Seulaset ja voodoo
Yksi mielenkiintoisista asioista täällä olisi selvitellä paikallisia tähtikuvionnimiä ja uskomuksia, joita liittyy tähtitaivaaseen tai siellä näkyviin kohteisiin. Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen, hieman samasta syystä kuin se on vaikea Suomessakin: mistä löytää ihminen, joka tuntisi tähtitaivaan ja siihen liittyviä perinteisiä käsityksiä?
En ole löytänyt tällaista ihmistä – kenties siitä tulee seuraavan vierailuni tavoite? Jotain olen kuitenkin oppinut ja jäljet johtavat voodoon suuntaan.
Benin on voodoo-uskonnon (tai vodun) syntypaikka. Kun 1700-luvulla orjakauppiaat myivät länsiafrikkalaisia miljoonittain Amerikkoihin ja Karibialle, myös täällä syntynyt uskomusjärjestelmä levisi esimerkiksi Haitiin ja muualle. Mutta nykyäänkin Benin on voodoon ydin.
Tämän verran ymmärrän voodoosta tällä hetkellä. Periaatteessa se on animismia, missä kaikkialla on henkiä ja jumalia ja ne vaikuttavat konkreettisessa elämässä. On kuolleiden esi-isien henkiä, erilaisissa paikoissa tai asioissa on henkiä, ja sitten on ”perushenkeä” voimakkaampia jumaluuksia, ja vissiin vielä kaikkein voimakkain/ylin/tärkein jumala, mawu. Henkien ja jumalien välillä vallitsee monimutkaiset suhteet ja hierarkia, joista paikallisetkaan eivät ota aina selvää. Synkretismiä on paljon ja monet ihmiset suorittavat voodoo-rituaaleja, mutta käyvät myös kirkossa tai moskeijassa – kaikilla hengillä ja jumaluuksilla on kuitenkin voimia, olipa kyseessä sitten J-C tai joen jumala.
Sitten on poppamiehiä, jotka tulkitsevat ihmiselämän tilanteita omaamansa fa-viisauden avulla (tai tuntevat fa’ta tai miten tämä pitäisikään ilmaista) ja kertovat milloin pitää uhrata ja mitä. Hengille ja jumalille uhrataan asioita – kokista, röökiä, maissijauhopalmuöljyseosta, vakavissa tapauksissa kana, vuohi tai jopa lehmä – tavoitellun lopputuloksen saavuttamiseksi tai ongelmatilanteen ratkaisemiseksi. Esimerkiksi täällä Grand-Popossa kalastajilla on joka viides (tai kuudes, en oikein ole ymmärtänyt, kun niinjaniinmones lasketaan täällä jotenkin erilailla kuin meillä…) päivä vapaata, kun silloin on aina mami watalle omistettu päivä. Erään kerran joku kalastajaryhmä kuitenkin kalasti tuona päivänä ja sitten mami watalle piti uhrata kokonainen lehmä virheen korjaamiseksi. Vissiin se lehmä soudettiin ulapalle ja viskattiin mereen (en tiedä, kun en ollut näkemässä).
Fa’han kuuluu myös kosmogonia, mutta se on salatietoa vain vihityille, joten en tiedä sisältyisikö siihen jotain taivasjuttuja. Ja muuten täällä jampat eivät paljon tähtitaivaasta perusta, kaikki siellä on vain ”tähtiä”. Yhden tarinan kuitenkin kuulin kun olimme Seho Condjissa. Seulasten tähtijoukko on minan kielellä nimeltään edja ja siihen liittyy uskomus, jonka mukaan sen alkaessa näkyä iltataivaalla (taitaa olla joskus marraskuussa), täytyy suorittaa seremonia, sillä muuten kaikki ihmiset tulevat hulluksi. (Mielikuvitukseni loihtii esiin lovecraftimaisia avaruusvoimia ja niitä hillitseviä hurjia rituaaleja, mutta todellisuus on ehkä jotain muuta. Selvästi kuitenkin tähtitaivaalla on vaikutusta.) Myös eläimet tulevat hulluiksi ja silloin niitä on helppo metsästää. En tiedä pelastaako rituaali eläimet…
Lopuksi vielä ennen kotimatkaa vinkit, miten selvitä jos kadulla tulee nälkäinen boa-käärme vastaan. Näin Felixille ja muille on opetettu täällä koulussa kolmannella luokalla:
Keino 1. Valitse kumman jalan haluat uhrata, anna käärmeen niellä jalka suihinsa. Kun jalkoväli tulee vastaan eikä käärme voi niellä pidemmälle, leikkaa taskussasi olevalla veitsellä käärme suupielestä lähtien auki. Olet vapaa!
