Loppukevät oli kohtalainen lukijoiden kuvien perusteella. Huhtikuu toi mukanaan mukavia halonäytelmiä ja revontuliakin näkyi, tosin näytökset olivat melko maltillisia.
Pirjo Koski kuvasi himmeähköjä revontulia 27.2.2019:
Ulkona käynti paljasti taivaanrannassa lymyilevän repoharsokaaren, joka sinnikkäästi yritti aktivoitua. Tsekkailin pihalla kädet taskuissa kaaren liikettä. Hmm. Pilvipeitteeseen alkoi tulla ohuempia kohtia. Pilvipeite repesi paljastaen revontulikaaren.
Seuraavaksi alkoi näyttämään siltä, ettei hyvälle näytä mikäli ei nyt hae kameraa ja ota todistusaineistoa heti ja välittömästi. Yllättäin kameran hakureissulla takaisin pellolle päin kirmatessani näkyivät illan ainot revontulipilarit. Niitä piti ihailla vauhdissa, kameran jalustan ollessa repussa kiinni. Salamana jalusta kokoon ja kamera valmiiksi. Ei ollut taaskaan aikaa hukattavaksi. Nappasin muutaman kuvan. Seurailin tilannetta hetken-pilvilautat lötsähtivät paikalle taas täyttäen “vaihteeksi” koko taivaan.
Revontulia ja pilviä. Kuva Pirjo Koski
Muutama dokumenttikuva piti tilanteesta tallentaa, ettei kuvittele seuraavana päivänä nähneensä sittenkin unta…
Seuraavana yönä revontulet olivat voimakkaammat:
Olisihan tämä ollut varmasti ihan kiva setti nähdä alusta loppuun.
Vaan ei, pilvet lähtivät Laitilan taivaalta jälleen tyylikkäästi myöhässä-kuten tavallista… Revontulivyö oli ollut juuri aiemmin aktiivinen, mutta viimein kun näkyvyys parani, lässähtivät muistaakseni bz ja tiheys.
Löysin itseni lopulta kuitenkin maastosta, pinkomasta autolta kohti ladon suojaa vanhalla kunnon “Viren” tyylillä, kylmän tuulen siivittäessä askeliani. Jännitysmomenttia toi kova, ilmeisesti paikoin myrskylukemissa puhaltanut tuuli, sekä tuulensuojana toimivan ladon hyvin kyseenalaisen kuntoinen peltikatto, josta puuttui reilusti paloja.
Koetin pohtia, mihin suuntaan loppu peltikatto irrotessaan lentäisi, siis mikäli sattuisi käymään niin onnettomasti. Piti hieman vilkuilla selkänsä taakse kuvatessa, niin kammottavaa narinaa ja kolinaa katto piti.
Vyö onnekesi aktivoitui hetkeksi uudelleen, mutta ei luonnollisesti sellaisella intensiivisyydellä mitä odottelin. Silti se oli varsin komea näky, pitkästä aikaa. Aivan jäätävän vaikea kuvaus sää, mutta tulipahan käytyä, nähtyä ja koettua. Ja mikä parasta, ladon katto pysyi paikoillaan.
- Kuvat: Pirjo Koski
Revontulivyö. Pirjo Koski
Pirjo Koski saalisti kauniin keväisen eläinratavalon 5.3.2019
Operaatio eläinratavalo on täällä taas! Pakkasin tavarat autoon ennen kahdeksaa ja suunnistin kohti Pyhärantaa. Ajoin auton jälleen varoen aurausvallin päälle parkkiin. Lukitsin ovet, heitin repun jalustoineen selkääni ja lähdin kävelemään pitkin tuttua tietä ensin alas louhokseen, kivutakseni seuraavaksi jälleen ylös louhimattomalle kalliolle.
Kalliolle kiivetessäni oli pakko pysähtyä hetkeksi. Näkymä oli mykistävän kaunis, jälleen. Joka puolella näkyi tähtiä, näkyvyyden ollessa mitä parhain. Eläinratavalo alkoi hahmottumaan lännestä. Orion näkyi huisan hienosti. Jatkoin kiipeämistä ylemmäs, kenkien nastojen purressa jäiseen kallioon.
