Missä vedet vain virtaavat
Olemme jo pitkään ajatelleet elämän voivan esiintyä siellä, missä vain on nestemäistä vettä. Samalla olemme vähintäänkin alitajuisesti ajatelleet planeettamme pintaolosuhteiden vettä jokien, järvien ja merten muodossa, ja antaneet intuitiomme johdattaa itseämme harhaan. Meille, ihmislajiin kuuluville kaksijalkaisille apinoille, kylpyvesi on sellaista parasta mahdollista vettä ja siksi näemme helpoiten vettä vain siellä, missä esiintyy selkeitä veden ja ilman rajapintoja. Näemme joissa virtaavat vedet, näemme järvien syvänteet ja merten aallokon. Ne ovat ehkäpä juuri lajimme kokemuspiiriin keskeisimmin kuuluvia veden esiintymiä, mutta maailmankaikkeuden mittakaavassa kuitenkin siitä harvinaisemmasta päästä.
Vettä on runsain mitoin muuallakin. Arviolta ainakin valtamerten verran vettä esiintyy jo planeettamme kallioperän sisuksissa, sitoutuneena mineraaleihin ja täyttäen kivisen aineksen pienenpieniä halkeamia. Kallioperä tarjoaa valtavasti elintilaa eläville organismeille aivan jalkojemme alla, eikä inhimilliseen kokemuspiiriin kuuluvaa vettä tarvita ylläpitämään sellaisten elävien solujen aineenvaihduntaa. Tunnemme samoin monia muita välittömän kokemuspiirimme ulkopuolella olevia elinympäristöjä, joiden koko olemassaolo on selvinnyt meille vasta viime vuosikymmeninä. Tiedämme järvistä Antarktiksen mannerjään alapuolella, eristyksissä planeettamme pinnan elinympäristöistä. Vastaavia olosuhteita saattaa löytyä jopa Marsin napajäätiköiden alapuolelta. Samoin olemme oppineet tuntemaan merenpohjan geologisesti aktiivisten alueiden ekosysteemit. Samankaltaisia paikkoja, joissa geokemiallisten ja biologisten prosessien välinen rajapinta on saattanut ylittyä, saattaa esiintyä Europan ja Enceladusin valtamerten pohjista.
Kuten aina tieteessä, tutkimuskysymykset ja menetelmät niihin vastaamiseen valitaan tunnetun tiedon lähtökohdista. Siten ihmislähtöinen ajattelumme on vain yksi ymmärrykseemme harhoja aiheuttava tekijä, jonka kahleita on yllättävän vaikeaa ravistaa pois edes luonnontieteiden analyyttisessa ja matemaattisen metodologisessa maailmassa. On siksi aina ilahduttavaa nähdä sellaisten kahleiden heikkenevän ja putoavan pois haittaamasta tiedettä. Nyt niin on käymässä vinhaa vauhtia vanhentuneille ajatuksille nestemäisen veden ja elämän edellytysten esiintymisestä maailmankaikkeudessamme.
Valtaosa maailmankaikkeuden elämästä tuskin esiintyy keltaisessa auringonvalossa kimmeltävän sinisen valtameren suolaisissa aalloissa. Rantakallioihin paiskautuvat aallot, hiekkarantojen aaltoilevat kuviot vesirajassa, ja moninaiset vuorovesilammikoiden labyrintit ovat ehkä vain harvinaisia veden muodostamia elinympäristöjä, joista valtaosalla universumimme elävistä organismeista ei ole minkäänlaista kokemusta. Maa on historiansa saatossa ollut jään peitossa, mutta monia oman aurinkokuntamme kappaleista peittää ikijää, jonka alla velloo suolainen meri. Nyt tutkijat ovat ensi kertaa koettaneet huomioida sellaisten maailmojen elinkelpoisuutta arvioidessaan elinkelpoisten planeettojen lukumääriä maailmankaikkeudessa.