Keino 2. Jos sinulla ei ole veistä taskussa, mene kyykkyyn siten, että sinusta tulee niin iso möntti, ettet mahdu käärmeen suuhun. Pelastut!
Keino 3. Juokse karkuun ja tee juostessasi tiukkoja 90-asteen kurveja. Vaikka boa on tosi nopea, se ei pysty tekemään jyrkkiä käännöksiä, sillä silloin sen ranka nyrjähtää ja se kuolee. Voitto!
Heviosso on ukkosen ja oikeudenmukaisuuden jumala.
Arvaamattomat sangbetot vartioivat kylänraittia.
Isot legbat ovat henkimaailman viestinviejiä ja suojelevat kyliä.
Mawu kameleontin muodossa.
Erilaisia Mami wata -patsaita Villa Karon pikkumuseossa.
Ouidahissa näin myös tunnustuksellisen voodoo-koulun, useita voodoo-temppeleitä (niitä on kaikkialla), ja pari voodoo-luostaria.
”Portti, jonka jälkeen ei ole paluuta”. Unesco rakennutti vuonna 1992 (Amerikkaan tunkeutumisen 500. juhlavuosi) Ouidahiin orjakaupasta kertovan muistomerkin, orjatien, joka päättyy merenrannalle, missä orjat lastattiin laivoihin. Hieman sivummalle on rakennettu myös ”paluuportti”…
Nyt enää kamat kantoon ja kohti uusia seikkailuja…
Le club astronomique de Grand-Popo
Harmattan alkoi joitakin päiviä sitten. Saharasta tuleva tuuli, joka tuo mukanaan taivaan peittävän pölyn. Hyvästi tähtien katselu… Mutta öisin on viileämpää ja helpompi nukkua, kun ei ole ihan hiessä koko ajan. Paikalliset ovat tietysti kaivaneet esille pipot ja toppatakit heti kun lämpötilan on laskenut alle kolmenkympin. (Oikeasti!)
Vaikka taivas peittyykin nyt pariksi kuukaudeksi, olemme jo ehtineet juonia kaukoputkelle käyttöä sen jälkeen kun lähden täältä pois viikon kuluttua: Perustimme Grand-Popon tähtitieteellisen seuran, Le club astronomique de Grand-Popon! Se on ensimmäinen laatuaan Beninissä! Tätä pitäisi hehkuttaa ja ottaa ensimmäisyyden pr-arvo käyttöön!
Ensimmäisessä kokouksessa oli paikalla seitsemän ihmistä ja kaikilla paitsi minulla oli jo valmiina titteli ja tehtävä: puheenjohtaja, varapuheenjohtaja, sihteeri, varainhoitaja jne. Logoa ei ole vielä tehty, mutta facebook-sivu on tulossa ja toimintaa suunnitellaan. Seura voi järjestää kaukoputki-iltoja ja tehdä innostuksen mukaan vierailuja myös Grand-Popon ulkopuolelle. Kenties seura voi järjestää jotain toimintaa myös koulujen kanssa. Yhden tähtitiedekurssin tunnilla kävimme jo vierailemassa.
Seuran olemassaolo tarkoittaa myös sitä, että kaukoputki ei ole vain yksittäisen stipendiaatin hanke vaan sillä on mahdollisesti paljon pidempi elinkaari. Jään seuraamaan tilannetta mielenkiinnolla. Seuran kanssa voisi keksiä myös jotain yhteistyötä. Hmmm. Ideoita otetaan vastaan.
Grand-Popon tähtitieteellisen seuran ensimmäinen kokous. Kuva: Jyri Pitkänen
La nuit telescopique du Club astronomique de Grand-Popo. Kuva: Julia Autio.
