Universaaleja eksobiologian lainalaisuuksia
Kiinnostuksen kohteenani ovat jo pitkään olleet tieteiselokuvien ja -kirjallisuuden kuvaukset vieraiden planeettojen organismeista, eläimistä ja kasveista. Niiden moninaiset muodot voivat varmasti olla hämmästyttäviä niin ulkomuodoiltaan kuin muiltakin sopeumiltaan, jos sellaisia joskus pääsemme tarkastelemaan ja ihastelemaan. Mutta biologialla on rajansa ja organismien aineenvaihduntaa ja muotoa ohjaavat biokemian ja fysiikan moninaiset lainalaisuudet, jotka ovat samoja maailmankaikkeutemme jokaisessa kolkassa. Siksi voidaan odottaa elollisten organismienkin muistuttavan toisiaan kautta universumin — ainakaan ne eivät voi rikkoa fysiikan lakeja ja tuottavat luultavasti hyvinkin samankaltaisia sopeutumia samankaltaisiin elinympäristöihin.
Jo oman planeettamme miljoonat elävät organismit tarjoavat hämmästeltäväksemme niin erikoisia lajeja ja tapoja järjestää aineenvaihdunta, lisääntyminen ja selviytyminen, että jotkin harvemmin nähdyt muodot ovat kuin toiselta planeetalta. Esimerkistä käyät vaikkapa merenpohjan mustien savuttajien synkät suomujalkaiset etanat, jotka ovat sopeutuneet kestämään kovaa painetta ja arvaamattomia lämpötilavaihteluita — mustien savuttajien mineraaleilla kyllästetty vesi voi yltää jopa 400 Celciusasteen lämpötiloihin. Etanat suojautuvat raudasta valmistetun haarniskansa sisään ja elävät ankarissa olosuhteissa symbioosissa veteen liuenneista mineraaleista energiaa tuottavien mikrobien kanssa, luultavasti kuljettaen jatkuvasti mikrobisymbioottejaan ravinteikkaamman veden äärelle. Kyseessä on ainoa tunnettu haarniskaan pukeutuva etanalaji mutta sen esi-äidit olivat huomattavan yleisiä kambrikaudella, monisoluisten eläinten esiinmarsin aikaan. Sopeumiensa vuoksi rautahaarniskaan pukeutunut nilviäinen on kuitenkin uhanalainen. Se voi rakentaa rautaiset suomunsa vain raudalla kyllästetyssä merivedessä, jota sattuu esiintymään juuri niillä merenpohjan alueilla, jotka ovat ihmiskunnan kannalta kiinnostavan rikkaita malmiesiintymiä.
Merenpohjan mustien savuttajien etanat on kuitenkin valittu tarkoitushakuisesti esimerkkilajiksi. Vastaavia organismeja voisi ehkä esiintyä Aurinkokunnan moninaisten jääpinnan peittämien kuiden valtamerissä, jos niiden pohjalla vain on mustia savuttajia muistuttavia elinympäristöjä. Ja miksei olisi — jättiläisplaneettojen jäisiin kuihin vaikuttavat suuret vuorovesivoimat, jotka saavat niiden kymmenien kilometrien paksuiset jääkuoret halkeilemaan. Prosessissa syntyy lämpöä myös syvemmällä kuiden sisuksissa ja se saattaa mainiosti riittämään geologisen aktiivisuuden aikaansaamiseen valtamerten pohjiin. Silloin taas on mahdollista, että haarniskoitua etanaamme muistuttavat eläimet muodostavat osan myös näiden jääkuorten alaisia biosfäärejä.
Tutkijat eivät kuitenkaan luota spekulaatioihin, vaan ovat jopa keksineet keinoja tutkia vieraan elämän ominaisuuksia. Tilanne voi kuulostaa uskomattomalta — emmehän ole havainneet edes merkkejä elämästä muualla, puhumattakaan siitä, että olisimme voineet tarkastella sitä lähemmin. Se ei ole kuitenkaan tutkijoille kuin hidaste. Voimme vetää johtopäätöksiä siitä, mitä tiedämme yleisellä tasolla elämän ominaisuuksista. Tiedämme esimerkiksi sen, että maanulkopuoliset eliöt kokevat evoluutiota.