Oleellisessa roolissa on tietenkin nestemäinen vesi. Sen esiintymisen arviointi on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, vaikka tähtitieteilijät ovatkin julkaisseet erilaisia arvioitaan eksoplaneettojen vedestä jo niin kauan kuin planeettoja on tunnettu toisten tähtien kiertoradoilta. Tyypillisesti on keskitytty arvioimaan minkälaisissa olosuhteissa vesi voi virrata planeetan pinnalla ihmislajille tutuilla tavoilla. Kyse on silloin siitä, että etsimme maankaltaisia olosuhteita muilta planeetoilta ja koetamme oleellisesti määrittää eksoplaneettojen elinkelpoisuutta suhteessa omaan planeettaamme. Logiikka on tietenkin oikein toimivaa — kun kerran omalla planeetallamme esiintyy runsain mitoin elämää, sitä voi esiintyä muualla samankaltaisissa olosuhteissa. Tuloksena on saatu arvioita monenlaisista klassisista elinkelpoisista vyöhykkeistä, jotka rajoittuvat oleellisesti omasta planeettakunnastamme tutuilla tavoilla. Voimme sanoa karkeasti, että planeetan ollessa liian kylmä kuten Mars, sen vesi on jäässä ja elämää tuskin esiintyy. Samoin, jos planeetta on liian kuuma, kuten Venus, sen kasvihuoneilmiö karkaa käsistä ja muodostuu kuuma, elinkelvoton pätsi. Todellisuus on kuitenkin paljon monimuotoisempi.
Jää tarjoaa mainion suojan veden nestemäiselle olomuodolle, ja siksi sen esiintyminen on oleellisessa roolissa. Kun klassinen elinkelpoinen vyöhyke auttaa arvioimaan edellytyksiä maankaltaiselle elämälle, sen ulkopuolella ei periaatteessa ole kuin kevyitä rajoitteita sille, kuinka kauas elinkelpoinen vyöhyke voi ulottua, jos ei tarvitse rajoittua maankaltaisiin olosuhteisiin. Tarvitaan kuitenkin jokin lämmön lähde, joka voi pitää veden virtaamassa eristeenä toimivan jääkuoren alapuolella, kuten radioaktiivinen hajoaminen, planeetan synnystä jäljelle jäänyt lämpö, vuorovesivoimien aiheuttama kitkalämpö, tai niiden jonkinlainen kombinaatio. Vaikka jättiläisplaneettojen kuut muodostuvat tällöin merkittäväksi elinkelpoisten ympäristöjen reserviksi, myös perinteinen tavallisten kiviplaneettojen elinkelpoinen vyöhyke laajenee ulospäin (Kuva 1.).
Suurimmat vaikutukset ovat kuitenkin punaisten kääpiötähtien vuorovesilukkiutuneille kiviplaneetoille, jotka ovat lähellä tähteään liian kuumia nestemäisen veden esiintymiselle mutta vain valoisalta puoleltaan. Niiden pimeät puolet pysyvät viileinä ja voivat pysyä jäätiköiden peitossa vaikka tähden säteily olisi peräti 150% voimakkaampaa (2.5 kertaista) kuin maapallolla. Lähin esimerkki sellaisesta planeetasta on Proima b, jonka pinnalleen saama säteily on noin 35% heikompaa kuin omalla planeetallamme. Mutta Proxima b ei ole yksin, vaan likimain kaikki kiviplaneetat, jotka kiertävät punaisia kääpiötähtiä kiertoradoilla, joilla vuoden pituus on mitä tahansa muutamasta päivästä muutamaan kymmeneen päivään, mahtuvat mainiosti uuden, laajennetun elinkelpoisen vyöhykkeen sisälle. Se tarkoittaa valtavaa lisäystä potentiaalisesti elinkelpoisten planeettojen määrään Auringon lähinaapurustossa ja linnunradassamme. Potentiaalisesti nestemäistä vettä ja siten elämälle soveltuvia elinympäristöjä on silloin keskimäärin ainakin yhdellä planeetalla jokaista linnunradan tähteä kohti.