Ylös päästyäni jumituin kauniiseen näkymään toviksi, sitten laitoin kameran jalustalle ja aloin vangitsemaan eläinratavaloa. Se ei ollutkaan mikään “iisibiisi” tällä kertaa. Alussa elrata näkyi oikein hyvin, näyttävästi. sitten se näytti hiipuvan hetkeksi, liekö ilmassa ollut jotakin sumetta.
Käytin tuon pienen hetken maisematähtikuva ottamiseen, tähdet olivat niin kauniisti näkysällä. Sain kuvaamalla pois päivän stressin ja muut trollit hartioiltani.
- Kuvat: Pirjo Koski
Kuvaamisen lopettamisen jälkeen jäin vielä seisomaan hetkeksi paikoilleni ja vain katselemaan näkymiä. Kiviseinämät seisoivat hiljaa ympärilläni, kurottaen kohti tähtiä. Oli aivan äänetöntä. Siinä meni minuutti tai pari, kunnes hiljaisuuden rikkoin viirupöllön huuto. Havahduin siihen ja lähdin kohti autoa.
Hyvä, ellei peräti nappireissu!
Kevätillan Kuu houkutteli Pirjo Kosken kuvausretkelle 20.3.2019
Havahduin päivällä miettimästä kuun nousua. Tarkastin nousun ajankohdan tähdet-vuosikirjasta. Ilman näyttäessä uskomattoman hyvälle (!) päätin suunnata maastoon, kohti Untamalan kylää. Käänsin auton keulan kohti Untamalan peltotietä-joka oli virhe… Upposin peltotiellä pari kertaa autolla, koko tie lähti lonssaamaan alta. Ei pyhä sylvi, kaara ympäri ja heti, ja kohti asfaltoitua raumantietä.
Eihän se kuukaan alkuun näkynyt, koska alhalla horisontissa oli sittenkin pilviä. Ei ollut mikään kiire siis ajella.Saatuani auton parkkiin tuttujen pihalle kuu nousi pilvien yläpuolelle, joten roudasin tavarat kipinkapin ulos autosta ja toohotin jalustan kasaan. Kameran asetuksia säätäessäni tuli kuunneltua lähikoivussa livertävää mustarastasta. Wau, kevät on tosiaan täällä! Aurinko lämmitti, kevät tuoksui ympärillä.
Joutsenia saapui eteeni levittyvälle pellolle tasaisesti ja ilmatila oli täynnä lintuja ja niiden ääniä. Itse asiassa möykkä oli aikamoinen 🙂
Sitten huomasin yksinäisen joutsenen lähestyvän peltoa, se lensi hieman sivussa muusta saapuvasta aurasta. Auraa ei kuvaan saisi, mutta mitenkäs tämä yksittäinen kaveri? Mielessäni ajattelin “kääntäisitkö hieman lentosuuntaasi, pliide?” Säädin nopeasti kameran asetuksia hieman edullisempaan suuntaan, mikäli kohde oikeasti sattuisi kuviin kuun kanssa.
Samassa joutsen vaihtoi lentosuuntaa ja lensi kauniisti kuun sivusta. Otin vitkalla kuvan. Jehna sentään, se näytti onnistuvan! Tuli ihan jäätävän hieno fiilis! Tälläistä kuvaa olen halunnut todella pitkään, niin kauan kuin muistan. Kuvasin vielä hetken ja yritin ottaa vastaavaa otosta, mutta mahdollisuutta ei tarjoutunut. Auringon valo hiipui pois.
Kuu ja joutsen. Kuva: Pirjo Koski
Kuu yhdistettyna maan varjoon toimii kuvissa joka kerta. Oli todella kaunista.
Nouseva Kuu ja maatamo. Kuva:Pirjo Koski
Maaliskuussa eläinratavalo loisti mukavasti. Kauden viimeisemmät havainnot tehtiin maalis-huhtikuun vaihteessa:
Perjantai-illan viettoa laitilassa 29.3.2019: lähdetään grillaamaan makkaraa lähijärvelle ja samalla taltioidaan tilastoihin eläinratavalo.
Selvitimme tien perille tälläkin kertaa uppoamatta matkalla vaikka hurjalta alkuun vaikutti…
Samalla kun odotimme makkaroille hiillosta, kävelin kaikessa hiljaisuudessa tuhansien tähtien alle ottamaan eläinratavalosta koppia.
Siellä se edelleen loistaa, tosin hieman himmentyneenä. Taitaa olla viimeiset kuvauskerrat nyt menossa, elleivät säät muutu.
