Astrobiologian filosofisia ulottuvuuksia

12.5.2016 klo 08.26, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Terveisiä Vilnasta. Olin siellä viikko sitten ensin European astrobiology campus – nimisen ERASMUS-hankkeen kokouksessa, sitten Life-Origins nimisen COST hankkeen kokouksessa. Ei tullut mitään ihan mullistavan uusia asioita vastaan. Edelleen keskustellaan kovasti näistä isoista avoimista kysymyksistä, kuten mikä olisi elämän synnylle sopiva ympäristö, mitkä ovat elinkelpoisen planeetan edellytykset – ja miten ja missä järjestyksessä eliökunta on haarautunut silloin varhaisessa alussaan. Kiehtovia juttuja.

Mutta erityisen mielenkiintoinen oli mielestäni välipäiviin sattunut työryhmä-työskentely. Työryhmän nimeltä ”astrobiologian filosofia ja  historia”-  oli koolla valmistelemassa laajaa ”valkoista paperia” aiheesta astrobiologian yhteiskunnallinen merkittävyys. Tällä paperilla on tarkoitus pohjustaa ja perustella astrobiologian uusia koulutushankkeita ja erityisesti tuoda päättäville tahoille tietoon, miten monella tasolla astrobiologinen tutkimus ja tieteelllinen koulutus ylipäätään vaikuttaa yhteiskunnassa.

Astrobiologinen tutkimus perustuu suoraan kaikkiin muihin kokeellisiin luonnontieteisiin, mutta se myös poikkeaa niistä siten että se rakentaa yhteyksiä niiden välille. Tässä ei riitä että pyritään tietämään siitä yhdestä omasta  tutkimusaiheesta mahdollisimman paljon, ja yhä lisää ja lisää – vaan pyritään myös ymmärtää miten se liittyy muihin saman aihepiirin asioihin – ja miten näistä rakentuu kokonaiskuva ja jatkumo. Jos muut tieteet rakentavat yhä tarkempia yksityiskohtia, astrobiologia rakentaa suurempia kuvia – tai kokonaista tieteellistä maailmankuvaa.

Astrobiologiset tutkimusaiheet myös liikkuvat tunnetun maailmamme äärialueilla, olivatpa ne sitten kaikista varhaisimpia ja kummallisimpia elämänmuotoja, vanhimpia tai muuten vain kummallisia ekstreemejä elinolosuhteita tällä planeetalla, tai tutkimuskohteita tämän planeetan ulkopuolella. Eräs kiehtovimpia kysymyksiä on se, löytyykö tämän planeetan ulkopuolelta elämää. Jos löytyy, niin onko se oman planeettakunnan sisältä löytyvää mikrobielämää, vai löytyykö jstakin kaukaa jonkinlaisia havaittavia elonmerkkejä. Seuraava suuri, hyvin perustavaaa laatua oleva kysymys olisi tuon vieraan elämän laatu: onko se samanlaista kuin se elämä jonka tunnemme täällä Maan päällä, vai voiko olla olemassa myös jotakin ihan toisenlaista elämää. Nämä tällaiset kysymykset – ja niiden mahdoliset vastaukset – tulisivat merkittävästi vaikuttamaan maailmankuvaamme ja käsitykseemme elämän olemassa olosta, ja itsestämme.

Muita avaruustutkimukseen ja avaruusmatkailuun liittyviä eettisä, käytännöllisiä ja taloudellisia kysymyksiä ovat myös mm. se, onko ihmiskunnalla oikeus pyrkiä taloudellisesti hyödyntämään muita taivaankappaleita. Tai, onko ihmisellä oikeus millään tavalla muuttaa niiden olemassa olevia olosuhteita – onko oikeus esimerkiksi saastuttaa lähiplaneettoja Maa-peräisillä mikrobeilla. Kontaminaatiota on hyvin vaikea välttää jos noille taivaankappaleille matkustetaan yhtään suuremmilla porukoilla. Ja jos ihminen matkustaa, tai edes lähettää luotaimia muille planeetoille ja tuo ne sitten takaisin Maahan, niin myös Maa voi saastua sieltä tulevilla mikrobeilla. Nämä mahdolliset riskit ovat niin uusia että ihmisen on hyvin vaikea edes arvioida niiden merkittävyyttä tai suuruutta – tai niiden mahdollisia seurauksia.

Avaruustoiminta-kysymyksiin liittyy myö suuria (joskin vielä teoreettisia) taloudellisia intressejä, ja lainsäätäjien pitäisi ymmärtää säätää jotakin toimintaohjeita ennenkuin taloudelliset hyödyntäjät alkavat mellastaa ihan oman mielensä mukaan.

Työryhmä arvioi näiden astrobiologian äärialueiden merkittävyyttä sekä yhteiskunnalliselta, filosofiselta että eettiseltä kannalta. Se totesi että astrobiologian koulutuksen olevan ensisijaisen tärkeää ja merkittävää, sillä se rakentaa nuorison tieteellistä maailmankuvaa, ja auttaa ymmärtämään suurten prosessien keskinäisiä riippuvuuksia ja jatkuvuuksia. Itse sanoisin että se auttaa ymmärtämään kokonaisuuksia. Ja tällä asialla on erittäin suuri merkitys yhteiskunnassa, myös siihen miten meidän lajimme osaa asustaa tätä kotiplaneettaa.

Mielestäni meidän pitäisi jotenkin ymmärtää suuria kokonaisuuksia, ja suurten prosessien keskinäisiä riippuvuuksia jotta osaisimme elää täällä viisaammin ja kestävämmin. Jos ymmärtäisimme miten valtavan pitkän ja haparoivan evoluution kautta, ja miten monen ekokatastrofin ja massatuhon kautta eliökunta on kehittynyt nykytilaansa, niin ehkä suhtautuisimme vakamammin eliökunnan monimuotoisuuden säilyttämiseen. Jos ymmärtäisimme että meidän kahdella jalalla kävelevän lajimme on aivan viimeisimpiä tulokkaita evoluution keksintöjen joukossa, ja on täysin riippuvainen muista lajeista ympärillään, samoin kuin suurista geologisista ja ilmakehän kaasujen kierroista, niin ehkä emme koettaisi niin paniikinomaisesti ulosmitata kaikesta maksimaalista taloudellista hyötyä.  Jos ymmärtäisimme miten herkkä ja monimutkainen vuorovaikutusten verkosto kallioperän,  eliökunnan ja ilmakehän välillä säätelee ilmastoamme,  niin – niin mitä? Lopettaisimmeko fossiilisten polttoaineiden käytön kokonaan? Jos ymmärtäisimme miten äärimmäisen herkkää ja haurasta elämä kaikissa muodoissaan on, niin ehkä arvostaisimme tätä elävää planettaamme niin paljon, että käyttäisimme tietelliisiä ja teknisiä resursseja ekologisesti kestävän yhteiskuntamallin ja elämäntavan rakentamiseen?  Jos osaisimme suhtautua vastuullisesti tähän planeettaan, niin varmaan tekisimme niin myös muiden läheisten taivaankappaleiden suhteen.

Tuo mainittu työryhmä valmistelee valkoista paperiaan tavoitteenaan vaikuttaa Euroopan poliittisiin päättäjiin ja heidän päätöksentekoonsa, koskien mm. avaruuusteknologian lainsäädännön uudistamista ja koulutuspolitiikkaa.  Minä taas ajattelen että ei kannata paljoakaan uhrata ruutia poliitikkojen tai muiden vanhojen ihmisten käännyttämiseen. Parhaiten kannattaisi opettaa lapsia, mahdollisimman varhaisesta iästä lähtien. Lapsena vielä ihminen voi omaksua uutta tietoa, jotakin uusia ajatuksia, ja jopa arvojakin. Ja lapsethan ovat huomisen päättäjiä.

13 kommenttia “Astrobiologian filosofisia ulottuvuuksia”

  1. Pentti S. Varis sanoo:
    13.5.2016 22:25

    Kirsi kirjoitti: ”Mielestäni meidän pitäisi jotenkin ymmärtää suuria kokonaisuuksia, ja suurten prosessien keskinäisiä riippuvuuksia jotta osaisimme elää täällä viisaammin ja kestävämmin. Jos ymmärtäisimme miten valtavan pitkän ja haparoivan evoluution kautta, ja miten monen ekokatastrofin ja massatuhon kautta eliökunta on kehittynyt nykytilaansa, niin ehkä suhtautuisimme vakavammin eliökunnan monimuotoisuuden säilyttämiseen.”

    https://www.sciencedaily.com/releases/2013/02/130206131048.htm

    Summary: ”Differences in the physical connections of the brain are at the root of what make people think and behave differently from one another.”

    Neuron -lehdessä 2013 julkaistu tutkimus, joka kertoo aivojen rakenteen ja ”langoituksen” yksilöiden välisten suurten erojen tekevän mahdottomaksi yhtenäisen ymmärtämistavan tai toiminnan, valaisee varmaan keskeisintä syytä, miksi ihmiskunta on jakautunut lukuisissa asioissa lukuisia eri näkemyksiä ja mielipiteitä omaavaksi ja alati uusia eroavuuksia ilmentäväksi joukoksi. Vaikka demokraattinen systeemimme jossain määrin onnistuukin kanavoimaan mm. poliittisia ja uskonnollisia erimielisyyksiä lain suojaamiin lohkoihin, joissa jokaisella on vapaus mielipiteeseensä ja oikeus kannattaa sitä äänestämällä, ei demokratia aina estä ylilyöntejä ja usein myös aseellisen konfliktin uhkaa. Niinpä tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että sotia syttyy suurin piirtein samalla taajuudella kuin kookkaita metsäpaloja.

    http://www.worldscientific.com/doi/abs/10.1142/S0218348X98000407

    Herää ajatus, että sodat saattavat olla ihmiskuntaa hallitseva yleinen luonnonlaki, jonka selviämisessä Neuron -lehden artikkeli on vasta esimakua. Jokin tekijä on tähän asti estänyt totaalisen tuhon. Vastaavasti, jos ilmakehän happipitoisuus kasvaisi pari prosenttia, kaikki metsät olisivat kohta tuhkana.

    Luonnontieteiden tulokset voivat tarjota vihjeitä hyvän ja kestävämpään elämään, mutta vaarana on tulosten mahdollisen muuttumisen ja tulosten yksinkertaisten tulkintaerojen lisäksi viimekätisten perusteiden puuttumisesta johtuvat täysin erilaiset suhtautumistavat tieteeseen yleisesti. Hyvää tarkoittava kasvatuskin voisi muuttua pitkällä tähtäimellä tuhoisaksi indoktrinaatioksi varsinkin opetettaessa yhden tulkintamallin oikeellisuutta muihin verrattuna, muistaen jälleen aivojen suuren erilaisuuden.

    Astrobiologiaa tämä koskee erityisesti siten, että näin olemme saaneet jotain selville ainakin yhtä planeettaa maailmankaikkeudessa kansoittavien olioiden ominaislaadusta. Edellä on asiaa pohdiskeltu vain yhden, tosin varsin keskeisen olennon näkökulmasta. Mutta on helppo todeta, että tuhoavat, joskin ymmärrettävät tekijät hallitsevat koko planeettamme biosfääriä. Useimmiten, vaikkakaan ei aina, on kimppuun käynnin motiivina nälän sammuttaminen. Niinpä esimerkiksi elätti-kirjaskorpionini saadessaan minulta lihavan kirvan, imi niin että puhkesi.

    Yksikään elävä olento ehkä joitakin kiven sisässä eläviä bakteereja ja luonnollisilla jäänteillä eläviä matoja lukuun ottamatta ei elä pelkällä elottomalla kivennäisravinnolla, vedellä ja lämmöllä. Kaikki ottavat ylläpitonsa toisten, usein pienempien, selkänahasta. Näin tekevät paitsi suuret pedot kuten tiikerit, myös pienet ja lumoavan kauniit linnut tai hyönteiset

    https://www.google.fi/search?q=insects+eating+insects+pictures&biw=1067&bih=461&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ved=0ahUKEwjr5-fF09fMAhWD6CwKHY_4AsEQsAQIGA#tbm=isch&tbs=rimg%3ACbLyGf06MG1CIjix8yweHYbBlItLU2jWkjUnmrgRmtmiSTmERD0f_1JqsNcfzsjhDuipCMbzGIYp2kFdlJyu7eEe2lyoSCbHzLB4dhsGUEaHlqT6WRdyPKhIJi0tTaNaSNScRn5Knx1fb47MqEgmauBGa2aJJORHTkbz7BEQRfSoSCYREPR_18mqw1EVvHN4WtCCylKhIJx_1OyOEO6KkIRBT3bGaY2-yQqEgkxvMYhinaQVxHx_1nJIyKumnioSCWUnK7t4R7aXEZOGGEwYAkqL&q=insects%20eating%20insects%20pictures

    Suoranaisia sotia kehittyneine taistelustrategioineen käyvät monet muurahaislajit.” Vihanpidon” kohteeksi riittää jo vastapuolen kuuluminen eri pesueeseen, eri kuningattaren hallinta-alueeseen.

    https://www.google.fi/search?q=ants+in+war+pictures&biw=1067&bih=461&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ved=0ahUKEwiS_tuP1NfMAhWBXiwKHV3FBdUQsAQIGA#imgrc=_

    Jos maailmassa esiintyvät tuhoaikeet ja tuhot kuvattaisiin jollain symbolisilla kuvilla, maapallomme peittyisi näillä tuhosymboleilla. Toisesta planeettakunnasta saapuva vierailija voisi eri tavoin kehittyneen näköaistinsa puitteissa välittömästi nähdä biosfäärimme olemassaolon tärkeän ehdon, toistensa tuhoamisen ketjun, ja sen joillakin lajeilla tapahtuneen” hybridisaation” sodaksi. Kaiken tämän tiedostaminen järkytti mm. Charles Darwinia. Cambridgen eläinten tietoisuuden julistuksen valossa tuhovoimien luulisi aiheuttavan hetkellistä kiputietoisuutta tai ainakin olemassaolonsa menettämisen haikeutta.

    http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/385534/Mustekaloilla+ja+harakoilla+on+tietoisuus

    Pohdittaessa elämän olemassaolon mahdollisuutta muuallakin voitaisiin ehkä keskittyä eri tavoin tapahtuneiden tuhoavuuksien tai niiden jälkien havaitsemiseen. Yhteydenotot saattaisivat sisältää riskin, että ”meidät” vangittaisiin tai tuhottaisiin, tai sitten meikäläiset julmasti alistaisivat heikäläiset aliolennot. Tietenkin jollakin planeetalla ruokaongelma olisi voitu ratkaista siten, että yksi laji tuottaisi kaikille, myös tuottajalle itselle soveltuvaa terveellistä ruokaa, jota kaikki saisivat syödä. Tuhovoimia ja sotia ei edes tunnettaisi.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      13.5.2016 23:31

      Pentti, kiitos tästä varsin kiintoisasta tuhovoimien merkityksen analyysistä. Ensin sanot että ihmisille ei voi opettaa mitään yhteisiä näkemyksiä koska kaikkien aivot ovat niin erilaisia että he väistämättä ovat eri mieltä ja kehittävät kaikesta vain keskinäisiä konflikteja. Näin lieneekin asioissa jotka ovat kiistanalaisia, kuten mielipiteissä, uskonnoissa, poliittisisssa sunntauksissa. Mutta sitten jos puhutaan asioista jotka nyt jotakuinkin varmasti tieteellisesti tiedetään -niin niistähän me kaikki älylliset olennot voisimme jopa tulla sellaiseen näkemykseen että ”tämä on meidän yhteinen totuutemme”. Juuri tieto ja tieteen opetus, eli rajallisen yhteisen maailman tunteminen voisi yhdistää ihmiskuntaa, ja johtaa sitä yhteisten tavoitteiden, vastuiden ja velvollisuuksien (yhteisen etiikan ja moraalin) suuntaan.

      Sanot myös että konfliktit kuuluvat oleellisena osana kaikkien elävien keskinäiseen olemassaoloon ja kanssakäyntiin. Tuo ajatusmalli muistuttaa sitä evoluutiobiologian näkemystä jonka mukaan elämä on olemassaolon taistelua jossa vain vahvimmat ja ”julmimmat” selviytyvät (miten se olikaan: ”hampaat ja kynnet veressä”). Evoluutiossa nähdään kuitenkin että myös ne jotka sopeutuvat parhaiten – jotka löytävät oman lokeronsa ekosyseemeissä, vaikka kuinka vähäisen ja rauhanomaisen, myös ne selviytyvät. Useimmat lajit selviytyvät myös synergisten tai symbioottisten vuorovaikutusten ansioista. Jopa kaikki eukaryoottisolut: niitä ei olisi olemassa ilman sisälle kotiuutunutta ystävällistä ja ahkeraa mitokondrio-porukkaa. Eikä meitä lämminverisiä isoja eläimiä olisi jos ei meidän suolistomme olisi täynnä kaikenlaisia hyötybakteereita. Mun mielestäni elämä, noin yleisesti ottaen, on paljon enemmän yhteistyötä kuin taistelua (vaikkei sitä yhteiskunnassa aina helposti huomaa).

      Vastaa
    2. tapio salo sanoo:
      28.5.2016 17:22

      En näe tuhoavuutta oleellisena – vaan uuden luomisen käynnistäjänä. PallasAthenekin oli sodan ja luomisen jumalatar. Kaikki tämä monimuotoisuus perustuu tuohon olemassaolon taistelun pakottamaan vuorovaikutukseen!

      Vastaa
  2. Juhani Harjunharja sanoo:
    16.5.2016 13:01

    Kirsi Lehto on kirjoittanut mielenkiimntoista asiaa. Olen taipuvainen ajattelemaan pitkälle samoin aatoksi: ”Mun mielestäni elämä, noin yleisesti ottaen, on paljon enemmän yhteistyötä kuin taistelua (vaikkei sitä yhteiskunnassa aina helposti huomaa)” Vaikka elämässä onkin noita Pentti S. Variksen kuvaamia asioita runsain mitoin, on myös havaittavissa käytännön tuottamaa yhteistyötä ihan mikroelämän tasolta makroelämän tasolle saakka. Jopa ihmisten kesken. Vaikka siis onkin noita perin juurin julmia aggressioita ja sotia, siis joukkotuhonnan ilmiöitä harva se päivä kuultavina ja nähtävinäkin. Siitä huolimatta tuo aggressio ja eristyneisyys ovat vähemmistössä yhteityöhön ja empatiaankin nähden. Seei kuitenkaan tarkoita sitä, että sinsisilmäisesti jättäisimme ongelmat huomiotta. Ei suinkaan, vaan kasvamme sekä itse oppimaan yhteystyön ja empatian asioita että siirtämään tuota kasvamisen filosofiaa muillekin. Erityisesti koulukkaat ovat tässä keskiössä. Mutta kyllä aikuiset toimijat laidasta laitaan poliitikot mukaan lukien, on syytä saattaa yhteistyön ja empatian filosofian piiriin astrobiologiaakin apuna käyttäen. Mietimme täällä Utsjoella (Ohcejoga Utsjoen Ursa ry), miten tulevan kansainvälisen avaruusviikon (4.-10.10.) ohjelmaan saisi nivelletyksi tätä astrobiologian asiaa, filosofiaakin.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      16.5.2016 13:39

      Juhani! Hienoa että mietitte sitä miten astrobiologia ja filosofiakin niveltyisivät kansainvälisen avaruusviikon ohjelmaan. Siihen on varmasti moniakin mahdollisuuksia ja näkökulmia. Tuohon tiedepohjaiseen ja filosofian-kasvatukseen liittyen avaruus on ainakin erittäin hyvä näkökulma. Sieltä käsin katsoan näkee kovin selvästi että tämä on yksi ja yhteinen maailma, kaikki me ollaan ”samassa veneessä”. Kaikkien pitäisi käyttäytyä täällä vastuullisesti eikä koettaa tehä mitään tyhmää ja tuohoisaa, sen veneen pinnalla pysymisen kannalta.

      Vastaa
  3. Lasse Reunanen sanoo:
    16.5.2016 18:58

    Astrobiologia hyvä aihealue nuorille ja filosofiaa ajattelun työvälineenä.

    Ajankäsitteistä hyvä aloittaa.
    Itse oivalsin aakkosiamme olevan 28 + W, joista yhteys viikonpäivien 28 vuotiseen kiertoon ja sitä ymmärrystä helpottamaan annoin kalenterihakuuni viikonpäiville numerot 1-7 (W karkausvuosiin lisänä) ja aloitin hakutaulukkoni vuoden 2001 kautta (joka alkoi ja päättyi maanantaina).
    Em. kun nuoret hahmottaisi, että osaisivat vuosien viikonpäivät löytää – niin siitä sitten laajentamaan astrobiologian vuosimiljoonien aikakäsitteisiin…

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      16.5.2016 19:19

      No tuo seitsenpäiväisen viikon merkittävyys ei heti tunnu aukenevan maallikolle. Kuitenkin, hiukan yleisemmällä tasolla, on aika metkaa miten – tai minkä perusteella meidän ajanmittaus-järjestämämme on syntynyt. Vuosi, kuukausi ja päivä ovat selkeitä planetaarisista syistä johtuvia suureita – mutta entäpä ne muut: Missä vaiheessa yhteiskuntaelämää keksittiin että päivien pitkässä jatkumossa pitää olla olemassa joku systemaattinen rytmi niinkuin viikko. Tai että vuorokausi jakaantuu 24 tuntiin, ja ne edelleen minuutteihin ja sekuntteihin…. ja että tämä yhteinen järjestelmä on tullut käyttöön jopa universaalisti, ei kun globaalisti? Kuka sen keksi?

      Vastaa
  4. Kirsi Lehto sanoo:
    16.5.2016 19:35

    Haa. Vastaus tulikin heti tästä läheltä Harrylta: eli 7-päiväinen viikko tulee kuun vaiheista. No niinpä tietenkin. 24 tunnin päivä tulee vanhasta Egyptistä (12 järjestelmä, joka oli kiva luku silloin koska se on jaollinen niin monella luvulla) ja 60 minuuttia ja sekunttia tulee taas Babylonian 60-järjestelmästä. Nämä ovat meidän upeita kulttuurisia juuriamme.

    Aika voidaan laskea myös Juliaanisina päivinä. Tämä systeemi laskee vain jatkuvasti päiviä eteenpäin alkaen 1.1. vuonna 4713 ennen ajanlaskun alkua, ja päivän hetket lasketaan siihen päälle päivän desimaaleina. Nyt on menossa päivä ja hetki 2457525,20701… Siis loputon jono päiviä, niin kauan kuin aikaa riittää…

    Vastaa
  5. Lasse Reunanen sanoo:
    17.5.2016 17:36

    Juliaaniset päivät aloitus (1.1.4713 eaa.) lienee täsmäytetty tähän nykykalenteriimme (1.1.2016 jne. gregoriaanisena).

    Vuoden ja vuodenpäivien pituus vaihtelee tähtien eksoplaneetoilla samoin niiden etäisyydet tähdistään ja koot.
    Aurinkokunnan planeetat ja muut Aurinkoa kiertävät kohteet tunnetaan eksoja tarkemmin. Astrobiologian tuntemus perustuu vielä tarkemman tietämyksemme kautta Maan elämästä – joka kehittynyt nykyiseen miljoonien vuosien sopivalla kiertoradalla Auringon ympärillä.

    Tarkennan Auringon kiertoaikamme täsmällisyyttä (tuntemamme elämän rytmin):
    HS / Tiede, B 10-11 sivut – 29.2.2016 / toimittaja Timo Paukku kirjoitti karkauspäivistä (löytyy myös HS:n nettisivun uutishausta), jossa vuoden pituuden merkitsi;
    ”365 päivää, 5 tuntia, 48 minuuttia ja 45 sekuntia” ajaksi – jonka vaje juliaaniseen kalenteriin (ei juliaanisina päivinä, 365,25 päivää) on 11 minuuttia ja 15 sekuntia (myös lukua 11 minuuttia ja 14 sekuntia käytetty sekä karkaussekunteja lisätty).
    Täsmälleen 24 tuntia / 1 päivä aina 128 vuoden välein
    (tai em. 1 sekunti x 128 = 128 sekuntia vajaa päivä);
    (11 x 128 = 1408) + (15 x 128 = 1920 : 60 = 32) =
    1440 minuuttia : 60 = 24 tuntia / 1 päivä.

    Vuoden 1582 lisätyt 10 päivää siirsi kalenterin ajanlaskun vuoden 302 tasaus- ja seisauspäivien kohdalle;
    vuodesta 1582 – (10 x 128 = 1280) = 302 vuoteen.
    Juliaanisen kalenterin alkuun (46 eKr. / 45 eKr.) kalenterisiirtymää jäi vielä noin 3 päivää
    (lähes 2 3/4 päivää / 2 x 128 = 256 ja (46 + 46) + 36 / 3 päivää).

    Vastaa
  6. Pentti S. Varis sanoo:
    17.5.2016 18:31

    Juhani Harjunharja kirjoitti: ”..kasvamme sekä itse oppimaan yhteystyön ja empatian asioita että siirtämään tuota kasvamisen filosofiaa muillekin”

    Yksi syy sotien suhteen pessimistiseen kirjoitukseeni oli varmaan kirja, jota viime aikoina olen lueskellut:

    http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/1073917551/Jonathan+Glover+Ihmisyys+1900luvun+moraalihistoria

    Helsingin Sanomat kirjoitti, että kirja pitäisi ottaa lukion ohjelmaan. Olen samaa mieltä ja veikkaan, että se olisi tulevien johtajien ajatusmaailmaa kaikista eniten rauhanomaisia ja eettisiä ratkaisuja kohti viitoittava.

    Kirjassa kerrotaan myös, että natsien juutalaisvainoja pontevimmin vastustaneet ja eniten empatiaa tunteneet ihmiset olivat saaneet lapsena rangaistuksista mahdollisimman vapaan kasvatuksen, toisin kuin esimerkiksi kymmenisen miljoonaa oman maan kansalaista tapattanut Stalin, jonka isä oli Stalinin lapsuudenystävän mukaan päivittäin hakannut poikaansa kepillä jopa ilman syytä. Tästä tulee mieleen lapsuudenaikaisen kaltoinkohtelun aiheuttamat terveen ja kokonaisvaltaisen ajattelun estävät ”autiomaat” yksilön psyykkisessä kentässä.

    Stalinin, Hitlerin ja Himmlerin psykologiaa analysoi myös Erich Frommin hieno teos ”Tuhoava ihminen”. Frommin arvion mukaan viisi prosenttia ihmisistä olisi valmis muuttumaan joksikin heistä, jos olosuhteet olisivat suotuisat

    https://www.goodreads.com/review/show/1012026431

    Kiinnostava kysymys on, missä määrin evoluutio on perustunut kilpailuun ja missä määrin yhteistoimintaan. Joidenkin eläinten evoluution askelissa uskotaan todetun suorastaan kilpailun aktiivista välttämistä ja monimutkaisemmista geneettisistä syistä johtuvaa ekologisen lokeron siirtymistä

    https://www.sciencedaily.com/releases/2016/05/160512100708.htm

    Toisaalta taas lähes hengen menettämiseen johtavaa kilpailua esiintyy monien eläinlajien perheen perustamispyrkimyksissä. Vieläpä onnistuessaan löytämään pariutumiskumppanin esimerkiksi rukoilijasirkan mies tulee saman tien syödyksi. Ravintoketju on ehkä päällisin puolin tarkasteltuna julma. Voi olla kuitenkin harkittava kantaa, että ravintoketjuun kuuluvat saalistustoimet täytyy luokitella positiivisiksi tai neutraaleiksi, eliöiden itsensä ”hyväksymiksi” asioiksi. Mahdollisesti evoluutio onkin suurimmaksi osaksi konvergenttia eri eläinlajien samanlaisten ominaisuuksien perustuessa monesti eliöiden etsiytymiseen samankaltaisia optimaalisia konfiguraatioita kohden (näkemys, jota itse kannatan).

    https://www.sciencedaily.com/terms/convergent_evolution.htm

    Siis samaan tapaan kuin energian etsiytymisenä mahdollisesti informaation ja pienimmän vaikutuksen periaatteen jonkin universaalin esimuodon sanelemiin alkeishiukkasten ominaisuuksiin ja jaksolliseen järjestelmään, luonnonlakien ohjaamaan maailmaan rakenteineen ja toimintoineen sekä kaikkiin astrobiologian sfääreihin.

    Syvää merkitystä vailla oleva, lähinnä ihmiselle mahdollinen julmuus on ehkä vaikeampi kokea neutraalina tai positiivisena ilmiönä. Mutta eivätpä eläimetkään aina ole moraalisesti valveutuneita. Ainakin asenteeni talitiaisia kohtaan hieman muuttui nähtyäni lehdessä olleen kuvan nokalla kuoliaaksi hakatuista urpiaisista.

