ! Nyt alkaa jo tuntua sillai uskottavalle että ajan suuntaa määräytyy entropian kasvamisen perusteella…

      2. Harry Lehto sanoo:

        Kymmenen vuotta sitten julkaisin paperin kolmen kappaleen ongelmasta. Kolme saman massan tähteä lähtee levosta. Laskin ison joukon ratoja tällaisille systeemeille. Laskussa oli ainoana vaikuttavana tekijänä gravitaatiovoima. Jotkut kolmiot olivat hyvin herkkiä alkuarvoille. Päädyimme siihen että tässä yksinkertaisimmassa usean kappaleen deterministisessä ongelmassa näkyy ajan nuoli (ja tavallaan entropian vaikutus).

        http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1365-2966.2008.13450.x/abstract

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Entropiaa siis, isoissa ja pienissä mittakaavoissa. Elämä siinä välimaastossa.

  4. titsa sanoo:

    Niinpä, vaikeita kysymyksiä, joihin ei vielä vastauksia löydy, ehkäpä joskus kun ajan nuoli on matkannut pitkään jotain selviää. Aihe on mielenkiintoinen.

  5. Jorma Kilpi sanoo:

    Aikamatkustuksen paradoxit ovat minusta aina tuntuneet selviltä viitteiltä siitä, ettei aikamatkustus ole mahdollista. Aika-avaruuden madonreiätkin lienevät hyvin hypoteettisia mutta niin olivat mustat aukotkin joskus. Nyt kun gravitaatioaaltoja havaitaan niin kuka tietää mitä tässä vielä eteen tulee.

    Yritin ymmärtää tuota quantamagazinen juttua Englandin ideoista. Jos hänen (ja Pekka Janhusen) intuitio on oikeassa, niin siitä kai seuraisi että maailmankaikkeus voi synnyttää elämää aina kun olosuhteet sen vain sallivat? Koska varhaisen maan olosuhteet sen sallivat, niin elämä syntyi tänne ”nopeasti”. Tuntemamme elämän synnyn satunnaisuus olisi enemmän kiinni tarpeeksi oikeanlaisista olosuhteista kuin askel askeleelta lisääntyvästä biokemiallisesta kompleksisuudesta?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Ajattelen ettei tästä nyt kuitenkaan voi tehdä mitään kongreettisia johtopäätöksiä. Tuo kynnys elottomasta elolliseen on edelleen kovin korkea.

    2. Fysiikan mukaan kaiken, siis myös elämän, pitää olla sopusoinnussa termodynamimikan kanssa. England näyttäisi selittävän miten se toteutuu. Mutta kysymys elämän syntymisen todennäköisyydestä on toinen juttu. Ja kolmas erillinen juttu on miten elämä kannattaisi määritellä. Englandin kuvaus ei määrittelyyn taida oikein soveltua. Niinkuin ei ihmistäkään kannata määritellä atomikasana, vaikka onkin totta että atomeistahan se ihminenkin koostuu.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Niin se on. Elämä on enemmän kuin osiensa summa. Osaatko sinä sanoa mikä siinä on se oleellinen synerginen lisä??

        1. Ehkä se on vain se että kukin elävä olento on osa hyvin suurta kokonaisuutta eli miljardeja vuosia sitten käynnistynyttä autokatalyyttistä reaktiota joka on aiheuttanut planeetallamme aikojen kuluessa suuren määrän ennennäkemättömiä ja erikoisia fysikaalisia ja kemiallisia ilmiöitä ja joka jatkuu ja erilaistuu yhä. Mitään läheskään sen kaltaista ei ole toistaiseksi löytynyt elottomasta luonnosta. Ehkä kyse oli siitä että reaktiojoukon kompleksisuus jossain vaiheessa ylitti jonkin kriittisen rajan jonka jälkeen ilmiön robustisuus oli niin suuri että se ei kadonnutkaan vaikka olosuhteet muuttuivat.

          Jossain Veikko Huovisen varhaisessa romaanissa on kuvaus kuinka metsäherrat joutuvat rantautumaan saareen ja nukkumaan sieltä löytyneessä kämpässä kun perämoottori lakkoili. Sitten yöllä yksi ei saa unta kun muut kuorsaavat ja alkaa harmissaan ropeloida sitä rikkinäistä perämoottoria. Moottori sitten lähteekin ropeloinnista käyntiin ja ääni on ”kaikki ennakko-odotukset runsain mitoin ylittävä, yllättävän kova”.

          Samoin elämäprosessin kompleksisuus on minusta kaikki ennakko-odotukset runsain mitoin ylittävä, yllättävän iso. Eli kompleksisuus on lähinnä se sana joka minusta korostuu kun puhutaan elämästä versus eloton luonto. En tosin tiedä onko sentapaiselle kompleksisuudelle olemassa jotain täsmällistä fysikaalista tai matemaattista määritelmää.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            Juurikin näin. Elämä perustuu monitasoiseen kompleksisuuteen: Tosin alimmilla tasoilla tuo kompleksisuus ei ole kovinkaans suuri: elämähän käyttäää pääasiassa vain kuutta alkuainetta (CHNOPS) – ja sitten myös näistä syntyvien rakennuspalikoiden määrä on varsin rajallinen (4 erilaista ribo- tai deoksiribonukleotidia,nykyisin 20 erilaista animohappoa). Siis rakennustarpeita on käytetty varsin vähän. Mutta suuri monimutkaisuus syntyy näistä syntyvien ketjujen sisältämästä vaihtelusta, eli ketjujen erilaisista sekvensseistä, joiden määrä n:n pituisessa nukleotidiketjussa on jo n potenssiin 4. Jä tämä on samaa kuin informaatio, verrattavisssa kirjoitettuun tekstiin, jonka kirjoittajana on ollut luonnonvalinta.

            Tuon perusrakenteen lisäksi ajattelen että eräs hyvin merkittävä tekijä kompleksisuuden ja toimivien systeemien synnyssä on yhteistyö. Mikään ketju yksinään ei olisi saanut aikaiseksi mitään, mutta erilaisten ketjujen yhteistyö on se mikä lisää ”ulottuvuuksia ja parametreja”. Useammista liikkuvista osista voi aina valikoitua uusia ja erilaisia yhdistelmiä, jotka tuottavat uusia toimintoja ja uusia mahdollisuuksia. Useamman komponentin systeemeissä mahdollisuuksine määrä nousee.

            Esimerkiksi erilaisten polymeerien ja makromolekyylien erilaisten mahdollisten yhdistelmien määrä on jo valtavavan suuri, varsinkin kun otetaan huomiooon että ne voivat reagoida keskenään usemalla kuin yhdella tavalla. Siis monimuotoisiuus ja toiminnallisuus nousevat erilaisten komponenttien tuottamasta erilaisten yhdistelmien moninaisuudesta. Molekulaarista yhteistyötä siis ensin, sitten solullista yhteistyötä, sitten monisoluisten yksilöiden, lajien, ekosysteemien yhteistyötä. Ja sellaista missä yhteistyön muoto voi koko ajan muuttua.

        2. Harry Lehto sanoo:

          Se että elämä olisi poikkeuksellinen kompleksisuuden vuoksi ei ole mielestäni perusteltua. On melko antroposentrinen ajatus.

          Ympärillämme on toinen evoluutioprosessi jossa on myös kompleksisuutta mutta emme oikeastaan huomaa sitä koska aikaskaalat ovat pitkiä ja se on mineraalien evoluutio. Ne ovat maapallon historiassa kehittyneet merkittävästi.

          Mineraaleissakin ja yleensä molekyyleissä pätee aiemmin mainittu ”ei ole osiensa summa”. Happi ja vety ovat kaasuja mutta niiden yhdistelmä vesi on olosuhteissamme kiinteää tai nestemäistä (tai toki kaasumaistakin). Ei se ole ”osiensa summa ei toimi”.