Eläinratavalo. Kuva: Pirjo Koski
Marko Haapala nappasi hienon pyramidihalonäytelmän
Muuttolintujen kuvaamiseen on saanut keskittyä ihan tosissaan, kiitos supertele-objektiivin. Kaipaisi tosin vähän nopeampaa kamerarunkoa vähän nykyaikaisemmalla tarkennuspiste päivityksellä mutta saa sitä työkyvyttömyyseläkeläisenä huudella vaikka mitä päivitystä kuvausvälineistöönsä. Kuitenkin ollut aikaa bongailla lintuja yli viikon ajan noin 10 tuntia päivässä, ennätys tosin meni jo 14 tunnin mittaiseksi. Ulkoilut jo naamataulusta näkyy, eikä tarvi kuin pipo poistaa ja aurinkolasit niin johan on komeat rajat. Kunto ainakin pysyy kohdillaan tarpoessaan pehmeillä mutaisilla pelloilla. Tällä kertaa saanut kotkien ja haukkojen kanssa leikkiä ja hyvin ovat tottuneet hiljaiseen kulkijaan, tarjoten kuvia jopa 20 m etäisyydeltä ja 10 m etäisyydeltäkin olisi ollut mahdollisuus mutta tarkennus ei pysy menossa mukana.17.4.2019 Haukkabongaus keskeytyikin haloilmiön havaitsemiseen jota kyllä riitti aamusta alkaen mutta hävittäjien jättövanoja taivaalla riitti ilmiötä sotkien. Sai siellä siis objektiivia vaihdella, asetuksineen. Puolen päivän jälkeen maallikon silmiin näytti päärenkaan sisällä olevan jotain muutakin pyöreältä renkaalta vaikuttavaa ja taas pieni spurtti pehmeällä pellolla, samalla asetuksia räpläten. Käsivaralta vain nopea kuvaus ja tilanne oli ohi ja sitten taas sama spurtti haukkakyttäyspaikalle.
- Pyramidihaloja. Kuvat: Marko Haapala
Revontulia ilmaantui Lausteenn taivaalle 2.4.2019
Päivä meni repomittareita katsellessa ja intoa puhkuessa. Iltasella oli tarkoitus lähteä liikenteeseen ihan kunnolla. Repomittarien näyttäessä kohtuu hyvälle ja sään näyttäessä keskivertoa paremmalle ei ollut vaihtoehtoja muita, kuin lyödä pikaiseen kamat kasaan heti pimeän tullen.
Ajelin Laustille ja jätin auton parkkiin. Samalla, kun suljin kuskin oven, sammui otsavalo. Tällä kertaa lopullisesti. Kännykän valon avulla kipitin nilkat tappavalle, hetteiselle ja vetelälle pellolle. Kerrankin vältyin putoilemasta kuoppiin kesken matkan, ja tällä kertaa kyseinen “ihme”tapahtui todella olemattoman valon kanssa.
Hmm, erikoista. Tai edistystä…Tai sitten liian tuttu kuvauspaikka. Heti jalustan pystytettyäni alkoi kaari alhaalla horisontissa heräilemään. Vaan auttamattoman alas jäi näytelmä täällä länsirannikolla.
Tuplakaari oli hahmotettavissa hetken jopa silmin. Muutamia laiskoja säteitäkin kirposi. Kirposi myös hurraa huutojakin tuossa kohdassa. Kaikki näytti oikein hyvältä.
Kunnes. Aktiivisuus laskee. Bz nousee. Pilvet ilmaantuvat jostakin ihmeen lävestä horisonttiin tönien revontulia pois näkyvistä. Lopulta kosteus lähtee tiivistymään.
Siinä kohdassa tätsy kasasi loput hermonsa (jotka ovat olleet säiden puolesta koetuksella) sekä varusteensa ja lähti etsimään autoa. Painotus sanalla “etsiä”. Kiva, pieni näytelmä tuli nähtyä kuitenkin pitkästä aikaa, joten ei valittamista.
Revontulisäteitä. Kuva: Pirjo Koski
Tero Sipinen kuvasi nätin Kelvin Helmholtz -pilvimuodostelman 3.4. ja kokosi kuvista hienon animaation
Halojen havainnoinnin lomassa bongasin Kelvin-Helmhotz -aallokon. Poistuin kesken nousun hiihtohissistä ja kaivoin salamana kännykän esiin, sillä nämä tuppaavat menemään nopsasti ohitse. Yritin pitää kännykkää mahdollisimman vakaana, kun napsin peräperää kuvia, aikeena tehdä timelapse aaltojen kehittymisestä.
