Pari seuraavaa päivää kului mukavasti saarta kierrellessä ja auringonpaisteesta ja lämmöstä nauttiessa. Tyyneen valtamereen tutustuin myös pintaa syvemmältä vuokraamalla snorkkelisukellusvälineet ja ihastelemalla värikkäitä kaloja, koralleja ja merivuokkoja.
Saatuani auton alleni lentokentältä ajelin hotellilleni selvittelemään lähipäivien ohjelmaa. Pääsyni observatorioihin alkoi näyttää melko mahdottomalta - huipulle järjestettiin retkiä lauantaisin, jolloin olisin jo kotimatkalla eikä vuokra-autoilla saanut ajaa lähellekkään huippua. Yksi retkein järjestäjä olisi järjestänyt retken mikäli lähtiöitä olisi ollut kolme henkilöä ja minä olin tietysti ainoa!
Lauantaisin olisi ollut myös mahdollisuus päästä katselemaan Hawaiin yliopiston 24 tuumaisella (60 cm) peilikaukoputkella Mauna Kean huipulta. (Arvaa harmittiko?) Lopulta sain tietää Hawaiin yliopistolta yhden autovuokraamon, jonka autoilla saa ajaa huipulle. Epäonnekseni vuokraamo sijaitsi saaren vastakkaisella puolella olevassa Hilon kaupungissa 150 km ajomatkan päässä. Varasin auton keskiviikoksi ja tiistain ajattelin käyttää marliininkalastus retkeen, jonka vaivattomasti varasin hotelliltani.
Tiistaiaamuna herätys ennen kello kuutta ja matka kohti satamaa, jossa veneen kippari odotteli. Autoradiosta kuulin, että Oahussa oli ollut yöllä raju ukkosmyrsky, joka oli nyt lähestymässä Isoa saarta. Rannassa totesimme kymmenmetrisen aallokon estävän merelle pääsyn, joten se kalastuksesta maailman parhailla kalastusvesillä. Sää estää kalastuksen vain yhtenä tai kahtena päivänä vuodessa! Päätin käyttää päivän tutustumalla Mauna Loaan, joka on edelleenkin toimiva tulivuori.
Katsellesani kiikarin läpi harmittelin mielessäni, etten pääse katselemaan kaukoputkella Mauna Kean huipulta, sillä sieltä nähtynä tähtitaivas olisi varmasti upeimmillaan. Näin talviaikaan eteläisen tähtitaivaan kauneimmat tähdistöt kuten Etelän Risti ja Kentauri värikkäine tähtineen ja tähtisumuineen näkyvät vain aamuyöstä. Aikainen ylösnousu väsytti kuitenkin minua siinä määrin, että katsoin viisaammaksi lähteä alas kaupunkiin nukkumaan sen sijaan, että olisin katsellut tähtiä koko yön. Aamulla olisi aikainen lähtö kohti Mauna Kean huippua.
Päästyäni valkoisen Isuzu Trooperin rattiin ja jätettyäni Nissanini vuokraamon pihaan (uskomatonta, kaksi autoa vuokrattuna samaksi päiväksi!) lähdin nousemaan kohti saaren keskiosaa ja Mauna Kean huippua. Tie nousi 45 km matkalla 2400 metriä tulivuorten väliselle tasangolle.
Tänne saakka tie oli ollut kohtalaisen hyvä - päällystetty, mutta mutkainen ja kuoppainen. Käännyttyäni observatoriolle vievälle tielle alkoi ylämäki käydä jyrkemmäksi ja mutkaisemmaksi. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli parin kilometrin päässä sijaitseva observatorion työntekijöiden asuntoalue Hale Poaku. Asuintilat ovat täällä 2750 metrin korkeudella, koska pitkäaikainen oleskelu huipulla 4200 metrin korkeudella on epäterveellistä. Täällä oli myös vieraille tarkoitettu informaatiopiste, joka tietenkin oli suljettuna tiistaisin ja keskiviikkoisin. Vaihdettuani lämpimämpiä vaatteita päälle jatkoin matkaa kohti huippua.
Erilaisten varoitus ja kieltokylttien (Ajo omalla vastuulla, Vain luvalla varustetuilla nelivetoisilla autoilla tästä eteenpäin...) jälkeen tien kunto vaati todellakin nelivetoa. Tie nousi 10 km matkalla 1450 metriä eikä tienpinnan laadussa ollut tosiaankaan hurraamista. Ylivoimaisesti huonoin tie mitä olen koskaan ajanut. Maastovaihteella ajaen saavuin huipulle hitaasti, mutta varmasti. Huipulla oli satanut lunta edellisyönä ja sitä olivat ihmettelemässä joukko paikallisia nuoria ja tv-ryhmä, olihan lumikerros kuulema ensimmäinen kuluvana 'talvena'. Huippua ympäröivät pilvet estivät maisemien ihailun täydellisesti ja vaikeuttivat jopa observatorioiden löytämistä.
Aikani kierreltyäni ja koputeltuani lukittuja tähtitornien ovia huomasin erään miehen saapuvan Kanadalais-Ranskalais-Hawaiilaisen observatorion pihaan. Kiirehdin paikalle esittäytymään ja kysyin mahdollisuutta päästä sisään observatorioon. Mies, nimeltään Norman Purves, kertoi olevansa yksi kaukoputken operaattoreista ja laski minut sisään käytyään ensin kysymässä luvan päälliköltään.