          Toinen juttu jota ihmetellään elämän yhteydessä on ne ziljoonat mahdollisuudet joista elämä on ”valinnut” sopivat. Ihan sama mineraalien ja muiden molekyylien kohdalla, jos mineraalien rekenteet (atomit tai isommat blokit) eivät sovi toisiinsa, niin niistä ei tule uutta mineraalia. Vedestäkin tulee vettä tai vetyperoksidia.

          Ehkä se ”elämän” kompleksisuus onkin ”vain” oikeastaan syvällisempi kemian ja fysiikan (!) ominaisuus. Erilaisten todennäköisyyksien laskeminen lopputuloksista on mielestäni ihan älytöntä koska eri vaihtoehtoja, niiden selektiota (tai satunnaisuutta) ei voida arvioida.

          Eräänlaisena harjoituksena käykää katsomassa lumihiutaleita suurennuslasilla ja ihmetelkää niiden kompleksisuutta sillä hetkellä ja katsokaa uudelleen toisen lämpötilan aikaan ja ihmetelkää miten lämpötila vaikuttaa myös kyseisen hapen ja vedyn kompleksisuuteen ja sen vaihteluun. Näyttävät ihan erillä kussakin tilanteessa ja vaihtelun määrä muuttuu. Tämä heijastaa veden yhdistelmän molekyylien muodostaman hilarakenteen vaihtelua.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            No niin, mutta siinäpä se pieni ero sitten onkin. Veden olomuodot ja kiderakenteet voivat olla hyvin monimuotoisia, mutta elämää niistä ei sitli synny. Elämä on jotakin vielä enemmän, paljon enemmän. Siksi että sen monimuotoisuus ei ole säännöllistä, vaan epäsäännöllistä, yllättävää ja reaktiivista. Elämä ei pysähdy energiaminimiin, niinkuin vesi ja kaikki mineraalikiteet tekevät. Jos se pysähtyy, se ei ole elämää enää, vaan kuolemaa.

          2. Harry Lehto sanoo:

            Vesi ei olekaan elävää. Jos kaikki mineraalit olisivat energiaminimissä niin ei mineraaleillakaan tapahtuisi evoluutiota!

            Vesi oli vain esimerkki siitä että monimuotoisuutta esiintyy myös elottomassa maailmassa (vastaus Pekan kommenttiin). Sopivilla vuorovaikutuksilla (joista en heti osaa antaa esimerkkiä) voisivat nämä jo kolmiulotteiset rakenteet nostaa elottoman luonnon johonkin toiseen monimuotoisuuteen.

            Lähtöpisteenä ei tarvitse olla vesi, mutta vesi voi esimerkiksi vuorovaikuttaa silikaattimineraalien kanssa ja sitten noustaankin jo seuravalle monimuotoisuuden tasolle, saadaan mielenkiintoisia savia (esim montmorreliitti) josta tulee ohuita levymaista lehtitaikinamaista levystöä. Niillä on säännöllinen pintarakenne (tähan asti tiedetään) ja spekuloidaan etta seuraavalla tasolla niiden pinnalle muodostuu molekyyliketjuja, joista joku sopiva on sitten on esim RNAn tai muun NA:n ketju. Tuokaan ei ole vielä elämää mutta sinnepäin menee. Ja kompleksisuuden kasvaminen lähtee jostain tuolta mineraaleista, vaikka niistä alkuperäisistä reaktiosta ei lopputuloksessa (elämässä) olisi kauhean paljoa enää merkkejä jäljellä.

            Elämä alkaa mineraalien/orgaanisten kemiasta ja organisoitumisesta orgaanisiksi rakenteiksi.

          3. Mutta lumihiutale ei ole kone, eli ei funktionaalinen, ei ole autokatalyyttinen reaktiojoukko. Ylempänä ehdotin että elämä on ”pitkäikäinen, monimutkainen (kompleksinen) ja kehittyvä autokatalyyttinen reaktiojoukko”. Jäljemmässä kommentissani pohdin tuota kompleksisuusominaisuutta vähän lisää, mutten sillä tarkoittanut että niitä muitakaan attribuutteja tiputettaisiin pois.

            Elämän kompleksisuutta pitää minusta verrata elottomasta luonnosta löytyviin autokatalyyttisiin reaktiojoukkoihin ja lämpövoimakoneisiin kuten ilmastosysteemiin, merivirtoihin ja erilaisiin hapettumis- ja pelkistymisreaktioihin. Elämän pitää olla … elävä, eli aikadimension pitää olla ei-triviaalilla tavalla mukana, spatiaalinen kompleksisuus, kuten kiteillä on, se painii eri sarjassa.

          4. Lisäys: voi olla, kuten ylempänä tavallaan sanoinkin, että reaktiojoukon riittävä monimutkaisuus implikoi sen pitkäikäisyyden ja kehittymisen. Silloin elämän määritelmäksi saattaisi riittää ”monimutkainen(=kompleksinen) autokatalyyttinen reaktiojoukko”. Pitkäikäisyys ja kehittyminen olisivat sen ominaisuuksia myös, mutta niitä ei tarvitsisi ottaa määritelmään jos haluaa että määritelmä on mahdollisimman lyhyt.

  6. Pentti S. Varis sanoo:

    Entropia on varmaan avainsana elämän syntyä kuvattaessa. Luonnon ilmiöitä voidaan kuitenkin tunnetusti kuvata usealla eri tavalla. Seuraavassa yksi vaatimaton yritys kuvata elämän syntyä tavanomaisesta poikkeavin termein.

    Kemiassa tuttu ilmiö on kirkkaaseen kylläiseen liuokseen lämpötilan tai pitoisuuden muuttuessa nopeasti syntyvä kiderakenne. Elämä ja koko muu maailma on ehkä syntynyt eli emergoitunut periaatteessa samalla tavalla vakuumin suunnattoman ”aihiojoukon” emergoituessa esiin.

    Alussa kemian kylläistä liuosta vastaava fysikaalinen vakuumi oli tyhjä mitattavasta aineesta, informaatiosta ja tietoisuudesta. Myös energia oli vielä emergoitumatta.

    Vakuumin lämpötilan muuttuessa ja aihiojoukon emergoituessa energia, aine, informaatio ja tietoisuus alkoivat nopeasti tulemaan esiin. Seuraava linkki kuvaa yksittäisten hiukkasten ja kenttien emergenssiä

    http://home.thep.lu.se/~anders/ATP_slides/111116-vacuum.pdf

    Maailma muotoutui optimaalisuuteen johtavan, toistaiseksi tuntemattoman lain mukaisesti. Esimerkiksi kaikki elolliset oliot olivat alusta lähtien optimaalisia. Periaatteessa ne olisi voinut järjestää alkuaineiden jaksollisen järjestelmän tavoin taulukoksi.
    Optimaalisuuteen johtava laki sallisi myös elollisten olioiden vähittäisen evolutorisen muuttumisen, joka toteutuisi energian sekä ympäristön ja olion informaatiotilan muuttumisen tuloksena

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuossa tekstissäsi kuvaat asioita hyvinkin pitkällä aikavälillä, jos lähtökohtana on vakuumin täyttymisestä aineella, energialla ja informaatiolla. Mutta tykkään tuosta kuvaamastasi kemia-analogiasta, missä kiteet erottuvat nopeasti saturoidusta kirkkaasta liuoksesta, kun lämpötila tai pitoisuus muuttuu. Samantapainen sponttaani ”kiteytyminen” olisi voinut johtaa myös elämän syntyyn: suurten lähtöainepitoisuuksien ja olosuhteiden muutoksen ajama molekyylien ”kitytyminen” olisi tuottanut yhä suurempia ja monimutkaisempia kokonaisuuksia. Molekyylien kasvua ja toiminnallisuutta ajava tekijä on luonnonvalinta: Se mikä säilyy, se säilyy. Informaatio alkaa kerääntyä jo alusta alkaen, mutta systeemin pitää kasvaa hyvin hyvin monimutkaiseksi ennenkuin se voi tuottaa tietoisuutta.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Liian vaikea!

