Paula-Christiina Wirtanen:
Syvällä etelässä, eli aivan Kuun kiekon eteläreunalla, voi suotuisan libraation aikaan nähdä kraatterien lisäksi Kuun etelänavan ympäristön vuorenhuippuja lähes sivusuunnasta melkein kuin pinnan yläpuolella lentämällä. Alueella oli myös Luna Incognitana tunnettu havaintoprojekti 1970-luvun alusta aivan 1980-luvun loppupuolelle saakka.
Kuun eteläinen alue on varsin runsaskraatterista ylänköä, jossa kraatterien nimien opettelussa on kuukartan äärellä oma pähkäilynsä. Sopivissa libraatio-olosuhteissa kannattaa erityisesti myös tutkia eteläistä libraatiovyöhykettä sekä siellä olevia piilottelevia etäpuolen yllätyksiä.
Libraatiosta ja sen suuruudesta voi lukea tarkemmin Zeniitissä 4/2022 julkaistusta artikkelista Libraatio – Häivähdyksiä Kuun etäpuolelta [1]. Kerrataan kuitenkin sen verran, että mikäli Kuun nouseva solmu on ensimmäisen neljänneksen aikaan, on eteläinen libraatio parhaimmillaan täysikuun kumottaessa taivaalla.
Vaikka leveysastelibraatio ei onneksi ole kovin tarkka Kuun vaiheesta, täysikuun aika suotuisalla libraatiolla tarjoaa kuitenkin laajimman näkymän etelä- tai pohjoisreunalle katsomiseen.
Tällä havaintokaudella eteläinen libraatio on parhaimmillaan juuri täysikuun tuntumassa joulu–helmikuussa, joten silloin muutoin täysikuuta kenties karttavillekin havaitsijoille on erinomainen tilaisuus kuunkiekon eteläisen reunan taakse kurkkimiselle. Talvisin täysikuu on myös erittäin korkealla.
Kuva 1. Kuun eteläreunan kohteita. Karttakuvassa libraatiota reilut viisi astetta etelään. Kartta: Nasa / Dial-A-Moon / P.C. Wirtanen. Klikkaamalla saat artikkelin kuvat ja kartat suurempina.
Kuva 2. Kuun eteläisen libraatioalueen kartta. Normaali Kuun kiekon reuna on merkitty karttaan pisteviivalla, etelä ylhäällä. Kuva: Tähtitieteen harrastajan käsikirja 4 / Ursa / Veikko Mäkelä.
Eteläreunan erikoisuuksia
Kuun eteläisen libraatiovyöhykkeen vuorista ja lukuisista kraattereista Lunar 100 -luetteloon [2] on valittu kohteiksi L94: Drygalski sekä L96: Montes Leibnitz.
Koska kyseinen luettelo on numeroitu helpoimmasta kohteesta vaikeimpaan, voisi näiden kuvitella olevan varsin hankalia ja haastavia kohteita. Todellisuudessa Montes Leibnitzin voi erottaa pienelläkin kaukoputkella, samoin Drygalski on kraatteriksi varsin mainion kokoinen. Kohteiden luokittelu näinkin vaikeiksi johtuu niiden sijainnista aivan Kuun etelänavan tuntumassa, josta ne eivät ole aina nähtävillä.
Vuoret jättialtaan reunalla
Montes Leibnitz, eli suomalaisittain Leibnitz-vuoret, voidaan nähdä aivan Kuun eteläreunalla.
Ensimmäiset muistiinmerkinnät vuorista teki Jacques Cassini vuonna 1724 ja nimen vuoristolle antoi Johann Schröter vuonna 1791 saksalaisen filosofin, matemaatikon ja yleisneron Gottfried Leibnitzin mukaan. Schröter arvioi vuortenhuippujen korkeudeksi 5,5 kilometriä, todellisuudessa ne ovat kuitenkin korkeampia. [3, 4]
Avaruusluotainten aikakaudella selvisi, että Leibnitz-vuoriksi kutsuttu alue on todellisuudessa suuren törmäysaltaan reunaa.