Suurin biosfääriä muokkaava voima on varmasti evoluutio. Itse asiassa, evoluutioprosessin olemassaolo on niin perustavanlaatuinen, että voidaan ajatella sen sisältyvän määrittelyyn siitä, mitä elämä on. Elämää on koetettu määritellä useiden tutkijoiden toimesta mahdollisimman kattavalla tavalla mutta vaikka määritelmät aina suunnitellaan soveltumaan johonkin tiettyyn tarkoitukseen, niiden on havaittu tyypillisesti sisältävän yhden merkittävän tekijän: itsensä kopiointia variaatioilla. Se taas muodostaa evoluution toiminnan kulmakiven ja käynnistää luonnonvalinnaksi kutsumamme prosessin. Voidaan sanoa, että elämää ei ole ilman evoluutiota — vastaavasti, evoluutiota on vain, jos on eläviä organismeja.
Evoluutio liittyy erottamattomalla tavalla elämän olemassaoloon ja luonteeseen. Jos jossakin on eläviä organismeja, voidaan heti päätellä, että ne ovat sopeutuneet elinympäristöönsä, vaikkakin sopeutumiseen käytettävissä ollut aika saattaa olla hämärän peitossa. Jos Marsin pintakerroksissa on mikrobeja, ne ovat varmasti sopeutuneet planeetan kylmiin, hapettomiin ja klooripohjaisten myrkkyjen kyllästämiin olosuhteisiin. Ne ovat lisäksi sopeutuneet kestämään kuivumista veden ollessa planeetan pinnan lähettyvillä harvinaista ainakin nestemäisessä olomuodossaan. Vastaavasti, Europan jääkuoren alla elämä, jos sitä on olemassa, on sopeutunut merellisessä ympäristössään pimeyteen ja valtavaan paineeseen. Syy on suorastaan tautologinen: ne organismit, jotka ovat olleet sopeutuneimpia, ovat tuottaneet todennäköisimmin lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Sen seurauksena elämä on aina sopeutunut olosuhteisiin, joissa sitä esiintyy. Ei ole muutakaan vaihtoehtoa ja biologian näennäisessä kaaoksessa mikään ei ole loogista ilman evoluutiota.
Evolutiivisen sopeutumisen seurauksena elävät organismit tekevät samankaltaisia asioita selvitäkseen samankaltaisissa olosuhteissa. Esimerkiksi Maapallon pinnalla suuressa roolissa on Auringon valo. Valaistussa elinympäristössä pienetkin mahdollisuudet saada tietoa ympäristöstä valon avulla ovat olleet merkittävänä tekijänä evoluutiohistorian saatossa. Siten silmäksi kutsuttujen valon aistimiseen soveltuvien elinten tiedetäänkin kehittyneen planeetallamme ainakin 40 kertaa toisistaan riippumatta. On loogista ajatella, että elävät organismit ovat sopeutuneet käyttämään näkyvää valoa hyväkseen muillakin planeetoilla, jos sellaista vain on saatavilla niiden pinnoilla.
Koko biosfääri on täynnä esimerkkejä tästä konvergentista evoluutiosta. Merten ravintoketjujen huiput, hammasvalaat, hait ja runsaat 200 miljoonaa vuotta sitten eläneet ichthyosaurukset sopeutuivat samankaltaiseen aktiivisen saalistajan rooliin eri lähtökohdista ja lopputuloksena oli samankaltaisia virtaviivaisia, saalistukseen erikoistuneita muotoja. Evoluutio tietenkin vain muokkaa sitä geneettistä materiaalia, jota on saatavilla mutta konvergentti evoluutio on yksi merkittävimpiä sopeutumisen teemoja maapallolla ja se toistuu taksonista toiseen eri aikakausina ja eri ominaisuuksien tai niiden yhdistelmien suhteen. Siksi voimme arvella osaavamme ennustaa evoluution tuotoksia myös muualla — fysikaaliset reunaehdot vaikuttavat samalla tavalla evoluutioon kaikkialla ja suosivat virtaviivaisia muotoja saaliiden täyttämissä merissä ja valon havaitsemiseen erikoistuneita elimiä valaistuissa elinympäristöissä.
Elämän edellytykset
Elävät organismit tarvitsevat ympäristön, jossa on saatavilla energiaa ja erilaisten rakennemolekyylien valmistamiseen soveltuvaa orgaanista ainetta. Energia voi olla monessa eri muodossa, kuten säteilyenergiana, lämpötilagradienttina, radioaktiivisena hajoamisena tai vaikkapa kemiallisiin sidoksiin varastoituneena energiana. Tärkeintä kuitenkin on, että energia on organismeille hyödynnettävissä olevassa muodossa ja ne voivat vapaan energian avulla ylläpitää omaa järjestynyttä rakennettaan, minimoiden paikallisesti entropian ympäristönsä kustannuksella. Entropian minimoinnilla viitataan siihen, että eläviä organismeja yhdistää niiden pyrkimys järjestää atomit ja molekyylit tietyllä geneettisen informaation ja ympäristön reunaehtojen sanelemalla tavalla. Se taas tarkoittaa elävän ja elottoman aineen rajapintojen rakentamista ja elävän aineksen pakkaamista funktionaaliseksi kokonaisuudeksi esimerkiksi solukalvojen ja muiden rakenteiden sisälle.
Elämän kannalta energialla on vain välinearvoa. Se mahdollistaa aineksen muokkaamisen käyttökelpoiseen muotoon ja sitä tarvitaan, jotta epäjärjestyksestä voitaisiin synnyttää järjestystä termodynamiikan lakien mukaisesti. Järjestystä tarvitaan tietenkin siihen, että orgaaniset molekyylit saataisiin toimimaan kopioitumisen mahdollistavana koneistona, jotta ylipäätään olisi jotakin elävää erotuksena molekyylien satunnaisesta sopasta. Järjestyksen ja siihen kiinteästi liittyvän entropiaminimin ylläpitäminen taas tarkoittaa jatkuvaa taistelua säteilyn ja lämpöliikkeen hajottavaa vaikutusta vastaan. Siksi elolliset organismit sitovat sopivien energialähteiden energiaa kemiallisten rakenteidensa potentiaalienergiaksi ja ylläpitävät järjestystä satunnaisliikkeen aiheuttamaa tuhoa vastaan. Lämpöliike asettaa elämälle myös fysikaaliset rajat. Jos liike on niin suurta, että molekyylit hajoavat nopeammin kuin niitä voi valmistaa, elämää ei luonnollisestikaan voi esiintyä. Vastaavasti, jos lämpöliikettä on liian vähän, kemialliset reaktiot tapahtuvat liian hitaasti ja elämän koneisto ei voi toimia.
Elämä on pohjimmiltaan varsin tylsä asia: se on biokemiallinen koneisto, jonka tarkoituksena on varmistaa sen itsensä kopiointi. Mitään varsinaista syytä kopiointiin taas ei ole. On vain se tautologia, että ne elämänmuodot, jotka onnistuivat kopioinnissaan parhaiten, ovat olemassa niiden sijasta, jotka onnistuivat heikommin. Se on koko elämän salaisuus ja evoluution vastaus tärkeimpään kysymykseen elämän tarkoituksesta.
Elävät organismit pyrkivät varmistamaan toimintansa sulkeutumalla fyysisen, itse rakentamansa rajapinnan sisään. Meillä ihmisillä se rajapinta on iho ja monet muut kudokset, joilla olemme pinnoitettuja, mutta pohjimmiltaan sen rajapinnan tarjoaa solukalvo. On oikeastaan mahdotonta kuvitella elämään ilman sen biokemiallista koneistoa sisäänsä sulkevaa rajapintaa, koska biokemia vaatii toimiakseen sen, että hyödyllisten molekyylien konsentraatio on riittävän suurta, jotta ne voivat vuorovaikuttaa keskenään. Vailla solukalvoa elämä ei kykene olemaan elävää yhtään sen enempää kuin solukalvojen sisältämän biokemian kaataminen kylpyammeeseen on elävää.
On kuitenkin mahdollista, että joskus on ollut toisin. Ehkäpä ensimmäiset protosolut, solujen muinaiset esiasteet, syntyivät huokoisessa vulkaanisessa kallioperässä hyödyntämään lämpö- ja energiavirtoja, joita geologisesti aktiivinen merenpohja tarjoaa. Silloin elävät molekyylikoneistot syntyivät luonnollisesti huokoisen kiven sisään konsentroituneista molekyyleistä, josta ne pääsivät vapaaksi vasta kyettyään ylläpitämään suojaavia lipidikalvoja ympärillään. Ajatusta on ehkäpä mahdotonta varmentaa mutta tiedämme, että mikrobit valloittivat meret ja arvatenkin myös planeettamme kuorikerroksen heti synnyttyään. Ehkäpä tapahtumaketjut ovat olleet muuallakin samankaltaisia. Vaikka yhteyttäviä eliöitä tai monisoluisia organismeja ei ehkä synnykään kovin helposti, elämä on kuitenkin valloittanut oman planeettamme kaikki mahdolliset kolkat lähes välittömästi, kun solut muodostuivat planetaarisen historiamme aamunkoitossa. Silloin toisilla planeetoilla ja olosuhteiltaan elämälle soveltuvilla taivaankappaleilla saattaisi vain olla niin, että aamunkoitto oli pidempi.
Yksi oleellinen elämää määrittävä tekijä on geneettinen informaatio. Sen tarkoituksena on tallentaa biokemiallisen koneiston rakennusohjeet, jotta kopiointi ja siten lisääntyminen onnistuisivat. Soluille ongelma on tietenkin siinä, että rakennetta ylläpitävä ja toimintaa ohjaava informaatio on kopioitava aina solun jakautuessa, koska muutoin vain toinen syntyneistä ”tytärsoluista” olisi informoitu toimimaan tavalla, jota kutsutaan elämäksi. Koska informaation siirtyminen jälkipolville on siten välttämättömyys, on myös maanulkoisella elämällä oltava jonkinlainen järjestelmä, jolla tarvittava informaatio on pakattuna molekyylien rakenteeseen.
Informaatio ei kuitenkaan voi olla säilyvyydeltään täydellistä, koska se olisi ristiriidassa koko elämän perusominaisuuden kanssa. Variaatioiden synnyn on oltava mahdollista. Muutoin jokainen organismi on toistensa kopio ja evoluutioprosesseilla ei ole materiaalia, mistä valita. Vain variaatio, populaatioiden ja lajien yksilöiden moninaisuus mahdollistaa koko evoluutioprosessin ja siten elämän olemassaolon.
Mutta elämällä on vielä yksi kiistämätön ominaisuus, joka on varmasti yhtä universaalia kuin se on meille tuttuakin. Elävät organismit kykenevät reagoimaan ympäristöönsä. Aivan kuten antiloopit havaitsevat saalistavan pedon ja reagoivat sekunnin murto-osassa loikkaamalla pois vaaran edestä, organismit pienimmistä arkeoneista suurimpiin jättiläispunapuihin reagoivat ympäristöstään saamiinsa signaaleihin. Ovat ne sitten kemiallisia, visuaalisia tai laadultaan muunlaisia, kaikki elämä reagoi signaaleihin maksimoidakseen ravinnonsaantinsa, selviytymisensä ja lisääntymistehokkuutensa. Muulla tavalla ei edes voisi olla, koska ympäristöönsä parhaalla tavalla reagoineet yksilöt ovat kautta evoluutiohistorian saaneet keskimääräistä enemmän lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä maksimoiden kantamiensa geenien alleelifrekvenssin uusissa sukupolvissa. Siksi autiomaan kukat kukkivat vain harvinaisten sateiden jälkeen, mikrobit liikkuvat siimojensa avulla kohti ravintoaineiden suurempia pitoisuuksia ja koivut kasvavat kohti valoa. Ympäristön havaitseminen ja sen tarjoamiin signaaleihin reagointi liikkeen avulla on jopa niin perustavanlaatuinen elämän ominaisuus, että käytämme sitä intuitiivisesti sen erottamiseen, mikä on elävää ja potentiaalisesti vaarallista ja mikä kuollutta ja vaaratonta. Olemme näennäisestä kehityksestämme huolimatta edelleen taitavia havaitsemaan liikettä tarkkaillessamme vaistonvaraisesti ympäristöämme aivan kuten muutkin potentiaaliset saalislajit ovat tehneet kautta aikojen.
Elävät organismit myös kasvavat. Mikrobikolonnat kasvavat niiden yksittäisten jäsenten jakautuessa ja tuottaessa itsestään kopioita. Monisoluisten organismien solut tekevät samaa mutta rakentavat jakautuessaan itselleen ulkoisia tukirankoja kuten puiden selluloosakuidut, korallien kalkkikivet tai ihmisten erilaiset kudokset. Monisoluiset organismit eivät tyypillisesti voi lisääntyä jakautumalla, joten ne tuottavat sen sijaan pienempiä sukusoluja, jotka ryhtyvät jakautumaan vimmaisesti kasvattaen solumääräänsä ja rakenteitaan ja tuottaen lopulta vanhempansa kaltaisen organismin. Kasvu on varmasti yksi elämän universaaleja ominaisuuksia, mutta sekään ei ole elämälle uniikki ominaisuus koska myös hiekkadyynit ja savikiteet kasvavat.
Lopulta, elämää yhdistää kemiallinen kompleksisuus, mitä lähelle elottomassa maailmassa ei päästä koskaan. Yksinkertaisimmatkin solut ovat niin valtavan paljon monimutkaisempia rakennelmia kuin mitkään elottomat kompleksit, että voimme sanoa monimutkaisten rakenteiden olevan yksi elämän universaaleja tunnusmerkkejä. Syytkin ovat tietenkin ilmeisiä. Jotta organismi kykenee lukemaan koodattua informaatiota, rakentamaan ja ylläpitämään rakenteensa sen mukaisesti, reagoimaan ympäristönsä ärsykkeisiin ja kopioimaan itsensä lähes täydellisesti, sen täytyy olla valtavan kompleksinen biokemiallinen kone. Emme vain voi ennustaa koneen tarkkaa koostumusta ja toimintaa.
Pääsemme pitkälle vain pohtimalla sitä, mitkä ominaisuudet erottavat elävän elottomasta ja mitä ominaisuuksia elävillä organismeilla on universaalisti oltava. Mikään ei kuitenkaan auta ennustamaan miltä maanulkopuolinen elämä näyttää, jos sitä joskus onnistumme havaitsemaan. Yksi syy on siinä, että jo Maapallolla elämä tekee kaikki yritykset edes määritellä itseään epätäydellisiksi. Jokainen rajapinta, jonka koetamme asettaa erottaaksemme elävän ja elottoman toisistaan osoittautuu lähemmässä tarkastelussa vain karkeaksi approksimaatioksi, jonka molemmin puolin elävät organismit kuitenkin onnistuvat selviytymään. Vaikka olemme lukumäärällä mitattuna virusten planeetalla, ei viruksilla ole aineenvaihduntaa tai edes tarvetta energialle ollessaan solujen ulkopuolella. Ne vain ovat, kuin elottomina orgaanisten molekyylien muodostamia pölyhiukkasia. Kiistatta ne kuitenkin onnistuvat tuottamaan kopioita itsestään infektoidessaan soluja ja ovat evoluutiolle alttiina mutta yksinään ne eivät sovi elämän määrittelyyn. Viruksilla ei edes ole soluille tyypillistä kalvorakennetta, jonka sisään ne sulloisivat tarvitsemansa biokemian. Ne ovat kuolleita yksinään, elossa hallitessaan solun koneistoa, keskimäärin keikkumassa jossakin elävän ja elottoman rajamailla.
Elävä biokemia
Ei ole mitään takeita, että onnistuisimme tunnistamaan vieraan elämän eläväksi tehdessämme siitä havaintoja. Se voi esimerkiksi käyttää aineenvaihdunnassaan prosesseja ja reaktioketjuja, joita Maan elämä ei käytä. Silloin vieraan elämän aineenvaihduntatuotteiden etsintäkin olisi neulan etsimistä lukemattomien erilaisten orgaanisten molekyylien heinäsuovasta. Mutta on painavia syitä arvella, että biokemiallisia yhteneväisyyksiäkin esiintyy ja meillä on ainakin jonkinlainen aavistus siitä, mitä tarkalleen tulisi etsiä.
Vettä ei turhaan kutsuta universaaliksi liuottimeksi. Se on maailmankaikkeuden yleisin yhdiste ja muodostaa jo omassa Aurinkokunnassamme oman planeettamme merten lisäksi valtavan kirjon erikokoisia kuiksi kutsuttuja kappaleita ja komeettoja. Lukuisista Aurinkokunnan sekundäärisistä planeetoista moni, kuten Jupiterin systeemin Europa, Ganymedes ja Callisto ja vaikkapa Saturnuksen Enceladus ja Titan, koostuu suurelta osaltaan vesijäästä. Vettä havaitaan rutiininomaisesti myös avaruuden molekulaarisista pilvistä, jotka ovat uusien tähtien ja planeettakuntien syntysijoja. Joidenkin eksoplaneettojenkin kaasukehistä on havaittu vesimolekyylejä, vaikka havaintotekniikkamme ovatkin vielä lapsenkengissään. Pelkkä veden yleisyys ei kuitenkaan tee siitä merkittävää molekyyliä elämän kannalta. Oleellista on veden kyky liuottaa erilaisia aineita laajalla skaalalla ja muodostaa niille media, jossa kemialliset reaktiot pääsevät tapahtumaan kunhan vain reagenssien pitoisuus kasvaa riittävän suureksi. Orgaaninen kemia onkin valtaosaltaan juuri vedessä tapahtuvaa kemiaa.
Toisinkin kuitenkin voi olla. Esimerkiksi Titanin pinnalla vesijää muodostaa ”kallioperän”, jonka päällä nestemäinen metaani virtaa järvisenä maisemana (Kuva 3.). On mahdollista, että erilaisissa kemiallisissa ja fysikaalisissa olosuhteissa elämän mahdollistavana liuottimena toimiikin jokin muu yleinen molekyyli. Ongelmana vain on, että symmetriset molekyylit kuten metaani eivät ole polaarisia ja liuottavat siksi huomattavasti heikommin erilaisia molekyylejä kuin monipuolinen ja epäsymmetriansa vuoksi polaarinen vesimolekyyli. Riittävän rikkaan kemian mahdollisuus on siksi heikentynyttä metaanijärvissä. Ammoniakkia on ehdotettu yhdeksi mahdolliseksi liuottimeksi polaarisuutensa vuoksi ja siksi, että sillä on kemiallisia samankaltaisuuksia vesimolekyylin kanssa. Mutta olosuhteista, joissa ammoniakki esiintyy nestemäisenä, ei ole havaittu merkkejä ainakaan Aurinkokunnastamme, mikä viittaa sellaisten ympäristöjen harvinaisuuteen.
Erilaisten biologisten molekyylien ja muiden rakenteiden valmistaminen on helpointa käyttämällä hiiliatomeista koostuvia runkoja. Syykin on ilmeinen: hiiliatomit voivat muodostaa kompleksisia ketjuja ja muodostavat helposti sidoksia muiden yleisten atomien, kuten vedyn, hapen ja typen kanssa. Planeettamme elämä pohjautuu juuri hiiliatomien ketjuuntumiseen ja siten monipuoliseen kemiaan. Kun elottomia yhdisteitä tunnetaan vain noin puoli miljoonaa, orgaanisia hiilen yhdisteitä on tiedossa lähes 40-kertainen määrä. Vaikka voidaankin spekuloida muuhun kuin hiileen pohjautuvan elämän olemassaololla, hiilipohjaisen kemian moninkertainen diversiteetti tekee hiilipohjaisen elämän muuallakin yksinkertaisesti todennäköisimmäksi tavaksi järjestää kemiallisia komplekseja siten, että ne kopioivat itseään variaatioilla ja kokevat evoluutiota.
Hiilen orgaanista kemiaa esiintyy lisäksi valtavasti oman planettamme ulkopuolella. Monimutkaisia hiilipohjaisia molekyylejä on havaittu suuria määriä tähtienvälisestä aineesta, siitä materiasta, josta tähdet ja planeetat saavat alkunsa. Pitkäketjuisten hiilivetyjen merkkejä löytyy likimain kaikista tähtienvälisistä molekulaarisista pilvistä ja Aurinkokunnan komeettojen aineksessa on jopa mukana suuri määrä erilaisia aminohappoja — orgaanisia molekyylejä, joista planeettamme elämän proteiinit koostuvat. Maapallolla havaittavan elämän peruskomponentit, informaatiota säilövät rakenteet, rakennusaineet ja biokemiallisten reaktioiden media, ovat siten saatavilla kaikkialla meitä ympäröivässä avaruudessa. Samankaltaiseen elävään biokemiaan on siten mahdollisuus kaikkialla maailmankaikkeudessamme, missä fysikaaliset olosuhteet vain sallivat universaalin liuottimen esiintymisen nestemäisessä muodossaan. Juuri siksi tähtitieteilijät ovat kiinnostuneita etsimään eksoplaneettoja, joiden pinnalla voisi esiintyä nestemäistä vettä Maapallon tapaan. Ne ovat tietojemme mukaan vähintäänkin todennäköisimpiä paikkoja maanulkoisen elämän esiintymiselle.