Eräs aamu Beninin pohjoisosassa.
Aamupalaksi soijaa ja riisiä.
Ei nähty leijonaa, mutta kroko ja virtahepoja ja antilooppeja ja apinoita.
Bensaa myydään teiden varrella vanhoista pulloista.
Päivä pulkassa.
Vastaa
Seho Condjin kylässä
Grand-Popon toisen varapormestarin Eloi Sakpoliban työhuoneessa on kylmä. Ilmastointi hurisee odotellessamme Jyrin ja Ulrichin kanssa lähtöä kohti Seho Condjin kylää, missä herra Eloi on ystävällisesti lupautunut isännöimään vierailuamme.
Juttelemme niitä näitä kaukoputkesta ja herra Eloi ottaa hyllystä toimistonsa ainoan kirjan, Le Petit Laroussen, ja avaa sen kohdasta ”systeme solaire”. Sieltä hän kopioi tyytyväisenä aurinkokuntamme planeettojen nimet paperille ja kertaamme ne vielä yhdessä. Meidät keskeytetään, vielä pari kaupungin asiaa, nimeä ja leimaa papereihin, sitten kello onkin kuusi ja voimme lähteä. Astumme herra varapormestarin autoon ja käymme matkaan. Mukana meillä on illallistarpeet ja iso pullo punaviiniä, mistä isäntämme pitää. Ja kaukoputki.
Matka kuoppaista tietä kestää vajaan tunnin. Päivän auringonpaiste ehtii sinä aikana vaihtua pilviin ja vesisateeseen. Ehdimme juuri perille sateen yltyessä rajuksi ukkoskuuroksi. Maa on muuttunut kuravelliksi. Miten ihmeessä tie muuttuu jälleen ajokelpoiseksi?! Ja meidän oli tarkoitus katsella kaukoputkella kyläläisten kanssa! No kerrankos… Ainakin pääsen yöpymään pienessä afrikkalaisessa kylässä.
Eloin talo on hienompi kuin muiden savimajat: hyttysverkot ikkunoissa, kaakelit julkisivussa, vessanpönttö, vieraille oma makuuhuone. Mietimme Jyrin kanssa voimmeko osallistua illallisenlaittoon. Turha toivo, tarvikkeet annetaan jollekin kylän naiselle ja jäämme odottamaan. Juomme palmuviinaryypyt yhdessä isäntämme kanssa, juttelemme ilmastonmuutoksesta ja Beninin kuivuvasta luonnosta, saasteiden lisääntymisestä, kalojen vähentymisestä ja muusta mukavasta. Eloi on eläkkeellä oleva Beninin armeijan metsänvartija ja on seurannut kehitystä usean vuosikymmenen ajan. Jos tiukkoihin toimenpiteisiin ei ryhdytä, kaikki on vielä huonommin 20 vuoden päästä.
Vierailulle tulee kylän nuorisotoimikunnan aktiiveja. Perinteisissä kylissä on nuorisotoimikunta, naisten toimikunta, aikuisten miesten toimikunta ja kylänvanhin tai -vanhimmat neuvoantajineen. Kullakin ryhmällä on oma selkeä tehtävänsä, minkä ansiosta yleiset hommat toimivat. Sovimme nuorten kanssa, että koska nyt on pilvistä, tapaamme talon kulmalla aamuviideltä katsellaksemme planeettoja kaukoputkella.
Maittavan pöllijuusto-riisi-illallisen jälkeen käymme levolle. Hyttysiä ei kuulu, mutta laitan silti myrkkyä paljaalle iholleni – peitosta ei ole tietoakaan ja se olisikin ihan liian kuuma. Ohut olkipatja on kuin nukkuisi retkialustalla.