No nyt kun oli kerrankin mahdollisuus “vetää parkkiin” samantien ja kuvausvälinekin oli nopeasti valmiina, niin eihän niissä aalloissa tuntunut tapahtuvan juurikaan mitään. Kolmisen minuuttia jaksoin kuvata näennäisen samaan asentoon jämähtäneitä aaltoja. Kun puhelinkin alkoi miettiä kuvien tallennuksien välillä (puskuri täyttyi?), niin lopetin kuvaamisen vaikkei aallot vielä olleet lässähtäneet.
Kuvia kertyi 26 kapplaetta. Laatu on mitä on (kännykällä zoomattu tappiin, kun pilvi oli kovin kaukana), mutta koostin kuitenkin animaation. Ilman tukea otettujen kuvien kohdistus tuotti lopputulokseen nähden kohtuuttomasti vaivaa, mutta näkyy animaatiosta sentään jotain mitä livenä ei huomannut. (Aaltojen heittämät pilvisäteet huomasin kyllä ihan livenäkin).
Kuva: Tero Sipinen
Ai kun olisi saanut nämä talteen järkkärillä, pitkällä putkella ja jalustalla!
Kauden viimeisimpiä pimeitä yötaivaita oli kuvaamassa Laitilan Pirjo Koski 5.4.:
Tämä maisematähtikuva syntyi ihan vahingossa. Kävin katsomassa, missä kunnossa lähipellot ovat ja kuinka paljon ne upottavat.Testissä oli myös uusi otsavalo, joka saikin reissulta huippupisteet. Kävelin kamerareppu selässä pitkin peltoa, kun yhtäkkiä taivas hieman aukeni.Tähdet tulivat näkyviin. Jalusta pystyyn ja ottamaan kuva.Siinä kuvatessani alkoivat lähitilan lehmät huutelemaan julmetusti. Ihmettelin sitä hetken, kunnes alkoi kuulumaan korkeaa ulvontaa ja ulvahduksia,jotka soivat kirkkaasti, kovaa ja korkealta pimeässä kevätyössä. Äänet liikkuivat pellolla selkäni takaa, kauimmaisen metsän suojissa.Samassa lähitalojen koirat aloittivat raivokkaan haukkumisen. Haukunta loppu niin hirveään ärinään, ulvahduksiin ja korinaan, että miltein nousi hiukset pystyyn.Koirat alkoivat vinkumaan, kuulin vielä pari korkeaa ulvahdusta ja sitten äänet loppuivat.Tähtitaivas, kuva Pirjo Koski
Seuraavaksi oli täysin hiljaista. Ei muuta ääntä kuin puron solina. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Muutaman minuutin päästä tavalliset luonnon äänet tuntuivat palaavan takaisin.Täytyy sanoa, että tämä ilta jäi kyllä mieleen, vaikkei kuvallinen saalis (yksi säästettävä) ollut mikään järin kehuttava.Seurailin tähtien peittymistä ja taivaan muuttumista “fifty shades of grey”-laminaatiksi, joka on tullut täällä länsirannikolla todella tutuksi. Seuraavaksi oli aika hyvästellä tähdet ja suunnata autolle. Mieletön kokemus joka ei hevillä unohdu.
Ilpo Liimatainenkuvasi hyvin ohuen kuunsirpin 6.4.2019:
Huhtikuun uudenkuun jälkeinen kuunsirppi oli ennustettu havaittavaksi tänä vuonna 7.4., jopa 6.4. Säätilan näyttäessä kohtuulliselta päätin kokeilla sirpin näkymistä tuolloin 6.4. Länteen avautuva hyvä näköalapaikka oli katsottuna lähikukkulalta Laukaasta.
Sirpin näkemisen tuttuja reunaehtoja on tunnetusti lukuisia; pilvisyys, kuun ja auringon sama suunta , sekä kevätillan kirkkaus sirpin näkymishetkellä. Auringonlasku tapahtuisi havaintoiltana 20.20 paikkeilla, kuun vastaavasti 21.30 paikkeilla. Mitenkähän sirppi näkyisi tuossa saumassa noin 33:n tunnin ikäisenä?
