Tieteen päivät ovat nyt sitten tältä kertaa pulkassa. Antia olisi ollut kovasti paljon, mutta loppujen lopuksi aika harvaan ehti paikalle. Onneksi on videotallenteet.
Keskiviikkona olin siis Sputnik 50 -luennolla. Torstaina katselin aluksi hiukan puolella silmällä aamupäivän luentoja.
Tieteiden yötä
Pieni lihaksiin iskenyt flunssa peruutti lentopallovuoroni, joten saatoimme Kukan kanssa osallistua torstai-illan Tieteiden yöhön. Itse asiassa minun piti tehdä duunia tuonne klo 20:n tienoille, mutta sitten menimme Kansalliskirjastoon katsomaan Underground-näyttelyä ja siihen liittyvään paneelia. Esitys oli ihan täynnä, joten katsoimme vain näyttelyn.
Sitten siirryimme Kirkkokadulle Tieteiden talolle, jossa Kukka oli jo aiemmin illalla ollut kuuntelemassa argeologiaa. YLE teki siellä suoraa ohjelmaa ja joka paikkaan (mm. vessan oveen) oli kiinnitetty asiasta tiedotteita, joten asia tuskin jäi kenellekään epäselväksi.
Varsinainen syy oli klo 22.15 alkava Einstein-luento, mutta sitä ennen ehsimme käydä kuuntelemassa kaupunkitutkimusta. Sitten palasimme isoon saliin. Klo 22.15 on aika hassu aika mennä kuuntelemaan esitelmää. No siinä oli oma viehätyksensä, eikä aika mitenkään ollut karsinut yleisöä. Sali oli täynnä.
Maalampi kertoi sujuvasti Einsteinin työstä ja erityisesti siitä, mitä tämä teki yleisen suhteellisuusteorian jälkeen. Einstein ei juurikaan saavuttanut mitään suurta enää. Hän keskittyi täysin yhtenäisteorian ratkaisemiseen, mutta tuntui junnaavan paikallaan. Yksi ilmeinen syy oli se, että Einstein ei sulattanut kvanttimekaniikkaa. Toinen oli se, että hän eristäytyi muusta tiedeyhteisöstä eikä seurannut muiden tekemisiä.
Sunnuntai
Lauantaina en ehtinyt ollenkaan kuuntelemaan. Paitsi, että aamupäivä piti kiireellä vääntää Ursa Minor -juttuja, niin ilta meni tähtitaivaskurssia luennoiden.
Sunnuntaina lupasin Kukalle, että voin tulla muutamaksi tunniksi, mutta sitten olisi palattava UMI-juttujen pariin.
Ensimmäinen keskipäivän sessio oli matematiikkaa, inversio-ongelmista kertova luentosarja. Inversio-ongelmathan ovat niitä, joissa kohteen ulkopuolelta tehtyjä havaintoja yritetään tulkita ja rakentaa laskennallisilla malleilla kuva tutkimuskohteesta.
Solun aineenvaihdunnan mallintamisen lisäksi sarjassa oli kaksi tähtiharrastajaa lähemmin koskettavaa aihetta. Mikko Kaasalaisen jutun arvasinkin tällaiseksi. Hän kertoi, kuinka asteroidien muotoja pystytään mallintamaan pelkkien pienilläkin teleskoopeilla mitattujen valokäyrien avulla.
Erityisen ilahduttavaa oli, että Kaasalainen korosti pariinkin kertaan, kuinka tällainen malli antaa jopa harrastajien havainnoille mahdollisuuden paljastaa samaa tietoa, mitä esimerkiksi Keckin isolla 10-metrisellä voidaan suorakuvauksella yrittää. Välillä kuulee, että suomalaiset ammattilaiset suhtautuvat harrastajien mahdollisuuksiin hyvin nuivasti. Kaasalainen ainakin ilmaisi harrastajat tärkeäksi voimavaraksi, mm. heidän aikataulunsa joustavuuden vuoksi.
Kolmas esityskin, joka kertoi tutkamittausten inversio-ongelmista, sivusi tähtiharrastusta revontulien kautta. Markku Lehtinen kertoi, kuinka revontulitutkien mittauksille on kehitetty uusia malleja, joilla eri korkeuksilta saadut tutkakauit pystytään luotettavasti tulkitsemaan.
Tiedemiesten nokittelua
Tieteen päivien loppuluennoksi oli selvästikin kerätty nimimiehiä paikalle. Enqvist ja Valtaoja taatusti olivat se syy, jonka vuoksi sali tuli tupaten täyteen. Luentoa jopa videoitiin pariin saliin seuraavassa kerroksessa.
Valtaoja puhui ihmisten mahdollisuuksista levittäytyä avaruuteen. Esitelmä oli hyvä ja populaari, mutta selkeästi taas totesin, että arvomaailmamme herra avaruusprofessorin kanssa eroavat mm. ympäristöasioissa ja uskossa tieteen ylivoipaisuuteen ratkaita kaikki asiat. Tai ainakin siihen, miten ihmisten erilaisia mielipiteitä pitäisi kunnioittaa.
Syksy Räsäsen esitelmä ylimääräisistä ulottuvuuksista oli kiinnostava. Varmaan monelta meni juttu yli hilseen, mutta itse olen sattunut lukemaan muutaman kirjan, joka koskettelee aihetta.
Enqvist puhui puolestaa niistä rajoista, joita meillä on havaita maailmankaikkeutta. Tietyssä skaalassa maailma alkaa muuttua epämääräiseksi ja sitä ei voida enää havainnoida tarkemmin.
Tutkijat, ainakin Valtaoja ja Enqvist, tuntuivat liekkimielisesti naljailevan toisilleen. Joitakin se nauratti, minusta se oli vähän tekohauskaa.