Ihmiselämä jaksaa aina hämmästyttää minua. Jos kuukausi sitten olisin edes uneksinut viettäväni useampia öitä tiirailen epämääräisiä läiskiä öiseltä taivaalta, olisin luultavasti hankkinut psykiatrista apua. Ehkä se yhäkin olisi tarpeellista, koska ei minua ole tornille raahattu väkivaltaa tai uhkailua käyttäen. Eräs nimettömänä pysyttelevä (parempi niin) nuorimies vain luikerteli elämääni ja vasta vaikutuksen tehtyään paljasti syyn tummiin silmänalusiinsa.
Ja sitten eräänä synkkänä lokakuun iltana huomasin autoni vakaasti vievän minua kohti Jyväskylän tähtitornia. Ilman varoituksen sanaa minut johdatettiin ylös kaukoputken juurelle, missä joukkio epämääräisiä tummia möykkyjä puhui täysin käsittämätöntä kieltä kovaan ääneen. Lievähkösti ilmaistuna tunsin oloni vieraaksi. Minuuttien vieriessä havaitsin näitten möykkyjen itseasiassa olevan ns.tähtiharrastajia. Heidän olemuksensa ja ilmeinen henkinen olotilansa vakuutti minut vihdoinkin siitä, että itseasiassa olenkin normaali. Olin siis valmis lähtemään kotiin hyvin ansaituille yöunille. Mutta tämä ei ole onnellinen tarina.
Minä palasin kerran, toisen kerran, kolmannen kerran... Lämpimän huoneen hyvin suunniteluissa "tiloissa" minua yritettiin epätoivoisesti vihkiä tuhansien termien syövereihin. Poika"ystäväni" varmaankin kuvitteli älykkyysosamääräni olevan melko alhainen, mutta yllätin hänet täysin olemalla ymmärtämättä yhtään mitään. Kolmas yritys selvitti jo koordinaattien merkityksen, mutta yleiselle turvallisuudelle lienee kuitenkin parasta, ettei minua lasketa lähellekään tähtitornia yksin. Tässä vaiheessa koin kuitenkin yhä seisovani kaikkien heidän yläpuolellaan jalat tukevasti maassa. Mutta kuten jo sanoin, tämä ei ole onnellinen tarina. Herkimmät lukijat voinevat jo nyt siirtyä seuraavaan artikkeliin.
Heräsin hirvittävään todellisuuteen sinä yönä, kun kädessäni oleva lyijykynä piirsi oksennuksen näköistä roisketta valkoiselle kartongin palalle. Aikasemmin samana päivänä olin ehdottanut itse retkeä tähtitornille, iloisena hylännyt kaikki muut mahdolliset harrasteet siltä illalta ja lopulta minä piirsin havaintoa. Minä en ollutkaan järjellinen olento. Minusta oli tullut lähes heidän veroisensa. Toivo katosi sinä iltana. En ollut kyennyt taistelemaan pahaa vastaan. Pian, luultavasti liian pian, huomaan maksaneeni Siriuksen jäsenmaksun ja olen koukussa lopunikäni... Minua pelottaa! Kuinka minä voin kertoa likaisesta menneisyydestäni lapsilleni, kun he kysyvät harrasteistani parikymppisenä? Kuinka minä voin???
Susanna Louhesto