Irtiotto
25.10.2024
Kulunut viikko oli ollut painajaismaisen huono, sisältäen epäonnistumisia erilaisissa asioissa kerta toisensa perään huonon sään lisäksi, niinpä teki mieli lähteä tuulettamaan ajatuksia ja nollaamaan syntynyt tilanne. Stalkkasin iltapäivällä keliolosuhteita keittiön ikkunasta ja sain kerrankin nähdä selkeän taivaan. Windyn sekä FMI:n arviolta tilanne jatkuisi aina klo 21 asti. Viideltä tein eväät valmiiksi ja keitin kahvin termokseen. Lähdin liikkeelle ajoissa, jo ennen kello kuutta Hitsin keula kääntyi Raumantielle. Viheltelin ajaessani kohti Siperiaa eräs kuva silmissäni. Samalla kieltämättä mietitytti alueen syrjäinen sijainti ja susien viime aikojen liikkuminen, niitä nimittäin on alueella melkoisen paljon. Nykyään on ennemminkin sääntö kuin poikkeus kuulla kuvausreissuilla suden ääniä. Tavallaan niihin on jo tottunut, tavallaan ei ja joka kerta lauman kuuleminen on aivan yhtä karmaisevaa. Kuulisinko nelijalkaiset tänään jäisi nähtäväksi ja jännitys tiivistyi.
Päästyäni kuvausalueelle vievälle metsätielle alkoivat arjen tapahtumat haalistumaan mielessäni eli reissu alkoi tekemään tehtävänsä. Ajoin tutun tien loppuun ja parkkeerasin auton ruokintapaikalla olevan metsästysmajan viereen. Olin juuri syömässä eväitä, kun kännykkäni kilahti. Ystäväni Raumalta kyseli, että missä mennään. Vastasin, että täällähän meikä on aloittelemassa Siperian syrjäseudulla tähtikuvaus illanviettoa ja komeetta jahtia. ”Mahtuuko mukaan” oli seuraava kysymys. Mietin hetken, koska oli tarkoitus nollata yksin, mutta kysyjä oli eräs parhaista ystävistäni Raumalta eli Tapio Nylund. Ajattelin sekunnin syrjäistä sijaintiani ja vastasin “mikä jottei”. Lähetin paikan koordinaatit viestillä. Vastaus tuli melkein heti “olen matkalla”.
Hitsi oli parkissa aivan liian leveästi, joten ajattelin kääntää auton siten, että alueelle mahtuisi myös toinen kulkupeli. Kääntäessä autoa ympäri rengas tuntui hetkeksi kadottavan pitoaan eli kalliota peittävä sammal oli todella liukasta. Tehtyäni tilaa toiselle ajoneuvolle kampesin itseni ulos auton ovesta nähdäkseni, että kallion päältä auton renkaan esille raapaisemassa sammaleen joukossa näkyi jotain valkoista, jotain joka pisti silmään hämärtyvässä maastossa. Kumarruin alemmas katsomaan löytöä otsalampun valossa. Onko valkoinen hirven hammas vai mikä? Otin palan käteeni ja meinasi silmät pudota päästä, kädessäni lepäsi valkoinen, paikoin läpikuultava kvartsikidesykerö. Jopas jotakin, ajattelin. Haravoin otsavalolla sammaleista kalliota. Ruokintapaikkaa ympäröivä alue on kauttaaltaan karkearakeista pegmatiittia joka tunnetaan kiviharrastajien parissa “mineraalien aarre-aittana”. Muinoin vuonna nakkimakkara ja kivikirves sulaan pegmatiittiin oli muodostunut kaasutaskuja, joiden sisäpuolelle taskua ympäröiviin seinämiin kiteytyi