Kuva 3. Korkokuvakartta Etelänavan-Aitkenin altaasta. Aitken-kraatteri ja Kuun etelänapa on merkitty karttaan. Kuvan lähde: Nasa/Goddard.
Törmäysallas sijaitsee meille näkymättömällä Kuun etäpuolella ja tunnetaan nimellä Etelänavan-Aitkenin allas (South Pole-Aitken Basin, SPA), joka on Kuun suurin, vanhin ja syvin törmäysallas [5, 6]. Maasta käsin voimme tästä altaasta nähdä ainoastaan reunalla sijaitsevia vuorenhuippuja.
Etelänavan-Aitkenin altaan läpimitta on 2500 kilometriä, joten se on kooltaan lähes neljännes koko Kuun ympärysmitasta. Allas on suurimpia törmäysaltaita myös koko aurinkokunnassamme. Nimensä se on saanut Kuun etäpuolella sijaitsevasta Aitken-kraatterista, joka on altaan toisella reunalla meitä lähimmän reunan ollessa juuri Kuun etelänavan tuntumassa (kuva 3).
Etelänavan-Aitkenin altaan synty on ajoitettu prenektariselle kaudelle noin neljän miljardin vuoden taakse. Altaan syvyys sukeltaa kahdeksaan kilometriin Kuun vertailutasosta, joten reunan vuorenhuiput mukaan lukien korkeuserot alueella ovat yli 15 kilometriä. Osa mainittujen vuorten huipuista on ikuisessa auringonvalossa, mutta alueella on vastaavasti myös ikuisessa varjossa olevia kraattereita. [5, 7, 8]
Kuun etelänavan lähellä ikuisesti varjossa olevat kraatterit saattavat olla aurinkokuntamme kylmimpiä paikkoja ja siellä on suuria vesivarastoja jäätyneenä. Tämä on yksi syy, miksi tulevia kuutukikohtia suunnitellaan juuri Kuun etelänavan alueelle [8]. Miehitettyjä lentoja alueelle ei ole tosin vielä tehty, mutta seutua on tutkittu avaruusluotaimilla, ja Kuun pinnanalaisen veden olemassaolo varmistui vuonna 2009 LCROSS-luotaimen törmäytyksessä Cabeus A -kraatteriin [9].
Kuussa oleva vesi on ainakin osittain peräisin komeetoista; nehän koostuvat jäästä ja siksi niitä kutsutaankin toisinaan likaisiksi lumipalloiksi. Kahden kilometrin läpimittaisessa komeetassa arvioidaan olevan jopa 40 megatonnia vettä. Törmäyksen yhteydessä suurin osa vedestä luonnollisesti höyrystyy ja sinkoutuu avaruuteen, mutta osa höyrystä tiivistyy kraatterin kylmälle pohjalle muodostuen jääksi. Kuun pitkän historian aikana näitä törmäyksiä on tapahtunut valtavasti ja ikuisessa varjossa olevien kraatterien kylmäloukkuihin on muodostunut paljon jäätä. [8, 10]
Tarkkasilmäisimmät Lunar 100 -luetteloa tutkineet ovat saattaneet huomata myös kohteen L95 eli Procellarumin altaan. Tälle altaalle on annettu läpimitaksi vielä Aitkenin allastakin suurempi 3200 kilometriä.
Ajatus Procellarumin altaasta on oma, kiinnostava tarinansa kuututkimuksen historiassa: kyseessä olisi Kuun lähipuolen jättiallas, jossa sijaitsisi mm. Oceanus Procellarum. Nykytiedon mukaan suuren mare-alueen alla ei kuitenkaan ole minkäänlaista allasta ja koko teoreettisen Procellarumin altaankin olemassaolo on kyseenalaistettu. Altaaseen – tai kenties sen olemattomuuteen – palataan kuitenkin tarkemmin jossain toisessa artikkelissa. Ainakin toistaiseksi kuitenkin todistetusti olemassa oleva Etelänavan-Aitkenin allas pitää hallussaan Kuun suurimman altaan titteliä.