    2. Jos luonnonlait olisivat vähänkin toisenlaiset, meidän tuntemamme elämä ei ilmeisesti olisi mahdollista. Tähän on ainakin kolme mahdollista loogista selitystä: (1) Jostain teoreettisen fysiikan syystä jota emme vielä ymmärrä, luonnonlait eivät voisi olla muuta kuin mitä ne ovat. Luonnonlait määräytyvät matematiikasta jota ei voi muuttaa, ja se että nykyiset teoriamme sisältävät vapaita parametreja on vain osoitus niiden primitiivisestä tasosta. (2) Maailmankaikkeuksia on paljon ja niissä vallitsevat erilaiset luonnonlait joista useimmissa elämä ei ole mahdollista, mutta me, koska olemme olemassa, asumme tietenkin sellaisessa kaikkeudessa jossa olemassaolomme ei ole mahdotonta. Eli antrooppinen periaate. (3) Muunkinlaisia maailmankaikkeuksia voisi periaatteessa olla olemassa, mutta todellisuudessa on vain tämä yksi ja jostain syystä se on sellainen että elämä on siinä mahdollista. Ehkä se on vain sattumaa tai ehkä se on jonkin suunnitelman tulosta.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Perimmäisiä kysymyksiä

  7. Jorma Kilpi sanoo:

    Tietoisuus lienee myös emergentti ominaisuus. Elämän sivutuote (?) jonka mielestäni on mahdollistanut kommunikointi: elävät olennot voivat kommunikoida ja siten tulla ensiksi tietoisiksi toisistaan ja sen myötä tietoisiksi itsestään. Lisäksi primitiivisin (?) kommunikaatiomuoto on mielestäni suvullinen lisääntyminen: kaksi elollista olentoa yhdistävät biologista informaatiota ja tuottavat uusia yksilöitä jotka eivät ole kummankaan vanhemman klooneja. Primitiivisimmän kommunikaation tulee siis olla jotain joka ei edellytä tietoisuutta mutta joka mahdollistaa tietoisuuden emergenssin. Muistaakseni aika pitkä aika on maapallolla elämän merkkien ja suvullisen lisääntymisen ilmaantumisen välissä?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Vanihimmat tunnetut merkit suvullisesta lisääntymisestä liittyvät monisoluisiin rihmamaisiin leviin joiden fossiilien pinnalta löytyy itiömäisiä rakenteita. Näidne ikä n. 1,4 miljardia vuotta, siis aikaa kulunut elämän synnystä noin 2,5 miljardia vuotta. Tämäkin, kuten kaikki muutkin evoluution tuottamat ominaisuudet, ovat sellaisia ratkaisuja jotka ovat parantaneet hengissä säilymisen mahdollisuuksia. Niin on ilmeisesti ollut myös kommunikaatio – ja ehkä myös tietoisuus.

      1. Jorma Kilpi sanoo:

        On olemassa sellainen tietojenkäsittelytieteen tutkimushaara kuin ”communication complexity”. Sen yksinkertaisimpia esimerkkejä on tilanne, jossa Alicella on informaatio x ja Bobilla on informaatio y ja heidän tehtävänään on laskea jonkin funktion f(x,y) arvo. Yksinkertaisin protokolla tähän on, että Bob antaa informaationsa Alicelle joka sitten laskee arvon f(x,y) ja antaa sen arvon Bobille. Tuollaisten protokollien kompleksisuus on siis tutkimuskohde. Kuvaus sopii mielestäni hyvin myös suvullisen lisääntymisen esimerkiksi koska luonto toimii usein yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Luonnonvalinnan kannalta se suuri hyöty suvullisessa lisääntymisessä on se että siinä jokaisessa uuudessa yksilössä yhdistyy kaksi lähes identtistä informaatiosettiä, kuitenkin niin että näidne kahden välillä on aina joitakin pieneiä eroja jotka voivat antaa jotakin lisäarvoa. Siis, varakopio perusinformaatiosta, ja uusilla lisäkkeillä. Se myös mahdollistaa joka sukupolvessa näiden kahden info-setin satunnaisen uuden yhdistelemisen, joten seuraavaan sukupolveen informaatio taas siirtyy (satunnaisesti) uudelleen koostettuna. Tämä taas tuottaa sitä sokeaa ja satunnaista vaihtelua jotka tuottavat uusia ominaisuuksia luonnonvalinnan testattavaksi. Siis, informaation tehokäyttöä ja uudelleen sortteeraamista.

          1. Jorma Kilpi sanoo:

            Voisikohan olla mielenkiintoinen tutkimushypoteesi että alussa suvullinen lisääntyminen ei ehkä ollut sokeaa, eli että Bob vaikutti vain vähän siihen mitä Alice laski, mutta että suvullinen lisääntyminen ajautui tilanteeseen jossa molempien informaatio on tasavertaista koska ennustamattomissa tulevaisuuden olosuhteissa se on paras vaihtoehto. Eli että jälkeläisen geneettinen informaatio on kutakuinkin puoliksi molemmilta vanhemmilta?

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            Tuo mitä kuvailet vastaisi periaatteessa prokaryoottien geenivaihtoa missä satunnaisei geenejä vaihdellaan soluta toiseen. Suvullisesti lisääntyvät eivät ole koskaan voineet valikoida vain joitakin geenejä, vaan kokonaiset yksinkertaiset genomit ovat yhtyneet yhdeksi kaksinkertaiseksi. Koko roska siis samalla kertaa.

    2. ”..kommunikoida ja siten tulla ensiksi tietoisiksi toisistaan ja sen myötä tietoisiksi itsestään”. Näin olen minäkin ajatellut.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        … itsekin ajattelen että tuo tietoiseksi tuleminen on sellainen ”hitaasti hiipivä” ominaisuus. Sitä voi elävä olio jopa pohdiskella kaikenlaista, monimutkaisiakin asioita — ja jossakin vaiheessa sitten alkaa ihmetellä omaa mielentoimintaansa.

        1. Kyky suunnitella tulevaa toimintaa kehittää kykyä simuloida omia aistiärsykkeitään. Näköaistin tapauksessa kykyä sanotaan mielikuvitukseksi. Koska ihminen on sosiaalinen, tärkeä osa toimintasuunnittelua on puhe eli mitä aikoo sanoa ja mitä arvelee muiden vastaavan. Puheessa perustasolla kyse on simuloiduista aistiärsykkeitä jossa äänihuulia ja kieltä liikutellaan ja ollaan kuulevinaan oma ja muiden ääni. Silloin ihminen käyttää kieltä paitsi kommunikointiin muiden kanssa, myös kommunikointiin itsensä kanssa eli ajattelemiseen. Niin tehdessään ihminen alkaa kokea itsensä samanlaisena aktiivisena toimijana kuin muutkin havaitsemansa yksilöt eli tulla tietoiseksi omasta olemassaolostaan.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            Se on taas tämä yhteisöllisyys, joka on ollut välttämätön ulottuvuus elämän kaikissa kehitysvaiheissa, jo ihan alusta lähtien. Älykkään lajin eli ihmisen kohdalla tuo toisen ihmisen näkeminen, ymmärtäminen ja häneen samaistuminen, eli empatia, on varmaan juuri niitä kokemuksia jotka ovat herättäneet myös tietoisuuden omasta itsestä. Empatia lienee ollut myös luonnonvalinnan suosima ja lajin säilymistä edistävä ominaisuus, koska se perustuu ihan erityisten peilisolujen toimintaan (https://fi.wikipedia.org/wiki/Peilisolu)