    Jotenkin tuntuu, että paljolti sattumanvaraisesta perus-darwinistisesta ja tavoitteellisesta konvergentista evoluutiosta jälkimmäisen toteutuessa olisi mahdollista uskoa ja jopa pyrkiä moraalisesti korkeampia tiloja kohti muun muassa juuri tieteen ja asiallisen moraalin opettamisen myötä. Tietenkin olettaen, että tällaiset tilat ovat odotettavissa. Juuri äskettäin radiossa kerrottiin kauan sitten olleesta aikakaudesta, jolloin eri uskontoja, mm. juutalaisuutta, islamia ja kristinuskoa kannattavat tiedemiehet tekivät tiedettä sulassa sovussa keskenään. Näinhän oikeastaan on nytkin, mutta yhteistyöstä ja sen tuloksista ei paljoakaan tihku suurelle yleisölle. Osasyy on varmaan tieteistä vieraantuneisuus, jota opetuskaan ei kovin paljon ole lievittänyt. Niinpä esim. TIMMS1999 raportissa todettiin, että seiskaluokkalaisista tytöistä neljällä sadasta oli myönteinen suhde fysiikkaan prosenttiluvun vielä pienetessä korkeammille luokka-asteille siirryttäessä. Ja juuri luonnontieteillä voisi olla voimakkaimmin yhdistävä, mielipiteitä synkronoiva vaikutus. Valon kajoa tunnelin päässä luo ehkä se, että kyselyissä tytöt ovat toivoneet kursseihin lisää tähtitiedettä. Mutta erityisesti kokeellista, kvantitatiivista aineistoa olisi lisättävä runsaasti. Miten tämä olisi mahdollista, olen selostanut mm. artikkelissa ”Matemaattinen luonnonlakinäkökulma yläkoulun fysiikassa”, DIMENSIO 2/2005 ja kokeillut kymmeniä vuosia. Ihme kyllä tytötkin kiinnostuvat nopeasti käytännön mittaamisesta ja laskemisesta, joiden avulla ilmiöön ominaisuuksineen voi tutustua luontevasti. Oheislukemistona voisi olla kiinnostavia tarinoita tutkijoiden urotöistä ja positiivisista suhteista. Yksi biologian kirja, jota en malttaisi olla mainitsematta, on itsekin yliopisto-mikrobiologi Paul De Kruifin ”Mikrobien metsästäjiä”, josta moni tuleva mikrobiologi on saanut innoitusta

    http://www.helsinki.fi/akka-info/tiedenaiset/salkinoja.html

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      17.5.2016 19:50

      Moninaiset ovat nuo eliölajien ja eliökunnan tiet evoluutiossa eteenpäin. Mutta ymmärtävänä eliölajina ihmisen luulisi valitsevan yhteistyön ja empatian, mieluummin kuin sodan, tuhon ja väkivallan, jo siitäkin syystä että tuo edellinen on niin paljon miellyttävämpi.

      Vastaa
      1. tapio salo sanoo:
        28.5.2016 17:28

        Olisi siis oikeasti KULTTUURIEVOLUUTION vuoro. Ihmisellä alkaa olla välineitä jo väkivallattomaan kilpailuun.

        Vastaa
  7. Lasse Reunanen sanoo:
    18.5.2016 17:54

    Kirsi Lehto kertoi 16.5. Juliaanisen päivän laskemisesta; ”alkaen 1.1. vuonna 4713 ennen ajanlaskun alkua”, jota eilen 17.5. hieman tulkitsin…
    Katsoin tarkemmin miten em. vuodesta jakautuu 400 vuoden välit (gregoriaaninen kalenteri toistuu siten uudelleen, juliaaninen kalenteri toistuu 700 vuoden välein) ja 128 vuoden välit (juliaaniseen kalenteriin kertyvien lisäpäivien välit, 1 päivä / 128 vuodessa).
    Jätin vuoden 0 laskematta (muistaakseni sellainen on myös em. päivälaskurissa mukana?).
    Lopuksi laskin em. väleillä likimäärät vuoteen 2013 (tarkka päiväys Tähdet 2013 / Ursan kirjasta, jossa Juliaaninen päivämäärä lyhyesti (laskelmani ei aivan täsmännyt – voi tarkentaa?).
    Olisi hyvä tietää tarkemmin näille tasavuosien alkuun täsmälliset Juliaaniset päivämäärät.

    400 vuoden välein (eaa. ja jaa. merkitsen – ja + merkein):

    – 4713 – 4313 – 3913 – 3513 – 3113 – 2713 – 2313 – 1913 – 1513 – 1113
    – 713 – 313 + 87 + 487 + 887 + 1287 + 1687 + 2087 + 2487 + 2887

    128 vuoden välein (eaa. ja jaa. merkitsen – ja + merkein):

    – 4713 – 4585 – 4457 – 4329 – 4201 – 4073 – 3945 – 3817 – 3689 – 3561
    – 3433 – 3305 – 3177 – 3049 – 2921 – 2793 – 2665 – 2537 – 2409 – 2281
    – 2153 – 2025 – 1897 – 1769 – 1641 – 1513 – 1385 – 1257 – 1129 – 1001
    – 873 – 745 – 617 – 489 – 361 – 233 – 105 + 23 + 151 + 279
    + 407 + 535 + 663 + 791 + 919 + 1047 + 1175 + 1303 + 1431 + 1559
    + 1687 + 1815 + 1943 + 2071 + 2199

    400 x 365 (+ 97 karkauspäivää) = 146 097 päivää 400 vuodessa.
    128 x 365 (+ 31 karkauspäivää) = 46 751 päivää 128 vuodessa.

    52 x 46 751 päivää = 2 431 052 päivää (vuoteen 1942),
    johon 70 vuotta x 365 (+ 18 karkauspäivää)/25 568 = 2 456 620
    (päiväykseen 31.12.2012, mutta 1.1.2013 oikea lukema on 2 456 294).
    Ero em. laskuuni; 328 päivää + 38 päivää = 366
    (syyskuulle olisi 38 + 52 = 90 päivää, noin 3 kk).

    16 x 146 097 päivää = 2 337 552 päivää (vuoteen 1686, vuosi 1687 molemmissa listoissa) –
    (50 x 46 751 = 2 337 550 päivää, 2 päivää em. poikkeaa),
    joihin lisäys (vuoteen 1942) 2 x 46 751 = 93 502 (2 431 052 ja 2 431 054)
    ja 70 vuoden lisäys (25 568 päivää / päivään 31.12.2012); 2 456 622 (2 456 620).

    Oletan, että 1.1.2013 oikea lukema; 2 456 294 jne. perustuu alkuvuosien merkitsemiseen juliaanisella kalenterilla, 0 vuoden laskemiseen ja ensimmäisen vuoden 4713 eaa. aloituksen olleen vain noin 3 kuukautta? Tarkennuksia tulkintaani ja siihen kirjallisia viitteitä olisi hyvä saada.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tarjolla tähtitiedettä ja astrobiologiaa

22.4.2016 klo 17.17, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Nyt olisi tarjolla astrobiologian ja havaitsevan tähtitieteen kesäkurssi sekä alan ammattilaisille, opiskelijoille ja amatööreille. Kurssin nimi on exoplanet, ajankohta 2.-12. elokuuta 2016, ja paikkana Moletain observatorio Vilnassa.  Lukekaapa kuvaus ja kohderyhmät verkkosivulta.

http:\\mao.tfai.vu.lt/exoplanets2016

Mikä mukavaa, se on myös ilmainen (myös matkat!) kaikille opiskelijoille ja nuorille tutkijoille jotka voivat ottaa sen Turun yliopiston työntekijänä tai opiskelijana  – tuo opiskelijastatus onnistuu muidenkin yliopistojen opiskelijoille, koska he voivat suorittaa sen JOO-kurssina Turussa. Tämä rahoitus johtuu siitä että järjestäjänä on Euroopan Astrobiology Campus -niminen ERASMUS-ohjelma (EAC), ja EuroPlanet organisaatio.

Amatöörit ja vanhempi tutkijaväki (paitsi UTUn työntekijät) joutuvat maksamaan itse matkat ja omaksutannushinnan, joka on 600 E.

Ilmoittautuminen jatkuu 5.6. asti.

Muutenkin – näitä astrobiologiaan liittyviä erilaisia kursseja on tarjolla tämän tästä. Tuon EAC:n järjestämät kurssit ovat ilmaisia Turun yliopiston opiskelijoille – ja muillekin opiskelijoille, JOO-suoritustavan kautta. Seuratkaapa ilmoituksia sivulla

astrobiology-campus.eu

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vaikeasti hallittava maailmankuva

6.4.2016 klo 23.55, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Vaikeasti hallittava maailmankuva

Elämme valtavan tietotulvan alla. Tietoa saadaan koko ajan, reaaliajassa, kaikilta suunnilta ja monista lähteistä. Luonnontieteilijöille tulvii oman alansa tietoa ammattilehdistä enemmän kuin ehditään tai jaksetaan lukea. Valtakunnan ja maailman yleiset uutiset vyöryvät yli, sosiaalinen media tarjoaa kokoaikaista kontaktia tuttaviin ja tuntemattomiin,  ja kaupallinen viestintä ujuttaa lonkeronsa kaikken tämän sekaan.

Kaiken uutistulvan takana on tietenkin tehokas tiedonvälitys, mutta myös se että maailma muuttuu kovaa vauhtia: tiede ja tekniikka tuovat tarjolle koko ajan uutta, sekä tietoa että sovellusta. Mutta onko tämä tämä tiedon paljous hallittavissa. Harva meistä ymmärtää edes mistä kaikesta on kysymys vaikkapa ilmastonmutoksessa, geeniteknologiassa, tai tietotekniikan ja keinoälyn kehittymisessä. Harva mieltää mitä tarkoittaa se että myt elämme yhtä maailman suurinta sukupuuttoaikaa. Tai, mitä tarkoittaa evoluution täysi sattumanvaraisuus – että se ei suinkaan ole aktiivisesti tähdännyt tähän mitä meillä nyt on maailmassa. Se olisi voinut, ja yhä voi johtaa kehityksen ihan uusiin suuntiin. Tai, harva meistä ymmärtää miksi jatkuva taloudellinen ja tuotannollinen kasvu on välttämätöntä, tässä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden maailmassa. Vielä harvempi pystyy arvioimaan mihin nämä prosessit johtavat jatkossa.

Vaikeita kysymyksiä nämä ovatkin, siksi että niihin sisältyy valtavan paljon erilaisia tekijöitä, erilaisia sovelluksia ja erilaisia vaikutuksia, ja ne jollakin tavalla vaikuttavat meihin kaikkiin. Jotenkin ne kuitenkin pitäisi ymmärtää, jotta niistä voisi realistisesti olla jotakin mieltä, ja jopa osallistua demokraattiseen päätöksentekoon.

Entä, miten meidän koulutusjärjestelmämme pystyy valmentamaan nuorisoa maailman ymmärtämiseen, tiedollisesti ja taidollisesti? Pyrkimys on hyvä, mutta kuolutuksenkin sisällöt taitavat hukkua tuohon samaan tietotulvan hajanaisuuteen: Koulujen oppiaineet pysyvät kukin tiukasti omien opetusohjelmiensa rajoissa.  Yliopisto-opetus perustuu opettavien laitosten omaan tutkimukseen ja erityisasiantuntemukseen: kussakin oppiaineessa se menee yhä syvemmälle yksityiskohtiin. Tämä yksityiskohtien opiskelu työllistää opiskelijan täyspäiväisesti, ainakin vuosiksi, tai koko iäkseen. Koulutamme spesialisteja jotka tuntevat oman alansa hyvin, mutta eivät paljoakaan tunne muiden alueiden asioita. Ihmisten on vaikea nähdä miten oma ala edes ollenkaan liittyy kaikkeen muuhun mitä maailmassa tapahtuu, tai miten suuret kokonaisuudet toimivat.

Maailman käsittämättömyys voi olla vaarallista, tai ainakin kyseenalaista, sillä ihmiset eivät pysty hallinnoimaan tai arvioimaan asioita joita he  eivät ymmärrä. Kaikki vain menee niinkuin menee – ihmisten tärkeimpänä intressinä on heidän oma välitön taloudellinen etunsa – maailma pyörii talouselämän talutusnarussa, ja kokonaisuus ei ole kenenkään hallittavissa.

Tässä pirstaleisen tiedon maailmassa on virkistävää kysyä myös suuria kysymyksiä, ja koettaa rakentaa kokonaiskuvia:  Miksi maailmamme toimii niinkuin se toimii, miten tämä kotiplaneettamme syntyi – miksi se on sellainen kuin se on. Mitä elämä on ja miten se syntyi? Miten eliökunta on vaikuttanut olosuhteiisin tällä planeetalla? Miten se yhä vaikuttaa? Miksi elämä kehittyi niin monimutkaiseksi? Miksi se kehitti monimuotoisia, monisoluisia lajeja? Mitkä olosuhteet ja suuret sattumat ovat vaikuttaneet siihen että eliökunta on nyt sellainen kuin se nyt on? Miten elämä, ilmasto ja geologia kytkeytyvät toisiinsa? Miten? Mitä jos — ? Mikä vaikuttaa mihin – ? Mistä syntyvät lainalaisuudet?

Tällaisia kysymyksiä ei voi vastata minkään yksittäisen oppiaineen sisällä. Nämä edellyttävät että tieteenalat puhuvat toisilleen… tämä on astrobiologiaa…   tämä on menneisyyden tutkimusta, ja nykyisyyden selittämistä. Olisi mielenkiintoista jos sitä voitaisiin heijastella myös tulevaisuuden tutkimukseen.

49 kommenttia “Vaikeasti hallittava maailmankuva”

  1. Pekka Janhunen sanoo:
    9.4.2016 21:30

    Rehellisesti sanottuna evoluution täysi sattumanvaraisuus tai että se olisi voinut johtaa johonkin hyvin erilaiseen lopputulokseen tuntuu minulle vähän vieraalta ajatukselta. Monikin prosessi – esimerkiksi lämmön siirtyminen – perustuu mikrotasolla satunnaisuuteen, mutta makrotasolla noudattaa silti selviä deterministisiä lakeja – esimerkiksi lämmönjohtumisyhtälöä. Minusta näyttää siltä että evoluution nuoli aika selvästi yksinkertaisesta kohti monimutkaista. Syitä voi olla monia, mutta ainakin kaksi tulee mieleen: 1) eliön kilpailukyky ja monimutkaisuus usein korreloivat keskenään, 2) monimutkaiset ja isot eliöt luovat uusia ekolokeroita jotka lisäävät pienempien eliöiden biodiversiteettiä ja näin monimutkaisuuden kasvu ruokkii myös itesään. Monimutkaisuus ei toki kasva tasaisesti ja voi välillä vähentyäkin, mutta silti jäsennän maailmaa siitä näkökulmasta että evoluutiolla on tietty suunta. Voin toki olla tässä asiassa väärässä.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      9.4.2016 22:27

      Kyllä varmaankin olet oikeassa siinä että monimutakisuutta syntyy siksi että (tai silloin kun) se stabiloi itse itseään — ja sitä kautta tulee valituksi. Ja juuri sellainen monimutkaisuus joka stabiloi systeemiä, sekä yksiön että systeemin tasolla. Teorian tasolla tätä selittää sellainen ”dynamic kinetic stability teoria” ( Extending the concept of kinetic stability: toward a paradigm for life, Authors Addy Pross, Vladimir Khodorkovsky, J. Physical Organic Chemistry, 17, Issue 4, 2004, Pages 312–316). Millaista se monimutakisuus sitten käytännössä on – siitähän meillä on olemassa vain ne esimerkit mitä täällä nähdään. Mutta muitakin voisi varmaan olla, paljonkin?

      Vastaa
      1. Pekka Janhunen sanoo:
        9.4.2016 23:31

        Esimerkiksi puut (metsät) ovat lisänneet monimutkaisuutta varsin paljon. Puiden varjossa on paljon erilaisia ekolokeroita joita täyttävät monet lajit. On liaaneja, lintuja, apinoita, jäkäliä, sieniä, pensaita ja monia muita.

        Pioneerilajien saama kilpailuetu on usein varsin selvä ja suuri. Esimerkiksi ensimmäinen uiva meripeto pystyi popsimaan suvereenisti suihinsa kaikki paikallaan jököttäjät. Ensimmäinen maakasvi vältti kasvinsyöjät. Ensimmäisellä maakasvien syöjällä taas oli iso ruokapöytä. Afrikassa on tärkeää että ruohonsyöjä jaksaa vaeltaa sateiden perässä riittävän kauas. Täällä pohjoisessa samaan tarvitaan yleensä siivet, eli muuttolintu. Kyvyt näihin siirtymiin kehittyivät ehkä ensin vuoristoissa, koska siellä tarvittavat siirtymät ovat lyhyitä: laaksoon ehtii talvehtimaan vähän hitaammillakin jaloilla. Kilpailu ja saalistus ajavat eliöitä etsimään uusia ekolokeroita ja elementtejä joissa kilpailua ei vielä ole. Ensin siirtyvät kasvit ja perässä tulevat kasvisyöjät ja lopuksi pedot.

        Elämä (kasvi) tarvitsee nestemäistä vettä, energiaa ja ravinteita. Samaan aikaan ja samassa paikassa, tai muussa tapauksessa on pystyttävä liikkumaan. Liikkuvat kasvit on eliöryhmä joka maapallolta puuttuu mutta joka kenties saattaisi olla olemassa jossain muualla. Iso hankaluus on kuitenkin juuristo: saadaakseen ravinteita, juurikarvojen on oltava maahiukkasten väleissä. Juuriltaan on vaikea irrottautua muuttomatkalle, ja kerran ylös kiskottua juuristoa on vaikea työntää uudestaan maahan.

        Vastaa
        1. Kirsi Lehto sanoo:
          10.4.2016 01:03

          Nuo ekosysteemeiden kompleksisuudet vuorovaikutukset ovat kyllä upeita – ja toinen toisiaan ”ruokkivia” – mutta ne kaikki perustuvat joihinkin yksilöissä (hitaasti) kehittyneisiin ominaisuuksiiin – niinkuin esimerkiksi peto-saalis-suhteet leukaan. Monet yksilöiden tärkeistä omainaisuuksista – niinkuin näkö, kuulo, liikkuvuus – ovat kehittynet useampaan kertaan, ja ovat siksi selvästikin evoluution suosimia. Mutta jotkut hyvin tärkeät ovat kehittyneete vain kerran. näitä ovat esimerkiksi happea tuottava fotosynteesi – joka oli sitten edellytyksenä kaikella monisoluiselle kompleksisuudelle. Samoin älykkyys (??) – yksi hienoimmista ja tärkeimmistä, ainakin teknisen sivilisaation kannalta. Se lienee kehittynyt usein – mutta entä tietoisuus? Ainakin tekninen älykkyys ja kyvykkyys vain kerran…

          Vastaa
          1. Tapio Salo sanoo:
            13.4.2016 11:34

            Onko termitti teknisesti älykäs tai kompleksisia pesiä rakentava lintu? Uusseelantilainen lintukin ratkoo teknisiä ongelmia nopeammin kuin keskiverto ihminen. Onko kala, joka rakentaa upean geometrisen kuvion hiekasta naaraan houkutukseksi alueelleen matemaattinen lahjakkuus? Entä simpanssi, joka on ylivoimainen numeroissa ihmiseeen verrattuna? Minusta noihin juttuihin pitää liittyä tietoisuutta, mutta en voi kuvitella tietoista suunnittelijaa, joka vavautuisi kehittämään kaiken kosmoksemme monimuotoisuuden. Vähempikin on jo viihdyttävää. Sattuma on paradoksaalista > esim. lantinheiton todennäköisyydet aina fifty- fifty, mutta pitkässä juoksussa tulee yhtä paljon, vaikka heittojen yksittäistodennäköisyyksien mukaan voisi kaikki olla vaikka kruunuja? > Tuhat ihmistä yhdessä lähes erehtymätön laskuri lukumäärien arvioinnissa!
            Olen taipuvainen ajattelemaan, että mikrotasolla kosmos arpoo uuteen nythetkeen vaihtoehtoja, jotka sitten voivat sopia tai olla sopimatta yksisuuntaiseen determismin synnyttävään tämän kosmoksen aikaan.
            Pidän mahdollisena myös, että eri lajeille on ”pimeän” puolella ”pilvipalvelut”, jotka rakentavat meille eäville olioille virtuaalitodellisuudet tietoisuuteemme???

          2. Kirsi Lehto sanoo:
            13.4.2016 12:17

            …. nämä kysymykset ja ehdotukset menevät meidän tietämisemme tuolle puolen …asioita joita ”ei voida tietää”.

        2. Pekka Janhunen sanoo:
          10.4.2016 09:59

          Onko maapallolla korkkaamattomia ekolokeroita? Meren pinta tarjoaisi vettä ja aurinkoa, jos sinne vain saisi jotenkin ravinteet. Sargassolevämetsät yrittävät olla jotakin sentapaista, mutta eivät jaksa houkutella merilintuja pesimään oksilleen jotta niiden ulosteista tulisi kunnolla lannoitetta metsälle. Koralliriutatkaan eivät ole koskaan oppineet kellumaan ja siten leviämään ulapoille. Aallokko taitaa olla kelluville ekosysteemeille liian kova haaste.

          Entä jos planeetta on kovin erilainen. Esimerkiksi punaisen kääpiön asentolukittu planeetta jossa on lämpöä kuljettava meri. (Oletetaan että jokin mekanismi estää kaiken veden kertymisen yöpuolen mannerjäätiköihin; en tiedä onko sellainen mekanismi oikeasti mahdollinen.) Planeetalla ei ole vuodenaikoja, joten vaeltaminen ja muuttolentäminen eivät liene yhtä tarpeellisia taitoja kuin Maassa. Uiminen sen sijaan on, koska muuten merivirta vie pelagisen lajin pois suotuisalta vyöhykkeeltä. Saalistus- ja pakenemismielessä juokseminen ja lentäminen olisivat edelleen yhtä hyödyllisiä taitoja kuin Maassakin: onhan sademetsässäkin juoksijoita ja lentäjiä, vaikka vuodenaikavaelluksia ei tarvitsekaan tehdä.

          Vastaa
          1. Kirsi Lehto sanoo:
            11.4.2016 09:18

            Moi Pekka,
            Maassa lienee sellainen tilanne että kaikki elinkeltoiset ympäristöt ovat asutettuja. Vain sulassa laavassa ja kaikista Atacaman autiomaan kaikista kuivimmissa keskiosissa ei ole elämää; muutoin kaikkialla on, jopa niissä aika elottomille näyttävissä valtamerien pintavesissä, jäätiköiden pinnoilla ja antarktiksen kvipinnoilla on mikrobeja, jotka pystyvät elämään siellä. Elämä on osannut sopeutua kaikkiin ympäristöihin missä on saatavana, ainakin joskus, nestenäistä vettä, energiaa ja ravinteita.

            Pohdiskelet millaista elämä saattaisi olla ihan toisenlaisilla planeetoilla. Joo, kaipa se saattaisi olla vaikka mitä tahansa – kun on edes vaikea tietää mitkä on ne perusominaisuudet mitä sen pitäisi täyttää jotta se olisi elämää. ”Kopioituva, itseään ylläpitävä kemiallinen systeemi…”. Määritelmä on kovin väljä. Silti se peruskysymys on että löytyykö sieltä ylipäänsä ”eläviä planeettoja”. Tämän pitäisi alkaa lähivuosina selvitä kun tähtitieteilijät saavat käyttöönsä kaukoputkia joilla voivat havainnoida muiden planeettojen ilmakehiä. Elämän pitäisi näkyä niistä ”jätteistä” mitä se tuottaa. Niinkuin hapesta …
            Mutta luulen että ”teknisesti älykkäitä” olentoja löytyy hyvin vähän, josko ollenkaan. Jos niitä olisi runsaasti, ja lähiavaruudessa, niin niitä oli havaittu jo…??

          2. Pekka Janhunen sanoo:
            11.4.2016 20:24

            Joo, Maassa kaikki elinkelpoiset ympäristöt ovat asutettuja, mutta pohdiskelin oikeastaan vähän eri asiaa eli sitä onko biosfäärimme perustuotannoltaan lähellä(kään) maksimaalista. Siinä mielessä tietystikään ei ole, että ihminen tekniikoinen voisi lisätä perustuotantoa paljonkin. En kuitenkaan keksinyt ”helppoa” evolutiivista keinoa lisätä perustuotantoa merkittävästi.

            Teknisistä roduista tiedämme minusta oikeastaan vain että jos niitä on, ne eivät ole lisääntyneet ainakaan täysin ilman holttia. Pienehköjä etäsiirtokuntia voisi teoriassa piileskellä lähes missä tahansa, jopa vaikka oman aurinkokuntamme ulko-osissa – eihän planeetta yhdeksääkään ole sieltä helppo löytää vaikka sen arvellaan olevan Maata suurempi.

          3. Kirsi Lehto sanoo:
            11.4.2016 21:37

            Mielenkintoinen kysymys taas tuo biosfäärin ”vaatimaton” tuottavuustaso. Se lienee jotenkin suhteessa siihen millä tasolla geokemialliset prosessit voivat kierrättää hiilen takaisin ilmakehään; Eli jos tuottavuus olisi paljon suurempaa, se pian söisi loppuun omat rakennusaineensa – CO2 laskee, samalla biosynteesi laskee. Toisaalta, biosynteesin taso ei ole pelkästään tuon hiilen kierron rajoittamaa – vaan paremminkin sitä rajoittavat muut ravinteet: Olen kuullut (lähdettä en muista) että nimenomaan liukoisen raudan ja fosforin määrä rajoittavat biomassan koon tietylle (aika vakioiselle) tasolle planeetalla. Tämäkin on jännä juttu sillai että raudan liukoisuus riippuu ympäristön hapettavuudsta: hapettomassa ympäristössä rauta on Fe2+ muodossa, joka on paljon liukoisempa akuin hapettunut Fe3+ rauta. Tämä viittaa siihen että biosynteesin tehokkuus riippuu suoraan ilmakehän koostumuksesta – sekä hiilidioksidin määrästä, että hapen määrästä – joka taas vaikuttaa raudan liukoisuuteen. Hapettava aineenvaihdunta sinänsä on taas tehokkaampaa ja lisää biosynteesin määrää – mutta myös hajotusprosessien nopeutta. Monimutkainen juttu…

            – Eikös muuten ole hauskaa miten maailmassa on vielä sellasta mitä ei ollenkaan tiedetä – eikä voida tietää, tällä teknologialla. Kehittyvä teknologia avaa uusia asioita ja tuo niitä havaitsemisen ja tietämisen ulottuville – ja sen jälkeen se onkin sitten jo ihan itsestään selvää; niinkuin nyt on tullut itsestään selväksi esimerkiksi eksoplaneetat- ja se yhdeksäs planeettakin on jo ihan varmistumaisillaan; sitten kun joku juttu tiedetään, niin ei tarvitse ihmetellä enää. SITTEN kun joltakin muulta planeetalta nähdään elämän merkkejä, niin siitä hetkestä eteenpäin ollaan jo taas paljon viisaampia. Seuraava kysymys onkin sitten se että millaista elämä siellä ”muualla” on.

          4. Pekka Janhunen sanoo:
            11.4.2016 22:43

            En usko että CO2 on ongelma koska vain hautautunut hiili poistuu ekosysteemistä, mutta tuo rautajuttu on mielenkiintoinen. Palaan vähän takaisinpäin eli siihen mitkä ovat perustuotannon pullonkaulat eri osissa maapalloa. Yksinkertaistaen elämä tarvitsee kolmea tuotannontekijää eli energiaa, vettä ja ravinteita. Maapallolla on useissa paikoissa se tilanne että kahta resurssia on runsaasti mutta kolmannesta on kova pula. Eli, maankuoressa ja meren pohjalla riittää vettä ja ravinteita, mutta energiaa on vähän. Merten pinnalla puolestaan on vettä ja energiaa, mutta ravinteita puuttuu ,poikkeuksena napa-alueet ja kumpuamisalueet. Mantereiden sisäosissa on energiaa ja ravinteita, mutta vettä puuttuu. Lähdin näistä pohtimaan voisiko merten pinnalle toimittaa ravinteita, merten pohjalle ja maankuoreen energiaa tai mannerten sisäosiin vettä. Helpoimmalta näistä kolmesta kuulostaa ravinteiden toimittaminen meren pintaan, johon yksi ratkaisu olisi kelluva sargassolautta tai koralliriutta joka kerää merilintuja pesimään. Mutta kuten todettua, ilmeisesti aaltoeroosio olisi tuollaiselle ekosysteemille liikaa. Ajattelin tässä lähinnä sellaisia ekosysteemejä jotka voisivat ylläpitää kunnollista ravintoketjua johon kuuluu myös kookkaita eliöitä.

            Mitä rautaan tulee, on mielenkiintoista ja minulle oikeastaan uutta että hapettomalla maapallolla merissä olisi enemmän rautaa ja siten ehkä enemmän leväkasvua. Kuinka paljon enemmän, se riippuu tietysti siitä mikä hivenaine muodostaisi raudan jälkeen seuraavan pullonkaulan kasvulle, kenties fosfori. Tässä on lähellä johtopäätös että hapeton ilmakehä pyrkii viilenemään koska perustuotanto kiihtyy ja hiilen hautautuminen lisääntyy. Toisaaltahan kuitenkin hapettomuus lämmittää koska ilmakehän metaani ei silloin välttämättä hapetu hiilidioksidiksi. Eli tuossa voi olla sekä negatiivista että positiivista takaisinkytkentää lämpötilaan ja vaikea sanoa kumpi voittaa.