Viistoja huippuja
Kuun eteläreuna on vuorenhuippuineen ja kapeine hädin tuskin näkyvine kraattereineen kiehtovaa katseltavaa eteläisen libraation aikaan. Montes Leibnitzin lisäksi suuret kraatterit Drygalski ja Hausen ovat tuolloin myös melko helposti löydettävissä.
Havainnossani 17.1.2022 (kuva 4) havaintokertomuksen yhteydessä kuvailen näkymiä seuraavasti:
”Etelässä on hienoa! Ei oikein kaukoputken äärellä voinut muuta eilen todeta. Täysikuun hetkeen oli enää muutama tunti, mutta silti Kuussa oli nähtävissä terminaattoria: eteläinen libraatio oli varsin hyvä, n. –5° (eli kutakuinkin saman verran, kuin lämpötilakin).
Etelässä reunalla näkyi Montes Leibnitz (L96) ja oli oikeastaan aika mainiota ihailla Kuun vuoria kerrankin sivulta päin. Samoin Drygalski (L94) erottui kohtuullisen hyvin. Keskusvuortakin erottui jonkin verran. Bailly oli hankala tunnistaa putken äärellä suoran valon takia, mutta Bailly B erottui. Sen takaa kurkkiva Hausen sen sijaan erottui erittäin selvästi ja siihen huomioni aivan ensiksi kiinnittyikin. <…> Itse reunassa visuaalisesti katsottuna Le Gentilin takaa kurkkiva Boltzmann oli kuin kolo Kuun reunassa, joka on tuolla alueella kyllä muutenkin epätasainen.”
Kuva 4. Kuun eteläreunaa 17.1.2022 klo 21.15–22.00. Sky-Watcher Skymax 127 (Mak127/1500), okulaarit 25 mm (piirros) & 10 mm (valokuva). Kuva: Paula Wirtanen. Havainnoissa etelä ylhäällä.
Samoihin aikoihin Kuun eteläreunaa oli tutkimassa myös Jari Kankaanpää (kuva 5). Hienossa otoksessa erottuu Hausenin ja Drygalskin lisäksi lukuisia vuorenhuippuja.
Nimistöstä on mainittava, että useimmista uusista kuukartoista Montes Leibnitziä ei löydy nimeltä, sillä Kansainvälinen tähtitieteilijäunioni IAU luopui Montes Leibnitz -nimestä vuonna 1970. Tällöin nimi Leibnitz annettiin etäpuolella Etelänavan-Aitkenin altaassa olevalle 237-kilometriselle kraatterille [3]. Lempinimi elää kuitenkin edelleen varsinkin libraatioalueen kartoissa ja havaitsijoiden keskuudessa.
Kankaanpään kuvaan (kuva 5) on lisätty myös vuorenhuippujen tunnisteita. Ewen Whitaker nimesi Leibnitz-vuorten huippuja kartassaan vuonna 1954. Hän nimesi vuoret M1–M6, sittemmin Charles Wood jatkoi nimeämistä aina M17:ään saakka. Nämäkin vuoret ovat virallisesti nimettömiä, mutta tunnisteita kuitenkin epävirallisesti käytetään huippujen erottamiseksi toisistaan. [11, 12, 13]
Havaintonsa yhteydessä Taivaanvahdin kommenteissa Kankaanpää toteaakin ”Nuo etelän vuoret <…> ovat yksi lempikohteitani”. Enkä lainkaan ihmettele, huomioikaa vaikka M3-huipun heittämä hieno varjo sekä muutenkin poikkeukselliset näkymät Kuun pinnalle, jossa vuoret näkyvät viistosti eivätkä ylhäältä päin.
Kuva 5. Kuun eteläreunaa 17.1.2022 klo 22.44. Meade 12 SCT, Televue 2,5× Barlow, ZWO ASI174MM, High-pass-suodin. Kuva: Jari Kankaanpää. Nimikointi lisätty, alkuperäinen kuva Lakeuden Ursan galleriassa.