  8. Pentti S. Varis sanoo:

    http://kirsinbookclub.com/kirjat/dan-brown-alku-origin-taattua-tietoa-jannitysta-ja-nojatuolimatkailua/

    Jeremy England -niminen tutkija esiintyy myös Dan Brownin kirjassa ”Alku”. Oikeasti Englandin teoria on eräänlainen itseorganisaatioilmiö. Elävä olento onkin täynnä itseorganisoituneita osia, joita eniten lienee tutkinut Tom Misteli. Mistelin mukaan myös genomi on itseorganisoitunut systeemi

    https://www.google.fi/search?source=hp&ei=NeZwWp6DGIeUsgGx-5TgBA&q=tom+misteli+self+organization+of+living+systems&oq=tom+misteli&gs_l=psy-ab.1.0.35i39k1l2j0i203k1l3j0i22i30k1l5.2267.11031.0.30868.12.11.0.0.0.0.125.1236.0j11.11.0….0…1c.1.64.psy-ab..1.11.1233.0..0j0i67k1j0i131k1j0i131i67k1j0i10i203k1.0.CbJxBRAjLiw

  9. Pentti S. Varis sanoo:

    Tietoisuus on tosi vaikea ongelma, ellei halua tai voi olla fysikalisti.

    Kun 1979 ensikerran kuulin Leidenfrostin pisarasta ja tein sellaisen, olin heti aivan varma, että siinä oli tietoisuuden analogiamalli. L-pisaran moodeista löytyy monia tietoisuudelle ominaisia piirteitä

    https://www.google.fi/search?q=leidenfrost+droplet+oscillations&hl=fi&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ved=0ahUKEwi4vI6g2YDZAhUxhqYKHc71AVMQ_AUICigB&biw=1152&bih=530

    Piti ainoastaan tehdä rohkea oletus, että informaatio oli pohjimmiltaan aineen kaltaista

    https://www.space.com/29477-did-information-create-the-cosmos.html

    Tällöin informaatio voisi aivoissa kondensoitua I-pisaraksi ja värähdellä L-pisaran tavoin. L-pisara värähtelisi 300-asteisella hellalla, kun I-pisara värähtelisi aivojen toimiessa. I-pisaran moninaiset värähtely- ja pyörimismoodit olisivat tietoiset tilamme.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hei Pentti, Kyllä tietoisuus on aika vaikeasti ymmärrettävä ongelma, vaikka sitä lähestyisi mistä suunnasta tahansa. Nuo aineelliset värähtelytilat tietenkin voivat muistuttaa aivoissa suihkivia sähkösignaaleja – paitsi joitakin kertaluokkaeroja. Neuronien sähkösignaalithan muodostavat 4-ulotteeisen valtavalla vauhdilla kommunikoivan tietoverkon. Hmmm- ja jos tätä jo jonkun verran ymmärretäänkin näin fysikaalisena sähkösignaalien tason tapahtumana, niin minua edelleen ihmetyttää se miten nämä signaalit ja sähköisen tilan muutokset voivat muuttua solukossa käsitteelliseksi ajatteluksi. Viittasin tähän juttuun hiukan vielä seuraavassa blogissani jonka laitoin sisään eilen… Kiitos sinulle taas kivasta aiheesta

  10. Markku Tamminen sanoo:

    ”…minua edelleen ihmetyttää se miten nämä signaalit ja sähköisen tilan muutokset voivat muuttua solukossa käsitteelliseksi ajatteluksi.”

    Eivät ne voikaan. Tässä kohdin materialistinen lähtökohta osoittaa mahdottomuutensa. Paroni von Műnchausen tosin sanoi nostaneensa itseään tukasta, mutta hän olikin tunnettu valehtelija. Tietoisuus on jo aina olemassa, aivotapahtumat vain tekevät sen konkreettisen olemassaolon mahdolliseksi toteuttamalla sen (= meidän) suhteen aineelliseen maailmaan. Subjekti-objekti-suhde on kaiken lähtökohta, ei pelkkä objekti, siis aine.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Mennyttä ja tulevaa

28.12.2017 klo 23.13, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Näin vuoden viimeisinä päivinä on tapana muistella menneitä; tällä palstalla tietenkin sopii parhaiten kuluneen vuoden aikana tapahtuneiden luonnontieteellisten tapahtumien muistelu. Näitä löytyy listattuna erilaisten lehtien ja tietotoimistojen sivuilla. Omasta mielestäni niistä kiintoisimpia ovat nämä:

1) 17. elokuuta monet maailman teleskoopit havaitsivat kahden neutronitähden törmäystä, joka oli tapahtunut noin 130 miljoonaa vuotta aiemmin NGC 4993 galaksissa, vesikäärmeen tähdistössä. Törmäyksen aiheuttama räjähdys oli 1000 kertaa tavanomaista novaa voimakkaampi, ja sitä kutsutaan kilonovaksi. Tapahtumasta syntyneet gravitaatioaallot havaittiin Caltechin LIGO-laboratoriossa. Törmäystä kuvaavia hienoja animaatioita löytyy osoitteesta http://www.bbc.com/news/science-environment-41640256.

2) 15. Syyskuuta Cassini luotaimen löytöretki Saturnuksen ympäristöön päättyi sen pudottamiseen tuon jättilaisplaneetan sisälle. 13 vuotta kestäneen matkansa aikana Cassini ehti tehdä valtavan paljon tutkimusta kaikkien Saturnuksen 62 kuun olosuhteista ja ominaisuuksista, näistä tärkeimmät olivat tietenkin Titan ja Enceladus. Paljon uutta tietoa on myös saatu Saturnuksen renkaista, sekä koko tuon jättiläisplaneetan ilmakehästä ja koostumuksesta. Upeita videoita matkalla kerätystä datasta löytyy sivulta http://www.bbc.com/news/science-environment-41207827

3) Helmikuussa NASAn Spitzer teleskooppi löysi Trappist-1 tähden ympäriltä seitsemän planeetan planeettakunnan, joista peräti kolme sijaitsee elämän vyöhykkeellä – siis sellaisella etäisyydellä emotähdestä missä vesi saattaa pysyä nestemäisenä, sopivan ilmanpaineen vallitessa. Elämän kannalta olosuhteet noilla planeetoilla eivät kuitenkaan olisi ihan helpot, sillä Trappist-1 tähti on himmeä punainen kääpiö, jonka tapoihin kuuluvat voimakkaat  UV-purkaukset. Tämä  planeettakunta sijaitsee vain 40 valovuoden etäisyydellä omastamme. Lisätietoja löytyy sivulta http://www.bbc.com/news/science-environment-39034050

4) Lokakuussa havaijlainen Pan-Starrs teleskooppi havaitsi oudon muotoisen kappaleen lentävän hyvin elliptisellä radalla Auringon ohi; rataparametrit ja kappaleen suuri nopeus osoittivat sen olevan peräisin aurinkokunnan ulkopuolelta. Tämä on ensimmäinen syvän avaruuden kappale joka havaitaan aurinkokunnassa. Kappaleen toinen outo ominaisuus on sen hyvin pitkulainen muoto, sen pituus on ainakin 8, tai ehkä jopa 10 kertaa suurempi kuin sen läpimitta. Kappale myös pyörii nopeasti vaakatasossa. Sille annettu havaijilainen nimi Oumuamua tarkoittaa ”kaukaa tuleva ensimmäinen viestintuoja”; useita tähtitieteilijät ovat jopa spekuloineet että tällainen oudon mallinen kappale voisi olla vieraan älyn kehittämä alus.