            Tuttu Itämeremmehän käyttäytyy niin että jos pohja on hapeton, sieltä liukenee fosforia ja muita ravinteita ja syntyy leväkukintoja. Kun levä painuu pohjaan, sen sisältämä hiili käsittääkseni osittain sedimentoituu koska hapettomalla pohjalla ei ole monisoluisia eliöitä möyhentämässä. Sama on tapahtunut globaalisti ilmeisesti ainakin muutaman kerran fanerotsooisen ajan lämpöhuippujen aikana, kun napa-alueiden syvän veden tuotto on lämpimyyden takia hidastunut mikä on hidastanut hapen pääsyä valtamerten pohjaveteen. Lämpöhuiput eivät ole kestäneet kovin kauaa, joten on mahdollista että tuo juuri on yksi mekanismi joka palauttaa systeemiä kohti normaalitilaa jos ilmamkehään jostain putkahtaa paljon hiilidioksidia.

            Mutta minua alkaa vähän huolestuttaa miten maapallo pysyi jäättömänä meso- ja paleoproterotsooisena aikana. Silloinhan ilmakehä oli ilmeisesti vähähappinen, joten ylläolevan perusteella olisi luullut että hiiltä olisi hautaunut melko tehokkaasti meren pohjaan ja lämpötilan olisi pitänyt laskea kun lisäksi aurinko oli nykyistä himmeämpi. Toki se että ilmakehässä mahdollisesti ollut metaani saattoi pysyä metaanina eikä muuttua hiilidioksidiksi saattoi lämmittää ilmastoa, mutta metaania toisaalta syövät myös jotkut bakteerit joten jostain sitäkin olisi pitänyt tulla koko ajan lisää. Ehkä meristä sitten kuitenkin puuttui jotain muuta ravinnetta kuin rautaa, mikä ehkä piti leväkasvustot aisoissa.

          5. Kirsi Lehto sanoo:
            12.4.2016 10:58

            Ilmeisesti hiilidioksiditaso pysyi varsin korkealla, siellä 3000-4000 ppm tasolla – kambrikaudesta aina hiilikauteen asti – vaikka vaihtelikin aika merkittävästi. Vastaavasti myös merenpinnan korkeudet olivat aika ajoin ihan tapissa (+ 200 m) – ei mitään jäätiköitä koko planeetalla. Sitten hiilikaudella happi nousi jopa 30%,iin, CO2 laski – ja laajat jäätiköitymiset sitoivat paljon vettä, aika ajoin. Ei kuitenkaan mitään totaalisia jäätiköitymisiä, kuten vielä cryogenian aikaan, ehkä siksi että hiilen kierto hapellisessa ilmassa ja monimutkaisessa eliökunnassa oli niin tehokasta. Näin ainakin pääteltiin yhdessä Janhunen et al jutussa, PLOS One, oliko 2006?
            Mutta tuo ajatuksesi suurista biolautoista sarkassomerelle: Jos sinne syntyisi suuria biosynteesi/hiilensitomislauttoja, se saattaisi tietysti auttaa tähän ilmaston lämpenemiseen. Mutta jos on liian tehokasta niin voi heittää jopa ”överiksi” – tuo ilmaston säätyminen kun on niin kovin herkkä ja monimutkainen juttu…
            Muuten: kun meressä nyt seilaa niin paljon muovia, joka varmaan kerää itseensä kaikenlaista pieneliötä – niin mistäs tietää etteikö juuri tuollaista oli juuri nyt jo syntymässäkin…

          6. Pekka Janhunen sanoo:
            12.4.2016 17:31

            Kirsi huom. tarkoitin paleo- ja mesoproterotsooista kautta, en fanerotsooista.

            Mitä tulee muoviin: niin, tuo kävi mielessä itselläkin.

          7. Kirsi Lehto sanoo:
            12.4.2016 21:09

            No mutta: paleoproteozooisella kaudellahan oli se Huronian: ”kaikkien jäätiköitymisten äiti”, snowball earth! 2500 – 2100 miljardia vuotta sitten!! Ja sen jälkeen maailma suli – ehkä vulkanismin ansiosta. Mantereet törmäilivät – muodostui ensin kolumbian ja sitten Rodinian supermantereet. Mutta kuitenkin, hiilidioksidi väheni vähitellen, ja nimeomaan biomassan lisääntymisen ja hautautumisen takia. Ja sehän johti cryogeniaan, eli taas ainakin lähes totaaliseen jäätiköitymiseen. Siis; niin kauan kun ei ollut vielä olemassa kovinkaan monimutkaista eliökuntaa, ja kun happi oli vielä matalalla, jääpalloplaneetta on ollut ihan todellinen ilmastovaihtoehto…

          8. Pekka Janhunen sanoo:
            13.4.2016 15:20

            Aivan, Huronian oli. Syanobakteerit kai pistivät hulinaksi ja poistivat
            hiilidioksidia. On mielenkiintoista että Itämeressä ne panevat halutessaan
            bileet pystyyn edelleen, minkään eukaryootin tms. estämättä, kunhan pohja on
            hapeton jotta fosforia riittää. Se mitä mietin on miksi jäätiköt pysyivät pois
            noin miljardin vuoden ajan Huronin jälkeen, vaikka syanobakteereita oli
            edelleen olemassa ja merenpohja ilmeisesti hapeton. Eli mikä piti
            syanobakteerit aisoissa noiden lumipallovaiheiden välillä. Syyttävä sormi
            osoittaa helposti eukaryootteihin, koska ne ilmestyivät Huronin aikoihin.
            Mutta mikä oli mekanismi, sitä en tiedä.

            Arvelen että mannerten asennoilla ei ollut isoa roolia koska miljardin vuoden
            jäättömään aikaan mahtuu monenlaisia mannerten asentoja.

          9. Kirsi Lehto sanoo:
            13.4.2016 15:24

            — no, ehkä siihen aikaan ehti sisältyä monenlaista ilmastoa. Vulkanismi ainakin oli korkealla, ainakin täällä fennoscandinavian nurkilla – missä päin planeettaa tämä sitten olikin. Hapen taso pysyi yhä matalalla – käsittääkseni tuo ilmasto korreloi aika hyvin O2/CO2 suhteen kanssa.

          10. Joonas Virtasalo sanoo:
            17.4.2016 09:01

            Sivusta totean, että vähähappisella maapallolla (paleo- ja mesoproterotsooi) liukoisen raudan määrään vaikutti rikki.
            Vähähappisessa ilmakehässä mantereiden sulfidimineraalit hapettuivat, minkä seurauksena muodostui sulfaattia, joka päätyi
            pintavalunnan mukana mannerreunuksille. Siellä bakteerit pelkistivät sulfaatin sulfidiksi, joka reagoi nopeasti
            liukoisen raudan (Fe2-) kanssa muodostaen rikkikiisua (pyriitti, FeS2), joka sedimentoitui pois systeemistä. Syanobakteerien ansiosta paleoproterotsooin mannerreunusten matalat merialueet varmaankin olivat ainakin paikoin hapekkaita
            (ja rauta Fe3+). Erittäin kuuma kysymys on, oliko tämän rannikoiden hapekkaan pintavesikerroksen alla rikitön Fe2- -rikas
            (ferrugiininen) valtameri, vai rikkivetypitoinen (euksiininen) valtameri, josta rauta on pääosin saostunut pois rikkikiisuna.

            Metallisista ravinteista paleoproterotsooina ei varmaankaan ollut pulaa. Esimerkiksi 2 miljardia vuotta sitten
            mannerreunustalle kerrostuneessa Talvivaara-muodostumassa on ennätyksellisesti nikkeliä, sinkkiä ja muita metalleja (kuten toisaalta myrkyllistä kadmiumia;).

          11. Kirsi Lehto sanoo:
            17.4.2016 09:15

            Onpa hienoa saada geologista lisäystä tähän maailmankuva-keskusteluun. Tuot esiin hyvin kiintoisan seikan siitä, miten eri mineraalien liukoisuudet ovat historian eri vaiheissa vaihdelleet ja riippuneet ympäristön hapetusasteetsta, eli hapen määrästä ilmakehässä. Tämä tietysti suoraan vaikuuttaa myös siihen millaisia aineita siellä on käytettävissä eliökuntaa varten. Teorian tasolla opimme että varhaiset eliöt ennenvahaan – ennen happivallankumousta (yhteensä noin 2 miljardia vuotta!) perustivat aineenvaihduntansa rauta- ja rikkiyhdisteiden hapetus/pelkistysreaktioille. Kun niitä olosuhteita on niin vaikea kuvitella, niin helposti tulee sellainen ennakko-oletus että noita yhdisteiä ei kuitenkaan olisi ollut saatavana kovinkaan paljoa, tai jos oli, niin vain paikallisesti (kuten on nykyään). Mutta tämä mielikuva taitaa olla aika väärä. Ilmeisesti ainakin rautaa (Fe2+) oli meressä runsaasti, niin kauan kuin ilmakehä oli hapeton. Voisitko tätä edelleen hiukan selventää???

          12. Joonas Virtasalo sanoo:
            17.4.2016 17:02

            Paleoproterotsooisiin meriin oli kaksi rikin ja metallien lähdettä. Perinteinen näkemys ovat rikkiä ja metalleja tupruttavat mustat savuttajat, joita nykyisinkin tavataan valtamerten keskiselänteillä. Tämän rinnalle on 2000-luvulla noussut maanpinnan mineraalien hapettuminen ilmakehän happipitoisuuden nousun seurauksena, ja siitä aiheutuva sulfaatin, metallien ja fosforin kulkeutuminen pintavaluntana valtamerten rannikkoalueille. Mineraalien hapettumista mantereilla mahdollisesti voimisti myös järvissä, lammikoissa ja missä tahansa edes ajoittain kosteissa paikoissa eläneet mikrobikasvustot. Kaiken kaikkiaan mikrobituotanto oli voimakasta varsinkin jokisuistoissa ja estuaareissa, sillä harvat säilyneet paleoproterotsooin sedimenttikerrostumat sisältävät runsaasti eloperäistä ainesta. Orgaanisen aineksen määrä useissa paleoproterotsooin kerrostumissa on sama tai korkeampi kuin nykyisin rehevässä Itämeressä kerrostuvassa sedimentissä. Tietyissä ympäristöissä rautaa, rikkiä, fosforia, hiiltä jne. oli siis saatavissa yllin kyllin, mutta nämä ympäristöt lienivät varsin paikallisia (kuten totesit) tyyliin estuaarit ja miksei Itämeren kaltaiset mannerreunusten puolisulkeutuneet merialtaat.

          13. Kirsi Lehto sanoo:
            19.4.2016 09:19

            Voisitkohan selventää lisää näitä mineraalien liukoisuuksia eri hapetus-oloissa. Luulin että esim rauta ja ainakin orgaaninen fosfaatti liukenevat paremmin hapettomissa olosuhteissa – kuten saastuneen meren hapettomissa syvänteissä, tai alkumeressä. Mutta sanot tuossa edellä että mineraalit alkoivat liukenemaan ilmakehän happipitoisuuden nousun seurauksena?? Lisää tietoa tarvitaan, please!

          14. Joonas Virtasalo sanoo:
            23.4.2016 11:56

            Ilman muuta. Metallien liukoisuutteen vaikuttaa hapekkuuden lisäksi happamuus. Sulfidimineraalien hapettuessa muodostuu rikkihappoa, joka laskee veden (maavesi, pohjavesi, joki, lammikko jne.) pH:ta ja kasvattaa metallien liukoisuutta (mikä edelleen voimistaa sulfidimineraalien liukenemista ja happamoitumista). Luultavasti pintavalunta paleoproterotsooin mantereilta valtameriin siis oli hapanta ja metallipitoista. Nykyiseltä maapallolta ei täysin vastaavia olosuhteita löydy, mutta hapan metallipitoinen valunta Pohjanmaan ja erityisesti eteläisen Australian happamilta sulfaattimailta voisi olla ainakin sinne päin. Mantereiden kemiallinen rapautuminen oletettavasti vapautti myös runsaasti fosforia, mistä osoituksena ovat ilmakehän hapettumisen ikäiset laajat fosforiittikerrostumat.

            Mikäli mikrobikasvustot olivat laajalle levinneitä mantereilla paleoproterotsooin aikaan, kuten voisi ajatella, se edelleen voimisti rapautumista. Orgaaninen aines myös lisäsi metallien liikkuvuutta. Nykyisissä (hapekkaissa) joissa rautaa kulkee sekä pelkistyneessä että hapettuneessa muodossa yhdistyneenä mitä erilaisimpiin orgaanisiin yhdisteisiin.

          15. Kirsi Lehto sanoo:
            23.4.2016 15:51

            Ajatellen näitä ravinteiden liukoisuuksia – ja niiden rajoittavaa roolia biomassan määrässä maapallolla (rauta ja fosfori) – niin pidätkö mahdollisena että jo varhainen yksisoluisten eliökunta – alkaen jostakin 3,5 miljardia vuotta sitten, olisi tuottanut suunnilleen yhtä paljon biomassaa kuin koko biosfääri myöhempinä aikoina. Nimittäin, kun C-isotooppien fraktioitumisen sedimenteissä perusteella näyttäisi siltä että biomassan määrä on pysynyt +/- vakiona alkaen tuolta 3,5 mrd:n vuoden takaa, paitsi suurten jääkausien aikoina.

          16. Joonas Virtasalo sanoo:
            24.4.2016 08:34

            Tämä menee enemmän sinun alallesi, mutta arvelisin, että maapallon biomassan määrä oli paljonkin nykyistä pienempi arkeeisena ja vielä proterotsooinkin aikana. Tästä yksi osoitus on ilmakehän happipitoisuuden nousun kanssa samanaikaisesti kerrostunut suuri määrä 13C:llä rikastunutta karbonaattia (Lomagundi-Jatuli Event; Karhu & Holland 1996, Geology). Ilmeisesti syanobakteerien voimakas runsastuminen paitsi vapautti valtavasti happea ilmakehään myös sitoi paljon aiempaa enemmän hiiltä biomassaan. Biomassan voimakas kasvu puolestaan johti orgaanisrikkaiden hienosedimenttikivien kerrostumiseen maailmanlaajuisesti (Shunga Event), mistä Talvivaara-muodostuma on yksi esimerkki.

          17. Kirsi Lehto sanoo:
            24.4.2016 09:40

            Okei. Tämä tuntuisi järkeenkäyvälle. Olen tätä vain ihmetellyt kun jotkut geologit esittävät että ilmakehässä hiilen isotoopit (jotka löytyvät myös inorgaanisista sedimenteistä) ovat osoittaneet että kevyen hiilen rikastuminen biomassaan on ollut jotakuinkin konstattia kauta aikojen – paitsi suurten jääkausien aikana. Miten selittäisit tätä?

  2. Tapio Salo sanoo:
    14.4.2016 12:47

    Mitä on tietäminen? Eikö olisi voinut keskustella Demokritoksen kanssa joka ”tietojensa” pohjalta päätteli atomiopin tai Brunon kanssa, joka näki galaksit unessaan tullen niin vaikuttuneeksi, että ei luopunut näkemyksestään kidutuksen ja pitkän vankeudenkaan painostamana. Platon näki ”tietojensa” pohjalta tämän maailmamme vain todellisen maailman varjokuvana!> Virtualikuvana? Tiedämme ainakin, että tiedostamamme ”kuva” maailmastamme on valikoitu kooste kaikesta havaitsemastamme ja käsittää vain hyvin pienen osan koko aineistosta ja meillä on vain hyvin pirstaleista tietoa siitä, missä ja millä ohjelmalla ko. kuva rakennetaan.
    Eikö tiede etenekään enää hypoteesien pohjalta? Ison H:n pohjalta voidaan ehkä muodostaa pieniä, joita voidaan jo perata tutkimuksella?

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      14.4.2016 12:55

      Nämä ovat hyvin aiheellisia kysymyksiä – tai asioita joita pitää itsekunkin tiedostaa. ”Tietämistä” on monenlaista. Monet asiat ovat henkilökohtaisia varmuuksia, ja henkilölle itselleen tiedon veroisia, perustuvatpa sitten uskomuksiin, näkyihin, omiin luotettaiin tietolähteisiin, mitä ne sitten itse kullekin ovatkin – mutta tällaisia ”henkilökohtaisia tietoja” ei missää tapauksesa pidetä tieteellisesti validiena eikä luotettavina. Tieteellinen tieto on sitä mikä voidaan havainnoista tai kokeellisesti todistaa ja varmentaa; aika varmaa tietoa ovat myös asiat (mallit ja hypoteesit) jotka voidaan päätellä varmaksi tunnettujen ja tiedettyjen asioiden perusteella (kuten monet asiat kosmologiassa). Olen samaa mieltä kanssasi siinä että tämä tieto, tai tämä varmasti tunnettu maailma, kattanee vain pienen osan koko todellisuutta. Tieteessä on tärkeää tiedostaa ja tunnistaa myös tämän tietämisen rajat – ei voida tietää mitää siitä, mitä ei voida millään havaita eikä varmentaa.

      Vastaa
  3. Tapio Salo sanoo:
    15.4.2016 11:30

    Jos ei esitä kysymyksiä, niin ko. suunta ja aihe voi jäädä kokonaan tutkimatta. Jos ei nyt yleisesti tiedetä vielä, miten tutkia, niin joku voi kuitenkin saada oivalluksen, miten edetä ja hups tuntematon siirtyy tutkittavalle alueelle.
    Tässä syitä miksi kammoan liiallisia rajauksia, joita monet tieteellisyyttään korostavat, harrastavat ja samalla ehkä kampittavat hyvinkin hedelmällisiä ideoita, joita ei ole vielä päästy avaamaan. Itse blogisti on jäänyt mieleeni tv-keskustelusta, jossa heitti idean tietoisuuden ja ”pimeän lohkon” samankaltaisuudesta > vaikea tehdä havaintoja tieteen välinein!

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      15.4.2016 11:45

      Olen tuon kommentin kanssa todella ihan samaa mieltä. Pitää saada keskustella, ja pitää keskustella myös asioista joista ei tarkkaan tiedetä – eikä voida tietää, tieteellisesti. Meillä on tosi paljon asioita joita tiede eti tavoita, ainakaan absoluuttisen ymmärtämisen tasolla (ehkä matematiikka on ainoa tieteen ala joka on aika absoluuttisen selkeä – vai onko sekään, pohjimmiltaan?). Ainakin tietoisuuden piirissä on paljon sellaista tietoa, myös sellaisilla tahoilla jotka eivät teidä tieteestä mitään, mikä on olemassa ja toimii, vaikka silel ei ole olemassa selkeää selitystä. Myös kulttuurit, uskonnot, tavat, arvot … paljon eri totuuksia, kullakin omansa, ja ainakin henkilökohtaisesti ihan ”järkeen käypiä” – vaikkei muille olisikaan. Mitä on totuus …

      Vastaa
  4. Tapio Salo sanoo:
    16.4.2016 11:30

    Mitä tietoisuutemme piirissä liikkuu, tulee esiin lainauksesta vierailuistani toisilla blogeilla > mm. Enbusken HUUHAA jutussa. Ko. asian murskaus näyttää olevan taas vaihteeksi vahvasti esillä. Minusta kuitenkin todellakin havainnoila on aina painoa vaikkei taustalta löydykään aukotonta teoriaa:
    Jäljempänä siis kopioita asiaan liittyvistä mietteistä toiselta blogilta. Kopioita siksi että olen aivoverenvuodon jälkeen lähes yksikätinen ja siksi hidas näppäilijä.

    Tapio Salo kirjoitti:
    23.3.2016 11:32
    Yksi suuria kysymyksiä, että onko pohjimmaisena informaatio eikä energia? Muistaakseni jo Feynmann alkoi tuoda esiin i:n merkitystä ja ainakin jotkin säieteorikot nyttemmin kallistumassa samaan suuntaan. Onhan elävä maailmakin myös hyvä malli siitä kuinka entropiaa voidaan kiertää informaatitekniikalla. Ymmärtääkseni rakenteet mahdollisia vain i:n pohjalta.
    Arto Kiiskinen kirjoitti:
    20.3.2016 11:32
    On varsin uskottavaa se, mitä Syksy Räsänen kirjoitat pienien kysymysten selvittämisessä tieteen puitteissa. Kun kuitenkin tulemme inhimilliselle alueelle ns. sivistyksen piiriin, on selvää, että ihmiset (filosofit, teologit, sosiologit jne.) tekevät yhteenvetoja (luonnon)tieteen tekemistä havainnoista.
    Tällöin toki mennään luonnontieteiden ulkopuolelle. Saman kyllä teet Syksy omassa blokissasi, kun kommentoit uskontoa ja moraalia. Vaikka vedotaan auktoriteettiin tieteilijänä, tällaiset kommentit menevät rytisten tieteen ulkopuolelle. Tieteen rajojen loukkaamista edustaa myös Kirsi Lehdon hiljattain esittämä analyysi elämän mahdollisuuksista telluksen ulkopuolella. Käytetyssä kaavassa napataan todennäköisyyksiä, ilman että niillä olisi mitään matemaattista, fyysistä tai tilastollista perustetta. Kun näin käytetyt muuttujien arvot ovat perusteettomia, on kaavakin hyödytön.
    Aikanaan koulussa opetettiin deduktion ja induktion käyttöä tieteen menetelminä. Kumpaakin osaprosessia tarvitaan.

    Tapio Salo kirjoitti:
    30.3.2016 12:01

    Silloin, kun tieteen poteroihin suojautuneet vastustavat ”huuhaata”, he esittävät, että ainoastaan teoreettisesti aukottomasti perustellut havainnot voidaan hyväksyä.

    Tällä kriteerillä jokseenkin kaikki tutkimukset ja ideat fysiikan ja kemian ulkopuolella määräytyvät epätieteellisiksi siis huuhaaksi.Syrjikäämme siis filosofiaakin (paitsi logiikat ja oppiteoriat). Siis Demokriitokset ja Brunot huuhaaukkoja vaikka sattumalta osuivatkin mietteissään ihan oikeille jäljille ja historiat ja sosialitieteet sekä biologiakin pitkälti huuhaata.
    Vastaa

    Tapio Salo sanoo

    11.4.2016 at 12:10

    Kun ei ketään näytä tällä blogilla kiinnostavan kysymyksen asetteluni, niin jatkan itse vielä kopioilla toisesta blogista, missä asiasta irtosi enemmän! Jos nyt joku vielä jatkaisi asiaa:
    Tapio Salo
    10.08.2015 at 09:22
    Yksikätisenä ja lähesyksisormisena otan vapauden hyödyntää alla aikaisempia tekstejäni ja niihin saatuja kommetteja:
    Jätetty: 11:38 05.08.2015. Kirjoittanut: atks22
    Muurahaiset toimivat saumattomasti yhteen. Ne pystyvät kantamaan huomattavasti itseään isompia esineitä ja toimimaan ryhmissä intuitionsa avustuksella. Nature Communications-lehdessä julkaistu tutkimus kertoo, miten muurahaiset tekevät tämän. Israelissa tutkijat tekivät kokeita käyttäen apunaan Cheerios-aamiaismuroja. Tutkimuksen tekijät seurasivat, miten tusinan verran muurahaisia kuljetti saumattomasti ravintoaan yhteen suuntaan. Kukaan niistä ei johtanut liikettä. Yhteistyössä tapahtui muutoksia vasta, kun tielle tuli este. Silloin esteen ensiksi havainnut otti ohjat. Siitä tuli johtaja, joka kommunikoi muille uuden suunnan kulkureittiä korjaamalla. Yleensä korjaus tapahtui nykäisemällä. Johtajuuspuuskat kestivät ainoastaan 10–20 sekuntia, eikä niitä tehnyt aina sama yksilö. Kukaan ei myöskään valinnut johtajaa vaan yksilö otti itse tarvittaessa ohjat. Tällainen saumattomuus on poikkeuksellista ja ryhmätyöskentely painavien asioiden siirtämiseksi ylipäätään harvinaista.
    Haluatko Tekniikka&Talouden uutiskirjeen päivittäin sähköpostiisi? Tilaa se tästä!
    Tuota ilmiötä lähdin sitten huimasti selittämään kosmoksemme kummallisella todennäköisyysilmiöllä:
    Demokratia?
    05.08.2015
    Olisikohan tässä pohjalla kosmoksen todennäköisyysmatemattisuus, jonka lainalaisuudet tuottavat paradokseja. Peräkkäisten lantinheittojen todennäköisyys on aina vaihtoehdoille, että on yhtä mahdollista saada aina vaan kruuna tai aina vaan klaava, mutta sarjan jakauma lähenee aina riittävän monella heitolla tasatulosta.
    Jos pitää arvioida montako namipalleroa on isossa purkissa, niin yksittäiset arviot heittelevät vaikka kuinkajapaljon, mutta tuhannen eri arvioijan keskiarvo on jo melkein oikea lukumäärää lähes kappaletarkkuudella???
    Siis, jos johtaja valikoituu jatkuvasti satunnaisesti, niin voi olla yhtähyvä kuin kuka muu tahansa ja hommat sujuu.
    Miettimistä kuinka demokratia pitäisi järjestää?
    Alla olevat kommentit siis käänteisessä järjestyksessä:
    Jätetty: 12:25 08.08.2015. Kirjoittanut: luonnonoikku
    Ja kuten persoonallisuushäiriöiset yleisesti tekevät läheisissä ihmissuhteissaan, luultavasti myös ne ääntenkalastajat käyttävät hyväkseen jotakin yleistä heikkoutta, heikkoa kohtaa, johon tarttua kiinni – ja kavuta sitä myöten valtaan. Esim. monet yhä edelleen kääntävät kaikki puutteet, viat, ongelmat sun muut “niiden toisten” eli eriväristen, -maalaisten, -kielisten yms. vioiksi. Koska tämä piirre peilata kaikki ogelmat ovat kaikkien ihmisten kaiketi suurin heikkous, se on se, jota kaikkein helpoiten käytetään hyväksi näissä pyrkyryysasioissakin. Taitaa olla muuten vallalla tämä vielä ihan joka maassa, tähän tarttuminen, ensisijaisesti, joka uskonnossa, joka kulttuurissa. Että aina jonkun toisen listiminen ratkaisee kaikki ongelmat, muka. Mielenkiintoista on se, että muistaakseni Raamatussa kehoitetaan katsomaan ja seuraamaan kedon kukkasia, lintuja ja muurahaisia ja lapsia ja niiden toimintaa ja ottaa mallia niistä- Raamatussa ei käsittääkseni missään kohden kehoiteta seuraamaan apinoiden toimintaa ja matkimaan niitä.
    ite2
    Jätetty: 10:48 08.08.2015. Kirjoittanut: atks22
    Edustuksellinen demokratia lienee yritys sosiaalistaa tätä apinamallia, mutta ääntenkalastukseen yhdistynyt pyrkyryys pakottaa myötäilemään enemmistöjen kantoja, jotka yleisesti. että puolet haluaa muutosta ja toinen puoli taas ei.
    Jätetty: 10:44 08.08.2015. Kirjoittanut: luonnonoikku
    Vielä johtajista: käsitykseni mukaan johtajaksi valitaan usein sellainen, joka haluaa olla johtaja. Niin monet ihmiset, vaikka ovat taitavampia ja osaavampia kuin valitut johtajat, eivät HALUA tehdä päätöksiä muiden puolesta eivätkä ottaa päätöksistään vastuuta. No, eiväthän edes kaikki johtajat ota vastuuta päätöksistään: sellaisilla johtajilla on taito pistää syy aina jonkun toisen piikkiin ja paeta itse paikalta. Monet ovat erittäin hyviä manipulaattoreita – siinä heidän taitonsa. Väittäisin siten, että johtajaksi valikoituu siten kukaties sangen sattumanvaraisesti henkilö joka haluaa johtaa: taitojen, älyn tms, kanssa sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä. Olen kuullut sanonnan, että valtaa ei koskaan pitäisi antaa sille, joka sitä nimenomaan haluaa. Johtajien valintasysteemi vain on sellainen, että johtajuutta pitää haluta, että tulisi valituksi johtajaksi. Onneksi on olemassa hyviäkin johtajia todella surkimusten lisäksi. Niin että joskus sattuma osuu naulan kantaan ja johtaja osoittautuukin paikkansa arvoiseksi. Se vain, että kaikki ne, jotka eivät pyri tai halua johtajiksi, vaikka olisivat hyviä johtajia, karsiutuvat aivan huomaamatta pois valintajoukosta. Näin ollen ihmisillä on rajattu joukko tyyppejä, joista valita johtaja. Kun sitten vielä tietää, (nyt itseäni sivistäneenä) että 10% väestöstä on narsisteja tai muuten persoonallisuushäiriöisiä, niin kunka moni tuosta joukosta, joka tunkee johtopaikoille, kuuluu tuohon 10%:iin? Valitettavasti varmaan aika moni.
    Jätetty: 10:35 08.08.2015. Kirjoittanut: luonnonoikku
    Muurahaiset ovat täten demokraattisempia kuin ihmiset. Nykyinen hommahan toimii salakavalasti siten, että jo lapsesta lähtien ihmiset opetetaan olemaan avuttomia, luottamaan johonkuhun toiseen ja tottelemaan. Näin yhä vielä vaikka toki ehkä vähemmän kuin ennen. Tasapaino on tavallaan järkkynyt: oletus on, että ellei tottele saumattomasti jotakuta toista ja ole sitä mieltä, että itse on avuton ja kykenemätön lapsi, joka viel äaikuisanakin täytyy määrätä tekemään töitä ja leimaamaan tuntikorttinsa, on hulttio. Muurahaisilla lienee syntymästään lähtien se asenne, että hän tekee hommansa, käskee joku tai ei – koska se on sekä sen itsensä että muiden parhaaksi. Mutta ihmisethän eivät ole muurahaisia, vaan apinoita. Eikös simpasseja, goriloita yms. käytöstä tutkimalla ole tutkittu ihmisen kehitystä? Apinat (kaikenlaisetlajikkeet) eivät taas toimi kuten muurahaiset, vaan niillä on aina joku ALFA tai MATROONA komentelemassa muita – ja muut alistuvat siihen ja heidän menestyksensä laumassa riippunee siitä, miten onnistuvat tuota alfaa tai matroonaa kulloinkin miellyttämään.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      16.4.2016 13:42

      mielenkiintoista pohdintaa!