Jef De Wit teki piirroshavainnon Belgian Hovessa Drygalskista ja sen vierellä olevista vuorenhuipuista 8.4.2020. Drygalskin keskusvuoren hän kuvaili näkyneen kahtena kapeana viivana, pohjan ollessa kokonaan varjossa. Kohdetta hän kuvaili myös varsin helposti näkyväksi libraation ollessa yhteistyöhaluinen. Kuun vaihe havainnon hetkellä oli lähes täysi ja eteläistä libraatiota 5° 46’.
Kuva 6. Drygalski ja Leibnitz-vuoria 8.4.2020 klo 0.00–1.00 (Suomen aikaa). 30 cm Dobson, 171×. Piirros: Jef De Wit, Belgia.
Montes Leibnitz ei ole ainoa vuoristo syvällä etelässä. Bailly-kraatterin takaa saattaa toisinaan kurkistaa kutakuinkin Drygalskin kanssa samankokoinen Hausen (kuva 4, kuva 5). Sen vierellä erottuvia vuorenhuippuja kutsutaan nimellä Montes Doerfel eli Dörfel-vuoret.
Kiertoradalta saatujen kuvien perusteella vuoristoa alueelta ei kuitenkaan löytynyt, vaan erottuvat huiput ovat todellisuudessa kraatterien reunavalleja.
Montes Leibnitzin tapaan myös Montes Doerfel poistettiin Kuun virallisesta nimistöstä vuonna 1970 Doerfelin nimen mennessä melko lähellä näitä huippuja sijaitsevalle kraatterille. Nimi sille (ja sitä ennen vuorille) on annettu 1600-luvulla eläneen saksalaisen teologin ja tähtitieteilijän Georg Samuel Dörffelin mukaan. [14]
Kraattereita joka makuun
Lunar 100 -luetteloon päätynyt Drygalski on juuri keskilibraatiolla sijaitseva prenektarinen kraatteri. Sijaintinsa vuoksi se luonnollisesti näyttää varsin litistyneeltä, mutta hyvissä libraatio-olosuhteissa keskusvuoren erottaa helposti. Läpimittaa kraatterilla on noin 162 ja syvyyttä viisi kilometriä.
Nimensä Drygalski on saanut 1865–1949 eläneeltä saksalaiselta Erich Dagobert von Drygalskilta, joka oli paitsi maantieteilijä, myös muun muassa Etelämantereella retkeillyt napatutkija. Hän jäi Gauss-aluksensa kanssa jumiin Etelämantereen jäätiköihin neljäntoista kuukauden ajaksi. [15, 16]
On sopivaa, että Kuun etelänavan läheisyydessä on Maan Etelämantereella retkeilleiden henkilöiden mukaan nimettyjä kraattereita. Drygalskin ohella sieltä löytyy mm. Amundsen, Scott ja Shackleton (kuva 7).
Kraatteri Scott on saanut nimensä naparetkeilijä Robert F. Scottilta, joka kilpaili Roald Amundsenin kanssa vuonna 1911, kumman retkikunta ehtisi ensimmäisenä Maan kirjaimelliselle etelänavalle keskellä Antarktista. Amundsen voitti tämän kilpailun Scottin retkikunnan tullessa paikalle myöhemmin.
Ernest Shackleton taas oli brittiläinen tutkimusmatkailija, joka teki neljä retkeä Etelämantereelle yrittäen myös kulkea Etelämantereen poikki vuosina 1914–1917. Tämä ylitysretki kuitenkin epäonnistui ja ensimmäinen Etelämantereen ylitys onnistuikin vasta Edmund Hillaryn ja Vivian Fuchsin retkikunnalta 1950-luvulla.
Kuten Jari Kankaanpään havainto 3.5.2020 (kuva 7) osoittaa, on Kuun etelänavan ympäristö varsin kraatterista aluetta. Jopa kokenut kaukoputken kanssa kuisella etelänavalla seikkaillut havaintoretkeilijä on kraatterisaturaatiossa helposti eksyksissä!