otollisissa olosuhteissa milloin mitäkin mineraalia, joista kulutusta kestävä kvartsi on yleisin, mutta alueella on esiintynyt myös topaaseja. Ajan hampaan ja eroosion nakertaessa pegmatiittia osa onkaloista oli hajonnut jättäen jälkeensä vain kovimpia ja kulutusta kestäviä mineraaleja. Nyt löytynyt kidesykerö sinällään ei ollut ihme, mutta paikka, josta se löytyi oli alueelle uusi. Yleensä vastaavia kidelöytöjä kallioiden pinnoilta ja sammaleen joukosta tapahtuu Pohjois-Suomessa, kun taas meillä täällä läntisessä Suomessa moiset löydöt ovat yleensä harvinaisia, lukuunottamatta Siperian aluetta. Pyörittelin kidesykeröä kämmenelläni ja huomasin, ettei se ollut kärsinyt ulkoisesti juuri ollenkaan, vähäistä kulumaa ja pienehköä pyöristymistä oli havaittavissa, mutta jäljellä olevat kidepinnat olivat ehjät ja suorat. Parhaiten sykerössä säilynyt kide oli myös alueelle tyypillinen eli sen kideakseli oli varsin lyhyt. Sykerö ei voinut olla kulkeutunut kovin kaukaa, eli jossain lähellä täytyisi olla onkalo, josta se oli lähtöisin, mutta missä? Nautiskelin kahvia odotellessani seuraa ja mietin alueen muotoja, kidettä mahdollisesti liikutellutta jääkautta ja ylipäänsä alueella vallinneita olosuhteita samalla pyöritellen löytöä kämmenelläni. Kidesykerö oli lähes pakko olla kotoisin alle alle puolen kilometrin päästä ylempää kallioilta, ne kun harvemmin kipittävät itsekseen ylämäkeen. Näyte oli muutenkin jännä sisältäen nk. penetrate twins -tyypin kiteitä eli läpitunkeumakaksosia, joita näkee meidän alueidemme kvartseissa vähemmän. Ko. tyypissä kiteen lävitse on kasvanut toinen kide. Meilläpäin alueen jääkauden liikkeet ovat kirjallisuuden mukaan kaakosta lounaaseen joka laittoi pohtimaan läheistä suoaluetta, kide saattaisi olla sieltä kotoisin. Vähäinen syöpymä kidepinnoilla ja emokivessä maasälvässä kertoisi happamista olosuhteista eli soistuneesta ympäristöstä, joka voisi olla mahdollinen kidesykerön syntypaikka. Vastaavia kiteitä oli alueelta löytynyt aiemminkin, mutta sijainnillisesti hieman kauempaa. Samassa geologiset kivikuviot sekä mietintäni keskeytti lähestyvän auton ääni. Kuvausseurani saapui.
Vaihdoimme pikaiset kuulumiset, heitimme kamerareput selkään ja lähdimme kävellen taittamaan matkaa kallion päälle. Näytin kävellessä kidesykeröä — tälläinen löytyi. Ihmettelimme hieman löytöpaikkaa, mutta nyt meitä kutsuisivat tähdet. Sujautin kidesykerön taskuuni ja vedin vetoketjun tiukasti kiinni. Kidettä ehtisi pohtimaan myöhemmin, se ei ottaisi jalkoja enää alleen ainakaan toivottavasti. Mietimme matkaa ylös kallioille tehdessä, että mistä kuvaaminen kannattaisi aloittaa ja näkyisikö komeetta miten ylhäällä taivaankannella. Askeleemme veivät ylös kallioille, aina synkän metsän reunaan josta avautuu hieno näkymä etelän suuntaan. Tähtiä alkoi syttymään näkyville.