      Vastaa
      1. Pentti S. Varis sanoo:
        19.4.2016 00:58

        Siihen aikaan kun Syksy kirjoitteli vielä tiede.fi:ssä osallistuin säännöllisesti kommentointiin, mutta sittemmin jämähdin vanhoihin ympyröihin. Nyt näin niin paljon kiinnostavaa keskustelua, että häpeäkseni en malttanut olla työntymättä paikalle. Monesta kosketellusta asiasta valitsin tietoisuuden,johon monikin viittasi ja Tapio Salo myös totesi tietoisuudesta kirjoittaessaan informaation merkityksen. Siinä olen aivan samaa mieltä – myöntäen kuitenkin, etten oikein tiedä, mitä informaatio onkaan.

        Koska nyt ei ole mahdollista muotoilla mitään selkeää esitystä, kopioin Tiedekokin (Kiti Müller) blogien kommenteiksi 3779-sepustelemiani näkemyksiä tietoisuudesta. En osaa sanoa, missä määrin ne liittyvät kosmologiaan, mutta yhden tietoisuuskehitelmän mukaan maailmankaikkeus sijaitsee informaatio-avaruudessa, jonka osittainen aktivaatio tuottaa esim. jonkun rakenteen tai jonkun tietoisuuselementin.

        Tällainen tunkeutuminen todella nolottaa, mutta intohimo ei anna rauhaa, ja onhan myös niin, että sepustuksieni ohittaminen on aivan OK.

        http://www.tiede.fi/blogit/tiedekokki/tiede_kuumottaa_sanan_saila_lentaa

        http://www.tiede.fi/blogit/tiedekokki/aivot_valokeilassa_sydanta_unohtamatta

        Sitten jokunen kommentti Morsellan uudesta tietoisuusnäkemyksestä ja oletus sen liittymisestä informaatioon

        https://www.sciencedaily.com/releases/2016/04/160414095549.htm

        Morsella työtovereineen on kehittänyt näkemystään tietoisuuden ohuesta roolista tapahtumissa ja todennut, että esimerkiksi monimutkaiset ajatukset tai oivallukset eivät synny tietoisuuden toiminnasta. Tietoisuus on enemmänkin informaatiota aivoihin johtava kaapeli kuin informaatiota tuottava tekijä

        Morsella said the study provides more support for the passive frame theory that he proposed along with his colleagues last year, a potentially groundbreaking idea that suggests consciousness is more of a conduit for information in the brain rather than an active creator of information. The theory has generated a significant amount of attention in academic circles and in the popular media, and Morsella said his team has written a follow-up paper to the study that will be published in an upcoming issue of the journal Behavioral and Brain Sciences.

        Monessa mielessä tähän voi kokemuksellisestikin yhtyä. Ongelman asettamisen ja ratkaisun ilmenemisen välillä ei useinkaan ole mitään havaittavaa tietoista toimintaa – joskus toki on, mutta silloinkin on ehkä kyse ongelman täsmentämisestä tai lujittamisesta tai jonkin uuden, tarpeelliseksi koetun tiedon aivoihin syöttämisestä. Vaikka ongelma voi ratketa ilman havaittavaa tietoisuuden toimintaa, täytyy aivoihin jossain vaiheessa olla syötetty riittävä määrä informaatiota.

        Yksi tapaus on jäänyt mieleeni erityisen edustavana. Jossain opintojeni vaiheessa professori antoi paperilapulle kirjoitettuna matematiikan tehtävän. Tehtävä sattui olemaan sellainen, että minulla ei ollut hämärintäkään aavistusta miten olisin ryhtynyt toimimaan. Vähän ahdistuneena panin paperin syrjään ja unohdin koko asian. Meni kolmisen päivää ja täydellinen ratkaisu ikään kuin putosi jostakin päähäni. Tarvittavat matemaattiset tiedot olivat olleet aivoissani hajallaan, mutta nyt ihmeen tavoin yhdistyneet. Morsellan skenaarion valossa ilmiön voisi ehkä tulkita informaation omalakisena tiedostamattomana toimintana ja ”tietoisuuskaapeloitumisena” ”esiin” rakenteen hahmotuttua.

        Ottamatta tässä vaiheessa kantaa sen paremmin tietoisuuteen kuin informaatioonkaan tulee mieleen tilan (mikä se sitten onkin) hahmonotto benardin konvektion moodien valiutumisen tapaisella pienimmän vaikutuksen periaatteen mukaisella strukturoitumisella

        http://www.tieteessatapahtuu.fi/0304/pekonen.pdf

        Reunaehdot ovat tällöin avainasemassa. Benardin konvektion reunaehtoja ovat mm. astian muoto, koko ja liikuttelu, lämpövirran lukuisat säädöt sekä nesteen ominaisuudet. Kaikki tämä vaikuttaa niin, että tuloksena systeemi ottaa maksimaalisella nopeudella energiaa kuumasta kylmään johtavan struktuurin (googlaa: benard convection pictures).

        Jos vaikkapa energiaa pidetään tosiolevana ”stuffina”, kaikki muu fysiikka on sen erityisiä (ehkä energeettisten fotonien erilaisten kompleksien ottamia) moodeja. Näistä moodeista meillä on tietoa niiden jäsentyessä mitattaviksi suureiksi. Myös informaatiota voidaan jo jossain määrin mitata. Jos oletetaan myös sillä olevan stuffiominaisuus, tietoisuuden voidaan olettaa olevan sen erityinen moodi. Morsellan skenaariossa informaatio ja sitä kanavoiva tietoisuus olisivat siis erottamaton ykseys. Sekä informaation että tietoisuuden olemukset ovat joka tapauksessa vielä hämärän peitossa.

        Vastaa
        1. Kirsi Lehto sanoo:
          19.4.2016 09:17

          Kiitos mukaantulosta Pentti! Tämä tietoisuus on aihe joka kiehtoo meitä monia — siihen on vain vaikea sanoa mitään, kun olemme niin asianomaisia, ja itse tietämisen, ja tuon tietoisuuden ja sen rajojen armoilla. Jokatapauksessa, se on ihmeellisimpiä (ihmeellisin?) ominaisuus mitä elämä on tuottanut. Se näyttää niin välttämättömälle ja tarkoituksenmukaiselle – että jotenkin itse (mututuntumalla) oletan että se on kaiken elämän (ja ehkä universumin) yhteinen ominaisuus, jossakin muodossaan, kuten on informaatiokin. Se ei liene suinkaan vain meidän alkeellista matematiikkaan ymmärtävien ihmisten ”erityisälykkyyden” muoto. Itseasiassa – ehkä se osoittaa vain tyhmyyttämämme ja rajoittuneisuuttamme jos/kun ei aistita sen olemassaoloa muualla.

          Vastaa
        2. Tapio Salo sanoo:
          25.4.2016 13:19

          Olen hyyvin hyvin hyvilläni tästä ”tunkeutumisesta”. Avaa uusia näkökulmia ja herättää todella mahtavasti intuitiivisia ideoitani tähän ongelmakenttään. Palaan siis asiaan. Valitettavasti nykyisin puhtini riittää vain lyhyisiin pyrähdyksiin kerrallaan.

          Vastaa
          1. Kirsi Lehto sanoo:
            25.4.2016 19:17

            … positiivista aktiivisuutta:

          2. tapio salo sanoo:
            28.4.2016 11:12

            HEUREKA. Nyt ne vasta villit hypoteesit tulevat. Pohdin heräämisen jälkeisessä tilassa vuoteessani yhtä viimeisintä lukemaani tiedeuutista, jossa todettiin, että pallomme keskusta on n. 2,5 vuotta nuorempi kuin pinta. Oivalsin, että pudotessamme täällä, olemme matkalla kohti tulevaa. Auringon keskusta tuon uutisen mukaan on peräti n. 2500 v pintaa nuorempi. Pallommekin siis kiitää painovoimakentässä tulevaisuutta päin. ”Nämät” siis tietysti itsestään selvyyksiä koska seuraava sijaintimmehan on aina tulevaisuudessa.
            Mutta 1. hypoteesi välähti näitä pohdiskellessa> Painovoima on aika-avaruuden itsestään selvä seuraus! Tässä kosmoksessammehan aika etenee yksisuuntaisesti: nyt> seuraava nyt. Nyt oleva materiakin joutuu siis seuraamaan mukana. Mennyt on tallentunut aineellisiin rakenteisiin, jollaisia myös rakentamamme muistit ovat ja niin oletettavasti biologisetkin muistit.
            Seuraavassa 2. hypoteesissa inspiraationi vie myös astrobiologiaan > Biologiassahan rakenteiden keskeinen ominaisuus on kopioituminen > väitän nyt, että ko. ilmiö on koko kosmoksemme keskeinen toimintatapa ja että tästä seuraavat kvantti-ilmiöt! Kopioituminen vaatii tuon Planckin ajan ja aine joutuu hyppimään Planckin matkoja, jolloin syntyvät aaltoilmiöt. 3. Itse avaruuskin laajenee kopioitumalla, mikä myös aiheutti tuon ns. inflaation. Kopioitumisessahan kasvetaan 2. potenssiin.
            Todistelua jatkan putoamissuunnassa!

          3. Kirsi Lehto sanoo:
            29.4.2016 11:38

            … kovin on filosofista! Mutta toki tätäkin näkökulmaa tarvitaan….

  5. Tapio Salo sanoo:
    21.4.2016 12:09

    Jatkan vielä itse > Jungilla on kollektiivisen alitajunnan idea, joka lähenee ajatustani eri lajien omista virtuaalimaailmoista. Mieleeni tuli, että on mahdollista, että kollektiivisuus voi kasvattaa kunkin virtuaalitodellisuuden konkreettisuutta. Onhan mm. ajatussuunnilla voimakas vietti kasvattaa kannatuspohjaa – eikä aina ole kysymys vain vallanhalusta.

    Kysymykseen mitä on informaatio väittäisin, että vain i:n pohjalta voi syntyä erilaisia rakenteita evoluutio tulee vuorovaikutuksesta, jossa i tarvitaan jo aloitteen tekijäksi ja tallentuu taas rakenteisiin jatkaakseen kompleksisuuden kasvua.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      22.4.2016 11:06

      Tämä on mielenkiintoista pohdiskelua – mutta sellaista mistä ei saa mitenkään kiinni ainakaan täältä eksaktien tieteiden näkökulmasta. Ehkä paremmin sieltä psykologian havaintomaailmoista ja niiden tieteellisistä tulkinnoista käsin – mutta ne teoriat kait aina jäävät ”vain” hypoteeseiksi. Eivät ole todistettavissa… Ja niin mielenkiintoisia kuin ovatkin, emme voi lähteä tällä palstalla keskustelmaan niistä – jo ihan suuren tietämättömyytemme takia näistä asioista. Näytät olevan hyvin perehtynyt Jungilaisuuteen, ja kiitän mielenkiintoisesta postista. Kuitenkin se pitää vielä julkaistavaksi jonnekin psykologian keskustelupastalle.

      Vastaa
      1. Pentti S. Varis sanoo:
        22.4.2016 15:28

        Kirsi kirjoitti: ”Entä, miten meidän koulutusjärjestelmämme pystyy valmentamaan nuorisoa maailman ymmärtämiseen, tiedollisesti ja taidollisesti?”

        Maailman ymmärtämiseen tarvittaisiin aivan keskeisesti luonnontieteellistä näkemystä. Tätä taas tukisi oleellisesti matematiikka. Innovatiivista koulumatematiikan opetusta ollaankin jo kehittämässä yhä uusien opettajien liittyessä projektiin

        https://www.google.fi/#q=pekka+peura

        Vastaavaa uudistusryöppyä ei kuitenkaan ole näkyvissä fysiikan ja kemian kohdalla. Esimerkiksi TIMMS1999-tutkimuksen mukaan vain neljällä sadasta 7. luokan tytöstä oli myönteinen suhde fysiikkaan prosenttiluvun pienentyessä edelleen 8. luokalle siirryttäessä.

        Uskon saaneeni selville olennaisen syyn fysiikan ja kemian vieroittavuuteen yläkoulussa ja osittain myös lukiossa. Se on kvantitatiivisen kokeellisen lähestymistavan jokseenkin totaalinen puuttuminen yläkoulussa. Kokeita kyllä jonkin verran tehdään, mutta kvantitatiivisen tarkastelun puuttuessa pohjustus lukiota varten jää monella ohueksi. Opetettuani muutamia vuosia sitten yksityisesti lukion fysiikan ja kemian kaikki kurssit mieleen tuli, että vähän vähemmällä sisällöllä ja vastaavasti mallityyppisten tehtävien syvennetyllä oppimisella voitaisiin saavuttaa paremmin korkeakoulujen edellyttämä taso. Vaikka ei korkeakoulujenkaan opetuksesta ole pelkkää positiivista sanottavaa. Nytkin tunnen lahjakkaita opiskelijoita, jotka ovat hylänneet fysiikan olennaisesti opetuksen epäselvyydestä johtuen. Ei ymmärretä Science-lehdessä taannoin (Larkin ym. Science,208,(1980)) ollutta laajaa tutkimusta, jonka mukaan experttiyden taso fysiikassa on yleensä saavutettavissa vain mallityyppien perusteellisella tietysti ymmärtäen tapahtuvalla ”ulkoa” opettelulla – kuten sakkimestarit tekevät omalla alallaan. On kohtuutonta vaatia tätä kaikesta muutenkin vaativan lukion oppimäärässä olevasta.

        Fysiikan opetukseni on pääosin keskittynyt yläkouluun, jossa kehittelin yli neljännesvuosisadan ajan kokeellista kvantitatiivista opiskelua, joka olikin oppilaille (myös tytöille) mieluisa. Seuraavan linkin loppuosassa kerron tästä vähän enemmän

        http://maot.fi/onnistumisen-elamyksia/kuopion-lyseon-lukio/

        70-80-lukujen vaihteessa Kasvatus -lehdessä arvioitiin lähinnä yläkoulun muiden oppiaineiden kuten esim. biologian kirjoja tuloksen ollessa tutkijoiden mielestä masentava. Kovin kummoista muutosta en ole havainnut tapahtuvan, joten kysymys, miten intohimoa tieteisiin voidaan vuodattaa oppilaisiin. Aikoinaan matikkaa opettaessani motivoin joskus oppilaita kertomalla, että heidän tiedollinen kehittymisensä voi uskomukseni mukaan vaikuttaa koko maailmankaikkeuden tilaan positiivisesti.

        Vastaa
      2. Kirsi Lehto sanoo:
        22.4.2016 15:57

        Opetuksen elävöittämisen tarpeellisuudesta olen aivan samaa mieltä. Meillä Turussa on nyt kehitteillä verkkopohjainen oppimismateriaali, joka kertoo koko maailmankaikkeiden tarinan erilaisina animoituna ja pelillisinä kokonaisuuksina ja tehtävinä. Kaikki tieteet rinnakkain. Se on Suuri tarina, tai Aikavaellus (nykyisenä manuaalisena versiona: http://www.aikavaellus.fi). Auttaiskohan tämä…

        Vastaa
      3. Tapio Salo sanoo:
        23.4.2016 11:04

        Oikeastaan mietteitäni innotti tuo yhteistyö yrityksessä maailman ymmärtämisen. Ei niinkään Jungin osuus. Kollektiivisuus idea kuitenkin sopii ajatuksiini virtuaalitodellisuusien ilmenemisistä eri biologisilla toimijoilla > myös kosmologian piirissä pohditaan vakavastikin. Nerokkaan Paulin kiinnostuminen synkronisiteettiilmiöstä(esim harvinaisten lento-onnettomuuksien kasautuminen ajallisesti), jonka siis olen itsekin mielestäni havainnut, taas rohkaisi minua heittelemään ”hypoteeseja”, joihin toivoin jonkun antavan muodossa tai toisessa lisävalaistusta.
        Muistin virkistämiseksi lainaus Vikipediasta:
        Paulin kieltosääntö on keskeinen kvanttimekaniikan perusperiaate. Sen mukaan kaksi samanlaista fermionia – esimerkiksi elektronia – ei voi olla yhtä aikaa täsmälleen samassa kvanttitilassa.[1] Kieltosäännön julkaisi itävaltalais-sveitsiläinen fyysikko Wolfgang Pauli vuonna 1925 ja hän sai työstään Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1945.

        Vastaa
        1. Kirsi Lehto sanoo:
          23.4.2016 15:44

          villien hypoteesien heittely on mielestäni positiivinen harrastus – joten niitä voi joskus sisällyttää täallaseen blogi-foorumiin, vaikka eivät suoraan liitykään astrobiologiaan aikä muihinkaan mitattaviin tieteisiin.

          Vastaa
  6. Pentti S. Varis sanoo:
    22.4.2016 18:58

    Tuon tapainen vaellus voi todella monelle nuorelle ja aikuiselle olla aivan ratkaiseva kiinnostuksen herättäjä. Jos mahdollista, vaellus olisi hyvä tehdä monesti keskittyen aina johonkin erityiseen alueeseen.

    Itsellänikin tapahtui joskus 68 tienoilla tieteellisen intohimon herääminen virikkeiden perusteella, katsellessani kirjaa Tieteen saavutukset, ja etenkin kuvaa, jossa suprajuokseva helium oli virtaamassa lasista pois.

    http://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=925681

    Katsellessani vaelluksen kohteena olevaa Elämän syntyteemaa valtaa mielen eräänlainen toivottomuus, mihin taidettiin jo viitatakin. Jotkuthan jättävät Arto Annilan tavoin tekemättä edes olennaista eroa elollisen ja elottoman luonnon välillä

    http://www.helsinki.fi/~aannila/arto/

    Jos olisi pakko veikata, veikkaisin elämän synnyn ydintekijöiksi topologisia defektejä ja nestekiteitä, joissa niitä on. Muutama vuosi sitten jotain sellaista ehdotettiinkin jossain tiedelehdessä. Defektin salaperäinen ydin muodostaisi alkeellisen analogian solun tumalle sisältöineen.

    http://www.tiede.fi/keskustelu/21601/ketju/defektit_materian_ydintaso

    Kuusta on paljon kiinnostavaa sanottavaa kuten Kuun tarttuva pöly, kuun ajoittainen tappavan korkea sähköjännite jne. Mutta pitäisi varmaan puhua Kuun synnystäkin, ja tästä seuraa vastareaktio. Uusimmankin törmäysteorian (nokkakolari Theian kanssa) mukainen Kuun synnyn selitys on mielestäni sangen epätodennäköisenä vaikea niellä, varsinkin kun omaa omassa keittiössään valmiuden tuottaa Kuun synnyn kanssa analoginen makroskooppinen ilmiö, jonka selitykseen pääsee klikkaamalla seur. ketjun alkupuheenvuorossa olevaa linkkiä

    http://www.tiede.fi/keskustelu/4002350/ketju/hella_ja_tiskivesifysiikkaa

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      22.4.2016 23:22

      Nimenomaan: Olisi hienoa jos meillä (ja nuorisolla) olisi tilaisuuksia haltioitua Tieteen tarjoilemista maailman kehityksen ihmeellisistä vaiheista —
      Kuitenkaan ei pidä vetää liian pitkäll emenviä omia johtopäätöksiä: pisaran käyttäytyminen kuumalla hellanlevyllä on aika kaukana niistä (gravitaation ja kiertoimpulssin ohjaamsita) roiskeista mitä syntyy kahdne kokonaisen planeetan tärmätessä. Lähdetekstisi sanoo: ”ainoa fysikaalisesti mahdollisena pidetty (yleisemmin tunnettu) kuun syntyteoria, törmäysteoria, edellyttää varsin harvinaisen ja tarkasti mitoitetun törmäyksen”. Niinhän se varmaan on. Ja meillä onkin olemassa vain yksi Kuu.

      Vastaa
  7. Tapio Salo sanoo:
    24.4.2016 11:46

    Eräs meidän nuorten innoittaja on Feynman. Tosin itse olen jo hieman erilainen nuori. Kahdeksas kymmen jo lähtenyt käyntiin. Hän piti intuitiota suuressa arvossa.

    Matematiikkaa en viitsi enää kerrata, joten elän toivossa, että joku löytää vielä keinon todistella villejä hypoteesejani.
    Jatkossa kuitenkin palaan perustelemaan, miksi ideani kuitenkin kytkeytyvät astrobiologiaan!
    Alla lyhyt lainattu kuvaus Feynmanista:
    ”Kaikkein parhaimmilla fyysikoilla on usein valtava intuitio, ja jos he siihen päälle saavat vielä syntymälahjaksi kyvyn kääntää intuitionsa täsmälliselle matematiikan kielelle, tuloksena on helposti huippufyysikko”, Enqvist selittää.
    Kvanttielektrodynamiikka on maailman tarkin teoria. Feynman palkittiin Nobelilla elektronia käsittelevän kvanttielektrodynamiikan eli QED:n kehittämisestä. QED:ssä hän ratkaisi ongelman, joka tuohon aikaan askarrutti fyysikoita.
    ”Havaintoja tehtäessä huomattiin, että kuuman vetyatomikaasun spektrissä oli viivoja, joita ei pysytty selittämään kvanttimekaniikan avulla. Kyse oli niin sanotusta Lambin siirtymästä, vetyatomin spektrissä havaittavasta hienorakenteesta”, Enqvist kertoo. Feynman askarteli aiheen kimpussa ja ratkaisi lopulta siihen liittyvän fysiikan.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      24.4.2016 14:51

      Suuren kysymysten pohtiminen on hieno innostumisen aihe. Intuiition ohjaamiseen oikeille radoille tarvitaan tietysti myös sitä että aiheeseen liittyvät faktat pitää tuntea mahdollisimman tarkasti.

      Vastaa
      1. tapio salo sanoo:
        30.4.2016 10:12

        HEUREKA herätykseni pani minut kehittelemään niin suuria kysymyksiä, että nekään eivät enää oikein linjassa tämän blogin aiheen kanssa. Tosin aasinsilta on olemassa siinä, että näen biologisen toiminnan keinojen ja rakennemallien läpäisevän koko kosmoksemme!!!
        Näkyy esim. kultaisen leikkauksen suhteen putkahtamisista esiin milloin mistäkin! Spiraalitkin valttia monissa yhteyksissä.
        Siirtynen aiheen kanssa muille sivustoille.

        Voisiko joku antaa vinkin, että minne sulautuisin?

        Vastaa
  8. Tapio Salo sanoo:
    25.4.2016 11:43

    Niinpä yritänkin näillä avauksillani onkia tietooni myös muiden löytämiä ja tallentamia faktoja!!!

    Vastaa
  9. Pentti S. Varis sanoo:
    27.4.2016 00:07

    Pekka Janhunen kirjoitti: ”Rehellisesti sanottuna evoluution täysi sattumanvaraisuus tai että se olisi voinut johtaa johonkin hyvin erilaiseen lopputulokseen tuntuu minulle vähän vieraalta ajatukselta. Monikin prosessi – esimerkiksi lämmön siirtyminen – perustuu mikrotasolla satunnaisuuteen, mutta makrotasolla noudattaa silti selviä deterministisiä lakeja – esimerkiksi lämmönjohtumisyhtälöä. Minusta näyttää siltä että evoluution nuoli aika selvästi yksinkertaisesta kohti monimutkaista. Syitä voi olla monia, mutta ainakin kaksi tulee mieleen: 1) eliön kilpailukyky ja monimutkaisuus usein korreloivat keskenään, 2) monimutkaiset ja isot eliöt luovat uusia ekolokeroita jotka lisäävät pienempien eliöiden biodiversiteettiä ja näin monimutkaisuuden kasvu ruokkii myös itesään. Monimutkaisuus ei toki kasva tasaisesti ja voi välillä vähentyäkin, mutta silti jäsennän maailmaa siitä näkökulmasta että evoluutiolla on tietty suunta. Voin toki olla tässä asiassa väärässä.”

    Evoluutioilmiön käsittäminen näin, hieman standardi-darwinismista poiketen, tuo mieleen strukturalismin. Suurin ero ilmaisussa lienee siinä, että strukturalismi korostaa vielä enemmän eliön sisäisiä reunaehtoja ja ehkä jopa jonkinlaista sisäistä ohjelmaa. Brian Goodwin on monien vastustajiensakin arvostama strukturalisti:

    https://en.wikipedia.org/wiki/Brian_Goodwin

    Strukturalismin sisäistä olemusta on hieman toisesta suunnasta, eliön tai kasvin itse tietoisenkaltaisesti suorittaman genomin modifikaation näkökulmasta, nobelisti Barbara Clintock esikuvanaan, kehittänyt erityisesti James A. Shapiro

    http://shapiro.bsd.uchicago.edu/

    Voiko piintynyt darwinisti taipua strukturalismin suuntaan, riippuu varmaan paljolti hänen fysiikan tietämyksestään ja ymmärryksestään. Tämän lisäksi voi suuri vaikutus olla näkemyksellä, jonka hän omaa genomista.

    Nythän etevimmätkin evoluutiobiologit ovat jakautuneet jokiseenkin tasan kahteen ”puolueeseen”, paljon roskageenejä olettavaan ja vähän tai ei ollenkaan roskageenejä olettavaan. Itse jälkimmäiseen ryhmään kuuluvana (joskin vain harrastelijana) ”referoin” nimimerkeillä psv ja aggris aggris tohtori Tuomas Aivelon blogin kommenteissa satakunta tiedelehdissä julkaistua uusille tutkituille proteiineja koodaamattomille geeneille merkityksiä löytävää tutkimusta

    http://www.tiede.fi/blogit/kaiken_takana_on_loinen/perimassa_on_paljon_turhaa_koska_evoluutio

    Joukko ansioituneita tutkijoita on tyytymättömänä ahtaaseen darwinismiin perustanut ryhmän nimeltä ”the third way”. Naturessakin oli äskettäin tosin aika säyseä väittely, jossa ryhmä kuuluisia tiukkoja darwinisteja ja ryhmä muutoksia haluavia esittelivät näkemyksiään. Kannattaisi ehkä ottaa huomioon myös Arto Annilan pienimmän vaikutuksen periaatteeseen alkuperäisimmässä muodossaan ynnä mm. Prigogineen perustuva näkemys.

    Lopuksi Kirsille kommentti. Kun tsekkasin Prossin tai Khodoskovskin jonkin artikkelin esipuhetta, tuntui, että hän oli elollisen ja epäelollisen suhteesta jokseenkin samaa mieltä kuin Annila.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Jossittelua: Missä ne muut olisivat?

12.3.2016 klo 16.57, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Jatkan tässä pohdintaa edellisen blogin aiheesta – kysymyksestä ”Olemmeko yksin”. Eli, olemmeko ainoa teknisesti kehittynyt sivilisaatio maailmankaikkeudessa – vai onko tuolla jossakin myös muita. Jos on, niin onko miten tiheässä meitä voisi olla; voisivat muut olla lähellä, viestien tavoitettavissa, vaiko niin kaukana ettemme voi koskaan tietää heistä mitään varmaan.

Näitä kysymyksiä voidaan spekuloida viime kerralla esitetyn Draken yhtälön perusteella. Sen mukaan teknisesti sivistyneiden, kommunikointiin pystyvien sivilisaatioiden määrä galaksissamme, millä tahansa hetkellä, riippuisi 1) elämälle suotuisten planeettojen syntynopeudesta galaksissamme (montako sopivaa planeettaa vuodessa), 2) elämän synnyn todennäköisyydestä näillä planeetoilla, 3) sivilisaatioon asti kehittyvien eliökuntien todennäköisyydestä, 4) edelleen niiden sivilisaatioiden osuudesta jotka kehittyvät avaruusteknologian tasolle, ja lopulta, 5) tällaisten avaruus-kommunikaatioon kykenevien sivilisaatioiden keskimääräisestä kestosta tai iästä.

