Aktiiviset tähdet elämän luojina
Tähtien aktiivisia ilmiöitä, kuten voimakasta hiukkastuulta, ionisoivaa säteilyä ja voimakkaita purkauksia on totuttu pitämään uhkana niitä kiertävien planeettojen elinkelpoisuudelle. On totta, että nuoren, aktiivisen tähden voimakas hiukkastuuli ja äkilliset purkaukset voivat puhaltaa jopa pienten kiviplaneettojen kaasukehät avaruuteen. Voimakas suurienerginen säteily, kuten ultraviolettisäteily taas tietää huonoja uutisia kaikille planeettojen pintojen orgaanisille molekyyleille. Ultraviolettisäteily saa orgaaniset molekyylit hajoamaan ja auttaa osaltaan steriloimaan kiviplaneettojen pintoja, jos niillä ei ole paksua kaasukehää ja sen molekyylien tuomaa suojaa. Yhdessä hiukkastuulen kanssa, aktiiviset tähdet kykenevät siten tekemään pienistä planeetoista karrelle palaneita, karuja autiomaita, joiden kohdalla voimme vain haaveilla elinkelpoisuudesta.
Synkällä kolikolla on kuitenkin valoisa kääntöpuolensa. Aktiivisten tähtien vaikutus on paljon monipuolisempaa kuin on tyypillisesti ymmärretty. Tähtien energeettinen hiukkastuuli voi, osuessaan planeetan kaasukehään, tuottaa kemiallisissa reaktioissa orgaanisia molekyylejä kuten amino- ja karboksyylihappoja, jotka ovat aivan oleellisessa roolissa elävien organismien biologisissa koneistoissa. Auringonkaltaiset tähdet ovat nuoruudessaan nykyistä Aurinkoa himmeämpiä, ja niiden tyypillinen hiukkastuuli ei siksi riitä merkittävään orgaanisten molekyylien tuotantoon kiertoradallaan olevien planeettojen kaasukehissä. Ne kuitenkin purkautuvat usein — valtavat superpurkaukset kiihdyttävät varattuja hiukkasia lähelle valonnopeutta, mikä mahdollistaa monien orgaanisten molekyylien tuotannon hiukkasten moukaroidessa planeetojen kaasukehiä.
Elämän synty on reunaehtoineen täynnä tieteellisiä kysymysmerkkejä. Voimme miettiä miksi olemme pohtimassa asiaa juuri keltaisen kääpiötähden kiertoradalla mutta lopultakin on selvää, että olemme olemassa, koska elämäksi kutsutut biokemialliset reaktiot käynnistyivät planeettamme pinnalla sen muinaisuudessa. On siksi erityisen kiinnostavaa selvittää mitä reunaehtoja tähden aktiivisuudesta aiheutuu eksoplaneettojen kaasukehille ja elinkelpoisuudelle. Sitä varten ei voida asettaa planeettaa laboratorioon tutkittavaksi, mutta simulaatiomalleilla voidaan aina tutkia mitä planeetoille tapahtuu erilaisissa olosuhteissa.
Planeetta Maa koeputkessa
Koejärjestely, jossa kokonainen planeetta asetetaan tutkittavaksi jonkin tähden kiertoradalle ja säädetään sen ominaisuuksia yksi toisensa jälkeen, jotta eri tekijöiden vaikutus planeetan ominaisuuksiin saadaan selville, on mahdollinen tietokonesimulaatioissa. Voimme esimerkiksi ottaa maankaltaisen planeetan ja asettaa sen vastaaviin lämpötilaolosuhteisiin mutta hyvin erilaiselle kiertoradalla erilaisen tähden ympärille. Punaisen kääpiötähden kiertoradalla elinkelpoisen planeetan kiertoaika tähden ympäri on hyvin lyhyt, vain noin parikymmentä päivää. Muut olosuhteet ovat vieläkin oudompia, koska läheisen tähden voimakkaat vuorovesivoimat saavat planeetan pyörimisen vuorovesilukkiutumaan siten, että se näyttää aina saman kyljen tähdelleen. Ikuisen yön tai päivän vyöhykkeet tuottavat Maan säännöllisiin vuorokausisykleihin tottuneille eksoottisen vihamielisen ympäristön.
Mutta ongelmallisempaa planeetan maankaltaisuuden kannalta ovat roihupurkaukset. Punaisten kääpiötähtien planeettoja piinaavat tähden jatkuvat purkaukset, joita tapahtuu yhtenään sellaisilla voimilla, että oma Aurinkomme kalpenee niiden rinnalla. Voimakkain tunnettu Auringon vapauttama purkaus, vuoden 1859 aurinkomyrsky, voisi sattuessaan lamauttaa kokonaisia maanpäällisiä sähköverkkoja ja suuren osa koko modernista tietoliikenneyhteiskunnastamme tuhotessaan merkittävän osan satelliiteista ja kommunikaatioteknologiastamme. Punaisten kääpiötähtien pinnoilla vastaavan voimakkuuden purkauksia tapahtuu suunnilleen joka kuukausi ja elinkelpoisten planeettojen sijaitessa radoillaan paljon lähempänä tähtiään kuin Maa Aurinkoa, purkaukset aiheuttaisivat merkittäviä muutoksia planeettojen kaasukehiin.