Tornin aulassa oli pieni näyttely jossa esiteltiin tähtitornin rakennustyötä ja valokuvia, joita teleskoopilla oli otettu. Norman vei minut ensimmäiseksi konehuoneeseen, josta löytyivät hydrauliikkapumput ja varavoima generaattori. Kaukoputkea ja kupua liikutetaan hydraulisesti ja lämpöväreilyn estämiseksi hydrauliikkaneste joudutaan jäähdyttämään noin 0 asteen lämpötilaan.
Seuraavaksi nousimme hissillä toiseen kerrokseen, missä sijaitsivat kaukoputken ohjauskeskus ja työhuoneet. Ohjaushuoneesta operaattorit seuraavat kaukoputken toimintaa lukuisista tv-monitoreista, sillä huoneesta ei ole näköyhteyttä kerrosta ylempänä olevaan kaukoputkisaliin. Havainnointiin käytetään yleensä CCD-kameraa, jonka tuottama kuva saadaan myös ohjaushuoneen monitoreihin. Seuranta on toteutettu aika mielenkiintoisella tavalla: operaattori valitsee yhden tähden kuvakentästä joystickillä osoittamalla ja tietokone huolehtii siitä että kyseinen tähti pysyy paikoillaan.
Jatkoimme matkaa seuraavaan kerroksen kaukoputkisaliin, jossa odotti näkymä, jollaiseen en ollut varautunut. 32 metrisen kuvun alla oleva 3.6 metrin peiliteleskooppi on ilmestys joka saa haukkomaan henkeä (osansa lienee myös 4200 m korkeudella). Kiertelimme kaukoputken ympärillä Nornanin esitellessä cassegrain fokukseen kiinnitettyä CCD-kameraa, vaihdettavia apupeilejä, ohjauslaitteita, kupua jne.
Kaukoputken tyyppiä voidaan vaihtaa helposti vaihtamalla apupeiliä: primäärifokusta f3.8 käytetään laajaa kuvakenttää vaativiin valokuviin, Cassegrain fokusta f8 useimpiin visuaalihavaintoihin, infrapunafokuksia f10 ja f20 infrapunahavaintoihin ja Coude fokusta f100 spektrimittauksiin. Apupeilin vaihtaminen kestää vain pari tuntia ja asennustarkkuus on valoaallon osia.
Kiertäessämme vielä salin ylätasanteelta kaukoputkea Norman kertoi tämän kaukoputken pitävän hallussaan erotuskykyennätystä; kaukoputken erotuskyky on tyypillisesti alle puoli kaarisekuntia ja parhaimmillaan jopa 1/10". Tämän mahdollistaa erinomainen optiikka, maailman parhaat havainto-olosuhteet ja häiriötekiöiden kuten lämpöväreilyn mahdollisimman tehokas poistaminen. Käytyämme ulkoparvekkeella pilvisyys oli lisääntynyt niin paljon että tuotti vaikeuksia nähdä vain kymmenen metriä alempana olevaa maanpintaa. Kysyessäni kuinka usein sää oli pilvinen, Norman kertoi noin kaksi kolmasosaa öistä olevan täysin pilvettömiä loppujen ollessa osin pilvisiä, päivisin pilvisyys oli yleisempää.
Käytyämme vielä coude fokus -huoneessa katsomassa spektrometrejä olin kiertänyt koko observatorion. Kiiteltyäni opastani vaivannäöstä ja hienosta esitteestä poistuin tornista pää sananmukaisesti pilvissä, sillä pilvisyys oli edelleen lisääntynyt näkyvyyden ollessa vain muutamia metrejä.
Käytyäni vielä koputtelemassa englantilaisten infrapunateleskoopin ja vasta valmistumasa olleen monipeiliteleskoopin ovia ilman vastausta minun oli lähdettävä alas kohti Hiloa, sillä autonvokraamo olisi auki enää pari tuntia. Päästyäni pilvikerroksesta, jonka alapinta oli vain satakunta metriä huipun alapuolella, matka joutui vauhdikkaasti alamäkeen. Ehdin käydä vielä ihailemassa Sateenkaari-putousta, joka oli sopivasti matkan varrella. Palautettuani auton kruunasin päivän hyvällä illalisella autovuokraamon suosittelemassa ravintolassa.
Seuraavana päivänä olikin sitten aika jättää aurinkoinen Hawaii ja lentää Honolulun kautta sateiseen Seattleen johon koneeni on parhaillaan laskeutumassa.
Matkastani on nyt lehteä tehtäessä kulunut pari kuukautta ja olen jo keksinyt uuden hyvän syyn lähteä takaisin Hawaiille: siellä on nimitäin vuonna 1991 heinäkuun 11 päivänä täydellinen auringonpimennys. Mikäli ensivuoden pimennys Suomessa jää pilvien takia näkemättä on matka Hawaiille melkoisen varma. Mikäli olet lähdössä Hawaiille aurnigonpimennystä seuraamaan tai muuten vain ja haluat tutustua observatorioihin niin allekirjoittaneelta saa tarkempia ohjeita ja puhelinnumeroita.