Nyt tiedetään, että elämälle kelvollisia ”kultakutrien” kotiplaneettoja on galaksissamme runsaasti; uusien tähtien syntynopeus, keskimäärin, koko galaksin historian aikana, on ollut noin 10 tähteä vuodessa (10»11 tähteä 10 miljardissa vuodessa), näistä ehkä kymmenesosa on sellaisia jotka voisivat ylläpitää pitkäaikaista eliökuntaa (G, K ja M spektrikuokat, ja sijainti sopivalla alueella galaksissa), ja näistä jokaisella voisi olla planeetta elinkelpoisella vyöhykkeellä (HZ). Elämän kodeiksi kelvollisia planeettoja syntyy galaksissa siis ehkä yksi vuodessa.

Elämän synnyn, ja edelleen älykkäiksi kehittyvien elämänmuotojen todennäköisyyttä emme tiedä; tuo luku voi olla hyvin pienikin, mutta se on kuitenkin positiivinen – olemmehan itsekin täällä olemassa. Varovaisesti arvioiden, se voisi olla vaikka 10»-3 (elämän synty optimistisesti arvioiden, kompleksin älykkään lajin kehittyminen, ja teknisen avaruusteknolgian synty, kunkin todennäköisyys 10»-1). Tämä luku voi olla toki myös kertaluokkia suurempi tai pienempi. Mutta arvioidaan nyt, ihan hypoteettisesti, että näiden lukujen tulo on kokoluokkaa noin 0,001. Tämä tulo, yhdessä syntyvien elinkelpoisten planeetoojen kanssa, kertoo teknisten sivilisaatioiden ”todennäköisen” syntynopeuden (teknisiä sivilisaatioita vuodessa) galaksissamme. Sitten, kun tuo kerrotaan sivilisaatoiden iällä, saadaan niiden määrä tällä hetkellä. Jos sivilisaation keskimääräinen ikä olisi 2x se minimaalinen minkä nyt tiedämme, eli noin 100 vuotta, sivilisaatioita olisi tällä hetkellä olemassa n. 0,1 (tai siis korkeintaan 1, eli ”me”). Vielä tuhatvuotisten ja sitä nuorempien sivilisaatoidenmäärä olisi yhteensä vain 1. Jos sivilisaatioiden ikä olisi suuri, kuten 10»n, niin niitä on olemassa tuon 10»n-3 verran. Tässä n ei kuitenkaan voi olla suurempi kuin 9. Tätä rajoittaa kotitähtien maksimaalinen ikä.

Tuosta laskuharjoituksesta saamme arvion sivilisaatioiden kokonaismäärälle; huomaathan, että jos ylipäätään sivilisaatioita on olemassa, niiden määrä riippuu suoraan niiden keston pituudesta.

Seuraavaksi niiden tiheys, eli keskimääräinen etäisyys toisistaan, voidaan laskea siten että niiden määrä jaetaan galaksin elinkelpoisen alueen tilavuudella. Tämä olisi (suunnilleen) Linnunradan spiraalihaara-alue, joka ulottuu 10 000 valovuodesta (vv:sta) noin 50 000 vv:een galaksin keskustasta, ja on paksuudeltaan noin 3 000 vv. Alue on siis galaksin ympärille levittäytyvä ”munkkirinkilä”, joka tilavuus on noin 25 x 10»12 vv»3.

Jos teknisten sivilisaatioiden ikä olisi keskimäärin 10 000 vuotta, niitä olisi olemassa yhteensä 10. Kunkin sivilisaation keskimääräinen tilavuus olisi noin 25 x10»11 vv»3, ja ne olisivat niin hajallaan galaktisen munkkirinkilän eri puolilla että niiden välimatkat tulisivat hyvin pitkiksi.

Jos sivilisaatioiden ikä olisi jopa 10 miljoonaa vuotta, niitä olisi olemassa 10 000 – niiden kunkin tilavuus olisi keskimäärin 25 x 10»8 vv»3, ja etäisyydet olisivat kokoluokkaa > 1000 valovuotta. Tuolta etäisyydeltä olisi jo ainakin jo hyvä mahdollisuus havaita toisemme, ehkäpä viestitelläkin, kun sivilisaatioilla olisi paljon aikaa odotella vastausta. Jos tuo keskimääräinen ikä olisi miljoona vuotta, sivilisaatioita olisi olemassa 1000, ja niiden keskinäiset etäisyydet olisivat jo yli 2 x 10»3 vv. Jokatapauksessa, näiden teknologiat olisivat jo ”valovuosia” edellä omaamme …

Nämä laskuesimerkit ovat peräisin Harryn astrobiologian luennosta. Huomaa, etta laskelman parametrit ovat perin hypoteettiset: eri muuttujille voidaan antaa hyvin erilaisia arvioita (arvauksia), ja luennossaan Harry olettikin teknisen sivilisaation todenäköisyyden joitakin kertaluokkia korkeammalle kuin minä tässä. Toisaalta, tuo älykkäiden elämänmuotojen todennäköisyys voi vaihdella useita kertaluokkia myös alas päin. Samalla tavalla teknisen sivilisaation ikä voi vaihdella sadasta vuodesta aina tuohon maksimaaliseen 10»10 vuoteen asti. Huomattakoon myös että jos vaikka vanhimmat sivilisaatiot olisivat noin vanhoja, niiden keski-ikä on paljon vähemmän kuin tuo.

Mistä sivilisaation ikä sitten riippuu? Planeetan elintilasta ja resursseista? Evoluution suunnasta – onko se suosinut agressiivisen vaiko filantrooppisen lajin kehitystä? Kumpi näistä suunnista olisi todennäköisemmin noussut teknisen sivilisaation tasolle? Lajin itsesäilytysvaiston voimakkuudesta? Väistämättömän kosmisen totaalituhon – kuten supernovaräjähdyksen tai ison impaktin – todennäköisyydestä? Lajin mahdollisuudesta levittäytyä naapuriplaneetoille, jos oma kotiplaneetta tuhoutuu? Mahdollisesta sijainnista pallomaisessa tähtijoukossa, missä on helpompaa siirtyä planeettakunnasta toiseen – kuten tähdet ja avaruus edellisessä numerossaan ehdotteli? Teknisen sivilisaation kehittymisestä koneelliseen muotoon, joka ei enää ole riippuvainen bioottisen elämän ympäristövaatimuksista?

Hmm — enpä tiedä ovatko nuo pitkään säilyvien teknisten sivilisaatioiden edellytykset surullisia vaiko iloisia vaihtoehtoja. Paras vaihtoehto tietysti olisi tuo filantrooppinen, rauhaa rakastava ja planeetan olosuhteita ylläpitävä sivilisaatio, koska sellainen elämänmuto on ehdottomasti miellyttävin.

 

33 kommenttia “Jossittelua: Missä ne muut olisivat?”

  1. Pekka Janhunen sanoo:
    12.3.2016 22:36

    Saan munkkirinkilän tilavuudelle (jos se on 50000 vv säteinen ja 3000 vv korkuinen lattea sylinteri) noin kymmenen kertaa isomman luvun, ja etäisyydetkin vastaavasti isontuvat noin kaksinkertaisiksi.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      13.3.2016 17:40

      olet oikeassa. Niin isot eksponentit että niihin meinaa seota… Kiitos!!

      Vastaa
  2. Pekka Janhunen sanoo:
    14.3.2016 17:50

    Radio-SETI ei ole tuottanut mitään, mutta se ei ole kummallista. Radio-SETI:hän voisi havaita joko tahatonta radiovuotosäteilyä tai meille tarkoitettua yhteyssignaalia.

    Oma radiovuotosäteilymme on ohittanut maksiminsa ja pienenee kovaa kyytiä kun tekniikka kehittyy. Pian langattomat paikallisverkot toimivat niin korkeilla taajuuksilla että säteily kulkee ilmassa vain joitakin kymmeniä metrejä eri sen verran mitä verkon kantaman halutaan olevan. Avaruusalusten välinen viestintä puolestaan voi käyttää (koska ilmakehää ei ole) vielä korkeampia terahertsitaajuuksia sekä optista ja jopa UV-kaistaa, ja käytetyt antennit ja terminaalit ovat voimakkaasti suuntaavia.

    Jos muukalaiset ovat kiinnostuneita meistä, arvelen että ne tekevät samoin kuin me olemme tehneet tutkiessamme aurinkokuntamme planeettoja. Ensin katsotaan kaukoputkella, sitten lähetetään luotaimia. Yhteydenotto saattaisi vaikuttaa niistä absurdilta ajatukselta, vähän samalta kuin jos me ottaisimme yhteyttä mangusteihin. Jos ne kuitenkin päättäisivät ottaa yhteyttä, olisi hyviä syitä tehdä se luotaimen avulla lähietäisyydeltä ennemmin kuin kaukaa radiolla. Oman asuinpaikan pitäminen salassa on yksi syy, toinen on se että tekoälyä sisältävä luotain voisi jutella kanssamme vuorovaikutteisesti ilman kommunikaatioviivettä.

    Näiden argumenttien valossa ei vaikuta todennäköiseltä että radio-SETI havaitsisi jotakin.

    Vastaa
    1. Pekka Janhunen sanoo:
      14.3.2016 18:05

      Luotain olisi siis turvallinen, tehokas ja varma tapa kerätä meistä tietoa ja ottaa yhteys jos niin päätetään. Luotaimen ainoa haitta on että sen matka-aika on pitempi kuin radiosignaali kulkuaika, mutta sekin haitta poistuu jos luotain lähetetään hyvissä ajoi vahtimaan elävää planeettaa, jo ennen kuin sen kohdesivilisaatio pääsee radioon ja tietokoneisiin asti.

      Vastaa
      1. Kirsi Lehto sanoo:
        15.3.2016 00:01

        Jos jostakin ”kohtuulisen läheltä” havaitaan elävä planeetta – kannattaisiko myös meidän lähettää jonkinlainen luotain sinne suuntaan viemään jotakin viestiä?

        Vastaa
    2. Kirsi Lehto sanoo:
      14.3.2016 23:59

      Mitä ajattelet: mitä asiaa noilla muukalaisilla voisi olla Maan asukkaille? Olisiko varkoitus vain sanoa ”hei – täällä ollaan”?

      Vastaa
      1. Pekka Janhunen sanoo:
        15.3.2016 10:37

        Tutut esimerkit Maasta viittaavat siihen että lajien välinen viestintä ei yleensä ole helppoa. Syöminen on eläimen pääelinkeino ja eläimen sielunmaisema heijastelee sitä. Ihminen tykkää kukista, puista, perhosista ja linnunlaulusta, todennäköisesti siksi että ne olivat hyvän ruokamaan eli kuivanakin kautena kosteana pysyvän alueen merkkejä Afrikassa. Ihminen vaistomaisesti inhoaa kiemurtelevia otuksia koska jotkut käärmeet ovat myrkyllisiä. Kissa tykkää hiiristä, hevonen laitumesta jne. Jos eläimellä on älyä, se saattaa viedä näitä vaistoja vähän pitemmälle ja säveltää vaikka musiikkia tai kirjoittaa lohikäärmetarinoita, tai leikkiä lankakerällä. Ihmisen järjessä on ehkä universaaleja piirteitä, mutta tunne-elämä on peräisin savannilta ja galleriametsästä.

        Mitä ne sanoisivat meille? Ei välttämättä mitään. Kun tutkimme mangusteja, emme varsinaisesti ”sano” niille mitään, olemme vain näkyvillä ja puuhailemme jotakin esimerkiksi kameran kanssa, mikä todennäköisesti ei kiinnosta niitä koska kameraa ei voi syödä eikä sen kanssa voi paritella. Ehkä lepertelemme, minkä tarkoitus on lähinnä rauhoittaa molempia osapuolia. Emme edes sano niille ”hei täällä ollaan” koska nehän näkevät sen joka tapauksessa, vaikkakaan eivät välitä, EVVK. Todennäköisesti puuhissamme ei esiinny mitään sellaisia eleitä tai symboleita jotka olisivat mangusteille tärkeitä. Vaikka jokin symboli olisikin sattumalta mangustille ja ihmiselle yhteinen, emme osaa jatkaa siitä ja vuorovaikuttaa niiden kanssa aidontuntuisesti, jolloin kommunikaatio lopahtaa ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

        Jos haluamme kesyttää eläimen, tarjoamme ruokaa, keppiä ja porkkanaa. Jos muukalaiset yrittäisivät kesyttää meitä, huomaisimme sen todennäköisesti nopeasti. Arvelen kuitenkin että meitä teknisemmän ja älyllisemmän muukalaisen toimintatapa muistuttaisi enemmän puhdasta tutkijaa kuin lemmikin omistajaa. Suklaata siis tuskin tulevat tarjoamaan, vaikka eihän sitä koskaan tiedä…

        Vastaa
        1. Kirsi Lehto sanoo:
          16.3.2016 11:04

          Mielenkiintoista. Mielestäni on ihan aiheellinen kysymys pohdittavaksi että millä tavalla, ja missä mielessä, sellaiset kaukaiset sivilisaatiot tai tiedostavat lajit voisivat olla kiinnostuneita toisistaan. Tutkimusmielessä toki, juuri niinkuin mekin tarkkailemme kaikkea mitä havaitsemme. Entä kokeellisesti? Ekologisia kokoeita planeetan mittakaavassa?

          Vastaa
  3. Pekka Janhunen sanoo:
    23.3.2016 14:29

    Empiirinen tutkimus voi tuoda hyötyjä, ja jos sen riskit ja kustannukset ovat pienet, sitä kannattaa tehdä. Tätä mieltä on ihminen, enkä olisi yllättynyt jos muutkin älykkäät lajit ajattelisivat samoin.

    Oletetaan tilanne että meitä teknisesti vanhempi ja kehittyneempi muukalaislaji on tutkinut Maata jonkin aikaa ja pähkäilee kontaktoidako ihmistä vai ei. Oliot väittelevät sivistyneesti ja tekevät SWOT-analyysiä. Ne miettivät kontaktoinnin hyötyjä ja haittoja itselleen ja myös ihmisen kannalta. Turvallisuusriski nousee keskustelussa esiin. Sitä pidetään yleisesti ottaen pienenä, mutta epäilijät varoittavat älykkään lajin arvaamattomuudesta ja kaivavat omasta esihistoriasta mielenkiintoisia episodeja väitteensä tueksi. Mietitään kontaktoinnin mahdollisia hyötyjä.
    Todetaan että ihmisen tekniikalla on historiallinen mielenkiintonsa, mutta että tietoa siitä saadaan muutenkin kuin kontaktoimalla. Joku sanoo että älykkään lajin kanssa vuorovaikuttaminen on myös itseisarvo ja puhuu teesistä, antiteesistä ja synteesistä. Argumentille nyökytellään ja jotkut vähän supattavat. Lopuksi asiaa pohditaan ihmislaljin kannalta. Oliot raapivat päätään kun ne koittavat ajatella asiaa tuntemattoman lajin näkökulmasta. Häviääkö lajin kehitysmotivaatio jos se saa tietää että muut ovat paljon edellä? Ehkä, mutta toisaalta ihminen on sopeutuvainen eläin. Joku ehdottaa rajoitetun kontaktoinnin oppia, jonkinlaista pilottihanketta jossa tavallaan kysytään ihmiseltä itseltään kuinka hän suhtautuu mutta ei varsinaisesti kontaktoida. Muukalaiset muodostavat työryhmän miettimään pilotoinnin yksityiskohtia ja päättävät pitää seuraavan kokouksen yhdessä eettisen komitean kanssa.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      24.3.2016 10:58

      Hei Pekka. Mielenkiintoista pohdiskelua älykkäiden muukalaisten ominaisuuksista, kollektiivesesta älykkyydestä ja yhteisestä päätöksentekoprosessista. Tässä oletat että ”he(kin?)” edustaisivat älykkäistä yksilöistä koostuvaa yhteisöä – yhteistä ja kumuloituvaa ajattelua ja demokraattista päätöksentekoa. Mutta onkos meillä aihetta olettaa että tämäntapaiset yksilöllisen ja kumulatiivisen älykkyyden edustajat olisivat edistyneet kosmisen kommunikaation asteelle asti? Ainakin täällä Maassa näyttää sille että +/- tasavertaisista yksilöistä koostuva, tunnepohjaisesti käyttäytyvä laji toimii lähinnä darwininlaisen evoluution periaatteen mukaisesti, kilpaillen tilasta, vallasta ja resursseisesta. Tekninen sivilisaatio yhdistettynä biologiseen evoluutiomekanismiin tuottaa ison itsetuhoriskin: Ensin se johtaa ylikansoitukseen ja planeetan resurssien niukkenemiseen – sitten, kun siihen yhdistetään globaali tiedonsiirto ja globaali eriarvoisuus ja kilpailu – niin idioottimaisen itsetuhon elementit ovat valmiina. Niinkuin nyt täällä meillä Maassa. Yksilöt hakevat vain omaa tai oman ryhmänsä etua. Se on aina ”me” vastaan ”muut”. Jos ne ”muut” ovat oman lajin edustajia niin —

      Luulen että paremmin säilyisivät sellaiset totalitaariset systeemit missä koko kollektiivinen kyvykkyys on valjastettu johtajan käyttöön. Niinkuin teknisesti älykkäät muurahaiset. Tai koneet, jotka pystyvät laskelmoimaan aina (lajin kannalta?) edullisimmat vaihtoehdot.

      Toisaalta – onhan tämä ihmisten yhteisöllisyys, keskinäinen tiedonsiirto, yhdessä pohtiminen ja tekeminen, toisilta oppiminen, ja jopa altruistinen yhteisvastuu ja hyvinvointiyhteiskunta olleet tärkeitä tekijöitä teknisen sivilisaation kehittymisessä. Siis, miten lie: ovatko sen haittapuolet hallittavissa?

      Vastaa
      1. Kirsi Lehto sanoo:
        24.3.2016 11:29

        Edelliseen on kuitenkin vielä lisättävä: ihmisen suurimmat keksinnöt onkin kait kehitetty juuri sotateollisuuden tarpeisiin. Ehkä agressiivisuus onkin välttämätöntä teknisen sivilisaation kehittymiselle??

        Vastaa
        1. Pekka Janhunen sanoo:
          24.3.2016 18:00

          Ehkä, ja resurssikilpailussa ja liikakansoituksessakin on ongelmistaan huolimatta toisaalta se hyvä puoli että se ajaa lajia levittäytymään aurinkokuntaansa, minkä jälkeen alkukotiplaneettaa kohtaava ulkoinen tai sisäinen katastrofi ei voi sitä enää hävittäää.

          Toisin sanoen jos teknologinen laji käyttäytyisi täysin rationaalisesti ja pitkäjänteisesti, se levittäytyisi aurinkokuntaansa, koska se pienentäisi sukupuuton mahdollisuutta. Mutta lyhytjännitteinen elintasokilpailukin saattaa johtaa samaan lopputulokseen. Silloin aurinkokuntaan ei muuteta sivilisaation varmuuskopiota tekemään, vaan itsekkäästi parempien olojen perässä.

          Aurinkokunnan asuttamisen jälkeenkin uhkana ovat silti ainakin gammapurkaukset. Saattaa tosin olla että keinotekoisen habitaatin >=10 m paksuinen seinä olisi niitä vastaan parempi suoja kuin planeetan typpi-happi -ilmakehä, jonka ongelma on myrkyttyminen typpioksideista jos paljon gammaa tulee niskaan.

          Vastaa
          1. Kirsi Lehto sanoo:
            25.3.2016 00:53

            Voi jestas miten onkin paljon noita uhkia olemassa. Mutta kaipa se vaatiikin juuri älykkyyttä että joku laji niistä selviää. Se laji muuten joutuu siinä samalla pelastamaan myös jonkinkokoisen eliökunnan, koska se ei pysy itse elossa ilman ekosysteemiä…

          2. Pekka Janhunen sanoo:
            25.3.2016 13:18

            Luin gammapurkausten biologisista vaikutuksista vähän lisää, astro-ph/0309415 .

            2000 valovuoden päässä tapahtuva gammapurkaus tuottaisi 1 MJ/m^2, millä olisi merkittäviä biosfäärivaikutuksia. Syntyisi typpioksideja stratosfääriin, mikä tuhoaisi otsonikerrosta katalyyttisesti ja laskisi lämpötilaa, koska NO2 on ruskea kaasu. Vaikutusten puoliintumisaika olisi muutamia vuosia. Tapahtuman esiintymistiheys olisi suuruusluokkaa kerran miljardissa vuodessa. Paperissa pohdittiin että ordovikikauden joukkosukupuutto olisi ehkä seurannut gammapurkauksesta.

            Käsittääkseni avaruushabitaatin kiinteä 10 m seinä suojaisi 10 MJ/m^2 gammavuolta käytännössä täydellisesti. Jotta habitaatin asukkaille kävisi huonosti, gammapurkauksen pitäisi tapahtua paljon lähempänä kuin 2000 valovuotta, ja sellaisen tapahtuman odotusaika menee jo yli maailmankaikkeuden iän. Levittäytyminen aurinkokunnan keinotekoisiin habitaatteihin siis saattaisi tiputtaa myös gammapurkaukset pois totaalisten uhkien listalta.

          3. Kirsi Lehto sanoo:
            26.3.2016 00:24

            Tuollaiset gamma- tai supernovatörmäykset olisivat todella tuhoisia, paitsi ihmiselle, myös koko eliökunnalle. Sitä kautta nämä tuhoaisivat myös ravinnontuottosystemit – .. ”Pommisuojien” eli suojaavien habitaattien ylläpito kuitenkin olisi varmaan paljon edullisempaa – ja mahdollisempaa – tällä planeetalla kuin jossakin kaukana toisella planeetalla…

          4. Pekka Janhunen sanoo:
            26.3.2016 09:56

            Aivan, gammapurkauksen uhka ihmiselle tulisi lähinnä sitä kautta että muu biosfääri kärsii jolloin ruoantuotanto vähenee. Kasvihuoneiden ruoantuoanto voisi pääosin jatkua koska lasi vaimentaa vaarallista UV:tä aika paljon. Harmillinen tilanne se toki olisi ihmisen kannalta, mutta sukupuutto taitaisi olla vielä kaukana.

            ”Habitaateilla” tarkoitan keinotekoisia asteroidien materiaaleista tehtyjä pyöriviä avaruusasemia, http://www.nss.org/settlement/space/ . Sellaisissa on potentiaalisesti paljon enemmän elinpinta-alaa kuin aurinkokunnan planeetoilla, joten oletan että ekspansiivinen teknologinen laji asettuu niihin ennen pitkää asumaan.

          5. Kirsi Lehto sanoo:
            26.3.2016 16:50

            On sinulla aika ”kauas” tähtäävät skenaariot — mutta mikäs siinä. Ajallisesti nuo voivat olla jo ihan lähitulevaisuutta – ehkä sata vuotta, tai joitakin satoja? Mitä arvelet?

          6. Pekka Janhunen sanoo:
            26.3.2016 20:03

            Sata vuotta voi olla ihan hyvä arvaus. Uskon että tuo habitaattiasuminen tulee olemaan realistista ja haluttavaa paitsi teknisesti myös sosiaalisesti ja taloudellisesti. Ainakin se on realistisempaa kuin miehitetyt lennot muihin aurinkokuntiin, joista oli tänään Ylen uutisissa juttu.

            Habitaateista puhuttiin 1970-luvulla kun Gerard O’Neill vei niiden tutkimusta eteenpäin, mutta sen jälkeen aihe on jäänyt vähän unohduksiin. Sen sijaan julkisuudessa puhutaan paljon Marsin asuttamisesta, joka taas minusta ei ole niin kauhean todennäköinen skenaario tehtäväksi suuressa mittakaavassa.

          7. Pekka Janhunen sanoo:
            26.3.2016 21:20

            Tuon (http://www.pewresearch.org/files/2014/04/FT_14.04.17_FutureofTechKeyFindings_B.jpg ) julisteen mukaan 33 prosenttia amerikkalaisista uskoo ihmisen rakentavan avaruussiirtokuntia seuraavan 50 vuoden aikana (ja kuvassa näkyy habitaatti eikä Mars-asumus). Joten ollaan sitten kerrankin amerikkalaisia ja sanotaan rohkeasti 50 vuotta eikä suomalaiskonservatiiviseen tapaan sata vuotta…

  4. Sisko Kuhmonen sanoo:
    24.3.2016 19:05

    Entäs jos
    Olipa kerran jollakin planeetalla eliökunta tai jollain muotoa kehittynyt sivilisaatio, joka huomasi, että Tellukselle on kehittymässä kelvolliset olosuhteet elämälle. Heidän oma elämänsä tai elinolosuhteet oli loppumassa tai vaarassa, jolloin he lähettivät tänne jonkun elävän solun tai mikälie elämän perusyksikön, jotta siitä jotain kehittyisi. Elämä säilyisi. Kenties joku tutkimusraportti / -suunnitelma joltain planeetalta tai luotaimesta löytyy?

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      25.3.2016 00:51

      Sekin olisi kait ollut yksi mahdollinen alku tälle elämälle… Ei mikään sattumanvarainen avaruuksien läpi seilaaminen, eli panspermia (se ei ole mahdollinen koska maailmankaikkeuden aika ei riitä niin epätodennäköisen asian tapahtumiseen, eikä myöskään se mikään elävä saily avaruudessa hengissä niin pitkään), vaan ihan kohdennettu elämän istuttaminen.

      Vastaa
      1. Tapio Salo sanoo:
        25.3.2016 11:59

        Tämänpäiväisessä Aamulehdessä oli uutinen, että oli keinotekoisesti luotu geeninpätkä, joka pystyy rakentamaan jakautumisen osaavia soluja. Geenejä muistaaksen 173, joista kolmanneksen merkitystä ei vielä ymmärretä. Ovat kuitenkin mukana kaikissa tunnetuissa elävissä soluissa.
        Taidamme siis ihmisoliot olla kohta mekin luomassa uudenlaista älyllistä elämää. Kauanko ovat jo vanhemmat mmuukalaisolennot hallinneet tekniikan???

        Vastaa
        1. Tapio Salo sanoo:
          25.3.2016 12:02

          Korjaan ite, että geenejä yli 400. Siis 473?

          Vastaa
          1. Kirsi Lehto sanoo:
            26.3.2016 00:13

            Tuo on jotakuinkin sama määrä mitä on aiemmin oletettu elävän solun minimaaliseksi geenimääräksi.

        2. Kirsi Lehto sanoo:
          26.3.2016 00:11

          Pitäiskin nähdä mainitsemasi uutinen. Olisiko siteerauksessasi joku pieni epätarkkuus, koska tähän mennessä ei tietääkseni ole pystytty rakentamaan yhtään kokonaan elävää solua. On kylläkin rakennettu jokonaisia genomeita – pari vuotta sitten Graig Venterin ryhmä rakensi kopion olemassa olevasta bakteerigenomista ja siirsi sen sellaisen solun sisälle josta oma genomi oli poistettu – ja se genomi alkoi toimimaan, ja solu elämään. Luulen että tuo mainitsemasi uutinen olisi samanlainen, mutta edistyneempi tulos, missä kokonainen genomi on koostettu tuollaisista erillisistä geenistä, joiden tiedetään olevan välttämättömiä kaikille soluilla. Jos kaikki välttämättömät geenit on nyt viety ”tyhjennetyn” solun sisälle, ja saatu se toimimaan/elämään, niin se on iso saavutus: siinä on rakennettu oikea synteettinen elämä. Tämä vastaisi sitä oletettua ”viimeistä yhteistä esi-isää” – yksinkertaistaista elämän muotoa josta kaikki elämä lähti erialistumaan eri suuntiin. Siinäkin oli oletettavasti noin 400 – 500 geeniä. Mutta huomattakoon: tutkijat ovat osanneet tuottaa nämä geenit siksi että ne on ensin löydetty elävistä soluista, ja havaittu elämälle välttämättömiksi. Ihmiset eivät vielä osaa suunnitella minkäänlaisia geenejä.

          Vastaa
          1. Tapio Salo sanoo:
            26.3.2016 12:27

            Tässä otsikkotiedot ko. uutisesta:

            Tutkijat loivat laboratoriossa pienimmän mahdollisen keinoperimän, joka pitää yllä elämää
            Maailma24.3. 20:26 Päivitetty 20:27
            Craig Venter
            Daniel Gibson

          2. Tapio Salo sanoo:
            27.3.2016 10:31

            Kun luin tarkemmin, niin uutistoimittajankin mukaan oli epäselvää, mitä ko. geeninpätkällä oli kokeiltu. Voitaneen olettaa, että kuitenkin jotain uutta edellisiin ulostuloihin verrattuna?

          3. Kirsi Lehto sanoo:
            29.3.2016 22:32

            Joo. Tuo uutisointi on edelleen Graig Winterin ryhmän uudesta saavutuksesta, missä todellakin ovat siirtäneet tuon minimaalisen, keinotekoisesti kootun genomin sellaiseen soluun minkä oma genomi on poistettu. Se on nyt siis ihan synteettistä uutta elämää, niinkuin sanotaan, paitsi että se elävä osa siinä on ihan oikea elävä solu – se vain ohjelmoidaan uudelleen. ja tuo ohjelmakin (genomi) on peräisin olemassa olevista soluista, eli niiden sekvenoiduista genomeista ja niistä löydetyista välttämättömistä geeneistä. Ihminenhän ei osaa vielä tehdä elävää solua, eikä kirjottaa yhtään toivmivaa geeniä.