Kuva 7. Kuun etelänavan ympäristöä 3.5.2020 klo 22.15–23.00. Meade 12 SCT LX-200, 2× Barlow, DMK-31-kamera. Registax 6. Kuva: Jari Kankaanpää.
Valokuvan etuna on tunnistaa kraattereita nimeltä jälkeenpäin kaikessa rauhassa kuukartan kanssa, varsinkin jos olo kaukoputken äärellä tuntuu hämmentyneeltä. Valaistusolosuhteet alueella tekevät myös usein tepposia, joka sekin osaltaan tekee seudusta kiehtovan.
Kraatterintunnistajan kannattaa aluksi etsiä jokin helposti tunnistettava kohde, kuten Drygalski tai varsin monimutkaisen kuoppainen Newton ja niiden avulla tunnistella muita. Myös helposti tunnistettava Bailly [17] toimii apuna etsinnässä. Mikäli sen takaa kurkistaa vielä kraatteri, kyseessä on Hausen. Baillyn kaakkoispuolelta saattaa taas kurkkia Le Gentil ja Boltzmann, niiden lähellä on sitten myös Drygalski.
Poikkeuksellisen suotuisissa libraatio-olosuhteissa, joissa eteläisen libraation lisäksi on myös libraatiota länteen (eli hienosti sanottuna negatiiviset libraatiot), Drygalskin takaa saattaa juuri ja juuri kurkistaa Ashbrook [15]. Se on läpimitaltaan 156 kilometriä ja sijaitsee sen verran kaukana etäpuolella, että parhaimmillaankin siitä näkyy ainoastaan reunavallit.
Tästä piilottelevasta etäpuolen eteläisestä ihmeestä sai havainnon Antti Taskinen 8.12.2020 (kuva 8). Havaintokertomuksessaan hän kertoo:
”Suotuisa libraatio ja valaistus tekivät mahdolliseksi harvemmin näkyvien kohteiden havainnoinnin. Esimerkiksi tämän kuvan vasemmassa yläkulmassa olevasta suuresta, 163-kilometrisestä Drygalski-kraatterista minulla ei ole aiempaa havaintoa. <…> Drygalskin vasemmalla takapuolella olevasta 158-kilometrisestä Ashbrook-kraatterista näkyy vähän reunavallia.”
Kuvaan on nimetty myös muita kraattereita alueelta, kuten Casatus vierellään huomattavan sileäpohjainen Klaproth. Havainnon aikana pituusastelibraatiota oli –4° 52´ ja leveysastelibraatiota –5° 53´. Vähenevästä Kuusta oli valaistuna 48 %.
Kuva 8. Kuun eteläreunaa 8.12.2020 klo 9.05. Sky-Watcher Explorer 200 PDS, 2× Barlow, ZWO ASI120MM-S, Baader 685 nm IR-pass-suodin. 750 ruudun pino. Kuva: Antti Taskinen.
Tuntematon Kuu
1970-luvun alussa pieni alue Kuun etelänavan ympäristöstä oli edelleen kartoittamatta. Amundsenista ja Malapertista Drygalskin ja Hausenin takaa aina Mendeliin saakka kulkevalta kaistaleelta (kuva 9) ei ollut kelvollisia kuvia Lunar Orbiter -luotainohjelmasta ja Apollo-lennoista huolimatta. [18]
Suuri osa tästä kartoittamattomasta alueesta on kuitenkin erinomaisissa libraatio-oloissa ainakin jollain lailla havaittavissa Maan päältä (kuva 10) ja niinpä näiden alueiden osalta Association of Lunar and Planetary Observers (ALPO) loi John Edward Westfallin johdolla havaintoprojektin, joka sai nimekseen Luna Incognita, Tuntematon Kuu. [18]
Kuva 9. Luna Incognitan alue näkyy kartassa vaaleana tai yksityiskohdiltaan puutteellisina. Alue sijaitsi Kuun etelänavan ympäristössä ja siitä länteen. Kuun lähipuoli kartassa alhana. Kuva: Virtual Moon Atlas / JPL airbrush relief / P.C. Wirtanen.