Päästyämme kuvauspaikkaan pystytimme jalustat, laitoimme kamerat valmiiksi ja aloimme odottamaan pimeää. Lopulta Linnunrata alkoi hahmottumaan vaalealle taustataivaalle ja saatoimme tehdä ensimmäiset sommittelut. Samassa Linnunradan puolella kiitävä tähdenlento sai huomiomme. Tähdenlento oli ohut ja kesti muutaman sekunnin, mutta se piirsi mennessään taivaalle ohuen savuvanan. Yritin ottaa kuvaa vanasta, mutta se hajosi nopeasti. Harmiksemme myös tuuli alkoi puuskissa jälleen yltymään ja se tietäisi kuviin epäselviä puita, joten ensimmäiset kuvat piti yrittää ottaa niin, ettei etualalla olisi mitään, mikä huojuisi sen enempää — kuvaajia lukuunottamatta. Erästä kaverikuvaa ottaessamme kysyin Tapiolta “mikä sulla on valotusaika” johon vastapuoli vastasi “voi hitsin pimpula, 25 sekuntia”. Repesin hiljaiseen nauruun ja sanoin ääneen “nyt tulee kuviin muuten heiluva ihminen”. Pimeässä paikallaan seisominen on aina haastavaa ja allekirjoittanut tuppaa helposti huojumaan, vaikka miten ottaisin kiinnekohdan taivaalta. Valotusaika toverikuvissa kannattaakin säätää kohtuulliseksi, oma kamera oli tuolloin kuvanottohetkellä 20 sekunnin asetuksissa. Niinpä kuvien valmistuttua palasimme kameroidemme luokse ja nostimme Isoja 4000 ja samalla ruuvasimme valotusaikoja hieman pönötysystävällisemmiksi eli 15s. Aukko saa olla valovoimasta riippuen se, jonka omasta objektiivistaan saa irti. Allekirjoittaneella aukko oli 2.8, jolloin kamera piirtää aavistuksen parempaa laatua, mutta Isoja täytyy vastaavasti nostaa. Kokeilemalla omaa kameraa käytännössä löytyy parhaat asetukset erilaisiin tilanteisiin.
Kun Linnunrata alkoi erottumaan kunnolla, se todellakin näkyi aivan uskomattoman hyvin. Kuvausalue oli todella pimeä myös etelän suuntaan, vain Pyhärannan valot kajastivat horisontissa. Kameran taustanäytöltä näkyi myös komeetta Linnunradan kupeessa. Linnunrata näkyi parhaiten mitä koko syksynä. Nyt se todellakin oli englanninkielisen nimensä veroinen eli Milky Way. Maitomainen, huikean kaunis kotigalaksimme kaartui huntuineen päivineen kuvauspaikan kallioiden yläpuolelle. Ei meinannut tulla superlatiiveista loppua, kun ihastelimme näkymää ääneen kerta toisensa jälkeen. Linnunradan alhaalla sijaiseva osa, Joutsenen sumu näkyi aivan selkeästi mikä kielii matalasta valosaasteesta. Tutut tähtikuviot valtasivat pikkuhiljaa idän puolen tummuvaa yötaivasta, Jupiter-planeetta ja Seulasten tähtijoukko nousivat metsän takaa. Ne saisivat nyt hieman odottaa, koska Linnunrata ja edelleen nätisti näkyvä komeetta C/2023 A3 Tsuchinshan-Atlas olivat illan päätähtiä. Ramppasimme välillä kuviin mukaan sekä pidimme taukojumppaa “hei nostetaankö kädet kohti taivasta kuvissa” ja kikkailimme etualoille puita aina tuulenpuuskien välissä. Kävin katsomassa kallioiden lounaispuolella erästä puuta, Linnunrataa sekä komeettaa, mutta komeetta alkoi sijaitsemaan niin alhaalla, että se hukkui kuvissa puiden latvuksiin. Alueen puusto on mallia matalia, tuulen kurittamia käkkärämäntyjä, mutta nekin olivat nyt liian korkeita. Kuljin siitä seikasta huolimatta kuin Liisa ihmemaassa tähtipaljouden keskellä olon ollessa riemuisa, reissu oli antanut paljon.