            Kuitenkin, näitä olemassa olevia elämän peruselementejä muokataan jo tosi tehokkaasti. Tehokkain muokkausteknologia DNAn editointi-systeemi nimeltään CRISP-Cas9. Sen avulla voi kohdennetusti, tarkasti ja helposti muuttaa elävässä solussa mitä tahansa geeniä. Ja sovellutuksia löytyy nyt ihan loputtoman paljon. Naturen numero (vol) 531. Maaliskuun 10. 2016 on jonkinlainen teemanumero tästä aiheesta. Lehden pääkirjotus ja review juttu sivulta 154 ylistävät kaikkia sen tuomia uusia tutkimus -, biotekniikka- ja geeniterapiamahdollisuuksia — mutta joku kyllä varoittaa myös väärinkäytöstä tai käsistä karkaavan teknolgian biohazardimahdollisuuksista…

  5. Sisko Kuhmonen sanoo:
    25.3.2016 11:14

    Olisiko meidän nyt aika lähettää elämän uusi mahdollisuus matkaamaan jollekin planeetalle, missä se voisi jatkua joskus tuhansien vuosien kuluttua, sitten kun meidän aikamme on ohi?Mikä se muoto olisi?

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      26.3.2016 00:02

      Joitakin vuosia sitten astrobiologian kokouksissa oli aktiivisesti esiintymässä eräs kaveri joka koetti ehdotella että luotaintan mukana pitäisi lähettää avaruuteen kasvien sieminiä, juuri tuossa mainitsemassasi tarkoiuksessa. Hän oli asiastaan innoissaan, perusteli sillä että jotkut paksukuoriset siemenet ovat valtavat kestäviä, kestävät paljon säteilyä menettämättä elinkykyään. Itse olin – ja käsittääkseni myös yleinen kanta oli se että ei niin voi tehdä, se on jo YK:n planeettasuojelu (planetary protection) lain vastaista. Ja niin varmaan onkin. Vaikka tuo olisi todellakin varmaan elinkykyisin ja itsenäisin elävä solukko mitä voitaisiin lähettää valloitaamaan uusia maailmoita. Se on nimittäin kestävämpi kuin bakteerit, ja jo valmiiksi paljon pidemmälle kehittynyt.

      Vastaa
      1. Pekka Janhunen sanoo:
        29.3.2016 18:04

        Onhan maasta varmasti lentänyt heitteleitä ulos aina kun on ollut riittävän iso törmäys. Maan elämä olisi saattanut sitä kautta levitäkin aurinkokuntaan, esimerkiksi joillekin asteroideille.

        Vastaa
        1. Pekka Janhunen sanoo:
          2.4.2016 13:03

          Itse asiassa kun tätä ajattelee, taitaa olla lähestulkoon varmaa että aurinkokunnassa kiertää joitakin pienkappaleita jotka ovat peräisin Maasta, ja silloin niissä voi hyvin olla myös fossiileja. Sellaisen löytäminen ja tutkiminen saattaisi antaa arvokasta tietoa Maan muinaisesta elämästä, koska fossiilit voisivat säilyä avaruudessa paremmin kuin maan päällä. Jos ihminen jaksaa tutkia asteroidivyöhykettä systemaattisesti, hän saattaa jonain päivänä törmätä tällaiseen aarreaittaan.

          Kun heittele lentää maapallolta ulos, siinä olevat bakteerit ja muut eliöt jatkavat elämäänsä ainakin jonkin aikaa. Olisiko mahdollista että osa eliöistä pysyisi hengissä heitteleessä pitkään ja jopa pystyisi leviämään muihin pienkappaleisiin uuden törmäyksen tapahtuessa? Todennäköisesti ei, mutta mahdollisuutta ei voine täysin sulkea pois.

          Vastaa
          1. Kirsi Lehto sanoo:
            3.4.2016 12:18

            Aika villejä skenaarioita – mutta mikäs siinä, ainakin teroriassa mahdollisia. Tämä aurinkokunta kaikkineen lienee sellaista planeettojen yhteistä ”takapihaa” että kaikki mitä heitetään tai lentää ulos talosta niin päätyy joko ”roskakasoihin”, erilaislle kappaleille, tai sitten tippuu aikanaan muille planeetoille tai aurinkoon. Elossa säilyminen noilla pienillä taivaankappaleilla on hyvin hyvin epätodennäköistä, sekä säteilyn että kuivuuden takia – mutta fossiileina, jees. Siis joku rohkea voisi koettaa käynnistää ”planetaarisen paleotologian” tutkimuksen — rahoitustarve vain olisi valtaisa. Mutta voisihan näitä löytyä toki muun tutkimuksen sivutuotteena, vaikkapa ROSETTA-satelliitin instrumenttien analyyseissä???

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Olemmeko yksin?

29.2.2016 klo 20.49, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Viikonlopulla nähtiin telkkarissa Prisman hienosta dokkarisarjasta ”Ihmisen kosmologia” osa nimeltä ”Are we alone”. Siinä kyseltiin astrobiologian peruskysymystä: olisiko tuolla jossakin joku toinenkin älyllinen sivilisaatio – tai ehkä moniakin sellaisia. Varmaan me kaikki tiedostavat ihmiset olemme joskus tätä kysymystä pohtineet.

Menneinä vuosina merkkejä vieraista sivilisaatioista on haeskeltu sellaisen oletuksen perusteella, että ne levittäisivät ympäröivään avaruuteen jonkinlaisia keinotekoisia, kaukaakin havaittavia signaaleja. Signaalit olisivat joko heidän omasta viestinnästään karkaavia röntgen, radio- tai lasersignaaleja, samanlaisia kuin leviää avaruuteen maapallolta kaiken radio- ja TV-viestinnän sivutuotteina, ainakin niin kauan kuin viestintämme ei katoa valokuitukaapeliden sisälle. Toisaalta olisi mahdollista että sivilisaatiot lähettäisivät jopa tarkoituksella avaruuteen jonkinlaisia tarkoituksellista kommunikaatio-signaaleja. On ajateltu että fiksuina olentoina ne voisivat lähettää viestejä ”tuntemattomille vieraille” nimenomaan vedyn säteilemällä 21 cm:n aallonpituudella – koska tämä aallaonpituus soveltuu hyvin radioastronomiaan. Tällaisia vieraiden sivilisaatioiden viestejä onkin sitten haeskeltu avaruudesta, eri tähtien suunnilta, ja tätä havainnointia kutsutaan SETI (search for extraterrestrial intelligence) tutkimukseksi.

Tämän etsinnän alkuvuosina, 1977, ”Big Ear” nimisen radioteleskoopin antenni nappasikin hiukan yli minuutin kestäneen voimakkaan signalin juuri tuolla 21 cm:n aallonpituudella. Havaitsija kirjoitti havaintokäyrään signaalin kohdalle WOW! –ja tuo sana jäi havainnon nimeksi. Tuolle havainnolle ei löytynyt mitään maanpäällistä selitystä – se oli selvästi peräisin avaruudesta, Maan ilmakehän ulkopuolelta. Lopulta, tämän vuoden alkupäivinä NASA tarjosi havainnolle luonnollisen astronomisen selityksen: Samalta suunnalta löytyy kaksi komeettaa, joista toinen olisi voinut lentää havaintohetkellä havaintokeilan läpi. SETI-tutkimus ei siis ole saanut haaviinsa vielä mitään. Silti, kymmenien vuosien vesiperästä huolimatta tutkimus jatkuu yhä. Käytössä on entistä suurempi, juuri tähän tarkoitukseen rakennettu Allen radiotelekooppi Pohjois –Kaliforniasa. Stephen Hawking ja venäläismiljonääri Yuri Miller antoivat vuonna 2015 sadan miljoonan dollarin rahoituksen Breakthrough Initiatives projektiin, jolla rahoitetaan havaintoaikaa SETI-tutkimuksiin maailman suurilla radioteleskoopeilla.

Nykyinen haintoteknologia antaa myös ihan uusia mahdollisuuksia otsikon kysymyksen vastaamiseen. Nyt on havaittu jo runsaasti eksoplaneettoja – jotkut niistä jopa Maan kaltaisia, ja sopivalla etäisyydellä emotähdestään. Parhailla kaukoputkilla voidaan jo havainnoida sopivien planeettakanditaattien ilmakehien spektrejä, ja hakea niistä merkkejä elämän tuottamista kaasuista. Ajatellaan että happi, hyvin reaktiivisena fotosynteesin tuottama kaasuna, olisi varmin (joskaan ei täysin varma) merkki elämän läsnäolosta. Eliökunta täällä Maassa nousi aikoinaan kuivalle maalle hapellisen ilmakehän suojaamana, ja hapettava metabolia on se energialähde jonka avulla monisoluiset eliöt kehittyivät.

Mutta tosi monia suotuisia asioita ja tekijöitä tarvitaan siihen, että elinkelpoisella planeetalla kehityy eliökunta joka tuottaa happea, tai jopa älykkäitä olentoja.

Frank Drake, vuonna 1961, pyrki keskustelemaan ja arvioimaan vieraiden sivilisaatioiden olemassaoloa siten, että jakoi sen todennäköisyyden erillisiin osatekijöihin. Kosmiseen kommunikointiin kykenevien sivilisaatioiden olemassaolo tietyllä hetkellä (nyt) edellyttäisi kaikkien osa-aluiden toteutumista, ja sen todenäköisyyttä voidaan arvoida siten että kaikkien osa-tekijöiden todennäköisyydet tai määrät kerrotaan keskenään. Draken kuuluisassa yhtälö on tämä:

Nt=Ngf*fpNHZfefsftTt/Tg, missä

fg = Tähtien määrä linnunradassa

f* = Sopivien tähtien suhteellinen määrä

fp = Niiden tähtien suhteellinen määrä joilla planeettoja

NHZ = HZ:ssa oleva planeettojen määrä per planeetallinen tähti

fe = elamää synnyttävien planeettojen suhteellinen osuus sopivista planeetoista

fs = sivilisaatiota synnyttävien planeettojen osuus elamää synnyttävistä

planeetoista

ft = osuus sivilisaatiosta jotka kehittyvät teknisesti kommunikaatioon kykeneviksi

Tt = Teknisen sivilisaation ikä (vuosissa)

Tg = Linnunradan ika (vuosissa)

(alkuperainen Draken

Nyt tiedetään että tähtitieteelliset parametrit Ngf* fpNHZ /Tg – jotka yhdessä mittaavat sopivien tähtien syntynopeutta galaksissa – antavat tulokseksi positiivisen luvun – jonka kokoluokka, karkeasti arvioiden, on jotakuinkin =1011・0.3・0.5・0.5/1010=0.75. Se on siis ainakin positiivinen luku.

Mutta muut termit ovat vaikeammin arvioitavia. Todennäköisyyttä elämän synnylle ja sivilisaation kehittymiselle emme tiedä. Molemmat nämä ovat suuria avoimia kysymyksiä. Jos elämä syntyykin, niin kehittyykö eliökunta suureksi, monipuoliseksi ja pitkäikäiseksi? Fysikaalisten olosuhteiden puolesta tämä vaatisi, paitsi elämän vyöhykkeellä sijaitsevan sopivan kokoisen planeetan joka pystyy pitämään päällään ilmakehän, myös sitä että planeetalla käynnistyy tektoniikka, joka alkaa kierrättämään hiiltä kiinteän ja kaasumaisen muodon välillä. Tektoniikan syntyä ei tarkkaan tunneta, mutta se tarvinnee ainakin vettä planeetan pinnalle, kiinteän ytimen, sekä vaipan tietynlaisen koostumuksen ja lämpötilan. Se ei siis ole ihan itsestään selvää.

Monisoluinen elämä edellyttäisi (ilmeisesti) myös hapellista ilmakehää. Miten todennäköistä on että missään syntyy niin tehokas fotosynteettinen koneisto, että se pystyy hajottamaan veden, ja antamaan elektronille niin suuren energian että se pystyy – lukuisten erilaisten välivaiheiden jälkeen – pelkistämään hiilen? Veden hajotus kyllä onnistuu, jopa metallikatalyyttien ja energian avulla – mutta elektronien kuljettamiseen vastaanottaja-aineille tarvitaan hyvin tarkka, useista kymmenistä proteiineista ja metalliatomeista koostuva molekyylikoneisto. Maassa tämä koneisto on syntynyt vain kerran. Eri bakteerilajeissa siitä on kehittynyt kaksi erilaisia versioita. Vain syanobakteereissa nämä ovat asettuneet peräkkäin, sarjaan, niin että ne pystyvät nostamaan elektronit vesimolekyyleiltä hiilelle asti. Tämän koneiston ansiosta ilmakehässämme on molekulaarista happea!

Toisaalta – ehkä jokin muukin alkuaine voisi ylläpitää tehokasta hapetus-pelkistyskemiaa. Esimerkiksi rauta voisi. Mutta voisiko rautaa ”hengittävä” laji kehittyä teknisesti sivistyneeksi. Ehkä voisi?

Entä teknisen sivilisaation kehittyminen- mitä se vaatii? Apinat ja delfiinit ovat älykkäitä. Kokeellisisissa tilanteissa ne selvästikin pysytvät ymmärtämään tuttujen ihmisten puhetta – mikä on hämmästyttävää! Ne pystyvät jopa vastaamaan käsitteellisiin kysymyksiin, kuten ”kumpi on enemmän, kumpi vähemmän” (tuossa edellä mainitussa dokkarissa). Mutta ne eivät pysty rakentamaan teknillistä sivilisaatiota – koska ne eivät pysty puhumaan (vai pystyvätkö?). Delfiineiden osalta, ne eivät myöskään pysty tarttumaan mihinkään ”käsillä olevaan” tehtävään. Teknistä sivilisaatoita varten tarvitaan paitsi älykkyyttä, myös puhekykyä ja käden taitoja. Tarvitaan tulentekotaito, jo esimerkiksi metallien käsittelemistä varten (ja kokkaamiseen!). Planeetalla tarvitaan siis sekä kuivaa maata että vettä.

Entä Teknisen sivulisaation säilymisen aika planeetalla? Edellä mainitussa dokumentissa kerrottiin ihmisen teknisen sivilisaation katoavaisuudesta. Esimerkkeinä olivat sekä Pääsiäissaarten että Inkojen vanhat, aikoinaan kukoistaneet kulttuurit, jotka molemmat ovat hyvin nopeasti hävinneet pois joko ylikansoituksen, resurssien loppumisen, tautien, ja/tai keskinäiseen kähinöinnin takia. Jos tuollaiset uhkat laajennetaan globaaliin mittakaavaan, niin ihmisen kulttuurin säilymisen mahdollisuus näyttää aika surkealle. Erityisen epävarmalle se näyttää taas näinä päivinä, kun turvapaikkaa etsivien ihmisten tulva vyöryy yli Euroopan. Muuttoliikkeen perimmäisinä syinä ovat loputon aseellinen taistelu, ja ilmeisesti resurssien hupeneminen ja liikakansoitus (= agressiivusuuden, työttömyyden, levottomuuksien lisääntyminen) ihmisten kotiseuduilla.

Teknisen sivustyksen säilymiseen tarvitaan teknologista sivilisaatiota, mutta myös taitoa, vastuullisuutta ja viisautta. Onko niitä muualla? Onko niitä meillä?

Astrobiologian kokouksessa noin kymmenen vuotta sitten Frank Drake arvioi puheessaan, että jos meidän galaksissamme on vähintään miljoona sivilisaatiota jotka kommunikoivat radioaallooilla, ihmiset saavat niistä jonkinlaisen havainnon vuoteen 2015 menessä. Näyttää nyt kovin hiljaiselle.

7 kommenttia “Olemmeko yksin?”

  1. Kalle Mansikkamaa sanoo:
    1.3.2016 14:59

    Kuten tieteilijäkin dokumentissä totesi, JOS se 61milj. vuotta sitten osunut kappale olisikin mennyt ohi, me miettisimme näitä asioita dinosaurusten maailmassa pieninä nisäkkäinä. Toki esi-isät olisi voineet syödä dinojen munia, ja saaavuttaneet paremman kehityksen, mutta luultavasti silloin oltaisiin vielä laskeutumassa puusta.
    Ei myöskään tiedetä, edellyttääkö tekninen kehitys jääkausia tms ongelmia. Afrikassahan ei ole teknologia edistynyt, vaan se on syntynyt kylmemmässä. Ilmeisesti Draken kaavasta puuttuu tekijöitä.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      6.3.2016 20:32

      Voidaan toki spekuloida monenlaisia vaihtoehtoja- mitä jos… Emme tiedä mitkä kaikki tekijät ovat vaikuttaneet nisäkkäiden ja kädellisten eläinlinjojen nousuun ja menestykseen, mutta ainakin dinosaurusten valtakauden päättyminen oli yksi oleellinen tekijä tähän suuntaan. Ja ilmeisesti myös muut suuret ympäristömuutokset ja katastrofit ovat ajaneet kehitystä eteenpäin – ne ovat pakottaneet muuttumaan ja sopeutumaan ja oppimaan uutta…

      Vastaa
  2. Lasse Reunanen sanoo:
    1.3.2016 18:49

    Hyvä muistaa mittakaava missä elämme ja ihmisten kyky tulkita sitä. Tietämys lähiavaruudesta moninkertaistunut, mutta lähitähdetkin ovat vielä osaamisellemme liian kaukana mahdollista elämää löytääksemme.
    Kirjallisuus ja elokuvat harppaa tämän osaamisrajamme yli ja tehneet runsaasti ihmismäistä elämää toisaalla, mutta ne kaikki yhä todentumatonta kuvitelmaa.
    Myös toisaalta tullutta elämää Maahan kuvailtuna, mutta sellaisen todellisuutta emme kykene varmentamaan ellei siitä meille totena anneta tietämystä.

    Kertynyttä tietämystämme kuitenkin aiempaa tehokkaammin tehdään esille, josta ymmärryksemme taas lisääntyy.
    Maan ja Aurinkokunnan matkasta Linnunradassamme odottaisi saatavan tarkempia matkakuvauksia, joista hahmottaisimme kulkuamme avaruudessa paremmin vuosituhansien, -miljoonien ja -miljardien (ennen ihmisten) aikana.

    Vastaa
  3. Olli 69v sanoo:
    2.3.2016 19:56

    Puuttuuko tuosta Draken yhtälön selityksestä jotain?
    Miten termi fp liittyy tähtien syntynopeuteen galaksissa?

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      6.3.2016 21:26

      Draken yhtälö esiintyy eri lähteissä hiukan eri muodoissa; siitä on jopa kirjoitettu uusia ja uudelleen muotoiltuja versioita. Alkuperäisessä yhtälössä vuosittain galaksissa syntyvien tähtein määärä kerrotaan elämän todennäköisyydellä, teknisen sivilisaation todennäköisyydellä – viestejä lähettävän sivilisaation todennäköisyydellä – ja tällaisen sivilisaatio olemassaolon iällä. Näiden tekijöiden tulo kertoo tällaisten sivilisaatioiden määrän millä tahansa hetkellä; tai siis, siinä vaiheessa kun kosminen kehitys on kehittynyt niin pitkälle että tämä kaikki voi tapahtua.

      Tiedämme tällä hetkellä että kosmiset, fysikaaliset ja kemialliset mahdollisuudet elämän synnylle ovat olemassa (eli, että täällä syntyy ainakin joskus ainakin joitakin elinkelpoisia planeettoja). Avoimia kysymyksiä ovat: syntyykö niillä elämää, kehittyykö elämä teknisesti taitavaksi, lähettääkö se signaaleja avaruuteen, ja miten kauan se säilyy.

      Vastaa
  4. Pekka Janhunen sanoo:
    3.3.2016 14:54

    Kaavan tähtitieteelliset tekijät siis kertovat että galaksissa ei parhaassakaan tapauksessa voi olla kovin montaa meidän kaltaista hyvin nuorta teknistä sivilisaatiota. Eli jos etsimme samanikäistä seuraa, lähellä sitä ei ole ja kaukaa ei taitomme riitä etsiä. ”Aikuisia” sivilisaatiota voi olla lähelläkin, jos niitä ylipäätään on.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      6.3.2016 21:40

      Juuri näin. Jos sivilisaatioiden keskimääräinen ikä on pieni – eli ne häviävät nopeasti pois – niitä ei voi olla kovinkaan tiheässä; jos niitä on, ne ovat kaukana. Jos taas sivilisaatiot säilyvät pitkään, niitä on ehtinyt kehittyä tänne paljon – niitä on olemassa paljon – ja niitä pitäisi olla olemassa jossakin suhteellisen lähelläkin.

      Nyt merkittävä osuus galaksista on jo koetettu haravoida, ja mitään ei ole löytynyt. Tämä voi olla selitettävissä ainakin kolmella eri tavalla:
      -elämää ei synnyt usein – tai jos syntyy, se ei kehityty teknisesti taitavaksi
      -jos kehittyy teknisesti taitavaksi, se ei säily kauaa — itsetuhoista porukkaa
      -jos säilyy kauan, se ei halua kommunikoida. (Onko tämä myös säilymisen edellytys?)

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Evoluutiosta

14.2.2016 klo 18.39, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Edellisessä blogissa Harry pohdiskeli evoluution uusia ilmentymiä, eli uusien risteymälajien ilmestymistä luonnonvaraisissa ympäristöissä. Kommettien kautta lukijat ihmettelivät että voisikos noin nopeasti syntyä uusia lajeja. Kyllä voi, hyvinkin. Määräävänä tekijänä nopeissa lajimuutoksissa, sekä entisten häviämisessä että uusien syntymisessä, on yleensä olosuhteiden muuttuminen – joko niin että olosuhteet muutuvat paikanpäällä, tai niin että joku laji joutuu itse uusiin olosuhteisiin.

Se tekijä mikä pystyy merkittävästi ja nopeasti muuttamaan ympäristöä, suurten geologisten prosessien kuten mannerten liikkumisen ja tektoniikan ohella, on tietenkin ihminen. Ihminen luo ihan uudenlaisia ympäristöjä, kuten kaatopaikkoja, kaivosalueita, jätelauttoja – jotka tarjoavat mahdollisia elinympäristöjä uusille lajeille. Ihminen myös hävittää luononvaraisia ekosysteemejä, levittää ympäristöön kaikenlaisia kemikaaleja ja muuttaa ilmakehän CO2-pitoisuutta, ja ilmastoa – ja tällä kaikella aiheuttaa tällä hetkellä lajien katoamisen joka vetää vertoja Permi-Trias-kausien vaihteen suurelle sukupuutolle.

Toinen tapa millä ihminen saa lajit muuttumaan toisekseen ihan hetkessä on tietenkin lajien jalostaminen. Toisin kuin tuo edellinen, tämä lajien muokkaus on hyvinkin tarkoituksellista ja tavoitteellista. Kaikki meidän viljelykasvimme ja kotieläimemme on jalostettu villeistä kantamuodoistaan. Tässä prosessissa ne ovat muuttuneet uusiksi lajeiksi – joissakin tapauksissa niin totaalisesti että lajien sukulaisuutta on vaikea edes tunnistaa. Jalostuksen tärkein menetelmä on valinta: valitaan aineistosta niitä ominaisuuksia, tai geenituotteita ja geenejä mitä halutaan. Monia haluttuja geenejä on saatu siirrettyä viljeltäviin lajeihin risteytysten kautta. Risteytyksiä on voitu tehdä helposti lähisukuisten lajien, mutta myös etäisempiä sukulaislajeja on risteytelty keskenään, erityisesti kasveissa; yleensä tämä saadaan tapahtumaan niin että yhdistetään somaattisia soluja keskenään soluviljelmässä, ja tuotetaan fuusiosta sitten uusi kasvi. Kasvien kromosomistoja on muokattu niin että ne on saatu kopioitumaan useammksi kopioksi (on tuotettu polyploidiaa); toisaalta niitä on myös voitu vähentää ensin yksinkertaiseksi (haploidiksi), ja sitten taas palauttaa homotsygoottiseksi kaksinkertaiseksi kromosomistoksi. Genomeihin on myös saatu runsaasti muutoksi käsittelemällä soluja erilaisilla mutageeneilla. Kaikista näistä käsittelyistä yleensä seuraa valtaisa määrä erilaisia kummallisia ja epämuotoisia ja huonosti toimivia kummajaisia, mutta tehokkaalla valinnalla seasta löytyy myös yksilöitä joiden ominaisuudet ovat parantuneet. Kaikki viljellyt lajimme ja lajikkeemme ovat syntyneet näin.

Nykyään näiden perinteisten ja aika sattumanvaraisten menetelmien rinnalla on olemassa geenisiirtomentelmät, joiden avulla voidaan haluttuja ominaisuuksia siirtää mihin tahansa paranneltavaan kasvi- tai eläinlajiin. Menetelmät ovat ja laajassa käytössä suuressa osassa maailmaa. Tosin ne ominaisuudet mitä on viety viljelykasveihin liittyvät toistaiseksi erilaisiin kasvinsuojelullisiin ominaisuuksiin, mutta laatuominaisuuksien parantaminen olisi myös täysin mahdollista. Kotieläimistä ei ole tullut tuotantoon vielä siirtogeenisiä muotoja, vaikka tutkimustasolla eläinten geenisiirrot ovatkin aivan rutiinitouhua ainakin hiirille, kaneille, sioille ja lampaille. Kaupalliseen tuotantoon on tuotettu vasta siirtogeenisiä vuohia jotka tuottavat maidossaan lääkeaineita.

Mutta nyt geenien muokkaus on mullistumassa: tutkijoiden käyttöön on tullut uusi, entisiä huomattavasti tehokkaampi ja tarkempi menetelmä minkä tahansa lajin tarkkaan ja kohdennettuun muokkaamiseen. Crispr-cas9 menetelmässä käytetään ohjaimena pientä RNA-molekyyliä, jonka avulla haluttu muutos – joko sekvenssin poisto, muokkaaminen tai uuden DNA-sekvenssin lisäämisen, voidaan kohdentaa tarkasti juuri haluttuun kohteeseen.

http://www.nature.com/nbt/journal/v32/n4/full/nbt.2842.html

Tämä muokkausmenetelmä on niin tarkka että näin muokatut kasvit ilmeisesti tulevat pääsemään viljelyyn myös Euroopassa, perinteistä GM-materiaalia kevyemmällä valvonnalla. Sovellutusalueet tulevat olemaan rajattoman suuret – sekä perustutkimuksessa, viljeltävien mikrobien, kasvien, ja myös eläinten muokkaamisessa, jos niin halutaan. Ihmisenkin genomin korjaileminen olisi jo hyvinkin toteutettavissa – mutta se ei ole vielä lainsäädännöllisesti sallittua.

Kaiken hyvinvoinnin ja lääketieteen maailmassa, voimme nyt kysellä onko ihminen vielä luonnonvalinnan kohteena. On toki. Paitsi että valitsijana on ihminen.

 

 

9 kommenttia “Evoluutiosta”

  1. Jorma Kilpi sanoo:
    15.2.2016 13:58

    Hyvä kirjoitus taas. Minusta ihmisen valinta nousi luonnonvalinnan ohelle silloin kuin tulen käyttö alkoi. Tulen hallinta tarjosi ylivoimaisen suojan muuta luontoa vastaan jolloin nykyihmisen pitkä ja avuton lapsuusaika mahdollistui. Siinä yhteydessä on voinut olla aika nopeakin evolutiivinen vaihe esi-vanhempiemme historiassa.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      15.2.2016 18:27

      Tuli on todellakin valtavan tärkeä keksintö. Ilman tulta ei olisi tullut mitään muitakaan teknisiä keksintöjä. Tuli antoi suojan petoja ja kylmää vastaan, se mahdollisti ruuan kypsentämisen – ja varmaan myös teki ”kotipaikan” – eli sosiaalisen elämän ja yhteisöllisyyden keskuksen. Niin helppo keksintö (?), ja niin tärkeeä. Mutta siihen tarvittiin kaksi toimivaa kättä, ja järkee päähän…

      Vastaa
      1. Jorma Kilpi sanoo:
        16.2.2016 17:38

        Oma teoriani tulen hallintaan johtaneistä syistä on yksinkertaisesti nälkä. Metsäpalon tai savannipalon jälkeen ruoka on ollut tiukilla ja ne yksilöt jotka ovat uskaltaneet mennä lähimmäksi vielä kyteviä kohteita ovat voineet löytää ruokaa ja suojaa, sekä oppineet olemaan liikaa pelkäämättä tulta. He ovat niitä jotka selviytyivät, eli meidän esivanhempiamme. Mielikuvituksessani voin nähdä muinaisen pikkulapsen tarttuvan toisesta päästään hiiltyneeseen risuun ja heiluttavan sitä, jolloin lisääntyneen hapen ansiosta siihen syttyy liekki jota utelias lapsi ihmettelee…

        Vastaa
        1. Kirsi Lehto sanoo:
          17.2.2016 08:21

          Juuri näin luontevasti se kaikki lienee kehittynyt. Leikki on ollut olleellisen tärkeää, paitsi tulen tekemisessä niin kaikessa muussakin keksimisessä ja oppimisessä. Ihmistä on kait nimtetty jossakin myös ”leikkiväksi ihmiseksi”. Leikkiminen, kokeileminen, ihmettely, uteliaisuus…hauskaa mutta hyödyllistä.

