Viimeksi päädyin siihen, että piirsin ensimmäistä havaintoani. Arvelin palelemisen ja tylsistymisen johtavan minut oikealle tielle, mutta kenties paheet alkavat aina näin. Vaikka keskushermosto lähetti kovasti viestejä lähestyvästä hypotermiasta, löysin itseni yhä uudelleen ja uudelleen tähtitornilta. Ehkä minua viehättää oman egoni pimeä puoli, tiedä häntä, mutta yhä innokkaammin ja innokkaammin pistin päälle villapaitaa ja välihousua selvitäkseni hengissä pitkästä illasta punaisen valon loisteessa. Termospullot täyttyivät omenamehusta ja kassiin eksyi mukaan myös evästä, koska arvelin käyntien pitkittyvän muutamasta hetkestä useampaan.
Ihmiskehon lämpötilan liialliseen alenemiseen, hypotermiaan, liittyy eräs vaarallinen piirre. Kun lämmin veri keskittyy enää aivan elintärkeisiin elimiin, ihmisen valtaa ääretön mielihyvän tunne. Mikä muu voisi selittää sen, että yhä silloin, kun nenäni vuoti kuin Niagaran putous, urheasti suojelin havaintokorttiani räkätipoilta ja puhaltelin vielä suhteellisen lämmintä hengitysilmaa sinertäviin sormiini. Lähes maaninen olotila valtasi minut aina kun uusi kohde oli havaitsemista vailla. Miellyttävällä mutta kaikuvalla äänelläni ilmaisin haluavani piirtää mitä omituisimpia kohteita ja jaksoin pitää kiinni omasta vuorostani päästä palelemaan. Tyynesti irroittelin jääkiteet hampaistani ja hiuksistani kotiin lähdön vihdoin koittaessa. Aamulla minut valtasi hirvittävä moraalinen krapula. Ajattelin hankkia apua addiktiooni, mutta mielenterveystoimistosta sanoivat keskittyvänsä avohoitoon, ja koska minulla on päivätyö, en voinut irroittautua uraputkesta lähteäkseni useaksi viikoksi hoitoon.
Eikä minulle enää riittänyt edes tavanomaiset keinot eli vanha kunnon tähtitorni iltaisin. Eräänä iltana tämä nuori mies, joka usein tapailee minua ihan päiväsaikaankin, raahauti luokseni mukanaan erään toisen, ihan miellyttävän ja jo pitempi aikaisen tähtiharrastajan kaukoputki ja niin me menimme terrorisoimaan hiljaisen ja rauhallisen asuinpaikkani öistä tasapainoa. Hiekkamonttujen lumeen pystytimme putken ja hullun kiilto silmissä tiirailimme pakenevia kohteita koko keho tärisevänä. Ja vielä vapaaehtoisesti! Mutta kirkossa käyntini ja suuri luottamukseni suurempaan voimaan ei kuitenkaan ole mennyt hukkaan. Jos te kuvittelette, että teitä on rangaistu jostain ajatellen esimerkiksi joulukuun sääolosuhteita, olette aivan väärässä. Se suurempi voima, johon minä uskon, pelasti minut. Ilta illan jälkeen taivas on kietoutunut pilviverhoon laiskojen lumihiutaleiden valuessa hiljaa kohti maata. Säävoimat ovat pitäneet minut kiltisti kaidalla tiellä.
Näin. Nyt te ajattelette tämän olevankin itse asiassa iloinen tarina. Ei, kyllä otsikko on ihan oikeassa. Joka ainoa ilta, huolimatta siitä, kuinka itsestäni olen viime aikoina ollut huolissani, minä olen kiroillen vetäytynyt sisään lämpimään kotiini ja manannut kyseiset pelastavat pilvet alimpaan helvettiin. Poissa ovat mustat silmänaluset ja elottomana roikkuva iho, poissa särkevä niska ja kylmettyneet sormet. Ja silti minä olen ollut aivan yhtä tyytymätön viime aikojen ilmoihin kuin kuka tahansa tähtiharrastajakin. Ei auta, vaikka töihin lähtö ei enää tunnu kiroukselta, vaikka silmät aukeavat kuin itsestään seitsemältä aamulla ja vaikka olen voinut keskittää voimani ja energiani älyllisiin harrastuksiin. Minulla on yksi ainoa asia enää sanottavana. Kenties esi-isien teot eivät vieläkään ole anteeksi annetut, kenties minä olen elänyt liian synnillistä elämää, mutta ainoa mistä olen varma on se, että tautidiagnooseihini voi aivan rehellisesti jo lisätä tähtiharrastus -addiktion.