5.30 on vielä pilkkosen pimeää, paitsi että Venus, Jupiter, Mars ja tähdet loistavat taivaalla. Yön myötä pilvet ovat väistyneet ja talon kulmalle ilmaantuu kyläläisiä katselemaan taivaankappaleita. On vaikea sanoa, mitä heidän päässään täsmällisesti ottaen liikkuu, mutta ainakin kiinnostus ja innostus on kova. Kysymyksiä satelee suuntaan ja toiseen. Kädet heiluvat, silmät tarkkaavat okulaarin ääressä. Heille kaikki taivaalla on vain tähtiä, joten selitykset lähtevät perusasioista: Aurinko, Kuu, planeetat, tähdet. Välillä Jyri ottaa valokuvia. Kun kohteet on katsottu ja niistä keskusteltu, aamu alkaa sarastaa. Ja pilvet ilmaantuvat taivaalle. Täydellinen ajoitus. Yritän kysellä paikallisia nimiä ja uskomuksia, jotka liittyisivät taivaankappaleisiin, mutta paikalla olijoille koko taivas tuntuu olevan uusi asia.
Vierailu on menestys. Ihmiset ovat innoissaan ja tyytyväisiä ja kiitollisia siitä, että olemme vaivautuneet tulemaan heidän luokseen. Lisää tällaista, tuntuu olevan kaikkien läsnäolijoiden mielipide. Myös minun.
Kuva: Jyri Pitkänen.
Kuva: Jyri PItkänen.
Hämmästyttävällä tavalla tie on jälleen kiinteä. Eloi pääsee töihin ja me palaamme hänen kyydillään. Auringon kivutessa taivaalle lämpötila nousee taas yli kolmenkympin.
Vastaa
Afrikkalainen keskustelukulttuuri
Paikalliset tavat keskustella asioista yllättävät aina välillä, myös tehdessäni kouluvierailuja, jotka etenevät seuraavalla tavalla.
Ensin käydään morjenstamassa rehtoria. Etuhuoneessa pari sihteeriä, sitten ilmastoitu toimisto betoniseinillä, ehkä kirjahylly, jossa on papereita ja pari kirjaa. Tunnelma on verkkainen ja puhumme ranskaa hitaasti ja hiljaisella äänellä. Rehtori on kuitenkin arvokas henkilö. Välillä joku opettaja käy huikkaamassa jotain. Kokonaisuudesta jää vähän epäselvä fiilis osin sen takia, etten osaa tarpeeksi hyvin ranskaa ja osin siksi, että tilanne uusi kaikille osapuolille.
Jotenkin hommat sitten hoituvat ja vierailu jatkuu opettajien tapaamisella. Katselemme kaukoputkella Aurinkoa, pyörittelen appelsiinilähtöistä aurinkokuntamallia ja ihmettelemme maailmankaikkeuden aikajanaa. Jotkut opeista ovat ihan kartalla, toiset eivät. Heidän kanssaan keskustelu on taas aivan erilaista. Minä sepostan innostuneesti ranskaksi minkä osaan – ja apurini Ulrich korjaa sitten epäselvyyteni ja sekoiluni – ja kun keskustelukumppanini puolestaan innostuvat, heidän suustaan pääsee voimakkaita ja väkivaltaiseltakin tuntuvia kommenttiryöppyjä. Ei siis mitään hissuttelua ja varpaisiin tuijottelua vaan kovaäänistä käsien heiluttelua. Siihen joku vastaa yhä vahvalla purkauksella ja hetken tuntuu siltä, että seuraakohan tästä tappelu. Mutta asia on aivan päinvastoin. He vain sanovat sanottavansa painokkaasti. Se kuitenkin yllättää aina, kun on tottunut suomalaiseen hillittyyn laitosmaisuuteen.
Toisissa suhteissa meininki kouluissa ei taas poikkea aivan järjettömästi Suomesta. Tietty koulut ovat aivan ihan erinäköisiä ja luokkahuoneissa voi olla maalattiat ja opetusvälineet ovat enemmän kortilla – Benin on köyhä maa, vaikka onkin demokraattisimmasta päästä Afrikassa, mikä kai pitkällä aikavälillä korreloi vaurauden kanssa. Mutta, on opetussuunnitelma, on kirjat, on oppiaineet (kieliä, matematiikkaa, fysiikkaa, maantietoa ja muuta tuttua) ja isot luokat. Jotkut opet ovat ihan kartalla avaruuden suhteen, toiset eivät – niin kuin Suomessakin. Ainakin englannin ja espanjan tunneilla oppilaat tykkäävät kopioida pakkomielteenomaisesti asioita taululta vihkoihin.