          Vastaa
  2. Jukka Nieminen sanoo:
    16.2.2016 07:58

    Hienoa on lukea Teidän ajatuksia.Voisiko evoluutioprosessia ajatella niin että kun ihmisillä prosessi kestää varmaan jopa tuhansia vuosia, niin bakteereilla ja viruksilla muutos näkyy jopa vuoden-puolentoista nopeudella, koska rokotuksia joudutaan uusimaan jatkuvasti.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      16.2.2016 09:48

      Juuri näin. Lajin muutoksen nopeus korreloi mm. sukupolven kierron nopeuteen. Se riippuu myös monesta muusta molekyylitason seikasta, mm. siitä montako kopiota genomista solujen sisällä on (bakteereilla tyypillisesti vain yksi, ihmisillä kaksi), ja siitä miten helposti yksilö voi vaihtaa geenejä muiden samansukuisten tai erisukuisten – jopa kaukaisten lajien kanssa (bakteerit helposti, ihmiset vaikeasti) – ja siitä miten suuria yksilömääriä kyseinen laji tuottaa (bakteerit valtavasti, ihmiset hyvin vähän). Joten: aikataulut ovat erilaiset.

      Vastaa
      1. Metusalah sanoo:
        1.3.2016 10:46

        Tämän päivän (1.3.) Hesarissa oli artikkeli geenimuuntelusta eli perimän muokkaamisesta. Tutkijoiden mukaan perimän muokkaamisesta on tulossa niin helppoa, että seuraukset huolestuttavat menetelmien kehittäjiä.
        Koska ihminen on evoluution tuote, voidaan perustellusti väittää, että myös ihmisen sormeilut perimän muuntelussa ovat yhtä ja samaa evoluutiota; nyt vain nopeutetulla aikataululla.
        Sivistysvaltioissa laboratoriot ja niissä käsiteltävät alkiot ovat valvonnan alaisia ja niiden toimintaa ohjataan lainsäädännöllä, mutta kuka tietää onko näin kaikkialla? Venäjän tai Pohjois-Korean kaltaiset tiedevaltiot saattavat tehdä millaisia kokeiluja tahansa valiorodun edustajia muokatakseen ja tuottaakseen. Olisi naiivia kuvitella, että geenimuuntelua tultaisiin käyttämään ainoastaan ylevien lääketieteellisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

        Vastaa
        1. Tapio Salo sanoo:
          12.4.2016 11:24

          Näinhän se on! Etiikasta ja ongelmista voidaan keskustella ja pitääkin! Että EI sellaista sulkua, jota joku ei joko ahneudessaan tai jopa mahdollisesti suunnattomassa tiedonjanossaan jossain joskus kierrä, on ONNEKSIKIN totta. Evoluutio ei saa hyytyä byrokraattien rutistukseen. Pelkokin voi olla hyvä renki mutta isossa kuvassa huono ISÄNTÄ.

          Vastaa
  3. Samuli Helminen sanoo:
    27.2.2016 22:13

    Luonnonvalinta valikoi elinkelpoisimmat, elinympäristöönsä sopivimmat. Kokonaan uusia ominaisuuksia se ei kuitenkaan saa aikaan. Eikä luonnonvalinta synnytä myöskään uusia lajeja. Tunnetun historian aikana ei näin ole tapahtunut.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Mikä muuttuu, mikä pysyy?

30.12.2015 klo 23.36, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Kotiplaneettamme on taas kiertänyt kierroksensa ja tullut radallaan niille main missä sen pohjoisnapa osoittaa poispäin auringosta. Eletään siis lähellä pohjoisen pallonpuoliskon talvipäivänseisauksen aikaa. Meillä käytössä olevan gregoriaanisen kalenterin mukaan Maan vuosi vaihtuu nyt. Sattumalta, tämän ajanlaskun mukaan, Maa sattuu nyt olemaan radallaan myös jotakuinkin siinä seudulla missä se on lähimpänä aurinkoa,

http://www.astro.utu.fi/zubi/earth/orbit.htm

Näinä päivinä on tapana mietiskellä mennyttä vuotta, ja arvailla tulevaa. Monien mielestä ajassa on nyt tavallista enemmän epävarmuuden tuntua. Valtakunnan taloustilanne on käynyt heikoksi, ja muuttuva ilmasto aiheuttaa kummallisia ja ennen-näkemättömiä sääoloja. Lukuisat ihmiset ovat lähtenee liikkeelle asuinsijoiltaan, pakoon joko sotaa, väkivaltaa tai kestämättömän huonoja elinolosuhteita. He vaeltavat pitkin Eurooppaa, etsien turvallisempia tai varmempia elämän mahdollisuuksia. Tapahtuu valtavasti ihmimillisiä tragedioita, ja kysytään paljon empatiaa ja yhteisvastuuta jotta hädänalaiset ihmiset pääsevät uuden elämän alkuun. Ilmaston muuttuessa ja kehitysmaiden väkimäärän kasvaessa tämä hädänalaisten ihmisten liikkuminen vain lisääntyy jatkossa.

Tuntuu että meidän hyvinvointi- (kerska)kulutusyhteiskuntamme natisee liitoksistaan. Mitähän tästä vielä tulee? Miten jaetaan elämisen resurssit rajallisella planeetalla niin että oikeus ja kohtuus tapahtuu, ja niin ettei koko ihmisen laji tai yhteiskunta romahda ylikansoituksen, terrorin, ja ympäristöongelmien seurauksena. Elämme yhdellä yhteisellä planeetalla missä ongelmat ovat globaaleja, ja ratkaisujen myös pitäisi olla globaaleja ja kestävän kehityksen mukaisia. Monet ajattelevat että ihminen on jo kehittynyt niin viisaaksi, tiedostavaksi ja teknisesti taitavaksi lajiksi, että tällaiset ongelmat ovat vain haasteita – ne pystytään kyllä ratkaisemaan, jos ja kun siihen on riittävästi tarvetta ja motivaatiota. Jonkinlaisena motiivina – tai sitten jarruna – tässä ongelmanratkaisuprosessissa on tietenkin mukana ihmisen itsekän luonteenlaatu – tai se lajiominaisuus jota ”Homo economicukseksi” kutsutaan – se että asiat pyritään ratkaisemaan paikallisesti, ja taloudellisesti, omien etunäkökohtien perusteella.

No, mutta näinhän evoluutio juuri tapahtuu. Elämä – lajien kehittyminen – perustuu keskinäiselle kilpailulle tilasta ja resursseista. Ehkä nykyihminenkin, kaikkinensa, on vain yksi välietappi loputtomassa muutosten sarjassa. Vielä noin 50 000 vuotta sitten, nykyihmisen vaeltaessa varmemman elannon toivossa pois Afrikasta, maailmassa oli olemassa vielä neljä muutakin ihmisen lajia (Homo erectus, H. sapiens spp. denisovan, floresiensis ja neanderthalensis). Olosuhteiden muuttuessa suurten ilmastonmuutosten kourissa – ja lajien keskinäisen kilpailun kautta – nuo muut lajit hävisivät pois, kuten olivat jo aiemmin kadonneet useat ihmisen sukuiset lajihaarat (http://humanorigins.si.edu/evidence/human-family-tree). Nykyihminen kantaa perimässään vielä joitakin geenejä myös noista sukulaislajeista – mutta on nyt Homo-lajin viimeinen ja ainoa edustaja. Mutta eihän se nyt liene kuitenkaan mikään kehityksen huippu ja päätepiste? Mitäs luulette – mihin suuntaan – millaisten kilpailu- ja sopeutumisprosessien kautta lajimme kehittyy tästä eteenpäin? Kehittyykö se entistä älykkäämmäksi? Entistä humaanimmaksi – vaiko entistä teknisemmäksi? Millaisten valintapaineiden alla se kehittyy eteenpäin – ja kenen kanssa se tulee käymään selviytymistaistelunsa? Onko se ihmisen lajin sisällä – vaiko älykkäämpien, kestävämpien ja rationaalisemmin elävien koneiden kanssa, jotka pystyvät tarkasti sopeuttamaan olemassa olonsa vallitsevan ympäristön resursseihin…??

Mutta onkos meillä muita arvoja säilytettävänä kuin tämä olemassa olo? Tietoisuus? Moraali? Onnellisuus? Humanismi? Tiede ja taide? Miten nämä säilyvät luonnonvalinnan alla?

Nämä ovat kovin pitkän tähtäimen kysymyksiä. Muutos on ehkä hidasta, mutta se on kuitenkin ainoa asia mikä pysyy – toivottavasti se etenee hyvään suuntaan. Tai no, onhan täällä jotakin muutakin pysyvää – ainakin vielä kovin pitkän aikaa. On tämä planeetta, on aurinko, planeetan vesi- ja hiilivarannot, ja eliökunnan ja kallioperän kanssa tasapainoileva ilmakehä… Näiden kanssa me täällä elämme, vaikka muut asiat maailmassa muuttuvat.

Tässä kohtaa toivotamme lukijalle ja koko ihmiskunnalle oikein hyvää ja onnellista tulevaa vuotta, tässä tutussa ympäristössä!

Kirsi ja Harry

 

Nämä eivät häviä

Tämä maailma ei romahda./ Ei tämä tuuli, ei tämä aurinko, /ei tuo vesi. Ne pysyvät. /Vaikka ihmisen pienet maailmat /ympärillä romahtavat.

Vaikka ihminen häviää, ja ihmisen laji. /Uudet lajit tulevat. /Mutta tämä vesi pysyy, tämä tuuli, /ja tämä aurinko.

Niin kauan kuin tämä planeetta on olemassa.

 

 

 

11 kommenttia “Mikä muuttuu, mikä pysyy?”

  1. Pekka Janhunen sanoo:
    31.12.2015 13:13

    En tiedä, mutta pidän joka tapauksessa teknisen lajin syntyä tapahtumana joka erittäin todennäköisesti on muuttanut planeetan ja aurinkokunnan ja mahdollisesti galaksin historian pysyvästi. Geologiset muutokset ja biologinen evoluutio ovat aivan liian hitaita ollakseen relevantteja prosesseja maailmassa, jota hallitsevat kulttuurievoluutio ja älykäs suunnittelu. Geologia ja biologia ovat tärkeitä planeetan menneisyyden ymmärtämisessä, mutta tulevaisuuden ennustamiseen ne eivät sovellu.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      1.1.2016 12:44

      Olet varmasti oikeassa – teknologia hallitsee nykyistä maailmaa, ja myös tulevaa. Sen varassa toimii kaikki – tiedonvälitys ja kommunikointi, ruuan tuotanto, lääketiede, koulutus, infra, kauppa ja ravintohuolto, ihmisten liikkuminen… Elämämme on näistä täysin riippuvaista. Mutta tämän vallitsevan teknologian turvissakaan biologia ja geologia eivät varmaan ole merkittäneet merkitystään. Paremminkin – tuo riippuvuus on aika haavoittuvaista.

      Minkälainen katastrofi tarvitaan siihen että teknologia pettää? Iso meteoriitti-impakti, iso supertulivuoriräjähdys? Noille ehkä pärjätään teknologian avulla. Mutta entäs ydinräjähdys – tai sota? sähköverkon totaalinen kaatuminen? Tai ilmastonmuutos joka tekee isoja alueita asuinkelvottomiksi, samalla kun väkimäärä lisääntyy ennen-näkemättömästi.

      Itse luulen että suurimpia riskejä nousee maailman ihmisten eriarvoistumisen myötä – joka, taas kiitos teknologian, nyt tulee kaikkien tietoon. Kaikki tietävät oman elintasonsa, turvallisuutensa, vapautensa asteen verrattuna maailman muihin ihmisiin. Tämä johtaa siihen että oikeutta ja tasa-arvoa, tai oman kulttuurinsa oikeutusta, aletaan hakea väkivallan kautta.

      Teknologia on luonnonresurssi joka nostaa tekemisen mahdollisuudet niin korkealle että myös ylilyönnit tulevat massiivisiksi. Toivottavasti tuo kulttuurievoluutio ja älykäs suunnittelu nyt osaa ohjata kehitystä kestävään suuntaan.

      Vastaa
      1. Kirsi Lehto sanoo:
        1.1.2016 12:50

        Ai niin – sellainen kommentti vielä tuohon teknologian hallitsevaan merkitykseen: Kyllähän se jo tietysti suoraan vaikuttaa ihmisen biologiseen evoluutioon. Lisääntymisen valintatekijät ovat nyt ihan toisenlaiset kuin joskus luononvaraisessa elämässä. Ja annapa olla – kunhan aletaan muokkaamaan genomia, niin saapa nähdä mikä uusi superihminen tästä vielä syntyykään…

        Vastaa
      2. Pekka Janhunen sanoo:
        1.1.2016 22:57

        Muistan kun geologi Matti Saarnisto (terveisiä, jos sattumalta luet!) palkattiin tutkimaan kestääkö kaavailtu ydinjätteiden loppusijoitus jääkautta. Arvelen että jos ihminen ei kuole sukupuuttoon tai muuta planeetalta pois, hän estää uuden jääkauden syntymisen, a) koska hän pystyy siihen, ja b) koska hän todennäköisesti arvioi sen järkeväksi. Jos taas ihminen ei muutaman kymmenen tuhannen vuoden päästä enää maapallolla asu (joko siksi että hän tuhoutui, muuttui joksikin muuksi tai muutti planeetalta pois), silloin ei liene kovasti väliä vaikka säiliöt vähän vuotaisivatkin.

        Toinen asia mitä olen joskus ihmetellyt on että usein sanotaan jotenkin siihen tyyliin että ”kun meret miljardin vuoden päästä kiehuvat ja monisoluinen elämä tuhoutuu”, jne. Mutta jos olemme silloin paikalla, voimme ja epäilemättä haluamme pidentää planeetan elinkelpoisuutta viiteen miljardiin vuoteen, esimerkiksi tekemällä varjostimen Maan ja Auringon väliin.

        Kuten tulevaisuuden yleensä, myös maapallon tulevaisuuden ennustaminen on periaatteessa mielenkiintoista. Jos tehdään yksinkertaistava lähtöoletus että ihminen tai muu älykäs elämä ei vaikuta kehitykseen, ennusteet saatetaan saada jossain määrin tieteelliselle pohjalle. Mutta tällaiset ennusteet eivät tietenkään – lähtöoletuksensa takia – valaise lainkaan kysymystä ihmisen tulevaisuudesta. Kun miettii tällaisia skenaarioita, ihmisen ei myöskään kannata huolestua sellaisista hitaista katastrofeista (kuten jääkausi tai merten kiehuminen miljardin vuoden päästä), jotka hän pystyy torjumaan jos on paikalla. Emmehän huolestu siitäkään että auto ruostuu tai että tuulieroosio kuluttaa hitaasti talon seinät loppuun, koska osaamme rakentaa uusia.

        Vastaa
        1. Kirsi Lehto sanoo:
          2.1.2016 12:58

          Joo. Varmasti muutoksia tapahtuu – ja näinä aikoina ne ovat lähinnä ihmisen toteuttamia ja hallitsemia ja haluttuja – mutta osa on taas muutosten aiheuttamia seurauksia, ja hallitsemattomia. Ja todella nopeita – ei suinkaan miljoonien vuosien päässä olevia, vaan johan tässä nähdään miten paljon maailma muuttuu kymmenessä vuodessa. Sekä sosiaalisesti, yhteiskunnalliseti, ympäristön ja suorituskyvyn puolesta. Muutos kiihtynee, nyt kun esimerkiksi kvanttitietokoneet alkavat olla mahdollisia (esittely: T Schaetz, Nature 2015, 528:337-338 ja samassa numerossa Tan et al. sivut 380-383 ja Ballance et al. sivut 384-386). Yksi osa muutoksesta on nyt käynnissä oleva ”kuudes massiivinen sukupuutto” jota esittelevät Hull et. al, saman lehden sivuilla 345 – 349.

          Varmaan suurin osa muutoksista tapahtuu hyvään suuntaan. Tarvitaan kuitenkin paljon viisautta, demokratiaa ja tasa-arvoa kokonaisvaikutusten arvioimiseen.

          Vastaa
  2. jb sanoo:
    1.1.2016 13:39

    Vähän positiivisuutta ja realismia nyt kehiin. Tiede ja teknologia tekee koko maailmasta paremman. Ei aina kannata suhtautua kaikkeen huolestunein mielin ja maalata uhkakuvia niin kuin esim. valtamedialla on tapana.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      1.1.2016 13:42

      Muutoksestahan tässä puhutaan — se tietysti tuo myös mahdollisuuksia.

      Vastaa
  3. Metusalah sanoo:
    1.1.2016 14:55

    Eivät nuo menneisyyden ihmislajit välttämättä kadonneet minkään katastrofin tai ”taistelun” seurauksena. Esimerkiksi neandertalilainen vähemmistönä yksinkertaisesti sulautui valtalajistoon. Sen seurauksena meillä suomalaisillakin on jäljellä pari-kolme prosenttia neandertalilaisen geenistöstä.

    Tuosta genomin muokkauksesta tulee kyllä muodostumaan melkoinen eettinen vääntö ennen kuin se käytännössä voi toteutua. Natsi-Saksan maailmanfilosofian yksi keskeisistä tavoitteista oli siittää ylevä ”arjalainen rotu”, sen ajan ”tieteellisin” menetelmin. Seuraukset olivat lohduttomia.
    Genomin muokkaamisesta nousee väistämättä mieleen ihmislaji, jonka jäsenet luokitellaan kuten hyönteispopulaatioissa: Sotilaat, työläiset, kuhnurit jne. Kammottava on pelkkä ajatuskin, jos se olisi toteutuakseen!

    Vastaa
  4. Jorma Kilpi sanoo:
    2.1.2016 23:12

    Tässä joululoman aikana olen lukenut kaksi todella mielenkiintoista kirjaa jotka liittyvät tämän blogin aihepiiriin:

    Kopernikuskompleksi, Caleb Scharf, Ursa

    ja

    Kelposimman synty, Andreas Wagner, Terra Cognita.

    Jo kirjat eivät ole tuttuja niin suosittelen niitä. Jos ne ovat jo tuttuja niin olisi kiva kuulla arvioita niiden sisältämistä elämän syntyyn ja evoluutioon liittyvistä ajatuksista.

    Vastaa
  5. Kosmos sanoo:
    7.1.2016 22:56

    Katselin äsken Pentti Linkolan arviota maailman tilasta. Toivottoman synkältä näyttää. Ihmisellä ei ole tällä kehityksen tasolla mahdollisuutta selviytyä. Linkola arvioi aikaa olevan 30-100 vuotta.
    Toisaalta kaikki muut ihmislajit ovat kuolleet sukupuuttoon ennen tieteen ja tekniikan syntyä. Ainut mahdollisuus selviytyä näyttää olevan tieteen kehitys. Ehkäpä 100-vuotta riittää.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      12.1.2016 12:12

      Pentti Linkolan maailma on kovin synkkä (jopa katkera ja masentunut). Kyllä tiede ja teknologia vievät meitä eteenpäin – kunhan sosiaaliset, sosiologiset ja humanistiset aspektit pysyvät myös hallinnassa. Mutta tämä onkin vaikea yhtälö: miten tasa-arvo toteutuu maailmassa missä kaikkien rajattomat edut ja toiveet eivät voi toteutua. Pitää mennä lainsäädännön kautta.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ilmoitusasioita

7.12.2015 klo 12.54, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Tässä olisi useitakin ajankohtaisia asioita joita haluaisin tiedottaa kaikille teille astrobiologiasta kiinnostuneille henkilöille – teille itsellenne, ja myös tiedotettavaksi eteenpäin, kenelle vain ketä nämä saattaisivat kiinnostaa:

Ensinnäkin, Aikavellus ry, suureksi ilokseen, sai äskettäin Tieteen tiedotus ry:ltä hakemansa rahoituksen aikavaellus-konseptin siirtämiseen digitaaliseen muotoon. Tavoitteenamme on nyt tuottaa tuon maailman syvän historian eri tapahtumista ns. ”Augmented reality”- tyyppistä, 3D-muodossa näkyvää kuvitusta, sen mukaan tulevia opetusmateriaaleja, sekä oppimispeli. Nyt kun meillä tulee olemaan jo toimintaresurssejakin, haluaisin esittää teille kutsun liittyä mukaan toimintaan: yhdistys kaipaa uusia rivijäseniä, ja myös toimintahaluisia jäseniä hallitukseen.

Kansainvälisellä opetusfoorumeilla tapahtuu: ERASMUS+ ohjelma (www.astrobiology-campus.eu) yhdessä life-origins –nimisen COST-hankkeen (www.life-origins.com) ja astrobiologian pohjoismainen verkosto kanssa (www.nordicastrobiology.net) – ovat tarjoamass joko yhdessä tai erikseen erilaisia astrobiologian koulutustaophtumia- mm. seuraavan:

”Volcanism, PlateTectonics, Hydrothermal Vents and Life” Terceira, Azores, Portugal, 23 August – 1 September 2016 (Website: http://www.nordicastrobiology.net/Azores2016)

joihin valitut opiskelijat pääsevät osallistumaan ilmaiseksi! Kannattaa tsekata!!

Edellä mainituista tapahtumista minun kuuluisi tiedottaa Suomen astrobiologian verkoston kautta (Finnish astrobiology network, FAN) . Tällainen verkosto on joskus ollut olemassa, ja jopa toiminutkin – mutta nyt se on jo useiden vuosien ajan viettänyt täydellistä hiljaiseloa.
Löytyisiköhän tällaiseen verkostoon uusia aktiivisia jäseniä, niin että saataisiin se taas heräteltyä henkiin.

Sitten haluaisin vielä ihan yksityisten harrastusten rintamalta kertoa että runokirja ”Tietämisen rajamailta” on tullut painosta. Siinä ihmettelen kaikenlaisia maailman kummallisuuksia – sekä yksityisiä, että yleisiä, kuten:

EN VOI YMMÄRTÄÄ

Kuka voisi ymmärtää
miten kvarkkien tanssista
lähes tyhjästä, syntyy elämä
geenit, loputtomat solulinjat
poikasineen
lajien kirjo ja polveutuminen
ihmisen mieli, kysymyksineen.

Kirjassa on Brita Pystysen kaunis akvarellikuvitus. Sitä varmaan saa pian Akateemisesta – mutta myös suoraan minulta.

Näistä kaikista asioista – jos haluatte kysellä lisää, laittakaa postia osoitteella klehto@utu.fi

Tässä vielä toivottelen lukijoille mukavaa joulun-odotus-aikaa!

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kannanotto ilmastonmuutokseen

29.11.2015 klo 16.46, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Aikaansa seuraavat ihmiset kautta maailman, Sydneysta Pariisiin, ovat marssineet tänään ilmaistakseen huolensa ilmaston muutoksen johdosta. Minä olen täällä mökkimaisemissa, kaukana metsän keskellä – siis ei kukaan noteeraa vaikka kävelin kylätiellä pari kilometriä ilmaston puolesta. Se meni paremminkin nauttimisen puolelle. Kävelyn lisksi  laitankin siis pienen kannanaoton vielä tämän bloginkin kautta.

Ajat muuttuvat, ilmasto siinä samalla – se lienee pitkän aikavälin väistämätön asiaintila tässä maailmassa. Näin on käynyt monesti ennenkin – näin kay varmasti taas, joskus, ennemmin tai myöhemmin. Ihminen voi siihen prosessiin vaikuttaa, suuntaan tai toiseen. Tuo vaikuttamisen suunta riippuu siitä halutaanko tähän asiaan satsata miten paljon ajatusta, resursseja ja suunnittelua – vai halutaanko tehdä jotakin kaupallista sen sijaan. Ihminen voi jo, jos haluaa, vaikuttaa asioihin globaalilla tasolla.

Viime viikollahan jo kuultiin, valtakunnan uutisista, että nyt se on tapahtumassa. Ilmastonmuutos. Suomessa keskilämpötila noussut 2 astetta. Talvea odotellaan, mutta eipä tiedä tuleeko sitä. Ja sitten toiset voivat olla sitä mieltä että tuotannollisista syistä tällainen ilmastonmuutos on meillä Suomessa jopa edullinen, ja niin myös Venäjällä, ja Karibian saarilla….

No, miten tämä aihe liittyy tämän blogin aiheeseen, eli astrobiologiaan. Liittyypä hyvinkin, sillä astrobiologiaan kuuluu koko elämän olemassa olon ajallinen kaari, alkaen elämän edellytysten syntymisestä ja elämän synnystä, aina eliökunnan kehittymiseen ja elämän tulevaisuuteen asti.

Siis: Mikä on eliökunnan tulevaisuus? On oletettavaa että elämä sinänsä säilyy: elämä on ennenkin voinut hyvin tällä planeetalla satoja miljoonia vuosia kestäneiden lämpimien kausien aikoina. Mutta jos katsotaan taaksepäin, elämän kehitystä yleisesti tällä planeetalla, niin sehän on edennyt suurten ja totaalisten murroskausien kautta. ”Punctuated equilibrium”, kuten Stephen Gould sanoo. Tarkoittaa että eliökunta kehittyy tasaisesti pitkien rauhallisten aikojen yli, ja sitten tulee joku kertapysähdys, joukkotuho, massasukupuutto, ja siinä vaiheessa ei kukaan tiedä mitä sitten tapahtuu. Eivät dinosaurukset suuren kukoistuksensa aikoina olisi arvanneet, että yhtenä päivänä ilmasto muuttuu niin totaalisesti että ne kaikki kuolevat, ja tilalle nousevat ne rääpälemäiset pienet jyrsijän-tapaiset ötökät joita silloin piileskeli vain joissakin kivien koloissa. Eli nisäkkäät ja pussieläimet.

Siis, jos tälle nykyiselle eliökunnalle käy hassusti, mitä sitten seuraa? Miten käy eri lajeille, miten käy ihmiselle? Tai ihmisen sivilisaatiolle? Kuten tulevaisuus yleensä, tuota on mahdoton ennustaa – varsinkaan kun meille ei ole vielä havaintoja mistään sivilisaatiosta joka olisi ollut olemassa pidempään kuin tämä omamme.

Onneksi ihmisellä on sellainen hieno taipumus, että aina kun ilmenee joku ongelma, niin siihen keksitään sitten vastaus. Älykkäänä lajina ei olla enää ollenkaan aseettomia suurten muutosten edessä. Paikallisia ratkaisuja kehitellään jo ainakin Hollannissa, ja muuallakin rannikoilla: Kelluvia taloja! Nämä luonnonmullistukset eivät varmaankaan olekaan se suurin uhka ihmiselle – vaan suurepi uhka voi olla se mitä tapahtuu ihmisten yhteiskuntarakenteelle: miten monet ihmiset ja kansat lähtevät liikkeelle, kun omat asuinseudut käyvät elinkelvottomiksi.

Edellisen blogin keskustelussa päädyimme Pekka Janhusen loistavaan visioon siitä miten ihminen pystyisi nyt jo rakentamaan avaruuteen tuollaisia ihmiselle asuinkelpoisia – joidenkin kymmenien neliökilometrien kokoisia, omavaraisia, ravintoa ja happea tuottavia elinolosuhteita. Sopivia saarekkeita ihmisen siirtokunnille. Ehkäpä se ihmisen tulevaisuus voikin olla sitten vaikka siellä…

7 kommenttia “Kannanotto ilmastonmuutokseen”

  1. Pekka Janhunen sanoo:
    30.11.2015 14:22

    Tutustuin hieman kvartäärikauden isojen maanisäkkäiden sukupuuttoaaltoon, https://en.wikipedia.org/wiki/Quaternary_extinction_event . Se on siinä mielessä mielenkiintoinen tapahtuma että vaikka ihminen oli paikalla seuraamassa ja aktiivisesti osallistumassa, emme nykyään tiedä siitä kauhean paljon. Kymmenet isot nisäkäslajit kuolivat sukupuuttoon eri mantereilla ja eri aikoina, mutta kuitenkin geologisesti ajatellen nopeasti. Ehkä ihminen metsästi ne sukupuuttoon, mutta asiasta ei ole täyttä varmuutta ja toisaalta Afrikassa monet lajit säilyivät vaikka se on ihmisen alkukoti. Ehkä mantereiden metsittyminen ja soistuminen hävitti eläinten elinympäristöt, mutta toisaalta ilmasto- ja kasvillisuusolot olivat vaihdelleet aiemminkin ilman vastaavia sukupuuttoja. Ehkä paras arvaus on yhteisvaikutus, että kasvillisuuden muutos pienensi ruohonsyöjien elinalueita niin paljon että ihmisen metsästyspaine riitti hävittämään ne. Ehkä mammutti oli avainlaji joka mahdollisesti muiden ruohonsyöjien elämän pitämällä puuntaimet kurissa ja estämällä metsittymisen.