5) Yhdysvaltojen uuden presidentin ihmeelliset hallinnolliset edesottamukset ja julkisuustemput ovat tietenkin pysyneet uutisotsikoissa pitkin vuotta, ja monet niistä ovat olleet kiintoisia (pöyristyttäviä tai huvittavia) vaikka eivät olekaan aiheuttaneet paljoa muuta kuin paheksuntaa. Yhden tulevaisuuden kannalta merkittävän päätöksen hän kuitenkin teki, 1. kesäkuuta, päätöksella jonka mukaan Yhdysvallat vetäytyy pois Pariisin ilmastosopimuksesta. Päätöksen perusteena oli ilmeisesti täysi välinpitämättömyys siitä mitä tuleman pitää http://www.bbc.com/news/world-us-canada-40127326. No, onneksi monet osavaltiot kuitenkin itsenäisesti pysyvät mukana näissä ilmastotalkoissa.

6) Monet tapahtumat – jättiläishelteet, tulvat ja kuivuus – eri puolilla planeettaa todistivat  ilmaston lämpenemistä. Heinäkuussa n. 6000 km 2 jäävuori lohkesi irti Etelämantereen Larsen C jäähyllystä http://www.bbc.com/news/science-environment-40321674. Ilmaston muutos muuttaa olosuhteita planeetalla merkittävästi, mutta se ilmeisesti tulee alentamaan myös ravintokasvien ravintopitoisuutta https://www.sciencenews.org/article/nutrition-climate-change-top-science-stories-2017-yir

7) Kolme edellä mainittua tapahtumaa ovat muistutuksia meidän oman sivisaatiomme olemassa olon uhkatekijöistä. Sellaisia ovat myös supertulivuoren Campi Flegrein mahdollinen aktivoituminen (http://www.independent.co.uk/travel/news-and-advice/campi-flegrei-supervolvano-eruption-vesuvius-naples-pozzuoli-christopher-kilburn-a7737886.html). Suurinta uhkaa aiheuttanee kutitenkin erään totalitaarisen kaukoidän valtion harrastamat ydinase- ja ohjuskokeet – joista seuraava näyttää olevan taas valmisteilla https://www.express.co.uk/news/world/897512/North-Korea-news-Donald-Trump-World-War-3-Kim-Jong-un-missile-US.

8) Ihmiskunnan tulevaisuuteen saattavat hyvinkin vaikuttaa myös kuluneena vuonna tehty läpimurto molekyylibiologian alalla, missä ihmisen alkion genomia muokattiin CRISPR/Cas9 menetelmän avulla https://www.sciencenews.org/article/crispr-gene-editing-top-science-stories-2017-yir. Myös ensimmäiset geeniterapiamuodot on nyt hyväksytty vaikeiden verisyöpien hoitoon yhdysvalloissa https://www.sciencenews.org/article/car-t-cell-gene-therapy-top-science-stories-2017-yir

9) Samoin, hyvinkin merkittäviä voivat olla nyt kehitteillä olevat keinoäly-sovellukset, kvantti-tietokoneet, tai kuluneena vuonna kiertoradalle viety kiinalainen kvantti-satelliitti, joka tulevaisuudessa mahdollistaa kvantti-kommunikaatioon perustuvan internetin kehittämisen https://www.sciencenews.org/article/global-quantum-communication-top-science-stories-2017-yir

10) Uudet fossiililöydokset ovat muuttamassa käsityksiämme ihmisen suvun polveutumishistoriasta. Vanhimpien hominoidien, eli Graecopithecus nimisen sukulaisemme on havaittu eläneen jo n. 7 miljoonaa vuotta sitten, ja yllättäen, niiden asuinseudut eivät olleetkaan Afrikassa vaan Balkanilla. Ihmisen oma laji näyttää olleen olemassa ainakin 300 000 vuoden ajan, ja nyt näyttää että varhaisimmat Homo sapiens yhteisöt kehittyivät eri puolilla Afrikkaa, eikä pelkästään Itä-Afrikkalisessa ”alkukodissa” http://www.bbc.com/news/science-environment-40194150

Maailma muuttuu, samoin se mitä siitä tiedämme. Toivottelenkin teille, hyvät lukijat, mielenkiintoista tulevaa uutisvuotta. Siitä huolimatta, toivottelen turvallisia aikoja meille kaikille; toivotaan että yllätykset tulevat olemaan positiivisia.

4 kommenttia “Mennyttä ja tulevaa”

  1. Tapani Tiilikainen sanoo:

    Tieten tahtoen hyvin kerrottu, jota oli mukava lukea. Hyvää uutta vuotta 2018

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitoksia kommentista, ja samat toivotukset myös teille: Oikein hyvää tulevaa vuotta!

  2. Pentti S. Varis sanoo:

    Kahvia juodessa yritän aina löytää juomassa, sen pinnassa ja siitä nousevissa sumuissa ja höyryissä esiintyviä fysikaalisten ilmiöiden analogioita. Sumusta olen mielestäni löytänyt mapallon ilmaston piirteitä ja nesteestä falaco -solitonin

    https://www.google.fi/search?source=hp&ei=TmRiWrWKM8OssAHRu4mYAw&q=falaco+soliton&oq=falaco+s&gs_l=psy-ab.1.0.0i19k1j0i10i30i19k1l3j0i30i19k1l3j0i5i30i19k1j0i10i30i19k1l2.1594.19189.0.23429.9.8.0.0.0.0.151.929.1j7.8.0….0…1c.1.64.psy-ab..1.8.928.0..0j35i39k1j0i131k1j0i131i67k1j0i203k1j0i10i203k1.0.-JAdOu4vUIA

    Erään kerran satuin näkemään tapahtuman, jossa kaksi kahvipisaraa kiersi toisiaan törmäten lopulta keskenään aivan kuin gravitaatioaaltojen syntyä esittävissä kuvissa kuvissa annetaan ymmärtää

    https://www.google.fi/search?q=t%C3%B6rm%C3%A4ys,+jossa+syntyy+gravitaatioaaltoja&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ved=0ahUKEwiErb-Y–TYAhXMliwKHX4MDmcQ_AUICigB&biw=1152&bih=530#imgrc=_&spf=1516397053926

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kivoja näkyjä …

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Yhteisöllisyyttä, itsellisyyttä, hyötyjä ja haittoja

17.12.2017 klo 23.58, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Yhteisöllisyys ja itsellisyys näyttävät edustavan eliöiden olemassa olon kahta vastakkaista ominaisuutta, mutta siitä huolimatta ne molemmat ovat välttämättömiä ominaisuuksia meidän kaikkien elämässä. Ne ovat välttämättömiä minka tahansa lajin olemassaololle, ainakin jos nuo käsitteet ymmärretään laajasti ja yleisesti. Kunkin eliön pitää olla olemassa omana erillisenä yksilönään. Samalla, kukin eliö on riippuvainen oman lajinsa olemassa olosta ja kehityshistoriasta: kaikki eliöt hyödyntävät niitä lukemattoman monia positiivisia geneettisiä keksintöjä joita edeltävät sukupolvet ovat tuottaneet ko. lajin kehityksen aikana.

Me kaikki eliöt hyödymme suuresti myös ympäröivistä ekosysteemeistä, ja olemme riippuvaisia moninaisista yhteistyö-, avunanto- tai hyötykäyttövuorovaikutuksista sekä oman lajin sisällä, että lajien välillä. Me ihmisetkin olemme täysin riippuvaisia esimerkiksi perustuottajaeliöiden tuottamasta ravinnosta ja hapesta, ravintoketjuista, hajottajaeliöistä, ja tuhansista mikrobilajeista jotka elävät meidän ympäristössämme ja sisällämme. Nämä pitävät yllä meille suotuisaa kemiallista ympäristöä sekä tuottamalla että hajottamalla erilaisia orgaanisia yhdisteitä.