Kuva 10. Havaitsijoiden käyttöön tarkoitettu kartta Luna Incognitan vyöhykkeistä A, B ja C (kartassa harmaalla). Etelä on ylhäällä. Eteläisin osa näkyy, kun pituusastelibraatio on 0° ja leveysastelibraatio noin –6°. Länteen jatkuvan alueen näkymiseen pitää pituusastelibraation olla –8°, leveyssuuntainen arvo sama kuin eteläiselle alueelle. Kuva: Tähtitieteen harrastajan käsikirja 4 / Ursa / Veikko Mäkelä, alkuperäinen lähde: Journal of ALPO.
Tuntemattomammaksi jääneen Kuun alueiden havaitseminen Maan päältä oli oma kiehtova projektinsa Kuun kartoittamisen ja havaitsemisen historiassa: sopivissa libraatio- ja valaistusolosuhteissa Kuun reunan takaa kurkkaavien yksityiskohtien metsästäminen ei ole aivan helppoa, kuten jokainen voi itse kaukoputkensa kanssa todeta.
Joka tapauksessa Luna Incognita -projektissa havaintoja kerättiin vuosina 1972–1987, jolloin alueelta saatiin 384 piirros- ja 1509 valokuvahavaintoa. Havainnoista suurin osa oli tehty kaukoputkilla, joiden objektiivin halkaisija oli 20 senttimetrin luokkaa.
Kun tätä aineistoa täydennettiin ammattiobservatorioiden, avaruusluotainten sekä aiemmin tehtyjen havaintojen pohjalta, Kuun etelänavan ympäristön karttaa saatiin täydennettyä siltä osin, kuin oli mahdollista. [19, 20]
Projektin yhteydessä ehdotettiin kraattereille myös uutta nimistöä. Ehdotuksia oli yhteensä kymmenen kappaletta. Kaikkia niitä ei hyväksytty, mutta virallisiksi nimiksi tuli mm. naparetkeilijä Umberto Nobilen mukaan nimetty Nobile sekä aiemmin mainittu Shackleton. Samoin Drygalski Q sai uudeksi nimekseen Ashbrook yhdysvaltalaisen tähtitieteilijän ja Sky and Telescopen pitkäaikaisena toimittajana tunnetun Joseph Ashbrookin (1918–1980) mukaan. [19, 20]
Luna Incognita vanheni käsitteenä vuonna 1994 Nasan Clementine-luotaimen kartoittaessa kiertoradalta onnistuneesti myös etelänavan alueita [20]. Luna Incognitasta oli tullut nyt Luna cognita – tunnettu Kuu.
Vaikka tämä projekti ei olekaan enää ajankohtainen, mainitun pitkään tuntemattoman alueen havaitseminen ja tutkiminen on edelleen kiehtovaa ajankulua Kuun eteläisestä libraatiovyöhykkeestä innostuneelle havaitsijalle.
Syvän etelän lumoissa
Toivokaamme talven komean Kuun libraatioineen tarjoavan havaitsijoille uusia, kenties ennen näkemättömiä kohteita sekä iloa!
Löydätkö tässä mainittuja kohteita? Kiehtooko varsinkin etäpuolen jättialtaan reunan vuorien näkyminen aivan Kuun näkyvän puolen rajalla? Löydätkö Dörfel-vuorten huippuja Hausenin vierellä? Saitko Luna Incognitan alueelta kiehtovan havainnon? Entä ovatko syvän etelän kohteet kenties omia suosikkimaisemiasi? Näistä ja muista kuuhavaitsemiseen liittyvistä asioista voit keskustella Avaruus.fi -foorumilla sekä raportoida havainnot tietenkin myös Taivaanvahtiin.