Tärkeässä roolissa planeettojen elinkelpoisuuden arvioinnissa on tietenkin kaasukehä, josta emme tiedä oikein mitään yhdellekään maankaltaiselle eksoplaneetalle. Nyt voimme kuitenkin esittää optimistisia arvioita, että elinkelpoisia alueita saattaa esiintyä likimain jokaisella lähitähtien kiviplaneetalla, jonka vain kykenemme löytämään. Ja se tarkoittaa myös mahdollisuuksia havaita merkkejä maanulkopuolisesta elämästä.
Voimme kuvitella läheistä pientä tähteä kiertävän pienen kiviplaneetan, jonka valoisa puoli on kuuma ja karu autiomaa, jonka olosuhteissa mikään elävä organismi ei voi selviytyä. Sillä voi kuitenkin olla pimeällä puolellaan paksu jäätikkö, jonka alla virtaa nestemäinen vesi, ja jossa on omat monipuoliset ekosysteeminsä, jotka saavat energiansa geologisesta aktiivisuudesta. Dynaamisena järjestelmänä sellainen jäätikkö olisi alati tähden vuorovesivoimien muokattavana, mistä aiheutuisi halkeamia ja railoja, ja osittaista sulamista sekä uudelleen jäätymistä kaasukehän virtausten kuljettaessa aina ajoittain haihtuvan veden takaisin pimeälle puolelle. Sellaisissa olosuhteissa geysirit voisivat vapauttaa jään alta materiaa kaasuksi planeetan kasukehään, tuottaen muutoin kuivaan kaasukehään vesihöyryä ja sen mukana merkkejä orgaanisista molekyyleistä. Sellaisia, jotka voisimme havaita vaikkapa transmissiospektroskopian keinoin, jos vain planeettan ylikulkuja tähtensä editse voidaan tarkkailla.
Elämä tarvitsee vettä, ravinteita ja energiaa. Biologinen pöhinä skaalautuu sen mukaan mikä noista kolmesta on minimitekijä. Esim. kallioperän raoissa tai Europan meressä minimitekijä on arvatenkin energialähde. Antroposentrismiä on hyvä varoa, mutta toisaalta ihmiselle tuttu ympärstö, esim. aurinkoinen ranta, on absoluuttisessakin mielessä aika vahva noiden kolmen tuotannontekijän suhteen.
Viimeisessä kappaleessa kuvattu transmissiospektroskopian käyttö kuulostaa lupaavalta tutkimussuunnalta.
Vaikka mikrobitason elämää löytyykin syvältä Maan kallioperästä ja Antarktiksen jään alta, olen ajatellut niin, että sellainen elämä on syntynyt alkujaan maankuoren pinnalla Auringon valon ja lämmön vaikutuspiirissä. Mantereiden liikkeet ja tulivuoritoiminta on johtanut siihen, että osa mikrobeista on vajonnut syvälle maaperään tai peittynyt jääkuoren alle. Niistä mikrobeista on jäänyt eloon sellaisiin olosuhteisiin sopeutuneet, muut ovat kadonneet. Kallioperässä ja paksun jääkuoren alla esiintyvä mikrobielämä ei siis ole syntynyt siellä. Se ei myöskään ole kehittynyt, vaan jäänyt satojen miljoonien tai muutaman miljardin vuosien takaiselle tasolleen.
Eksoplaneetoilla ja planeettojen kuissa esiintyvän mikrobitasoisen elämän olisi siis mielestäni täytynyt syntyä suurin piirtein samalla tavalla kuin Maassakin. Kylmässä (tai lämpimässä) pimeydessä jään alla tai kallioperässä en usko elämää syntyvän missään. Se voi vain siirtyä sinne olosuhteiden muuttuessa.