Eliöiden ja eliökunnan positiiviset vuorovaikutukset kuitenkin kääntyvät samantien myös vastakkaisiksi ja tuhoisiksi, näkökulmasta riippuen. Ruuantuotanto ja ravintoketjut kääntyvät peto-saalissuhteiksi, mikrobit voivat olla toisille eliöille patogeeneja tai loisia, ja kaikkien lajien kehistyshistoriat perustuvat yksilöiden  ja lajien keskinäiselle kilpailulle ja  olemassa olon taistelulle. Näin lienee ollut asian laita jo aivan elämän alusta lähtien, ja myös välttämätön edellytys sille että varhainen elämä kehittyi, muuntui, kasvoi, ja synnytti eliökunnan joka on loppumattoman monimuotoinen, dynaaminen ja sopeutuva.

Parisssa edellisessä blogissani keskustelin elämän alun varhaisimmista kehitysvaiheista, sitä miten geokemia alunperin tuotti elämän rakennuspalikoita, eli nukleotideja ja aminohappoja. Nukleotidit ketjuuntuivat polymeereiksi eli RNA-juosteiksi, jotka laskostuivat ja pariutuivat keskenään, satunnaisesti. Jotkut ketjut katalysoivat toistensa katkaisu- ja liittymisreaktioita, jotkut oppivat myös kopioimaan toisiaan,  ja alkoivat lopulta pitää yllä jonkinasteista vakaata RNA-juosteiden populaatiota. Nämä edelleen omaksuivat uusia ominaisuuksia, ja hyvinkin monien erilaisten aktiivisten juosteiden yhteenliittymän kautta syntyi suotuisa yhteistyöverkosto joka loulta pystyi ketjuttamaan aminohappoja peptideiksi. Sitten luonnonvalinta vielä hioi ja optimoi tämän peptidisynteesin hienosäätöä, niin että siitä kehittyi tarkka, RNA-sekvenssin ohjaama proteiinisynteesi.

Näiden toimintojen synty RNA-maailmassa tarvitsi varmasti valtavan suuren määrän monimuotoisia juosteita, kokonaisen mittavan molekyyliyhteisön, joka sattumanvaraisesti ja luonnonvalinnan ohjaamana pystyi tuottamaan juuri oikeanlaiset juosteet. Toisaalta, sen jälkeen kun uudet proteiinikatalyytit alkoivat hoitaa aiempia RNA-katalyyttien toimintoja, koko vanha toimintamalli ja sen molekyylikoneistot katosivat tarpeettomina.

Tässä kohtaa varhainen molekyylievoluutio oli jo jotakuinkin valmista elämää.  Mutta yksi ominaisuus vielä puuttui, ehkä. Tutkijat eivät vielä tiedä, tai eivät ainakaan ole yksimielisiä siitä oliko elämä tuossa vaiheessa jo solullista, eli kalvorakkuloiden sisään rajautunutta. Toisen näkemyksen mukaan itselliset solut saattoivat syntyä ja kehittyä vasta myöhemmin, tuon orastavan proteiinisynteesin avulla.

Solullisuutta pidetään elämän perusominaisuutena, ja solua, eli solukalvon sisälle rajautunutta geneettistä ja metabolista itsellistä olemassaoloa pidetään elämän perusyksikkönä. Monet tutkijat ovat myös sitä mieltä että jo elämän varhaisimman  kehityksen, eli RNA-ketjujen kasvamisen toimivaksi RNA-maailmaksi olisi pitänyt tapahtua jonkinlaisten membraanivaipan eli vesikkeleiden sisällä.  Toisten mielestä taas tuo varhainen molekyylikehitys olisi tapahtunut yhdessä rajattomassa molekyylipoolissa, jossakin yhteisöllisessä olotilassa tai alkuliemessä, missä myös kaikki rakennusaineet olivat suoraan saatavana. Tässä mineraalisessa hautomossa  erilaiset juosteet saattoivat vapaasti reagoida ja vuorovaikuttaa keskenään. Molekyylikeitto tuotti kaikenlaista, sekä hyviä että toimivia, mutta välttämättä, enimmäkseen, myös huonoja ja toimimattomia sekvenssejä.

Itse olisin ehdottomasti tämän jälkimmäisen näkemyksen kannalla. Mielestäni solukalvon olemassaolo varhaisen molekyylievoluution aikana tuntuu hyvin ”huonolle ratkaisulle” ensinnäkin siksi että siitä ei olisi ollut mitään hyötyä perinnöllisyyden kannalta. Luonnonvalinnan kohteena toimivien perinnöllisten solulinjojen edellytyksenä on se että solu pystyy jakaantumaan hallitusti ja jakamaan kahdentuneen genominsa tasan molempiin tytärsoluihin. Tähän tarvitaan proteiinipohjainen solunjakaantumiskoneisto. Varhaisen RNA-maailman aikana syntyneet satunnaiset kalvovesikkelit olisivat taas jakaantuneet sattumanvaraiseti, tai olisivat kokonaan hajonneet ja muodostuneet taas uudelleen, satunnaisesti, eikä tämä olisi mitenkään edistänyt sen sisällä kehittyneiden molekyylien evoluutiota.

Varhaisten RNA-molekyylien perinnöllisyyteen liittyy myös toinenkin ongelma, jonka takia pysyvät solulinjat olisivat olleet jopa todella haitallisia: sen aikainen epätarkka kopiointi tuotti paljon virheitä, eli se kadotti olemassa olevaa informaatiota satunnaiseen kohinaan. Kalvon sisälle sujetussa pienessä populaatiossa tämä virheellinen kopiointi olisi pian muuttanut koko replikaation toivottamaksi ”suttaamiseksi”: siitä ei olisi tullut yhtään mitään. Erityisen haitallisia olisivat olleet miniatyyriset, emo-sekvenssejään tehokkaammin lisääntyvät parasiitti-sekvenssit. Näiden myötä koko varhainen olemassaoloyritys olisi kaatunut niin sanottuun virhekatastrofiin.

Virhekatastrofilta selvitymiseen auttaa se että molekyyliyhteisö on riittävän laaja, niin että tuo virheellisen kopioinnin haittavaikutus voi korvaantua myös sen tuottamalla toisella vaikutuksella, eli harvakseltaan syntyvillä positiivisilla mutanteilla ja yhdistelmillä joiden ominaisuudet ovat emosekvenssejäkin paremmat. Näidenkin suurena uhkana olivat parasiittisekvenssit, jotka eivät tuottaneet mitään hyötyä yhteisölleen, vaan kuluttivat sen resurssit turhiin tuotteisiin. Ne olivat oman aikansa viruksia.

Nuo varhaisen maailman parasiitit ja virukset olivat tuhoisia, mutta jatkoa ajatellen ne saattoivat olla myös erinomaisen hyödyllisiä. Nimittäin nuo olemassaoloa uhkaavat tuholaiset saattoivat olla se valintatekijä, joka pakotti itselliset replikaattorijuosteet vetäytymään erilleen johonkin erilliseen tilaan; se tarkoittaisi membraanin sulkemaan tilaan, jossa se saattoi kopoida vain omaa (tai lähisukuisia) juosteita. Tosin, varhaisimmassa vaiheessa tuo replikaattori ei vielä (ainakaan heti) voinut rakentaa kokonaista solu- ja proteiinisynteesikoneistoa ympärilleen, vaan se monimutkainen ja moniosainen toiminto olisi edelleen säilynyt ”yhteisöllisenä jätti-hankkeena”.  Pysyvät solulinjat, välttämättömät solunjakaantumistoiminnot ja tarkemmat kalvotoiminnot olisivat voineet kehittyä sitten myöhemmin, kun olosuhteet muuttuivat ja varhaiset eliöt joutuivat meriveteen. Tässä kohtaa niiden piti nopeasti oppia hallinnoimaan ja säätämään oman sisäisen ympäristönsä olosuhteita.