Grand-Popossa on paljon kouluja, enkä varmaan jaksaisikaan vierailla niissä kaikissa. Ensimmäisten vierailujen jälkeen alkoi kuitenkin tulla kyselyjä, josko haluaisin vierailla myös muissa kouluissa. Ulrichin kanssa meillä on kuitenkin jo kehkeytynyt suunnitelma kaiken varalle: olemme perustaneet Le club astronomique de Grand-Popon! Kerron siitä, tähtinäytöksistä ja vierailustamme Seho Conjin kylään kaukoputken kanssa lisää myöhemmin. Luvassa myös raportti voodoosta ja Seulasista – jännää kamaa!
Kouluvierailulla. Kuvan otti toverini Jyri PItkänen.
Kouluvierailulla. Kuva: Jyri Pitkänen
”Nää kulttuurit kohtais niinku tällei lomittain…” Kuva: Jyri Pitkänen.
Vastaa
Vahvistuksia ja kumoamisia
Tänne lähtiessäni minulla oli monenmoisia Afrikkaa koskevia ennakkoluuloja. Kuvittelin esimerkiksi voivani elää vähemmän virtuaalisesti ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan – eli olla mahdollisimman paljon erossa kännykästä ja internetistä. Ennakkoluuloni kumpusi siitä ajatuksesta, että täällä ei välttämättä olisi verkkoa ja että elämänmeno täällä olisi rauhallisempaa, hidastempoisempaa.
No, hidasta ja epämääräistä kaikki kyllä on, koska helteessä ei jaksa huhkia ja aina on niin paljon epävarmuustekijöitä. Mutta silti tai sen takia koko ajan on kaikenlaista meneillään ja osa suunnitelmista toteutuu ja osa ei. Kännykät puolestaan on jokaisella paikallisella, monilla kaksi erilaisia liittymiä varten, ja niihin ostetaan krediittejä. Minullakin on tietty oltava paikallinen numero, jotta voin selvitellä, koska tapahtuu mitäkin kylillä ja mitä suunitelmia kavereilla on ja mistä voi lainata rummun ja missä olisi tuorein illallinen. Numeroni täällä on 65 76 68 49, jos joku haluaa soittaa. Se on varmaan kyllä aika kallista…
Toinen ennakkoluuloni, kenties hatarammalla pohjalla oleva, oli se, että kyllä täälläkin on ihmisillä peruskäsitys Kuun pyörimisestä maapallon ympärillä ja Maan liikkeestä Auringon ympäri. No, en olekaan ihan niin varma… Joskaan ei suomessakaan monella ole ihan selkeää käsitystä asiasta, vaikka lause ”Maa kiertää Aurinkoa” osataankin sanoa.
Mutta näihin törmään piakkoin enemmän kun teen joitakin kouluvierailuja ja alan pitää Gand-Popossa tähtinäytöksiä sekä käyn hieman pienemmissä kylissä kaukoputken kanssa näyttämässä ”avaruuden ihmeitä” paikallisille, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet kaukoputkea.
Tähän mennessä olemme katselleet parina päivänä Aurinkoa suotimen avulla ja Villa Karon ihmisten kanssa aamuyön planeettakavalkadia Kuun kera. Ja suomalaiset ovat olleet ihmeissään näkymästä – kuten Ursankin tornilla näytöksiä pitävät ihmiset tietävät. Oletan kuitenkin, että he ymmärtävät kaukoputken idean ongelmitta. Sen sijaan, kun mukana ovat olleet Villa Karon yövartijat ja pari muuta paikallista kaveria, on alkanut ihmettely siitä, miten putki oikein voi tuoda asioita tuolla tavalla lähemmäs…
Noniin, muita hauskoja juttuja: yhtenä päivänä näin maantiellä Keweseki-merkkisen (täällä on paljon tällaisia mopomerkkejä, jotka ovat melkein tuttuja, mutta eivät ihan) lavamopon kyydissä kokonaista rumpusettiä soittavan rastan. Mahtava meininki! Julia näki, kuinka mopomies varasti henkilöautosta takapenkin kesken matkanteon. (Joo, ei sitä kukaan muukaan usko ja koko tilanne on vaikea kuvitella…) Ja Linni kertoi kuinka puskataksikuskit ärsyttivät toisiaan ohittelemalla ja hakkaamalla toistensa konepeltejä vauhdissa – koko homma päättyi ilmeisesti myöhemmin nyrkkitappeluun…
Liikenteessä on välillä aika villiä…
Ja vielä tällainen oli mielessä. Sitä kuvittelisi, että jokimatkoihin yhdestä puusta veistetyllä sauvottavalla veneellä ja vodun-pappien selityksiin kuinka Kuu syy Auringon auringonpimennyksessä ja homma pitää korjata vahvoilla rituaaleilla törmäisi vaan jossain Tintin seikkailuissa. Mutta ei. Molemmat ovat tulleet vastaan. Tämä paikka on outo yhdistelmä kännyköitä, esikolumbiaanisia tilanteita ja uskomuksia, köyhää meininkiä ja mainioita kalaillallisia.