Kun komeetta oli laskenut puuston taakse, päätin käydä katsomassa, miten saisin näkymän idän suuntaan auki ja se vaati taapertamista pitkänomaisen kallion toiselle laidalle, reilun parin sadan metrin päähän. Kuvasin idän ilmansuuntaan, kun kuulin hihkaisun kauempaa pimeydestä, lännen ilmansuunta oli menossa umpeen. Kääntyessäni ympäri kohti länttä näin päälle vyöryvät pilvimassat, mitään ei olisi tehtävissä. Päätin äkkiä ottaa vielä pari kuvaa. Olin vahingossa ajautunut melko suojaiseen ja tuulettomaan kohtaan kalliolla, joten seuraavaksi kuulin hyytävät äänet täysin selvästi, lailla sumusireenin alkoi pitkä, valittava ulvonta kuulumaan kaakon suunnalta ja siihen yhtyi toinen, kolmas ja vielä neljäskin ääni. Samalla kaikki ihokarvat ja tukka nousivat pystyyn. Äänistä ei voinut erehtyä. Susia.
Nostin pipon pois korviltani ja jähmetyin pimeässä paikalleni. Huikkasin ylös kalliolle “Tapio! Susia!”. Susien ulvonta on joka kerta hyvin kuumottavaa kuultavaa, eikä se tehnyt poikkeusta nytkään. Konsertti jatkui ja äänet alkoivat liikkumaan kohti kuvauspaikkaamme. Susien reitti näes kulkee samojen kallioiden ohitse, jossa me olimme tavaroidemme kanssa ja joskus, harvoin kylläkin niiden jälkiä löytyy myös kallioiden päältä. Älykelloni keskeytti älykkäästi ajatukseni kysymällä kauniisti ”aloitetaanko harjoitus” eli keho reagoi tapahtuneeseen melko ärhäkästi nostamalla sykkeet heti rasituksen tasolle. Vilkaisin kelloani, pulssi oli paikallani seistessä 135. Otin suosiolla suunnan kohti Tapiota ja pysähdyin välillä kuuntelemaan, mutta nousevat tuulenpuuskat vaikeuttivat aavistuksen äänien kuulemista, samoin toppavarusteiden kankaan luoma kahina. Olin silti kuullut tarpeekseni, ympäröivä pimeys alkoi olemaan liikaa ja kiirehdin askeleitani niin paljon kuin otsavalon kanssa uskalsin. Susien kuuleminen tekee joka kerta hyvin syvän vaikutuksen. Niiden tuottama äänimaailma on jotenkin niin alkukantaista, kunnioitusta herättävää, aavistuksen pelottavaa, karmivan kaunista ja nämä kaikki samassa paketissa. Joka kerta äänet aiheuttavat tunteiden sekamelskan ja jatkuessaan lopulta kuvaajan tai kuvaajien poistumisen paikalta, kun itsesuojeluvaisto puuttuu asiaan. Sitä tuntee itsensä tuolloin hyvin, hyvin pieneksi ja nöyräksi ja perspektiivi asioihin muuttuu väkisinkin. Se vaan nyt on niin, että me kuvaajat olemme pelkkiä vieraita erämaassa ja sen isännät, jotka juuri kuulimme, asuvat siellä.
Kun vihdoin ja viimein saavutin Tapion olinpaikan kallioiden päällä, ulvonta kuului edelleen selvästi tuulenpuuskista huolimatta. Kuuntelimme hetken villin erämaan meille suomaa tervehdystä jokainen aisti hereillä ja välillä toisillemme kuiskaten “on tämä vaan aika hienon kuuloista”. Lopulta Tapio tuumasi, että hänen olisi pakko lähteä, aamulla kutsuisi työmaa. Allekirjoittaneen piti jäädä alkuperäisen suunnitelman mukaan ottamaan muutama kuva alueelle, mutta jostain syystä ajatus yksin jäämisestä pimeään ei tuntunut enää ollenkaan hyvälle idealle. Toisaalta pilviä alkoi olemaan riittävästi, joten päädyimme pakkaamaan tavarat ja lähdimme suunnistamaan takaisin autoille. Sen verran kumpikin oli reagoinut ulvontaan, että mukana olevista valoista otettiin kaikki irti ja autoille päästyämme henkäisimme helpotuksesta. Reissu oli antoisa, mutta aavistuksen liian jännittävä.
Kuvauskalustona vanha tuttu Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm. ISO-arvot illan aikana 2500-4000, f2.8 ja 15-20s
-Pike