Toivotan seikkailuhenkisiä havaintoja Kuun syvän etelän parissa.
Kiitokset
Kiitos Teemu Öhmanille ja Jari Kuulalle tekstin tarkistamisesta sekä parannusehdotuksista ja täsmennyksistä, Veikko Mäkelälle artikkelin oikoluvusta sekä tietenkin kaikille havaitsijoille, joiden kuvia sain käyttää tässä artikkelissa.
Taulukko
L kohde lat (°) long (°) läpimitta (km) Rüklin kartta L94 Drygalski 79,3S 84,9W 162 72, VI L96 Montes Leibnitz 85,0S 30,0E - 73 Montes Doerfel 60–80S 90W - 71 Hausen 65,0S 88,1W 163 71, VI Bolzmann 74,9S 90,7W 72 VI Le Gentil 72,2S 76,0W 125 72 Amundsen 84,4S 83,0E 103 74, V Scott 82,3S 48,5E 108 74, V Shackleton 89,6S 132,3E 21 73, V Ashbrook 81,1S 110,6W 158 VI
Viittaukset
[1] Wirtanen, Paula-Christiina & Mäkelä, Veikko. 2022. Libraatio – Häivähdyksiä Kuun etäpuolelta. Zeniitti 4/2022.
[2] Lunar 100 -luettelo. Kuu ja planeetat -harrastusryhmä, Ursa.
[3] Garfinkle, Robert A. 2020. Luna Cognita. Osa 1, s. 7-8 – 7-9. Springer.
[4] Wood, Charles A. 2003. The Modern Moon: A Personal View, s. 126. Sky Publishing.
[5] The Moon’s Largest Impact Basin. NASA/LRO, 14.7.2010.
[6] South Pole – Aitken Basin. NASA/LRO, 9.4.2010.
[7] Ivanov, M. A. et al. 2018. Geologic History of the Northern Portion of the South Pole-Aitken Basin on the Moon. Journal of Geophysical Research: Planets, vsk. 123, numero 10, s. 2585–2612. https://doi.org/10.1029/2018JE005590
[8] Wood 2003, s. 126–128.
[9] LCROSS Impact Data Indicates Water on Moon. Nasa, 13.11.2009.
[10] Nummila, Sakari. 2009. Kuun vesi on luultavasti peräisin komeetoista. Tähdet ja avaruus, 21.11.2009.
[11] Wood, Chuck. 2007. On Top of the World. Lunar Photo of the Day, 6.1.2007
[12] Wood, Chuck. 2007. Out in a Limb. Lunar Photo of the Day, 28.12.2007.
[13] Wood, Chuck. 2007. Polar Classic. Lunar Photo of the Day, 12.5.2007.
[14] Garfinkle 2020. Osa 2, s. 20–8.
[15] Garfinkle 2020. Osa 2, s. 20-6.
[16] Erich von Drygalski – 1901-03. Cool Antarctica.
[17] Wirtanen, Paula-Christiina. 2023. Lounaisaika. Zeniitti 2/2023.
[18] Westfall, John E. 1972. Luna incognita: The last frontier? Strolling Astronomer, vsk. 23, s. 118 – 122. Bibcode: 1972JALPO..23..118W
[19] Westfall, John E. 1990. Mapping Luna Incognita. Journal of the Association of Lunar and Planetary Observers, marraskuu 1990 (vsk. 34), s. 149-159. Bibcode: 1990JALPO..34..149W
[20] Luna Incognita. The Moon-Wiki.
Linkkejä ja lisätietoja
Kuun libraatio. Kuu ja planeetat -harrastusryhmä, Ursa.
Libraatiokaaviot. Kuu ja planeetat -harrastusryhmä, Ursa
Wood, Charles A. 2012. The Lunar 100. Sky and Telescope, 27.11.2012.
Montes Leibnitz. The Moon-Wiki.
Montes Doerfel. The Moon-Wiki.
Moon Phase and Libration. Nasa/SVS.
Avaruus.fi -foorumi > Kuu
Taivaanvahti