Vodun-temppelin tunnistaa valkoisesta kankaasta.
Jyri, Francois ja mangrovemetsä Mono-joella.
Vastaa
Pari sanaa säästä Atlantin rannalla
Täällä valtameren kupeessa pilvitilanne muuttuu tosi nopeasti. Muutos melko pilvisestä aika ihan kirkkaaseen voi tapahtua kolmessa minuutissa. Horisontissa on lähes aina pilviä, enkä ole kertaakaan nähnyt suoraan meren takaa nousevaa tai sinne laskevaa Aurinkoa, vaikka olen ollut aina passissa. Lähes joka päivä myös ukkostaa jossain lähiseudulla – päivisin kuuluu jyrinää ja illalla näkyy salamoiden loistetta. Kerran juutuimme koko yöksi rannalla sijaitsevaan reggae-baariin, kun ukkonen ja rankkasade yllätti ja kesti ehkä neljä tuntia. Ja sähköthän on aina poikki kun ukostaa. Ja muutenkin. Ja vesikin on aina välillä katkolla. Ja wifi useimmiten.
Paikallisten mielestä tällaisen ”sadekauden” olisi pitänyt jo loppua ja nyt marraskuussa pitäisi olla tasaisemman kirkasta. Vuodenvaihteen jälkeen taas pitäisi tulla harmattan, Saharasta puhaltava lämmin tuuli, joka tekee taivaan alati harmaaksi. Onneksi vasta sitten.
Öisin ilmakehä on aina rauhaton ja tähdet tuikkivat yleisesti ottaen tosi paljon, mutta puolen tunnin taivaantarkkailusessioon mahtuu myös muutamia hyviä hetkiä.
Aamutaivaalla pari päivää sitten.
Tyypillistä puolipilvistä ja aina pilviä horisontissa.
Koitan ensi viikolla malttaa pistellä yleisempiä tunnelmia ja kuvia eri puolilta. Netti vaan on kovin harvoin toiminnassa – ja hyvä niin – ja kuvien latautuminen kestää ikuisuuden…
Vastaa
Hiekassa leivitetty taivaantarkkailija
Palataanpa siihen Pegasuksen tähtikuvioon ja taivaalle tuijotteluun. Grand Popossa illalla etelään avautuva merenranta on houkutteleva paikka tähtitaivaan katselulle ja täällä kuudennella leveyspiirillä homma on monella tapaa erilaista kuin kuusikymppisen lähikalliolla.
Ensinnäkin, päivän hikoilun jälkeen lämmin yötuuli leyhyttää sortsien lahjetta miellyttävästi samalla kun yrittää löytää yläpuoleltaan jotain tuttua. Toiseksi, tuttua kyllä löytyy, mutta esimerkiksi Joutsen lentää pohjoisella taivaalla horisontaalisesti vasemmalle ja Vega sen vieressä on jo suhteellisen lähellä taivaanrantaa. Pegasus on taivaanlaella ja Fomalhautin alapuolelle mahtuu vaikka kuinka paljon erilaisia outoja kuvioita.
Jotta pääsen näkymästä siinä määrin jyvälle, että tällainen namedropping onnistuu, minun on pakko väännellä itseäni hiekkarannalla mitä kummallisimpiin asentoihin, sillä tähtikuviot ovat iskostuneet mieleeni koko lailla siinä asennossa, missä ne näkyvät Suomessa. Lopputuloksena rannalla pyöriskely (yhdessä nahkean ilmanalan, aurinkovoiteen ja hyttysmyrkyn kanssa) tuottaa joka puolelta hiekassa leivitetyn taivaantarkkailijan.
