Arkisto
Afrikkalainen keskustelukulttuuri
Paikalliset tavat keskustella asioista yllättävät aina välillä, myös tehdessäni kouluvierailuja, jotka etenevät seuraavalla tavalla.
Ensin käydään morjenstamassa rehtoria. Etuhuoneessa pari sihteeriä, sitten ilmastoitu toimisto betoniseinillä, ehkä kirjahylly, jossa on papereita ja pari kirjaa. Tunnelma on verkkainen ja puhumme ranskaa hitaasti ja hiljaisella äänellä. Rehtori on kuitenkin arvokas henkilö. Välillä joku opettaja käy huikkaamassa jotain. Kokonaisuudesta jää vähän epäselvä fiilis osin sen takia, etten osaa tarpeeksi hyvin ranskaa ja osin siksi, että tilanne uusi kaikille osapuolille.
Jotenkin hommat sitten hoituvat ja vierailu jatkuu opettajien tapaamisella. Katselemme kaukoputkella Aurinkoa, pyörittelen appelsiinilähtöistä aurinkokuntamallia ja ihmettelemme maailmankaikkeuden aikajanaa. Jotkut opeista ovat ihan kartalla, toiset eivät. Heidän kanssaan keskustelu on taas aivan erilaista. Minä sepostan innostuneesti ranskaksi minkä osaan – ja apurini Ulrich korjaa sitten epäselvyyteni ja sekoiluni – ja kun keskustelukumppanini puolestaan innostuvat, heidän suustaan pääsee voimakkaita ja väkivaltaiseltakin tuntuvia kommenttiryöppyjä. Ei siis mitään hissuttelua ja varpaisiin tuijottelua vaan kovaäänistä käsien heiluttelua. Siihen joku vastaa yhä vahvalla purkauksella ja hetken tuntuu siltä, että seuraakohan tästä tappelu. Mutta asia on aivan päinvastoin. He vain sanovat sanottavansa painokkaasti. Se kuitenkin yllättää aina, kun on tottunut suomalaiseen hillittyyn laitosmaisuuteen.
Toisissa suhteissa meininki kouluissa ei taas poikkea aivan järjettömästi Suomesta. Tietty koulut ovat aivan ihan erinäköisiä ja luokkahuoneissa voi olla maalattiat ja opetusvälineet ovat enemmän kortilla – Benin on köyhä maa, vaikka onkin demokraattisimmasta päästä Afrikassa, mikä kai pitkällä aikavälillä korreloi vaurauden kanssa. Mutta, on opetussuunnitelma, on kirjat, on oppiaineet (kieliä, matematiikkaa, fysiikkaa, maantietoa ja muuta tuttua) ja isot luokat. Jotkut opet ovat ihan kartalla avaruuden suhteen, toiset eivät – niin kuin Suomessakin. Ainakin englannin ja espanjan tunneilla oppilaat tykkäävät kopioida pakkomielteenomaisesti asioita taululta vihkoihin.
Grand-Popossa on paljon kouluja, enkä varmaan jaksaisikaan vierailla niissä kaikissa. Ensimmäisten vierailujen jälkeen alkoi kuitenkin tulla kyselyjä, josko haluaisin vierailla myös muissa kouluissa. Ulrichin kanssa meillä on kuitenkin jo kehkeytynyt suunnitelma kaiken varalle: olemme perustaneet Le club astronomique de Grand-Popon! Kerron siitä, tähtinäytöksistä ja vierailustamme Seho Conjin kylään kaukoputken kanssa lisää myöhemmin. Luvassa myös raportti voodoosta ja Seulasista – jännää kamaa!
Kouluvierailulla. Kuvan otti toverini Jyri PItkänen.
Kouluvierailulla. Kuva: Jyri Pitkänen
”Nää kulttuurit kohtais niinku tällei lomittain…” Kuva: Jyri Pitkänen.