    Mutta niin monen lajin täydellinen sukupuutto ympäri maapallon on silti minusta jonkin sortin mysteeri. Esimerkiksi Amerikan mantereille ei jäänyt yhtään sellaista yli 100 kg painoista nisäkäslajia jonka alkukoti oli Etelä-Amerikassa.

    Vastaa
  2. Metusalah sanoo:
    2.12.2015 10:12

    Ilmastonmuutoksen seurauksia tutkitaan ja arvioidaan kaiken aikaa. Tässä yksi tuore ja hyvin huolestuttava skenaario:

    http://yle.fi/uutiset/ilmastonmuutokselle_loytyi_entista_pelottavampi_seuraus__voi_tuhota_suuren_osan_maapallon_elamaa/8496082

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      2.12.2015 13:06

      Pelottava skenaario todelalkin, tuo tuossa linkissä: ilmaston (ja meriveden) lämpeneminen vähentäisi oleellisesti fotosynteesiä ja hapen tuottoa merissä. Kuitenkin – nämä ovat kovin monitekijäisiä asioita ennustettavaksi. Itse ajattelisenin siltä kannalta että Maan ilmasto on monia pitkiä aikoja ollut huomattavasti lämpimämpi kuin nykyään – näin mm. hiilikaudella, ja silloin ainakin happipitoisuus oli paljon korkeammalla kuin nykyään. Nimittäin tuo korkeampi lämpötila myös lisää fotosynteesin tehoa —

      Vaikeita kysymyksiä – jopa maailman ilmastoasiantuntijoille.

      Vastaa
    2. Pekka Janhunen sanoo:
      2.12.2015 20:27

      Kun fossiilista hiiltä poltetaan, ilmakehän O2 sitoo itseensä hiiliatomin ja muuttuu CO2:ksi. Eli happi tosiaan vähenee samalla määrä kuin hiilidioksidi lisääntyy, mutta koska hiilidioksidia on ilmassa alle tuhannesosa, vaikutus on käytännössä merkityksetön.

      Kasvien kasvunopeudella ei ole tuon kanssa oikeastaan paljonkaan tekemistä, vaan ainoastaan sillä mitä tapahtuu orgaaniselle jätteelle (jonka bruttokaava on suunnilleen CH2O). Jos jäte sedimentoituu pysyvästi esimerkiksi meren pohjaan (mikä tapahtuu helpommin hapettomassa kuin hapellisessaa pohja-alueella), silloin hiili palaa alkutilaan eli fossiiliseen olomuotoon ja kasvin kasvaessaan tuottama happi jää ilmakehään korvaamaan alkuperäisessä poltossa syntynyttä vajetta. Jos jäte saa happea, se kuitenkin yleensä hajoaa ja palautuu takaisin muotoon CO2 ja H2O, jolloin O2-molekyyli taas sitoutuu hiilidioksidiin. Silloin tulos on sama kuin jos kasvi olisi kuoltuaan poltettu.

      Vaikka yhtään pysyvää hiilen hautautumista ei tapahtuisi, happimäärän vähenemä ei voi ylittää sitä määrää mitä fossiliista hiiltä oli kaivettu esiin ja poltettu, ja kuten todettu, tuo alenema on hapen riittävyyden kannalta merkityksetön eli alle 0.1 prosenttia ilmakehästä.

      Suuremmassa määrin ilmakehän happimäärä voi kasvaa esimerkiksi jos tulivuoret tuottavat CO2:sta (eli hiiltä ja happea) jonka hiiltä kasvit sitovat ja joka sen jälkeen hautautuu. Silloin CO2:n happi jää jäljelle ilmakehään O2:na. Tosin päin, jos fossiilista hiiltä poltetaan (tai jos sitä palaa esimerkiksi jonkin tulivuorenpurkauksen sytyttämänä) ja jos sen ilmakehään tupsauttamaa hiilidioksidia sitoutuu pysyvästi karbonaattimineraaleihin (esimerkiksi CaCO3), silloin ilmakehän happipitoisuus alenee koska silloin paitsi C myös O2 sedimentoituu sinne epäorgaaniseen karbonaattiin mukaan. Tällaiset prosessit kestävät kuitenkin miljoonia vuosia.

      Happea ja typpeä on ilmakehässä valtavasti ja hiilidioksidi on siihen päälle vain pieni mauste.

      Vastaa
      1. Kirsi Lehto sanoo:
        2.12.2015 22:01

        Joo, näin on: 6H2O + 6CO2 + valon fotonit → C6H12O6 (glukoosi) + 6O2. Kaavan mukaisesti happi kiertää veden ja vapaan molekulaarisen hapen välillä, samalla kun vety kiertää veden ja orgaanisen biomassan välillä. Se että hiilikaudella hapen pitoisuus nousi niin ylös johtui siitä että niin paljon hiiltä sitoutui biomassaan joka hautautui sedimentteihin; siitä syntyi planeetan fossiiliset varannot. Eli se hiilidioksidin määrä ilmassa riippuu vain siitä kuinka paljon hiiltä on maan alla joko orgaanisina tai epäorgaanisina sedimentteinä, ja kuinka paljon on biomassaan sitoutuneena.

        Ajatellaas tällaista täysin hypoteettista skenaarioita että happea tuottavan fotosynteesin tehokkuus merkittävästi vähenisi, tai että se loppuisi kokonaan. Olemassa oleva orgaaninen biomassa vähitellen hapettuisi CO2:ksi – tähän kuluisi vain 1 % nykyisestä ilmakehän hapesta. Mutta meiltä loppuis RUOKA!

        Ilmakehän happi on syntynyt fotosynteesissä, veden hajoamistuotteena. Vedestä on samalla irronnut 2x moolimäärä vetyä – joka on sitoutunut biomassaan, tuon edellä olevan kaavan mukaisesti. Biomassan palaessa vapaa happi + biomassasta irtoavat vedyt taas muodostavat vettä. Eli kaavan pitäisi olla tasapainossa. Se että ilmakehässä on noin suuri ylimäärä happea, suhteessa biomassaan sitoutuneen vedyn (ja hiilen) määrään, johtunee siitä että suurin osa biomassasta ja siihen sitoutuneesta vedystä on maan alla orgaanisissa sedimenteissä?

        Vastaa
  3. Pekka Janhunen sanoo:
    2.12.2015 10:28

    ”Olemassaolon taistelu” eläimelle tarkoittaa kilpailua ekolokerosta muiden lajien kanssa. Mutta ihmiselle, koska hän on riippuvainen koko biosfääristä jota toisaalta hallitsee, olemassaolon taistelu on taistelua biosfäärin puolesta fysikaalista ympäristöä vastaan, joka ei useinkaan ole optimaalinen (esimerkiksi jääkaudet) ja on joskus selvästi vihamielinen (esimerkiksi asteroiditörmäykset).

    Nyt käynnissä oleva ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama, mutta samanlainen muutos voisi aiheutua myös luonnollisista syistä (esimerkiksi tulivuorenpurkauksen sytyttämä hiilikerrostuman pitkäkestoinen tulipalo) ja sen haitat ja hyödyt olisivat samat.

    Joskus keskustelussa rintamalinjat ovat ”ihminen vastaan luonto”, mikä on väärin koska ihminen taistelee samalla puolella muun biosfäärin kanssa. Ihminen on biosfäärin valiosotilas tässä taistelussa, koska vain ihminen osaa älyllään judottaa ylivoimaisia luonnonvoimia. Esimerkiksi hän voi rakentaa pienen sähköpurjealuksen joka poikkeuttaa ison asteroidin rataa niin että se ei törmääkään maahan katastrofaalisin seurauksin. Tai jos maapallo viilenee tai lämpenee liikaa, hän voi rakentaa avaruuteen varjostimia tai peilejä joiden raaka-aineet hän louhii asteroideista. Asteroidien kaivostoiminta otti muuten juuri ison harppauksen eteenpäin kun Obama allekirjoitti sen mahdollistavan lain USA:ssa.

    On tietysti riski että ihminen manageroi biosfääriä väärällä tavalla. Esimerkiksi jos ihminen vakioi ilmasto-olot keinotekoisesti jolloin ei ole enää jääkausia eikä lämpökausia, hidastaako se eläinten evoluutiota ja jos niin käy, onko se haitta pitkällä tähtäimellä? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, mutta sanoisin että ainakin asteroiditörmäyksiä kannattaisi joka tapauksessa torjua.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      2.12.2015 13:01

      Hieno keskustelu isoista kysymyksistä!!

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Riippuvuuksia

9.11.2015 klo 12.41, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Me ihmiset olemme riippuvaisia monenlaisista asioista: toisistamme, työnantajista, teollisesta ruuantuotannosta, kaupasta ja talouselämästä, yhteiskunnan palveluista ja infrastruktuurista. Mutta ennen kaikkea: olemme riippuvaisia mikrobeista.  Suolistossamme ja limakalvoillamme asustava mikrobisto – solumäärältään noin kymmenen kertaa suurempi kuin oman lajimme solujen määrä ruumiissamme –  vaikuttaa oleellisesti terveyteemme ja hyvinvointiimme. Tätäkin paljon tärkeämpi tekijä elämässämme ovat ne lukemattoman monet – useimmat tieteelle tuntemattomat – mikrobilajit jotka pitävät yllä elinkelpoisia olosuhteita tällä planeetalla.

Suurin planeetan olosuhteita muuttanut evolutiivinen loikka – aikoinaan, noin 2,5 miljardia vuotta sitten – oli syanobakteerien happea tuottavan fotosynteesin käynnistyminen. Hapellinen ilmakehä ja auringon valon avulla tuotettu runsas biomassa tarjosivat aivan uudenlaisia elämän mahdollisuuksia: planeetan erilaiset ympäristöt täyttyivät mikrobeilla jotka pystyivät joko tuottamaan biomassaa fotosynteesin avulla, tai hajottamaan fotosynteesin tuottamaa biomassaa ja  pitämään sen avulla yllä pitkiä ja monilajisia ravintoketjuja. Näistä ravintoketjuista syntyi myös uusia solullisia muunnoksia: Aerobinen bakteeri päätyi esi-eukaryoottisolun (jokin Lokiarkeota-tyyppinen, monimutkainen arkeoni ehkä) sisälle – asettui aloilleen, ja kehittyi kyseisen solun mitokondrioksi. Tästä syntyi eukaryoottien linja. Joku eukaryoottisolu otti edelleen sisäänsä olemassa olevan syanobakteerin , ja tästä fuusiosta kehittyivät erilaisten levien ja kasvien linjat. Loppu onkin sitten ollut darwinilaista evoluutiota: mikrobien hallitsemalle planeetalle ovat ilmestyneet myös monimuotoiset ja alati muuttuvat ja vaihtelevat eläin- ja kasvilinjat.

Mutta edelleen kaikki me eukaryootit olemme riippuvaisia mikrobeista: Ensinnäkin olemme riippuvaisia solujemme sisälle olevista mitokondrioista, ja kasvit ovat riippuvaisia myös viherhiukkasistaan, jotka alun perin olivat syanobakteereita. Kaikki me eukaryootit olemme riippuvaisia syanobakteereiden ja viherhiukkasten tuottamista hiiliyhdisteistä ja niiden tuottamasta hapesta. Myös typen suhteen olemme täysin riippuvaisia joko typensitojabakteerien ja syanobakteerien sitomasta typestä, tai siitä ilmakehän typestä joka sidotaan ammoniakiksi kasviperäisen, fossiilisista polttoaineista saadun energian avulla. Kaikki käyttämämme orgaaniset aineet ovat alun perin luonnon tuotteita. Vaikka tuotamme kaikenlaisia hienoja synteettisiä tuotteita, vaikkapa prosessoitua ruokaa tai lääkkeitä – niin niidenkin lähtömateriaalina ovat erilaiset luonnontuotteet, kasvit, eläinproteiinit, tai fossiiliset hiilifraktiot. Ja suurin osa eliökunnassa (tai ihmisen teknologisessa maailmassa) kiertävästä energiasta on fotosynteesin sitomaa auringon valon energiaa.

Lisäksi olemme riippuvaisia mikrobeista silläkin tavalla että hajottajamikrobit (tai eukaryoottien sisällä olevat eubakteeri-peräiset mitokondriot) kierrättävät biomassaan sidotun hiilen takaisin ilmakehään. Hiilen ja typen kierrätys biomassaan, ja siitä taas takaisin ilmakehään, tapahtuu mikrobien avulla.

Lähiaikoina ihminen on aikeissa lähteä pitkille tutkimusmatkoille – tai peräti pysyvästi asumaan – toiselle planeetalle, Marsiin. Sielläkin elämän ylläpitäminen tulisi perustumaan samantyyppisiin fotosynteettisten ja hajottajamikrobien ylläpitämiin biomassan tuotto- ja hajotusreaktioihin. Olosuhteet ovat karut – kaikelle elävälle tarvitaan riittävä suojaus säteilyä, kylmyyttä ja matalaa ilmanpainetta vastaan – mutta riittävästi suojattuna syanobakteerit voivat sielläkin sitoa ilman hiilidioksidia ja (NIUKASTI SAATAVANA OLEVAA) typpeä. Elämän raaka-aineiksi tarvitaan myös pieni määrä mineraaleja (K, Fe, Na, Ca, Mg …). Näitä voidaan liuottaa käyttöön Marsin kallioperästä kivensyöjä-syanobakteerien avulla. Suljetuissa olosuhteissa ja kierrätysjärjestelmissä eri syanobakteerit, yhdessä hajottajabakteerien kanssa, voivat ylläpitää raaka-ainekiertoa, ja sen kautta pientä kasvien ja eläinten (ihmisen) ekosysteemiä.

Täällä Maassa evoluutio on aikojen kuluessa tuottanut kaikenlaisia lajeja, mikrobeja, kasveja ja eläimiä, joita me ihmiset olemme oppineet hyödyntämään ruokana, kuituina, lääkkeinä ja vaikkapa maanparannusaineina. Kaikkia näitä hyödyllisiä ja tarpeellisia lajeja ei ole mahdollista viedä mukana tuonne uudelle kotiplaneetalla, mutta nyt on mahdollista toteuttaa sellainen ihmisen ohjaama supernopea evoluutio – eli geneettinen muokkaamis-operaatio – jonka avulla noita välttämättömiä hyötytuotteita päästään tuottamaan erilaisissa mikrobilajeissa.

17 kommenttia “Riippuvuuksia”

  1. Metusalah sanoo:
    11.11.2015 12:58

    ”Nyt on mahdollista toteuttaa sellainen ihmisen ohjaama supernopea evoluutio – eli geneettinen muokkaamis-operaatio – jonka avulla noita välttämättömiä hyötytuotteita päästään tuottamaan erilaisissa mikrobilajeissa.”

    90-luvulla jenkeistä kuului kummia: siellä oli geenitekniikalla kehitetty uusi tomaattilajike, joka kesti hyvin pientä pakkastakin kasvun siitä häiriintymättä. Tästä piti tulla sensaatio kasvinviljelyn ja ruoantuotannon alalla, vaan kuinkas sitten kävikään? Asia vaiettiin kuoliaaksi, koska jatkotutkimuksissa kävi ilmi, että uusi lajike tuottaa niin runsaasti toksiineja, että se ei kelpaa ravinnoksi sen enempää ihmisille kuin eläimillekään.

    Monet muistanevat myös ”sikalehmän”, eli sen onnettoman eläinparan, jolle sikana oli annettu lehmän kasvugeeni. Eläin saatiin kyllä syntymään, mutta sen kasvaessa raajat eivät kestäneet ruhon painoa. Eettisistä syistä aiheen jatkokehittely kiellettiin.

    Eli raskaiden virheiden kautta tätä ”supernopeaa evoluutiota” viedään eteenpäin. Ei ihme, että monet tiedemiehet suhtautuvat hyvin skeptisesti näihin hankkeisiin, vaikka uteliaat ja nokkelat kollegat niitä tämän tästä virittelevätkin.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      12.11.2015 22:06

      Geenimuunnettuja kasveja on viljelty ja käytetty hyvinkin onnistuneesti Jenkkilässä, ja muuallakin 90-luvulta lähtien – ei se ole sen kummempaa kuin muukaan kasvinjalostus, tosin vain tarkempaa, kohdennetumpaa ja tavoitteellisempaa. Ongelmat mitä siihen liittyy ovat lähinnä taloudellis-poliittisa — eli kuka kasvit omistaa, ja minkälaisiin taloudelisiin jatkovaikutuksiin ja viljelytekniikkoihin ne liittyvät. Jos on kysymys elintarvikkeiden tai muiden tarvikkeiden tuottaminen Marsissa olevalla retkikunnalle, niin siellä mahdollisimman tehokkaat ja ympäristöä säästävät menetelmät ovat varmasti aiheellisia, ja välttämättömiä.

      Vastaa
      1. Metusalah sanoo:
        13.11.2015 08:37

        No joo. Kirsi hallitsee nämä faktat sata kertaa paremmin kuin minä. Tahdoin tuolla edellisellä kommentillani vain ilmaista sen asian, että meidän maallikoiden ei pidä ihan kritiikittömästi niellä kaikkea sitä, mitä tieteilijät eteemme tuottavat.

        Tässä linkissä on melko lyhyesti peketoituna infoa niistä riskeistä, joita geenimuumntelu – kaiken hyödyn ohella – pitää sisällään.

        http://www.gmovapaa.fi/gmo-tietoa/geenimuuntelun-ongelmia/

        Vastaa
        1. Kirsi Lehto sanoo:
          13.11.2015 08:59

          Tämä GMO-keskustelu on valtavan tunnepohjaista – ja enimmäkseen pelkojen värittämää. Ihmiset pelkäävät sellaisen teknologian edessä, jota eivät voi itse omin käsin hallita eivätkä edes tarkkaan ymmärtää, ja joka kuitenkin vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, jos se tuodaan elintarviketuotantoon. No, kuitenkin, se on vain teknologia – ja hyvin hyvin turvallinen koska se on ainakin täällä euroopassa säännöstelty ja valvottu yhtä tiukasti kuin lääketeollisuus. Sen käyttöön otto vaatii niin suuria testauksia, että täällä kenenkään ei enää edes kannata tehdä sitä. Siitä huolimatta että sillä olisi paljon potentiaalia ratkaista isoja ekologisia ja – myös – taloudellisia ongelmia ja haasteita.

          Tyypillisseti, erilaisia teknologioita voidaan soveltaa monenlaisiin tarkoitusperiin ja tavoitteisiin. Teknologiaa sinänsä ei ole syytä leimata pahaksi siitä huolimatta että sitä voidaan haluttaessa käyttää kyseenalaisiin tarkoituksiin. Eihän ole autoteollisuuden vika että liikenneonnettomuuksia tapahtuu, siksi että kuskit ovat huolimattomia, ja ydinteollisuutta ei voi kokonan leimata pahaksi, vaikka sitä voi käyttää myös pommien tuottamiseen.

          Jos ihminen aikoo asettua Marsiin asumaan, hänellä ei ole muuta selviytymisen mahdollisuutta kuin tuottaa mahdollisimman nopeasti sellaisia lajeja jotka voivat säilyä (suojattuna) siinä ympäristössä ja tuottaa kaasuista, valosta, vedestä ja kivestä niitä aineita mitä ihminen elääkseen tarvitsee.

          Vastaa
          1. Pekka Janhunen sanoo:
            26.11.2015 20:23

            Minäkään en pidä geenimuuntelun käytöstä maataloudessa. Perusteluni on lähinnä se että tehokkaiksi optimoidut lajikkeet voivat olla (ja todennäköisesti ovat) jossain toisessa suhteessa heikompia, esim. heikompi kestävyys jotakin sellaista loista tai tautia tai ympäristöolosuhdetta vastaan jota ei kehitystyössä oltu älytty ottaa huomioon. Silloin saatetaan joutua luopumaan kyseisestä tehokkaasta lajikkeesta ja palaamaan takaisin johonkin perinteisempään ja vähemmän tehokkaaseen. Tilanne on ongelma jos ihmislaji on siihen mennessä jo ulosmitannut teholajikkeen hyödyn esim. lisääntymällä ja tottunut siihen ”kuin leivän syöntiin”. Äärimmäinen virittely ei ole viisasta kun on puhe ruoantuotannosta, pitää jättää marginaalia eli pelivaraa yllättäviä tilanteita varten. Tietysti voidaan kysyä että pakkoko on GMO:llakaan viritellä lajikkeita ihan äärimmilleen, mutta rajaa voi olla lainsäädännöllä vaikea vetää, ja firmojen talousjohtajat vetävät joka tapauksessa viran puolesta asiat aina tappiin. Sen takia kannatan konservatiivista pitäytymistä GMO:n ulkopuolella toistaiseksi. GMO:n käyttöönotto säilyy kuitenkin optiona pahan päivän varalle.

          2. Kirsi Lehto sanoo:
            26.11.2015 21:38

            Hmm — no joo. Ja onhan ihan perinteisilläkin keinoilla ja valinnalla nyt taas löydetty jopa suolaa kestävä peruna, joka huomattavasti auttaa vilejlyä sitten kun isot viljelyalat ovat jäämässä meriveden alle. Tai suolaantuvat liian kuivumisen takia. Siis – ehkä näille maanpäällisille ruuantuotannon haasteille viel pärjätään. Mutta sitten kun ihminen menee Marsiin niin siellä ei kyllä entisillä kasveilla eikä lajikkeilla pärjätä!

          3. Pekka Janhunen sanoo:
            26.11.2015 23:12

            Marsiin itse asiassa ei kannata mennä asumaan isommassa määrin. Parempi rakentaa pyöriviä keinopainovoimalla varustettuja habitaatteja vapaaseen avaruuteen (kuvia esim. nss.org/settlement/space/). Koska sellaisiin saa 1 g painovoiman, 1 bar ilmakehän ja Maata vastaavan säteilysuojan kunhan käytössä on riittävästi massaa – ja massaahan saa asteroideista louhimalla. Vapaan avaruuden habitaatit myös skaalautuvat paremmin, niiden kokonaispinta-ala ei rajoitu planeettojen pinta-alaan vaan voi olla niitä paljonkin suurempi. Aurinkokunnassa on sellaiseen riittävästi pienkappaleiden materiaa.

          4. Kirsi Lehto sanoo:
            27.11.2015 10:11

            Jees. Sinne! Tuollaanen ihan ihmisen tekemä olis varmaan hyvä, sen sais tehdä ihan sellaiseksi mitä ihminen tarvii, eikä tarviis samalla sotkea kaunista olemassa olevaa planeettaa…

            Mutta ruuan ja hapen tuotanto tuollaisella miniatuuri-taivaankappaleella tulee olemaan tosi hasteellista – vaikka eihän se tietysti muuta tarvitse, periaatteessa, kuin oikeita alkuaineita, energiaa ja pelkistyspotentia. Ehkä se onkin sitten kokonaan synteettistä sapuskaa, bioreaktoreista. Ehkä sopivia solulinjoja välissä muuttamassa pienet orgaaniset aineet esim. keinolihaksi ja keinosalaatiksi. Mutta tämä kyllä vaatii sitten geneettistä muokkausta, jos mikä.

        2. Pekka Janhunen sanoo:
          27.11.2015 19:21

          Jos puhutaan habitaatista jossa on esim. 30 neliökilometriä pinta-alaa, luulisi että siellä jo pärjäisi ihan kunnon ekosysteemi. Biosfääri2-koe jossa pinta-ala oli 1.2 hehtaaria elätti useita ihmisiä, vaikkakin koe keskeytyi liian pian jotta pitkän tähtäimen johtopäätöstä voisi tehdä. Suurin ongelma oli muistaakseni ilman tunkkaantuminen. Henkilömäärän pienentäminen suhteessa pinta-alaan olisi varmaan helpottanut koetta.

          Jotkut pullopuutarhurit ovat pitäneet elävää juoru-kasvia kymmeniä vuosia ilmatiiviissä metrin kokoisessa lasipullossa. Kaiketi pullossa on silloin tuottajasta (yksi) ja hajottajista muodostuva pieni ekosysteemi joka tulee toimeen keskenään vähintään kymmeniä vuosia.

          Vastaa
          1. Kirsi Lehto sanoo:
            29.11.2015 16:39

            Jees! Ja tuikka kaikkien ravintoaineiden kierrätys on se salaisuus millä tuo ekosysteemi pysyy elossa. Tehokas kierrätys ratkaisisi paljon ongelmia isossakin ihmisen yhteiskunnan mittakaavassa!

  2. Harry Lehto sanoo:
    13.11.2015 00:36

    Tuosta pakkastomatista. Se pakkasen vaikutusta kestävä geeni otettiin pohjoisista kampeloista. Se ei vaan toiminut tomaatissa eikä estänyt jääkiteiden syntyä. Varsinaista toksisuutta tai ihmiselle kelpaavuutta ei päästy kokeilemaan.
    Viite:http://www.annualreviews.org/doi/pdf/10.1146/annurev.arplant.58.032806.103840

    Tomaatin pakkasenkesto ei olisi edes hirveä yllätys, kun suuresta capsicum sukulaissuvusta löytyy pakkasenkestäviä lajeja.

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      13.11.2015 09:06

      Joo – ja kaikenlaiset hyötygeenit ja niiden tuotteet, sellaisetkin mitä on koetettu viljelykaseveihin siirtää, liikkuvat ravintoketjuissa muutenkin. Esimerkiksi erilaisia kylmänkestävyysgeenejä ja niiden tuotteita on jo aktiivisina olemassa kasvilajeissa jotka kestävät kylmää – samoin kaloissa — kumma että ne eivät siinä yhteydessään ole aiheuttaneet mitään huolta ihmisille. Eräs aiheellinen huolenaihe on kuitenkin antibioottiresistenssigeenit, joita nyky-käytännöissä käytetään siirtogeenisten solujen valintaan niiden tuottovaiheessa. On pidetty todellisena riskinä sitä että nämä resistenssigeenit voivat siirtyä villiin mikrobikantaan ja lisätä luonnonkantojen antibioottiresistenssiä…. No, mutta se varsinainen riskitekijä tässä asiassa on tolkuttoman suuri antibioottien käyttö sekä ihmisten että eläinten lääkinnässä. Tämän seurauksena mikrobit kehittävät aivan oma-alotteisesti resistrenssiä. Luonnonvalinta on se armoton tekijä joka voi tehdä ihmisen teknologiat haitallisiksi tai käyttökelvottomiksi – ja lääketieteen alalla tähän sopeudutaan kehittämällä sitten aina uusia ja korvaavia teknologioita.

      Vastaa
    2. Metusalah sanoo:
      14.11.2015 08:52

      Kiitos Harrylle tarkennuksesta. Tässä on nyt mahdollista se, että muistin väärin jonkin yksityiskohdan, tai sitten Harryn linkki koskee jotakin myöhempää tutkimusta:
      ”First published online as a Review in Advance on February 19, 2008.”
      En löytänyt netistä tuota itse kertomaani pakkastomaattikoetta, mutta se oli varmuudella 1990-luvulta.

      Vastaa
      1. Kirsi Lehto sanoo:
        14.11.2015 11:39

        Tietoakin liikkuu niin monenlaista. Sitä on hyvä keskustella ja arvioida – mitään ei voi ihan suoralta l´kädeltä pitää varmana, paits niitä juttuja mitkä on korkeimmin arvositetuissa vertais-arvioiduissa lehdissä…

        Vastaa
  3. Kosmos sanoo:
    13.11.2015 22:25

    Luonto on todella tehokas kierrättäjä. Lawrence Krauss’in kirjasta Atomi, olen lukenut, että meissä jokaisessa voi olla jokunen atomi, joka on ollut Jeesuksessa, Julius Caesarissa ja kaikissa menneisyydessä eläneissä ihmisissä, eläimissä ja kasveissa.
    Juomme, syömme ja hengitämme esivanhempiemme tuhkaa. Lämmitämme asuntojamme ja tankkaamme kulkuneuvojamme menneiden(ja nykyisten) elämänmuotojen kierrätysjätteellä.
    Jotenkin tuntuu merkilliseltä, että tulen olemaan osa elollista luontoa myös tulevaisuudessa. Vieläpä monella tasolla. Suuri osa geeneistäni säilynee pitkälle tulevaisuuteen. Ovathan ihmist sukua toisilleen 99, jotakin prosenntisesti. Jos ihminen lajina katoa, siinnäkin tapauksessa elämä ehkä jatkuu…

    Vastaa
    1. Kirsi Lehto sanoo:
      14.11.2015 00:45

      Hienoa tiedostaa tuo juttu! Kaikki ollaan osa yhtä suurta kokonaisuutta, osa suurta alkuaineiden kiertoa, osa suurta geenipoolia, osa samaa eliökuntaa, osaa samaa enerigian läpivirtausta…

      Vastaa
    2. Kirsi Lehto sanoo:
      14.11.2015 00:46

      Hienoa tiedostaa tuo juttu! Kaikki ollaan osa yhtä suurta kokonaisuutta, osa suurta alkuaineiden kiertoa, osa suurta geenipoolia, osa samaa eliökuntaa, osaa samaa energian läpivirtausta, osa yhteista tietoisuutta ??

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *