Elämän keitaita

Aika se vain virtaa ohi omaa tasaista tahtiaan. Sekunnit, minuutit, tunnit, päivät – vuodet … vuosisadat ja tuhannet. Mutta ihmisen kokemus ajan pituudesta on kovin suhteellinen –joskus aika ei riitä – joskus se on taas aivan liian pitkää. Elämme tässä hetkessä. Ajan pituutta osaamme konkreettisesti ajatella suunnilleen vain niin kauas taakse- tai eteenpäin kuin mihin asti lähiomaisten elämä ulottuu. Mummon iän verran … Näiden perusteella ihmisellä on taipumus kokea maailma muuttumattomana, tai ajatella että sen tulisi pysyä muuttumattomana. Ilmasto pitäisi pysyä sellaisena kuin se on, samoin olosuhteiden, politiikan, maailman valtasuhteiden ja eliökunnan lajiston.

Kuitenkin maailmaa hallitsee muutos. Joskus asiat muuttuvat rytinällä. Tapahtuu katastrofeja – esimerkiksi suurista meteoriittitörmäyksistä tai basalttipurkauksista johtuvia massa-sukupuuttoja. Suuri osa lajistosta voi tuhoutua – mutta jonkun toisen kannalta osapuolen kannalta – eli sen kannalta joka rytäkästä selviää hengissä – muutos voikin olla positiivinen, ja sitä voidaan kutsua anastrofiksi.

Meidän kannalta tällainen positiivinen anastrofi oli esimerkiksi Chicxulubin meteoriittitörmäys noin 65 miljoonaa vuotta sitten, joka päätti matelijoiden ja dinosaurusten valtakauden ja antoi tilaisuuden pussieläinten ja nisäkkäiden nopealle  lisääntymiselle. Parikymmentä miljoonaa vuotta myöhemmin kaikki nisäkkäiden pääryhmät olivat jo olemassa – mukaanlukien pienten kädellisten nisäkkäiden linja. Aika kului – lajit kehittyivät, muuttuivat uusiksi lajeiksi, edelliset lajit hävisivät. N. 5 miljoonaa vuotta sitten simpanseihin ja hominoideihin johtavat linjat erosivat toisistaan, ja 4 miljoonaa vuotta sitten Afrikan savanneilla käveli jo – kummallisesti pystyasennossa – uusi laji, joka on sittemmin nimetty Etiopian apinaihmiseksi. Noin miljoona vuotta myöhemmältä ajalta tunnetaan tämän lajin tekemät ensimmäiset työkalut. Noin 200 000 vuotta sitten hominoidien sukuhaarassa ilmestyy linja jota kutsutaan nykyihmiseksi – mutta tämän rinnalla maailmassa on olemassa vielä kauan aikaa joitakin muitakin lähisukuisia lajeja. N. 60 000 vuotta sitten nykyihminen vaelsi pois Afrikasta, ja vähitellen asutti kaikki mantereet. Hieno esittely ihmisen lajin historiasta löytyy vaikkapa Smithosonian instituutin sivulta http://humanorigins.si.edu/

Ihmisen – kuten muidenkin lajien – kehittyminen liittyy ympäristön muutoksiin. Kaikenlaiset vaikeudet ja uudet olosuhteet ovat pakottaneet lajeja sopeutumaan ja muuttumaan. Erityisesti ilmaston muutokset ovat oleellisesti vaikuttaneet ihmisen lajin kehitykseen.  Ilmaston kuivuminen ja sademetsien väheneminen esimerkiksi pakotti aikoinaan apinaihmisen siirtymään savannille. Siellä piti oppia kävelemään pystyssä ja juoksemaan – ja elämään ryhmissä, ja kommunikoimaan kavereiden kanssa. Genomiin kertyi muutoksia – lähimpään kädellislajiin eli simpanssiin verrattuna  n.  4 % koko genomisesta sekvenssistä on aikojen kuluessa muuttunut. Tärkeimmät geneettiset muutokset jotka selittävät ihmisen ja simpanssin fyysisiä eroja liittyvät kuitenkin vain noin puoleen kymmeneen geeniin, jotka säätelevät ihmisen aivojen, kurkunpään ja käden rakenteen kehitystä. Nykyihmisen genomi on edelleen jotakuinkin se sama millaiseksi se kehittyi esi-isien metsästäessä Afrikan savanneilla.

Se mikä on muuttunut on meidän kulttuurimme, tietotasomme, viestintämme ja elämäntapamme. Biologisesti olemme yhä jotakuinkin samanlaisia kuin olimme 200 000 vuotta sitten. Muuten on elämä mallissaan, mutta tämä savannilla kehittynyt kroppa ei vain oikein sopeudu tähän toimistotuolilla työskentelyyn.