Vaikutukset ovat kuitenkin hyvinkin monitahoiset. Ensimmäisenä purkaukset vaikuttavat heikentämällä merkittävästi otsonikerrosta, jolloin tähden ultraviolettisätely pääsee planetaariseen kokeeseemme osallistuvan planeetan pinnalle lähes esteettä. Mutta ultraviolettisäteily toimiikin toiseen suuntaan, hajottaen happimolekyylejä vapaiksi radikaaleiksi, jotka muodostavat lisää otsonia nopeassa tahdissa. Lopputuloksena otsonin määrä itseasiassa kasvaa nopeasti purkausten yhteydessä. Koska ultraviolettisäteilyä vapautuu juuri tähden purkauksissa, syntyy paradoksaalinen tilanne, jossa edellisten purkausten vaikutukset kaasukehän kemiaan itse asiassa parantavat sen antamaa suojaa seuraavilta purkauksilta.
Mutta kaikki on suhteellista. Aktiivisten, taajaan purkautuvien tähtien vierellä säteilyolosuhteet olisivat hengenvaaralliset monille leutoon säteily-ympäristöön tottuneille planeettamme eliöille. Silti, elämän mahdollisuudet olisivat olemassa jopa bakteereja heikommin säteily-olosuhteita kestäville maanpäällisille monisoluisille organismeille, jos niiden asuttama planeetta vain onnistuisi välttämään kaikkein suurienergisimmät tähdenpurkaukset. Se on mahdollista, jos suurimmat purkaukset tapahtuvat lähellä tähtien napa-alueita eivätkä siten suuntaudu suunnilleen sen päiväntasaajan tasossa sijaitsevaan planeettakuntaan.
Purkaukset toisaalta mahdollistavat elämän tarvitsemien orgaanisten yhdisteiden synnyn mutta toisaalta sitten taas heikentävät vaikkapa planeetan biosfäärin suojana olevaa otsonikerrosta. Kaikki riippuu kuitenkin purkausten määrästä ja energiasta (Kuva 1.). Jos purkauksia on paljon tai ne ovat poikkeuksellisen suuria, niiden ultraviolettisäteily riittää tuottamaan elämän syntyyn vaadittavia orgaanisia molekyylejä. Jos kuitenkin tapahtuu liikaa liian suuria purkauksia, otsonikerros heikkenee tai ei pääse muodostumaan ja ultraviolettisäteilyä pääsee planeetan pinnalle liikaa, jolloin orgaanisten molekyylien määrä kääntyy laskuun säteilyn tuhoavan vaikutuksen ansiosta.
Vaikka suurin osa punaisista kääpiötähdistä purkautuu niin vähän, että planeettojen elinkelpoisuus ei ole liian suuressa vaarassa niiden elinkelpoisilla vyöhykkeillä, on samalla selvää, että myöskään elämän synnylle ei ole kovinkaan hyviä mahdollisuuksia niiden olosuhteissa. Suurienergista säteilyä tarvitaan aminohappojen ja nukleiinihappojen syntyyn, jotka toimivat elämän rakenneaineina, mutta sen on oltava sopivaa niin määrältään kuin intensiteetiltäänkin. Sopivien olosuhteiden puute punaisten kääpiötähtien ympärillä saattaa olla yksi punaisen taivaan paradoksia selittävä tekijä — emme elä punaisen kääpiötähden kiertoradalla, koska elämä ei synny niin herkästi niiden planeettakunnissa.
Auringon kuumempi pinta tuottaa tasaisen ultraviolettisäteilyvuon, ja se on saattanut mahdollistaa elämän synnyn omalla planeetallamme likimain heti, kun planeetan pinta on viilentynyt nestemäisen veden olemassaololle suotuisaksi. Punaisten kääpiötähtien elinkelpoisilla vyöhykkeillä likimain kaikki ultraviolettivalo taas on yhteydessä sitä vapauttaviin suurienergisiin roihupurkauksiin, mikä saattaa vaikeuttaa elämän syntyä punaisten tähtien planeetoilla. Mahdottomaksi se ei kuitenkaan muutu — kyse on vain erilaisista olosuhteista ja erilaisista todennäköisyyksistä, jolloin elämän synty saattaisi kyllä olla harvinaisempaa mutta sitä tapahtuisi silti.
Punaisten tähtien tarjoamat elinympäristöt ovat takuulla varsin erilaisia ja niissä ehkä elävät organismit kovin erilaisia kuin maapallolla. Elämä kuitenkin osaa hämmästyttää meitä resilienssillään jo omalla planeetallamme. Siksi se luultavasti kyllä sopeutuisi myös punaisten kääpiötähtien planeettakuntien olosuhteisiin, jos vain onnistuisi saamaan alkunsa geokemiallisista sykleistä tai valtaamaan planeettoja panspermian avulla.