Iltatähden polku
Gudrun Bucher: Die Spur des Abendsterns. Die abenteurliche Erforschung des Venustransits. WBG (Wissenschaftliche Buchgesellschaft), 2011. 215 sivua. Sidottu. ISBN: 978-3-534-23633-6. eBook (PDF): 978-3-534-72248-8. eBook (epub): 978-3-534-72249-5.
Kirja on uusin käsiini saamani Venuksen ylikuluista kertova kirja.
Kirjassa on esipuhe, kymmenen lukua, kirjallisuusviitteitä, henkilöhakemisto, paikannimihakemisto, asiahakemisto sekä kuvien lähteiden luettelo.
Tekijä aloittaa viime vuoden maaliskuussa kirjoittamansa esipuheen kertomalla kuudes kesäkuuta 2012 tapahtuvasta erikoisesta tähtitieteellisestä ilmiöstä eli Venuksen kulusta Auringon kiekon editse. Venuksen ylikulkuja on dokumentoitu vasta kuusi kertaa, vuosina 1639, 1761, 1769, 1874, 1882 ja 2004. Tämä kirja seuraa kunkin vuosisadan tutkimusretkiä. Kunkin vuosisadan aikana mahdollisuudet tutkimusretkien järjestämiseen ovat täysin toisistaan poikkeavia. Saamme seurata mm. kapteeni James Cookin matkaa havaitsemaan Venuksen ylikulkua Tahitille.
Ensimmäinen luku antaa perustiedot Venuksesta ja aurinkokunnastamme. Runsaalla viidellä sivulla meille selviää, miksi Venuksen tai Merkuriuksen ylikulut ovat harvinaisia.
Kolmas luku kertoo ensimmäisistä Merkuriuksen ja Venuksen ylikuluista. Johannes Kepler paransi vuoteen 1629 mennessä planeettojen rataliikkeitä käsittelevää teoriaan. Hän ennusti 7.11.1631 tapahtuvat Merkuriuksen ylikulun. Kepler ei kuitenkaan päässyt todistamaan ennustamaansa ylikulkua, koska jän kuoli vuoden 1630 marraskuussa. Filosofi, matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre Gassendi havaitsi Merkuriuksen Auringon kiekon edessä juuri 7. marraskuuta 1631. Tämä oli maailmanensi-ilta. Ensimmäisen kerran ihminen havaitsi ja dokumentoi etukäteen ennustetun planeetan kulun Auringon editse.
Neljäs luku vastaa kysymykseen: Kuinka suuri on aurinkokunta? Edmund Halley ja Joseph Nicolas Delisle kehittivät omat menetelmänsä määrittää Maan ja Auringon välimatka Venuksen ylikulun avulla.
Viidennessä luvussa 1700-luvun havaitsijat pääsevät töihin kaukaisiin matkakohteisiinsa. Matkalaiset ovat Le Gentil, Alexandre-Gui Pingre, Abbe Chappe d’Auteroche, John Winthrop sekä Charles Mason ja Jeremiah Dixon. Nämä havaitsijat tapaamme uudelleen seitsemännessä luvussa.
Kuudes luku jättää havaitsijat vähäksi aikaa syrjään ja käsittelee sen sijaan maantieteellisen pituusasteen määräämisen ongelmaa. Pituusastetta on yritetty määrittää seuraamalla Kuun liikettä tähtien suhteen, havaitsemalla Jupiterin kuiden ennalta laskettuja pimennyksiä. Parhaaksi menetelmäksi osoittautui luotettavan, merikuljetuksia kestävän kellon kehittäminen.
Seitsemäs luku palaa taas ylikulun havaitsijoihin. James Cook havaitsi Tahitilla. Englantilainen retkikunta William Walesin johdolla matkusti Hudsonin lahdelle. Heidän täytyi suojata kallisarvoisia instrumenttejaan pakkaselta. Mason ja Dixon havaitsivat tällä kertaa toisistaan riippumatta. Tsaarittaren Katariina Toisen Venäjällä havaitsi kaikkiaan seitsemän havaintoryhmää. Muualla maailmassa kuuluisia havaitsijoita olivat Pingre, Chappe d’Auteroche ja Le Gentil.
Kahdeksas ja yhdeksäs luku kertovat vuosien 1874 ja 1882 ylikulkujen havaitsijoista. Näiden aikana havaintovälineinä olivat jo erilaiset kamerat.
Kymmenes luku kertoo mm. Eros-pikkuplaneetan käytöstä Maan ja Auringon välimatkan määräämiseen. Tammikuussa 1931 Eros tuli vain 26 miljoonan kilometrin päähän Maasta. Luvun neljä viimeistä sivua kertovat 2000-luvun Venuksen ylikuluista.
Kirja tarjoaa saksankielisille lukijoille pätevän katsauksen ylikulkujen havaitsemisen historiaan.