Tuollainen replikaattoreiden aktiivinen sulkeutuminen kalvopussien sisälle on helppo kuvitella varhaisen eliökunnan keksinnöksi, sillä hyvin monet RNA-virukset käyttävät sitä yhä. Replikaatioproteiineidensa avulla virukset ”osaavat” kaareuttaa isäntäsolun sisällä olevia kalvoja, ja siten aktiivisesti synnyttää kalvorakkuloita joiden sisälle ne sulkeutuvat replikaation ajaksi. Rakkuloiden sisällä ne ovat suojassa isäntäsolun vihamielisiltä puolustusreaktioilta, ja voivat ”rauhassa” monistaa vain juuri kyseistä virus-RNA:ta. Siis viruksetkin, jotka ovat vain pelkkiä RNA-polymeereja, ovat oppineet olemaan ”itsellisiä”.

Kirjoitin tästä aiheesta aikoinaan hypoteesijulkaisun (Laiterä, T. and Lehto, K. 2009. Protein-mediated Selective Enclosure of Early Replicators Inside of Membranous Vesicles: First Step Towards Cell Membranes. Orig Life Evol Biosph. 39:545–558). Tuo juttu ei oikein saanut tuulta alleen. Nyt äskettäin Matsumura ja kumppanit osoittivat kokeellisesti että juuri tuollaisen valikoivan väliaikaisen eristäytymisen avulla replikoiva RNA-populaatio pystyy välttämään virhekatastrofin ja toimintansa romahtamisen (Matsumura, Shigeyoshi, et al. ”Transient compartmentalization of RNA replicators prevents extinction due to parasites.” Science 354.6317 (2016): 1293-1296). Kiva juttu.

4 kommenttia “Yhteisöllisyyttä, itsellisyyttä, hyötyjä ja haittoja”

  1. Ajattelen asiasta samalla tavoin. Silti muitakaan vaihtoehtoja ei kannata tässä vaiheessa hylätä. Matsumuran paperi on kiva juttu, kauneusvirheenä sieltä tosin puuttuu viite omaan paperiisi.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Vaihtoehtoja toki voinee olla vaikka mitä – niistä on vain perin vaikeaa saada enää kiinni kun se on niin totaalisesti taakse jäänyt elämänvaihe.

  2. Jorma Kilpi sanoo:

    Minkä kokoluokan asioita mahdolliset vesikkelit ovat? Näin maallikona ajattelen että solullisuudella on täytynyt olla jokin esivaihe josta solullisuus on syntynyt suhteellisen pienellä evolutiivisella askeleella. Olisiko tällainen esivaihe kuitenkin voinut olla kokoluokaltaan monta kertaluokkaa suurempi kuin ensimmäiset solut?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Noita muinaisen molekyylimaailman kokoluokkia voi arvailla sen perusteella millaisia rakenteita kyseiset molekyylit pystyvät tiettävästi muodostamaan. Siispää, lipidimolekyylien spontaansti muodostamat varhaiset vesikkelit lienevät olleet reilusti alle mikrometrin kokoisia. Mutta varhaisimmassa maailmassa kaikenlaisia molekyylejä, sekä tarpeellisia että tarpeettomia, ja jopa haitallisia, kerääntyi samaan elinympäristöön sattumanvaraisesti. Itse ajattelen että tuo varhainen molekyyliyhteisö oli laaja. Se toki piti elellä jossakin rajautuneessa tilassa, ehkäpä erilaisten mineraalikerrosten tai spontaanien kalvojen rajaamassa ympäristössä. Nämä kollektiiviset molekyyliyhteisöt olisivat olleet hyvinkin laajoja, ainakin solujen mittakaavaan verrattuna. Tuollaiset kemialliset hautomot olisivat voineet täyttää kokonaisia vulkaanisia kenttiä. Mitä se sittten olisikaan: satoja kuutiometrejä??

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Solujen muistot

1.12.2017 klo 01.59, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Aikoinaan nuorella Maa-planeetalla, ensimmäiset elämän muodot syntyivät sellaisessa ympäristössä joka oli kyllästynyt pienillä orgaanisilla yhdisteillä; erityisesti vetysyanidi ja sen erilaiset johdannaiset olivat hyviä lähtöaineita.  Lisäksi tarvittiin rikkivetyä ajamaan molekyylien pelkistymistä edelleen, sekä jonkinlaisia pelkistyneitä ja liukoisia fosforiyhdisteitä. Pieniin molekyyleihin oli latautunut hyvin paljon elektroneja, eli pelkistysenergiaa. Ympäristö ruokki vilkasta kemiaa tarjoamalla koko ajan lisää lähtöaineita, ja se tarjosi myös koko ajan lisää energiaa reaktioiden käyttövoimaksi. Energiaa tuli sekä molekyylien rakenteista että ympäristöstä, esimerkiksi UV säteilyn tai kuumuuden muodossa. Meteoriittien tai asteroidien iskeytyminen maahan, tai kuumat tulivuorenpurkaukset tai salamointi saattoivat toimia tehokkaina energialähteinä, samoin näiden yhdistelmä eli vulkaaninen salamointi, jota syntyy kun tulivuorten kaasu-ja tuhkapilvien suuret staattiset sähkövaraukset purkautuvat salamointina.

Kun sopivia lähtöaineita oli tarjolla runsaasti, hyvin konsentroituneena, tai jopa ajoittain kuivissa olosuhteissa, ne reagoivat keskenään ja synnyttivät yhä isompia ja monimutkaisempia tuotteita. Monimutkaisten kemiallisten reaktioiden sekamelska synnytti suuren määrän pienehköjä molekyylejä, mutta  olosuhteet suosivat juuri tietyn tyyppisiä reaktioreittejä ja tiettyjen molekyylien syntyä ja rikastumista. Esimerkiksi sellaiset molekyylit  rikastuivat jotka liukenivat ja kulkeutuivat virtaavan nesteen mukana lammikoihin, missä ne konsentroituivat suuriin pitoisuuksiin nesteen haihtuessa. Myös sellaiset molekyylit rikastuivat jotka kestivät UV-säteilyä, tai kuumuutta.

Näiden varhaisten vaiheiden lopputuleman perusteella tiedämme että ympäristöön rikastui runsaasti juuri niitä aineita joista elämä sitten rakentui, eli nukleotideja, ja aminohappoja. Tarpeeksi rikastuessaan, ehkäpä olosuhteissa missä vesi oli kokonaan haihtunut pois ympäristöstä, nukleotidit linkittyivät toisiinsa säännolliseksi ketjuiksi. Nämä taas liittyivät yhteen, katkeilivat, liittyivät uudelleen, ja kasvoivat pidemmiksi. Satunnainen yhdistely kasvatti ketjujen pituutta ja monimutkaisuutta. Ne oppivat myös kopioimaan itseään tai toisiaan. Kopiointi tuotti tosin vielä runsaasti virheitä, ja näiden myötä se sekä tuotti nopeasti uutta geneettistä informaatiota, ja myös hävitti olemassa olevaa toimivaa informaatiota.

Nukleotidiketjut oppivat liittämään yhteen aminohappoja, joista siten syntyi pieniä peptidejä. Aminohappojen ketjutusta ohjaava geneettinen  koodi kehittyi vähitellen tarkasti optimoiduksi kolmikkokoodi-kieleksi, jossa kullekin aminohapolle on käytössä keskimäärin kolme erilaista  koodia. Samantapaiset kolmikot koodaavat joko samaa, tai samankaltaisia aminohappoja. Päällekkäisyyden ansiosta koodi on hyvin kestävä sekvenssivirheitä vastaan: sekvenssi voi vaihdella paljonkin ilman että sillä on vaikutusta tuotettuun proteiinituotteeseen.

Proteiinisynteesikoneisto on suuri ja moniosainen molekyylien yhteistyöverkosto, jonka toimivuutta ja kehitystä ei voi jäljittää suoraan alkeellisempiin kehtiysvaiheisiin, sillä proteiinisynteesi ei voi toimia ennenkuin kaikki sen perusosat ovat olemassa. Onkin ollut vaikea ymmärtää miten kaikki sen osat syntyivät ja kehittyivät yhteensopiviksi, niin että ne saattoivat käynnistää saumattoman yhteistyön. Ne eivät suinkaan voineet ilmestyä suoraan ”tyhjästä”, vaan niiden piti kaikkien kehittyä erikseen, vähitellen. Niiden kaikkien piti ensin tuottaa jotakin toiminnallista hyötyä, ja vakiintua, ja vasta vähitellen nämä hyödylliset osatoiminnat yhdistyivät synergisteksi kokonaisuudeksi. Geneettisesti ohjattu proteiinisynteesi ei siis voinut olla mikään kehityksen tavoite, vaan se syntyi suotuisana yhdistelmänä monista erikseen kehittyneistä toiminnoista.

Proteiinisynteesin käynnistyminen kuitenkin tuotti valtavan suurta toiminnallista hyötyä RNA molekyyleille: se paransi elämän toimintaa ja selviytymisen mahdollisuuksia niin merkittävästi että jotkut tutkijat kutsuvat tätä vaihetta ”Läpimurtoeliksi”, nimeltä Riborgis eigensis. Tämä synteesikoneisto oli niin oleellinen kaikelle myöhemmälle kehitykselle että se vakiintui solujen peruskoneistoksi, ja sen keskeiset osat ovat alkuperäisen kaltaisia yhä vieläkin kaikissa elävissä soluissa. Ne ovat molekyylifossiileita jotka kertovat siitä miten elämän perusteet aikoinaan rakentuivat.

Proteiinientsyymit mahdollistivat monien uusien biokemiallisten reaktioiden ja synteesireittien keksimisen ja toteuttamisen hallitusti ja tehokkaasti. Näiden myötä elämä alkoi tulla omavaraiseksi, sen sijaan että se oli aiemmin saanut kaikki tarvitsemansa raaka-aineet suoraan ymäristöstään. Proteiinientsyymit myös mahdollistivat RNA-genomeiden kopioimisen DNA-muotoon, joka taas edusti paljon kestävämpää informaation tallennusmuotoa kuin RNA-ketjut. Kestävyys ja omavaraisuus tuli erityisen tarpeelliseksi siinä vaiheessa kun varhaisen elämän ympäristöt olivat muuttumassa toisenlaisiksi, ja nuori elämä oli joutumassa aivan uusien haasteiden eteen.

On ilmeistä että elämän varhaisin kehitys oli tapahtunut ympäristössä joka tuotti elävän solukoneiston omana kemiallisena tuotteenaan: ympäristö tarjosi rakennuspalikat joista elämän ensimmäiset ketjumaiset molekyylit rakentuivat, ja tarjosi niitä koko ajan lisää, jatkuvasti, niin että ketjut saattoivat aikojen kuluessa kopioitua, lisääntyä, ja kehittää toiminnallisia rakenteita.

Ympäristö tarjosi hienojakoisia mineraalikerroksia joiden alle valmiit molekyylit saattoivat kerrostua suojaan tuhoisalta UV-valolta, sekä mineraalisia katalyyttejä kuten Zn2+, Mn2+  ja Bo2+ ioneita reaktioiden ylläpitämiseen. Hienojakoiset mineraalipinnat myös auttoivat molekyylien konsentroimisessa ja aktivoinnissa. Erityisesti, RNA-maailmassa kehittyvä proteiinisynteesikoneisto oli riippuvainen siitä että ympäristössä vallitsi korkea K+ ionien pitoisuus, verrattuna vallitsevaan Na+ ionien pitoisuuteen. Tuo solujen sisälle tallentunut muisto, eli sytoplasman korkea pelkistysaste, sen K+/Na+ suhde ja Zn2+ ja Mn2+ ionien käyttö ko-faktoreina joidenkin entsyymien katalyyttisissä kohdissa kertoo siitä että elämä on saanut alkunsa kuivalla maalla, jossakin tulivuoritoiminnan ylläpitämällä vulkaanisten kaasujen kentällä.

Nämä elämän molekyylikoneiston toimintaedellytykset ovat olleet niin ehdottomia että ne ovat vakiintuneet elämän perusympäristöksi, ja vallitsevat yhä edelleen kaikkien elävien solujen sisällä. Siis, elämä kantaa yhä edelleen solujensa koostumuksessa muistoa siitä, millaisissa olosuhteissa se alunperin kehittyi.

 

4 kommenttia “Solujen muistot”

  1. Jorma Kilpi sanoo:

    ”Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” 🙂

    Ovatko kaikentyyppiset solut koostumukseltaan samanarvoisia elämän kehitysolosuhteiden tutkimisen kannalta?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Niinpä juuri. Tuo vanha sitaatti osuu ihan nappiin.
      Solujen tutkimuksesta: Hyvinkin erilaiset solut sopivat vastaamaan hyvin erilaisiin kysymyksiin. Esimerkiksi kaikista pienimmät kertovat siitä mitä toimivassa solussa on pakko olla. Sitten taas sellaiset hyvin erikoiset – kuten syvän merenpohjan sedienteissä elävät arkit – voivat olla tärkeitä välimuotoja eri linjojen välillä, ja kertovat siitä miten linjojen erilleen kasvaminen on tapahtunut (https://www.ursa.fi/blogi/elaman-keitaita/wp-admin/edit-comments.php?p=6939#comments-formmainitussa tapauksessa: arkit ja eukaryootit). Sitten taas KAIKKIEN tunnettuje genomeiden vertaaminen kertoo myös siitä mikä on yhteistä kaikille, eli vanhinta ja alkuperäisintä. Eri päähaarojen (tai myös muidenkin haarautumien) vertailu taas kertoo siitä miten – ja ehkä, miksi, millaisten tekijöiden ajamana – eliökunta on kehittynyt eri suuntiin… Se on hauska juttu: nämä suuret muutokset ja sopeutumat tallentuvat genomeihin ja ovat luettavissa sieltä.

  2. Hox-geenit mahdollistivat kambrikaudella erilaisten ruumiinrakenteiden synnyn. Ehkä tuo myöhempi tapahtuma on jossain määrin analoginen proteeinisynteesikoneiston synnyn kanssa. Mutta proteiinisynteesiä edeltäneet esimuodot ovat ilmeisesti hävinneet.

    Mahdollisesti arkaaisia ominaisuuksia voisi saada esiin jos soluja panisi liuokseen joka matkii solulimaa. Ehkä sillä tavoin evoluution saisi etenemään taaksepäin kohti alkumuotoja, jonkin matkaa. Diagnostiikka ei tosin taitaisi olla helppoa… mutta ainahan se vaikeus jossain on.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      … Juu, tuo proteiinisynteesin tulo aikoinaan on ollut aivan mullistava tapahtuma kehityshistoriassa. Sitä edeltäviin vaiheisiin on jotakuinkin mahdotonta päästä katsomaan, tai kokeilemaan, siksi että sen myötä lähes kaikki siihen asti käytössä olleet ”hyvät kyvyt ja taidot” tulivat tarpeettomiksi ja katosivat pois. Kehitystä on lähes mahdoton saada kulkemaan taaksepäin. Lähes yhtä vaikeeta kuin meidän olisi palata kivikauteen. Tai että ihmisen lajin olis mahdollista palata takaisin puuhun ja elää siellä ihan mukavaa ja sujuvaa elämää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *