Tutkijat löysivät Marsin kadonneen valtameren
Olemme tienneet jo pitkään, että Marsin pinnalla on muinaisuudessa vellonut valtameri. Vaikka onkin ollut epäselvyyksiä meren todellisesta koosta ja veden määrästä, sekä siitä, minne vesi lopultakin katosi, itse meren olemassaolo on ollut suorastaan ilmeistä. Marsin pohjoinen puolisko koostuu alankoalueesta, jolta puuttuvat lähes kaikki eteläisen puoliskon ylänköaluetta täplittävät, lukuisat kraaterit. Pohjoinen on ollut Marsin nuoruudessa suojattuna meteorien iskuilta, koska sitä on peittänyt meri. Pienet meteorit eivät mereen iskiessään jätä jälkiä ja suurempienkin jäljet pyyhkiytyvät vuosimiljoonien kuluessa tehokkaasti pois veden aikaansaaman eroosion vaikutuksesta.
Mars oli ennen paljon maankaltaisempi kuin nykyään. Sillä oli magneettikenttä, joka suojasi pintaa Auringon hiukkastuulelta ja piti paineellaan ja lämpötilallaan veden virtaamassa. Magneettikenttä kuitenkin hiipui, kun pienikokoisen planeetan ydin viileni, ja Mars muuttui pinnaltaan nykyisenkaltaiseksi rutikuivaksi autiomaaksi. Koska planeetta oli paljolti maankaltainen sen ollessa nuori, on hyvinkin mahdollista, että elämä sai alkunsa planeetan pinnalla aivan kuten Maassakin. Jos niin kävi, tai jos elävät solut ovat matkanneet planeettojen välillä panspermiahypoteesin mukaisesti, Marskin on ollut historiassaan elävä planeetta.
Onko sitten mahdollista, että Mars menetti kyvyn ylläpitää elämää? Olisiko mahdollista, että se olisi hiljalleen vain steriloitunut elävien organismien kuollessa sukupuuttoon yksi toisensa jälkeen kaasukehän harvetessa, planeetan kylmetessä ja menettäessä pinnan vedet? Sellaista kehityskulkua on vaikeaa pitää mahdollisena, koska elämä, infektoidessaan planeetan, on äärimmäisen vaikeaa tuhota. Sterilointi vaatisi valtaisaa asteroidin impaktia, joka höyrystäisi planeetan kuorikerrokset ja muuttaisi koko planeetan laavamereksi nollaten sen geologisen kellon täydellisesti. Marsin tapauksessa niin ei selvästi ole käynyt, koska voimme ihastella planeetan pinnanmuotojen geologisia muodostelmia aina sen varhaisaikoihin asti.
Toinen mahdollisuus olisi äärimmäinen kasvihuoneilmiö, joka voisi tehdä planeetan pinnasta venuksenkaltaisen pätsin ja kauttaaltaan aivan liian kuuman kaikelle tuntemallemme elämälle. Marsin kohtalo on kuitenkin ollut päinvastainen, ja Venuksesta poiketen sen kaasukehä on vuosimiljardien aikana ohentunut, mikä on heikentänyt kasvinhuoneilmiötä planeetan pinnalla. Silti, Venuksenkaan täydellisestä elottomuudesta kaikki tutkijat eivät ole aivan yksimielisiä. Mars ei siis missään tapauksessa ole kokenut järisyttävää steriloitumiskehitystä, ja jos elämä joskus pääsi valtaamaan sen pinnan, se voisi varsin mainiosti piilotella planeetallla edelleen, pinnan alla, joissakin sopivissa olosuhteissa. Niin tekee suuri osa omankin planeettamme elämästä, piittaamatta vähääkään pinnan olosuhteista, ilmakehästä tai valtameristä.
Kirjoitin alkuvuodesta Marsin suhteen siitä, että elämän esiintyminen planeetan olosuhteissa vaatisi nestemäisen veden olemassaoloa syvällä planeetan pinnan alla. Vedestä on saatu runsaasti viitteitä aiemminkin, mutta uudet InSight -laskeutujan seismiset mittaukset kertovat aivan uuden viestin. Mars ei koskaan menettänyt pääosaa vedestään avaruuteen, kuten jotkut tutkijat ovat aiemmin arvelleet. Vesi on edelleen planeetan kuorikerroksessa, noin 10-20 kilometrin syvyydessä. Mars siis kuivui pinnaltaan, koska vesi painui sen pinnan alle. Merkittävää on, että vettä havaittiin syvyydessä, jossa lämpötila pitää sen nestemäisenä, virtaamassa kallioperän halkeamissa ja huokoisessa kiviaineksessa aivan kuten omankin planeettamme pohjavesi. Vettä on luultavasti niin paljon, että se riittäisi peittämään planeetan 1-2 kilometrin kerroksen alle — se on enemmän kuin arvioitu muinaisen pintaa peittäneen valtameren vesimäärä.
Aiemminkin on arveltu, että Marsin pinnan alla voisi olla suuriakin määriä nestemäistä vettä. Silti havainto muuttaa Marsin kertaheitolla yhdeksi parhaista paikoista maanulkoisen elämän etsintään, ellei se sitä astrobiologien mielissä jo ollut, ja enää asiassa ei ole kysymysmerkkejä. On vain teknologisia ongelmia sen suhteen, kuinka pääsemme tutkimaan planeetan sisuksia ja etsimään merkkejä sen biosfääristä.
Elämän esiintymiseen ei riitä pelkkä vesi. Tarvitaan myös jonkinlainen energianlähde aineenvaihdunnan ylläpitämiseksi. Sopivaksi energianlähteeksi voisi kuitenkin riittää jo pelkkä radioaktiivinen hajoaminen, mikä ei sallisi kovinkaan suurta aineenvaihdunnan tasoa, mutta riittäisi kyllä eläville soluille.
Löydön merkitys tunnettujen eksoplaneettojen suhteen on myös ilmeinen. Suuri osa karuiksi ajatelluista eksoplaneetoista, jotka ovat voineet menettäneet kaasukehänsä tähtensä hiukkastuulelle, saattavat piilotella valtavia nestemäisen veden varastoja. Voi siten olla niinkin, että olemme jo havainneet jopa useita eläviä planeettoja Auringon lähinaapurustosta, mutta niiden elämä vain historian saatossa jäi planeetan pintakerroksen alapuolelle pintaolosuhteiden muututtua sille vihamielisiksi. Se tekee elämän etsinnästä vaikeaa, muttei täysin mahdotonta. Myös pinnanalaisen elämän aineenvaihduntatuotteet voisivat periaatteessa olla havaittavissa eksoplaneettojen kaasukehistä. Sellaisten havaintojen tiellä olemme kuitenkin vasta ottamassa haparoivia ensiaskeleitamme, eikä ole alkuunkaan varmaa, että pinnanalaista eksoelämää voidaan havaita millään varmuudella vielä pitkiin aikoihin. Emmehän kykene sellaisiin havaintoihin vielä edes Marsin tapauksessa.