Havaintokukkulalla oli vielä valoisaa auringon laskiessa, ja samalla suunnalla olevaa sirppiä ei näkynyt kiikarillakaan. Puolen tunnin kuluttua auringonlaskusta sirppi kuitenkin löytyi ilahduttavasti kiikarin kentästä vähän ennen klo 21. Pilvirintaman lähestyessä kerkesi muutaman kuvan ottamaan ennen kuun katoamista pilveen.
- Kuunsirppi. Kuvat Ilpo Liimatainen
Pihatöiden ohessa oli hyvä tarkkailla tilannetta ja napsia välillä kuvia.
- Siitepölykehä, kuva: Pirjo Koski
Jani Päiväniemi kuvasi Kuusamossa kauden viimeisimpiä revontulia:
Revontulia alkoi erottua klo 23 vaikkei ollut vielä pimeää eikä varsinkaan nyt kun kuukin loisti kirkkaana. Seurasin puoli tuntia ja näkyi kaarta joka muuttui vyöksi ja jonkin verran säteitä. Kausi alkaa olla lopuillaan.
Revontulikaari. Kuva: Jani Päiväniemi
Reima Eresmaa kuvasi erittäin harvoin tallennetun halon, Kernin kaaren, Isossa Britanniassa 28.4.2019.
Ilta kahdeksan aikaan aurinko oli matalalla ja kohtuullinen zeniitinympäristön kaari näkyi taivaalla. Kernin kaaren mahdollisuus tuntui todelliselta joten laitoin järjestelmäkameran pikavauhtia töihin ja otin joitakin kymmeniä kuvia pinottavaksi. Raakamateriaalin silmäily ei kovin paljoa lupaillut, mutta niin vain Halostack taikoi Kernin kaaren jotenkuten esiin tästäkin aineistosta. Eikä siinä vielä kaikki; Kernin rinnalla näkyy hyvinkin selvästi valkea kaari, jonka tunnistaminen melkeinpä edellyttää simulaatio-ohjelman ajamista.
ZYK sellaisena kuin sen silmällä näki live-tilanteessa, hieman ylikorostettu värejä säätämällä.
Zyk. Kuva: Reima Eresmaa
30 ruudun keskiarvopino kolmen minuutin ajalta + taustataivaan gradienttivähennys ja histogrammin venytys. Harmaasävykuvassa myös B-R.
- Kuvat: Reima Eresmaa
Saharasta asti kantautunut pöly ja Etelä-Euroopan suunnilta tulleet maastopalojen savut aiheuttivat hetkellisesti upean punaisia aamu- ja iltaruskoja. Pirjo Koski kuvasi kauniin iltaruskon 25.4.2019
Edellisiltoina oli ollut näyttäviä auringonlaskuja, ilmeisesti saharan hiekan ja muiden ilmassa olleiden epäpuhtauksien vuoksi.Päätin lähteä liikenteeseen. Yritin ehtiä lähijärvelle, kunnes tajusin vauhdissa, ettei auringon loppulasku ei tule näkymään metsänrajan ylitse.Auto ympäri ja kohti kotikylää. Meinasi tulla kiire. Päästyäni mäen huipulle näkymä alas pellolle oli huikaiseva. Aurinko näytti aivan uskomattomalle.Se näytti liekehtivän. Alussa erottui auringon ympärillä myös kehä. Uskallan väittää, etten ole ikinä nähnyt ihan vastavaa.Arkana aurionkokuvaajana alkukuvat hieman ylivalottuivat-asetuksista ei ollut hajua. Ei ole oikein kokemusta tästä lajista.Älysin pudottaa kamerasta kontrastia ja nostin aukkoa vielä suuremmaksi. Jo alkoi tulemaan kuvaa. Silmieni edessä aurinko putosi pikkuhiljaa hehkuvana, punaisena kiekkona horisonttiin. Seurasin sen laskua lähes hartaana loppuun asti.
- Kuvat: Pirjo Koski
- Kuva: Pirjo Koski
Melkoisen apokalyptinen komemus. Lopulta maisema peittyi kuin liukuvärjättynä harmaasta pinkiksi ja oranssiksi.Vielä myöhään yöllä taivaanranta hehkui kauniin punaruskeaa väriä. Istuin terassilla villatakissa ja ihailin värejä. Oli todella lämmintä, hienoakin hienompi kevät ilta.Kuva: Pirjo Koski
Kiitos kaikille osallistuneille!