Vahvistuksia ja kumoamisia
Tänne lähtiessäni minulla oli monenmoisia Afrikkaa koskevia ennakkoluuloja. Kuvittelin esimerkiksi voivani elää vähemmän virtuaalisesti ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan – eli olla mahdollisimman paljon erossa kännykästä ja internetistä. Ennakkoluuloni kumpusi siitä ajatuksesta, että täällä ei välttämättä olisi verkkoa ja että elämänmeno täällä olisi rauhallisempaa, hidastempoisempaa.
No, hidasta ja epämääräistä kaikki kyllä on, koska helteessä ei jaksa huhkia ja aina on niin paljon epävarmuustekijöitä. Mutta silti tai sen takia koko ajan on kaikenlaista meneillään ja osa suunnitelmista toteutuu ja osa ei. Kännykät puolestaan on jokaisella paikallisella, monilla kaksi erilaisia liittymiä varten, ja niihin ostetaan krediittejä. Minullakin on tietty oltava paikallinen numero, jotta voin selvitellä, koska tapahtuu mitäkin kylillä ja mitä suunitelmia kavereilla on ja mistä voi lainata rummun ja missä olisi tuorein illallinen. Numeroni täällä on 65 76 68 49, jos joku haluaa soittaa. Se on varmaan kyllä aika kallista…
Toinen ennakkoluuloni, kenties hatarammalla pohjalla oleva, oli se, että kyllä täälläkin on ihmisillä peruskäsitys Kuun pyörimisestä maapallon ympärillä ja Maan liikkeestä Auringon ympäri. No, en olekaan ihan niin varma… Joskaan ei suomessakaan monella ole ihan selkeää käsitystä asiasta, vaikka lause ”Maa kiertää Aurinkoa” osataankin sanoa.
Mutta näihin törmään piakkoin enemmän kun teen joitakin kouluvierailuja ja alan pitää Gand-Popossa tähtinäytöksiä sekä käyn hieman pienemmissä kylissä kaukoputken kanssa näyttämässä ”avaruuden ihmeitä” paikallisille, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet kaukoputkea.
Tähän mennessä olemme katselleet parina päivänä Aurinkoa suotimen avulla ja Villa Karon ihmisten kanssa aamuyön planeettakavalkadia Kuun kera. Ja suomalaiset ovat olleet ihmeissään näkymästä – kuten Ursankin tornilla näytöksiä pitävät ihmiset tietävät. Oletan kuitenkin, että he ymmärtävät kaukoputken idean ongelmitta. Sen sijaan, kun mukana ovat olleet Villa Karon yövartijat ja pari muuta paikallista kaveria, on alkanut ihmettely siitä, miten putki oikein voi tuoda asioita tuolla tavalla lähemmäs…
Noniin, muita hauskoja juttuja: yhtenä päivänä näin maantiellä Keweseki-merkkisen (täällä on paljon tällaisia mopomerkkejä, jotka ovat melkein tuttuja, mutta eivät ihan) lavamopon kyydissä kokonaista rumpusettiä soittavan rastan. Mahtava meininki! Julia näki, kuinka mopomies varasti henkilöautosta takapenkin kesken matkanteon. (Joo, ei sitä kukaan muukaan usko ja koko tilanne on vaikea kuvitella…) Ja Linni kertoi kuinka puskataksikuskit ärsyttivät toisiaan ohittelemalla ja hakkaamalla toistensa konepeltejä vauhdissa – koko homma päättyi ilmeisesti myöhemmin nyrkkitappeluun…
Liikenteessä on välillä aika villiä…
Ja vielä tällainen oli mielessä. Sitä kuvittelisi, että jokimatkoihin yhdestä puusta veistetyllä sauvottavalla veneellä ja vodun-pappien selityksiin kuinka Kuu syy Auringon auringonpimennyksessä ja homma pitää korjata vahvoilla rituaaleilla törmäisi vaan jossain Tintin seikkailuissa. Mutta ei. Molemmat ovat tulleet vastaan. Tämä paikka on outo yhdistelmä kännyköitä, esikolumbiaanisia tilanteita ja uskomuksia, köyhää meininkiä ja mainioita kalaillallisia.
Vodun-temppelin tunnistaa valkoisesta kankaasta.
Jyri, Francois ja mangrovemetsä Mono-joella.
Vastaa
Pari sanaa säästä Atlantin rannalla
Täällä valtameren kupeessa pilvitilanne muuttuu tosi nopeasti. Muutos melko pilvisestä aika ihan kirkkaaseen voi tapahtua kolmessa minuutissa. Horisontissa on lähes aina pilviä, enkä ole kertaakaan nähnyt suoraan meren takaa nousevaa tai sinne laskevaa Aurinkoa, vaikka olen ollut aina passissa. Lähes joka päivä myös ukkostaa jossain lähiseudulla – päivisin kuuluu jyrinää ja illalla näkyy salamoiden loistetta. Kerran juutuimme koko yöksi rannalla sijaitsevaan reggae-baariin, kun ukkonen ja rankkasade yllätti ja kesti ehkä neljä tuntia. Ja sähköthän on aina poikki kun ukostaa. Ja muutenkin. Ja vesikin on aina välillä katkolla. Ja wifi useimmiten.
Paikallisten mielestä tällaisen ”sadekauden” olisi pitänyt jo loppua ja nyt marraskuussa pitäisi olla tasaisemman kirkasta. Vuodenvaihteen jälkeen taas pitäisi tulla harmattan, Saharasta puhaltava lämmin tuuli, joka tekee taivaan alati harmaaksi. Onneksi vasta sitten.
Öisin ilmakehä on aina rauhaton ja tähdet tuikkivat yleisesti ottaen tosi paljon, mutta puolen tunnin taivaantarkkailusessioon mahtuu myös muutamia hyviä hetkiä.
Aamutaivaalla pari päivää sitten.
Tyypillistä puolipilvistä ja aina pilviä horisontissa.
Koitan ensi viikolla malttaa pistellä yleisempiä tunnelmia ja kuvia eri puolilta. Netti vaan on kovin harvoin toiminnassa – ja hyvä niin – ja kuvien latautuminen kestää ikuisuuden…
Vastaa
Hiekassa leivitetty taivaantarkkailija
Palataanpa siihen Pegasuksen tähtikuvioon ja taivaalle tuijotteluun. Grand Popossa illalla etelään avautuva merenranta on houkutteleva paikka tähtitaivaan katselulle ja täällä kuudennella leveyspiirillä homma on monella tapaa erilaista kuin kuusikymppisen lähikalliolla.
Ensinnäkin, päivän hikoilun jälkeen lämmin yötuuli leyhyttää sortsien lahjetta miellyttävästi samalla kun yrittää löytää yläpuoleltaan jotain tuttua. Toiseksi, tuttua kyllä löytyy, mutta esimerkiksi Joutsen lentää pohjoisella taivaalla horisontaalisesti vasemmalle ja Vega sen vieressä on jo suhteellisen lähellä taivaanrantaa. Pegasus on taivaanlaella ja Fomalhautin alapuolelle mahtuu vaikka kuinka paljon erilaisia outoja kuvioita.
Jotta pääsen näkymästä siinä määrin jyvälle, että tällainen namedropping onnistuu, minun on pakko väännellä itseäni hiekkarannalla mitä kummallisimpiin asentoihin, sillä tähtikuviot ovat iskostuneet mieleeni koko lailla siinä asennossa, missä ne näkyvät Suomessa. Lopputuloksena rannalla pyöriskely (yhdessä nahkean ilmanalan, aurinkovoiteen ja hyttysmyrkyn kanssa) tuottaa joka puolelta hiekassa leivitetyn taivaantarkkailijan.
Grand Popon ranta päivällä.
Pari päivää sitten satoi aika rankasti.