Elämä muualla voi olla hyvinkin poikkeavaa siitä, mitä olemme tottuneet näkemään omalla planeetallamme. Se noudattaa silti tuntemiamme elämän universaaleja lainalaisuuksia, jotka kaitsevat kaikkea, mikä kokee evoluutiota ja on siis elävää. Se on sidottu fysikaalisiin ja kemiallisiin lainalaisuuksiin, jotka kontrolloivat kaikkea tuntemassamme universumissa. Ei ole silti varmaa, että edes tunnistaisimme maanulkoisen elämän eläväksi sen kohdatessamme. Sitä vaikeutta kuvastavat jo ongelmat määritellä mitä esimerkiksi Marsin pinnalla tai sen alla pitäisi havaita, jotta voisimme sanoa löytäneemme merkkejä marsilaisista mikrobeista. Eksoplaneettojen suhteen etsintämme ei puolestaan ole päässyt vielä edes vauhtiin. Uskallan kuitenkin ennustaa, että siitä muodostuu yksi vuosisadan suurimmista tieteellisistä seikkailuista.
Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Olen aikaisemmin ollut vakaasti sitä mieltä, että Maan ulkopuolinen elämä on parhaimmillaankin vain mikrobitasoista. Blogin luettuani on pakko myöntää, että monisoluistakin elämää voine esiintyä sopivilla, juoksevaa vettä sisältävillä taivaankappaleilla. Esimerkkinä käyköön tuo mustien savuttajien rautapanssarinen, suomujalkainen etana.
Mutta että elämä saavuttaisi sellaisen monimuotoisuuden, kuin mitä maapallolla esiintyy, onkin ihan toinen juttu. Siihen ei riitä pelkkä juokseva vesi. Tarvitaan maata, mielellään happea sisältävä ilmakehä ja suojaa keskustähden säteilyltä. Älyllinen, ihmisen tasoinen elämä vaatii syntyäkseen vielkäkin enemmän sekä ravintoketjulta että olosuhteilta. Jos mustien savuttajien suomujalkaisesta etanasta ei ole evoluution saatossa kehittynyt, eikä tule kehittymäänkään, tuon älykkäämpää eliötä, on ihan mahdotonta olettaa, että niin kävisi Maata karummissakaan paikoissa. Siellä etana edustaisi evolutiivisen kehityksen ja ravintoketjun huippua.
Olemassaolomme peruste lähtee liikkeestä aineen koostumuksessa – atomitasojen pienhiukkasista lähtien. Ja tätä koostumusta koko tuntemamme universumi jatkumona tuottanut. Elämäkin kehittynyt tästä liikkeen jatkumosta – kaikkialla siis samaa periaatetta noudattaen. Siitä häviävän pienet eroavaisuudet havaitsemassamme kokonaisuudessa – vaikka toisaalta vaihtelu tuottaa paikallisesti monimuotoisuutta – sitä evoluutiota.
Matematiikassa monia päättymättömiksi todettuja yhtälöitä ja maailmankaikkeuden liikekoostumuskin jotenkin jotain päättymätöntä jatkumoa toistaa, jossa pieni erkanema liikkeessä toistuvaa.
Elämässä se liike tuottaa myös hajoamisen, joka eliöillä Maassa todettu vähitellen rikkovan solujen samankaltaisuuden toiston ja lopulta kuoleman – siinä ennen siis kehittynyt pakosta lisääntyminen jatkumoa ylläpitämään. Eri eliöillä kokoon ja elinolosuhteisiin nähden muodostunut erimittaisia elinkaaria jatkumoineen moninaisuudessa.
Tämä kertomaasi hyvin todennäköisesti siis toisaallakin avaruuden tasoilla muodostuu.