Grand Popon ranta päivällä.
Pari päivää sitten satoi aika rankasti.
Vastaa
Pegasus taivaanlaella
Pegasuksen tähtikuvio loistaa korkealla taivaanlaella. Mihin olenkaan joutunut? Ja miten?
Hmm. Katsotaanpa. Hyvässä maalissa olevan suuren talon seinässä lukee Villa Karo. Repussani on Ursan lahjoittama kaukoputki. Sanon, ”bonjoursalutcava!” ja tulen viettämään täällä seuraavat viikot.
Villa Karo on Beninin rannikolla Grand Popon kylässä toimiva taiteilijaresidenssi. Nyt on sen 15. juhlavuosi ja kaiken muun hyvän lisäksi paikan ideanikkarit Juha Vakkuri ja Matti-Juhani Karila keksivät, että taiteilun ohella täällä voisi katsella tähtitaivasta. Niinpä he kysyivät, josko Ursa lahjoittaisi tänne kaukoputken. Samalla hain paikkaa residenssissä ja voilá, tässä olen.
Olen täällä luovuttamassa kaukoputken Villa Karolle ja grandpopolaisille sekä herättämässä kiinnostusta maailmankaikkeuteen ja tarjoamassa välinettä tähtitaivaan ihmeiden tarkempaan tutkailuun. Ajatukseni on siis löytää kaukoputkelle sopiva sijoituspaikka ja vastuuhenkilöt sekä järjestää kyläläisille ja koululaisille jonkinsorttisia tähtinäytöksiä ja työpajoja.
*
Kolmantena päivänä minulle on muodostunut alustava kuva paikasta. Päivisin vallitsee kolmenkympin kuuma, iltaisin pärisevät rummut. Taustalla pauhaa meri taukoamatta. Kehittyvistä maista tuttu ”tienpientareet täynnä muovipusseja” –tapakulttuuri ei vallitse Grand Popossa kovinkaan voimakkaana, vaikka millä tahansa länkkäreille tutuilla kriteereillä täällä on tosi köyhää. Ruokana on meren antimia tai papuja tomaattikastikkeella. Paikasta toiseen mennään mopokyydillä ja hieman kauemmas puskataksilla eli liftaten maksullisella kimppakyydillä. Villa Karon ympärillä tapahtuu koko ajan kaikenlaista: leffailtaa, konsertteja, taiteilijat punovat suunnitelmiaan paikallisten oppaiden kanssa. Perusmeininkiä. Mutta eri planeetalla.
Mutsiis, kansanvalistusta horisontin tällä reunalla. Saa nähdä miten käy. Aiemmat kokemukseni Afrikasta ovat opettaneet, että suunnitelmissa kannattaa olla rutkasti joustoa ja moni asia on ja menee aivan toisin kuin olen ajatellut. Jotain olen tajunnut jo nyt: syksyn tähtitaivaan sijaan on ehkä parempi puhua inkiväärikauden taivaasta (nyt) tai taivaasta silloin kun mangot ovat kypsiä (vissiin aiemmin, mutta en ole ihan varma). Toiset pohdinnat ja havainnot ovat vielä tekemättä: mitä taivaalla näkyy, miten vodun-maailmankuva vaikuttaa paikallisiin käsityksiin maailmankaikkeudesta, kuinka usein on pilvetöntä ja hyvä näkyvyys, miten kaukoputki säilyy sumukammiota lähentelevässä ilmankosteudessa, saanko selville paikallisia tähtikuvioita, miten ja kenen kanssa aika täällä kuluu, onko Afrikassa mitään järkeä… Näistä ja muista oudoista asioista lisää (silloin kun netti toimii – kenties luvassa on myös kuvia, jos yhteys sen sallii). Iloa!
Viisari osoittaa ajan.
Perusmeininkiä.
Perusmeininkiä.
Yksi kommentti “Pegasus taivaanlaella”
-
Nimetön sanoo: