Lojuin pitkään aamulla sängyssä telkkaria katsellessa ja kanavasurffailun myötä ajauduin Neloselle, jossa tuli joka sunnuntainen Discovery-dokkari. Tällä kertaa oli aiheena Maailmankaikkeuden ratkaisijat eli Galilein, Newtonin, Einsteinin ja Hawkingin työ.

En voi sille mitään, mutta joku tuossa amerikkalaisessa dokumenttituotannossa risoo.

Toki on ymmärrettävää, tieteestä on tehtävä viihdyttävää, sillä harva jaksaa siitä olla kiinnostunut pelkästä tiedonhalusta. Mutta täytyykö siinä oikoa mutkat suoriksi ja jättää olennaisia asioita väliin. Useinhan on väitetty, että keskiverto amerikkalainen katsoja on niin yksinkertainen, että hänelle täytyy vääntää asiat rautalangasta. Mene ja tiedä, kenties näin todella onkin.

Amerikkalaisten yksi rasittavin piirre on väenväkinen sankaritarinoiden tarve. Sulkeutuneesta ja kiusatusta nörttipojasta tulee kovalla työllä tieteen supertähti.

Ei silti, etteikö mainittujen herrojen työ olisi ollut merkittävää. Toisin Hannu Karttunen kirjassaan Vanhin tiede vähättelee yksilöiden merkitystä tieteen kehitykselle, olen itse sitä mieltä yksittäisilläkin henkilöillä vahvuuksineen ja heikkouksineen on ollut suuri merkitys tieteen edistymiselle. Toki hyvin tärkeää on myös tiedon kerääntymisen ketju. Monien vähemmänkin tunnettujen tutkijoiden pienet oivallukset ovat olleet tärkeitä rakennuspalikoita suuremmille saavutuksille.

Mainitussa amerikkalaisdokumentissa sivutettiin juuri tuo, että monet muutkin, jopa melko tunnetutkin tutkijat ovat olleet yhdessä rakentamassa nykyistä maailmankuvaamme. Ohjelma antoi varsin pelkistetyn kuvan, aivan kuin nuo neljä kaveria olisivat keksineet suunnilleen kaiken yksin. Sitä paitsi Hawkingin liittäminen ketjuun tuntui vähän onnahtavalta.